Viides luku Kuoleman jälkeen






Eriskummalliset ja selittämättömät tunteet kuohuivat hänessä. Todellakaan Klaaran lausunto ei miellyttänyt häntä, vaikka hän ei voinutkaan selittää, miksi. Se ei miellyttänyt häntä tuo hänen lukemisensa, vaan se tuntui Aratowista ankaralta, soinnuttomalta ... Hänessä oli jotakin, joka tästä häiriytyi, se muistutti väkivaltaa. Ja yhtämittaiset väsymättömät, melkein tunkeilevat silmäykset, mitä ne tarkoittivat? Mikä merkitys niillä oli?

Aratowin kainous esti, ettei hänessä silmänräpäykseksikään syntynyt ajatusta, että hän muka olisi miellyttänyt tuota eriskummallista tyttöä, että hän olisi synnyttänyt hänessä rakkauden kaltaista tunnetta ja vaivaa!... Hän ei ollut kuvitellut häntä sellaiseksi ... tuntematon nainen, nuori tyttö, jolle hän antaisi itsensä kokonaan, ja joka myös rakastaisi häntä, olisi hänen morsiamensa, vieläpä vaimonsakin ... Harvoin hän ajatteli sellaista, koska hän oli koko sielustaan ja ruumiistaan viattomuuden esikuva. Mutta se puhdas kuva, joka joskus kuvautui hänen sielunsa silmissä, saattoi hänen kokonaan haltioihinsa — se muistutti hänen äitivainajaansa, jota hän tuskin muistikaan, mutta jonka muotokuvaa hän säilytti kuin pyhäinjäännöstä. Muotokuva oli maalattu jokseenkin huolimattomasti, se oli erään ystävättären antama vesimaalaus, mutta ihan silmiinpistävästi yhtäläiseksi sitä sanottiin. — Sama hieno ulkomuoto, samat valoisat hyvännäköiset silmät, samat silkinhienoiset hiukset, sama katsanto ja sama kirkas ilme katsannossa täytyi sillä naisella olla, sillä tytöllä, josta hän vielä tuskin taisi uneksia.

Mutta tämä mustanko tummaverinen nainen tuuheine hiuksineen ja melkein ankarine kasvoineen ei näyttänyt hyvältä eikä naisekkaalta. — »Mustalaisnainen.» (Aratow ei voinut löytää pahempaa nimitystä) — mutta mitä hänellä oli hänen kanssaan tekemistä?

Mutta Aratow ei voinut saada mielestään mustaa »mustalaisnaista», jonka laulu, lausunto, vieläpä ulkonäkökin olivat hänelle vastenmieliset. Hän oli neuvoton, vieläpä hän suuttuikin itseensä. Muuan runoilija Krasow on kirjoittanut pienen runopätkän Klaara Manbrag'istä; se loppuu seuraavilla sanoilla:

»Onneton Klaara, mielipuoli Klaara!
Onneton Klaara Manbrag!»

Aratow taisi tämän runon ulkoa, ja nyt se taas tuli hänen mieleensä ... Onneton Klaara! Mielipuoli Klaara! ... (Sentähden hän niin ällistyikin, kun Kupfer mainitsi hänelle Klaara Militsehin nimen). Itse Platonida huomasi, ellei juuri muutosta Aratowin luonteessa, — sillä sellaista todellakaan ei ollut tapahtunut — mutta ettei kaikki ollut niinkuin piti. Hän urkki häneltä varovasti tietoja noista taiteenharrastajain aamuhuveista, joissa hän oli ollut; — hän kuiskasi, huokasi, katseli häntä edestä, sivulta, takaa — ja äkkiä lyöden käsiänsä yhteen päänsä päällähän huudahti:

— »Niin, Jaseha! — — Nyt tiedän!»

— »Mitä niin?» — — kysyi Aratow heti. »Sinä varmaankin tapasit huveissa jonkun tuollaisen »hännäkkään» (Platonida Ivanowna kutsui niin kaikkia naisia, jotka olivat puetut kuosin mukaan) ... Sen ulkonäkö ei ollut paha, ja se teki näin ja näin (Platonida osoitti tätä liikkeillä), ja silmät kierivät noin (hän teki etusormellaan ison ympyrän ilmassa). Ja sitten vielä sinun mielestäsi ... Mutta jätä sinä kaikki tuollaiset, Jaseha ... älä ajattele sitä enää! Juo vähän seljaisteetä ... ja anna sen olla nyt loppunut! ... Jumala olkoon meille armollinen!» ...

Platonida vaikeni ja kiiruhti pois. Hän ei isoon aikaan ollut pitänyt noin pitkää eikä vilkasta puhetta ... ja Aratow ajatteli: »Hän on kenties oikeassa ... Kaikki tulee siitä, että minä en ole tottunut ... (Tämä olikin ensi kerta, kun hän oli saavuttanut naisen huomion puoleensa ... ainakin, mikäli hän itse tiesi). Ei pidä hemmoitella itseään.»

Ja hän otti taas kirjassa esille, — illalla hän joi teetä. Sen yön hän nukkui rauhallisesti näkemättä pahoja unia. Seuraavana aamuna hän alkoi taasi toimia koneineen, juuri kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Mutta illalla taas hänen mielentilaansa häirittiin.


(jatkuu)


Uudenkaupungin Sanomat n:ot 49 ja 53 28.6.-12.7.1899.