Kuolleista noussut
Suomennos "Wiipurille"
Neljäs luku
Sherlock Holmesin päähänpisto
Pikemmin kuolleena kuin elävänä kannettiin Margaret odottamassa oleviin vaunuihin, jotka veivät hänet takaisin linnaan. Sherlock Holmes, joka viime hetkessä oli päättänyt olla lähtemättä huvimatkalle, kuuli ihmeissään kertomuksen tapahtumasta. Surullisen tapahtuman kertoi hänelle Pearson kaikin tavoin koettaen osottaa surua ja säikähdystä. Hänen äänensä takertui vähän väliä kurkkuun ja ilmeisesti taisteli hän kovasti pidättääkseen kyyneleitä.
"Se oli aivan välttämätöntä", huudahti hän vihdoin, "se oli ensimäinen kerta, kun minä näin herra Whittlerin juovan enemmän viiniä, kuin mitä hän saattoi sietää."
"On aivan luonnollista, että hän putosi portailta, jos hän todellakin meni niille", vastasi Holmes. "Mutta kuinka joutui hän noille portaille?"
"Hän etsi sen melun syytä, jonka luuli kuulevansa. Voittehan kysyä miss Blachilta, jolle herra Whittler juuri sanoi menevänsä alas katsomaan, oliko koneistossa jotakin vikaa."
"Minä kysyn todellakin miss Blachilta; heti kun hän sen verran virkoaa, että voi puhua", vastasi Holmes tyynesti.
Tuskin oli hän puhunut lauseensa loppuun, kun muuan palvelija avasi oven ja pyysi salapoliisin menemään miss Blachin luo, joka halusi puhutella häntä. Salapoliisi riensi heti Margaretin luokse, pidettyään ensin huolen siitä, että eräs harvoista hänen kanssaan kotiin jääneistä vieraista antautui keskusteluun Pearsonin kanssa.
"Jos häntä ei pidätetä täällä alhaalla", murahti salapoliisi itsekseen, "niin pelkään hänen tulevan yläkertaan kuuntelemaan meitä, ja sitä tahdon mieluimmin välttää."
Margaret oli kalmankalpea, mutta kuitenkin jotakuinkin tyyni ja hillitty.
"Oletteko kuullut, mitä on tapahtunut, herra Holmes", kysyi hän heti.
"Olen, herra Pearson kertoi minulle surullisen uutisen. Oletteko te samaan mieltä kuin hänkin siitä, kuinka onnettomuus tapahtui?"
"Siitä asiasta ei voi olla muuta kuin yksi mielipide. Näinhän itse, että Georg meni kannen alle, mutta ei palannut sieltä enää takaisin."
"Kuulitteko tekin sen jyrinän, jonka herra Whittler luuli kuulleensa? Pearsonin mielestä se oli vain luulottelua Whittleriltä."
"Minä kuulin sen selvästi. — Minua tosiaankin ihmetyttää, että Pearson ei kuullut sitä. Se oli jonkinlainen nariseva, vinkuva ääni. Georg oli aivan oikeassa tahtoessansa ottaa selville syyn siihen."
"Lakkasiko ääni sitten?"
"Sitä en todellakaan voi sanoa, herra Holmes. Minä, jouduin aivan pois suunniltani ajatellessani hänen häviämistään, ja nytkin —"
Margaretin ääni petti ja hän purskahti hillittömään itkuun. Sherlock Holmes sai nyt vakuutuksen luuloonsa, että Whittler oli neidille rakkain olento maailmassa.
"Auttakaa minua", pyysi hän, saatuaan mielenmalttinsa takaisin. "Ainoastaan te voitte sen tehdä. Teidän pitää antaa anteeksi Georgille, mutta hän ilmaisi minulle, kuka te olette. Kukapa voisikaan saada valaistusta tähän kauheaan tapahtumaan, jos ette te?"
Sherlock Holmes rypisti tyytymättömänä otsaansa. Jos Whittler oli Margaretille ilmaissut, kuka hän oli, niin luultavasti sen tiesi myöskin Pearson. Tämä tekisi hänen toimensa entistään vaikeammaksi. Hän ei sanonut tästä kuitenkaan mitään Margaretille. Sanoen muutamia rauhoittavia sanoja nuorelle neidille, joka nyt jälleen antautui surunsa valtaan, hän poistui. Salapoliisi pyysi linnan emännöitsijän pitämään huolta nuoresta amerikattaresta, joka siten pääsi aivan äidilliseen hoitoon.
Sherlock Holmes itse riensi Dieppen satamaan, missä hän meni Whittlerin huvilaivan kapteenin puheille. Ahavoitunut vanha merikarhu seisoi laivankaidetta vasten vaipuneena surullisiin mietteisiin. Salapoliisin lähestyessä hän katsoi tätä syvästi surullisena, neuvottomalla ja ikäänkuin apua pyytävällä katseella.
"Hyvää päivää, herra Stephens", alkoi Holmes. "Minä tulen kuulemaan teidän ajatustanne tämänpäiväisestä surullisesta tapahtumasta. Pidättekö te mahdollisena, että herra Whittler on kuollut sillä tavalla, kuin Pearson tahtoo tehdä uskottavaksi."
"Minä en voi sitä uskoa, herra Holmes", vastasi Stephens. "Ja kuitenkaan ei ole mitään muuta selitystä. Kaikki tapahtui aivan äänettömästi."
"Eikö herra Whittler osannut uida?"
"Ei, hän oli hyvin huono uimari. Mutta kun ihminen putoo veteen, niin tavallisesti hän aina huutaa. — Onhan tietysti sekin mahdollista, että hän sai halvauksen", lisäsi Stephens mietteisiin vaipuneena.
"Tehän tutkitte paikan, jossa luulitte onnettomuuden tapahtuneen, mutta ette voineet löytää jälkeäkään hukkuneesta?"
"Me etsimme paljon laajemmaltakin. Mutta, herra Holmes, mitä hyödyttää etsiminen, kun ei ole varma siitä, missä onnettomuus on tapahtunut?"
"Ei mitään, siinä voitte olla oikeassa", vastasi Holmes. "Tämä on tosiaankin hyvin salaperäinen tapaus. — Minä hyvin mielelläni toimittaisin laivan perinpohjaisen tarkastuksen. Tehän tunnette laivan ja kaikki sen salaisuudet?"
"Laivassa ei ole lainkaan mitään salaisuuksia, herra Holmes", selitti kapteeni. "Minä tunnen laivan niin hyvin, kuin voi oppia tuntemaan laivan matkalla Newyorkista Lontooseen. Tehän tiedätte, että laiva on rakennettu ulkomaisessa veistämössä nuoren herra Whittlerin itsensä laatimien piirustusten mukaan."
"Niin, sen tiedän. Herra Whittler tahtoi näyttää minulle piirustukset, mutta ne olivat Pearsonin hallussa. Tunnetteko te nuo piirustukset."
"En, minä en ole koskaan nähnyt niitä. Minä olen yksinkertainen merimies, joka en ymmärrä muuta kuin laivan kuletuksen. Sitä uutta keksintöä, josta herra Whittler niin paljon puhui, hän ei koskaan näyttänyt minulle. Minä luulen, että hän aikoi hakea patentin sille."
Sherlock Holmes antoi nyt Stephensin näytellä laivan sisustaa nähdäkseen, eikö siellä mahdollisesti voisi löytää arvoituksen selitystä. Mutta hän ei huomannut mitään merkillistä.
"Minkä vuoksi rakennettiin nuo kirotut portaat kylpyhuoneesta?" kysyi hän viimein kärsimättömästi.
"Herra Whittlerin oli tapana välistä pysäyttää laiva merelle ja ottaa silloin varovainen uimakylpy portailta. Mutta silloin oli herra Pearson aina saapuvilla. Hän sai seisoa portailla ja pidellä köydestä, joka oli sidottu herra Whittlerin vyötäisille, koska hän ei ollut mikään taitava uimari."
"Pearson huomasi tänään tuon oven olevan auki? — Näyttää siis siltä, kuin herra Whittler siinä olisikin etsinyt syytä siihen meluun, jonka hän kuuli."
Tutkimuksesta ei ollut mitään tuloksia. Sherlock Holmes palasi takaisin linnaan, mihin isäntä ja vieraat olivat sillä välin tulleet ajelumatkalta. Daneshore oli tapahtuman kuultuaan joutunut aivan pois suunniltaan epätoivosta. Kun Holmes astui hänen luokseen, huudahti hän:
"Se ei ole voinut olla mikään tapaturma. Tässä on alla jotakin, vai mitä sinä luulet?"
"Mitä minä luulen? Enkö sanonut heti tänne tultuani tänä aamuna, että minä en uskonut saavani täällä mitään lepoa?"
"Mitä? Sinä olet siis vakuutettu, että tapahtunut on rikos?"
"Niin, se on minun varma mielipiteeni. Pirullisen hienosti järjestetty rikos."
"Oletko ehkä jo suunnannut mielipiteesi määrätylle taholle?"
"Olen kylläkin. — Mehän voimme olla vallan vakuutetut siitä, että miss Blach, joka salaisesti rakastaa Whittleriä, ei ole ottanut häntä hengiltä."
"Mutta Pearson — häntäkö sinä ajattelet? Mutta hänhän ei ollut alhaalla, kun onnettomuus tapahtui."
"Mistä sinä sen tiedät? Pearson meni kannen alapuolelle sanottuaan kuulleensa huudon, jota ei kukaan muu kuullut. Kun hän hetken kuluttua palasi takaisin, sanoi hän Whittlerin hävinneen. Mikä estää, että Pearson hyvin yksinkertaisesti syöksi toisen mereen ollessaan hän kanssaan alhaalla?"
"Mutta mitä varten? Mitä syytä hänellä olisi tehdä niin?"
"Senkin voin sanoa sinulle — rahanhimo. Nyt on Whittler saanut rangaistuksen siitä, että otti niin paljon rahaa mukaansa."
"Mutta Pearson ei ole voinut ottaa rahoja, sillä silloinhan hänen pitäisi pelätä joutuvansa kiinni varkaudesta?"
"Kuka voi panna Pearsonin syytteeseen? Hän ei ole velkapää tekemään meille minkäänlaista tiliä."
"Senpähän saamme nähdä", huudahti Daneshore, hypäten seisomaan ja kiiruhtaen ovelle. "Minä totisesti panen miehen tilille —"
"Rauhoitu herran nimessä", keskeytti Sherlock Holmes, tarttuen ystäväänsä käsivarresta ja pidättäen häntä. "Sinä vain pilaat kaikki tyynni, jos rupeat sekottamaan minun tehtäviäni. — Sinähän lupasit auttaa minua, jos niin tarvittaisiin. Nyt täytyy minun muistuttaa sinua lupauksestasi. Paras apu, minkä voit antaa minulle, on se, että et ollenkaan sekaannu asiaan. Sinun pitää luvata, että et tee yhtään mitään muuta, kuin mitä minä pyydän sinulta."
"No, mitä minun on siis tehtävä."
"Ennen kaikkea sinun on oltava hyvin ystävällisen Pearsonia kohtaan. Jos hän saa pienimmänkin vihin siitä, että me epäilemme häntä, niin käy meidän mahdottomaksi ottaa häntä kiinni. — Tänä iltana hän tietysti ei tahdo ottaa osaa illalliseen. Sinun on sen vuoksi kutsuttava hänet syömään sinun ja minun kanssani sinun työhuoneeseesi, niin että minä saan tehdä hänen suhteensa havaintoja."
"Ja sitten?"
"Sittenpähän nähdään; tee nyt vain niin, kuin minä olen sanonut."
Pearson selitti todellakin olevansa liian liikutettu voidakseen ottaa osaa yhteiseen illalliseen. Näin ollen istuivat he kolmisin Daneshoren työhuoneessa, mihin palvelija oli kattanut pienen hauskan aterian.
"Minä valitan todellakin, että tämä surullinen tapahtuma pakoittaa minun niin pian lähtemään teidän vierasvaraisesta talostanne, herra Daneshore", virkkoi äkkiä Pearson.
"Aijotteko matkustaa? Mutta minkä vuoksi?"
"Suureksi surukseni täytyy minun todellakin lähteä täältä. Onnettomalla ystävälläni on Englannissa sukulaisia, joille minun täytyy suullisesti ilmoittaa onnettomuudesta ja joille minä tahdon luovuttaa laivan ja kaikki, mitä siinä on."
"Vahinko, että aijotte matkustaa niin pian", virkkoi salapoliisi valittavalla äänellä. "Minä olisin muuten mielelläni matkustanut kotiin yhdessä teidän kanssanne."
Pearsonin kasvoille leimahti riemun ilme.
"Jäättekö te tänne?" kysyi hän äänellä, jota hän turhaan koetti tehdä välinpitämättömäksi.
"Kyllä minä aijon jäädä tänne vielä joksikin aikaa. — Oletko sinä ilmoittanut viranomaisille tapahtumasta, Daneshore?"
"En vielä, mutta teen sen heti huomen-aamuna."
"Älkää tehkö sitä", pisti äkkiä Pearson. "Kuten tiedätte, on laiva amerikalainen ja Amerikan lakien alainen. Minä pitäisin sen vuoksi parempana, että se ei joutuisi ranskalaisten viranomaisten tutkittavaksi."
"Mutta sehän ei käy päinsä", huudahti Daneshore. "Whittler oli minun vieraani enkä minä suinkaan voi selittää, että joku vieraistani katoaa jäljettömiin, ilman että minä tekisin vähintäänkin yritystä hänen löytämisekseen."
Salapoliisi polki häntä huomaanatta varpaille.
"Luonnollisesti voi asian ilmoittaa ranskalaisille viranomaisille", sanoi hän tyynesti. "Mutta herra Pearson on vallan oikeassa, en minäkään voi käsittää, minkä vuoksi poliisin tarvitsisi tutkia laivaa, kun onnettomuus jo on tapahtunut. Nuo kirotut portaat —"
"Minä neuvoin lukemattomia kertoja herra Whittleriä ottamaan pois nuo portaat", keskeytti hänet Pearson innokkaasti. "Mutta hän ei tahtonut kuullakaan semmoista puhetta, niinkuin hän ylipäänsä ei huolinut mistään neuvoista. Nyt siitä kuitenkin on myöhäistä valittaa."
"Lähtekää te Englantiin varhain huomis-aamuna", neuvoi häntä Sherlock Holmes, "se on ainoa oikea teko." Ehkä minäkin tulen sinne ensi viikolla ja silloin uskallan teitä tapaamaan, herra Pearson. Silloin on teidän kerrottava minulle, oletteko löytänyt mitään, joka voisi luoda valoa tähän salaperäiseen tapahtumaan. — Minkä mustelman te olette saanut käteenne, herra Pearson?"
Sihteerillä oli todellakin oikean käden selkäpuolella vakava mustelma. Hän heitti siihen nyt välinpitämättömän silmäyksen, sanoen:
"Minä olen todellakin kömpelö liikkeissäni ja saan sen vuoksi pitää melkein aina käsissäni haavoja ja mustelmia. Tämän pikku merkin sain tyrkätessäni erästä ovea kiinni."
Mutta Sherlock Holmes pani tämän seikan mieleensä. Sihteeri tai joku toinen oli siis äkkiä lyönyt jonkun oven kiinni, ennenkuin hän oli kerinnyt saada kättään välistä pois. "Kuinka tämän asian laita on, otan minä selville Englantiin mentäessä, sillä sinne ei sinua, Pearson hyvä, päästetäkään suinkaan ilman minun seuraani", ajatteli hän itsekseen.
Myöhemmin iltasella lähti Pearson linnasta ja meni laivaan antamaan Stephensille tarpeellisia määräyksiä seuraavana aamuna tapahtuvaa lähtöä varten.
"Silloin täytyy minun koettaa hankkia uusi lämmittäjä", selitti Stephens, "sillä yksi miehistä on sairastunut."
"Niin, mutta sehän ei ole vaikeaa täällä Dieppessä. Hankkikaa vain uusi matruusi ja pitäkää laiva valmiina huomenna kello 9 aamulla." Näin sanoen lähti Pearson takaisin linnaan.
"Semmoinen ääni, aivan kuin hän olisi mikään käskijä laivassa", murisi vanha merikarhu, sytyttäessään piippunysäänsä. "Mutta tuletpa liian myöhään. Meillä on jo uusi lämmittäjä, joka kyllä tekee sinulle elämän katkeraksi, jos niin tarvitaan."
Mitä Stephens tarkoitti näillä salaperäisillä sanoillaan, saamme tietää seuraavassa.
(jatkuu)
Wiipuri no 79 8.4.1910.
