VI
Noin kahdeksan päivää sen perästä kun molemmat nuoruudenystävät olivat tavanneet toisensa Veracruz'issa purjehti komea laiva Jamaikan ohi. Muuan matkustaja kulki edestakaisin kannella ja kulutti aikaansa katselemalla merimiesten työtä. Se oli don Colombo. Sennorita ei ollut näyttäytynyt sen jälkeen kuin Veracruz'issa. Kamarineiti väitti, että neitonen sairasti merikipua, joka oli ahdistellut hänen isäänsäkin.
Kävelemisestä väsyneenä istahti Colombo eräälle penkille ja katseli merta ajatuksiinsa vaipuneena.
Äkkiä herätti hänet unelmistaan Jennyn ääni.
— Oi miten täällä ylhäällä on ihana ilma, sanoi hän.
Colombo nousi tervehtimään nuorta tyttöä.
Tämä katseli häntä silmänräpäyksen ajan tutkivin silmäyksin, mutta kääntyi sen jälkeen isäänsä päin, joka hänkin oli tullut kannelle.
— Olen iloinen siitä että jätimme Meksikon, sanoi sennorita.
— Me olisimme kyllä olleet siellä vielä muutamia vuosia, sanoi Loy, sillä meidän pelisalimme alkoivat tulla muotiin, kun me yht'äkkiä saimme varakuninkaalta käskyn lähteä pois maasta. Minun olisi hyvin hauska tietää, kuka vihamies teki minulle tämän tempun.
Colombo ei voinut kuulla enempää, mitä puhuttiin, sillä isä ja tytär menivät laivan toiseen päähän, mutta hän toivoi nyt useammin voivansa tavata Jennyä. Jo tunnin kuluttua joutui hän salongissa isän kanssa keskusteluun ja tuli silloin esitellyksi sennoritalle.
— Me olemme varmaankin nähneet toisemme joskus ennenkin, sanoi Jenny Loy, katsellen tutkivasti meksikkolaista. Colombo huomasi nyt, että ranskatar oli hänet tuntenut, vaikka hän olikin koettanut muuttaa ulkomuotoaan.
— Te olette saattaneet minut häviöön, sennorita, sanoi hän hiljaa.
Nuori nainen loi katseensa alas.
— Te olette varakuninkaan poika, kuiskasi hän.
Pankkiiri oli nyt asettautunut muutamaan nurkkaan lukemaan ja jättänyt molemmat nuoret kahden kesken.
— Te olette tuntenut minut, sennorita, sanoi Colombo. — Niin, huono pelionni saattoi minut rikoksentekijäksi.
— Minä tiedän kaikki ja otan osaa kärsimyksiinne, sanoi Jenny, ehkä voisin minä saada isäni auttamaan...
— Ei, ei, sennorita, keskeytti hänet meksikkolainen, mieluummin kärsisin kymmenkertaisen kuoleman kuin ottaisin armolahjoja. Minä pyydän vaan sitä, että ette minua liian paljon halveksisi.
— Kenpäties saatte vielä kerran tilaisuuden sopia isänne kanssa, sanoi Jenny, ja minä koetan saada isäni lopettamaan elinkeinon, joka on aikaansaanut niin monen häviön.
— Laiva hei! kuului nyt kannella huudettavan ja keskustelu katkesi. Colombo riensi ylös ja näki laivan täysin purjein laskevan pitkin valtamerta. Se näytti aikovan mennä Mazarin'in edelle. Meksikkolainen tunsi sen heti Hajen'iksi. Merirosvo oli siis pitänyt sanansa. Colombo näki nyt todellisuuden edessään eikä suinkaan ollut mielissään siitä, sillä hän oli toivonut voittavansa Jennyn sydämen, ja siinä tapauksessa tekisi Henricon esiintyminen kaikki hänen suunnitelmansa ja toiveeosa tyhjiksi.
Hajen oli sillävälin jatkanut nopeata vauhtiaan ja oli ennen pitkää kadonnut lähestyvän yön pimeyteen. Mutta Mazarin purjehti tasaista kulkuaan, sillä ei voitu ajatella, että törmättäisiin yhteen tuon vieraan laivan kanssa yöllä. Colombo aikoi juuri mennä alas salonkiin, kun hän yht'äkkiä huomasi tulen mereltä.
— Se on merirosvo, mutisi hän itsekseen, vapisten kauhusta. Varottaisiko hän kapteenia ja käskisikö Loy'n kätkemään rahansa? Toinen oli kuitenkin yhtä turhaa kuin toinenkin, jos Hajen todellakin lähestyisi. Samalla kun nämä ajatukset risteilivät hänen aivoissaan, ilmestyi tumma olento hänen eteensä. Se oli kapteeni, joka vielä kerran tarkasti, oliko kaikki järjestyksessä, ennenkuin menisi levolle.
— Eikö teitä pelota, sennor? kysyi hän. — Joku matruusi voisi tässä pimeässä kaataa teidät erehdyksessä kumoon. Mutta mitä tuo on? Ettekö tekin ole huomannut valoa tuolla kaakossa?
— Minä olen nähnyt sen jo useamman kerran, vastasi Colombo. Se on mahdollisesti sama laiva, jonka me näimme iltapäivällä.
— Mahdotonta, sanoi kapteeni, sillä laivan täytyy jo olla paljon edellä meistä, mutta minä en voi ymmärtää, mitä tämä tuli merkitsee.
— Ripustakaa enemmän laivalyhtyjä! komensi hän.
— Minä neuvoisin teitä päinvastoin ottamaan pois kaikki lyhdyt.
— Miksi?
— Tuo laiva voi mahdollisesti olla merirosvo Duncan'in.
— Lorua! huudahti kapteeni. Duncan'ia ajaa tällä hetkellä takaa puoli tusinaa amerikkalaisia ja englantilaisia laivoja ja hän on jo mahdollisesti niiden hallussa. Minä pelkään vaan yhteentörmäystä tuon vieraan laivan kanssa. Duncan'ia minä en pelkää.
— Sennor Colombo! huusi nyt muonamestari, herra Loy haluaa pelata kanssanne.
— Minä tulen, sanoi meksikkolainen ja meni sykkivin sydämin salonkiin, jossa Loy ja hänen tyttärensä häntä odottivat.
Jenny luki ja kun peli oli alkanut, heitti silloin tällöin silmäyksen pelaajiin.
— Te näytätte levottomalta, sanoi hän nuorelle miehelle.
— Minä en tahdo salata teiltä syytä, sanoi hän ja kertoi, mitä oli huomannut. — Minä luulen, lisäsi hän, että merirosvo Duncan aikoo hyökätä päällemme.
— Oletteko ilmottanut kapteenille epäilyksenne? kysyi Loy pelästyneenä.
— Kyllä, mutta hän ei ota niitä uskoakseen.
— Minun täytyy puhua hänen kanssaan! huudahti ranskalainen.
— Ei maksa vaivaa, intti meksikkolainen, sillä hän on vakuutettu siitä, että merirosvo jo on joutunut amerikkalaisten käsiin.
Nyt kuului äkkiä ankara tärinä.
— Siinä hän on! huudahti Colombo.
— Jumalani, rahani! sopersi ranskalainen. — Rahani!
— Pysykää minun läheisyydessäni, sennorita! kuiskasi meksikkolainen pelästyneelle Jennylle.
Useampia laukauksia pamahti ja selvästi kuului, miten muutamia kaatui kannelle. Pian kuului raskaita askeleitakin salongin portailla. Ovi kiskastiin auki ja Henrico syöksyi sisälle muutamien villinnäköisten miesten seurassa.
— Sinä olet tehnyt hyvin tehtäväsi, Colombo, huudahti merirosvo. — Lyhdyt ovat näyttäneet meille tietä: ilman niitä emme olisi löytäneet laivaanne tässä pikimustassa pimeydessä. Sen pahempi, että kapteeni on ampunut kuoliaaksi yhden parhaista pojistani, tuon kunnon Gregoiren, mutta sen vahingon korvaa minulle kyllä tämä jalo sennor. Kuulkaa, herra Loy, rahanne, ainoastaan rahanne antoivat minulle aiheen tähän viattomaan Mazarin'in metsästykseen. Tuokaa nyt heti lantit tänne, sillä minulle olisi kovin vastenmielistä käyttää pakkokeinoja.
— Tehkää mitä tahdotte, mutta rahojani ette saa, maksakoon se vaikka henkeni, sanoi Loy.
Merirosvo nauroi pilkallisesti.
— Missä on nabobilla rahansa? kysyi hän Colombolta.
Tämä kohautti olkapäitään.
— Ha, haa, sinä, kai olet samassa köydessä hänen kanssaan! huudahti Henrico. — Onko ehkä tuo kaunis sennorita saanut sinut niin pauloihinsa, että unohdat velvollisuutesi?
Henricon puhuessa vaihtoi Colombo hiljaa muutamia sanoja Jennyn kanssa.
— Olosuhteet ovat saaneet toisen käänteen, Henrico, sanoi hän. — Sennorita on minun vaimoni ja jos te ryöstätte herra Loyn, niin ryöstätte oikeastaan oman toverinne, sillä minä olen nyt omaisuuden laillinen perijä.
— Suurenmoinen juoni! huudahti merirosvo nauraen. — Tuota en minä vielä osannut ajatella. Mutta kernaasti minun puolestani, jos vaan ranskalainen testamentteeraa sinulle ne rahat, jotka hän on tuonut muassaan Meksikosta.
Loy tuijotti tyttäreensä, tajuttomana hämmästyksestä.
Mutta tämä vaan hymyili viehättävästi.
— Jenny, et suinkaan ole lupautunut merirosvolle?
— Colombo on varakuninkaan poika, sanoi tyttö punastuen.
— Vielä parempi! murisi Loy. — Siis myöskin maantieryöväri!
— Me olemme tehneet hänet siksi mikä hän on, isäni, sanoi Jenny. — Meidän luonamme hävitti hän rahansa ja koetti saada ne takaisin toisella tavalla. Minä neuvon sinua olemaan hyvällä tuulella huonossa pelissä, sillä nämä herrat eivät näytä oppineen kauvan odottamaan.
— Oi, Jenny, mitä on minun tekeminen? huudahti Loy epätoivoisena.
— Sennorita, sanoi Henrico, te olette nainen, joka sopii meille, ja ellei minun ystäväni jo olisi voittanut kättänne ja sydäntänne, niin tekisin minä heti paikalla tarjoukseni. Minä annan teille aikaa, että voitte taivuttaa isänne tekemään testamentin. Ja ellei hän vastoin luuloa siihen suostu, niin tulemme me jakamaan hänen omaisuutenaa.
Hän meni nyt Colombon seuraamana ylös kannelle.
(jatkuu)
Kansalainen no 80-81 25-27.7.1910.
