Napoleonin sotilaan seikkailut
Kirj. A. Conan Doyle
Korsikalainen veljeskunta
Kun keisari tarvitsi reilua sotamiestä, muisti hän aina armollisesti Etienne Gerardin nimen, ja harvoin hän sen unohti palkintojen jaossakaan.
Hämmästyttävät tosiseikat, jotka nyt aion kertoa, olen pitänyt salassa niin kauan kuin keisari eli, siitä syystä, että annoin hänelle sellaisen lupauksen, mutta en huomaa kenenkään vahingoittuvan, jos nyt kerron sen tärkeän osan, joka minulla oli ja jonka johdosta tulin salaiseen liittoon keisarin kanssa. Kun keisari palasi kotiin Pariisiin rauhanjulistuksen jälkeen vuonna 1807, vietti hän suurimman osan ajastaan keisarinnan luona ja Fontainebleaun hovissa. Husaarirykmenttimme ja kaartin ratsutaitoiset jääkärit sijoitettiin myös hoviin. Se on, kuten tiedätte, vain pieni, suurten metsien siimeksessä oleva kaupunki, ja oli merkillistä nähdä sen täyttyvän suurherttuoista ja prinsseistä, jotka pyörivät Napoleonin ympärillä, kuten koirat herransa ympärillä, jokainen toivoen saavansa jonkun luupalasen. Kaduilla kuuli puhuttavan enemmän saksaa kuin ranskaa, sillä ne, jotka olivat meitä auttaneet viimeisessä taistelussa, olivat tulleet pyytämään palkintoa, ja ne, jotka olivat taistelleet meitä vastaan, olivat tulleet koettamaan torjua rangaistustaan.
Ja säännöllisesti joka aamu ratsasti pieni mies, jolla oli kalpeat kasvot ja kylmät, harmaat silmät, metsästämään vaiteliaana ja luoksepääsemättömänä, ja koko seurue tuli hänen perässään, koettaen siepata jonkun sanan hänen suustaan. Ja niin, kun hän sattui sille tuulelle, saattoi hän viskellä sadottain neliöpeninkulmia toiselle, tai ottaa sama määrä pois toiselta, siirrellä kuningaskuntia sen tai tämän joen varrelle, tahi sijoittaa jonkun vuorijonon kupeelle. Tämmöinen oli nyt se tapa, jolla hän tavallisesti toimitteli asioitaan, tuo pieni tykistömies, jonka olimme kohottaneet niin korkealle miekoillamme ja pajuneteillamme.
Hän oivalsi myöskin varsin hyvin, mistä hänen mahtinsa oli peräisin, ja me tiesimme sen myös. Myönsimme, että hän oli maailman parhain johtaja, mutta emme myöskään unohtaneet, että hänellä oli parhaimmat soturit johdettavinaan.
Eräänä kauniina päivänä, kun istuin vahdissa pelaten korttia nuoren jääkäri Morat'n kanssa, aukeni ovi, ja sisään astui Lasalle, everstimme. Morat ja minä ponnahdimme pystyyn ja tervehdimme.
"Poikaseni", sanoi hän taputtaen minua olalle, "keisari haluaa puhua kanssanne kello neljä."
Huone rupesi pyörimään silmissäni kuultuani nämä sanat. "Mitä sanotte?" huudahdin minä. "Keisariko?"
"Juuri hän", sanoi eversti hymyillen ällistykselleni.
"Mutta keisarihan tuskin aavistaa olemassa-oloani, eversti", vastustin minä, "minkätähden hän käskisi minua luokseen?"
"Niin, se on juuri se, jota minäkään en voi ymmärtää", vastasi Lasalle viiksiään kierrellen. "Ehkä tämä on teille onnenpotkaus, kuka tietää; voi olla, että se on ensimmäinen askel kolmikolkka-hattua kohden."
Hän jätti minut ystävällisesti nyökäten ja luvaten tulla hakemaan minua linnaan. Kello puoli neljä tuli hän jälleen luokseni, hymyilevänä ja sydämellisenä kuten tavallisesti, istuutui tuolille ojentaen koipensa pitkin pituuttaan ja puhui tavallisella meluavalla tavallaan.
"Asian laita on seuraava, poikaseni. Olin aamupäivällä keisarin luona hänen yksityishuoneessaan, kun hänelle tuotiin kirje. Hän aukaisi sen, ja samassa vavahti hän niin ankarasti, että paperi putosi lattialle. Otin sen ylös, mutta hän tuijotti eteensä seinään, ikäänkuin olisi nähnyt jonkun kummituksen. 'Fratelli dell Ajaccio', mutisi hän, ja sitten vielä kerran: Fratelli dell Ajaccio! Minä en oikein osaa italiaa, enkä ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti! Sain sen käsityksen, että hän oli kadottanut järkensä, ja te olisitte luullut samoin, jos olisitte nähnyt hänen silmänsä. Hän luki kirjeen ja istui sitten liikkumatta puolisen tuntia tai enemmän."
No niin, viimein tuli hän kuitenkin entiselleen.
"Otaksun, Lasalle", sanoi hän, "että teillä on yksi ja toinen reipas upseeri kymmenennessä?"
"Sellaisia he ovat kaikki tyyni, sire", vastasin minä.
"Jos te valitsisitte yhden, johon voi luottaa jos niin tarvitaan, mutta joka ei liikoja mietiskelisi, te ymmärrätte minut kyllä, Lasalle, — kenen silloin valitsisitte?"
Käsitin, että hän tarvitsi miehen, joka ei liikoja tuumiskelisi hänen suunnitelmiaan.
"Minulla on eräs", sanoin minä, "joka on pelkkää kannuksia ja viiksiä, ja joka ei juuri muuta ajattele kuin naisia ja hevosia."
"'Hän on mies, jota minä tarvitsen', sanoi Napoleon. 'Laittakaa hänet yksityishuoneeseeni kello neljä.' Näin se kävi, ja nyt matkaan, sillä keisari ei koskaan anna anteeksi puuttuvaa täsmällisyyttä."
Kaukana siitä että minua olisivat miellyttäneet ne syyt, joiden nojalla eversti valitsi minut. Hän taisi huomata sen kasvoistani, sillä hän puhkesi nauramaan täyttä kurkkua ja taputteli minua hyväntahtoisesti olalle mennessämme linnan pihan poikki.
Viisi minuuttia myöhemmin seisoin keisarin edessä. Hän silmäili minua ystävällisesti ja viittasi pysähtymään oven suuhun.
De Meneval kirjoitti hänen sanelunsa mukaan, ja aina ajatuksen lausuttuaan silmäili hän sihteeriään kosteilla koiran silmillään.
"Riittää. Voitte mennä", sanoi keisari äkkiä. Kun sihteeri oli poistunut huoneesta, astui keisari kädet selän takana luokseni ja silmäili minua kiireestä kantapäähän sanaakaan lausumatta.
Vaikka hän itse oli pienikasvuinen, näki hän mielellään suuria miehiä ympärillään, ja siksipä arvaan ulkomuotoni häntä miellyttäneen.
"No, monsieur Gerard", sanoi hän viimein osoittaen etusormellaan yhtä turkistakkini kultanappia, "minulle on ilmoitettu, että te olette hyvin ansiokas nuori upseeri. Everstinne antaa teistä erinomaisen arvostelun."
Olisin mielelläni tahtonut antaa hänelle loisteliaan vastauksen, mutta en keksinyt tällä hetkellä mitään sanomista lukuunottamatta Lasallen tyhmää "pelkkää kannuksia ja viiksiä", ja siihen se päättyi, etten vastannut kerrassaan mitään.
Keisari tarkasteli tarkkaavaisesti kasvojani ja sanoi sitten: "Minä luulen, että te olette juuri se mies, jota tarvitsen. Urhoollisia ja lahjakkaita miehiä on kaikkialla ympärilläni, mutta urhoollista miestä, joka — —." Hän ei lausunut tarkoitustansa loppuun, ja tunnustaa täytyy, etten ymmärtänyt, mihin hän tähtäsi. Tyydyin vakuuttamaan hänelle, että hän saattoi luottaa minuun kuolemaan saakka.
"Tehän olette, mikäli tiedän, oivallinen miekkailija?" sanoi hän.
"Jotenkin hyvä, sire", vastasin minä.
"Teidät valittiin rykmentistänne taistelemaan Chambarantin husaarien mestarimiekkailijan kanssa?"
"Toverini osoittivat minulle sen kunnian, sire."
"Ja saadaksenne harjaantumista, te loukkasitte kuutta miekkailu-mestaria viikkoa ennen kaksintaistelua?"
"Minun onnistui suorittaa seitsemän kaksintaistelua yhtä monessa päivässä, sire."
"Älkää antako meidän toistamiseen kuulla moisista vehkeistä, monsieur", ärjäsi hän äkillisen vihanpuuskan valtaamana, joka vaikutti aivan jäätävästi. "Luuletteko te, että minä pidän veteraanejani miekkailumestareina, jotka olisivat teidän maalitauluinanne. Kuinka minä voisin katsoa Eurooppaa kasvoista kasvoihin, jos sotilaani kääntävät miekkansa toisiaan vastaan? Antakaahan minun kuulla vielä kerran, että te kaksintaistelette, ja minä olen musertava teidät näiden sormieni väliin."
Näin hänen pienen paksun kätensä vilahtavan silmieni ohi, ja hänen äänensä oli tullut tavattoman käheäksi. Kunniani kautta, tällä hetkellä olisin ilolla vaihtanut osaa jonkun yksinäisen sotamiehen kanssa, joka seisoo koko vihollisjoukkoa vastassa. Hän kääntyi pöytään päin, ja kun hän jälleen näytti minulle kasvonsa, olivat kaikki myrskyn jäljet kadonneet, ja hänen kasvoillaan oli tuo merkillinen hymy, joka näkyi vain huulista, ei milloinkaan silmistä.
"Minä tarvitsen taitavaa miekkaa, monsieur Gerard", sanoi hän, "ja on erinäisiä syitä, joiden vuoksi valitsen teidät. Mutta ennen kaikkea minun täytyy vaatia teiltä vaitioloa. Niin kauan kuin on tarpeellista, ei se, minkä tänään yhdessä tulemme suorittamaan, saa tulla kenenkään muun tietoon."
Kumarsin.
"Edelleen en välitä teidän arveluistanne tai ehdotuksistanne; toivon vain, että te tarkasti suoritatte, mitä teiltä vaaditaan."
Kumarsin taas.
"Miekkanne minä tarvitsen, en ymmärrystänne. Minä pidän huolta ajattelemisesta, ymmärrättekö?"
"Kyllä, sire."
"Tiedättekö missä päin metsässä on suuri kaksirunkoinen honka, jonka luokse metsäkoirat kootaan?"
Jos hän olisi tiennyt, että kohtasin erään pienen ystävättäreni samaisen puun alla kolme kertaa viikossa, ei hän olisi minulta sitä kysynyt. Kumarsin jälleen äänettömänä.
"Hyvä! Tahdotteko tavata minut siellä kello kymmenen tänä iltana."
Olin jo päässyt niin pitkälle, etten enää mistään hämmästynyt. Jos hän olisi pyytänyt, että ottaisin hänen paikkansa keisarillisella valtaistuimella, ei minulla olisi ollut muuta vastausta kuin äänetön kumarrus.
"Me etenemme kauemmaksi metsään yhdessä", sanoi keisari. "Teillä tulee olla aseenanne miekka, mutta ei pistooleja. Te ette saa kiinnittää minuun pienintäkään huomiota, ja minä en puhu teille mitään. Me lähdemme kulkemaan äänettöminä. Ymmärrättekö?"
"Ymmärrän, sire."
"Kuljettuamme jonkun matkaa, tulemme näkemään miehen tai todennäköisesti kaksi erään tietyn puun alla. Me lähestymme heitä. Jos annan teille merkin minua puolustaa, tulee teillä olla miekkanne valmiina. Jos sensijaan puhelen näiden miesten kanssa, täytyy teidän odottaa ja katsoa, mitä tuleman pitää. Jos käy välttämättömäksi teidän paljastaa säilänne, on teidän pidettävä huolta, ettei kumpikaan heistä, jos niitä on nimittäin kaksi, pääse käsistämme. Olen itse auttava teitä."
"Sire", puhkesin minä puhumaan, "olen vakuutettu, että kahdessa ei ole minulle liikaa; mutta eiköhän olisi parempi ottaa joku tovereistani mukaan, ettei teidän tarvitsisi ottaa osaa sellaiseen taisteluun."
"Kas, kas vaan", sanoi hän kärsimättömästi. "Minä olin sotilas, ennenkuin tulin keisariksi. Ettekö sitten usko, että tykkimiehelläkin on miekka yhtä hyvin kuin jollain husaarilla? Mutta käskin teidän olla väittämättä vastaan. Olkaa hyvä ja tehkää kirjaimellisesti mitä sanon. Jos miekat ovat kerran vedetyt huotristaan, ei kumpainenkaan niistä kahdesta miehestä saa päästä elävänä."
"Sitä he eivät ehdi tehdäkään, sire", vakuutin minä.
"Hyvä on. Minulla ei ole muita määräyksiä teille annettavana. Voitte mennä."
Käännyin ovea kohti, mutta äkkiä pälkähti päähäni eräs ajatus ja käännyin takaisin.
"Tulin ajatelleeksi, sire — —"
Hän syöksähti minua vastaan kuin villipeto.
Luulin todellakin, että hän löisi minua.
"Ajatella", huusi hän. "Tekö, tekö! Luuletteko te minun valinneen teidät sentähden, että saisitte ajatella? Sanokaapas se minulle vielä kerran, niin! Te ainoa, joka — no saman tekevä. Te kohtaatte minut kello kymmenen hongan luona."
Piru vie, en ollut niin vähääkään iloissani päästyäni ulos huoneesta, ja juoksin asuntooni kuin mikäkin koulupoika, joka on päässyt opettajansa kourista.
Keisari vaati minulta etten ajattelisi, ja tein parhaani totellakseni häntä. Otin kortit esille ja koetin keksiä joitakin uusia trikkejä. Mutta en saanut päähäni edes valttiakaan ja pyyhkäisin epätoivoissani kortit lattialle. Sitten otin miekkani ja harjoittelin valehyökkäystä aina väsymykseen saakka, mutta kaikki oli turhaa. Ajatukseni tahtoi työskennellä vastoin tahtoani. Se oli vastuu, hirvittävä edesvastuu! Ja se lepäsi yksinomaan minun hartioillani, Ei ollut ketään jakamassa sitä kanssani. Kuinka monasti olinkin katsellut kuolemaa silmästä silmään, en ollut kuitenkaan koskaan tiennyt, mitä todellinen pelko on, ennenkuin tällä hetkellä. Mutta sitten ajattelin, että voin ainoastaan tehdä parhaani urhoollisena ja rehellisenä soturina ja ennen kaikkea noudattaa pilkusta pilkkuun niitä määräyksiä, joita olin saanut. Ja jos kaikki kävisi hyvin, tulisi tästä varmasti onneni peruskivi. Tällä tavoin vietin pitkän, pitkän illan, horjuen toivon ja pelon välillä, kunnes vihdoinkin sovittu hetki oli lyönyt.
Otin päälleni sotilaspukuun kuuluvan viittani, koska en tiennyt, kuinka suuren osan yöstä saisin viettää metsässä, ja kiinnitin miekkani viitan ympärille. Vaihdoin sitäpaitsi pitkät saappaani kevyeen kenkä-pariin, voidakseni helpommin liikkua, ja näin varustettuna läksin matkalle.
Kuljin pihan kenttämajojen ja kahvilarivien ohi, jotka olivat täynnä sotilaita, ja vähitellen näyttäytyivät metsän ensimmäiset, hajallaan olevat puut. Kiiruhdin suoraa päätä sille paikalle, jonka vanhan hongan luona tunsin, kuten sanottu, erinäisestä syystä varsin hyvin. Oli kuutamo, ja saavuttuani kohtauspaikalle, huomasin, etten ollut tullut ensimmäiseksi. Keisari käveli siellä edes takaisin kädet selän takana ja kasvot hieman rintaan päin taipuneina. Hänen päällänsä oli harmaa, väljä viitta ja päässä aivan liian suuri hattu. Olin nähnyt hänet samassa asussa talvisotaretkellä Puolassa.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että hän vihastuisi, kun oli saanut odottaa, mutta lähestyessäni häntä kuulin suuren kirkonkellon Fontainebleaussa lyövän kymmentä. Oli siis toteen näytetty, että hän se oli tullut liian aikaiseen, enkä minä liian myöhään. Huomautus tästä seikasta pyöri jo huulillani, mutta muistin sentään hyvissä ajoin hänen käskynsä olla puhumatta. Tyydyin senvuoksi vain lyömään kannukset yhteen ja tervehtimään. Hän loi silmäyksen minuun, ja sitten hän kääntyi sanaakaan sanomatta ja alkoi hitaasti kävellä pitkin metsää. Pysyttelin edelleen määrätyn matkan päässä hänen takanaan. Vaelsimme yli penikulman, ja tiesin jo entuudestaan, mikä oli matkamme päämäärä. Keskellä aukeata paikkaa seisoo siellä erään jättiläismäisen puun pirstoutunut kanto. Sitä kutsutaan yleisesti "papin penkiksi"; ja siitä paikasta kerrotaan niin monta jumalatonta juttua, että tunnen monta sotamiestä, jotka eivät juuri mielellään seisoisi siellä vahdissa.
Tultuamme lähemmäksi huomasin, että kaksi miestä odotti meitä.
Kun ensin äkkäsin heidät, seisoivat he kannon takana, ikäänkuin olisivat halunneet pysyä näkymättöminä, mutta astuessamme heitä kohden, tulivat he esille piilostaan kohtaamaan meitä. Keisari vilkaisi taaksensa minuun ja hiljensi hiukan kulkuaan, niin että tulin häntä kyynärän verran lähemmäksi. Voitte kuvitella, että minulla oli sapelinkahva tiukasti kourassani, ja että pidin molempia vastaan tulevia miehiä tiukasti silmällä. Toinen heistä oli tavattoman pitkä ja laiha, toinen sitä vastoin oli verrattain pienikasvuinen ja asteli karskisti, ylimielisen näköisenä.
Molemmillakin oli mustat viitat päällään, jotka roikkuivat yhdeltä puolelta alas, aivan kuten Murat'n rakuunat niitä pitävät. Heidän hattunsa olivat mustat ja muodoltaan litteät jollaisia olin viimeksi nähnyt Espanjassa. Heidän silmiään eroitin vain vilaukselta. Mutta kun kalpea kuu oli heidän takanaan, ja heidän mustat varjonsa liikkuivat heidän edellään, näyttivät he juuri semmoisilta haamuilta, joita voi odottaa kohtaavansa yöllä "papin penkin" luona.
Keisari oli pysähtynyt, ja nämä muukalaiset seisoivat myöskin aivan hiljaa ainoastaan muutaman askeleen päässä meistä. Olin hiipinyt seuraajani vierelle, niin että me kaikki neljä seisoimme kasvoista kasvoihin sanaakaan vaihtamatta. Olin iskenyt silmäni erikoisesti pitkään mieheen, senvuoksi että hän seisoi minua lähinnä. Tarkastellessani häntä selveni minulle, että hän oli hirvittävän hermostuneessa mielen tilassa. Hänen hintelä vartalonsa vapisi kiireestä kantapäähän, ja kuulin nopeaa ja raskasta, ikäänkuin kuoloon saakka väsyneen koiran ähkymistä. Äkkiä antoi toinen heistä lyhyen merkin vihellyksellä. Pitkä mies taivutti selkäänsä ja koukisti polviaan kuin joku sukeltaja, joka on juuri hyppäämäisillään; mutta ennenkuin hän ehti liikahtaakaan, syöksyin paljastetuin miekoin hänen eteensä. Samassa silmänräpäyksessä hyppäsi pienempi miehistä keisaria kohti ja upotti pitkän kapean puukon hänen rintaansa.
Jumalani! tätä kauhun hetkeä! Oli ihme etten itsekin siinä samassa horjahtanut kuolleena maahan. Kuin unessa näin harmaan haamun pyörähtelevän ympäri kouristuksen tapaisin nykäyksin. Eroitin kuun valossa vilaukselta kolme tuumaa punaista terästä, joka pisti ulos hänen hartioidensa välistä. Sitten hän jysähti maahan päästäen kuoleman kiljahduksen, sillä aikaa kuin murhaaja heilutti molempia käsivarsiaan ulvoen ilosta. Mutta minä — minä iskeä täräytin miekallani hänen palleansa läpi niin hirvittävällä voimalla, että hän iskusta, jonka sai miekankahvastani kylkiluittensa alle, lennähti kuusi askelta takaperin, ennenkuin putosi maahan. Sen jälkeen syöksyin suitsuavine säilineni toisen kimppuun, niin verenhimoisena, etten koskaan eläissäni ollut sellaista tuntenut, enkä koskaan myöhemmin tullut sellaista tuntemaan. Kun käännyin ympäri, välkkyi tikari silmieni edessä; tunsin sen kylmän henkäyksen, kun se livahti kaulani ohi roiston ranteen töksähtäessä olkapäätäni vastaan. Yritin pistää häntä miekallani, mutta hän pääsi irti käsistäni ja alkoi syöksyä täyttä vauhtia pakoon, juosten kuten metsäkauris kuun valaiseman metsälakeuden poikki.
Mutta ei hän minusta näin vähällä selviäisi. Tiesin, että murhaajan tikari oli täyttänyt tehtävänsä. Viivähdin vain silmänräpäyksen koettaakseni kylmää kättä.
"Sire, Sire!" huusin minä, ja silloin, kun ei tullut mitään ääntä tai liikettä vastaukseksi, ja kun punainen lätäkkö ruohomatolla yhä vain suureni, silloin tiesin, että kaikki oli hukassa. Ponnahdin ylös, heitin viitan pois ja juoksin minkä käpälistä lähti tuon roiston perään, joka vielä oli hengissä.
Oh, kuinka siunasinkaan sitä viisautta, joka oli saattanut minut ottamaan jalkoihini kevyet kengät! Ja onnellista vaistoani, joka oli saattanut minut heittämään viitan pois! Joko mies ei voinut päästä erilleen viitastaan, tahi sitten hän oli niin typertynyt, ettei voinut mitään ajatella. Asiain näin ollen alkoi välimatka tuntuvasti lyhentyä. Hän mahtoi olla aivan pois suunniltaan, sillä hän ei edes yrittänytkään kätkeytyä metsän tiheikköön, vaan juoksi päätä pahkaa aukeita paikkoja pitkin, kunnes saapui kedolle, joka vie suurelle Fontainebleaun hautuumaalle. Hän juoksi hyvin, se on totta — juoksi kuten pelkuri henkensä edestä. Mutta minä painelin kuin kohtalo pahantekijän kintereillä.
Kyynärä kyynärältä lyheni välimatkamme, kunnes saatoin eroittaa hänen kuivan, ähkyvän hengityksensä. Suuri hauta aukeni äkkiä hänen eteensä, ja kun hän katsahtaessaan taaksensa huomasi minut, pääsi häneltä epätoivoinen kiljahdus. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän kadonnut näkyvistä.
Kerrassaan hävinnyt, ymmärrättekö! Syöksyin paikalle ja tirkistin mustaan syvyyteen. Oliko hän heittäytynyt sinne? Tämä otaksuma sai minut malttamaan mieleni, kun heikko uikuttava ääni saapui korviini syvyydestä. Se oli hänen äänensä, ja se ilmaisi minulle, missä hän oli.
Haudan syrjällä ja muurin alapuolella on pieni seisontasilta, jonka päällä on puuvaja työmiehiä varten. Tänne oli hän nyt piilottautunut. Yhdellä hyppäyksellä olin seisontasillalla, toisella oven kautta vajan nurkassa, josta hänen läähätyksensä kuului.
Hän tappeli kuin villikissa, mutta lyhyemmällä aseellaan ei hän voinut mitään saada aikaan. Otaksun, että minun täytyi antaa hänelle surmanisku ensimmäisellä, hurjalla lyönnillä, sillä vaikkakin hän hosui ja hosui, ei hänen liikkeissään ollut minkäänlaista voimaa, ja hetkisen kuluttua välkkyi hänen tikarinsa maassa. Tultuani vakuutetuksi siitä, että hän oli kuollut, kiipesin ylös ja aloin kävellä kuutamossa. Nousin jälleen kedolle ja kuljeskelin siellä edes takaisin niin järjettömässä tilassa kuin ihminen ikinä voi olla.
Veren suhistessa korvissani ja kädet edelleenkin puristettuna verta vuotavaan miekkaan kuljin eteenpäin ilman päämäärää, kunnes katsoessani ympärilleni havaitsin tulleeni samaan paikkaan "papin penkin" luo. Istuuduin eräälle kumoon kaatuneelle puunrungolle miekka polvien päällä ja kädet kasvoilla. Koetin ajatella, mitä oli tapahtunut ja mitä lähitulevaisuudessa tulisi tapahtumaan.
Keisari oli uskonut itsensä minun suojelukseeni, ja keisari oli kuollut. Nämä ajatukset ne vain jyskyttivät päässäni, niin ettei muille jäänyt laisinkaan tilaa. Hän oli ollut minun seurassani, ja hän oli kuollut. Mutta ei sillä hyvä. Maailma pitäisi minua hänen murhaajanaan tai kavaltajanaan. Mitä voin todistaa. Enkö olisi voinut olla noiden roistojen kanssarikollinen. Niin, niin — olin auttamattomasti kunniaton — alhaisin, tuomittavin olento koko Ranskassa. Näinkö siis päättyisi kaunis sotilas-urani, näinkö siis päättyisivät äidin toiveet. Hymyilin katkerasti tätä ajatellessani. Menisinkö nyt herättämään linnan asukkaita ilmoittaakseni, että suuri keisari on murhattu ainoastaan muutaman askeleen päässä minusta? En saattanut sitä tehdä — ei, en voinut!
Oli jäljellä vain yksi keino kunnialliselle miehelle, jonka kohtalo oli saattanut näin epätoivoiseen tilaan. Tahdoin heittäytyä omaan miekkaani jakaakseni siten keisarin kohtalon, koska en voinut sitä muuttaa. Valmistauduin kaikkine hermoineni suorittamaan traagillista loppuani, kun samassa silmieni eteen astui ilmestys, näky, joka sai hengitykseni pysähtymään. Keisari seisoi edessäni!
Hän ei ollut minusta viidentoistakaan kyynärän päässä. Kuu valaisi hänen kylmiä, kalpeita kasvojaan. Hänellä oli harmaa viitta päällään, mutta auki, niin että saatoin nähdä hänen vihreän frakkinsa ja valkoiset housut. Kädet olivat selän takana, ja leuka nojasi rintaa vasten kuten tavallisesti.
"No", sanoi hän kovimmalla ja käskevimmällä äänellään, "minkälainen raportti teillä on annettavana?"
Luulen, että jos hän olisi äännettömänä seisonut vielä minuuttiakaan kauemmin, olisin tullut hulluksi. Mutta tuo lyhyt, sotilaallinen puhe oli juuri se, jota tarvitsin tointuakseni.
Kuolleena tai elävänä seisoi keisari edessäni vaatien minulta raporttia. Tein jäykästi kunniaa.
"Te olette tappanut toisen heistä, näen minä", sanoi hän tehden päällään liikkeen taistelupaikkaa kohti.
"Kyllä, sire."
"Ja toinen pääsi pakoon?"
"Ei, sire, olen surmannut hänetkin."
"Mitä tämä on?" ärjäsi hän. "Te väitätte tappaneenne molemmatkin?"
Hän astui lähemmäksi hymyillen puhuessaan, niin että hänen valkoiset hampaansa säihkyivät kuutamossa.
"Toinen ruumiista makaa tuossa, sire", sanoin minä, "toinen on kalustovajassa linnan luona."
"Siis korsikalaisia veljiä ei ole enää olemassa", lausui hän hetken äänettömyyden jälkeen, ikäänkuin olisi puhunut itsekseen. "Varjo on ainiaaksi poistunut viereltäni." Sitten kumartui hän eteenpäin ja laski kätensä olkapäälleni.
"Te olette ollut varsin urhokas, nuori ystäväni", sanoi hän. "Te olette tehnyt tehtävänne sangen hyvin."
Hän oli siis lihaa ja verta, tämä keisari. Tunsin hänen pienen paksun kätensä olkapäälläni. Ja kuitenkaan en saanut päästäni sitä, mitä olin omin silmin nähnyt, ja tuijotin häneen niin typertyneenä, että hän alkoi jälleen hymyillä.
"Ei, ei, monsieur Gerard", virkkoi hän, "minä en ole mikään kummitus, tulkaa tännepäin, niin tulette kaiken ymmärtämään."
Ruumiit makasivat yhä maassa, ja niiden ääressä seisoi kaksi miestä. Heidän turbaaneistaan huomasin, että siinä oli Roustern ja Moustafa, keisarin molemmat mamelukit. Napoleon pysähtyi tultuaan harmaan olennon luokse, joka makasi ruohomatolla, ja kun hän otti hatun hänen kasvoiltaan, näin, että hänen piirteensä olivat aivan erilaiset kuin keisarin.
"Tässä makaa uskollinen palvelija, joka on uhrannut henkensä keisarinsa edestä", sanoi hän. "Herra de Goudin, myöntänette, muistuttaa minua vartaloltaan ja liikkeiltään."
Mikä mieletön riemu minut valtasikaan, kun nämä muutamat sanat ilmaisivat minulle salaisuuden. Keisari myhäili taas nähdessään ilmeisen ihastukseni.
"Te olette haavoittumaton?" kysyi hän.
"Olen täysin eheä, sir. Mutta epätoivoissani aioin tässä juuri — —"
"Hm, hm!" keskeytti hän minut. "Te käyttäydyitte kelpo tavalla. Hänen olisi pitänyt pitää paremmin varansa. Näin, kuinka kaikki tapahtui."
"Näittekö, sire?"
"En päästänyt teitä silmänräpäykseksikään näkyvistäni aina siitä saakka kuin lähditte asunnostanne, kunnes de Goudin-parka kaatui. Vale-keisari oli teidän edessänne, oikea takananne. Seuratkaahan nyt minua kotiin linnaan."
Hän kuiskasi jonkun määräyksen mamelukeille, jotka tervehtivät ja jäivät seisomaan paikoilleen, kun minä sitävastoin seurasin keisaria. Kautta kunniani, minä olen aina käyttäytynyt kuten husaarin tulee ja sopii, mutta ei itse Lasallekaan ole viittaansa niin heilutellut ja niin koreasti käydä töpsötellyt kuin minä nyt. Kenelläpä oli syytä kilistellä kannuksia ja kalistella sapeliaan, jollei juuri minulla — Etienne Gerardilla — keisarin uskollisella ja valitulla puolustajalla, sillä miehellä, joka tappoi Napoleonin murhaajan! Mutta äkkiä kääntyi keisari nopeasti puoleeni.
"Onko tuo nyt sopivaa käyttäytymistä tällaisessa salaperäisessä toimessa?" sähisi hän, silmissään omituinen kiilto. "Noinko te tahdotte ehkäistä, etteivät toverinne aavistaisi, että jotain tavatonta on tapahtunut? Olkaa minulle näyttämättä tuollaista narripeliä, monsieur, tai lähetän teidät saporien riveihin, joissa saatte hieman kovempaa työtä eikä mitään viittaa heilutettavaksi."
Näin keisari. Jos hän sai vähänkään vihiä, että joku luuli voivansa rehennellä hänen seurassaan, käytti hän ensimmäistä tilaisuutta hyväkseen näyttääkseen hänelle, minkälainen pohjaton kuilu heidän välillään oli. Tein kunniaa äänettömänä, mutta tunnustaa täytyy, että tunsin itseni loukatuksi kaiken tämän jälkeen, mitä välillämme oli tapahtunut. Hän vei minut linnaan yksityishuoneeseensa, ja siellä seisoin taaskin oven suussa aivan kuin iltapäivälläkin. Napoleon heittäytyi nojatuoliin vajoten hiljaiseen mietiskelyyn. Uskalsin viimein pienellä rykäisyllä muistuttaa läsnäolostani.
"Ah, kelpo Gerardini", virkkoi hän. "Te olette epäilemättä sangen utelias kuulemaan, mitä kaikki tämä merkitsee?"
"Olen täysin tyytyväinen, vaikk'ette suvaitsisikaan selittää minulle mitään", vastasin minä.
"Ah, lorua", sanoi hän kärsimättömästi.
"Tyhjää puhetta. Niinpian kuin olette oven ulkopuolella, alatte utelemaan, ja kahden päivän kuluttua tietävät sen kaikki toverinne. Kolmantena päivänä tuntee koko Fontainebleau jutun, ja neljäntenä päivänä se on ehtinyt Pariisiin. Mutta jos minä nyt kerron teille tarpeeksi tyydyttääkseni uteliaisuuttanne, on olemassa ehkä heikko toivo, että te kykenette pitämään sen omina tietoinanne."
Hän ei ymmärtänyt luonnettani, tuo keisari, ja siitä huolimatta ei tässä muu auttanut kuin kumartaa ja pitää suunsa kiinni.
"Muutamat sanat riittävät kyllä selittämään asian teille", sanoi hän. Hän puhui hyvin nopeasti, kävellen edestakaisin lattialla. "Nuo miehet olivat korsikalaisia; tunsin heidät nuoruudessani. Olemme kuuluneet samaan veljeskuntaan — korsikalaisiin veljiin, kuten itseämme nimitimme. Se perustettiin muinaisten Paoli-päivien aikana, ymmärrättekö, ja meillä oli erinäisiä ankaria lakeja, jotka eivät —."
Näitä sanoja kuunnellessani tuntui minusta ikäänkuin kaikki ranskalaisuus olisi ollut keisarista kaukana, ja kuin personoitu korsikalaisuus seisoisi edessäni, suurten kärsimysten perikuvana ja epätoivoisena, salamyhkäisenä kostonhimona. Hänen ajatuksensa olivat rientäneet jo aikoja sitten menneisiin päiviin, ja hän käveli huoneessa edes takaisin lyhyin, kiintein askelin, kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena. Kärsimättömällä kädenliikkeellä palautti hän ajatuksensa nyky-aikaan ja minuun.
"Sellaisen seuran lait voivat olla varsin terveellisiä tavalliselle kansalaiselle", jatkoi hän. "Ennen muinoin ei löytynyt uskollisempaa kansalaista kuin minä. Mutta olosuhteet muuttuvat, eikä minulle yhtä vähän kuin Ranskallekaan olisi mitään hyötyä, jos vielä noudattaisin noita määräyksiä. He tahtoivat pakoittaa minut niitä noudattamaan, mutta sillä tavalla jouduttivat he vain omaa turmiotaan."
"Nuo miehet olivat seuran johtajia ja olivat tulleet Korsikasta tänne saadakseen tavata minua sovitussa paikassa. Minä tiesin mitä se merkitsi. Toisaalla: ellen saapuisi, saisin olla varma, että siitä olisi seurauksena henkeni ikuinen vainoaminen. Tunsinhan heidän menettelytapansa. Mitä te olisitte tehnyt minun asemassani, Gerard?"
"Antanut kymmenennelle husaari-rykmentille määräyksen tyystin etsiä koko metsän ja tuoda veijarit jalkojenne juurelle, sire", laskettelin minä vähääkään epäröimättä.
Hän hymyili ja pudisti päätään. "Minulla oli erikoisen pätevät syyt olla vangitsematta heitä elävinä", sanoi hän. "Murhaajan kielestä saattoi koitua yhtä vaarallinen ase kuin hänen tikaristaan. Tahdoin mihin hintaan hyvänsä välttää juoruilemista ja skandaalia. Nyt mamelukkini hävittävät pienimmänkin jäljen siitä, mitä on tapahtunut, ja juttu on pyyhkäisty pois maanpäältä. Jos olisin lähettänyt enemmän kuin yhden puolustajan de Goudinin kera metsään, eivät veljekset olisi näyttäytyneet. Nyt he eivät yhden miehen takia luopuneet suunnitelmastaan eivätkä antaneet tilaisuuden mennä menojaan. Lasallen tilapäinen läsnä-olo täällä sillä hetkellä, kun otin vastaan kutsumuksen, aiheutti, että tulin tähän tarkoitukseen valinneeksi yhden hänen husaareistaan. Ja minä valitsin teidät, Gerard, siitä syystä että tarvitsin miestä, joka osasi käyttää sapelia ja joka ei tunkeutuisi tähän juttuun syvemmälti kuin toivoin. Minä luotan siihen, että te tulette osoittautumaan valintani arvoiseksi yhtä oivallisesti kuin te olette osoittautunut teoissanne kunnolliseksi."
"Sire", vastasin minä, "tulen kiskomaan juurineen muististani pois sen, mikä on tapahtunut, aivan kuin sitä ei olisi siellä koskaan ollutkaan. Lupaan poistua tästä huoneesta täydellisesti samanlaisena kuin olin tänne tullessani kello 4."
"Sitä te ette voi", sanoi keisari hymyillen. "Te olitte silloin luutnantti. Sallikaa minun nyt sanoa teille hyvää yötä — kapteeni Gerard."
(jatkuu)
Project Gutenberg
(vrt. prikaatikenraali Napoleonin uskottuna)
