II
Samaan aikaan, josta kertomuksemme puhuu, oleskeli Moskovassa leski, gruusialainen ruhtinatar — kummallinen, melkein peljättävä ihminen. Hän oli noin 40 vuoden vanha. Nuoruudessaan olisi hän luultavasti voinut kauneudessa kilpailla itämaalaisten kaunotarten kanssa. Hänen kauneutensa oli nyt lakastunut, mutta vielä hän maalaili itseään ja värjäsi hiuksensa keltaiseksi. Monenlaiset huhut, jotka hänestä liikkuivat, eivät juuri olleet miellyttäviä eivätkä muutenkaan parasta laatua. Ei kukaan tietänyt mitään hänen miehestään, eikä hän missään kaupungissa viipynyt kauvan. Hänellä ei ollut lapsia eikä omaisuutta, mutta komeasti hän eli — velaksiko, vai miten. Hän otti vastaan hyvin kirjavaa seuraa, varsinkin nuorisoa, todellisessa »salongissa». Kaikki hänen talossaan, alkaen hänen vaatetuksestaan, hänen huonekaluistaan ja kyökistään, hänen ajoneuvoihinsa ja palvelijakuntaansa asti, kaikki osoitti jotakin valheellista, pakenevaa ja satunnaista komeutta, mutta ei ruhtinatar eikä hänen vieraansakaan halunneet muuta.
Ruhtinatar matkusti saadakseen nauttia musiikkia ja suosia tieteitä ja taiteita ja taiteilijoita. Ja todellakin häntä miellyttivät senlaiset »kysymykset», joskus oikein innokkaasti, joskus taas oli hänen innokkaisuutensa teeskenneltyä. Epäilemättä hänessä oli joku ihanteellinen suoni. Sen lisäksi hän oli hyvin sävyisä ja viehättävä, paitsi että hänessä oli kerskaavaisuutta ja keikailevaisuutta — jota kenties monikaan ei aavistanut — todellisuudessa hän oli hyväsydämminen ja hellä luonteeltaan... Hänen ominaisuutensa olivat jokseenkin harvinaiset — ja sitä suuriarvoisemmat, kun ne olivat semmoisessa ihmisessä! »Hupakko nainen!» ajatteli joku viisaspäinen ihminen — »mutta taivaan valtakuntaan hän varmaan tulee, koska sanotaan, että se, joka paljon rakastaa, hän saa paljon anteeksi». Hänestä kerrottiin myös, että hän jokaisesta kaupungista kadotessaan aina jätti sinne yhtä monta velkamiestä kuin senlaistakin henkilöä, jotka olivat hänelle kiitollisuuden velassa. Rakkaudesta rikas sydän on hyvin ponteva.
Kuten edeltäpäin saattoi arvata, oli Kupfer jokapäiväinen vieras hänen talossaan ja tuli hänen hyväksi ystäväkseen... pahat kielet sanoivat hänen olevan liiankin ystävällisen. Itse mielestään hän ei aina ollut hänen luonaan pelkästä ystävyydestä, vaan myöskin kunnioituksesta, ylisteli häntä helmeksi naisten joukossa ja uskoi varmasti hänen kykyynsä, ja että hän rakasti tieteitä ja taiteita. —
Ja kun hän kerran, syötyään päivällistä Aratowin luona, oli luetellut ruhtinattaren eteviä ominaisuuksia ja hänen iltamiaan, alkoi hän koittaa taivuttaa Jakobia, että tämä kerrankin katkaisisi erakkoelämänsä ja sallisi hänen, Kupferin, esitellä hänet ruhtinattarelle. Alussa Jakob ei tahtonut kuulla koko asiasta.
»Mutta mitä hullutuksia sinä oikeastaan ajattelet!» huudahti Kupfer vihdoin. »Tässä ei tule kysymykseen mitkään juhlalliset esittelyt! Kaikki on ihan yksinkertaista. Semmoisena kuin siinä nyt istut, otan sinut mukaani hänen luokseen. Ei siellä, rakas veljeni, käytetä sen parempaa tapaa. Sinähän olet oppinut ja rakastat sekä tieteitä että taiteita (Aratowin huoneessa todellakin oli piano, jolla hän silloin tällöin otti muutamia akortia), ja hänen luonaan saat kuulla soitantoa yllin kyllin! — — Ne henkilöt, jotka siellä tapaat, ovat myötätuntoisia ja vaatimattomia. Ja vihdoin, eihän sinun iälläsi ja sinun ulkomuodollasi (Aratowin katse laskeutui, ja hän teki kieltävän liikkeen) — niin, sinun ulkomuodollasi ei saa noin kammoksua seuraelämää! Enkä minä vie sinua kenraalein luo, jommoisia en tunnekaan! — — — Älä nyt vastustele, ystäväni! Se voi olla hyvinkin hyvää siveysoppia... Miksikä elät kuin lihansa kiduttaja? Ethän vaan aikone tulla munkiksi?»
Aratow kuitenkin yhä jatkoi vastusteluansa, mutta äkkiarvaamatta meni Platonida Iwanowna Kupferin puolelle. Vaikka hän ei oikein ymmärtänytkään, mitä sana »lihansa kiduttaja» merkitsee, arvasi hän kumminkin, ettei se ole mitään vaarallista, että Jaseha vähän huvittelee, näkee ihmisiä ja näyttelee itseänsä.
— »Erittäinkin», hän lisäsi, »koska täydellisesti luotan Feodor Feodorovitschiin. Huonoon paikkaan hän ei vie sinua.»
— »Minä tuon hänet takaisin yhtä puhtaana!» huudahti Kupfer, johon Platonida Ivanowna luottamuksestaan huolimatta loi levottomia silmäyksiä.
Aratow punastui korvia myöten — ja herkesi vastustamasta.
Asia loppui siten, että Aratow meni seuraavana iltana Kupferin seurassa ruhtinattaren luo.
Mutta Aratow ei viipynyt siellä kauan. Ensiksi siellä oli noin kaksikymmentä vierasta, herroja ja naisia, jotka, vaikka olivatkin myötätuntoisia, kuitenkin olivat hänelle ihan vieraita. Kaikki oli hänelle haitallista, vaikka hänen ei juuri tarvinnut heidän kanssaan jutella. Toiseksi emäntä ei häntä miellyttänyt, joskin hän otti hänet hyvin yksinkertaisesti ja ystävällisesti vastaan. Koko hänen olentonsa ei miellyttänyt Jasehaa, hänen maalatut kasvonsa, keinotekoiset hiuskiehkuransa, hurjan kaltainen äänensä ja heleä naurunsa, hänen kummallinen pukunsa ja täyteläiset kiiltävät sormensa täynnä sormuksia! — — — Seisoen erillään eräässä nurkassa hän tarkasteli kaikkein kasvoja, nähtävästi hän ei kuitenkaan voinut niitä eroittaa toisistaan, niin hän tuijotti eteensä. Kun vihdoin eräs matkustavainen taiteilija, jolla oli punaiset posket ja kauhean pitkät hiukset, istui pianon ääreen ja tulisesti kosketellen tangentteja ja pedaalia alkoi soittaa erästä Lisztin fantasiaa, ei Aratow enää voinut kestää, vaan katosi salista kolkko ja raskas ajatus sydämmessään. Jotakin hänen sydämmessään sentään oli, jotakin epäselvää — mutta kuitenkin merkillistä, vieläpä rauhatontakin.
(jatkuu)
Uudenkaupungin Sanomat n:ot 41 ja 44 31.5.-10.6.1899.
