Mihail Saltykov-Štšedrin - Kertomus siitä, kuinka yksi talonpoika ruokki kahta kenraalia

Kertomus siitä, kuinka yksi talonpoika ruokki kahta kenraalia.

Kirjoittanut

M. E. Saltykov
(N. Shtshedrin)

Suom. Y. W.


Venäjän uudemmassa kirjallisuudessa lienee, ehkä enemmän kuin niinkään muun maan, tendenssin ja oppositsionin leima, kuten luonnollistakin maassa, jossa olojen ja vallanpitäjäin arvostelu ainoastaan kirjallisuuden verhossa on mahdollista ja jossa miltei poikkeuksetta kaikki aatteellisissa harrastuksissa eläjät, kirjailijat sekä muut, ovat palkakseen saaneet kokea valtiollista vainoa, valvonnanalaisuutta, vankeutta, maanpakoa. — Samalla kuin kunkin kirjailijan tuotannosta siten puhuu enemmän tai vähemmän äänekäs vastalause ja tuomio vallitseville oloille, on Venäjän kirjallisuudelle syntynyt useita varsinaisen satiirin mestareja, joiden ruoskan alla ikuinen kosto vihdoinkin kohtaa noita aatteen ja edistyksen epälukuisia vastustajia ja vainoojia Venäjänmaassa. — Gogolin, »Kuolleitten sielujen» ja »Revisorin» kirjoittajan välitön jälkeläinen on kuuluisa humoristi ja satiirikko Mihail Evgrakovitsh Saltykov, tunnettu kirjailijanimellään N. Shtsherin, jonka kirjailusta alla seuraava pikku kertomus (kokoelmasta »Satuja») olkoon tässä näytteenä. Saltykov oli aatelisen tilanomistajan poika Tverin kuvernementista, synt. 1826. Päästyään Tsarskoe Selon lyseosta hän tuli sotaministerin kansliaan, mutta kahden ensimäisen kertomuksensa vuoksi, jotka pohjaltaan olivat varsin viattomia, hänet siirrettiin 22-vuotiaana Vjatkaan, palvelemaan siellä kuvernöörinvirastossa. Seitsenvuotisen karkoitusajan jälkeen hän sai uudelta hallitukselta luvan palata Pietariin v. 1855. Valtionvirassa hän pysyi v:een 1863 asti saavuttaen tod. valtioneuvoksen arvon. Sitten hän antautui kokonaan valtiollisen satiirin alalle ensin »Sovremennik» (»Aikalainen») nimisessä ja sen saatua lakkautuksen »Otetshestvennyja zapiski» (»Isänmaan sanomia») nimisessä lehdessä, jonka toimitus tuli runoilija Nekrasovin käsiin v:sta 1868. V:sta 1878 oli Saltykov »Isänmaan sanomain» vastaavana toimittajana. Lehden lakkautuksen jälkeen ei Saltykov enää kirjoittanut paljon. Hän kuoli Pietarissa 1889. Saltykovin varsinainen kirjailijadebyyti oli »Kuvernementtijutelmia» (1856), joiden mestarillisissa kuvissa hän paljasti virkamiespiireissä vallitsevaa konnamaisuutta ja mielivaltaisuutta hallittavia kohtaan. Sitten seurasi »Suorasanaisia satiireja» sekä »Viattomia juttuja» (1863), joissa hän ivasi valtiollisten uudistusten pintapuolista intoilua ja vapaamielisiä valheita. — Seuraavan, 60-luvun keskivaiheilla sitten alkoi toinen ja tärkein jakso Saltykovin satiirista toimintaa. Tämän ajan lukuisista teoksista tahdomme vain lyhyesti luetella: »Ajan merkkejä» ja »Maaseutukirjeitä» (1869), »Pikkukaupunkilaisen päiväkirja Pietarista», »Herrat tashkentilaiset», »Mies- ja nais-Pompadoureja», »Täysi vuosi», »Sävyisiä pakinoita» (1876), »Kohtuuden ja tarkkuuden piirissä», »Rajan takana», »Kirjeitä tädilleni», »Aikamme idylli», »Kertomuksia Poshehoniesta», »Loputtomia loruja», »Kirjavia kirjeitä», (1884—86), »Satuja» (1887), y. m., joissa kaikissa hän väsymättä paljastaa maansa olojen parantumatonta onteluutta ja kieroutta. Puhtaasti novellintyylisiä kertomuksiakin kirjoitti Saltykov muutamia. Lavein niistä on nimeltään »Golovlevit». — Tila ei salli meidän laveammin puhua tästä nerokkaasta kirjailijasta, joka ansaitsee sijan maailmankirjallisuuden suurien satiirikkojen joukossa, joka pelottomasti on ratkonut sitä yhteiskunnallisen valheen verkkoa, mihin elämä hänen maassaan on kiedottu, joka on julistanut tervettä järkeä sille itsekylläiselle sokeudelle, jolla siellä on ohjat käsissään, ja ollut kolkuttavana, joskin vain huviksi kuultuna omanatuntona sille moraalikannalle, joka tahtoo pakoittaa heikompansa kaikkeen ja joka orjailee väkevämmälleen kaikessa.



Olipa kerran kaksi kenraalia, jotka, kevytmielisiä kun olivat, jollakin ihmeellisellä tavalla yht'äkkiä osuivat asumattomalle saarelle.

Kaiken ikänsä nämät kenraalit olivat palvelleet jossakin registraattorinkonttorissa, siellä he olivat syntyneet, kasvaneet ja vanhenneet, eivätkä siis mitään ymmärtäneet. Eivät he juuri muita sanojakaan tunteneet, kuin: »vastaanottakaa syvimmän kunnioitukseni ja hartaan uskollisuuteni vakuutus.»

Registraattorinkonttori suljettiin tarpeettomana laitoksena, ja kenraalit laskettiin menemään. Virasta erottuaan he asettuivat asumaan eri korttereihin Pietariin Podjatsheskaja-kadun varrelle; kumpaisellakin oli oma kyökkipiikansa ja eläkettä he molemmat nauttivat. Mutta miten olikaan niin he yhtäkkiä osuivat asumattomalle saarelle, heräävät ja huomaavat, että he molemmat makaavat saman peiton alla. Selvää oli, etteivät he ensin mitään ymmärtäneet ja he rupesivat juttelemaan aivan kuin heille ei olisi mitään tapahtunut.

Näinpä tässä omituisen unen, teidän ylhäisyytenne, — sanoi toinen kenraali — näin sellaista unta, että muka asun asumattomalla saarella...

Sanottuaan tämän hän äkkiä säpsähti. Säpsähti se toinenkin kenraali.

— Herra Jumala! Mitäs tämä on? Missä olemme? — huudahtivat molemmat oudolla äänellä.

Ja he alkoivat hypistellä toisiaan vakuutuakseen siitä että he todellakaan eivät nähneet unta, vaan olivat valveillaan. Mutta vaikka he kuinka olisivat koettaneet uskotella itseään, että koko juttu ei ollut muuta kuin unennäköä, niin heidän kuitenkin täytyi kuin täytyikin uskoa, että tässä oli täysi tosi ja surullinen todellisuus edessä.

Heidän edessään levisi toisella puolen laaja meri, toisella puolen oli kapea maakaistale, jonka takana taas oli tuo samainen rajaton meri. Hyrähtivät jo itkemään kenraalit, ja tämä tapahtui ensi kertaa sen jälkeen kuin registraattorinkonttori oli suljettu.

He rupesivat lähemmin tarkastelemaan toisiaan ja huomasivat, että he kumpainenkin olivat yöpaidassa, ja kaulassa riippuu kumpaisellakin ritari-tähti.

— Kahvitilkkanen nyt hyvälle maistuisi! lausui toinen kenraali, mutta muisti samalla mikä kuulumaton kepponen heille oli tapahtunut, ja itkaisi toisen kerran.

— Mitäs me tässä nyt teemme? jatkoi hän itkuunsa, — jospa tässä kirjoittaisi virkakirjeen — mutta mikä hyöty siitä lähtee?

— Mutta kuulkaahan, teidän ylhäisyytenne, — vastasi toinen kenraali - menkääpä Te itäänpäin, minä menen länteen, ja illaksi yhdymme taas tähän samaan paikkaan; ehkäpä tässä vielä jotain löydämme.

Ruvettiin aprikoimaan, missä itä ja missä länsi. He muistivat päällikön kerran sanoneen: »jos tahdot saada selville missä itä on, niin asetu seisomaan silmät pohjoiseen päin, ja niin olet löytävä etsityn ilmansuunnan oikealta kädeltä.» He rupesivat etsimään pohjoista; asettuivat milloin mitenkin seisomaan, koettelivat järkiään kaikkia ilmansuuntia, mutta koska he olivat palvelleet koko ikänsä registraattorinkonttorissa, niin he eivät tietenkään mitään löytäneet.

— Mutta kuulkaapa, teidän ylhäisyytenne: Te menette oikealle, minä vasemmalle; se on kaikkein parasta! — sanoi toinen kenraali, joka, paitsi registraattorinkonttorissa, myös oli ollut sotamiesten poikien koulussa kaunokirjoituksen opettajana, ja siis oli viisaampi.

Sanottu ja tehty. Toinen kenraali lähti oikealle ja näkee kasvavia puita ja puissa kaikenlaisia hedelmiä. Kenraalin tekee mieli saada vaikkapa vain yksi omena, mutta kaikki ne ovat niin korkealla että täytyisi kiivetä... Yrittää kiipeämään — mutta siitä ei tullut mitään, — paitakin repesi. Saapui kenraali purolle, näkee siinä kaloja, joita vilisee ja kuhisee aivan niinkuin Fontankan kalasumpuissa.

»Ollappa noita kaloja siellä Podjatsheskajalla!» tuumaili kenraali, ja oikein hänen kasvojensa ilme muuttui ruuanhalusta.

Meni kenraali metsään ja siellä pyyt viheltävät, teeret kukertavat, jänekset hyppelehtävät.

— Herra Jumala! Mene ja syö! — huudahti kenraali, joka tunsi, että häntä jo alkoi oksettaa.

Mitäs tehdä, täytyi palata sovitulle paikalle tyhjin käsin. Saapuessaan sinne on jo toinen kenraali odottamassa.

— No, teidän ylhäisyytenne, oletteko mitään saaneet hankituksi?

— Löysinhän minä vanhan numeron »Moskovskija Vjedomostia», muuta en!

Panivat taas levolle kenraalit, mutta eipä tyhjällä vatsalla tahtonut unettaa. Milloin heitä huolestuttaa ajatus, kuka heidän puolestaan eläkkeen nostaa; milloin muistuvat päivällä nähdyt hedelmät, kalat, pyyt, teeret ja jänikset mieleen.

— Kukapa olisi voinut uskoa, teidän ylhäisyytenne, että ihmisenruoka alkuperäisessä muodossaan lentää, uipi ja kasvaa puissa? — sanoi toinen kenraali.

— Niinpä tosiaankin, vastasi toinen kenraali, — minäkin olen tähän saakka luullut, että leivokset syntyvät semmoisina, kuin niitä aamulla kahvin mukana tarjotaan.

— Siis esimerkiksi, jos joku tahtoo syödä peltokanaa, niin hänen täytyy ensin pyytää, tappaa, kyniä, paistaa se ... Mutta kuinka tuon kaiken tekee?

— Kuinka tuon kaiken tekee ...? — toisti toinen kenraali.

He vaikenivat ja koettivat nukkua: mutta nälkä kerrassaan karkoitti unen. Pyyt, kalkkunat, porsaat — mehevät, hiukan käristetyt, kurkkuineen, pikkelyksineen ynnä muine salatteineen — vilkkuivat vain silmissä.

— Nytpä minä söisin vaikka oman saappaani! — sanoi toinen kenraali.

— Hansikkaatkin kuuluvat olevan hyviä, kun ovat oikein kuluneita! — huokasi toinen.

Äkkiä kenraalit silmäilivät toisiaan: heidän silmissään loisti pahaa ennustava tuli, hampaat kalisivat, ja rinnasta nousi kumea mylvinä. He alkoivat hitaasti ryömiä lähemmäs toisiaan ja silmänräpäyksessä molemmat joutuivat raivoon. Hiustupsut lensivät tuiskuna, kuului poru ja ähkinä: kaunokirjoituksenopettaja-kenraali purusi toveriltaan ritarimerkin ja nielasi sen heti. Mutta kun he näkivät verta vuotavan, niin he ikäänkuin tulivat järkiinsä.

— Jumala olkoun kanssamme! — he sanoivat yhtaikaa, — tällä tavallahan me syömme toinen toisemme!

— Ja kuinka me olemme tänne joutuneet! Kuka on se ilkiö, joka meille tämän kepposen on tehnyt!

— Meidän täytyy haihduttaa ajatuksiamme jollakin keskustelulla, teidän ylhäisyytenne, muuten tässä tapahtuu miestappo! sai toinen kenraali sanotuksi.

— Alkakaa! — vastasi toinen.

— Mitäs Te, esimerkiksi, arvelette, miksi aurinko ensin nousee, ja vasta sitten laskee, eikä päinvastoin?

— Olette omituinen ihminen, teidän ylhäisyytenne! Ensinhän Tekin nousette, menette departementtiin, siellä kirjoitatte, ja sitten vasta panette levolle!

— Niin, mutta miksei voisi otaksua päinvastoin, että minä ensiksi panen maata, näen kaikenlaisia unia, ja sitten vasta nousen?

— Hm ... niin ... Mutta, totta puhuen, minä departementissa palvellessani aina tuumasin näin: nyt on aamu, sitten seuraa päivä, ja senjälkeen tarjotaan illallista — ja sitten on aika mennä levolle!

Mutta illallisen mainitseminen käänsi heti molempien mielet alakuloisiksi ja katkaisi keskustelun jo alkuunsa.

— Kuulin eräältä lääkäriltä, että ihminen pitkän aikaa voi saada ravintonsa omista nesteistään, alkoi taas toinen kenraali.

— Millä tavalla?

— No sillä tavalla ... Ravintonesteet synnyttävät muka uusia ravintonesteitä, nämät taas puolestaan vielä synnyttävät nesteitä, ja niin edespäin, kunnes vihdoin ravintonesteet kerrassaan loppuvat ...

— Entäs sitten?

— Sitten täytyy taas nauttia jonkunlaista ruokaa ...

— Hyi!

Sanalla sanoen, mistä hyvänsä kenraalit alkoivat puhua, niin johduttiin aina ruuan muistelemiseen, ja tämä vielä enemmän kiihoitti ruuanhalua. He päättivät lopettaa keskustelut ja muistettuaan löytämänsä »Moskovskija Vjedomostin» numeron, he rupesivat sitä ahneesti lukemaan.

— Eilen — luki kiihkeällä äänellä toinen kenraali, — piti vanhan pääkaupunkimme kunnioitettu päällikkö paradipäivälliset. Pöytä oli hämmästyttävän ylellisesti katettu sadalle hengelle. Kaikkien maiden antimet olivat ikäänkuin päättäneet tavata toisensa tässä satumaisessa juhlassa. Siinä oli »Sheksnan kulta-sterlettiä» ja Kaukasian fasania sekä mansikoita, jotka helmikuussa meillä ovat sangen harvinaisia ...

— Hyi toki! Ettekö todellakaan, teidän ylhäisyytenne, voi keksiä muuta luettavaa? — huudahti epätoivoissaan toinen kenraali, ja, otettuaan toveriltaan sanomalehden, luki seuraavaa:

— Tulasta kirjoitetaan: Sen johdosta että Upa-virrasta on saatu sampi (tapahtuma, jollaista eivät paikkakunnan vanhimmatkaan ihmiset muista sattuneen), oli täkäläisessä klubissa eilen pidot. Juhlan esine kannettiin sisään mahdottoman suurella puulautasella, sen suussa oli mutamöhkäle ja sen ympärille oli lautasen reunoille ladottu kurkkuja. Tohtori P., joka samana päivänä klubissa hoiti päivystäjäntointa, piti tarkan huolen siitä, että kukin vieras sai palasen. Lientä oli jos jonkinlaista se oli melkein himoja hivelevää ...

— Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, ette Tekään, ymmärtääkseni, ole liian varovainen luettavanne valinnassa! — keskeytti toinen kenraali ja, otettuaan taas hän vuorostaan lehden, hän luki:

Vjatkasta kirjoitetaan: Eräs vanha kaupunkilaisemme on keksinyt seuraavan omituisen tavan valmistaa kalalientä: ota elävä made, ja haikaise se ensiksi: kun leikkauksen tuottamasta tuskasta maksa laajenee ...

Kenraalit painuivat alas päänsä. Kaikki, johon he loivat katseensa, muistutti aina vain ruokaa. Heidän omat ajatuksensa punoivat salajuonia heitä vastaan, sillä vaikka he kuinka olisivat koettaneet karkoittaa mielestään biffipaisteja, niin nämät ynnä muut sellaiset kuitenkin tunkivat väkivoimalla esille.

Mutta äkkiä se kenraali, joka oli opettanut kaunokirjoitusta, innostuneena ilostui.

— Mitähän jos me löytäisimme talonpojan, teidän ylhäisyytenne? — hän huudahti iloisena.

— Tuota ... ettäkö ... talonpojan?

— No niin, tavallisen talonpojan ... sellaisen, jollaisia talonpojat tavallisesti ovat! Hän meille heti paikalla leivokset laittaisi, pyyt pyytäisi ja kalat keittäisi.

— Hm ... talonpojan, mutta mistäs sen ottaa, kun sitä ei ole?

— Kuinka ei olisi talonpoikaa! — talonpoikia on joka paikassa, — pitää vain etsiä! Luultavasti se johonkin on piiloutunut, työtä karttaakseen!

Tämä ajatus rohkaisi siihen määrään kenraaleja, että he hypähtivät ylös niinkuin ei olisi hätää mitään ja lähtivät hakemaan talonpoikaa.

Kauan he harhailivat saarella löytämättä mitään, mutta vihdoin kaunaisen leivän ja happamen lampaanlihan kirpeä haju johdatti heidät oikeille jäljille. Puun alla nukkui suuri, roteva talonpoika, vatsa pystyssä ja käsi pään alla, ja väitteli täten työntekoa mitä hävyttömimmällä tavalla. Kenraalien inho oli rajaton.

— Nukut, senkin vetelehtijä! — he ärjäsivät hänelle, — etkä ole milläsikään, vaikka kaksi kenraalia jo toista vuorokautta ovat nälkään kuolemaisillaan. Hetipaikalla — mars työhön!

Mies nousi: näkee, että kenraalit ovat ankaria. Mieli hänen teki lähteä käpälämäkeen, mutta he ottavat jäykän ryhdin ja käyvät häneen käsiksi.

Ja hän rupesi kuin rupesikin heitä palvelemaan.

Aluksi hän kiipesi puuhun ja poimi kenraaleille kumpaisellekin kymmenen täysikypsää omenaa, mutta itselleen hän otti vain yhden happamen. Sitten hän rupesi kuopimaan maata — ja löysi sieltä perunoita; sitten hän otti kaksi puupalikkaa, hieroi niitä toisiaan vastaan — ja sai tulen syttymään. Tämän jälkeen hän omista hiuksistaan punoi ansan ja sai siihen pyyn. Lopuksi hän laittoi tulen palamaan ja paistoi niin paljon kaikenlaisia muonavaroja, että kenraalien päähän juolahti ajatus: eiköhän tuolle talonpoikais-rehvanallekin olisi annettava pieni suupala?

Kenraalit katselivat näitä talonpojan aherruksia, ja heidän sydämensa sykkivät iloisesti. He olivat jo unhottaneet, että eilen olivat vähällä kuolla nälkään; he tuumivat vain: »kyllä sentään on hyvä olla kenraalina — ei milloinkaan pulaan joudu!»

— Oletteko tyytyväisiä, herrat kenraalit? — kysyi sitten tuo talonpoikais-vetelehtijä.

— Olemme, hyvä ystävä, kyllä olemme huomanneet uutteruutesi! — vastasivat kenraalit.

— Ettekö sallisi minun nyt levätä?

— Lepää, veikkonen, mutta punohan ensin köysi.

Mies hetipaikalla kokosi kimpun metsähamppua, lioitti sen vedessä, loukutti ja illaksi köysi oli valmis. Tällä köydellä kenraalit sitoivat miehen puuhun, ettei hän pääsisi karkuun, ja panivat itse maata.

Kului päivä, kului toinen; talonpoika oli saavuttanut sellaisen taidon, että hän osasi keittää lientä kourassaankin. Kenraalimme olivat käyneet iloisiksi, kylläisiksi, lihaviksija valkoisiksi. Rupesivat tuumimaan, että täällähän heillä on koko elanto valmiina, sillä välin kuin heidän eläkerahansa Pietarissa yhä vain kasaantuvat kasaantumistaan.

— Mitäs teidän ylhäisyytenne arvelee, oliko se todellakin olemassa se Baabelin torni, vai onko se vain jonkunlainen vertauskuva? — kysyi kerrankin murkinalta päästyä toinen kenraali toiselta.

— Arvelen, teidän ylhäisyytenne, että se todellakin oli olemassa, sillä mitenkäs muuten olisi selitettävä se seikka, että maailmassa on niin monta erilaista kieltä!

— Arvelette, että siis vedenpaisumuskin on ollut?

— Epäilemättä, sillä mitenkäs muuten olisi selitettävä antediluvianisten eläinten olemassa-olo? Sitä enemmän, kuin »Moskovskija Vjedomostissakin» kerrotaan, että ...

— Mutta eiköhän luettaisi »Moskovskija Vjedomostia»?

He hakivat lehden esille, istahtivat varjopaikkaan, lukevat alusta loppuun kuinka Moskovassa syötiin, kuinka Tulassa syötiin, kuinka Penzassa syötiin, kuinka Rjazanissa syötiin ja hyvästipä se lukeminen kävikin — ei ollenkaan oksettanut!


Mutta eipähän ollakkaan, niin jo tuli kuitenkin vihdoin kenraaleille ikävä. Yllä useammin he rupesivat muistelemaan Pietariin jääneitä kyökkipalvelijoitaan ja tuon-tuostakin he hiljakseen itkaisivatkin.

— Minkähänlaista siellä nyt on siellä Podjatsheskajalla, teidän ylhäisyytenne? kysyi toinen kenraali.

— Elkää puhuko siitä, teidän ylhäisyytenne! Sydämeni kuihtuu surusta! — vastasi toinen.

— Onhan täällä hyvä olla täälläkin — ei puhettakaan! Mutta kuitenkin, tiedättekös, ikävä on niinkuin oinaalla uuhta! Ja univormuakin on sääli!

— Sanokaas muuta! Ja varsinkin kun se on neljännen luokan univormu, entäs ne koreat kaulus-kirjaukset ... oikein päätä huimaa!

Ja he rupesivat talonpoikaa vaatimaan ... heti piti heidät viedä Podjatsheskajalle! Ja siinäpä selvisikin, että mies tunsi Podjatsheskajankin, että hän sielläkin oli ollut jos muuallakin.

— Mutta mehän olemmekin juuri Podjatsheskajan kenraaleja! — iloitsivat kenraalit.

— Minä taas ... ehkäpä olette minut nähneetkin; mies kun riippuu huoneen seinämällä, köydestä heiluvassa laatikossa, ja seinää siveltimellä pyyhkii, taikka taas kun mies kärpäsenä katolla juoksee ... sehän se juuri minä olenkin! — vastasi talonpoika.

Ja mies alkoi aprikoida, miten hän voisi ilahduttaa kenraalejansa siitä hyvästä, että nämät olivat osoittaneet hyväntahtoisuutta hänelle, vetelehtijälle, eivätkä olleet suuttuneet hänen talonpoikaiseen uutteruuteensa. Ja hän rakensi heille aluksen, ei se ollut laivakaan, olihan vain tuollainen ruuhentapainen, senvertainen, että sillä saattoi päästä suuren valtameren poikki suoraa päätä Podjatsheskajalle.

— Katsohan vain, kanalja, ettet hukuta meitä! — sanoivat kenraalit, nähdessään aalloilla keikkuvan veneen.

— Olkaa aivan rauhassa, hyvät herrat, ei tässä olla ensi kertaa pappia kyydissä! — vastasi mies ja rupesi matkalle varustaumaan.

Mies kokosi pehmeitä joutsenenuntuvia ja levitti ne veneen pohjalle. Tämän tehtyään hän pani kenraalit siihen maata, ja, tehtyään ristinmerkin, lähti soutamaan.

Kuinka paljon kauhistusta myrskyt ja kaikenlaiset tuulet matkalla tuottivat kenraaleille ja kuinka paljon he haukkuivat talonpoikaa hänen laiskuudestaan — sitä ei voi kielin kertoa, eikä sanoin sanella. Talonpoika vain soutaa, soutaa, ja ruokkii kenraaleja silakoilla.

Kas tuossa on vihdoinkin Neva-äiti, tuossa komea Katarinan kanava, tuossa Iso Podjatsheskajankatukin! Kyökkipiiat löivät ihmetyksestä kätensä yhteen nähdessään kuinka heidän kenraalinsa olivat tulleet — kylläisiksi, valkoisiksi ja iloisiksi. Kenraalit ryyppäsivät kahvia, söivät kylläksensä makeita vehnäleivoksia ja pukeutuivat univormuihinsa. Sitten he ajoivat räntteriaan ja kuinka paljon rahoja sieltä lähti sitä ei voi kielin kertoa, eikä sanoin sanella!

Mutta eivät he toki talonpoikaakaan unhottaneet — lähettivät hänelle viinaryypyn ja viisi kopeikkaa rahaa — hopeassa: pidä nyt lystiä, talonpoika!




Valvoja 5-6/1899.