V. Turkkilaisen vaimo
Niin kuluivat päivät Hafisemilta ilossa ja nautinnossa herkeämättä.
Jos hän vertaili tätä satumaailmaa siihen, jonka oli jättänyt, niin ei hänen tarvinnut vaihtokauppaa katua.
Kun aamulla palvelijattaret pukivat hänen päällensä nuo kalliit vaatteet, niin muisti hän, kuinka monta tuntia hänen kotona öisin oli täytynyt valvoa, lampunvalon ääressä ommellaksensa itselleen yksinkertaiset kirkkovaatteensa.
Täällä seisoi palvelijajoukko valmiina täyttämään jokaista hänen käskyänsä. Vaan kotona oli hän itse palvelijana, hänen tuli siivota kammaria, puotia ja portaita, ja jos hän lauantaina oli paistanut karkean palasen naudanlihaa tahi laihan pässin-reiden, niin oli siinä atria koko viikoksi valmiina. Hänen isänsä ja äitinsä riitelivät alinomaa ruokarahasta. Molemmat joivat mielellään lasin olutta, mutta eivät suoneet sitä toisilleen: tekivät sen siis salassa. Viinistä tiesivät he raamatusta niin paljon, että sitä kasvaa jossakin Kaanan maassa, mutta se on kaukana.
Ja turkkilainen ei antanut vaimonsa tehdä työtä eikä hätää kärsiä.
Täällä seuraa toinen huvitus toista. Tanssit, laulut, soitot, loihtukonstit, aseleikit, metsästys ja tarinain kertominen täyttävät koko pitkän päivän. Hänen mieleensä juohtui, että ainoastaan sunnuntai kotona oli lepopäivä. Silloin mentiin kirkkoon, kuunneltiin pitkää saarnaa: se oli virvoituksena; jälkeen puolen päivän tulivat naapurivaimot yhteen, ja koska siihen aikaan kahvi ei vielä ollut kaikkialle levinnyt, pakinoitsivat he oluen ääressä.
Siinä kertoi jokainen, mitä pahaa hän tiesi omasta miehestään ja naapurivaimonsa miehestä, siinä morkattiin koko maailmaa: se oli huvituksena. Ja jos joskus joku nuoralla-tanssija asetti kojunsa heidän asuntonsa lähelle, niin täytyi viikon päivät hyvitellä isää, jotta hän kerran veisi perheensä sinne katsomaan, ja toiset viikon päivät kuunnella hänen mankutustaan hyödyttömästi tuhlatuista rahoista.
Ja sitte, jos musleminen aviomies ilmestyi naistensa keskelle, niin oli hänellä jokaiselle mielitteleviä sanoja ja lahjoja: mutta lempivaimolleen antoi hän täyden rakkautensa. Silloin muisteli Hafisem, kuinka kotona hän ja hänen äitinsä, kuullessaan kotia tulevan isän askelet, rupesivat vapisemaan, tietäessään että taas tora oli alkava. Isä näet narisi huonoista asiatoimista, soimasi vaimoansa tuhlaavaisuudesta taloudenpidossa ja jahnasi hänen kanssaan siitä siksi että oli nukkunut. Nämä riitelivät ainoastaan sanoilla, mutta naapuritaloissa käytettiin selkäsaunaakin. Yhdessä perheessä oli mies, toisessa vaimo mustasukkainen, ja siellä kuultiin joka ilta tuoleja rikottavan, pöytiä kumoon heitettävän ja murhaa huudettavan.
Vaan turkkilainen aviomies ei koskaan vaivaa puolisoansa mustasukkaisuudella, eikä puolisokaan siitä mitään tiedä. Hänen odaliskinsa eivät ole kilpailijoita vaimolle. Jos ei joku tätä miellytä, ei hänen tarvitse muuta kuin lausua yksi sana vaan, ja tuo lähetetään pois. He ovat kummallekin vaan huvituksen esineinä. Tuo keltaisilla silmillä varustettu hirviö nukkuu sitkeästi, turkkilaisten käsityksen mukaan: ja jos se herää, silloin se myöskin jo murhaa.
Ja — siitä huolimatta — ajatteli ihana Hafisem näin: kuinka paljon parempi on kuitenkin olla semmoisen miehen vaimo, joka on raaka, joka riitelee, joka antaa vaimonsa hätää kärsiä, joka vielä kanta piekseekin ja juopi hänen vaatteensa, — mutta josta vaimo tietää, mitä hän on! Ja silloin tietää vaimo myös, mitä hän itse on. Jos mies on rihkama-kauppias, niin on hän rihkama-kauppiatar; jos mies on suutari, niin on hän suutaritar. — Vaan nykyisestä puolisostaan ei hän tiedä muuta, kuin että se on rikas mies, kaunis mies ja hyvä mies. Kuinka paljoa parempi on sen vaimon asema, joka päivät umpeensa mieheltään ei kuule muuta kuin avosydämisiä herjaussanoja, kuin sen, jonka mies vaan suutelee ja hyväilee häntä, mutta ei milloinkaan anna vaimonsa tietää, mitähän ajattelee!
Jonkun ajan kuluttua tuli ihana Hafisem taas surumieliseksi. Ja hän saattoi kuitenkin, jos tahtoi, kohdata äitiänsä.
— Mitä pilviä on otsallasi? kysyi häneltä Herby. Mikä sinulta puuttuu?
— Sinä minulta puutut.
— Olenhan minä luonasi.
— Et täydellisesti; sielusi ei ole luonani. Sen on joku itseänsä varten pitänyt. Se ei ole Englannissa. Sen jätit jonnekin Tripoliin, josta tuon hiekan tänne tuotit.
— Sitä sinä luulet sentähden, että olen niin harvapuheinen. Turkkilaiset eivät ole puheliaita.
— Vaan oletko sa turkkilainen?
— Sepä kysymys! kuka sen päähäsi on pannut?
— Ei kukaan. Itsestäni olen siihen tullut.
— Se ei ole totta. Äitisi on kehoittanut sinua sitä minulta kysymään, hän sanoi sinulle: "Jos miehesi on oikea turkkilainen, niin olet sinä hänen laillinen vaimonsa, vihitty häneen muslemien tavan mukaan; mutta jos hän ei sitä ole, niin on hän englantilainen mylordi ja silloin olet sinä vaan hänen uhrinsa, jonka tulisi hävetä niistä helmistä, joita kaulassasi kannat; jos hän on turkkilainen, miksei hän asu Turkinmaalla, Algeriassa, Marokkossa, jossa hänen maanmiehensä asuvat? minkätähden pitää hän englantilaista nimeä ja antaa itsensä esquireksi nimittää? miksei bey'iksi, muschir'iksi, efendiksi, paschaksi, niinkuin turkkilaiselle sopisi?" — Sen sanoi sinulle äitisi ja haavoitti sillä sydämesi. Varo itseäsi tätä kysymystä uudistamasta. Jos siihen vastaan, on se oleva "minun" kuolemani".
Sitte suuteli hän ihanan Hafisem'in otsaa eikä enää tiedustellut, mitä pilvet siinä merkitsivät.
Ja Hafisem tuli päivä päivältä murheellisemmaksi; niin usein kuin Herby hänelle suutelon antoi, taisi hän huomata, kuinka Hafisem silloin punastui. Hän tunsi häpeätä.
Schahi otti nyt eräänä iltana ihanan Hafisemin syliinsä ja puhui hänelle:
— Minulle on elämä paljon vaikeampi, jos näen sinut murheellisena, kuin minulle kuolema olisi vaikea, jos voisin sinua ilahuttaa. Tahdon sinulle salaisuuteni ilmoittaa. Jos sen säilytät, säilytät elämäni, — jos sen ilmoitat, olet pääni kaulastani poikki laverrellut.
(jatkuu)
Kirjallinen Kuukauslehti 7/1877.
