Mór Jókai - Teloittaja

Teloittaja

Kirj. M. Jokai v. 1850.

(Suomennos unkarinkielestä.)



Verisiltä näyttävät kirjaimet edessäni. Kirjoitan teloittajan elämäkerran.

Joka on antanut näin monelle kuoleman, sille annan minä elämän. Kuunnelkaa ja peljätkää oikeuden jumalattaren vasenta kättä.

Oikeassa kädessään hänellä on vaaka, vasemmassa mestauskalpa. Edellinen on tuomari, jälkimäinen pyöveli.

Vapise, ihminen, kun mainitset hänen nimeään; et voi tietää, ketä varten tuo kalpa on hiottu.


Muinoin teloittaja nautti suurta kunnioitusta.

Monessa kansassa tuomarit itse panivat täytäntöön julistamansa kuolemantuomiot... Jospa nytkin niin olisi...

Teutoneilla jumalien papit, Druidit suorittivat verituomiot. Tuomitun teloitus, olkoonpa hän ollut rikoksentekijä taikka sotavanki, oli uhri Jumalan alttarille.

Israelilaisilla kansa kivitti kuolijaksi hengeltä tuomitut.

Kreikkalaisten mestaajat istuivat neuvosmiesten rivissä.

Roomassa konsulien saattajat, liktorit panivat toimeen kuolemantuomiot.

Muualla heitettiin hengeltä tuomitut petojen eteen — nämät tappoivat heidät; työnnettiin veteen — aalto nielasi; sidottiin roviolle — liekki söi; sysättiin alas kallioita — maa musersi; muurattiin sisään — nälkä kuoletti. Ken se oli, jossa ensiksi tuo ajatus syntyi, että kuolemalle, rikosten rangaistukselle oli annettava ihmismuoto? Kuka loi ensimmäiseksi ihmisiä, joitten nimi oli kauhistuksena, joitten virkana oli elämän sammuttaminen, joitten kanssa samassa kaupungissa asuminen kammottaa kansaa?

Pyöveli on suljettu ulos ihmisten keskuudesta.

Kuka tahtoisi häntä vieressään nähdä? Syntien rangaistusta, elävää kuolemaa?

Pyövelin poikakin on pyöveli. Mitä hänestä muuta saattaisikaan tulla. Tuo surullinen virka menee isältä pojalle. Siihen on syntyminen, siihen kuoleminen.


Pestissä on erään komean kadun varrella kaunis kartano. Siinä on paljo asukkaita, kaikensäätyisiä ja -arvoisia ihmisiä. Talon isäntää ei kukaan tunne, talon vartija ei sano hänen nimeään.

Jos tietäisivät, että tämä on teloittajan talo!

Hänellä on sen lisäksi vielä kaksi taloa, molemmat hyvät.

Pestin teloittaja on rikas mies.

Monta kertaa kohtasin hänet täällä asuessani, vanhan murheellinen näkösen miehen, jonka hiukset ja parta olivat lumivalkeat ja jonka koko olennossa ilmaantui joku sellainen tavaton alakuloisuus, että hänet kerran nähtyään toiste heti tunsi. Kerran joku minulle kertoi, että tuo surullinen vanhus on teloittaja. Kuulusin teloittaja valtakunnassa.

Hän ei ollut syntynyt teloittajaksi, hänen isänsä ei sitä ollut. kauan aikaa eli hän kunniallisena kauppiaana, kunnes useammat toisiaan seuranneet vastoinkäymiset riistivät häneltä pitkien vuosien kuluessa vaivalla kootun omaisuuden. Silloin hän meni Ranskan sotaan marketenttina.

Sinne hän jäi siksi kuin liittovaltain joukot valloittivat Parisin, ja takaisin palatessaan toi hän mukanaan kymmenen kertaa suuremman omaisuuden kuin minkä oli menettänyt.

Mutta uusien aarteitten kanssa hän oli saanut uusia lumojakin, jotka muutaman vuoden päästä taas hävittivät kaikki.

Silloin hän rakastui Pestin teloittajan tyttäreen.

Rakkaus on kaikkivoipa, se tekee ihmisen siksi, miksi tahtoo; hänestä se teki pyövelin.

Hänen vaimonsa isä vihki vävypoikansa ammattinsa taidesalaisuuksiin. Ennen pitkää tuomittiin Fehérvár'issa kuolemaan kuuluisa rosvo, jonka nimi kansan kesken oli »köyrjnenä Ferke». Häneen piti uuden teloittaja-oppilaan tehdä ensimmäinen kokeensa.

Rosvo oli pitkä, roteva mies; hänen musta partansa ulottui aina vyötäröön asti ja hänen rohkeat kasvonsa säihkyvine silmineen olisivat sopineet malliksi maalarin siveltimelle.

Rosvo piti mestauspaikalla »ylösrakentavaisen» puheen kokoontuneelle väkijoukolle, kehoittaen läsnäolevia vanhempia kasvattamaan lapsiaan jumalanpelvassa ja ottamaan varoitusta hänen surkeasta kohtalostaan, ja uusi pyöveli taas katkaisi yhdellä sivalluksella hänen päänsä, niin että katselijat eivät huomanneet mestauskalvan välähtävänkään, ennenkuin jo veri purskahti esiin.

Sekä rosvon puhe että pyövelin taitavuus saavuttivat yleisön täydellistä mieltymystä; kaksi viikkoa puhuttiin vaan hänestä ja siitä lähtien oli uuden teloittajan maine taattu.


Mennä vuonna teloittaja jo oli harmaantunut, kurttunut mies.

Mitenkä hän yhtäkkiä niin oli vanhentunut?

Hän se oli, joka teloitti vapaussodan marttyyrit — kaikkityyni.

Sen jälkeen kävi hän yhä murheellisemmaksi. Päivä päivältä hänen voimansa raukenivat, lopulta hän kuoli.

Hän jätti jälkeensä yhden tyttären. Se ei koskaan asunut isänsä talossa. Ei voinut puhua isänsä kanssa... Kuka voisikaan suudella sitä kättä, joka ei koskaan antanut armoa, ainoastaan kuolemaa.

Avoimeksi jäänyt virka tuli pian täytetyksi, sillä hakijoita oli monta.

Ihmiset sivistyvät.





Uuden Suomettaren Juttutupa n:o 20/1890. (Uusi Suometar 113B 18.5.1890).