XVII
Puoliyö ei ollut vielä kulunut, kun hän näki harvinaisen, onnettomuutta ennustavan unen.
Hän uneksui olevansa rikkaassa maakartanossa, jonka omistaja hän oli. Hän oli joku aika sitten ostanut tilan siihen kuuluvine kaluineen. Ja hän ajattelee: »Hyvä, tämä on kyllä hyvin, mutta ei täällä kuitenkaan ole hyvä olla.» Hänen ympärillään hätiköi vähänläntä mies, hänen isännöitsiänsä, se nauraa vähä väliä, kumartaa ja tahtoo näyttää Aratowille kuinka kaikki on hyvin järjestetty sekä asuinrakennuksessa että muutenkin koko tilalla. — »Olkaa hyvä! olkaa hyvä!» hän toistaa virnistellen joka sanan jälkeen, — katsokaa, kuinka kaikki on täällä erinomaista! Katsokaa noita hevosia ... kuinka mainiot hevoset!» Ja Aratow näkee rivin tulisia hevosia. Ne seisoivat pilttuissaan poispäin kääntyneinä, niiden harjat ja hännät ovat uljaat, mutta heti kun hän kulkee niitten ohitse, kääntävät ne päänsä häntä päin ja pureksivat kiukkuisesti hampaillaan. — Hyvin on — mutta tämä päättyy huonosti!» ajattelee Aratow ... »Olkaa hyvä, olkaa hyvä», kuuluu taas isännöitsijän ääni, »tulkaa puutarhaan, katsokaa näitä oivallisia omenoita!» Omenat ovat todellakin uhkeita, suuria ja punaisia, mutta heti, kun Aratow katsoo niitä, haihtuvat ne ja varisevat. »Onnettomuus on läsnä», ajattelee hän. — »Ja tässä on järvi», lavertelee isännöitsijä — »kuinka se on tyyni ja sininen. Ja tässä on kullattu vene ... ettekö lähde soutelemaan? Se kulkee itsestään». — »Minä en astu siihen», ajattelee Aratow; »minun on niin paha ollakseni!» Mutta kuitenkin hän astuu venoseen. Veneen pohjalla makaa apinankaltainen kokoonkyykistynyt olento; se pitää käpälissään pulloa, jossa on tummaa nestettä. »Älkää peljätkö!» huutaa isännöitsiä rannalta. »Ei se ole mitään, se on kuolema! Onnellista matkaa!» — ... Vene kiitää eteenpäin mutta äkkiä nousee tuulispää, musta, kolkko ulvova tuuli. — Hänen ympärillään syntyy täydellinen sekasotku — ja pyörövässä usvassa Aratow näkee Klaaran teaatteripuvussa; hän vie pullon huulilleen, ja kuuluu kaukaisia hyvähuutoja. — Mutta karkea ääni huutaa Aratowin korvaan: »Luuletko että tämä kaikki loppuu ilveilynäytelmällä?
— Ei se on murhenäytelmä!»
Vapisten koko ruumiissaan herää Aratow. Huone ei ole pimeä — heikko valo tunkee sisään ja valaisee surulliset ja liikkumattomasti kaikki esineet. Aratow ei tee itsellensä selkoa, mistä tuo valo tulee.
Hänessä on ainoastaan yksi tunne: Klaara on täällä, tässä huoneessa ... hän tuntee hänen läsnäolonsa ... hän tuntee hänen uudestaan ja aina uudestaan aina uudestaan hänen vallassaan.
Hänen huuliltaan pääsee huuto: »Klaara, oletko täällä?»
— »Kyllä!» — kuuluu selvästi heikosti valaistusta huoneesta.
Aratow uudisti kysymyksensä.
— »Kyllä», kuului taas. »Minä tahdon nähdä myös sinut!» huudahti hän ja syöksähti sänkystä.
Muutamia silmänräpäyksiä hän seisoi samassa paikassa kylmällä permannolla paljain jaloin. Hänen katseensa harhaili ympäri.
— »Missä sitte? Missä?» kuiskasivat hänen huulensa.
Mutta mitään ei näkynyt eikä kuulunut ...
Hän katsoi ympärilleen ja huomasi nyt, että huonetta valaiseva heikko valo tuli nurkasta paperiarkin verhoomasta yölampusta, jonka Platoscha kait oli sinne pannut hänen maatessaan. Hän tunsi myös yrttein hajua ... sekin luultavasti hänen kättensä työtä.
Aratow pukeutui joutuin. — Oli mahdotonta enää jäädä sänkyyn ja nukkua. Hän asettui huoneen keskelle ja pani käsivartensa ristiin. — Tunne Klaaran läsnäolosta oli hänessä voimakkaampi kuin koskaan ennen.
Ja nyt hän alkoi puhua ei korkealla äänellä, vaan juhlallisella rintaäänellä, niinkuin manauksia lausuttaissa.
— »Klaara», alkoi hän, »jos todellakin olet täällä, jos näet minut, jos kuulet minua, niin astu esiin! ... Jos se voima jonka tunnen itsessäni vallitsevaan, todellakin on sinun voimasi, niin astu esiin! Jos näet, kuinka katkerasti minä kadun sitä, etten ymmärtänyt sinua, että työnsin sinut luotani — niin astu esiin! — Jos se, jonka kuulin, todellakin on sinun äänesi, jos se tunne joka valtaa minut, on — rakkaus, jos nyt olet vakuutettu, että rakastan sinua, minä, joka en ole rakastanut enkä tuntenut yhtäkään naista, — jos tiedät, että minä kuolemasi jälkeen aloin rakastaa sinua intohimoisesti ja lakkaamatta, ellet tahdo, että menetän järkeni — niin astu esiin, Klaara!»
Aratow oli tuskin ehtinyt lausua viimeistä sanaansa, kun hän äkkiä tunsi jonkun lähenevän häntä takaapäin — niinkuin bulevaardillakin — ja panevan kätensä hänen olkapäälleen. Hän kääntyi mutta ei nähnyt mitään. Mutta hän oli ihan varma hänen läsnäolostansa ja kääntyi taas äkkiä.
Mitä tämä on? Hänen nojatuolissaan, kaksi askeletta hänestä istuu nainen mustassa puvussa. Pää on käännetty sivullepäin niinkuin stereoskoopissakin ... Se on hän! Se on Klaara, mutta kuinka ankaran, kuinka synkän näköinen!
Aratow lankee hiljaa polvilleen. Hän oli ollut oikeassa! Hän ei tuntenut pelkoa eikä iloa — ei edes mielenliikutustakaan ... alkoipa hänen sydämmensäkin tykkiä hiljemmin.
— »Ainoastaan tämä tieto, tämä tunne oli hänessä: «Vihdoinkin! Vihdoinkin!»
— »Klaara!» — hän alkoi puhua heikolla, mutta vapisevalla äänellä. — »mikset katso minuun? Minä tiedän, että sinä se olet ... mutta minä voin myös luulla, että mielikuvitukseni on luonut kuvan tämän kaltaisen! (Hän osoitti kädellään stereoskooppiin.) Osoita minulle, että sinä se olet! ... Käänny minuun, Klaara!»
Klaaran kädet kohosivat hitaasti, mutta laskeutuivat taas.
— »Klaara, Klaara, käänny minuun!»
Ja Klaaran pää kääntyi hiljaa, painuneet silmäluomet nousivat, ja tummat silmät katselivat nyt suoraan Aratowiin.
Hän nojasi vähän taapäin ja päästi tuon ainoan huokauksen, värisevän: »Oi!»
Klaara katseli häntä yhä ... mutta hänen silmissään, hänen kaikissa kasvonjuonteissaan pysyi tuo syvämielinen, ankara, vähän tyytymätön ilme. Sama ilme kasvoillaan hän oli sinä päivänä astunut estraadille taiteen harrastajain aamuhuveissa, ennenkuin hän huomasi Aratowin. Ja hän punastui nyt niinkuin silloinkin äkkiä, hänen kasvonsa vilkastuivat, katse teroittui — ja iloinen onnellinen hymyily aukasi hänen huulensa.
— »Minä olen vallassasi!» huudahti Aratow. »Sinä olet valloittanut minut ... Ota minut nyt! Minähän olen sinun ja sinä minun!»
Hän kumartui hänen ylitsensä, hän tahtoi suudella hänen hymyileviä riemuitsevia huuliaan ... ja hän suuteli niitä, hän tunsi niiden lämpimän kosketuksen, vieläpä hän tunsi hampaitten kostean viileyden — ja autuas huudahdus täytti puolipimeän huoneen.
Huoneeseen syöksyvä Platonida Ivanowna löysi hänet tainnuksissa. Hän oli polvillaan, pää nojasi nojatuoliin, eteenpäin kurotetut käsivarret olivat voimattomina, kalpeista kasvoista voi lukea sanomattoman onnettomuuden.
Platonida Ivanowna vaipui heti hänen viereensä ja änkytti epätoivoissaan: »Jaseha, Jasehenka, oma Jasehenkani!» ja koetti nostaa häntä. Hän ei liikahtanut. Mieletönnä tuskasta alkoi Platonida huutaa apua. Palvelijatar syöksyi huoneeseen. Yhdessä he saivat hänen vihdoin nostetuksi nojatuoliin ja alkoivat kostuttaa häntä vedellä — pyhällä vedellä, johon he olivat panneet pyhimyksen kuvan.
Hän tuli tuntoihinsa. — Mutta tädin kysymyksiin hän vaan hymyili — ja sen hän teki niin onnellisen näköisenä, että Platonida tuli vielä levottomammaksi ja teki usean kerran ristinmerkin sekä itsensä että hänen ylitsensä. Aratow työnsi vihdoin hänen kätensä pois ja sanoi sama autuas ilme kasvoillaan:
— »Kuinka voitte Platoscha?»
— »Niin, kuinka sinä voit?»
— »Minäkö? Minä olen onnellinen ... onnellinen, Platoscha ... näethän, että olen onnellinen. Mutta nyt tahdon maata.» Hän aikoi nousta, mutta tunsi jaloissaan niin suurta heikkoutta, ettei hän ilman tädin ja palvelijattaren apua olisi voinut riisua vaatteitansa eikä mennä sänkyyn. Sitävastoin hän nukkui hyvin pian. Hänen kasvoillaan pysyi sama intomielinen, ylen-autuas ilme, mutta hyvin kalpeat ne olivat.
(jatkuu)
Uudenkaupungin Sanomat n:ot 90-91 ja 95 18-22.11. ja 6.12.1899.
