Meren raatajat
Victor Hugo
II. Karien saalis.
Ne kaksi pystysuoraa kallionmuodostusta, joita sanottiin Douvresin kariksi, pitelivät lujasti välissään vaivaisen Duranden jätteitä. Näytti siltä kuin olisi keskelle aavaa merta äkkiä pystytetty suunnattoman suuri holviportti.
Kalliot, jotka näin lujasti olivat iskeneet kiinni saaliiseensa ja nyt näyttelivät sitä avaruudelle, olivat julmat nähdä. Niiden asennossa oli jotain uhkaavaa. Ne näyttivät odottavan aikaansa. Näky oli suurenmoinen ja samassa masentava: kukistunut laiva, voitokas kuilu. Molemmat kalliot, jotka vielä tihkuivat vettä edellisen päivän myrskyn jäljiltä, muistuttivat kahta hikoilevaa, vasta ottelunsa päättänyttä painijaa. Ne olivat osittain meriruohon peitossa, mutta paljaat kohdat kimaltelivat kuin kiilloitetut teräsaseet. Ne näyttivät haluavan uutta kamppailua. Jos Gilliatt olisi tietänyt, kuinka laiva oli joutunut niiden raadeltavaksi, tämä kuva olisi värisyttänyt häntä kauhun tunteilla. Haaksirikon oli aiheuttanut tapaturma, ja sittenkin se oli tahallinen.
Kapteeni Clubin oli ovelin teeskentelijä, mikä koskaan oli laivaa johtanut, ja hänen aikomuksensa oli ollut musertaa Durande Hanwaysin kallioita vastaan. Vyötaskussaan oli hänellä satatuhatta markkaa. Hän oli aikonut tuhota laivan Hanwaysin luona, peninkulman matkan päässä rannalta ja sitten uskotella matkustajille, että hän tahtoi vajota syvyyteen laivansa kanssa. Kun matkustajat olisivat soutaneet tiehensä, aikoi hän uida maihin, nousta johonkin merirosvolaivaan ja purjehtia Itään. Tämä pieni draama suoritettiin loppuun, venheet soutivat tiehensä ja jokainen ylisti kapteeni Clubinia, joka ei hennonnut hyljätä laivaansa. Mutta kun sumu hälveni voi silloin kauhun kauheutta! Clubin tapasi itsensä Douvresin karilla, eikä Hanwaysin luona, ei peninkulman, vaan viiden peninkulman matkan päässä rannasta.
Clubin näki etäällä laivan. Hän päätti uida kalliolle, mistä hänet voitaisiin keksiä, ja antaa hätämerkkejä. Hän riisui yltään vaatteensa ja jätti ne kannelle. Nahkavyönsä hän vain piti päällään ja sitten hän suistui pää edellä meren syvyyteen.
Hän vajosi syvälle veteen, kosketti pohjaa, tunnusteli hetkisen merenalaisia kareja ja alkoi sitten jälleen kohota pinnalle. Tällä hetkellä tunsi hän jonkun kaapaavan kiinni jalastaan.
Mutta Douvresta lähestyvä Gilliatt ei tästä kaikesta tietänyt mitään. Hänen ajatuksensa olivat yksinomaan puolittain ilmassa riippuvassa laivassa. Ja mitä hän löysi? Koneisto oli kyllä ehjä mutta sittenkin kadotettu. Valtameri säästi sen vain saadakseen huvikseen runnella sen rikki kuten saaliinsa kanssa leikkivä kissa. Sen kohtalo oli kärsiä siellä ja päivä päivältä menehtyä. Se oli jäävä meren hurjan nautinnon leikkikaluksi. Sillä mitä saattoi tehdä? Yritys ryhtyä pelastamaan hävityksen kynsistä tuota suunnatonta konerakennusta monine hammasrattaineen, tässä suuressa yksinäisyydessä, tuon leppymättömän hyrskyn ahdistamana, näytti olevan hullun töitä.
Gilliatt katseli ympärilleen.
Valmistettuaan itselleen asumuksen ja voitettuaan mielipahansa ruokavasun katoamisen johdosta, Gilliattalkoi miettiä ja harkita.
Jos mieli nostaa Duranden koneisto hylystä, johon se oli syvään hautaantunut, tarvittiin tällä paikalla ja tähän vuoden aikaan legiona miehiä. Gilliatt oli yksin. Lisäksi ei hänellä ollut kaikkia niitä työkaluja, joita taitava kirvesmies ja koneenkäyttäjä välttämättä tarvitsevat. Gilliattilla oli saha, kirves, taltta ja vasara. Häneltä puuttui hyvä työhuone jahyvä vaja; Gilliattilla ei ollut kattoa päänsä päällä. Ruokaakin tarvittiin tällä paljaalla kaiholla, mutta hänellä ei ollut edes leipäkannikkaa.
Ken olisi nähnyt Gilliattin työskentelevän kaihoilla tämän ensimäisen viikon aikana, olisi varmaankin hämmästynyt nähdessään minkälaatuista hänen työnsä oli. Durande ja Douvresin kalliopylväät näyttivät aivan häipyvän hänen mielestään. Hän näytti vain miettivän laivahylyn pienempäin osain pelastamista. Hän käytti hyväkseen meren nousuaikaa nyhtääkseen reiveistä kaikkea, mitä laivan haaksirikkoutuessa oli niihin kasautunut. Hän hyppeli kalliolta kalliolle, poimiskellen mitä meri oli niille ajanut — purjevaatteen ryysyjä, rautapalasia, lasiruudun sirpaleita, ruhjotuita lankkuja, särkyneitä telineitä, hän löysi tuolta kangen, tuolta ketjunpätkän, tuolta väkipyörän.
Hänen ravintonansa olivat näkinkengät, kravut ja sadevesi. Kalalokkien ja merikaarneiden kirkuva parvi ympäröi häntä alinomaa. Hänen korvissaan soi lakkaamatta aaltojen hurja pauhu kallioluolissa ja reiveissä. Päivällä hän oli menehtyä lamauttavaan kuumuuteen, joka tällä suojattomalla kalliohuipulla oh sietämätön, yöllä hän värisi luihin ja ytimiin saakka aukean meren kylmästä. Ja nälän ja janon kidutuksista ei hän ollut koskaan vapaa.
Eräänä päivänä samoellessaan kallionsa solissa laivanjätteitä etsiskellen, Gilliatt tuli pienelle, toisen luolan sisässä olevalle luolalle, joka oli niin ihastuttatavan kaunis, että se näytti olevan merenjumalattaren olinpaikka. Näkinkengät kimaltelivat kuin jalokivet, vedessä oli alituinen kuutamo. Muutamat kukat olivat safiirikiven kaltaisia. Seisoessaan tässä vettä tihkuvassa luolassa, jalka erään pohjattoman lammikon reunalla, Gilliat äkkäsi läpinäkyvän veden syvyydessä jonkun salaperäisen haamun lähestyvän. Pitkä, repaleinen rihmantapainen muodostus liikkui aaltojen läikkeessä. Se ei ajelehtinut, se karkasi eteenpäin itsetietoisesti. Sillä oli vissi päämäärä ja se lähestyi sukkelasti määräpaikkaansa. Tuosta merkillisestä esineestä riippui alas höllinä ja aaltomaisesti liikkuen pistimen tapaisia muodostuksia. Kuvitusta näytti peittävän tomukerros, jota ei vesikään kyennyt poistamaan. Se oli enemmän kuin hirvittävä, se oli saastainen. Se tuntui etsivän luolan pimeintä soppea, johon se lopulta katosi.
Gilliatt palasi työhönsä. Hänellä oli nerokas suunnitelma ja panemalla sen täytäntöön hän suoritti työnsä loppuun särkemättä ainoatakaan rautalangan kappaletta, kiskaisematta pyörien hampaita sijoiltaan. Koneisto oli siis lopulta uskomattomien ponnistusten jälkeen valmis purteen laskettavaksi. Gilliatt oli valmistanut hinausvehkeet ja tarkastanut, että kaikki oli hyvässä kunnossa. Pitkällinen työ oli päättynyt; ensimäinen näytös oli ollut kaikkein yksinkertaisin. Hän saattoi päästää purtensa liikkeelle. Huomenna jo hän oli oleva Guernseyssä.
Eipä sittenkään. Hän oli odottanut nousuvettä, joka nostaisi purren koneiden tasalle niin paljon kuin mahdollista ja nyt savutorvi, jonka hän oli laskenut alemmaksi rataskatoksen avulla, esti purtta pääsemästä ulos pienestä varustuksestaan. Täytyi siis odottaa laskuveden aikaa. Gilliatt kääri ympärilleen lammasnahkansa, painoi lakkinsa silmilleen ja laskeutuen levolle koneiden viereen, vaipui hän pian unen helmaan.
Herätessään huomasi hän myrskyn lähestyvän. Nyt oli nälkään nääntyvän miehen ryhdyttävä uuteen työhön. Täytyi välttämättä rakentaa purren suojaksi aalturi. Hän alkoi tehdä työtä kuumeisella innolla. Ja niin ennen pitkää kallion repeämiin ajaantuneista nauloista, köysiin takertuneista hirrenpätkistä, Duranden palkeista, pyörän vanteista poloinen kallion asukas rakensi itselleen suojan ilman raivoa vastaan.
Sitten myrsky saavutti hänet.
(jatkuu)
Nuori Voima 16-18/1909
