XI
Se alkoi hyvin; — hän nukkui pian ja kun täti varpaisillaan tuli tekemään ristinmerkin hänen ylitsensä — hän teki sen joka yö — makasi hän ja hengitti tyyneesti kuin lapsi. — Mutta päivänkoiton edellä hän näki unta.
Hän uneksi kulkevansa autiolla tasangolla, joka oli täynnä kiviä, taivas oli pilvinen. Kivien välissä luikerteli polku, jota myöten hän käveli.
Äkkiä hänen edestänsä nousi jotakin pilven kaltaista. Hän katsoi tarkemmin: pilvi oli nainen valkoisessa puvussa, vyötäisillä kimalteleva vyöhyt. Se kiitää pois hänen luotaan. Hän ei nähnyt hänen kasvojaan eikä hiuksiaan, ne olivat pitkän verhon peittäminä. Hän tahtoi välttämättömästi saavuttaa hänet nähdäkseen hänen silmänsä. Mutta vaikka hän kuinkakin kiirehti, kulki se kuitenkin nopeammin.
Tiellä oli leveä sileä kivi, nähtävästi hautakivi. Se sulki naisen tien. Hän pysähtyi. Aratow riensi hänen luokseen. Nainen kääntyi häneen päin — mutta hän ei kuitenkaan nähnyt hänen silmiään ... ne olivat suljetut. Kasvot olivat valkeat — valkeat kuin lumi, ja käsivarret riippuivat liikkumattomina. Hän oli kuvapatsaan näköinen.
Hitaasti jäsentään liikuttamatta hän nojautui taaksepäin ja vaipui kivelle ... Ja Aratow oli jo hänen vieressään, kurotettuna kuin haudan asukas, ja hänen kätensä olivat ristissä kuin kuolleen päällä.
Mutta äkkiä nainen nousi — ja poistui. Aratow tahtoi myös nousta ... mutta ei voinut liikuttaa jäsentänsäkään. Epätoivolla hän katseli häntä.
Silloin kääntyi nainen äkkiä, ja hän näki kirkkaan silmäparin ja vilkkaat, mutta tuntemattomat kasvot. Hän nauraa, hän viittaa kädellään hänelle ... mutta hän ei vieläkään voi liikuttaa itseään.
Nainen nauroi vieläkin kerran — ja poistui nopeasti nyökäten iloisesti päätänsä, jota nyt kaunisti pienistä tuoksuavista ruusuista tehty seppele.
Aratow ponnisteli voidakseen huutaa, ponnisteli tehdäkseen lopun tästä kauheasta tilasta.
Äkkiä tuli pimeä ... ja nainen tuli hänen luokseen. Mutta se ei olekaan enää sama tuntematon kuvapatsas ... se on Klaara. Hän pysähtyi hänen eteensä; pani käsivartensa ristiin ja katseli häntä ankarasti ja tutkivasti. Hänen huulensa ovat suljetut, mutta luulee kuitenkin kuulevansa:
— »Jos tahdot tietää, kuka olen, niin mene sinne!»
— »Minne?» hän kysyi.
— »Sinne!» kuului uikuttava vastaus. — »Sinne!»
Aratow heräsi.
Hän nousi istualle sängyssään, sytytti yöpöydällä olevan lampun, — mutta ei noussut ylös, vaan jäi pitkäksi aikaa istumaan vitkaan katsellen ympärilleen. Hän tunsi, että jotakin oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän illalla oli pannut maata, että jokin rasitti häntä ja oli saanut hänestä voiton. »Mutta onko se mahdollista?» kuiskasi hän vaistomaisesti. »Onko siis sellaista voimaa olemassa?»
Hän ei voinut kauempaa olla sängyssä. Hän pukeutui hiljaa ja käveli ajatuksissaan ympäri huonetta, kunnes päivä tuli. Ja ihmeellistä! Hän ei enää ajatellut Klaaraa — siitä syystä, että hän oli päättänyt seuraavana päivänä matkustaa Kasaniin.
Hän ajatteli ainoastaan täta matkaa, kuinka hän sen järjestää ja mitä hän ottaa mukaansa — ja kuinka hän saa kaikista selvän — ja tyyneytensä takaisin. — »Ellen lähde», mietti hän itsekseen — »voin pian tulla mielipuoleksi!» Hän pelkäsi tätä, hän ei luottanut voimiinsa. Hän oli vakuutettu siitä, että kun hän näkee kaikki omin silmin, tyyntyy hänen kiihoittuuut mielensä niinkuin yön vaivaava uni.
— »Ja ainoastaan yksi viikko menee matkaan», hän ajatteli ... »mitä yksi viikko merkitsee! Muutoin en pääse selvyyteen.»
Nouseva aurinko valaisi hänen huoneensa, mutta sen säteet eivät karkoittaneet öisiä varjoja, jotka olivat vallanneet hänet, eivätkä saaneet häntä muuttamaan päätöstänsä.
Platoscha oli saada halvauksen kuullessaan tuon päätöksen. Hänen jalkansa horjuivat, — ja hän vaipui ensimmäiselle tuolille. »Kasaniinko? Minkätähden Kasaniin?» änkytti hän luoden raukeita silmäyksiä Aratowiin.
Hän ei olisi voinut enemmän hämmästyä, jos Jaseha olisi sanonut menevänsä naimisiin lähimmän leipurimatamin kanssa tai aikovansa muuttaa Ameriikaan.
— »Ja kuinka kauaksi Kasaniin?»
— »Minä palaan viikon päästä», vastasi Aratow puoleksi häneen kääntyneenä.
Platonida Ivanowna tahtoi vielä sanoa jotakin — mutta ensimmäisen kerran ärähti Aratow äkkiä hänelle:
— »Minä en enää ole lapsi!» hän kirkasi ja vaaleni, hänen huulensa alkoivat vapista ja silmänsä salamoida kiukusta. — »Minä olen 26 vuoden vanha ja tiedän mitä teen — ja olen vapaa tekemään, mitä tahdon! Minä en salli kenenkään ... Anna minulle rahoja matkaa varten ja laita matkalaukkuni valmiiksi ... äläkä kiusaa minua kauempaa! — Minä olen viikon perästä takaisin, Platoscha», lisäsi hän lauhkeammin.
Jaseha nousi ylös ähkyen ja meni enempää vastustelematta huoneeseensa. Jaseha säikäytti häntä. — »Minulla ei ole enää päätä hartioillani» — hän sanoi kyökkipiialle, joka auttoi häntä hänen ahdatessaan Jasehan vaatteita matkalaukkuun — »ei päätä, ei — vaan mehiläispesä, ... enkä tiedä, mitä, mitä ne mehiläiset ovat, jotka siinä surisevat. Kasaniin hän lähtee, laupias Jumala! Kasani—in!»
Kyökkipiika, joka juuri oli kuullut, että drownik oli keskustellut pitemmän aikaa gorodovoin kanssa, tahtoi ilmoittaa tämän emännälleen, mutta ei tohtinut ja ajatteli itsekseen: »Kasaniin — Vai niin!» ja Platonida Ivanownan sydän oli niin kuohuissaan, etta hän unohti lukea tavallisen rukouksensa. — Semmoisessa hädässä ei Isä Jumalakaan voi auttaa!
Samana päivänä Aratow matkusti Kasaniin.
(jatkuu)
Uudenkaupungin Sanomat n:ot 69, 72 ja 74 6-23.9.1899.
