Kenen vainaja?
Kirjoittanut Mauri Jokai.
(Suomennos uukarinkielestä.)
Theodor Szobranczi oli paraikaa Pestissä ostaaksensa morsiamellensa koristeita, kun sai mustilla reunoilla varustetun kirjeen, jossa ilmoitettiin, että hänen morsiamensa, jonka kanssa hänen kahden viikon päästä oli määrä vihille mennä, ei enään ollut hänen omansa, sillä hän oli kuollut; oli jo haudattukin, suurella komeudella, puoli kaupunkia oli siinä tilaisuudessa ollut liikkeellä. Koettakoon lohdutella itseään.
Tämän tiedon saatuaan Szobranczi osti itselleen hyvän pistoolin, latasi sen kolmella luodilla ja matkusti kiiresti kotia sillä lujalla päätöksellä, että menisi armaansa haudalle ja siellä ampuisi itsensä kuolijaksi.
Syntymäkaupunkiinsa saavuttuaan hänen omaisensa ja ystävänsä vastaan-ottivat hänet säälivällä surulla, koettivatpa muutamat häntä lohdutellakin, joka ei kuitenkaan onnistunut.
Hän antoi heidän puhua, hän ei kuunnellut heitä, ei itkenyt heidän nähden: hän tiesi jo, mitä hänen oli tekeminen.
Hän meni päivällä hautausmaalle, ottaen mukaansa saattajan, joka näytti hänelle vasta täytetyn haudan, jonka eteen oli pistetty yksinkertainen puuristi. Hän ei antautunut minkäänlaisiin mielenliikutuksiin, ei itkenyt, ei voivotellut, antoi vaan kylmäverisesti määräyksiä, minkälainen hautakivi oli hankittava ja millä tavoin kukat olivat sen ympärille istutettavat, sekä merkitsi hyvästi muistoonsa paikan, jotta yöllä osaisi sinne takaisin.
Hänen tuttavansa luulivat hänen tyvenyydella suruansa kärsivän — ja kiittivät häntä siitä.
Mutta hän odotti vain yön tuloa.
Pikkukaupungissa joka ihminen menee aikaisin levolle, vieläpä lamputkin; joka haluaa pimeässä käydä, on siihen kyllä tilaisuudessa.
Szobranczi ei kohdannut elävää olentoa aina hautausmaalle asti, ja siellä taas — ken olisi elävä? Kuu oli vielä taivaanrannan yläpuolella, helppo oli löytää tietä, joka vei hänen morsiamensa haudalle. Sen vaaleanharmaa kumpu näkyikin jo hyvän matkan päähän.
Sinne tultuaan Szobranczi hämmästyi; kummun juurella lepäsi, kasvot sitä vastaan painuneina, mies.
Ehkä hän kuitenkin oli erehtynyt?
Hän astui hiljaa puuristin eteen ja näki siinä selvästi morsiamensa nimen.
Tuo tuntematon siis varmaankin oli joku juopunut mies, joka oli eksynyt tänne ja tähän nukkunut.
Hän koski mieheen kädellään, herättääksensä häntä. Tämä hypähti säikähtyneenä ylös ja huusi tuimasti: "Mitä tahdotte?"
— Tahdon tietää, mitä te täällä teette.
— Näettehän sen: minä rukoilen.
— Ja miksi olette tullut tälle paikalle rukoilemaan?
— Siksi että tällä paikalla tahdon kuolla.
— Mikä oikeus teillä on tällä paikalla rukoilla ja kuolla?
— Se että tässä on morsiameni hauta.
Szobranczi luuli hullustuvansa. Hän tulee tänne päättäen kuolla morsiamensa haudalla, ja kas, täällä hän tapaa vieraan miehen, joka katselee häntä yhtä tuimin silmin kuin hänkin häntä, joka tahtoo surmata itsensä niinkuin hänkin ja joka nimittää haudassa lepäävää morsiamekseen, aivan kuin hän itsekin.
— Hyva herra, sanoi Szobranczi, leikinteko ei minua nyt miellytä; menkää Herran nimeen ja jättäkää minut yksikseni.
— Minäkö menisin pois ja jättäisin teidät tänne? Ja mitä te täällä tahdotte?
— En tosiaankaan muuta kuin mitä te sanoitte tahtovanne: tappaa itseni.
— Oletteko mieletön?
— Lieneepä mulla syytä siihen. Morsiameni lepää tassa haudassa.
— Hyvä herra, te loukkaatte minua! Hän oli minun morsiameni.
— Mikä teidän nimenne on?
— Se ei kuulu asiaan; en minäkään kysy teidän nimeänne. Te solvaatte naista, joka on kuollut : luulottelette että hän oli kevytmielinen, että hänellä yhtä haavaa oli kaksi sulhasta. Jos te, kuten väitätte, tahdotte tappaa itsenne, niin lienee teillä pistooli; minullakin on, meidän ei tarvitse mennä kauas, seisotaan haudan kummassakin päässä ja ammutaan siitä.
— Teillä on erinomainen onni aina ehtiä sanoa mitä minä ajattelen: minäkin aioin tehdä saman ehdotuksen.
— Varsin hyvä; astukaamme paikoillemme!
He asettuivat ampuma-asemaan, tähtäsivät, kumpikin piti pistoolin suuta toisen sydäntä kohti:
— Yksi, kaksi....
Silloin molemmat yhtä haavaa laskivat nostetun aseen.
— Jotakin juohtui mieleeni.
— Niin minunkin, mutta te ennätätte aina eteeni.
— Minä ajattelin, että vainaja itse paraiten saattaisi ratkaista, kummanko meistä morsian hän todellakin oli.
— Minäkin sitä ajattelin; hänellä täytyy olla kihlasormus sormessa; sille, jonka nimi on sormukseen piirretty, hän oli uskollinen; toinen vaan uneksi onneaan.
— Aivan oikein. Meidän täytyy kaivaa esiin ruumiinarkku.
— Tuolla puoleksi kaivetussa haudassa näkyy olevan pari lapiota.
— Hyvä, otetaan ne ja ruvetaan työhön.
— Se meistä, jonka sormus on ruumiin sormessa, ampuu itsensä päähän, toinen hautaa hänet morsiamensa kanssa yhteen hautaan ja menee sitte tiehensä.
Miehet asettivat aseensa vieretysten; tarttuivat lapioihin, kaivoivat auki haudan, paljastivat ruumiinarknn, kiskoivat irti kannen ja löysivät — — vahanuken, jonka kasvot olivat ihan samanlaiset kuin morsiamen. Mutta tämä, morsian — ken tietää, missä hän nyt on, erään kuleksivan sirkusseuran klovnin kanssa paettuaan molemmista sulhasistaan?
Uuden Suomettaren Juttu-tupa 8/1890 (Uusi Suometar n:o 15 19.1.1890).
