Edvard Rein - Ratsionalistinen tarunselitys vanhalla ajalla

Ratsionalistinen tarunselitys vanhalla ajalla.

Kirj. Edv. Rein.




Helleenisen hengen rikkaan mielikuvituksen tuotteet, sikäli kun ne taruston vaihtelevassa ja värikkäässä kuvasarjassa ilmenivät, eivät voineet ajan pitkään tyydyttää sen yhä valistuvan järjen ja hienostuvan tunteen vaatimuksia. Ne kertomukset, jotka jumalten keskinäisiä suhteita esittivät, herättivät välttämättömästi monessa ajattelevassa ja tuntevassa mielessä moraalista paheksumista, ne kun kaikkea muuta kuin vastasivat sitä käsitystä, mikä luonnollisesti oli olemassa absoluuttisista,ihmisiä ylemmistä olennoista. Näitä kertomuksia täytyi ymmärtää toisin kuin kirjaimenmukaisesti; niiden täytyi olla vertauksia, symboleja joillekin toisille seikoille, suhteille j. n. e., joiden todellinen merkitys piili tuon ulkonaisen kuoren alla.

Toiselta puolen samaiset tarut — eikä vain jumalaistarut, vaan myös puolijumalia, heeroksia y. m. koskevat — sisälsivät paljon sellaista, joka soti vastoin tavallista ihmisjärkeä, sellaista, jolle täytyi hymyillen pudistaa päätään ja etsiä luonnollisia, järkiperäisiä selityksiä.

Tämä pyrkimys tyydyttää niin hyvin moraalisen tunteen kuin järjen vaatimuksia on saanut aikaan kaksipääsuuntaa vanhan ajan tarunselityksessä: symbolistis-allegorisen ja ratsionalistis-pragmaattisen. Kumpikin läksi siitä että tarut olivat „sairaat" ja „tarvitsivat parannusta" (vrt. Eustathias,Comm. in 11. XXIV 614). Sillä harva lienee ajatellut niinkuin eräs Cotta, joka koettaessaan kumota stoalaisten väitteitä, sanoo että on varsin vaivaloista eikä edes tarpeellistakaan koettaa saada järkeä taruihin (vrt. Cicero, De nat. deor. 24), tahi niinkuin Lucretius (vrt. De rer. nat. V 865), joka yksinkertaisesti kieltää taruolentojen, semmoisten kuin kentaurien, olemassaolon.

Näistä kahdesta katsantotavasta edellinen pitää taruja fyysillisten tai eetillisten olojen ja suhteiden havainnollisena ilmaisumuotona, jälkimäinen kerran tapahtuneiden tosiasiain tai kerran vallinneitten olojen ja tilojen heijastuksena. Edellinen on luonteeltaan enemmän filosofinen, se kun tarujen pinnan alta etsii syviä ja yleisiä totuuksia; se on samalla positiivinen ja pregnanttinen, se kun ei taruilta pyri riistämään niiden satukauneutta, vaan tahtoo niihin valaa enemmän sisällystä, kohoten siten joskus yleväksi. Jälkimäinen on luonteeltaan historiallinen ja sitä kutsutaankin usein vanhanajan kirjailijoilla „historialliseksi" metodiksi; se ei tahdo siirtyä uiko- ja yläpuolelle ihmistoiminnan piiriä. Se on samalla kriitillinen ja negatiivinen sikäli kun se monasti riistää taruilta niiden esteettisen viehätyksen ja alenee sangen usein tympäisevään triviaalisuuteen. Metodin puolesta edellinen selitystapa siirtyy yksityisestä yleiseen, konkreettisesta abstraktiseen, jälkimäinen, milloin se esiintyy sekoittumattomana, yksityisestä toiseen yksityiseen, konkreettisesta toiseen konkreettiseen.

Itse asiassa ero näiden kahden suunnan välillä ei ole kuitenkaan aivan jyrkkä. Molemmat selitystavat sekaantuvat vanhan ajan tarunselittäjillä usein toisiinsa, niin että ottaessamme tarkastaaksemme toista, emme täydellisesti voi olla koskettamatta toista. Jos vanhan ajan mytografista kirjallisuutta silmäilee, niin huomaa että allegoriset selitykset ovat ehdottomasti tavallisemmat, ja kenties voinee otaksua että tämä käsitys vanhan ajan lopulla pääasiassa oli sivistyneiden. Sitä viljeli varsinkin stoalainen koulu. Seuraavassa tulemme kääntämään päähuomion ratsionalistispragmaattiseen selitystapaan, jättämättä kuitenkaan sikseen sellaisia selityksiä, joissa tämmöiseen liittyy allegorinen. Ja tämän teemme sitä suuremmalla syyllä, koska mainittu käsitys suuremmassa määrässä kuin toinen tavataan juuri vanhan ajan historioitsijoilla. Puhtaasti allegoriset selitykset, joiden joukossa n. s. meteorilliset ovat tunnusmerkilliset, samoin kuin sananjohtoon perustuvat, tavallisesti erinomaisen epäonnistuneet, jäävät ylimalkaan ulkopuolelle ainettamme. Pelkästään retorilliset esitykset, joissa jotain tarua käsitellään vertauksellisesti ilman tarkoitustakaan pyrkiä sen luonnetta käsittämään, eivät tule tarkastettaviksi.

Saadaksemme käsityksen ratsionalistis-pragmaattisesta selitystavasta otamme tähän luettelon valaisevia esimerkkejä, yleiskuvan saavuttamiseksi järjestettyinä seuraaviin ryhmiin: a) jumalat, b) puolijumalat, heerokset y. m. c) muut taruolennot, d) ihmeelliset tapaukset.


A. Jumalat.

Ratsionalistisen käsityksen jumalista täytyy johtaa joko täydelliseen jumalten kieltämiseen, s. o. poistamiseen taruista, tai siihen että ne selitetään ihmisiksi. Ne ovat silloin tavallisesti muinaisia kuninkaita, viisaita lainsäätäjiä j. n. e., jotka ovat vieneet kansansa tai koko ihmiskunnan eteenpäin kehityksessä ja kuoltuaan ansioittensa johdosta saaneet osakseen yli-inhimillistä kunnioitusta. Ne ovat sanalla sanoen ihmisiä, jotka ovat syntyneet, eläneet ja kuolleet ; usein huomautetaan erityisesti, mihin jokin jumala on haudattu (vrt. Euhemeros). Miten yksityisiä jumalia on selitetty ilmenee seuraavasta.

Kronos (Saturnus) selitetään kuninkaaksi, joka asui Kretassa. Häntä vastaan alotti sodan hanen poikansa Zeus (hänkin ihminen), joka karkoitti isän Latiumiin (vvt Ennius,Euhem. V 87, Myth. Vat.II3) missä tämä opetti kirjoitustaitoa (yrt. Minucius Felix, Octav. 21) tai maanviljelystä (yrt. Myth. Vat. 111 1). Tassa on siis selitys voinut seurata tarun kulkua eroten tästä ainoastaan siinä etta esiintyvät jumalat on alennettu ihmisiksi. — Sen piirteen, jonka mukaan Saturnus nielee kaikki lapsensa, paitsi viimeistä, selittää Euhemeros näin: Saturnuksen aikoina syötiin ihmislihaa, kunnes uusi hallitsija Zeus säännöksillään kielsi sen (yrt. Ennius main. paik. IX).

Zeus (Jupiter), kretalainen kuningas, oli syntynyt mainitulla saarella (vrt. Aristoteles, Mir. ausc. cap. LXXXIII), oleskeli jonkun aikaa Olympoksen vuorella, johon ihmiset tulivat esittämään riita-asioitaan (vrt. Ennius main. paik. VIII) ja kuoli Kretassa,missä hänen hautansa (Knossoksessa) oli nähtävänä (vrt. Ennius main. paik. XI, Minucius Felix main. paik.). Zeun sotaa gigantteja vastaan selitetään näin: Sen jälkeenkuin Zeus oli karkoittanut isänsä Kronoksen, koettivat muut valtiaat riistää hänen perintöään; mutta Zeus voitti heidät sotakoneilla, josta syystä sanottiin hänen salamoillaan kukistaneen gigantit (vrt. Myth. Vat. 111 1).

Taruja Zeun muuttumisesta milloin miksikin eläimeksi tulkitaan seuraavasti. Zeus ryöstää kotkan muotoisena Ganymedeen = Zeus kuningas anasti sotajoukon avulla, jonka edessä kannettiin kotkan näköisiä sotamerkkejä, muun saaliin mukana Ganymedesnimisen nuorukaisen (vrt. Myth. Vat. 111 3). Zeus ryöstää Europa neidon sonnin haamussa = Zeus kuljetti Europaa laivassa, jossa oli sonnin kuva (vrt. Fulgentius, Mythol.I 20, Isidorus, Etymol. VII 382, Myth. Vat. 111 3).

Zeus Ammonin pässinpää selitetään sotamerkiksi, jota sotajoukko käytti (vrt. Diodoros). Toinen tulkitseminen,aivan toista laatua, on tämä: Zeus Ammonin sarvet olivat väärät, koska hänen oraakelinvastauksensa olivat kovin mutkikkaat (vrt. Myth. Vat. 111 3).

Apollo oli Frygian kuningas, joka samalla oli tietäjä ja lääkäri (vrt. Etymolog. Gudian. cd. Sturz p. 68, Myth. Vat. 111 8). „Kretalaisen traditsionin", jonka mukaan Apollo oli ihminen, mainitsee myös Diodoros V 74; samaa väitettiin myösArtetniksesta (vrt. Diodoros V 76).

Areen ja Afroditen lemmenseikkailua katsotaan yksinkertaisesti sotilaan ja uskottoman vaimon väliseksi kohtaukseksi (vrt. Snidas, Lexicon).

Afrodite = Kyprolainen nainen (myös kuningatar), joka pani alulle järjestetyn epäsiveellisyyden (vrt. Ennius, Euhem. XII, Tzetzes, Exeg. Mad. cd. Hermann 55).

Hefaistos — Egyptin hallitsija, joka keksi tulen käytön (vrt. Diodoros I 13) tai mies, joka teki paljon hyvää, keksi raudan ja kullan y. m. (vrt. sama V 74). Hän oli edelleen sotaisa ja „mystillinen", jonka vuoksi häntä kutsuttiin jumalaksi; sodassa hän loukkasi jalkansa ja alkoi ontua (vrt. Schol. lliad.I 571 Dindorf).

Myös Hermes oli „kretalaisen traditsionin" mukaan mies, joka oli tehnyt suuria hyviä töitä (vrt. Diodoros V 67).

Hades (Aidoneus), Tuonelan valtias = Molossian kuningas, jolla oli tytär Kore ja koira Kerberos. Taru, jonka mukaan Peirithos ja Theseus lähtevät Tuonelaan ryöstämään Tuonen kuningattaren Persefonen (Koren), selitetään kahden tämännimisen henkilön sotaretkeksi mainittua Molossian kuningasta vastaan (vrt. Filokhoros, fr. 45, Plutarkhos, Thes. c. 31 ja usein myöhemmillä kirjailijoilla).

Aiolos, tuulten hallitsija, oli „historiallisen" tulkitsemisen mukaan viisas ja arvossa pidetty mies. Kun hän ennakolta tiesi millainen tuuli tulisi olemaan, syntyi käsitys että hän hallitsi tuulia, sitoen ja irrostaen niitä mielensä mukaan.

Hyperion, Helioksen (auringonjumalan) isä, sai muka tämän maineen siitä että han tarkastaessaan taivaankappalten luontoa ja opettaessaan havaintojaan muille ikäänkuin oli niitten alkuunpanija, s. o. isä (vrt. Diodoros V 67 „kretalaisen traditsionin" mukaan).

Proteus, muotoaan muutteleva merijumala, oli Lukianoksen mukaan tanssija, joka liikkeillään jäljitteli luontokappaleita. Tämä selitys lienee kuitenkin otettava leikilliseltä kannalta.


Erityisen ryhmän muodostavat ne selitykset, joissa jumalat yksinkertaisesti eliminoidaan pois. Niinpä esim. kun taru kertoi että Artemis oli tehnyt Aktaionin koirat raivoisiksi, niin että ne repivät herransa kappaleiksi, Pausanias IX 2, 3 arvelee että koirain raivo oli itsestään syntynyt.

Homeroksen kertomusta Zeun matkasta aitiopien luo, missä hän viipyi 12 päivää (Mad. I423), selittää Eustathius siten, että oli jossain osassa Libyaa Zeun temppeli, jonka jumalankuvaa oli tapana juhlakulkueessa 12 päivän kuluessa kantaa toisesta paikasta toiseen. Sama mies arvelee toisesta Iliadin paikasta (XXI 444), jossa kerrotaan kuinka Troijan rakensivat Apollo ja Poseidon, että näiden jumalten kuvapatsaita käytettiin mainitun kaupungin muureja tehtäessä.


B. Puolijumalat, heerokset y. m.

Aktaion oli tarun mukaan metsämies, joka kerran sattumalta oli nähnyt neitseellisen Artemiin kylpemässä, ja siitä kärsinyt julmistuneelta jumalattarelta surkean rangaistuksen: hän muutettiin hirveksi ja joutui omien koiriensa raadeltavaksi. Tämä taru on saanut seuraavan selityksen: Aktaion oli nuoruudessaan metsämies, mutta vanhoilla päivillään hän alkoi miettiä metsänkäynnin vaivoja ja luopui siitä, toisin sanoin: tuli pelokkaaksi, s. o. sai hirven sydämen. Mutta halu pitää koiria hänessä säilyi, jopa siihen määrään, että hän niiden hoitoon kulutti omaisuutensa (vrt. Fulgentius main. paik. 111 3 Anaksimeneen ja Palaifatoksen mukaan, Myth. Vat. III 7).

Amfion — hän, joka kitaraa soittamalla sai kivet toisiinsa liittymään, niin että Teeban muurit syntyivät, — oli muka mainio puhuja, joka taidollaan tempasi tyhmät ja tunnottomat sekä hajallaan asuvat ihmiset (s. o. kivet!) mukaansa (vrt. Myth. Vat. 111 8). Vähemmän etsitty, mutta proosallisempi on Palaifatoksen väite että Amfionin soittaessa kivimiehet panivat kiviä kokoon (vrt. Tzetzes, Chiliad. hist. 13).

Atlas. Diodoros (IV 28) kertoo että Atlas taisi tähtitiedettä ja muun muassa keksi opin tähtien kierrosta; siitä käsitys että hän kannatti koko maailmaa hartioillaan. Kun myöhemmin Herakles esitti samaa oppia, niin muka syntyi luulo että hän oli Atlaalta ottanut vastaan maailman kannettavakseen. Sama selitys esiintyy myöhemmin monasti. — Tzetzes (Schol. in Mad. Exeg. Bacchm. p. 750,5) kertoo että Atlas oli libyalainen matemaatikko, joka tutki tähtien liikkeitä; hän suistui vuorelta mereen, joka siitä sai nimeksi Atlantinmeri. — Toinen selitys taivaan kannattamisesta on seuraava (vrt. Eustath. Dionysios Periegetan mukaan): Atlas oli mies, joka Libyan vuorelle oli pystyttänyt patsaan niin korkean, että se kannatti taivasta.

Taru, joka kertoo, että Perseus näyttämällä Medusan päätä muutti Atlaan vuoreksi, tulkitaan täten: Perseus voitti Medusa nimisen kuningattaren, jonka jälkeen hän täten saamallaan sotavoimalla löi Atlaan ja ajoi hänet pakosalle vuoristoon (vrt. Fulgentias main. paik.I f. 21).

Bellerofonin siivekäs hevonen = purjelaiva (vrt. Tzetzes in Exeg. Mad. Ed Hermann p. 28), ja Daidaloksen „lentäminen" selitetään aiheutuvan siitä että hän päästäkseen nopeammin pakenemaan laivallaan levitti viittansa purjeeksi (vrt. Fanodikos).

Danae ja kultasade = Zeus lahjoi kullalla Danaen vartiat (vrt. Myth. Vat.I157, 111 3).

Diomedes, Trakian kuningas, joka joutui omien hevostensa syötäväksi = mies, joka kulutti omaisuutensa hevoshoitoon (vrt. Palaifatos).

Endymlon, tuo kaunis nukkuva nuorukainen, jota Selene (Kuutar) lempi, oli astronomi, joka ensiksi keksi kuun kulun; koska hän tutkimuksiinsa kulutti useita vuosia, kertoi taru hänen nukkuneen 30 vuotta (vrt. Futgentias main. paik. II 16). Toinen selitys on seuraava: Seleneen sanotaan rakastaneen Endymion paimenta, syystä että kuun aikaansaama (!) kaste on edullinen paimenen toimille (vrt. Fulgentius main. paik.).

Kekrops, tarumainen Ättikan kuningas, esiintyy myytissä puoleksi ihmisenä, puoleksi käärmeenä. Tähän hänen kaksiluontoisuuteensa on seuraava väkinäinen selitys: Kekrops sääsi järjestetyt avioliitto-olot entisten seka-avioiden sijaan, joten lapset, jotka siihen saakka olivat tunteneet vain joko isänsä tai äitinsä ja siis olleet „yksiluontoiset", siitä lähtien tunsivat molemmat vanhempansa, s. o. tulivat „kaksiluontoisiksi". Toinen selitys on että Kekrops, ollen Egyptistä kotoisin, osasi kahta kieltä, egyptin ja kreikan kielet (vrt. Suidas, Lexic, Prometh).

Midas, Fryygian kuningas, teki Paktolos-virran „kultaakuljettavaksi" siten että johdatti joukon kanavia siitä maansa läpi (vrt. Myth. Vat. II 118 Sosikrateen mukaan, Fulgentius main. paik. II 10).

Kiveksi muuttunut ja kyyneliä vuodattava Niobe oli muka kuvapatsas Sipylos vuorella (tai naisen muotoinen vuori), missä oli sellaiset mekaaniset vehkeet, että virtasi vettä kuvan silmistä (vrt. Palaifatos, Eustathius 11. XXIV 164).

Orfeus, joka soitollaan koko luomakunnan hurmasi, oli muka erinomainen mies, joka muunti järjettömäin eläinten tavoin elävät ihmiset lempeiksi ja sivistyneiksi sekä kitarallaan tenhosi kaikki kasvinviljelijät, kivityömiehet ja eläintenkesyttäjät (vrt. Tzetzes,Chil. I hist. 12).

Perseas tuli lentäen gorgonien luo = purjehtien (vrt. Myth. Vat. II 112 Serenuksen mukaan).

Prometheus oli Theofrastoksen mukaan viisas mies, joka käsitti salaman luonteen ja tutki astrologiaa (vrt. Myth. Vat.I 1). Hänen sanotaan savesta muodostaneen ensimäiset ihmiset,koska „opetti viisautta yksinkertaisille ihmisille" (vrt. Suidas, Lex.Prometh.) tai nosti heidät entisestä raakuudentilastaan (vrt. Tzetzes,ad Opp. 56). Puhtaasti pragmaattinen on Isidomksen (Etym. VII 377) selitys että Prometheus teki kuvapatsaita savesta. — Sen tarunpiirteen että Prometheus varasti taivaasta tulen, selittää Diodoros (V) „kretalaisen traditsionin" mukaan johtuneen siitä että han keksi tulukset. Sama selitys tavataan täydelli;empänä: Prometheus keksi keinon vaskiaseiden avulla ottaa tulta auringosta (vrt. Schol. in Horn. IL Bachm. I591). Allegorista laatua on tomen selitys että Prometheus ensinnä opetti ihmisille filosofiaa, josta huhu että han jakoi ihmisille tulta (vrt. Schol. in Apollon. Rhod. II 1248).

Prometheuksen kytkeminen Kaukasosvuoreen tulkitaan näin: Prometheus oli Skyytian kuningas, jonka hänen alamaisensa vangitsivat syystä että hän ei ollut näille kyennyt hankkimaan elintarpeita, kun Aetosjoki oli tulvinut yli maan. Mutta Herakles niminen sankari tuli ja käänsi virran kulun muualle sekä vapautti siten kuninkaan (vrt. Herodoros fr. 28, Schol. in Apollon. Rhod. main. paik. Agroitaan mukaan, Schol. in Hesiod. Theogon. v. 527 y. m.). Tässä on meillä sananjohtoon perustuva selitys: Aetosvirta tarkoittaa Prometheuksen maksaa kalvavaa kotkaa („aetos").

Sisyfos vangitsi tarun mukaan kuoleman = S. hallitsi rauhallisesti ja vaarattomasti, tai keksi uusia lääkkeitä. Sisyfoksen kuolema ja henkiin herääminen selitetään niin että hän pysytteli pitemmän ajan piilossa tai sairasti kuölemantautia,josta parani (vrt. Eustath. comm. in Od. XI 592).

Tantalos oli muutamien mukaan filosofi ja fyysikko, joka väitti ettei aurinko ole mikään jumalallinen olento, vaan hehkuva möhkäle, josta syystä hanen maanmiehensä rankaisivat häntä (yrt. Eustath. comm. in Od. XI 585).

Teiresias tietäjä muuttui naiseksi = T. oli esittänyt sen uuden opin että kaikki tapahtuu sattumuksesta. Hän suljettiin senvuoksi Apollon temppeliin, „koska näytti tulleen heikkopäiseksi kuin nainen" (sic! vrt. Kefalos).


C. Muut taruolennot.

Gigantit olivat raaka ja sotaisa kansa (vrt. Eforos Ir. 40, Diodoros IV 2). Giganttien ja jumalten välistä sotaa selittää Varro seuraavasti: Vedenpaisumuksen aikana muutamat ihmiset pakenivat vuorille; myöhemmin tuli muualta toisia, jotka ahdistivat edellisiä, mutta nämä torjuivat ylemmiltä asuinpaikoiltaan helposti heidät. Koska gigantit joko olivat viekkaat kuin käärmeet tai koska he matelivat ylöspäin matalammista paikoista, sanottiin heidän ruumiinsa päättyneen käärmeeseen (vrt. Myth. Vat. 111 Varron mukaan). He olivat vain tavallista kookkaampia ihmisiä (vrt. Clemens Rom. Op. dub. Hom. VIII).

Gorgonit olivat kauniita naisia, joita katsellessa „kivettyi" (vrt. Servius Verg. Aen. VI 289 Serenuksen mukaan); siitä tunnettu taru. Sama selitys erityisesti Medusasta Palaifatoksella ja Herakleitoksella (vrt. Schrader, Palaephatea 6).

Kentaurit olivat muka taitavia ratsastajia, jotka nopeaan liikkuessaan herättivät katsojassa luulon että olivat yhteenkasvettuneet hevosiinsa (vrt. Servius main. paik. VI 675 y. m.).

Kerberos oli Tainaronissa asustava hirveä käärme, jota julmuutensa vuoksi kutsuttiin „Tuonen koiraksi"; Herakles vei sen Eurystheuksen luo (vrt. Hekataios fr. 346).

Kharybdis — erinomaisen ahnas nainen (vrt. Myth. Vat. II 70 Sallustiuksen ja Serviuksen mukaan).

Kheiron, tunnettu kentauri = hevoshoidon keksijä (vrt. Tzetzes, Chil. VI 94).

Khimaira, hirviö, joka edestä oli leijona, keskeltä vuohi ja takaa käärme ja jonka Bellerofon surmasi — Lykian vuori, missä asusti leijonia, vuohia ja käärmeitä (vrt. Myth. Vat.I 72) tai jonka huipulla paloi tuli (= leijona), keskellä oli laitumia (= vuohi) ja juurella käärmeitä (vrt. Servius main. paik. VI 288 y. m.).

Lernan kyy, jonka Herakles tuhosi polttamalla sen päät — vesiperäinen paikka, jota turhaan koetettiin kuivattaa johtamalla pois vettä kunnes Herakles polttamalla teki sen asuttavaksi (vrt. Servius main. paik. VI 287 y. m.).

Minotauros — Minoksen sotapäällikkö nimeltä Tauros, julma mies, joka kilpaleikeissä voitti vastustajansa. Kun Theseus tuli Kretaan, hän pyysi, *että pantaisiin toimeen kilpaleikit, joissa voitti Tauroksen (vrt. Plut arkhos Thes. XIX Filokhoroksen mukaan). Toisen kertomuksen mukaan Tauros kaatui meritaistelussa Theseusta vastaan (vrt. Plut. main. paik. Demonin mukaan).

Sfinks = ryösteliäs ja murhaava nainen (Palaifatos y. m.).

Sireenit = hetäärejä, jotka aikaansaivat „haaksirikkoja" (vrt. Eastathius comtn. in Od. XII 191, Myth. Vat.I42 y. m.). Myöskäsitetään niitä paikoiksi, joissa käy ankara tuuli (vrt. Eastath. main. paik.).

Skylla, joka tarun mukaan päättyi suden ja koiran ruumiisiin = paikka, jonka lähellä oli merihirviöitä ja teräviä kallionkielekkeitä (yrt. Sallustiuksen mukaan Myth. Vat.II 169 y. m.) tai onttoja kallioita, joissa tuuli ulvoi (yrt. Tzetzes, Chil.I hist. 14).

Tityos = raaka ja julma kuningas (yrt. Eforos fr. 70 y. m.).

Tyfon, satapäinen jättiläinen, = monineuvoinen mies (yrt. Eustath. 11. I 397).

Tulta purskuvat sonnit (argonautain sadussa) = raa'at taurilaiset (tauros"-sonni), jotka tappoivat kaikki tulokkaat (vrt.Diodoros IV 47).

Hesperidien omenia vartioiva lohikäärme = Drakon niminen mies (vrt. Diodoros IV 26 y. m.*). Toisen selitykseu mukaan = hesperidien puutarhassa kiemurteleva kanava (vrt. Solinus,Rer. Mem. c. 24). — Myös argonautain sadussa esiintyvä lohikäärme = Drakon niminen mies (vrt. Diodoros IV 47).

Kultanahkainen oinas = laiva, jonka keulassa oli pässin kuva (vrt. Diodoros main. paik.) Myös oinas = Krios niminen opettaja tai palvelija,**) jokakoetti laivalla pelastaa Friksoksen ja Helleen, mutta kärsi onnettomuuden Hellespontoksessa (vrt. Diodoros main.paik. y. m.)

Dodonan puhuvat kyyhkyset = papittaret (vrt. Herodotos).


D. Ihmeelliset tapaukset.

Erityisen ryhmän ihmeellisiä tapahtumia muodostavat kertomukset koko ihmiskunnan tai jonkun erityisen kansan synnystä. Joskus tavattava antiikkinen käsitys että ihmiset ovat syntyneet kivistä tai puista selitetään johtuneen siitä että nomadi-kannalla elävät ihmiset asuivat tai ainakin pitivät lapsiaan ontoissa puissa tai luolissa (Lactantiuksen mukaan Myth. Vat. 111 1). Kun taru kertoo että Aigina saaren äsujaimet, Myrmidonit, olivat syntyneet muurahaisista, selittää Strabo VIII H 470 sen johtuneen siitä että mainittu väestö „muurahaisten tavoin" asusti maanalaisissa luolissa. Ja huhu, että Arkadian asukkaat olivat autoktoneja ja „vanhemmat kuin kuu" selitetään näin : Arkadialaiset olivat koko aikansa eläneet synkissä metsissä, missä eivät olleet nähneet kuuta ja tähtiä, jonka vuoksi he ensi kerran tullessaan aukeille paikoille ja nähdessään taivaankappaleet luulivat että nämä silloin vasta olivat syntyneet ja siis olivat heitä itseään nuoremmat.

Olemme kauvan, ehkä liiankin kauvan, viipyneet yksityisissä esimerkeissä. Mutta mielestämme vain täten saavutetaan johonkin määrin eheä kuva puheenaolevasta tarunselitys-suunnasta, esimerkit kun itse paraiten puolestaan puhuvat.

Pragmaattisen suunnan huomattavin edustaja on, kuten tiedetään, Euhemeros, joka ensiksi järjestelmällisesti esitti ratsionalistisen oppinsa jumalista. Tämän hän teki „pyhä kertomus" nimisessä romaanintapaisessa kirjassa, missä hän kertoi Makedonian kuninkaan Kassandroksen (f 297 e. Kr.) käskystä Punaisen meren rannikoille suorittamallaan matkalla saapuneensa Pankhaia-nimiseen saareen, ja siellä nähneensä kultapatsaan, mihin jumalain „todellinen historia" oli kaiverrettu. Tämän piirtokirjoituksen mukaan jumalat eivät muuta olleet kuin kuninkaita j. n. e. (vrt. ylemp.). Euhemerokselta itseltään on säilynyt joukko katkelmia, jonka ohessa roomalainen Ennius, täysverinen euhemeristi, täydentää käsitystämme hänestä.

Mutta jo ennen Euhemeroksen aikoja oli saman suunnan oireita siellä täällä, varsinkin historioitsijoilla, ilmaantunut. Jo Hekataios Miletolainen, jota on sanottu pragmaattisen historiankirjoituksen isäksi, on joskus käyttänyt pragmaattista tarunselitystapaa. Häneltä ovat joitakuita selityksiä lainanneet Hellanikos ja Herodotos. Viimeksimainittu on myös itse sepittänyt muutamia samantapaisia. Ja ylimalkaan — hänellä tavataan sellaisia enemmänkin kuin tavallisesti luullaan seikka, mikä ei estänythäntä panemasta „kaikkikuulemansa paperille", kuten hän itse eräässä paikassa sanoo. — Mainittava on myös tässä yhteydessä 4:llä vuosisadalla elänyt historiankirjoittaja Herodoros.

Ensimäinen historioitsija, joka varsinaisesti on ottanut kritiseeratakseen taruja, on kuitenkin Eforos. Hän nimenomaan sanoo tahtovansa sulkea pois tarut historiasta, mikä kuitenkaan tositeossa ei häneltä onnistu. Missä määrin Eforos on taruja käsitellyt, emme tiedä, kun hänen teoksensa tunnetusti ovat suurimmaksi osaksi hävinneet. Jonkunmoisen käsityksen saamme joka tapauksessa Diodoroksen „maailmanhistoriasta", joka, kuten tiedetään, laajalti perustuu Eforokseen. Ja että tämä Augustus keisarin aikalainen on käyttänyt puheenaolevaa selitystapaa, sen olemme jo monesta ylläolevastakin esimerkistä saattaneet huomata.

Diodoros eli kuitenkin jo aikana, jolloin euhemerismi oli ennättänyt parin kolmen vuosisadan kuluessa vaikuttaa kreikkalaismaailman yleiseen mielipiteesen, joten hänen tässä kohden ei yksinomaan tarvinnut nojautua vanhempiin historioitsijoihin. Sitäpaitsi oli sama tendensi muuallakin jo kauvan ollut vallalla. Tiedetään näet etta peripateettinen koulu oli vaikuttanut pragmaattisen selitystavan hyväksi: niinpä oli jo Aristoteles täta käyttänyt. Mutta varsinkin on mainittava samaan kouluun kuuluva Palaifatos, joka vuoden 295 e. Kr. paikkeilla sepitti kirjan „uskomattomista asioista", missa oli ottanut järjestänsä taruja mainittuun henkeen tulkitakseen. Olemme ylempänä joitakuita kertoja tavanneet Palaifatoksen nimen, ja todennäköistä on, etta monet myöhemmässä kirjallisuudessa tavattavat esimerkit viime kädessä johtuvat juuri hänestä. — Samaan ryhmään kuin Palaifatos kuuluivat vielä Herakleitos, Kharaks ja Persaios, joitten niinikään tiedetään käyttäneen „historiallista" selitystapaa.

Vihdoin on mainittava että myös maantieteilijät, kuten esim. Strabo, ovat ottaneet vaikutusta mainitusta suunnasta.

Mitä tulee eri kirjailijoihin, niin huomaa jonkunmoisen eron aiheen valinnassa. Euhemeros käsittelee etupäässä jumalaistaruja, Palaifatos, samoin kuin historioitsijat, myös muita myyttejä. Palaifatokselle on myös ominaista että hän mielellään asettaa tarun alkuperän yhteyteen jonkun keksinnön kanssa. On myös huomattava että hän on ensimäinen, joka tiettävästi on koettanut asettua psykologiselle kannalle. — Historioitsijoissa taas on huomattava pyrkimys tehdä yksityisen taruhenkilön retket koko sotajoukon toimittamiksi.


Ylläolevassa esimerkkisarjassa on useita, jotka on otettu aivan myöhäisistä lähteistä, sekä bysanttilaisesta että latinalaisesta keskiaikaisesta mytografisesta kirjallisuudesta. Mutta on syytä otaksua että ne enimmäkseen perustuvat antiikkisiin tarunselityksiin. Nämät koottiin näet n. s. mytologisiin kompendioihin, joita Lstä vuosisadasta e.Kr. alkaenilmestyi, jasiirtyivät sittenkeskiaikaiseen kreikkalaiseen ja latinalaiseen kirjallisuuteen. Mitä erittäin ratsionalistisiin jumaltenselityksiin tulee, niin on luonnollista että kristityt apologeetit niitä mielellään käyttivät hyväkseen hyökätessään pakanallista uskontoa vastaan. Ja esimerkkejä euhemerismistä voisi kyllä mainitussa kirjallisuudessa osoittaa, jos kohta ei niin suuressa määrin kuin saattaisi odottaa. Sillä ratsionalististen selitysten rinnalla olivat tälläkin taholla allegoriset — varsinkin fyysilliset — suositut ja ovat varsinkin keskiaikaisessa mytografisessa kirjallisuudessa hyvin tavalliset.

Ratsionalistinen tarunselitys on vaikuttanut paljon uudempien aikojen mytologisiin tutkimuksiin jaon etenkin Ranskassa ollut 1600- ja 1700-luvulla vallalla. Sen seuraaminen aina meidän aikojemme mytologiseen kirjallisuuteen olisi kylläkin viehättävä jakiitollinen tehtävä, mutta veisi meidät tällä kertaa liian pitkälle.


*) „Drakon" = käärme, lohikäärme.
**) „Krioo" = pässi.tauros"-sonni), jotka tappoivat kaikki tulokkaat (vrt.Diodoros IV 47).




Historiallinen Aikakauskirja 4/1905.