Kuolleista noussut
Suomennos "Wiipurille"
Seitsemäs luku
Mielipuoli matkustajana
Muutamia tunteja aikaisemmin oli Dieppen sataman laiturilla, missä juuri eräs laiva oli lähtemässä Englantiin, seisonut hienosti puettu, vanhanpuoleinen herrasmies. Hänen käsivarrestaan piteli kiinni muuan tyttö, joka ilmeisesti oli hyvin väsyksissä.
"Ettekö tahdo nousta laivaan, miss?" sanoi herra kumartuen nuoren tytön puoleen. "Minähän olen jo sanonut teille, että minulla on tärkeät syyt lähestyä teitä, mutta jos ette täydellisesti luota minuun, niin en voi tehdä mitään teidän hyväksenne."
Margaret Blach — sillä nuori nainen ei ollut kukaan muu kuin hän — kohotti kyyneleiset kasvonsa häntä kohti.
"Toistakaa vielä kerta, mitä ennen olette sanonut minulle. Minä olen niin suruissani ja liikutettu, että en oikein muista, mitä te sanoitte."
Vanha herra teki kärsimättömyyttä osottavan liikkeen.
"Nouskaamme ensin laivaan", sanoi hän. "Tehän kuulitte, että minä olen lähtemässä matkalle — jos me myöhästymme, emme voi millään keinoin saavuttaa huvilaivaa."
"Mitäpä minulla olisi tekemistä huvilaivalla? Georg Whittler on hukkunut ja Pearsonia en tahdo tavata."
"Mutta kun minä sanon teille, että minä teidän avullanne — kaunis nainen voi nimittäin tehdä mitä tahansa — aijon tehdä pienen muutoksen tuon Pearsonin kirje, jossa hän pyytää minua hinnasta mistä tahansa pidättämään teidät täällä Dieppessä."
Hän näytti Margaretille kirjeen, jossa oli Pearsonin käsialalle kirjoitettuna seuraavat rivit:
"Teidän tulee pitää huolta siitä, että miss B. ei lähde Dieppestä. Kolmen päivän perästä olen minä takaisin Englannista ja ole silloin antava teille ruhtinaallisen palkinnon, jos hoidatte asianne hyvin. P—n."
Margaretia puistatti tämä kirje. Hän antoi nyt seuralaisensa melkein tahdottomasti viedä hänet höyrylaivaan. He istuutuivat ruokasalin nurkkaan, minkä jälkeen vieras hiljaisella äänellä lausui:
"Minä seurasin teitä aina linnanpuistosta asti, miss Blach, ja teidän huomaamattanne olen minä koko ajan pysytellyt teidän läheisyydessänne. — Teidän ei tarvitse pelätä minua, vaikka minä oikeastaan olen Pearsonin avustaja ja vaikka minun tehtäväni oli hankkia teidät hänen huostaansa."
"Hyvä jumala", voihki Margaret. "Tappoiko hän siis Georg Whittlerin saadakseen itselleen minut? Eikö hän sitten voinut ymmärtää, että minä kernaammin kuolen kuin rupean hänen vaimokseen?"
"Minä en tiedä mitaan herra Whittlerin kuolemasta. Minä asun Dieppessä ja palvelen Pearsonia sen vuoksi, että hän maksaa hyvin. Mistä hän saa rahansa, ei liikuta minua. Pitäähän köyhänkin elää, mutta hän ei saa olla niin tarkka keinoista." "Nähdessäni teidät minun sydämeni heltyi, ja minä tunsin mitä syvintä sääliä teitä kohtaan. — Minun pitää sanoa teille, että en pidä mahdottomana, että herra Whittler elää vielä."
Intohimoisen ikävän ilme näkyi Margaretin silmistä, mutta hän puisti kuitenkin epätoivoisesti päätään.
"Se on mahdotonta. Te sanotte niin lohduttaaksenne vain minua."
"Te ette saa missään tapauksessa jäädä Dieppeen. Me joko saavutamme huvilaivan matkalla taikka sitten saavumme ennen sitä Lontooseen. Herra Pearson ei aavista, että me seuraamme häntä."
"Hän aavistaa vielä vähemmin, että laivassa on kaikista seuraajista peloittavin — Sherlock Holmes — —"
Margaret vaikeni pelästyneenä siitä muutoksesta, jonka hänen sanansa vaikuttivat hänen seuralaiseensa. Tämä oli käynyt kasvoiltaan aivan tuhkanharmaaksi ja hänen silmistään kuvastui mitä kamalin pelko.
"Sherlock Holmes?" huudahti hän. "Kuinka te sen tiedätte?"
"Minä olen itse puhutellut häntä. Hän uskoi Pearsonin olevan rikollisen ja seurasi häntä Englantiin. Jos me saavutammekin huvilaivan, niin on kuuluisa salapoliisi ehkä jo paljastanut ja vanginnut Pearsonin."
"Tuhat tulimaista", huudahti mies, "sehän olisi —"
Margaret katseli häntä ihmetellen.
"Mitä teidän säikähdyksenne merkitsee, herrani?" — Saanko kysyä, mikä teidän nimenne on?"
"Nimeni on Smith. Teidän ei pitäisi hämmästyä säikähdyksestäni. Olenhan näytellyt teitä kohtaan varsin kaksimielistä peliä — jos Sherlock Holmes vangitseisi minut —"
"Olkaa huoleti, minä kyllä pidän huolen siitä, että teille ei tapahdu mitään", vastasi Margaret sydämellisesti. Hän ei aavistanut joutuneensa tuhottavan roiston käsiin.
Hänen seuralaisensa pyysi häntä nyt hyvin tyynesti menemään hyttiinsä ja pysymään siellä huomiseen aamuun. Hän kyllä antaisi tiedon, jos huvilaivasta huomattaisiin jotakin merkkiä. Margaret, joka oli aivan läpi-väsynyt, meni hyttiinsä ja heittäytyi vuoteeseen vaatteet päällä. Päästyään hänestä erilleen meni vieras, joka oli sanonut nimekseen Smith, tapaamaan laivan päällikköä. Tämä oli kuitenkin komentosillalla, mihin kukaan matkustaja ei saanut nousta. Smith vaati silloin puheilleen ensimäistä perämiestä, johon suostuttiinkin.
"Hyvä herra", lausui hän hyvin tärkeän näköisenä, "en ole ollut ennen tilaisuudessa ilmoittamaan teille, että olen tuonut laivaan erään sairaan —"
"Mitä?" keskeytti perämies. "Mitä tämä merkitsee? Onko hänen tautinsa tarttuvaa?"
"Ei lainkaan", vastasi toinen epämiellyttävästi hymyillen. "Minä en todellakaan usko, että tauti on tarttuvaa. Vai oletteko te koskaan kuulleet puhuttavan, että nuori tyttö, joka on vähän hysteerinen eikä aivan selvä täältä" — tällöin hän osotti otsaansa — "olisi tartuttanut ketään ihmistä?"
"En, luonnollisesti en", sanoi perämies rauhoittuneena. "Hän on siis mielipuoli?"
"Niin, hän potee hieman vainoamiskiihkoa. — Minä olen saanut ikäväksi tehtäväkseni viedä hänet sukulaistensa luo Brightoniin."
"No, tämä lyhyt matka ei kai käy hänelle vaaralliseksi?"
"Jos hän huomaa meidän matkustavan Brightoniin eikä Lontooseen, niin joutuu hän raivoon. Minä toivon kuitenkin, että hän nukkuu kaikessa rauhassa hytissään. Mutta jos hän ryhtyisi tekemään vastarintaa, täytyy minun pyytää teidän apuanne."
"Älkää olko huolissanne, minä kyllä osaan rauhoittaa hänet, jos hän rupeaa rimpuilemaan."
Smith kiitti nyt perämiestä mitä sydämellisemmin ja meni sitten alas hyttiinsä, joka oli aivan Margaretin hytin vieressä. Tyttö raukka ei voinut äärimmäisestä väsymyksestään huolimatta nukkua. Parin tunnin kuluttua hän nousi ja meni kannelle nauttimaan viileästä yöilmasta. Hän käveli hiljaa edestakaisin kävelykannella huomaamatta, että ensimmäinen perämies piti häntä tarkasti silmällä ja että muutkin kannella olijat salavihkaa katselivat häntä. Viimein astui hän laivanlaidalle ja seisoi kauan katsellen kuun valaisemaa merta, ikäänkuin etsien jotakin äärettömästä merestä. Kun eräs matruusi kulki hänen ohitsensa, kysyi hän äkkiä:
"Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, näkyykö meidän laivaamme mitään huvilaivaa."
"Huvilaivaa. miss? Tuskin näin öiseen aikaan."
"Ah, sen arvasin. Kuinka nopeasti kulkee tämä laiva?"
"Viisitoista solmuväliä, miss."
"Milloin tulemme Lontooseen?"
"Lontooseen? Brightoniin, tarkoitatte kai?"
Margaret pudisti päätään.
"Minkä vuoksi Brightoniin? Tarkoitatte luonnollisesti Lontooseen."
"Mutta tämä höyrylaiva ei mene Lontooseen, miss —"
Nyt tyrkättiin matruusi hyvin törkeästi syrjään ja Smith, joka nyt seisoi Margaretin vieressö, huusi:
"Tietysti laiva menee Lontooseen. — Korjatkaa luunne täältä, olette ilmeisesti katsonut liian syvälle lasiin. — Tulkaa, neiti Blach, kylmä yöilma ei ole teille hyvä; on parempi, että menette hyttiinne ja koetatte nukkua."
Näin sanoen tahtoi hän viedä nuoren neidin mukaansa. Mutta Margaret oli ruvennut epäilemään ja riuhtasi irti itsensä.
"Antakaa minun olla, herra Smith", huusi hän hädissään. "Minä en tahdo tulla alas, kun en kuitenkaan voi nukkua. Nyt täytyy minun päästä selville, mihinkä me todella matkustamme."
Ennen kuin Smith kerkisi estää häntä, oli hän tarttunut ohitse kulkevaa kapteenia käsivarresta ja sanoi nyt hänelle:
"Oi, herra kapteeni, olkaa hyvä ja sanokaa, mikä on teidän laivanne päämäärä."
Nuoren niasen hätäinen ääni, rukoileva, säikähtynyt katse ja hänen ilmeinen säikähdyksensä herätti kapteenin huomiota. Hän pysähtyi ja sanoi töykeästi:
"Me kuljemme Brightoniin ja sinne on teilläkin lippu, miss. Ettekö sitä tiedä?"
"Silloin on hän pettänyt minut. Minun olisi pitänyt arvata se. Oi, herra kapteeni, vapahtakaa minut tuosta miehestä. Hän sanoi minulle, että me kulkisimme huvilaiva "Valon" perästä ja matkustaisimme Lontooseen. Minun täytyy mennä Lontooseen. Kysymyksessä on minun elämäni tai kuolemani."
Ensimmäinen perämies meni nyt kapteenin luo ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Kapteeni kohotti ihmetellen kulmakarvojaan ja vihelsi hiljaa. Sitten kääntyi hän jälleen Margaretin puoleen ja sanoi samanlaisella rauhoittavalla äänellä kuin sairaalle lapselle:
"Ei teidän tarvitse olla huolissanne, neiti. Voittehan te Brightonista rautateitse mennä Lontooseen parissa tunnissa. Varmasti te tulette Lontooseen ennen kuin huvilaiva, josta puhuitte."
"Ei, ei", sanoi Margaret itkien. "Te ette ymmärrä minua, minut on houkuteltu ansaan. Minä antaudun teidän suojelukseenne tätä miestä vastaan, joka väärillä tekosyillä houkutteli minut laivaan Dieppessä."
"Mitä vielä", keskeytti kapteeni tuimasti. "Ettehän te voine toivoakaan, että minä uskoisin teidän lörpötyksiänne. Kuka nuori nainen lähtisi laivaan vento vieraan miehen kanssa, jos hän ei olisi — tarkoitan, jos hän on oikea nainen."
Margaret tuli kalmankalpeaksi. Kapteeni oli oikeassa. Jokainen joka ei tuntisi kuinka asiat olivat, pitäisi häntä huonona naisena taikka mielipuolena, joka oli voinut menetellä niin varomattomasti.
"Menkää nyt hyttiinne", jatkoi laivan päällikkö röyhkeästi, "älkääkä enää häiritkö toisten matkustajain yörauhaa. Minun laivani ei ole mikään sairashuone enkä minä lainkaan pidä mistään kohtauksista."
Margaret horjui. Tämä oli liian paljon hänen ylen jännittyneille hermoilleen. Hän tunsi voimainsa pettävän.
"Oi, jumalani", virkkoi hän, "minun täytyy päästä Georgin luo — laiva — huvilaiva —"
Hän vaipui tainnuksiin ja kaatui tajuttomana kannelle.
"Kas niin", huudahti Smith, joka ei silmänräpäykseksikään ollut menettänyt kylmäverisyyttään, "näin hänen kohtauksensa tavallisesti päättyvät. Nyt minä kannan hänet hyttiinsä, missä toivon hänen nukkuvan."
Näin sanoen nosti hän tytön käsivarsilleen ja kantoi hänet hyttiin, missä laski hänet vuoteelle. Sitten asetti hän pöydälle nukkuvan viereen paperin, johon kirjoitti: "Jos te vielä toimeen panete semmoisen kohtauksen kuin tänä yönä, kohdellaan teitä laivassa vielä ankarammin ja viedään hullujenhuoneeseen, kunhan tulemme Englantiin. Malttakaa vain mielenne, niin teille ei tapahdu mitään pahaa."
Sitten lukitsi hän hytin oven ulkoapäin. Margaret Blach oli hänen vankinsa.
(jatkuu)
Wiipuri no 85 15.4.1910.
