II
Aurinko nousi, ja Hajen riensi täysin purjein meren aallokon halki. Tyytyväisyydekseen huomasi rosvopäällikkö, että anastettu alus oli oikea pikapurjehtija.
Don Almando, joka oli ollut yön lopputunnit kannella laivan vallottamisen jälkeen, huomasi merirosvokapteenin olevan hyvin taitavan merimiehen.
Yhtä varmoja kuin olivat hänen komentosanansa, yhtä ripeästi pani ne täytäntöön miehistö, johon kuului noin kolmekymmentä villinnäköistä nuorta miestä.
Lähtiessään Euroopasta oli tohtori kylläkin kuullut, että pelätty merirosvo nimeltä Duncan teki Meksikon läheiset vedet epävarmoiksi. Duncan'ille olivat eduksi Euroopan sodat, jotka käänsivät Espanjan huomion siirtomaista toisaalle. Mutta tohtori luuli silloin, että puheilla tarkotettiin vaan rosvoamista pienemmässä muodossa.
Se oli juuri tuo kuuluisa Duncan, jonka kynsiin he olivat joutuneet ja jonka suuri urhoollisuus, viekkauden säestämänä, oli kauhuna kauppalaivoille.
Sill'aikaa kun don Almando seisoi siinä ajatuksiinsa vaipuneena, huomasi hän kaukana taivaanrannalla kaksi pilkkua. Toinen näytti lähenevän toista. Se oli amerikkalainen, joka ajoi takaa luultua merirosvolaivaa.
— "Skallerormen" on löytänyt "Åskviggenin", sanoi nyt merirosvokapteeni, ja minua ilahuttaa, että te olette jäänyt luokseni, jatkoi hän lääkärin puoleen kääntyen. Täällä on teillä paljo tekemistä ja te tulette käymään hyvää koulua.
— Minä jäin tänne tuon sairaan naisparan tähden, sillä hän tarvitsee minun apuani, vastasi Almando.
— Älkää seisko siinä ja teeskennelkö, ikäänkuin olisitte jokin suojeluspyhimys, lausui merirosvo nauraen, vaan menkää ja ilmottakaa minut sille nuorelle naiselle, kertokaa hänelle, mitä on tapahtunut ja sanokaa, että tahdon heti puhua hänen kanssaan.
Kun tohtori näytti epäilevän, sanoi kapteeni:
— Ellette te tahdo, niin ilmottaudun minä itse.
— Ei, kyllä mina menen, huudahti don Almando kiivaasti.
— Se oli oikein, sanoi kapteeni ivallisesti nauraen ja kääntyen samassa perämiehen puoleen.
— Hei, Gregoire, huusi hän tälle, nyt teen minä aamuvisiittini pikku neidin luona; hän tuntuu olevan hyvin kaunis.
— Ha, ha, haa! nauroi perämies leveästi irvistäen.
Sillävälin oli don Almando astunut kajuuttaan, jonka sisällä nuori leski asui, ja tapasi hänen palveljattarensa neekerin, valmistamassa teetä emännälleen.
— Oi armas tohtori, Juno parka on niin iloinen, kun saa nähdä! sanoi neekeri tyttö. — Mutta sanokaa minulle, mitä on tapahtunut. Juno näkee vaan vieraita, rumia kasvoja, ja kun minä noudan vettä, huutavat nuo ilettävät miehet: "Katsokaapa tuota mustaa noitaa!"
— Onko emäntäsi valveilla? keskeytti tohtori neekerin sanatulvassaan.
— Hän oli juuri pukeutumassa, vastasi Juno.
— Sano emännällesi, että haluan puhutella häntä.
Ennenkuin Juno oli ehtinyt ovelle, avautui se ja nuori nainen astui ulos.
— Mitä on tapahtunut? huudahti hän ja kiinnitti samassa suuret tummat silmänsä meksikkolaiseen.
— Olkaa valmis vastaanottamaan mitä pahinta, sanoi lääkäri, sillä viime yönä hyökkäsivät merirosvot kimppuumme ja niiden johtaja haluaa nyt puhella kanssanne.
Väristys kävi läpi nuoren naisen olennon; hänen täytyi nojata pöytää vasten, sillä hän oli lähellä vaipua tajuttomuuteen ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.
— Pitäkää rohkeutenne, rouvaseni, sanoi meksikkolainen. Esiintykää jyrkkänä tuota lurjusta kohtaan, niin te voitatte hänet ja hän kyllä sitte kohtelee teitä asianmukaisella kunnioituksella.
— Missä on kapteeni Barnes? kysyi nuori leski.
— Hänet pakotettiin menemään tiehensä toisella laivalla! sanoi Almando.
— Silloin olen minä hukassa! huudahti kaunotar epätoivoisena.
— Luottakaa minuun, rouvani, sanoi tohtori, minä tulen pitämään huolta teidän turvallisuudestanne.
— Tuhannen kiitosta, sanoi kaunotar. Antaa kapteenin nyt tulla.
Don Almando avasi oven ja rosvopäällikkö astui sisään.
Hän aikoi tehdä kavaljeerimaisen tervehdyksen; mutta tuskin oli ehtinyt heittää silmäystään nuoreen naiseen ennenkuin jäi seisomaan mykkänä ja ikään kuin lattiaan kiinninaulattuna.
— Mitä näen minä! huudahti hän viimein. Oletko se sinä, Bianka?
— Armahtakoon minua pyhä neitsyt, huokaili nainen. — Sinä Henrico, sinä täällä ja tuollaisessa tehtävässä!
— Minä annan kutsua itseäni kapteeni Duncan'iksi, sanoi Henrico varmalla äänellä, — mikä on mennyt, se ei ole enää olemassa minulla. Sinun uskottomuutesi, Bianka, on tehnyt minut siksi, mikä olen.
— Mutta minä en ole koskaan rakastanut sinua, Henrico, jatkoi donna Bianka, ja silloinhan ei voi puhua uskottomuudesta. Sinun raju ja hillitön elämäsi sai minut pelkäämään enkä minä milloinkaan olisi voinut tulla sinun puolisoksesi.
— Lorua! keskeytti merirosvo, — tässä ei tarvita tarkempia selityksiä. Sinun valittusi on kuollut, mutta minä elän; sinä olet vielä nuori ja kaunis ja sinä tulet minun puolisokseni. Onnellinen sattuma on saattanut sinut minun valtaani. Älä nyt seiso ja kujeile, vaan seuraa minua kannelle, niin voin ilmoittaa miehistölleni sinut vaimokseni, ettei heissä heräisi mustasukkaisuutta.
— En koskaan, en koskaan! huusi nuori nainen kauhistuneena.
— Älä vastustele, Bianka, sanoi Henrico. — Sinä tunnet minut tarpeeksi hyvin tietääksesi, etten minä kärsi vastaansanomisia.
Näin sanoen lähestyi hän Biankaa, viedäkseen hänet väkisin mukanaan.
— Takaisin! huusi Almando kumisevalla äänellä.
— Alatteko tekin ryhtyä kapinoimaan! huudahti kapteeni pilkallisesti.
— Tämä nuori nainen on minun suojeluksessani, vastasi lääkäri, astuen samassa päättäväisesti Duncan'in eteen.
— Ettekö tunne meidän lakejamme? No hyvä, minä luetan ne teille, niin että tämän jälkeen ette voi syyttää tietämättömyyttänne, sanoi kapteeni vihastuneena.
Mutta don Almando vastasi pelkäämättä:
— Minä tunnen lakinne ja tiedän pitää niitä arvossa, mutta minä en salli, että tätä naista kohdellaan pahoin.
Hän ei ollut ehtinyt päästä ihan loppunut, ennenkuin kapteeni tyrkkäsi don Almandon sivulle ja kiersi oikean käsivartensa Biankan vyötäisten ympäri.
— Elä ole pahoillasi, uskollinen nuoruudenystäväni, kuiskasi hän hellästi, vaan tule pikku vaimokseni. Olithan sinä ennen niin romantillinen, että usein ihastuksella uneksit sellaisista merkillisistä tapahtumista, joiden keskellä nyt elät. Vai onko don Pedro saanut sinusta irti ne kuvittelut? Tule nyt ystäväni, ja minä sytytän ne sinussa jälleen.
— Mene, kurja! huudahti donna Bianko koettaen irrottautua merirosvon käsivarresta.
Mutta hänen voimansa olivat liian heikot ja Henricon olisi kai pian onnistunut panna aikeensa täytäntöön, jollei Almando, joka tähän asti oli seisonut hämmästyneenä kapteenin menettelystä, olisi nyt äkkiä astunut saliin. Hän tarttui kiinni kapteenia kaulukseen ja heitti häntä seinää kohti niin ankarasti, että kapteenin täytyi päästää nainen irti pysyäkseen tasapainossa. Mutta nyt veti merirosvo esiin veitsen ja aikoi hyökätä meksikkolaisen päälle, kun samassa perämies Gregoire näyttäytyi ovella.
— Missa on kapteeni? kysyi hän kiihkeästi. — Amerikkalainen lähestyy taas, lisäsi hän.
— Me näemme vielä toisemme, sanoi kapteeni, kääntyen meksikkolaiseen, ja nuorelle naiselle huudahti hän:
— Minä lykkään asian, mutta en siitä luovu!
Raju seikkailija hyökkäsi nyt kannelle, puolustautuakseen vihollista vastaan, joka huomattuaan ettei Åskviggen ollutkaan oikea laiva, taas kahta suuremmalla innolla oli alottanut takaa-ajonsa. Amerikkalaista suosi vielä se varmuus, joka ylläpiti merirosvoja, he kun pettääkseen takaa-ajajaa olivat vaihtaneet laivoja.
(jatkuu)
Kansalainen n:o 75-76 13-15.7.1910.
