VIII
Merirosvolaiva kiiti vauhtiaan vähentämättä eteenpäin mustassa yössä. Keulassa kuohuivat lakkapäiset laineet ja mastot narisivat.
Perämies täytti velvollisuutensa, sillä hän tiesi, että nyt oli kysymys elämästä ja kuolemasta.
Vangin hytissä puheltiin, mutta niin hiljaa, ettei edes kapteeni vieressä olevassa kajuutassaan voinut kuulla mitään.
— Meitä siis ajetaan takaa? kysyi Colombo.
— Isäni luulee, että amerikkalainen saa meidät kiinni jo tänä yönä, sanoi Jenny Loy.
— Voi, huokasi meksikkolainen, että minun juuri nyt pitää olla vankina!
— Eikö se ole eduksi, jos amerikkalainen saa meidät käsiinsä, kuiskasi ranskatar. — Silloinhan ne voivat huomata, ettei sinulla ole mitään yhteyttä merirosvojen kanssa?
— Minä ajattelen epätoivolla entisyyttäni, ja haluaisin yhdellä iskulla tehdä sen kokonaan olemattomaksi.
— Minuakin hävettää, kun ajattelen, etta olen auttanut isääni pelipöydässä! Mutta nyt katson minä tulevaisuutta silmiin iloisella mielellä. Jos amerikkalainen ottaa meidät vangiksi, olemme pelastettuja. Meidät viedään New Yorkiin ja siellä me ansaitsemme leipämme kättemme työllä. Mutta ellei minun isäni tahdo lakata synnillisestä elinkeinostaan, niin en tahdo kauvemmin olla hänen tyttärensä, sen vannon!
— Minä kiitän sinua, Jenny, sanoi Colombo. — Jumala kyllä armahtaa ja auttaa meitä, kun me tahdomme kulkea oikeuden polkuja. Mutta nyt tulin ajatelleeksi erästä asiaa. Tuolla oven luona ovat kahleitteni avaimet. Minun täytyy päästä vapaaksi estääkseni verenvuodatusta.
Jennyn onnistui vapauttaa hänet.
— Mene nyt, sanoi Colombo, sillä minun on toimitettava jotain sellaista, johon en tarvitse sinun apuasi.
Hän hiipi nyt kannelle hiljaa kuin varjo, sill'aikaa kun Jenny meni hyttiinsä. Ylhäällä vallitsi mitä syvin pimeys. Tuuli ulvoi taklingissa ja aallot pärskyivät keulassa. Perämies ja tähystäjä valvoivat uskollisesti. Colombo hiipi ison maston luo. Siinä oli laivan suurin kanuuna, hirmuinen ase. Hän haki sytytysreiän, veden lirinää kuului ja hän mutisi: "Tuosta ei ole enää vaaraa".
Yhtä varovasti hiipi hän toisen ja kolmannen kanuunan luo ja uudisti saman tempun. Kun hän niin oli kaatanut vettä kaikkien kanuunain sytytysreikään, meni hän siihen paikkaan, jossa kiväärit olivat. Hän odotteli suurempaa tuulenpuuskaa, ja kun se ratisi ja ulvoi taklingissa, vierähytti hän joukon kimpussa olevia kiväärejä syvyyteen. Tämän teki hän useampaan kertaan ja hiipi sitten takaisin vankilaansa.
Mutta kun hän kulki kapteenin hytin oven ohitse, aukeni se ja Henrico tuli ulos lyhty kädessä.
— Mitä minä näen! huudahti merirosvo. — Kuka on vapauttanut sinut? Varmaankin se mustasilmäinen noita? Sano!
Henrico pani lyhdyn lattialle ja ojensi kätensä tarttuakseen Colomboon, mutta tämä heittäysi sivulle.
— Sano nyt hyvästit elämälle karjui merirosvo ja veti esiin pistoolin. — Sinä olet muuten tielläni kahdesta syystä, senvuoksi kuole!
Mutta ennenkuin Henrico ehti laukaista, sai laiva niin ankaran tärähdyksen, että hän horjahti sivulle ja kuula lensi toiseen suuntaan.
— Amerikkalainen! huusi tähystäjä.
— Aseisiin! karjui Henrico ja hyökkäsi kannelle.
Samassa silmänräpäyksessä olivat merirosvot kukin paikallaan.
Suuri musta laiva näkyi ihan Hajenin vieressä.
— Ampukaa kerran! komensi Heurico, joka oli mennyt suuren kanuunan luo laukaistakseen sen vihollista kohti.
— Mitä tämä merkitsee! huudahti hän, kun kanuuna ei lauennut.
Mutta ennenkuin merirosvo ehti ihmetelläkään tätä outoa asianhaaraa, ammuttiin amerikkalaisesta laukaus, joka levitti kuolemaa ja hävitystä merirosvojen riveissä. Muutamia minuutteja myöhemmin hyppäsivät amerikkalaiset Hajenin kannelle ja kohtasivat verrattain vähäisen vastarinnan. Heidän jyrisevä voittohuutonsa kaikui ja pian saapui heidän kapteeninsakin Hajenille ottamaan selkoa tuloksesta.
— Viimeinkin olemme saaneet lurjuksen kiinni! sanoi hän iloiten, ja nyt pojat on teidän laulettava "Jankee—dooble", mutta pontevasti.
Laulu kaikui ja se laulettiin loppuun.
Seuraavaan aamuun asti oli kapteeni Hajen'illa, mutta kun hän oli aikeissa palata laivalleen, avautui äkkiä kajuutan ovi ja Colombo, Loy ja hänen tyttärensä astuivat kapteenin luo. Ranskalainen esitteli itsensä ja tyttärensä sekä meksikkolaisen merirosvon vankeina ja pyysi suojelusta.
— Kummallista, sanoi amerikkalainen, kun me joku aika sitten ajoimme takaa tätä lurjusta, löysimme me niinikään yhden herran ja yhden naisen vankeina. Ne molemmat otin minä laivaani yksinäiseltä kalliosaarelta, missä he istuivat ja odottelivat pelastusta. Te olette tervetulleet, mutta teidän täytyy nyt tulla mukanamme New-Yorkiin, sillä minun on purjehtiminen sinne raportin jättämistä varten, kun ensin olen sytyttänyt tämän merirosvolaivan tuleen.
Sill'aikaa kun pelastetut seurasivat kapteenia sotalaivaan, heittivät amerikkalaiset merirosvokapteenin ruumiin mereen.
— Täällä ovat onnettomuustoverit, sanoi kapteeni kääntyen muutaman herran ja naisen puoleen, jotka seisoivat kannella ja katselivat merirosvolaivaa.
— Bianka! huudahti Colombo yhtäkkiä.
— Veljeni! Pitääkö minun uskoa silmiäni, kuinka tämä on mahdollista? huudahti nuori meksikkolaisnainen.
Samassa kohosi ruumis merestä laivan vieressä. Nuo kalpeat, villit piirteet, joissa kuoltuakin oli uhkan leima, tunsi heti helposti — se oli merisissi. Bianka peitti kasvonsa käsillään siksi kunnes tuo kolkko näky oli ehtinyt vaipua syvyyteen.
* * *
Meillä ei ole enää muuta lisättävää kuin se, että New-Yorkissa vietettiin kohta sen jälkeen kaksoishäät. Loy ei harjottanut enää entistä elinkeinoaan, vaan oli lastensa luona; mutta donna Almando palasi puolisoineen isänsä luo ja hänen onnistui viimein saada sovinto aikaan isänsä ja Colombon kesken.
Kansalainen no 83-84 1-3.8.1910.
