Mór Jókai - Tuhat toinen yö

Tuhat toinen yö

Unkarin kielellä kirjoittanut Mauri Jókai

Suomentanut A. J.




I. Schahin linna

Edessämme näemme pitkän rivin loistavia saleja taika-palatsissa: salit eivät ole minkäänlaisilla suljetuilla ovilla toisistaan eroitetut, vaan korkeilla holvikaareilla yhdistetyt, niin että perimmäisestä kammarista saattaa nähdä koko rivin läpitse. Joka sali saapi valaistuksensa ylhäältä, sivu-ikkunoita ei löydyensinkään, katon kirjavien lasilevyjen läpitse tulee valo taivaankaaren karvaisena. Solakat pilarit, joilla komeat maurilaiset kaaret lepäävät, ovat kirjavasta marmorista ja jaspisista; pilarien välipaikat ovat puoleksi peitetyt paksuilla damasti-esiripuilla, joita kultaiset nyörit koossa pitävät. Ihania kukkakiehkuroita kullattujen ristikkojen yli, jotka peittävät salaisia komeroita. Seinät ovat tehdyt malakitista ja lasuri-kivestä, joita koristaa monenmuotoiset kultaiset lehditys-kuvaukset; lattia on peitetty hienoilla, pehmeillä matoilla.

Keskimmäinsn sali on pyöreä ja seinät ovat keltaisesta marmorista, joille ylhäältä tuleva vaalean ruusunpunainen valo antaa aamuruskon kaltaisen valaistuksen, lukematon joukko tropiki-kasveja ympäröipi suihkulähdettä salin keskellä, jossa kristallikirkkaat vesipisarat pitävät iloista tanssia; salin sivuilla hyppelehtii kirjavasiipisiä lintuja ja sukkelia apinjoita läpinäkyväin metallilanka-kutomusten takana.

Korkean holvikaaren läpitse näkee suurenlaisen etusalin, jonka perimmäisen pylväsrivin toissa puolla on ihana puutarha, granaati- ja palmupuilla, joiden lehdet näyttävät runsaudesta hikoilevan.

Pitkän etusalin keskellä seisoo katettu pöytä, kaikenlaisilla herkuilla, jotka saattavat silmää ja suuta halustuttaa, joista voi joutua kahden vaiheelle, tuleeko enemmän ihmetellä noita loistavia maljoja vaiko niille taiteellisesti rakennettuja sokuri-palatseja ja vapisevia hyytelökukkia, ja onko niitä ennemmin syöminen kuin katseleminen. Ja kaikkien näitten loistosalien, pylväskäytäväin ja puutarhan läpitse tuoksuu suloinen, unelmiin houkutteleva lemu — sekoitus exotillisten kasvien tuoksua ja kultaisen ambra-säiliön savua.

Tämmöinen on schahin ihmepalatsi.

Eikä häneltä siinä puutu maailman suurinta ihmettäkään, naista.

Kultakirjaisella ottomanilla lepää satumaailman vallitseva haltiatar, suloinen olento, niin hieno kuin uneksittu; diademittakin kuningatar. Joukko palvelijattaria ympäröipi häntä, niinkuin kirjavat jalokivet temanttia, ja koettaa häntä ilahuttaa; he tanssivat, laulavat, soittavat hänen mieliksensä, lukevat hänelle runoja, huvittavat häntä nuoralla-tanssinnalla ja loihtukeinoilla, taikka neulovat ja kutovat hänen käskystänsä kalliita vaatteita; kunnes kaiken tämän komeuden herra, sultan itse, astuu sisään, silloin vetäytyvät palvelijattaret kunnioituksella takaisin, hallitsijattaren tarjotessa valkoista kättään kaikkein onnellisimmalle miehelle suudeltavaksi, joka nimittää häntä, armahinta ainoata sultanaansa, Hafisem'iksi.

Onpa siellä näyttämökin, jossa näytelmiä esitetään; ei puutu cirkustakaan, missä arapialaiset keikailijat tuovat esiin konstejansa, niin kuluu päivä kulta leikeillä, lauluilla, tansseilla ja makeisten syönnillä. Vihdoin soipi salainen musiikki, piilossa olevan konelaitoksen synnyttämä, ja tuudittaa kaikista nautinnoista väsyneet hyvin ansaittuun uneen.


Vaan eihän koko tässä kertomuksessa ole mitään erittäin merkillistä — vasta silloin alkaa se jotakin huomiota herättää, kun saapi tietää, että tämä itämainen loistolinna ei ole haettava missään Marokkossa tahi Tripolissa, eikä Indian hehkuvan auringon alla, vaan että se oli Brittiläisten ylen sivistyneessä maassa, tuskin neljän englannin peninkulman päässä pääkaupungista Lontoosta, todellakin olemassa, alueella, joka on Lontoon poliisin katsannon alaisena sekä kuuluu lordmayorin piirikuntaan ja josta kuitenkaan vuodet pitkät ei yksikään näistä ole mitään tiennyt.

Mutta meidän täytyy mainita, että kertomuksemme on vuodelta 1733, jolloin ei vielä löytynyt noita sanomalehtijoukkoja, jotka kaikkia ilmi lavertelevat ja kaikkien ihmisten asioihin sekaantuvat.

Tämä sultanpalatsi sijaitsi keskellä ääretöntä metsää, jossa uusi isäntä oli ostanut kaikki siinä löytyvät talot ja tilat, voidaksensa olla aivan yksinänsä, niin ettei siellä paitsi hänen palvelusväkeänsä kukaan asunut. Englannissa ei silloin ollutkaan mitään tavatonta, että rikkaat maanomistajat ympäröivät koko alueensa korkeilla aitauksilla ja sulkivat tiet, jotka veivät heidän linnoihinsa, salpapuilla.

Tämän alueen herra oli tarkka maksaja, hänellä ei ollut kenenkään kanssa riitoja, hän ei koskaan rikkonut maan lakeja vastaan, nimitti itsensä asiatoimissa «Mister Herby Esquire« eikä ensinkään salannut sitä, että hän oli muslemi, jolla oli hyvät syynsä paeta Stambulista. Ja pakolaisten oikeutta oli Englannissa aina suojeltu.

Sultanpalatsin palmupuut ja tropiki-kasvit olivat paljaita ansarituotteita; koko puutarha oli peitetty lasikatolla ja se niinkuin palatsikin lämmitettiin talvella kuumilla vesihöyryillä; Englannissa onkin talvi paljon lauukeampi kuin meillä.

Kaikki etelämaiden puut ja eläimet olivat Afrikasta tuodut, neekeri-orjat tulivat Nubiasta, kioski oli maurilaisten arkitehtien työtä; — vaan mistä on sultana itse syntyisin?

Se on kertoelman arvoitus.

(jatkuu)



Kirjallinen Kuukauslehti 6/1877.