XVI
Aratow tapasi vilkasverisen ystävänsä kotona. Hän jutteli hänen kanssaan yhtä ja toista, moitti häntä siitä, että tämä oli kokonaan unhoittanut hänen ja tädin, kuunteli hänen ylistyspuhettansa helmestä naisten joukossa, ruhtinattaresta, joka juuri oli lähettänyt Kupferille Jaroslavista lahjaksi kalansuomuilla kirjailun takin ... ja asettui yhtäkkiä Kupferin eteen ja katsoen häntä suoraan silmiin hän sanoi käyneensä Kasanissa.
— »Oletko käynyt Kasanissa? Minkätähden?»
— »Tahdoin saada tietoja ... Klaara Militsehistä.»
— »Hänestäkö, joka myrkytti itsensä!»
— »Niin.»
Kupfer nyökäytti päätänsä.
— »Kas vaan! Ja olet olevinasi niin arkamainen! Tuhannen virstaa edestakaisin ja miksikä? — Jospa olis edes rakkaus ollut vaikuttimena, sitte kyllä ymmärtäisin. Silloin kaikki hulluudet voi selittää, kaikki.» — Kupfer veti sormensa tukkansa läpi. »Mutta ainoastaan kootaksesi jäännöksesi, materialia, niinkuin te oppineet, sanoitte ... Niin oikein! Mutta sitä tarkoitusta varten on tilastollinen toimisto. — No niin, tutustuitko akkaan ja sisareen? Eikö hän ole rakastettava tyttö?»
— »Hyvin rakastettava», vakuutti Aratow, — »Hän kertoi minulle paljon arvokkaita asioita.»
— »Kertoiko hän lähemmin, millätavalla hän myrkytti itsensä?»
— »Mitä tarkoitat?»
— »Tarkoitan, mitenkä hän kuoli?»
— »Ei ... Hänen mielensä oli niin kuohuissaan, enkä minä uskaltanut kysyä niin paljon. Onko se sitte niin tärkeätä?»
— »Luonollisesti. Ajattele: hänen tuli esiintyä samana iltana — ja hän esiintyikin. Hän otti mukaansa teaatteriin pienen myrkkypullon ja joi sen sisällön juuri ensimmäisen näytöksen edellä — ja näytteli koko ensimmäisen näytöksen loppuun asti — myrkky sisässään! Mikä tahdon voima! Ja sanotaan, että hän on tuskin koskaan näytellyt sellaisella lämmöllä ja tunteellisuudella. Yleisö, joka ei aavista mitään, taputtaa käsiään, kutsuu häntä esiin ... Mutta heti, kun esirippu on laskeutunut, vaipuu hän lattialle, ... suonenvedonkohtauksia, ja hetken perästä henki on poissa! Mutta enkö ole tätä kertonut sinulle? Olihan siitä sanomalehdissäkin.»
— »Sinä et ole sitä kertonut», sanoi Aratow viimein. »Missä näytelmässä se tapahtui?»
Kupfer mietti. — »Kyllä se minulle sanottiin ... siinä on petetty tyttö ... Se oli luultavasti joku draama. Klaara oli kuin luotu sellaisiin rooleihin. Jo hänen ulkonäkönsä. ... Mutta minnekä nyt?» huudahti Kupfer nähdessään Aratowin ottavan hattunsa.
— »Minä voin pahoin», vastasi Aratow. »Hyvästi! Pistäydyn luoksesi toisella kertaa.»
Kupfer esti häntä lähtemästä ja katsoi häntä silmiin.
— »Kuinka heikkohermoinen ihminen sinä todella olet! Katso peiliin, sinä olet valkea kuin kipsi.»
— »Mina voin pahoin», toisti Aratow ja vapauttaen itsensä Kupferin käsistä hän kiiruhti kotiinsa. Nyt vasta selkeni hänelle, että hän oli mennyt Kupferin tykö ainoastaan saadakseen puhua Klaarasta.
— »Mielettömästä, onnettomasta Klaarasta.»
Mutta kotiin tullessa hän tyyntyi taas johonkin määrin.
Klaara Militsehin kuolemaan liittyneet seikat tekivät häneen ensin vapisuttavan vaikutuksen. Mutta hetken perästä hän muisti hänet »myrkky sisässään» niinkuin Kupfer sanoi, ja tuo tuntui rumalta ja vastenmieliseltä uljuudelta, ja hän koitti olla ajattelematta sitä, peläten, että se herättäisi hänessä inhoa. Kun hän päivällispöydässä taas istui vastapäätä Platoschaa, niin hän samassa muisti tämän yöllisen käynnin hänen huoneessaan, hän näki hänen taas edessään pitkä röijy yllään ja suunattoman suurella rusetilla koristettu myssy päässään, hän näki ajatuksissaan koko tuon koomillisen kuvan, jonka esiintyessä kaikki yölliset näkönsä poistuivat niinkuin henkienmanaajan viheltäessä.
Vieläpä hän pakoitti Platoschaa uudestaan kertomaan, kuinka tämä oli kuullut hänen hätähuutonsa, kuinka hän säikäyksissään oli syöksynyt ylös ja kuinka hänen ensin oli mahdotonta löytää omansa ja hänen oveansa, j.n.e.
Illalla hän pelasi hetken Platoschan kanssa ja meni sitte huoneeseensa vähän surumielisenä, mutta kuitenkin tyyneessä mielentilassa.
Aratow ei ajatellut tulevaa yötä eikä pelännyt sitä, sillä hän oli vakuutettu, että hän tulee viettämään sen niin hyvin kuin suinkin. Usein tahtoi Klaara johtua mieleen, mutta samassa hän muisti, kuinka kerskaavasti hän oli ottanut hengen itseltänsä, ja käänsi ajatuksensa pois hänestä. Tämä »rumuus» vaikutti sen, ettei hän enää ajatellut häntä. Katsahtaen nopeasti stereoskooppiin, tuntui hänestä, että Klaara sen vuoksi katsoi sivulle, että hän häpesi. Suoraan stereoskoopin yläpuolella oli Aratowin äidin kuva. Aratow otti sen naulasta alas, katseli sitä kauan, suuteli sitä ja pani sen huolellisesti pöytälaatikkoon. — Minkätähden hän niin teki? Kentiesi senvuoksi, ettei tämän kuvan pitänyt olla tuon toisen naisen läheisyydessä ... tai jostakin muusta syystä. — Aratow ei tehnyt siitä selkoa. Mutta äidin kuva herätti hänessä muistoja isästä, jonka hän oli nähnyt kuolevan tässä huoneessa, tässä sängyssä. »Mitä sinä, isä, ajattelet tästä kaikesta?» sanoi hän ajatuksissaan. »Sinä ymmärsit kaikkia. Sinä uskoit Schillerin henkimailmaakin. — Neuvo minua!»
— «Isä kyllä neuvoisi minua heittämään mielestäni nämät tyhmyydet», lausui Aratow ääneen ja otti erään kirjan. Kauan hän ei kuitenkaan voinut lukea, vaan tuntien olevansa kovin väsynyt hän meni levolle tavallista aikaisemmin. Hän oli täydellisesti vakuutettu, että hän pian nukkuu.
Niin tapahtuikin ... mutta rauhallista yötä hän ei saanut viettää.
(jatkuu)
Uudenkaupungin Sanomat n:ot 89-90 15-18.11.1899.
