Harhama
IRMARI RANTAMALA: Harhama. I, II & III. Kustannusosakeyhtiö Kansa 1909.
Viime keväänä niin suurta huomiota herättänyt Irmari Rantamalan jättiläisromaani «Harhama«, josta nyt lähes 2000-sivuinen ensimäinen osa jo on ilmestynyt, kuuluu semmoisten kirjojen joukkoon, jotka saattavat aiheuttaa erilaisia, jopa aivan vastakkaisiakin mielipiteitä, kuten erisuuntaisista sanomalehtiarvosteluista jo on näkynyt. Useat ovat ylistäneet sitä — tosin huomauttaen muutamia puutteellisuuksia ja heikkouksia — merkillepantavana suurteoksena, alkuperäisenä ja mahtavana nerontuotteena, joka on verrattava maailmankirjallisuuden monumentaalisiin merkkiteoksiin, kuten Danten Jumalalliseen Komediaan, Miltonin Kadotettuun paratiisiin, Raamattuun j. n. e. Jotkut arvostelijat joutuivat melkein haltioihin ihaillessaan «Harhaman« aaterikkautta, tyylin kukkeutta ja runollista ihanuutta jolle tähänastisessa suomenkielisessä kirjallisuudessa ei muka löydy vertaista. Toiset taas asettuivat puheenaolevaan teokseen nähden enempi epäilevälle ja melkein kielteiselle kannalle selostellen koko kirjaa jonkunlaisella ylenkatseella, ja pintapuolisella ivalla. Todellakin on senlaatuisesta kirjasta kuin «Harhama« vähän vaikeata muodostaa ja antaa aivan puolueeton ja objektiivinen lausunto, syystä että siinä on niin paljon ristiriitaisia ominaisuuksia ja erilaatuisia arvoja. Toiseksi tulee mielipide suuressa määrässä riippumaan siitä, kuka on arvostelija, minkälainen sivistys, maailmankatsomus, uskonnollinen vakaumus, temperamentti hänellä on ja ennenkaikkea minkä ja mihin suuntaan on kehittynyt hänen esteettinen makunsa. Ja onhan täten jokainen arvostelu, niin objektiivinenkuin se pyrkiikin olemaan, aina persoonallinen, ollen arvostelijan persoonallisten vaikutelmien ja mielenlaadun tulos. Sentähden täsmällisesti puhuen ei absoluuttisesti japuhtaasti objektiivinen arvostelu ole oikeastaan mahdollinenkaan.
Allaolevat mietelmät ja huomautukset »Harhaman« johdosta tuntunevat siitä syystä ehkä liiankin subjektiivisilta, koska ne luultavasti eivät sovellu siihen yleiseen mielipiteeseen, joka lienee muodostunut tästä kirjasta suuressa osassa suomalaista lukijakuntaa.
Jokaisen, jolla hiukankin on esteettistä makua, täytyy myöntää, että »Harhaman» tekijä romaanissaan, — jos tätä muuten kyllä laajamerkityksiseksi tullutta sanaa saa käyttää tästä kirjasta — osoittaa tavatonta, aivan suuremmoista mauttomuutta ja hienomman ja intellektualisemman taideaistin puutetta, jommoista harvoin tapaa kirjallisuudessa. Hänen teoksensa sisältää paljon vulgaaria, naiivia ja raakaa, se on raskasta, pitkäveteistä ja näyttää paikoittain liian kiireisesti ja huolimattomasti tekaistulta. Tuo mauttomuus tuntuu sitä suuremmalta ja kummemmalta, kun »Harhama» ei tahdo olla mikään tavallinen ajanvieteromaani, vaan on olevinaan arvokas merkkiteos, syvämietteinen kirja, joka on aiottu hienompaa ja kirjallisempaa yleisöä varten ja toiseksi kun tekijä itse nähtävästi esiintyy Harhaman persoonassa mielestään etevänä ja viisaana miehenä. Mutta toiselta puolen taas ei saa hra Rantamalalta kieltää vissiä originaalisuutta ja omintakeisuutta, joka on todellakin jotain uutta ja omituista, ainakin suomalaisessa kirjallisuudessa, samaten kun ei voi olla ihmettelemättä hänen ylitsevuotavaa elinvoimaansa, hänen tuoreuttansa ja räikeitä kuvia rakastavaa mielikuvitusta, joka saattaa lahjoa muutamia temperamentteja. Siinä ristiriita.
Tarkastakaamme ensiksi »Harhaman» puutteita, jotka näyttävät olevan niin ominaisia monelle muullekin suomalaiselle kirjailijalle.
»Harhaman» tekijän kirjallisen maun puutteellisuus ilmenee ennen kaikkea teoksen suunnattomassa koossa. Siitä häntä ovat moittineet kaikki arvostelijat, nekin, jotka muuten juhlivat häntä suurena ja merkillisenä kirjailijana. »Harhama» suunnitellussa 6000-sivuisessa koossa näyttää todenteolla olevan laajin kaunokirjallinen teos, mikä konsanaan maailmassa on kirjoitettu. Siihen verraten ovat tähänastiset kuuluisat ja moninaiset suurromaanit, varsin vaatimattomat, kuten Leo Tolstoin »Sota ja rauha», Victor Hugon »Kurjat», Spielhagenin »Problemaattisia luonteita». Semmoisia kuin Balzacin Comedie humaine- ja Zolan Rougon-Macquart-sarjaa ei tietysti saa tässä ottaa huomioon, koska ne eivät ole katsottavat yhtäjaksoisiksi kertomuksiksi vaan kokoonpannuiksi aivan itsenäisistä romaaneista, joilla on jokaisella oma toisista riippumaton juonensa. Eivät edes loppumattomat vihkottain ilmestyvät seikkailu- ja roskaromaanitkaan, jotka tätä nykyä rehottavat jokaisessa sivistysmaassa, sivumäärällään pääse »Harhaman» tasalle, joka (jos se semmoisena toteutuu) varmaan tulee pysymään tavallaan kenties saavuttamattomanaennätyksenä ihmiskunnan historiassa.
Mutta oikeastaan mitä ja ketä varten semmoinen tavaton koko? Miksi hyväksi? Mitä sillä tavoitellaan? Ehkä tekijä tahtoi lahjoittaa Suomen kansalle monumentaalisen suurteoksen, joka suuruudellaan voittaisi kaikki muut, samalla kun hän itselleen sillä pystyttäisi kauas näkyvän jättiläismuistopatsaan. Tietysti se saattaa olla ansio sekin, mutta se on kuitenkin ala-arvoisempaa laatua. Sillä kokemus osoittaa, että suuret moniniteiset romaanit eivät suinkaan ole niitä parhaita. Päinvastoin niitä pilaa melkein aina jonkunlainen esteettinen suhdattomuus; suunnaton koko, joskin se herättää kunnioitusta ja tuottaa mainetta, on kirjalle taiteellisessa suhteessa haitaksi; se melkein välttämättömästi edellyttää ja tuo mukaansa kerrannon ja pitkäveteisyyden tai liian kirjavan tapahtumien ja henkilöiden joukon, joka häiritsee teoksen taiteellista eheyttä ja kokonaisvaikutusta. Epäilyttävä arvo on minusta jo romaanilla, jonka sivumäärä nousee sanokaamme yli kuuden sadan. Samaa on sanottava »Harhamasta». Sen tekijän on kaikkein vähimmin onnistunut välttää senlaatuisten jättiläisromaanien salakarit: pitkäveteisyyden ja toistamiset. »Harhaman» sisäisen ja aatteellisen ehjyyden ja niinsanoakseni selkärangan muodostaa kyllä päähenkilön Harhaman kohtalo ja henkinen kehitys, mutta siinäkin on paljon turhia ja liikanaisia sivuseikkoja sekä tarpeettoman pitkiä syrjäänloikkauksia, jotka eivät ollenkaan ole välttämättämät kirjan pääprobleemin valaisemiseksi, esim. Suomen poliittisten olojen liian pitkäveteinen allegorinen kuvaus. Tekijän huono maku ja hienomman taideaistin puute ilmenee loistavalla tavalla siinä, mitä kaikkea hän on tahtonut kuvailla, esitellä, todistaa, selitellä teoksessaan. Hän on koettanut saada sinne sullotuksi kaikki maailman asiat, jotka ovat olemukseltaan mitä erilaatuisimpia, yhteenkuulumattomimpia ja disparaateimpia. Herra Rantamalalta näyttää täydellisesti puuttuvan taiteellista valikoimis- ja rajoittamisaistia. Hän koettaa vaikuttaa kaikkein halpahintaisimmalla ja primitiivisimmalla keinolla: paljoudella ja massalla.
Vaikka teoksen juoni tapahtuu nykyaikana ja vaikka sen taustana ovat viime vuosien tapahtumat Venäjällä ja Suomessa, on siihen kuitenkin otettu kohtauksia ja tapauksia menneiltä ja ikimuinoisilta ajoilta sekä uni- ja tarumaailmasta. Niinpä esiintyvät ensi osassa: munkkikamari, pörssipaniikki, Aatami ja Eeva, sosialismi, vedenpaisumus, erään pietarilaisen ylellisen varieteen »hiiden myllyn» öinen kuvaus, helvetin tulilieskoja, joihin tuomitut syöksyvät, valtiollinen murhayritys ja pommiräjähdyksiä, perkele harakan muodossa, esitelmä hienon paronittaren hajuvesistä ja päiväjärjestyksestä, Suomen suvun historia, raiskattuja alaikäisiä lapsia, Suomen ja Venäjän valtiollinen suhde, naisen ruumiinosien hekumallisia kuvauksia, sosialistisia ja vallankumouksellisia puheita, ennustava mustalaistyttö, Suomen eduskunnan vaaliagitatsioni ja puoluetaistelu, sukurutsauksia »hiiden myllyssä», maailmoiden kehitys nebuloosasta Laplace-Kantin teorian mukaan, käynti siperialaisen noidan luona, Suomen puoluesuhteet ja riidat, Poseidonin juhla Kreikassa, Lützenin taistelu j. n. e. Kirjava karnevaali. Ja luetteloa voisi jatkaa samaan tapaan vaikka kuinka paljon; aineesta ei tulisi puutetta. Mutta tekijän ja monenkin lukijan mielestä on se ehkä jotain suuremmoista, mahtavaa, hurmaavaa; se muka osoittaa voimakasta ja korkeata mielikuvituksen lentoa ja vauhtia. Se on tietysti olevinaan ihmiskunnan suurteos, johon sisältyvät kaikki historian ja mytologian merkilliset tapahtumat, jossa käsitellään kaikkia ihmiskunnan suurkysymyksiä, jossa ratkaistaan kaikki ikuiset probleemit elämästä jo kuolemasta, onnesta ja onnettomuudesta, hyvästä ja pahasta, ja nämä kaikki esitettyinä mahtavissa ja loistavissa tauluissa. Tämäpähän on suuremmoista, ylevää, kerrassaan »tyrmistyttävää»!
Mutta juuri siinä suurpiirteisyydessä ja monumentaalisuudessa, joita tekijä tavoittelee, piilee eräs pahe, joka kaikkein enin haittaa koko »Harhaman» yleisvaikutusta ja joka samalla on yksi tärkeimpiä tunnusmerkkejä tekijän yleisestä mauttomuudesta: ylimalkaisuus. Se jo yksistään riittää pilaamaan kirjallisen taideteoksen arvon. Ylimalkaisuudella tarkoitan intiimin, individuaalisen, hienosti ajatellun ja huolellisesti viimeistellyn vastakohtaa. Rantamalan tyyli on sovinnaista, kaavamaista, pintapuolista. Se tekee laimean ja ikävän vaikutuksen, vaikka kuinka räikeitä voimakeinoja käytettäisiinkin. Se osoittaa jonkunlaista itsetietoisuuden heikkoutta, ajatuksen hämäryyttä ja intellektualisuuden puutetta sekä johtaa usein naiivisuuteen. Semmoinen ylimalkaisuus uhkaa melkein jokaista teosta, jossa kuvataan suuria tyypillisiä ilmiöitä ja jos se tehdään sitä paitsi vielä liian tyylittelevällä ja symbolisoivalla tavalla. Hra Rantamala on melkein kaikessa jokseenkin ylimalkainen: aatteissaan, fantasiiassaan ja tyylissään, tosin muutamalla »reservatsionilla», josta alempana. Hänen ylimalkaisuuttaan lisää vielä suurisanaisuus. Hän latelee äärettömän mahtipontisesti ja profeettamaisesti yleisiä, vaikkakin suuria totuuksia, ylimalkaisia ja kuluneita fraaseja politiikasta, sosialismista, siveellisyydestä, käyttää ehtimiseen suuria sanoja kuten onni, ihmiskunta, kuolema, avaruus, maailma, hyvä, paha, jumaluus, siveellisyys, rakkaus, synti y. m. Varsinkin hän näyttää mielistyneen semmoiseen epämääräiseen ja ylimalkaiseen sanaan kuin elämä, joka hänen teoksessaan saa jonkunlaisen mystillisen ja symboolisen merkityksen ja jolle hän antaa lukujen mottoina kaikenlaisia muka syvämietteisiä määrittelyjä. Juuri nämä aforismit elämästä ovat kuvaavat koko Rantamalalle; niissä tulee mitä silmiinpistävimmin näkyviin hänen kirjansa sisäinen köyhyys ja ajatuksiensa ylimalkaisuus. Ne ovat osaksi hullunkurisia, osaksi lapsellisia, melkein aina mitättömiä. Muutamat niistä hakevat vertaistaan alkuperäisyydessä ja syvämietteisyydessä, kuten: »elämä on työtä ja vaivaa», »elämä on tuskaa ja vaivaa», »elämä on kova koulu». Jos joillakuilla on alkuperäisyyttä, niin se on hullunkurisuuden alkuperäisyyttä, esim. »elämä on kaunis morsiusvuode, jossa on lika luteena», tahi »elämä on purppurapunainen kolera».
Itse Harhaman persoonakin on kaikesta näennäisestä salaperäisyydestä huolimatta itse asiassa jokseenkin ylimalkainen ja epämääräinen ilmiö. Reaalisen olennon kannalta arvosteltuna tuntuu hän absurdilta ja mahdottomalta. Ajatelkaahan toki: mies, joka on seitsemäntoista vuotta miettinyt maailman olemuksen arvoituksia ja tutkistellut kaikkia inhimillisiä tieteitä ja jota tekijä kuvaa erityisen etevänä, lahjakkaana ja viisaana ihmisenä, — sama mies on yhtä taikauskoinen kuin vanha akka. Koko hänen kohtalonsa riippuu noitain ennustuksista ja useat hänen tekojensa vaikuttimet perustuvat taikauskoon. Muun muassa käy hän siperialaisen noidan luona tiedustelemassa kohtaloansa ja maksaa siitä viimeiset rahansa 200 ruplaa. Suojelukseksi pahoilta voimilta hän käyttää kalvostimissaan hevosenkengän muotoisia nappeja. Mutta tämähän haikki on vain symbolismia! Sehän on käsitettävä kuvannollisesti ja allegoorisesti.
Tietysti »Harhama» ei ole mikään realistinen romaani. Se on symbolismia tahi uusromantismia tahi miksi sitä nimittäneenkin. Se on satukirja täysi-ikäisille lapsille. Fantastinen elementti ja varsinkin n. s. tyylittely kuuluu semmoisissa teoksissa melkein sääntöön. Molemmat ilmiöt ovat »Harhamassa» tavattavana. Tekijä nähtävästi tahtoo siinä symbolisesti kuvata ihmistä kahden vastakkaisen voiman, hyvän ja pahan, Jumalan ja Perkeleen riitaomenana; kumpikin koettaa saada hänet puoleensa, varsinkin perkele, jolle Harhaman viekottelu näkyy olevan tärkein tehtävä,koska Harhama teoksellaan, jonka hän aikoo kirjoittaa, muka hävittää Jumalan valtakunnan maanpäältä. Mutta itse tämä idea Jumalan ja Perkeleen taistelusta ihmisen puolesta ei ole mikään uusi ja alkuperäinen, ei edes suomalaisessakaan kirjallisuudessa, sillä »Harhaman» perkele, joka koettaa saada ihmistä Jehovasta luopumaan ja joka on vakuutettu asiansa oikeudesta, muistuttaa kovin läheltä Linnankosken »Ikuisen taistelun» perkelettä, jolla onihan samat pretensionit, sillä eroituksella vain, että jälkimäinen on jalompi ja hienostuneempi, kun sitä vastoin Rantamalan Mefistofeles kiukkuineen ja uhkauksineen näyttää usein hyvin naiivilta ja hassulta. Ei saa oikein selvää, mitä hän oikeastaan tahtoo ja miksi hän pitää asiansa oikeampana. Hän näkyy rakastavan pahaa vain pahan tähden. Se on kummallinen sekoitus keskiajan teologian perkeleestä, kansansatujen paholaisesta ja uudenaikaisesta filosofis-literärisestä Mefistofeleesta. Ja kautta koko teoksen käy punaisena lankana keskiaikainen syntikäsite joka antaa sille painostavan ja synkän ilmakehän. Synti, se mystillinen ja merkillinen käsite, jonka kristinusko on luonut, näyttää houkuttelevalta ja lumoavan ihanalta, koska se on kielletty, ja vastustamattomasti se vetää heikon ihmisen puoleensa, varsinkin mikäli se sivuuttaa kuudetta käskyä. Mutta sillä on se paha puoli, että se saattaa ikuiseen perikatoon, seikka mikä vain on omiaan lisäämään sen kammonsekaista vetovoimaa.
Yleensä kaunokirjalliselta teokselta ei oikeastaan pitäisi vaatia niin suurta aatteiden ja maailmankatsomusten selvyyttä ja johdonmukaisuutta. Eihän sen tarvitse olla mikään teologian tahi filosofian traktaatti. Pääasiaksi aina jääpi sen runollinen ja esteettinen arvo. Ihmiskunta kaipaa salaperäisyyttä ja sen mystillistä maailmaa, johon se voisi joskus paeta harmaata ja jokapäiväistä todellisuutta ja jossa hän voi nauttia kuvitelluista tunteista. Kun kerran uskonto jumalineen ja perkeleineen, piruineen ja enkeleineen, taivaineen ja helvetteineen, synteineen ja pyhyyksineen tarjoaa meille semmoista fantastista ja mystillistä elementtiä, kun se kerran on luonut tuon omituisen, spesifisen tunnelman, joka saattaa pysyä, joskin n. s. usko olisi haihtunut, niin miksei sitä saisi taiteessa käsittää ja käyttää, vaikkei itse uskoisikaan. Ja niin on tehtykin.
Itse asiassa ei siis »Harhaman» aihe ole mikään tuomittava, se on päinvastoin hyvin kiitollinen, vaikka uskovaiset saattavat nauttia siitä hiukan eri tavalla kuin uskottomat. Mutta tekijä ei ole osannut siitä tehdä hyvää taideteosta. Sen pilaavat suuret teknilliset viat ja hienomman taideaistin puute. Hänen muka mahtava ja värikäs fantasiansa, jota useat taitavat ihailla, on oikeastaan hyvin hataraa, yksitoikkoista ja ylimalkaista. Se on osaksi semmoista naiivia itämaista, apokalyptistä fantasiaa, ilman syvennystä ja erittelyä. Se on kenties vielä laimeempaa ja banaalisempaa. Varsinkin tulee tuo mielikuvituksen ylimalkaisuus näkyviin noissa hänen muka suurenmoisissa luola ja temppelikuvauksissaan, joissa eri syntejä ja paheita symboliseeraavat enkelit asuvat. Niissä hän käyttää yhä vain samoja räikeitä ja kirjavia värejä ja identtisiä effektikeinoja: kaikki on aina hohdetta, kultaa, hopeata, jalokiviä; kaikki on kirkasta ja hurmaavaa, kaikkialla kimmeltää, leimahtaa ja säteilee. Aina samat fraasit, samat verbit ja adjektiivit. Todellakin apokalypsi on taiteellisesti hienompi näihin kuvauksiin verrattuna. »Harhamassa» on se semmoista banaalia kuvaelmafantasiaa bengaalivalaistuksessa. Osittain muistuttavat nämä fantasiakuvaukset noita naiiveja räikeävärisiä ja törkeätekoisia helvetin-, taivaan- tahi paratiisinkuvia, joita markkinoilla myydään kansalle tahi joita kiertelevät kauppiaat muun rihkamatavaran keralla tarjoilevat emännille lasten ihastuneina katsellessa. Vielä stereotyyppisenimiltä, identtisemmiltä ja samankaltaisemmiltä vaikuttavat eroottiset kohtaukset ja hekumalliset kuvaukset. Niissä hän kolmen pisteen välissä käyttää johdonmukaisesti samoja fraaseja, samoja huudahduksia, samoja vertauskuvia hekumasta, ihosta, huumauksesta, kiemailusta ja himosta, hivelevästä hipiästä, notkeista vartaloista, kiehtovista liikkeistä, tuoksuvista ja kypsistä nisistä, sukkanauhoista joita solmitaan, liepeistä, joita kohotetaan, arimmista utuhelmoista joita nostetaan, miehistä, jotka tulevat rohkeiksi, — muuten joskus hyvinkin onnistuneita ja tarkoitusta vastaavia tyylikeinoja. Siinä on Rantamalalla jotain uutta. Mutta kun on lukenut yhden semmoisen kuvauksen, niin tuntee jo kaikki muutkin, sillä ne ovat kaikki samanlaisia. Rantamala ei osaa käyttää effektien ja voimakeinojen asteettaisuutta, gradatsionia; hän antaa voimakkaimmat ja räikeimmät kuvauksensa jo ensiosan ensi niteessä, jopa sen alkupuolellakin, »Hiiden mylly»-luvussa.
Ja sitten tuo tavaton leventely, venyttely ja toistaminen, joka hermostuttaa ja väsyttää, niin että ihmetellä täytyy, kuinka tekijä itse on jaksanut kaiken sen kirjoittaessaan kestää ja sietää. Esimerkiksi toisen niteen lopussa on maailmoiden kehitys, joiden »emätin oli revennyt ja purki ulos suuria sikiöitänsä», jo melkein samoin sanoin ja samalla tavalla vaikka sata kertaa suppeammassa muodossa kuvattu kuin kolmannessa niteessä, jossa se muodostaa tuon kauan uhatun Harhaman teoksen, jonka pääaatteena näkyy olevan jonkunlainen hämärä panteismi. Semmoisen leventelyn ja siitä johtuvan suunnattoman ko'on kautta on Rantamala jo edeltäkäsin riistänyt teokseltaan kaiken mahdollisuuden tulla käännetyksi muille kielille.
Kaiken sen lisäksi tulee vielä tyylillinen puoli haittaamaan teoksen arvoa. Niiden puutteellisuudet johtuvat nähtävästi samoista syistä: tekijän yleisestä ylimalkaisuudesta ja mauttomuudesta. Mutta kuitenkin ennenkuin ryhtyy kielteiseen analyysiin täytynee tunnustaa, että herra Rantamala on luonut oman persoonallisen tyylinsä, joka ei ole vailla omituista originaalisuuttakaan. Se on Rantamalan suurimpia ansioita. Ilman semmoista tyyliä koko kirja menettäisi kaiken mielenkiinnittäväisyytensä ja tulisi sietämättömän banaaliksi, ikäväksi ja jokapäiväiseksi. Tyyli pelastaa hänet jossain määrin, mutta ei täydellisesti.
Tässä tyylissä pistää ennenkaikkea silmiin vertauskuvien runsaus ja eriskummallisuus. Rantamala ei voi kirjoittaa lausettakaan ilman vertausta. Mutta hänen vertauksensa eivät ole tavallisia; ne ovat mitä eriskummallisimpia, omituisimpia ja hullunkurisimpia mitä ajatella saattaa. Mutta on niiden joukossa todellakin kauniita ja samalla alkuperäisiä. Enimmäkseen ne ovat symbooleja ja personifioimisia. Viimemainittuihin on Rantamalalla vallan harvinainen taipumus, joka nähtävästi johtuu hänen kevyestä assosiatsionikyvystään. Hän ei sano esim. koskaan yksinkertaisesti: »huoneessa vallitsi hiljaisuus», mutta »hiljaisuus sipsutteli villasukissa huoneessa», samoin »äänettömyys tohisi, narahti tai rutisti». Hän ei sano: »alkoi pimetä», mutta »pimeän hapset häilyivät ilmassa». Usein hyvinkin usein joutuu tekijä tässä taipumuksessaan liioitteluihin, jolloin ilmestyy hullunkurisuus ja absurditeetti. Hän sovittaa yhteen asioita ja käsitteitä, jotka ovat liian erilaisia ja disparaatteja, jolloin symbooli tulee ylen hämäräksi haihtuen omaan mahdottomuuteensa. Sillä miltä tuntuvat semmoiset lauseet kuten »äärettömyyden isot viulut soivat» (lienee kai ajateltu bassoviuluja); »aika nakerteli iankaikkisuuden kylkeä, pimeys oli pakahtua itseensä», »etäältä kuului kohtalon hevoskellot».
Mikä vielä tekee »Harhaman» tyylin niin omituiseksi ja individuaaliseksi on tekijän erityinen mieltymys muutamiin määrättyihin sanoihin ja vertauskuviin, joita hän toistaa tavan takaa. Semmoisia lempisanoja on hänellä koko joukko kuten elämä, maailma, iankaikkeus, äärettömyys. Mutta varsinkin hän näyttää kiintyneen erääseen sanan, jota hän käyttää joka tilaisuudessa, nimittäin rihma. Niin hän puhuu elämän rihmoista, ajatuksien rihmoista, perkeleen rihmoista, teoksen rihmoista, vallankumouksen rihmoista j. n. e., j. n. e. Sitten on hänellä salaamaton mieltymys muutamiin hiukan vulgääreihin sanoihin ja inhoittaviin ja tympäiseviin effekteihin. Jonkunlaisella mielihyvällä koettaa hän lukijassa herättää inhon ja kammon tunnetta. Niin hän usein käyttää sanoja kuten lika, märkä vaate, lieju, rapakko visva, ajettuma, löyhkä. Verbeistä hän erityisesti suosii semmoisia kuin tupruta, pursuta, ryöpytä sekä niillä muodostettuja vertauskuvia: Inho ja kaikki muu ihmisolemuksen rapa alkoi pursuta Harhaman sielusta; »teos alkoi purkaa sisästänsä haisevaa löyhkää;» »elämänkäärme purki suolistaan lapamatoja itsensä syödäksensä; rauhasista vuotivat epäilyksen visvat j. n. e»
Vielä yksi ala, josta hän erittäin mieluisasti ammentaa tyylieffektinsa, on eroottinen. Hän käyttää vertauskuvissaan mielellään asioita ja ilmiöitä, jotka ovat jossain yhteydessä sukupuolielämän kanssa ja joilla sentähden on omituinen kiihoittava ja häveliäisyystunnetta kutittava maku. Teoksessa tapaa viljalti semmoisia fraaseja kuten: »hän lypsi yhteiskunnallisen kysymyksen nisiä,» »vääryys valuu oikeuden nisistä, oikeus vääryyden utarista», »kaikki puristivat tunteensa, pakahtuivat niistä kuin lypsämättömät utarit»; »yön utarista valuu rauha ja uni». Hän näkee eroottisen vaikutuksen sellaisissa asioissakin, joilla ei näennäisesti olisi sen kanssa mitään yhteyttä. Niinpä hän antaa isänmaankin heilauttaa helmojaan. Taipumus nähdä kaikkialla eroottisia ja kiihoittavia symbooleja johtaa otaksumaan, että tekijällä on kiihoittunut aistillinen fantasia, vaikka hän kyllä teoksensa yleisellä moraalilla ja aatteella asettuukristillis-askeettiselle kannalle koko sukupuolielämään ja eroottiseen nautintoon nähden, tuomiten sen saastaisena ja perkeleellisenä viettinä, joka vieroittaa pois Jumalasta.
Omituisen sävyn ja vaikuttavaisuuden saavat nuo vertauskuvat ja sanat juuri toistannan kautta; aina uudestaan stereotyyppisessä muodossa esiintyessään omistavat ne ikäänkuin vahvemman, pregnanttisemman, todenteolla mystillisen ja symboolisen merkityksen ja salaperäisemmän kaiun. Taitavasti ja kohtuullisesti käytettynä on semmoinen menettelytapa yksi niistä positiivisista tyylikeinoista, joita symbolistinen ja uusromanttinen koulu (jos sitä kouluksi voi nimittää) on ruvennut käyttämään. Mutta pahaksi onneksi ei »Harhaman» tekijä osaa pitää määrää. Hän väärinkäyttää sitä keinoa; hän tyrkyttelee niin tungettelevasti rihmojaan ja visvojaan, että ne lopulta menettävät alkuperäisyytensäkin viehätyksen. Toistanta ja leventely ovat hra Rantamalan suurimpia paheita; ne pilaavat tyylinkin. Sillä kaikista originaaleista vertauksista ja »kukkeudesta» huolimatta on se tuon toistannon tähden yleensä jotensakin ylimalkaista ja vetistä. Se on paikoittain liian laajaksi ja leveäksi venytettyä, liian laihaksi ja laimeaksi sekoitettua tyyliä, joka kyllä sujuvasti ja nopeasti on vuotanut tekijän kynästä, mutta jolla ei ole huolellisemman ja hellävaraisemman muovailun jälkiä. Se on joskus sivuttain lyhyitä, löysiä, katkonaisia lauseita, joiden väliin on johdonmukaisesti pistetty kolme pistettä. Siitä voin ottaa kokonaisia lauseita, jopa sivujakin pois ilman että se tuntuisi häiritsevältä. Tuntuu siltä kuin tekijä kirjoittaisi liian nopeasti; kuumeellisella kiireellä kiitää kynä paperilla minkä vain ehtii; ei mitään taaksepäin katsomista tai korjailua.
Lause pulppuilee ja »pursuaa» hänestä kuin helmeilevä vaahto, ja vaahtoa se useinkin on. Ei ihmekään, jos semmoisella tyylillä ja semmoisella fantasialla voi kirjoittaa vuodessa tuhatmääriä sivuja.
Rantamalaa on vertailtu Linnankoskeen. Eikä syyttä. Sillä se on sitä epärealistista, symboliseeraavaa ja retoris-lyyrillistä suuntaa, jonka aloitti suomalaisessa kirjallisuudessa Linnankoski tahi oikeastaan mitä tyyliin tulee jo Volter Kilpi. Samaa lajia on viljellyt myöskin Joel Lehtonen teoksessaan »Paholaisen viulu». Sitä ovat viljelleet vielä jotkut muutkin suomalaiset kirjailijat, sillä koko tuo runsassatoinen satunäytelmätuotanto tavallaan kuuluu siihen. Mukava suunta; tuntuuhan niin helpolta kirjoittaa senkaltaisia puolisatumaisia ja epärealistisia draamoja ja romaaneja. Realistista teosta kirjoittaessa, olkoonpa se sitten näytelmä tai romaani, täytyy tekijän, joka tahtoo olla rehellinen, aina huolehtia siitä, onko hän oikein havainnut, vastaako hänen antamansa kuva todellisuutta ja todennäköisyystä, onko siinä kaikki psykologisesti perusteltua tahi sopusoinnussa ympäristön ja olojen kanssa. Realismin tekniikkaan kuuluu traditsionalisesti kiinteämpi ja harkitumpi kompositsioni ja soliidimpi tekotapa. Aivan toisin satunäytelmässä tahi symboolisessa romaanissa. Siellä on kaikki sallittua, kaikki luvallista; suurimmatkin mahdottomuudet. Kompositsionin löyhyys ja suhdattomuus ikäänkuin kuuluu asiaan. Ei näy muuta tarvittavan kuin antaa assosiatsionikykyisen mielikuvituksen harhailla ja liehua mielensä mukaan ilman sen suurempaa ja täsmällisempää suunnitelmaa.
Mutta en tahdo silti puolustaa realismia ja tuomita epärealismia semmoisinaan. Kummallakin on heikkoutensa ja vaaransa. Toista uhkaa, jos kirjailijalla ei ole todellista kykyä, mitä kuivin ja tympäisevin yksitoikkoisuus ja banaalisuus, toista taas mielikuvituksen hillitsemätön muodottomuus ja sekasotku, lyyrillinen hämäryys ja tyylillinen liioittelu. Sentähden kaipaa epärealistinen laji alkuperäisyyden ohella erityistä makua ja ymmärrystä, jos mieli välttää nämä paheet ja aikaansaada todellakin arvokkaita taideteoksia. Että semmoiset taideteokset ovat mahdolliset symbolismin maaperässä, osoittavat useat esimerkit kirjallisuudessa, muun muassa Flaubert'in »Pyhän Antoniuksen kiusaus». Siinäkin on tyylittelyä, fantasiaa, näkyjä, perkeleitä, hirviöitä ja teologiaakin, kuten »Harhamassa», mutta nautittavaksi taideteokseksi sen tekee kompositsioni ja tyyli, tuo plastillisen puhdas, äärimmäiseen asti hiottu ja viimestetty Flaubert'in tyyli, joka oli melkein yksinäinen ranskalaisessakin kirjallisuudessa. »Harhaman» tekijä ei ole aivan vailla ansioita: hänellä on todellakin primitiivistä voimaa ja persoonallisuutta, joka saattaa vaikuttaa ja vetää mukaansa. Hänen luonnonkuvauksillaan on joskus todellakin tunnelmallista runoutta ja virkistävää tuoreutta ja hänen symbolisminsakin tulee välistä suggeroivaksi ja panee mietiskelemään. Hänellä on myöskin synkkää traagillisuutta ja miehekästä vakavuutta. »Harhamasta» olisi voinut tulla parempi ja hienompi teos, ehkä todellakin intressantti taideteos, jos se olisi toisin kirjoitettu, s. o. jos siinä olisi vältetty niitä paheita, joita se potee, nimittäin jos olisi vältetty pitkäveteisyyksiä, kerrantoja sekä turhanpäiväisiä sivuseikkoja ja laimeita ylimalkaisuuksia, jos sen kompositsioni olisi kiinteämpi ja vankempi ja vaikutusten asteellisuus taitavammin laskettu, jos sen tyyli olisi tiivistetympi, muovaillumpi ja hienompi, ja yleensä jos tekijä olisi tarjonnut sen, mikä hänellä oli originaalista ja omaperäistä, suppeammassa ja huolellisemmassa muodossa.
J. Aawik.
Aika 3/1910.
