Arthur Conan Doyle - Ketunajo

Napoleonin sotilaan seikkailut
Kirj. A. Conan Doyle

Ketunajo





Te tiedätte, ystäväni, että talvi oli loppupuolellaan v. 1810, kun Massena, minä ja muut karkoitimme Wellingtonin takaisin niin kauaksi, että meillä oli toiveita saada hänet joukkoineen ahdistetuksi aina Tagus'iin saakka. Mutta kun olimme kahdenkymmenen peninkulman päässä Lissabonista, huomasimme, että meitä oli puijattu, sillä tuo englantilainen oli rakentanut laajalle ulottuvan vallirivin ja linnakesarjan paikkaan, jonka nimi oli Torres Vedras, niin että emme kyenneet tunkeutumaan hänen varustustensa läpi. Olimme Busacossa oppineet, ettei ollut lapsen leikkiä taistella noita miehiä vastaan, ja olimme täällä niin kaukana kodistamme, ettemme uskaltaneet hyökätä ilman selkäpuolella olevia apujoukkoja. Ei muu auttanut kuin asettua heidän vahvistettujen linjojensa eteen ja piirittää heitä parhaamme mukaan. Sinne pysähdyimme sitten kuudeksi pitkäksi kuukaudeksi ja koimme sellaisia kauhuja, että Massena myöhemmin sanoi, ettei hänen päässään ollut ainoatakaan hiusta, joka ei olisi tullut valkoiseksi.

Minä omasta puolestani en tilanteestamme suuriakaan surrut. Olihan minulla hoidettavinani hevoset, jotka olivat kovasti levon ja tuoreen rehun tarpeessa. Muutoin me joimme maan viiniä ja tapoimme aikaa niin hyvin kuin taisimme. Santaremissa oli eräs lady — mutta pidän suuni tukossa. Oikean ritarin tunnusmerkkihän on, ettei hän kavalla mitään salaisuuksia, jos kohta hän antaakin viittauksia siitä, että hän voisi kertoa niitä koko joukon.

Eräänä päivänä lähetti Massena hakemaan minut luoksensa. Tapasin hänet teltassaan istumassa suuren pöydälle levitetyn kartan ääressä. Hän katsoi ääneti minuun läpitunkevilla silmillään, ja niiden ilmeestä päätin, että kysymyksessä oli jokin vakava asia. Hän oli hermostunut ja levoton, mutta minun ryhtini näytti rauhoittavan häntä. On hyvä olla tekemisissä urhoollisten miesten kanssa.

"Eversti Etienne Gerard", virkkoi hän, "olen aina kuullut, että te olette yritteliäs upseeri."

Ei ollut minun asiani vahvistaa tällaista tietoa, mutta kun toisaalta olisi ollut mieletöntä kieltää, niin löin sen vuoksi vain kannukset yhteen ja tein kunniaa.

"Te olette myöskin erinomainen ratsastaja?"

Sen myönsin.

"Ja miekkailijoiden paras, kaikissa kuudessa kevyen ratsuväen prikaateissa."

Massena oli tunnettu tarkoista tiedoistaan.

"No niin", jatkoi hän, "jos tahdotte silmäillä tätä asemakarttaa, ymmärrätte helposti, mihin toivon teidän ryhtyvän. Nämä tässä ovat englantilaisten linjoja Torres Vedrasin luona. Te olette ehkä pannut merkille, että ne ovat tavattoman laajat, ja käsitätte siis, että englantilaiset voivat pitää miehitettyinä linnoituksia vain siellä täällä. Kun kerran olette päässyt linjan läpi, on teillä kaksikymmentä peninkulmaa aukeata maata englantilaisten linjojen ja Lissabonin välillä. Minulle on sangen tärkeää saada tietää, kuinka Wellingtonin joukot ovat sijoitetut sille alueelle, ja minun toivomukseni on, että te lähdette ottamaan siitä selkoa."

Hänen sanoistansa kulki kylmä väristys ruumiini läpi.

"Kenraali", sanoin minä, "on mahdotonta että joku kevyen ratsuväen eversti rupeaisi toimittamaan vakoilijan virkaa."

Hän nauroi ja taputti minua olalle.

"Te ette olisi oikea husaari, jollette olisi tuittupää", sanoi hän. "Jos tahdotte kuunnella, ymmärrätte kyllä, ettei aikomukseni ole pyytää teitä esiintymään vakoilijana. Mitä pidätte tuosta hevosesta?"

Hän oli vienyt minut teltan suulle ja siellä näin erään jääkärin kuljettavan ihmeteltävää eläintä edes takaisin. Se oli harmaa, ei varsin korkea, ehkä hiukan yli yhdentoista korttelin — mutta sillä oli lyhyt pää ja kauniisti kaareutuva kaula, mikä on ominaista puhdasrotuisille arabialaisille hevosille. Sen olat olivat niin jäntevät ja jalat silti niin sirot ja hienot, että vapisin ilosta jo pelkästä katselemisesta. Hienoa hevosta ja kaunista naista — en voi niitä katsella tulematta liikutetuksi, vielä nytkin, vaikka seitsemänkymmentä talvea ovat kylmentäneet vertani. Niin että voitte itse kuvitella, kuinka asian laita oli siihen aikaan.

"Tuo", sanoi Massena, "on Voltigeur, nopein hevonen ratsuväessämme. Minun toivomukseni on, että te lähdette tänä yönä, raivaatte itsellenne tien vihollisten linjojen läpi ja palaatte takaisin vastakkaista tietä ja tuotte tietoja vihollisten suunnitteluista. Teidän täytyy olla virkapuvussa ja tulette niin ollen, vaikkapa teidät vangittaisiinkin, olemaan turvattu joutumasta tapetuksi vakoilijana. On kuitenkin todennäköistä, että pääsette häiriöittä vihollisen linjojen läpi, sillä etuvartijat ovat hyvin hajallaan. Ja kun kerran olette sisäpuolella, voitte päivällä ratsain välttää sitä, mikä teistä näyttää epäilyttävältä, ja kunhan vain pysyttelette loitolla maantiestä, pääsette kyllä aivan huomaamatta pujahtamaan takaisin. Ellette ole huomisiltaan ilmoittautunut luokseni, ymmärrän teidät vangituksi, ja tarjoudun vaihtamaan teidät eversti Patricia vastaan."

Oh, kuinka sydämeni paisui ylpeydestä ja ilosta, kun hyppäsin satulaan ja ratsastin edestakaisin tällä uljaalla hevosella, näyttääkseni marsalkalle, kuinka sitä hallitsin. Se oli loistava — me olimme molemmatkin loistavia, ja Massena paukutti käsiään ja huusi ihastuksesta. En minä, vaan hän sanoi, että hieno ratsu ansaitsee saada hienon ratsastajan. Kiitäessäni kolmannen kerran liehuvin kypärintöyhdöin ja viitoin hänen ohitseen, näin hänen kovista vanhoista kasvoistaan ettei hän enää epäillyt löytäneensä oikean miehen. Tempasin miekkani huotrasta ja tervehdin häntä kohottaen kahvan huulilleni, ja ratsastin sitten asuntooni.

Näytti tulevan myrskyinen yö, mikä seikka oli minulle erittäin mieleen. Toivoin voivani päästä lähtemään aivan salaa, sillä oli selvää, että jos kerran englantilaiset saisivat tietää minun tulleen armeijasta, päättäisivät he luonnollisesti heti jotain tärkeämpää olevan tekeillä. Annoin senvuoksi viedä hevoseni paalu-linjan ulkopuolelle muka juomaan, ja siellä vasta nousin satulaan. Minulla oli mukanani kartta, kompassi ja marsalkan ohjepaperi sisimmässä povitaskussani ja sapeli vyöllä, ja näin varustettuna läksin seikkailulleni. Satoi hienoa tihkusadetta ja kuu oli pilvien peitossa, niin että voitte ymmärtää, ettei ilma ollut erikoisen miellyttävä. Mutta sydämeni oli valoisa ajatellessani kunniaa, joka minulle oli osoitettu, ja mainetta, jonka tulisin saavuttamaan.

Tieni kulki milloin Torres Vedrasin ylänkömaata pitkin, milloin jonkun puron yli, sitten erään talon ohitse, joka oli poltettu ja oli nyt vain rajamerkki. Vihdoin saavuin erääseen nuoria korkkitammeja kasvavaan lehtoon ja sieltä San Antonian luostariin, joka oli englantilaisten vasemman sivustan viimeinen asema. Täältä käännyin eteläänpäin ja ratsastin rauhallisesti hiekkakunnaitten yli, sillä näiltä tienoin oli Massena ajatellut olevan parhainta yrittää vihollisen linjojen yli, aivan hiljalleen, sillä oli niin pimeä, etten voinut nähdä kättäni edessäni. Tällaisissa tapauksissa jätän ohjakset vapaaksi ja annan hevosen mennä omia teitään. Voltigeur ravasi uskollisesti eteenpäin ja minä olin hyvin tyytyväinen istuessani sen selässä pilkkopimeässä. Noin kolmisen tuntia olimme edenneet varovasti ja minusta tuntui kuin olisin jättänyt jo kaiken vaaran taakseni. Lisäsin vauhtia, sillä halusin kernaasti päästä Englannin sotajoukon taakse aamusarastuksessa. Näillä seuduilla on paljon viinitarhoja, jotka talvella ovat pelkkää tasankoa, joten nopeakin ratsastaminen kävi helposti päinsä.

Mutta Massena oli hieman erehtynyt englantilaisten varovaisuudesta, sillä osoittautui, ettei ollut vain yksi, vaan kokonaista kolme puolustuslinjaa, ja juuri tämä kolmas, jonka läpi tällä hetkellä kuljin, oli kaikista peloittavin. Ratsastaessani tietä pitkin, innostuneena menestyksestäni, näin äkkiä lyhdyn tuikkivan edessäni, ja eroitin vilaukselta kiiltävän kiväärinpiipun ja punaisen sotilaspuvun.

"Kuka siellä?" huusi ääni — ja minkälainen ääni!

Käänsin hevosen oikealle ja ratsastin kuin mieletön, mutta nyt alkoi tusinan verran tulenliekkejä välkähdellä pimeässä, ja kuulat vinkuivat korvieni ympärillä. Tämä rätinä ei ollut minulle mitään uutta, joskaan en tahdo typerän nahkapojan tavoin kehua aina rakastaneeni sitä. Mutta milloinkaan se ei ole estänyt minua selvästi ajattelemasta, ja sen vuoksi käsitinkin oitis, ettei tässä voinut muuta tehdä kuin nelistää tiehensä ja koettaa onneaan jossain toisessa paikassa. Ratsastelin siis ylt'ympäri englantilaisten paalutuksia, ja kun vihdoin en kuullut enää mitään laukauksia, päättelin lopultakin päässeeni puolustuslinjojen läpi. Noin viisi peninkulmaa ratsastin etelään päin, pysähtyen tuon tuostakin hengähtämään ja tarkastelemaan taskukompassiani. Ja sitten yht'äkkiä — tunnen vieläkin sitä muistellessani ikäänkuin sysäyksen rinnassani — vaipui hevoseni maahan ääntä päästämättä ja värähtämättä, kuolleena kuin kivi!

Minä en osannut sitä aavistaa, mutta nyt huomasin, että yksi kirotuista englantilaisista oli laskenut luodin sen ruumiin läpi. Uljas eläin ei valittanut eikä herpaantunut, vaan kesti uskollisesti niinkauan kuin siinä oli elon merkkiäkään. Äsken vielä tunsin itseni varmaksi Massenan armeijan nopeimman ja jaloimman hevosen selässä. Nyt makasi se maassa, tuo jalo eläin, jossa ei ollut enää muuta arvokasta kuin korkeintaan sen nahka, ja minä seisoin sen vieressä avuttomimpana, onnettomimpana kaikista olennoista — hevosen selästä paiskattuna husaarina. Mitä hyödyttivät minua nyt ratsastussaappaat, kannukset ja koliseva sapelini? Olin tullut vihollisen linjojen sisäpuolelle; miten saatoin toivoa pääseväni jälleen takaisin? En häpeä tunnustaa, että minä, Etienne Gerard, istuin kuolleen hevoseni päälle ja kätkin kasvot käsiini synkän epätoivon valtaamana. Yön varjot alkoivat jo vaalentua idässä. Puolen tunnin kuluttua olisi valoisaa. Olin voittanut kaikki esteet ja ehtinyt jo näin pitkälle joutuakseni viimeisessä silmänräpäyksessä vihollisten kynsiin, tehtävääni suorittamatta ja vankina — eikö tässä ole kylläksi musertamaan soturin sydämen. Mutta rohkeutta, ystävät! Meillä on tuollaisia heikkoja hetkiä, urhoollisimmillakin meistä. Mutta minun sieluni on kuin terässäilä, mitä enemmän sitä taivutetaan sitä voimakkaammin ponnahtaa se takaisin. Ensiksi epätoivon hetki, ja sitten aivot kylmenevät jääksi ja sydän iskee tulta. Kaikki ei ollut vielä menetetty. Minä, joka olin selviytynyt niin monesta pulmasta, selviäisin kyllä tästäkin. Nousin seisomaan ja rupesin miettimään, mitä olisi tehtävä.

Ensinnäkin oli selvää, etten voinut lähteä takaisin päin. Ennenkuin olisin ehtinyt päästä englantilaisten linjain läpi, olisi ollut jo selvä päivä. Minun täytyi piilottautua päivän ajaksi ja koettaa onneani seuraavana yönä. Otin satulan, pistoolinkotelon sekä Voltigeur-parkani silat ja kätkin ne pensaikkoon, jotta ei kukaan, joka löytäisi hevosen, voisi nähdä sen kuuluneen ranskalaiselle husaarille. Sitten jätin hevosen makaamaan ja aloin hakea itselleni piilopaikkaa. Joka taholla vuoren rinteillä näin vahtitulia ja ihmisten jo alkavan liikuskella niiden ympärillä. Minun täytyi kiiruhtaa piiloon, muuten olin hukassa. Mutta minne kätkeytyä? Olin viinitarhassa. Köynnösten varret olivat vielä jäljellä, mutta kasvit poissa. Ne eivät siis voineet tarjota minulle mitään suojaa. Sitäpaitsi tarvitsin ruokaa ja vettä ennen yön tuloa. Syöksyin eteenpäin luottaen suosiolliseen kohtaloon. Enkä siinä pettynytkään. Onni on nainen, ystäväni, ja katsoo suopeasti reippaan husaarin puoleen.

Kompuroidessani viinitarhan läpi kohosi jotain mustaa silmieni eteen, ja minä tulin suuren nelikulmaisen kivitalon luo, jossa oli pitkä ja matala lisärakennus toisella sivulla. Tiet yhtyivät siinä, ja oli helppo nähdä, että se oli posada, viinitupa. Ikkunoista ei näkynyt valoa, ja kaikki oli pimeää ja hiljaista. Mutta luonnollisesti ymmärsin varsin hyvin, että tällaisen mukavan majatalon täytyi varmasti olla täynnä asukkaita, niiden joukossa todennäköisesti korkeita upseerejakin.

Olen kuitenkin saanut kokea, että mitä lähempänä vaara on, sitä turvallisempi on paikka. Tämän vuoksi en nähnyt mitään aihetta lähteä tästä pakopaikastani. Pitkä ja matala rakennus oli selvästi talli. Ryömin sinne auki olevasta ovesta. Talli oli täynnä härkiä ja lampaita. Tikapuita pitkin kiipesin ylisille, missä heinien seassa löysin rauhaisan ja pehmeän piilopaikan. Pienestä luukusta oli minulla näköala ravintolaan ja maantielle. Kyyristyin sinne odottamaan mitä tuleman piti. Pian näyttäytyi etten ollut erehtynyt luullessani yhden ja toisen tärkeän miehen asettuneen tänne asumaan. Melkein heti päivännousun jälkeen tuli eräs kevyeen rakuunaväkeen kuuluva englantilainen raportteineen, ja sen jälkeen virtasi alituiseen upseereita pihaan ja pihasta pois. Kaikki hokivat he samaa nimeä: "Sir Stapleton — sir Stapleton." Minusta tuntui sangen ankealta maata siellä kuivin suin ja katsella niitä viinikannuja, joita isäntä kiikutteli noille englantilaisille upseereille. Mutta samalla minua huvitti tarkastella heidän terveitä, sileiksi ajettuja huolettomia kasvojaan ja arvailla, mitä he ajattelisivat, jos tietäisivät, että niin kuuluisa vihollis-upseeri oli niin lähellä heitä. Ja tehdessäni siinä havaintoja, näin näyn, joka sai minut hämmästymään.

Näiden englantilaisten horjumaton mielentasapaino oli melkein uskomaton! Voitteko kuvitella, mitä lordi Wellington teki huomatessaan Massenan piirittäneen hänet, niin ettei hän voinut joukkoineen liikkua paikaltaan. Te ehkä arvelette hänen raivostuneen, olleen epätoivoisen, kutsuneen joukot koolle ja puhuneen heille velvollisuudesta isänmaata kohtaan ja voiton kunniasta, ennenkuin vei ne viimeiseen, epätoivoiseen kamppailuun. Mutta ei, lordi ei menetellyt näin, uskokaa pois. Hän lähetti aivan yksinkertaisesti sotalaivan Englantiin noutamaan joukon kettukoiria, ja niin hän upseereineen alkoi aikansa kuluksi harrastaa ketunajoa! Tämä on silkkaa ja väärentämätöntä totta, tämä. Torres Vedrasin linjojen takana pitivät nuo hullut englantilaiset ketunajoa kolmena päivänä viikossa. Olimme leirissämme kuulleet niistä kerrottavan, ja nyt siis sain itse tilaisuuden omin silmin nähdä, että noissa uskomattomissa jutuissa oli perää.

Sillä kaukana maantiellä näin tosiaan oikeita koiria tepastelevan, noin kolmisen- tai nelisenkymmentä kappaletta, valkoisia ja ruskeita, kaikilla hännät samaan suuntaan pystyssä, aivan kuin Vanhan kaartin pajunetit. Totta toisen kerran, se oli komea näky! Ja niiden takana ja keskellä ratsasti kolme suippolakkista ja punatakkista miestä, joiden arvasin olevan metsästäjiä. Heidän jäljessään tuli monta erilaiseen sotilaspukuun puettua ratsastajaa kaksi- ja kolmimiehisissä joukoissa iloisesti jutellen. He eivät näyttäneet erikoisempaa kiirettä pitävän, josta päättelin että heidän ajamansa kettu mahtoi olla hyvin laiska. Mutta oli miten oli, se oli heidän asiansa, ei minun, ja pian olivat he kaikki sivuuttaneet luukkuni ja katosivat näkyvistä. Nousin pystyyn valmiina käyttämään hyväkseni ensimmäistä sopivaa tilaisuutta.

Kohta tämän jälkeen tuli eräs siniseen univormuun puettu upseeri, joka suuresti muistutti meikäläisen lentävän tykistön miehiä, ratsastaen tietä alaspäin. Hän oli vanhanpuoleinen, raskaan lihavahko mies, jolla oli harmaa poskiparta. Hän pysäytti hevosensa ja alkoi puhua jonkun ravintolan edessä odottelevan rakuunaupseerin kanssa, ja nyt huomasin, mitä etua minulle oli siitä, että olin opetellut englantia. Kuulin ja ymmärsin joka sanan, minkä he puhuivat.

"Missä kokoonnutaan?" kysyi upseeri, ja minä ajattelin, että hänen oli kiire saada jotakin syötävää, mutta kun toinen vastasi hänelle, että se tapahtui lähellä Altaraa, ymmärsin, että kysymys oli jostakin paikasta.

"Te saavutte myöhään, sir George", sanoi käskyläisupseeri.

"Niin, olin sotaoikeuden istunnossa. Onko sir Stapleton Cotton jo mennyt?"

Samalla hetkellä aukaistiin ikkuna, ja kaunis nuori mies mitä loistavimmassa sotilaspuvussa katsoi siitä ulos.

"Halloo, Murray!" hihkasi hän. "Nuo kirotut paperit pidättävät minua, mutta tulen heti kohta perässänne."

"Mainiota, Cotton. Olen jo myöhästynyt, niin että ratsastan heti edelleen."

"Käskekää palvelijani tuoda hevoseni pihalle", sanoi tuo nuori kenraali ikkunasta käskyläiselle, sillä aikaa kun toinen upseeri oli jo lähtenyt ratsastamaan.

Käskyläisupseeri ratsasti erään kauempana sijaitsevan tallin luo, ja muutaman minuutin kuluttua tuli pulska englantilainen ratsupalvelija taluttaen suitsista hevosta — ja, oh, ystäväiseni, ette ole koskaan aavistaneet, millaisen täydellisyyden hevonen voi saavuttaa, ellette ole nähneet ensiluokkaista englantilaista metsästyshevosta. Se oli suurenmoinen, hoikka, korkea, jäntevä, ja kuitenkin miellyttävä ja siro kuin gaselli. Se oli väriltään pikimusta, ja sen kaula ja sen selkä ja sen takajalat! — miten voisin niitä teille kuvailla? Sen nahka kiilsi kuin kiilloitettu ebenholtsi auringon paisteessa, ja se nosteli kavioitaan kevyesti ja somasti kuin tanssien, samalla puistellen harjaansa ja kärsimättömyydestä hirnahdellen. En milloinkaan ole nähnyt sellaista voiman, kauneuden ja sulon sopusointua. Olen useasti ihmetellyt, kuinka englantilaiset husaarit saattoivat saada kiinni meidän kaartinjääkärimme Astorgan taistelussa, mutta nyt, nähtyäni englantilaisten hevoset, ei se minua enää lainkaan ihmetyttänyt.

Ratsupalvelija sitoi hevosen ravintolan oven vieressä olevaan renkaaseen ja sen tehtyään meni sisään. Tässä silmänräpäyksessä oivalsin tilaisuuden, jonka sallimus minulle lahjoitti. Kun kerran istuin satulassa, olin paremmassa ratsuasussa kuin tälle retkelle lähtiessäni. Ei itse Voltigeurkään voinut kestää vertailua tuon loistavan, jalon eläimen kanssa. Ajatteleminen on minulla toimintaa. Yhdellä hyppäyksellä tulin tikapuilta alas tallin portaille. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin pihalla ja pitelin ohjaksia kädessäni. Hyppäsin satulaan. Joku, hevosen omistaja tai hänen palvelijansa, huusi perääni. Mitäpäs minä hänen huudostaan! Kosketin eläintä kevyesti kannuksilla, jolloin se teki sellaisen hyppäyksen, että vain minunlaiseni ratsastaja saattoi pysyä satulassa. Päästin ohjakset irralleen ja annoin hevosen huhkia — minne, siitä viisi, kunhan vain loittonimme ravintolasta. Hepo nelisti kuin villitty viinitarhojen yli, ja pian olin peninkulman päässä vainoojistani. He eivät voineet enää saada selville, mihin suuntaan olin lähtenyt. Tiesin olevani turvassa. Sen vuoksi, tultuani eräälle pienelle mäelle, otin muistikirjan ja lyijykynän esille ja tein asemakartan leiristä sekä niistä paikoista, jotka saatoin mäen päältä nähdä.

Oli kerrassaan miellyttävä tuo hevonen, joka minua kantoi, mutta ei ollut helppoa piirtää sen selässä, sillä vähän väliä se heristeli korviaan ja tahtoi syöksyä eteenpäin, kärsimättömyydestä hypähdellen ja tanssien. Ensiksi en ymmärtänyt sen levottomuutta, mutta pian huomasin sitten, että hevonen vauhkoutui joka kerta, kun eräs omituinen huuto metsiköstä saapui korviimme. Ja se melkein kiljahti kuullessaan äkkiä torven räikeän törähdyksen. Se tuli aivankuin hulluksi. Sen silmät leimusivat, sen harja nousi pystyyn. Se hyppi hyppimistään, raivokkaasti käännellen ja väännellen itseään. Lyijykynäni lensi toisaanne —, muistikirjani toisaanne.

Ja silmäillessäni alas laaksoon näin omituisen näyn. Metsästysseurue tulvi parhaillaan laakson läpi. Kettua en nähnyt, mutta koirat olivat täydessä ajohommassa kuonot maata vasten, hännät taivasta kohden ja niin yhteen sulloutuneina, että näyttivät nopeasti kiitävältä suurelta matolta. Tuhat tulimmaista, mikä näky! Ajatelkaa sitä sotilaspukujen paljoutta ja kirjavuutta, mikä suuressa armeijassa on nähtävänä: sinisiä ja punaisia salusiiniä, punapöksyisiä husaareja, vihreitä jääkäreitä, tykistöväkeä, kullalla koristettuja keihäsratsumiehiä, mutta eniten oli punaista, punaista ja taaskin punaista, niin ratsu- kuin jalkaväen upseerien puvuissa. Ja mikä paljous miehiä, toiset ratsastaen hyvin, toiset huonosti, mutta kaikki täyttä karkua, aliluutnantti niin hyvin kuin kenraalikin, yllyttäen ja huutaen, kannustaen ja läimäytellen ruoskalla, ajattelematta mitään muuta kuin kettu raiskan tuhoamista! Niin, tosiaankin eriskummallista väkeä, nuo englantilaiset!

Mutta minulla ei ollut aikaa lähemmin tarkastella tuota kirjavaa joukkoa ja ihmetellä näitä saaren asukkaita, sillä kaikista noista hulluista olennoista oli hevonen, jonka selässä istuin, eniten hullu. Ymmärrättehän, että se itse oli metsästyshevonen, ja että koirien ulina oli sille samaa kuin meille ratsuväen torven kajahdus taistelussa. Se vapisi ja ponnahteli. Kerta toisensa jälkeen se nousi takajaloilleen, ja sitten, ottaen äkkiä suitset hampaittensa väliin, se alkoi painaa rinnettä alas koirien perään. Kiroilin, vedin ja kiskoin ohjaksista, mutta turhaan. Sillä oli rautainen suu, niin että oli aivan hyödytöntä koettaa pidättää sitä. Yhtä hyvällä menestyksellä voi koettaa pidätellä krenatööriä loitolla viinipullosta. Jätin siis kaikki hillitsemisyritykset ja painautuen satulaan valmistauduin kohtaamaan pahinta.

Mikä eläin! En ole koskaan istunut sellaisen hevosen selässä. Se syöksyi eteenpäin yhä nopeammin ja nopeammin ja teki pitkiä hyppyjä kuin vinttikoira, niin että tuuli puri kasvoihini ja vinkui korvieni ympärillä. Olin puettuna tavalliseen rykmenttimme arkiunivormuun, joka oli yksinkertainen ja tumma ja jolle ainoastaan muutamat sotilasmerkit antoivat univormun näön; sitäpaitsi olin varovaisuuden vuoksi irroittanut töyhdön kypäristäni. Ei ollut mitään pelkoa, että niin erilaisten pukujen joukosta minun pukuni pistäisi silmiin, erittäinkin kun kaikkien ajatukset olivat ajoon kiintyneet. Ajatus, että joku ranskalainen upseeri olisi metsällä heidän kerallaan, oli liian luonnoton pälkähtääkseen heidän päähänsä. Siinä ratsastaessani rupesi minua ihan naurattamaankin, sillä vaarasta huolimatta oli tässä kaikessa kuitenkin samalla jotain vastustamattoman koomillistakin.

Olen sanonut, että metsästäjät ratsastivat hyvin epätasaisesti, niin, että muutamien peninkulmien perästä joukko, sensijaan että olisi pysynyt yhdessä koossa, hajaantui verrattain laajalle alalle, paremmat ratsastajat aivan koirien kintereillä ja muut taaempana. Minä puolestani olin yhtä hyvä ratsastaja kuin kuka tahansa heistä, ja hevoseni oli parempi kuin toisten, niin että voitte ymmärtää, ettei kulunut kauvoja, ennenkuin olin pian etummaisten joukossa, aivan koirien kintereillä. Ja kun näin koiraparven puhaltavan pitkin tasankoa, punatakkiset ratsastajat niiden takana ja noin seitsemän tai kahdeksan ratsastajaa sivullani — silloin tapahtui se kaikista merkillisin koko jutussa. Minä, Etienne Gerard, minä tulin hulluksi! Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä valtasi minut urheilun henki, halu voittaa toiset, raivokas vimma ketun perään. Kirottu elävä, pääsisiköhän se meiltä pakoon? Häijy veijari, sen hetki oli lyönyt. Ah, tuo urheiluhurmaus on suuri tunne, ystäväni, tuo halu kunnostautua, tuo viha kettua kohtaan, halu sotkea se hevosen kavioiden alle. Olen myös, kuten joskus toiste olen teille kertova, nyrkkeillyt englantilaisen kanssa, taistelut Bustlerin kanssa nyrkkitaistelun Bristolissa.

Ja kerronpa teille, että tuo urheilu on jotain ihmeellistä, hullua, mutta vastustamattoman kiehtovaa.

Kuta kauemmaksi tulimme sitä nopeammin nelisti hevoseni. Ja pian oli ainoastaan kolme ratsastajaa niin lähellä koiria kuin minä. Kaikki tunnetuksi tulemisen pelko oli kadonnut. Aivoni kiehuivat, veri vaahtosi suonissani, vain yksi seikka tässä maailmassa näytti minusta elämisen arvoiselta — saada kiinni tuo kirottu kettu. Pääsin jo yhden metsästäjän edelle, joka oli husaari samoinkuin minäkin. Nyt oli vain kaksi rinnallani, toinen mustatakkinen, toinen tuo sininen tykistömies, jonka olin nähnyt ravintolan luona. Hänen sininen poskipartansa liehui tuulessa, ja hän ratsasti loistavasti! Mutta hän oli jo vanhanpuoleinen, ja päästäessämme täyttä laukkaa erästä jyrkkää mäkeä ylös, tuli ruumiini keveys hyödykseni. Sivuutin kummankin englantilaisen ja ratsastin nyt suorassa linjassa pienikasvuisen kovapiirteisen englantilaisen ylimetsästäjän kanssa. Edessämme olivat koirat, ja kas tuolla, noin sata askelta niiden edellä, näin ruskean esineen, joka lensi kuin nuoli — se oli kettu. Sen nähdessäni vereni syttyi. "Ahaa, siellähän olet, senkin heittiö!" Mölisin ilosta ja huusin rohkaisevia sanoja ylimetsästäjälle; viittoilin kädelläni hänelle saadakseni hänet käsittämään, että tässä oli yksi, johon hän voi luottaa. (Tästä käy selville, että ranskalaisella E.G:llä oli peräti virheellinen käsitys englantilaisista ketunajon säännöistä, sillä koiran tehtävänä on tehdä loppu ketusta tai pidellä sitä kiinni, kunnes metsästäjät ehtivät saapua paikalle. Senvuoksi E.G. teki anteeksiantamattoman erehdyksen ratsastaessaan koirien edelle ja itse tappaessaan ketun).

Ja nyt olivat enää vain koirat minun ja saaliini välissä. Nämä koirat, joiden tehtävänä on osoittaa metsästäjille, missä eläin on, olivat nyt pikemminkin esteeksi kuin avuksi, sillä vaikeata oli päästä niiden edelle. Ylimetsästäjä käsitti sen yhtä hyvin kuin minäkin, sillä hän ei yrittänytkään päästä koirien edelle. Hän oli oivallinen ratsastaja, mutta häneltä puuttui silminnähtävästi yritteliäisyyttä. Minä puolestani tunsin, että olisi ollut alentavaa Conflans'in husaareille, ellen jaksaisi voittaa sellaista vaikeutta kuin tämä oli. Mitä, Etienne Gerardinko täytyisi pysähtyä yhden koiralauman takia? Sehän oli vallan naurettavaa. Minä päästin huudon ja kannustin hevostani.

"Pidättäkää, herra! Pidättäkää!" huusi ylimetsästäjä.

Hän oli hiukan levoton puolestani, tuo kelpo vanha mies, mutta minä viittasin rauhoittavasti hänelle. Koirat väistyivät syrjään ja laskivat minut rinnalleen. Pari kappaletta taisi hevonen potkaista vaivaiseksi, mutta minkäs sille tein? Kuulin metsästäjien ihaillen huutavan jälkeeni. Vielä viimeinen ponnistus, ja kaikki koirat olivat jääneet taakseni, vain kettu oli nyt edelläni.

Ah, se oli riemun ja ylpeyden hetki! Olin voittanut englantilaiset heidän omassa urheilussaan. Heitä oli kolmesataa, ja he kaikki himoitsivat ketun verta, mutta minä se olin, ranskalainen, joka vein mukanani voiton. Muistelin tovereitani, äitiäni, keisaria, Ranskaa; tuotin heille kaikille ja isänmaalleni kunniaa. Jokainen sekuntti toi minut lähemmäksi kettua. Nyt oli toiminnan hetki käsissä, ja minä vetäisin sapelini. Heilutin sitä ilmassa, ja kunnon englantilaiset huusivat takanani.

Nyt vasta ymmärsin, kuinka vaikeata ketunajo oikeastaan on, sillä saapa iskeä erinäisiä kertoja tuota pientä, nopeasti puikkelehtivaa ryökälettä siihen kuitenkaan osaamatta! Joka iskulla kuulin yllyttäviä ääniä takanani, ja ne saivat minut yhä uusiin ponnistuksiin. Ja vihdoin viimeinkin voitonhetkeni tuli. Juuri sillä hetkellä, kun eläin kääntyi, annoin sille samanlaisen sivuiskun, jolla tapoin Venäjän keisarin adjutantin. Kettu meni kahtia, niin että pää ja häntä lensivät eri suunnille. Käännyin katsomaan taakseni heiluttaen veren tahraamaa sapelia ilmassa. Tuolla hetkellä minä olin suurenmoinen!

Ah, kuinka mielelläni olisinkaan ottanut vastaan jalojen vihollisten onnittelut. Saatoin nähdä heistä noin viitisenkymmentä, ja kaikkityyni viittoilivat kuin mielettömät ja huusivat. Nuo englantilaiset eivät tosiaankaan ole niin kovin tyynimielistä rotua. Mainio teko sodassa tai urheilussa saa aina heidän sydämensä syttymään. Vanha ylimetsästäjä oli likinnä minua ja saatoin omin silmin havaita, kuinka tyrmistynyt hän oli näkemästään. Hän oli ikäänkuin kivettynyt, suu auki ja ojennetun käden sormet jäykästi harallaan. Hetkisen teki mieleni kääntyä ja syleillä häntä. Mutta velvollisuus kutsui minua, ja nuo englantilaiset, huolimatta siitä veljellisyydestä, mikä vallitsee urheilijoiden kesken, olisivat varmasti ottaneet minut vangiksi. Matkani tarkoitus ei ollut tämän pitemmälle toteutettavissa. Olin tehnyt kaiken voitavani. Edessäni, ei varsin kaukana, eroitin Massenan leirin, sillä onnellinen sattuma oli johtanut ajon juuri sinne päin. Sen vuoksi tervehdin sapelillani viimeisen kerran ja päästin täyttä karkua eteenpäin.

Mutta näin helpolla he eivät tahtoneet minua päästää, nuo ylevät metsästäjät. Nyt oli minun vuoroni olla kettuna. Alkoi hurja takaa-ajo. Sillä vasta nyt, ottaessani suunnan leiriämme kohti, he hoksasivat, että olin ranskalainen. Olimme jo etuvartijoittemme ampumalinjan sisäpuolella, ennenkuin he pysähtyivät, ja sitten kokoontuivat he yhteen, eivätkä tahtoneet mennä tiehensä, vaan viittoilivat ja huusivat minulle. En usko, että se tapahtui vihamielisyydestä. Pikemminkin luulen ihailun täyttäneen heidän rintansa ja heidän ainoan toivonsa olleen saada syleillä vihollista, joka oli voittanut heidät niin ripeästi ja ritarillisesti.

(jatkuu)





Project Gutenberg