Onnettomien joulu
Kirjoittanut M. Dostojevski.
Oletko koskaan joulun lähestyessä, kun on oikein kova pakkanen, huomannut pieniä kerjääviä lapsia kaduilla? Heidän vaatteensa ovat yhtä ohuet kuin sydänkesällä, mutta kaulansa ympäri ovat he kietoneet vanhan liinan; he seuraavat sinua yhtenään toistaen heille opetettuja kerjuu-sanoja. Mutta sinunkin on kylmä, haluat palata kotiisi, lämpimiin huoneisiisi; saatatpa suuttua kin pienille, kintereillesi pyrkiville kerjäläisraukoille.
Kerronpa sinulle tuollaisesta lapsesta. Hän ei kuulunut niihin, jotka vartavasten asetetaan kaduille kerjäämään; ah ei! pikku mies oli siihen vielä liian nuori, noin kuusivuotias! Sinä aamuna oli hän herännvt aikaisin matalassa, kylmässä maakerroksessa. Hänen vaatteensa olivat ohuet ja hänen hampaansa kalisivat kylmästä. Hän oli istuutunut nurkassa olevaan suureen, tyhjään tavaralaatikkoon ja huvittelihe katselemalla hengityksestään syntynyttä höyryä, joka aina pienien väli-aikojen perästä selvästi erottautui hänen suustaan.
Pikku miehen oli nälkä, ja tunnit kuluivat kenenkään ilmaantumatta antamaan hänelle, mitä hän olisi tarvinnut. Vähän väliä juoksi hän puupenkin luo, jolla hänen sairas äitinsä makasi. Penkkiä peittivät vanhuuttaan litistyneet tahmaiset oljet; tyynyn asemasta oli vaimo-raukan pään alla pienoinen vaatemytty. Mikä kova kohtalo oli hänet tänne viskannut lapsineen? Hän oli luultavasti tullut jostakin maalaiskylästä työn- ja leivänhakuun ... Mutta yht'äkkiä hän oh sairastunut, ankarasti sairastunut ja oli nyt kuolemaisillaan.
Tänään oli joulu; kaikkialla juhlittiin; maakerroksenkin kaikki muut asukkaat olivat lähteneet ulos. Eräässä etäisessä nurkassa vain makasi vanha kahdeksankymmenvuotias vaimo. Nuoruutensa päivinä oli hän ollut lastenhoitajana; mutta nyt elämänsä loppuun ehdittyään oli hän yksinäinen ja hyljätty. Häntä vaivasi mitä kauhein luuvalo eikä hän tehnyt muuta kuin valitti toruen ja sättien lapsiraukkaa tämän vähänkin häntä lähestyessä; mutta pienokainen koettikin huolellisesti pysytellä tarpeellisen välimatkan päässä.
Lapsen oli onnistunut hankkia itselleen juotavaa, mutta mistään ei hän voinut löytää leivänmurustakaan. Jäyhä edelleen hän vähän väliä juoksi kurjalla sijallaan viruvan äidin luo koettaen saada häntä heräämään.
Yö, joka tänä talvipäivänä on niin lyhyen hetken poissa, oli jo aikoja sitten saapunut, ja lapsi tunsi pelkoa ja tuskaa. Ei valon tuikkuakaan ... Hän hyväili pienellä kädellään äidin kasvoja ihmetellen, ettei tämä hievahtanutkaan ja että hän oli yhtä kylmä kuin isäkin oli ollut. »Voi, kuinka täällä on kylmä», ajatteli hän vieden kätensä kuolleen äidin olkapäälle ... Hän puhalsi pieniin sormiinsa lämmittääkseen niitä; sitten hän sattumalta huomasi lakkinsa vuoteella, pisti sen päähänsä ja lähti pimeässä haparoimaan ulos. Hän olisi mielellään lähtenyt jo ennemminkin, mutta oli peljännyt naapurin koiraa, joka koko päivän oli ulvonut rappukäytävässä. Mutta nyt oli koira vihdoinkin lähtenyt pois; pikku mies pujottelihe taitavasti kadulle.
Oi, kuinka kaupunki oli kaunis! Hän ei ollut milloinkaan lyhyenä elinaikanaan nähnyt sellaista.- Yö siinä kylässä, josta hän oli tullut, oli ollut musta kuin uuni ... ja koko kadulla ei ollut kuin yksi ainoa lyhty! Pienten mataloitten talojen akkunat olivat hyvissä ajoin suletut puisilla luukuilla. Ja yön saavuttua ei ainotakaan elävää sielua liikkunut ulkona, jokainen vetäytyi omaan soppeensa; vain koirat kokoontuivat tusinoittain, ei, sadottain ja ulvoivat ja haukkuivat pitkin yötä. Mutta sensijaan vallitsi suljetuissa pikku taloissa suloinen lämpö ja siellä hän sai syödäkin. Jotavastoin täällä ...
Oi, jospa hänellä olisi edes pienoinen leivänsyrjä nälän viihdykkeeksi!
Mikä liike ja hälinä! Kuinka paljon valoa ja ihmisiä, hevosia ja ajopelejä! Ja miten kylmä on! Hevosten sieramista pursuava sakea höyry jäätyy huurteeksi niitten suitsilappuihin. Kavioista sinkoo jäätä ja lunta ja kivikatu kajahtelee niitten kapseesta. Kiireiset ohikulkijat töykkivät ja sysivät toisiaan.
Oi, kuinka hän himoitsee leivänpalaa! Ja yht'äkkiä tuntee hän pakkasen purevan sormiaan.
Nopeasti toinen katu. Miten leveä se on! Ja miten helposti hän joutuisi hevosten jalkoihin, jos ei olisi varovainen... Ja tuo ihmisjoukon alituinen liikehtiminen, taukoamaton hälinä, valomeri! Oi, mikä valomeri! Ja ... mikä tuolla? Katsohan tuota suurta ikkunaa! Ikkunasta näkyy huone, huoneessa on puu; puu, jonka latva ulottuu kattoon saakka, kimalteleva joulupuu, johon on siroteltu hopea- ja kultatähtiä; puun ympärillä nukkeja, pieniä hevosia ja kaikenkaltaisia leikkikaluja. Kauniisti puettuja, puhtaita lapsia juoksentelee edestakaisin huoneissa. He nauravat, leikkivät, ja oi! he syövät! He tanssivatkin, pieni suloinen tyttö ... oi, kuinka kaunis pieni tyttö! tanssii pienen pojan kanssa akkunan läpi kuuluvan soiton tahdissa.
Pieni poika jää siihen silmät suurina katselemaan ja ihmettelemään; tuollaista ei hän ole milloinkaan ennen nähnyt ja hän nauraa toisten iloa.
Mutta pian alkaa pakkanen kipristellä hänen pieniä jalkojaankin; hänen sinertävät, kangistuneet sormensa käyvät yhä kipeämmiksi .. Yht'äkkiä alkaa lapsi katkerasti itkeä ja pakenee kiireimmän kautta.
Toisesta akkunasta hän näkee kauniilla joulupuilla koristettuun kauppaan. Myymäpöydällä on kaikenkaltaisia kaakkuja: mantelikaakkuja, ruskeita ja keltaisia kaakkuja sekä suuri joukko muita makeisia. Neljä hyvin puettua naista jakelee kaakkuja kaikille siellä oleville ihmisille. Yhtenään ovi avautuu ja sulkeutuu, kauniita naisia ja herroja astuu myymälään. Pienokainenkin pujottelehtii ovelle, avaa sen ja astuu sisään. Oi, kuinka kaikki rupeavat hänelle huutamaan, viittomaan käsillään, että hän poistuisi. Muuan nainen lähestyy häntä nopeasti, solauttaa hänen käteensä rahan ja avaa hänelle oven.
Kauhuissaan syöksyy hän ulos. Ja pieni raha liukuu hänen kädestään kadulle. Ymmärräthän, etteivät hänen pienet, kohmeiset sormensa kyenneet sitä kyllin tiukasti pitämään.
Nopeasti, niin nopeasti kuin hänen pienet, kipeät jalkansa sallivat, alkaa hän juosta; minne, ei itsekään tiedä. Hän juoksee juoksemistaan puhaltaen sormiinsa.
Mutta mitä tuossa on? Suuri ihmisjoukko pyrkii ja tunkee katselemaan erästä myymälän ikkunaa. Siellä on kolme kauniisiin punaisiin ja viheriäisiin vaatteisiin puettua nukkea, ne ovat aivankuin pieniä, eläviä ihmisiä. Suurin, pojan vaatteisiin puettu, istuu tuolilla; hän liikuttaa kättään oikealta vasemmalle ja soittaa kelloa; toiset kaksi soittavat viulua; he huojuttavat päätään soiton tahdissa ja katselevat toinen toisiaan. Heidän huulensa liikkuvat, he puhuvat! Tosiaankin he puhuvat, mutta ei niin kovalla äänellä, että se saattaisi kuulua ikkunan taakse.
Pienokainen luulee niitä ensi alussa oikeiksi luuta ja lihaa oleviksi ihmisiksi; kun hän vihdoin huomaa ne vain nukiksi, nauraa hän ihastuksesta. Hän ei ole milloinkaan nähnyt sellaisia nukkeja! Kuitenkin tekisi hänen mieli itkeä, sillä hän on sairas, hänen on vilu ja nälkä; mutta nähdessään hullunkuriset, pienet nuket, täytyy hänen nauraa.
Yht'äkkiä hän tuntee jonkun tarttuvan nuttuunsa. Hän kääntyy: suuri pojanvetkale antaa hänelle aimo iskun päähän, sieppaa hänen lakkinsa ja työntää hänet kumoon. Kohtauksen näkijät huudahtavat: toiset pelosta, toiset suuttumuksesta. Pieni raukka tuntee sydämensä kouristuvan kauhusta, hän nousee nopeasti ja alkaa juosta, juosta minne ei itsekään tiedä. Vihdoin hän saapuu autiolle paikalle ja huomaten siellä halkopinoja, päättää paeta sellaisen taakse.
»Täällä on pimeä», hän ajattelee. »Täältä ei kukaan minua löydä.» Hän kyykistyy ja tekeytyy hyvin pieneksi uskaltamatta tuskin hengittääkään. Äkkiä häneen hiipii kuvaamaton hyvän tuntemus; hänen on lämmin, hän ei enää tunne väsymystä; hänen pienet jalkansa, hänen pienet kätensä eivät enää ole kipeitä ja koko hänen ruumistaan kietoo suloinen lämpö ikäänkuin hän istuisi hehkuvan uunin ääressä ... Sitten hänen on uudelleen kylmä ja hampaat kalisevat. Mikään ei häntä hämmästytä: hän on nukahtanut ja herää säpsähtäen.
»Tässä kelpaa hieman nukahtaa», hän ajattelee. Minäpä nukun hetkisen ja lähden sitten uudelleen katselemaan nukkeja.» Ja nähdessään unissaan nuket alkaa hän nauraa. Kuinka ne ovatkaan somia ja vikkelöitä! Ja niitten iloisesti soittaessa viulua, laulaa äiti kehtolaulua.
»Äiti, minä nukun. Oi! Tässä on niin hyvä nukkua!» Sitten kuiskaa suloinen ääni hänen korvaansa: »Tulkaa, lapset! Tulkaa joulukuuselle!» Äitikö se kutsuu? Ei, ei se ole äiti. Joku kumartuu hänen puoleensa pimeässä nostaen hänet syliinsä ... Mikä kirkkaus häntä äkkiä ympäröi! Oi, kuinka kaunis joulupuu! .... Mutta ei eihän se ole joulupuu. Hän ei ole koskaan nähnyt sellaista joulupuuta. Kaikki siinä välkkyjä ja kimmeltää ja sen ympärillä on paljon nukkeja .... Mutta eiväthän ne ole nukkeja. Pieniä kirkaspukuisia tyttöjä ne ovat ja somia pikku poikia. He juoksevat häntä vastaan ... Heillä on siivet! He suutelevat ja syleilevät häntä. Ja tuolla hänen oma äitinsä iloisesti hymyilee. »Äiti, äiti! Kuinka täällä on kaunista!» Ja uudelleen suutelevat kauniit lapset häntä, ja hän kertoo heille myymälän akkunan elävistä nukeista.
»Keitä te oikein olette?» kysyy lapsi hymyillen ja vastaten heidän hyväilyihinsä.
»Tänään on joulu», he vastaavat.
Ja hän näkee unta, että he kaikki ovat olleet hänen kaltaisiaan pieniä lapsia. Muutamat heistä olivat kuolleet viluun, muutamat nälkään, muutamia oli liian usein lyöty tai ei heitä ollut kukaan hoitanut heidän sairaana ollessaan. Mutta nyt olivat kaikki tuossa hänen ympärillään iloisina ja onnellisina ... Heidän äitinsä ovat tuolla; he tuntevat lapsensa, juoksevat iloisesti heitä vastaan suudellen heitä ja kuiskaten heille, ettei enää koskaan tarvinnut itkeä, kun täällä oli kaikki niin hyvin .... Seuraavan päivän aamulla palvelijat löysivät halkopinon takaa pienen, kuoliaaksi paleltuneen lapsen ruumiin.
Nuori Voima 16-18/1909
