Kuolleista noussut
Suomennos "Wiipurille"
Kolmas luku
Huvimatka
Laivan miehistö oli saanut luvan mennä maihin, niin että laivassa ei ollut muita kuin vanha kapteeni Stephens ja pari lämmittäjää, muita useampia ei tarvittukaan niin tyynelle matkalle. Laivassa oli vielä höyry kattilassa eikä mitään suurempia valmistuksia kaivattu.
Georg oli suuremmassa mielenliikutuksessa, kuin tahtoi itselleenkään tunnustaa. Mitä ei hän itse eikä kukaan muukaan ollut aavistanut, oli nyt hänelle selvillä. Hän tunsi rakastavansa Margaretia. Mutta hän ei tiennyt, mitä tunteita naisessa oli häneen, sillä nuorella neidolla oli käytöksessään jotakin, joka pidätti hänet niinkuin kaikki muutkin miehet määrätyn etäisyyden päässä. Sitä paitsi oli hän usein innostuneena puhunut siitä, kuinka hän halusi näyttää lahjojaan näyttämöllä.
Laivan pienestä ruokasalista etsi hän nyt omin käsin esiin hedelmiä ja viiniä, minkä jälkeen hän tavattoman aistikkaasti kattoi pöydän ja laitteli sille kukkaisiakin. Margaret oli yksinään kannella, sillä Pearson oli Whittlerin pyynnöstä mennyt alas katsomaan, että kaikki oli kunnossa.
Nyt lähti laiva liikkeelle ja kiisi lentämällä hiljaisten laineitten yli. Stephens joka oli peräsimessä, nyökäytti ystävällisesti päätään nuorelle neidille.
Pian tuli Georg kajutasta. Hän toi pikku pöydän, jonka hän oli niin kauniisti kattanut, hellävaroen Margaretin eteen.
"Jos teidän armonne suvaitsee", virkkoi hän leikkisän kohteliaasti, "niin juomme lasin viiniä täällä kannella. On niin kaunis ilma, että olisi vahinko istua alhaalla."
Nuori tyttö katseli ihaillen pöytää, joka aivan notkui mitä komeimpien ruusujen kuormasta.
"Tuhlaaja", virkkoi hän hymyillen. "Minkä vuoksi olet ostanut niin paljon hurmaavia ruusuja? Sinä teet kaikkesi, jotta minun olisi niin vaikea erota kuin mahdollista."
Mutta Georg oli jo rientänyt hakemaan alhaalta hedelmiä ja viiniä. Hän oli loistavalla tuulella. Heidän istuuduttuaan pöytään tuli myöskin Pearson, joka siihen saakka oli ollut alhaalla, ja liittyi heihin."
"Kaikki järjestyksessä?" kysyi Whittler.
"Kaikki selvänä", oli vastaus. Sitten kohotti Pearson lasinsa ja joi Margaretin terveydeksi. Upea pikku laiva kynti nyt nopeasti aaltoja vähääkään keinumatta.
"Ah, tuntuu aivan kuin lentäisimme", huudahti Margaret hurmaantuneena. "Toivoisin aina saavani kulkea tällä tavalla. Kuinka inhoittava onkaan huomenna ajaa rautatietä."
"Tunnen tosiaankin ylpeäksi itseni siitä, että sinä olet niin hurmautunut minun alukseeni", sanoi Georg. "Minä toivon todellakin, että keksintöni, joka ei ole vain melkoisesti lisännyt aluksen kulkunopeutta, vaan myöskin tehnyt haaksirikon mahdottomaksi, on tuottava minulle kuuluisan nimen. — Mutta, Pearson, mikä jyrinä kuuluu alhaalta? Eikö siellä olekaan kaikki järjestyksessä?"
"Minä tutkin kyllä kaikki, mutta en voinut löytää mitään vikaa", vastasi sihteeri.
Kuunneltuaan tarkasti nousi Whittler nopeasti. Silloin horjahti hän hiukan ja Margaret laski siitä leikkiä:
"Nyt sinä olet taaskin juonut liikaa, Georg. Tiedäthän, että sinä kolmannen sampanjalasin jälkeen tuskin voit pysyä seisaallasi."
Asia oli todellakin niin. Nuori Whittler ei voinut sietää viiniä. Se ei kuitenkaan huumannut häntä, vaan se riisti omituisella tavalla hänen jalkojensa vakavuuden. Sen vuoksi nauroi hän iloisesti, vastaten:
"Kernaammin selvänä päästä ja jalat horjuvina kuin päinvastoin. Minä menen kuitenkin alas katsomaan, mitä se natina ja vingunta merkitsee. Kymmenen minuutin perästä olen täällä takaisin."
Hän katsoi kannen alle portaita myöten ja Margaret jäi yksin Pearsonin kanssa.
"Sanokaa minulle, miss Blach", alkoi sihteeri, "mitä te oikeastaan ajattelette tulevaisuudestanne? Aijotteko jäädä laulajattareksi koko elämäksenne?"
"Miksikä en? Luuletteko minun valinneen tämän alan vain luopuakseni siitä muutaman vuoden kuluttua?"
"Mutta jos tutustuisitte mieheen, joka voittaisi teidän rakkautenne?"
"Silloin minä tietysti menisin naimisiin hänen kanssaan. Mutta näyttämöltä en kuitenkaan luopuisi", vastasi hän päättävästi.
"Ei ole monta miestä, joka sallisi vaimonsa esiintyä näyttämöllä", sanoi Pearson.
"Ei saa tulla kysymykseenkään salliminen tai kieltäminen. Juuri siitä syystä en minä lainkaan halua naimisiin."
"Tarkoitan sitä seikkaa, että mies tahtoo aina käskeä ja vaatii vaimoa vain tottelemaan. Sehän voi olla hyvä semmoisissa tapauksissa, joissa vaimo on kokonaan riippuvainen miehestä ja tämä on vaimoaan kaikin puolin etevämpi. Minun suhteeni on asia vallan toinen. Minä olen saava niin suuret tulot, että ne vastaavat kelpo suuren omaisuuden korkoja. Enkä minä usko, että minä mukautuisin miehen kaikkiin vaatimuksiin vain sen takia, että hän on minun mieheni."
Tätä sanoessaan ajatteli hän sydämessään:
"Jos Georg rakastaisi minua ja tekisi minut vaimokseen, niin olisin minä nöyrin ja kuuliaisin kaikista vaimoista. Häntä minä rakastan, ja kun rakastaa, niin silloin ei ole mitään omaa tahtoa."
Pearson vastasi kuitenkin painostaen jokaista sanaansa:
"Minä pitäisin vaimoani aina yhdenvertaisena toverina. Minä kantaisin häntä käsilläni; ja hänen pieninkin toivottomuutensa olisi minulle käsky."
Tätä sanoessaan katseli hän Margaretia hehkuvin silmin, jolloin nuorta tyttöä puistatti vastenmielisyyden ja inhon puuska. Äkkiä hyppäsi Pearson pystyyn. Hän näytti säikähtyneeltä ja Margaret huomasi hänen olevan aivan kalpean.
"En tiedä — ettekö kuullut huudahdusta?" kysyi hän. "Minä luulin kuulleeni huudon. — Minäpä menen alas katsomaan, miten herra Whittler puuhailee siellä."
Pelon valtaamana tahtoi neiti rientää hänen perästään, mutta ei voinut avata luukkua. Ei viipynyt kuitenkaan kauempaa kuin pari minuuttia, kun Pearson taas näyttäytyi. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja kauhistuneena änkytti hän:
"Hyvä jumala — en ymmärrä — minä en voi löytää häntä!"
"Ketä?" huudahti Margaret. "Georgiako? — Missä on Georg?"
"Näittehän tekin, että hän meni alas. Hänenhän piti katsoa, mitä se melu merkitsi, jota hän luuli kuulleensa. Minä en voi löytää häntä alhaalta, mutta uimaportaille vievä ovi on auki."
Salamanopeudella käsitti Margaret. Kylpyhuoneesta veivät portaat alas vedenrajaan. Jos Georg olisi pudonnut mereen, hänhän oli niin epävarma jaloistaan! Hän juoksi portaita alas ja tutki vielä kerran laivan Pearsonin kera.
"Georg", huusi hän lakkaamatta. "Hyvä jumala — missä sinä olet, Georg?"
Ei mitään vastausta. Ainoa, mikä kuului, oli aaltojen loiske nopeasti eteenpäin kiirehtivän laivan runkoa vasten. Margaret luuli tulevansa mielipuoleksi, kiiti jälleen ylös portaita ja hyökkäsi kapteenin puheille.
"Herra Stephens, kääntäkää jumalan tähden ympäri, — kääntäkää — ettekö te ole kuullut mitään? Herra Whittler on pudonnut mereen."
Vanha merikarhu kävi kasvoiltaan tuhkanharmaaksi. Hän käänsi heti laivan ympäri ja suuntasi takaisin samaa tietä, jota olivat tulleet.
"Se ei ole mahdollista", murahti hän. "Aivan varmaan minä olisin kuullut jotakin."
"Minä kuulin", virkkoi Pearson. "Minä sanoin juuri miss Blachille. — Mitään muuta en saata ajatella. Herra Whittler meni tutkimaan koneistoa, hän luuli kuulleensa jotakin jyrinää alhaalta, mutta luultavasti se oli vain harhaluulo, sillä minä en kuullut mitään. Hän on varmaankin pudonnut uimaportailta ja, kuten tiedätte, on hän huono uimari —"
Margaret seisoi kuin kivettyneenä ja tuijotti merelle kyynelettömin silmin. Hänen katseensa harhailivat etsien joka suunnalle, ikäänkuin odottaisi hän jossakin aaltojen välissä näkevänsä rakastettunsa pään pistävän esiin. Stephens ja Pearson katselivat merikiikarilla löytääkseen jotakin jälkeä hävinneestä. Mutta mitään ei voitu huomata.
Laiva palasi rantaan. Georg Whittler oli hävinnyt — ainiaaksi.
(jatkuu)
Wiipuri no 78 7.4.1910.
