tag:blogger.com,1999:blog-84102628132224925182024-02-02T12:14:11.367+02:00Jatkokertomuksiajatkokertomuksia ja novelleja vanhoista suomalaisista sanomalehdistäReijo Valtahttp://www.blogger.com/profile/00147047564415805191noreply@blogger.comBlogger1054125tag:blogger.com,1999:blog-8410262813222492518.post-50571511002052612882022-04-29T18:00:00.000+03:002022-04-29T18:00:00.252+03:00Kaapo Murros - Rikas mies ja köyhä<div style="text-align: center;">
<span style="font-size: x-large;">Rikas mies ja köyhä</span></div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
(Mietekatkelma)</div>
<br />
<br />
<br />
Rikkaalla miehellä oli upea linnansa laajalla kunnaalla, jonka kupeita huolitellen hoidetut istutuspuut kaarsivat vihreänä kukkivana kehänä. Siitä puistikostaan rikas syksyisin hedelmät korjasi, ihanat kuin Eedenin rypäleet. Niiden lehväinsä varjossa rikas mies helteitä vietti.<br />
<br />
Mutta köyhän miehen mökki pahanen oli laakson kivikossa, jossa puronen liristen hyppelehti ja jonne jokunen koivun känkkyrä oli rauskeat juurensa tunkenut. Lehmiä oli hänelläkin, luonnon lehviä, mutta vähänpä jouti hän niiden siimestä nauttimaan, yhtä vähän kuin purosensa lirinätäkään. Sillä hikisessä helteessä oli hänellä leivän ehtyvä lähde, senjälkeen kun rikas mies väkevämmän oikeudella oli hänen mehevimmät istutuksensa omaksensa vallannut.<br />
<br />
Käsketti rikas mies köyhän luoksensa ja näin hänelle ankarana puhui:<br />
<br />
- Armostani sinulle laakson asuttavaksi annoin, ja sinä vuotuiset satoni siitä armosta korjata lupasit. Katso, keltaisen tuleentuneena vilja aaltoilee pelloillani, tarhassani oksat katkeilemat rypäleitten painosta, mutta missä on sadon talteen saattaja? Mitä tähän sanot sinä?<br />
<br />
Köyhä vastasi ja sanoi:<br />
<br />
- Herra, mikä olen minä sinun edessäsi? Niinkuin mato, joka kosken kuohuihin viskattu on. Katso, lohi sen näkee, suuhunsa sieppaa ja nielasee. Niin voit sinä, herra, kanssani tehdä. Mutta armoasi rukoilen, satosi korjaan, kunhan laaksonkaan minulla sallit olla. Satosi korjaan, sillä katso, sinä olet väkevämpi minua.<br />
<br />
Ja köyhä mies meni rikkaan satoa korjaamaan, vaikka omassa louhikon viljassaan tähkäpäät jyvänsä varistivat.<br />
<br />
Mutta rikas mies satonsa möi keltaisesta kullasta. Ja kullalla hän laivat varusti, kauppamatkoille läksi ja kymmenin kerroin aarteensa lisäsi.<br />
<br />
Vaan köyhän miehen vilja kivikkoon varisi, talven pettua hän söi; voimat hältä meni ja tauti tuhosi. Ei hän jaksanut kinoksia kaaloa metsästä otusta saadakseen, vaan suuruksena oli hällä rikkaan miehen linnasta kuuluva riemun ja mässäyksen melske.<br />
<br />
Mutta käsketti rikas mies köyhän luoksensa ja sanoi:<br />
<br />
- Sinä laaksossasi asua saat, mökki on suojanasi minun armostani. Mutta kinosten peitossa on pihani, tiet lunta tulvillaan. Eikö ole sinulla auraa ja lapiota, vai kiittämätönkö olet?<br />
<br />
Köyhä mies vastasi ja sanoi:<br />
<br />
- Herra, mikä olen minä sinun edessäsi? Niinkuin lumihiutale, joka poskellesi putoaa. Katso, sinun veresi lämmin sen vedeksi sulattaa ja vilpeä tuuli vedenkin kuivaa. Minä pihasi tahdon puhdistaa ja tiesi tasottaa, mutta mökkiäni älä minulta vie. Minä kaiken tämän teen, sillä sinä olet rikkaampi minua.<br />
<br />
Ja köyhä mies henkihieverissäkin linnan pihan loi ja tiet aukoi, vaikka umpikeli laaksossakin vallitsi.<br />
<br />
Mutta rikas mies talvi-iltansa kulutti viisaitten miesten sanoja tutkimalla. Hän niistä tietoja ammensi, viisauksia syviä ja umpisokkeloiden avaimia etsi. Ja hän tunsi järkensä laajenevan, ongelmoita oppi ja niin pääsi itsekin viisaitten joukkoon, joiden maine maita kiertää.<br />
<br />
Kun kevät hymyillä aikoi ja laakson puronen liritellä, sai köyhä mieskin uutta voimaa ja intoa. Hän louhikon kamaran käänsi ja toivoi taas. Silloin käsketti rikas mies hänet luoksensa ja puheli:<br />
<br />
- Laaksosi puronen jo pulpahtelee vapaana, linnut koivuissasi visertelevät. Etkö huomaa kevään tulleen, koska peltoni vielä kesantona joutilasna lepäävät. Vai mökiltäsi lähteä tahtonet?<br />
<br />
Köyhä mies vastasi ja sanoi:<br />
<br />
- Herra, mikä olen minä sinun edessäsi? Niinkuin kevään perho, jolta siivet on katkottu. Katso, se tiellä voimatonna viruu, kunnes varpunen sen suuhunsa syö. Niin olen minä sinun edessäsi, herra. Armahda minua ja minä peltosi kuokin. Käske minua ja minä tottelen, sillä sinä olet viisaampi minua.<br />
<br />
Ja köyhä mies avarat pellot kuokki ja siemenet kylvi, vaikka oma louhikko rikkaruohoja kukki. Ja koska hän linnan pelloilta pääsi, oli kylvöaika ohi, vilja ei ehtisi tuleentua. Silloin läksi mies puronsa rannalle, mättäälle istui ja itseksensä haasteli:<br />
<br />
- Kesät ovat kulkeneet, syksyt syntyneet ja talveksi muuttuneet. Kevät on aina talven voittanut, syksy kesän. Mihinkä vertaisin kohtaloni? Onko se kuin talvi, kylmä ja kalpea? Ei ole talvi, talvella on voima jykevä, minulla vain heikkoutta. Onko se kuin syksy, alakuloinen ja paljas? Ei ole syksy, syksyllä on rikkautta, runsautta, minulla vain köyhyyttä. Onko se kuin kevät, joka kesän hempeyttä aavistelee? Ei ole kevät, keväällä on viisautta, viekkautta jolla se talven lannistaa, minulla vain typeryyttä. Kesänkö tapainen olisi kohtaloni, herttahan ja lämpimän? Ei, ei! Sitä minulla vähimmin on.<br />
<br />
- Mutta maltahan! Kesän on keväästä synty. Keväällä järkeä on, minulla myös hiukan. Ehkäpä sittenkin kesä on kohtaloni kuva. Mitä on kesällä? Oikeutta on kesällä, talven kylmät se palkitsee, lämmintä antaa köyhällekin. Kesällä on oikeutta, liekö minulla.<br />
<br />
- Linnan lakeudet ennen olivat minun, väkemämpi ne vei. Onko väkevyys oikeutta? Ei ole. Minä ne siis oikeudella omistan, vieläkin omistan. Ja oikeus on minun onneni.<br />
<br />
Köyhä mies jätti karikkonsa kylvämättä, rikkaan peltoja hoiteli. Vaan kun syksy saapui, hän sadon käskemättä korjasi, omaan aittaansa saattoi. Elämistä oli nyt hänellä, vakaasti hän talvea vartoi.<br />
<br />
Vaan rikas mies kiukustui ja saapui köyhän mökille. Näin hän ärjyi:<br />
<br />
- Rosvo, varas, katala, kunnoton! Missä on syksyinen satoni? Omaanko aittaasi kokoilit, orja, minun peltoni annit? Omiksesiko luulit, varastaa tahdoit.<br />
<br />
Köyhä mies vastasi ja sanoi:<br />
<br />
- Veljeni, mikä olen minä ollut sinun edessäsi? Niinkuin tunkio, jota sinä olet kukkona kuopinut. Mutta vaikkapa oletkin väkevämpi, rikkaampi ja viisaampi minua, oikeutta ei sinulla sen enempää ole. Katso puroa tuossa. Se eteenpäin virtailee alaspäin luonnon määräyksestä, missä se esteen kohtaa, siellä se voimansa kokoaa, murtaa sen tieltään. Sellainen on oikeuden kulku. Tahdotko sen tietä tukkia sinä? Ei auta siinä voimasi, ei rikkautesi, ei viisautesi. Lähde pulppuaa ijäti ja puro juoksee.<br />
<br />
- Sinä minulta kaiken riistit väkevyydelläsi, rikkaudellasi anastusta ylläpidit ja runsautesi sait rikkautesi avulla. Mutta oikeus on sama kaikilla ja siksi sanon minä sinulle: pidä linnasi ja aarteesi, minä pidän entiset peltoni ja niin ne molemmat elää saatamme.<br />
<br />
Mutta rikas mies rupesi nauramaan.<br />
<br />
- Vai oikeuttako sinulla! Orjallakin oikeutta! Muuta ei hän sanoa osannut, sillä häntä niin ankarasti nauratti. Hän purskui ja puhisi, korskui ja puhalteli, kunnes nauru häneltä hengen salpasi ja hän paikalle pakahtui.<br />
<br />
Se oli rikkaan miehen loppu. Mutta köyhä entisiä peltojansa kyntelee rauhassa, onnellisena, ja linna raunioiksi romahtaneena on kuin menneisyyden kamala peikko, josta talvi-iltoina vanhat tarinoita kertomat nousevan nuorison opiksi.<br />
<br />
<br />
<i>Kaapo Murros</i><br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Joulutervehdys 1903.</span><br />
<br />Reijo Valtahttp://www.blogger.com/profile/00147047564415805191noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-8410262813222492518.post-32732654299616296992019-01-02T18:00:00.000+02:002019-01-02T18:00:00.544+02:00Larin-Kyösti - Tietäjän poika<div style="text-align: center;">
<span style="font-size: x-large;">Tietäjän poika</span></div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
Legenda</div>
<br />
<br />
<br />
<br />
<i>Tietäjän poika</i><br />
<br />
Isä! Kerro mulle kaunis taru vielä!<br />
<br />
<i>Tietäjä itäiseltä maalta</i><br />
<br />
Näimme kummallisen, kirkkaan tähden tiellä.<br />
— Ennustettu oli: kun se taivaall' loistaa,<br />
syntyy kuningas, mi maailman tuskan poistaa. —<br />
Missä tähti seisoo, kirkkahimmin hohtaa,<br />
siellä syntyy Suurin, sinne kaikki johtaa ...<br />
<br />
<i>Tietäjän poika</i><br />
<br />
Silloin...?<br />
<br />
<i>Tietäjä itäiseltä maalta</i><br />
<br />
Silloin jätin vaimon, kauniin maani<br />
kultaa, mirhamia kantoi karavaani,<br />
palmut kukkiin heräs kesken talvenuntaan,<br />
päällä päämme kaartui pyhä ikuisuus,<br />
eellä kulki tähti ihana ja uus<br />
Betlehemiin, Juudan valtakuntaan.<br />
<br />
<i>Tietäjän poika</i><br />
<br />
Ihmelinnan näit? Tien varteen nään sun jäävän.<br />
<br />
<i>Tietäjä itäiseltä maalta</i><br />
<br />
Tähti seisahtui! — Me näimme pienen läävän.<br />
<br />
<i>Tietäjän poika</i><br />
<br />
Läävän, johon yöpyy kurjat kerjäläiset?<br />
<br />
<i>Tietäjä itäiseltä maalta</i><br />
<br />
Näimme vaimon, lapsen, kasvot säihkyväiset.<br />
<br />
<i>Tietäjän poika</i><br />
<br />
Entä tähti — ?<br />
<br />
<i>Tietäjä itäiseltä maalta</i><br />
<br />
Juhlavaatteet ylle puimme,<br />
mirhamia suitsuttain me kumarruimme<br />
lasta ylistäin, min valo yöhön hohti.<br />
<br />
<i>Tietäjän poika</i><br />
<br />
Minne hukkui tähti, joka seimeen johti?<br />
<br />
<i>Tietäjä itäiseltä maalta</i><br />
<br />
Miksi kysyt?<br />
<br />
<i>Tietäjän poika</i><br />
<br />
Mistä outo aatos lähti — ?<br />
Liikkuessa uskoitte: nyt liikkuu tähti!<br />
Seisahtaissa uskoitte: nyt seisoo tähti!<br />
Isä, ehkä heljä tähti, jonka näitte tiellä,<br />
Yli elon erämaiden liikkuu vielä!?<br />
<br />
<i>Tietäjä itäiseltä maalta</i><br />
<br />
Jahve varjelkoon sua! Kautta pyhän tähden!<br />
<br />
<i>Tietäjän poika</i><br />
<br />
Tähden etsintään nyt erämaahan lähden.<br />
<br />
<br />
Larin Kyösti.<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Kaikuja Hämeestä (Hämäläis-osakunnan alpumi 7) 1908.</span><br />
<div>
<br /></div>
Reijo Valtahttp://www.blogger.com/profile/00147047564415805191noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-8410262813222492518.post-38235270104004633982019-01-01T18:00:00.000+02:002019-01-01T18:00:00.189+02:00Uunna vuonna 1919<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
Vaikeimman eläneet oomme nyt vuoden.<br />
Ei kerro aikakirjat, tunne tarut taaton<br />
sen vertaa, joka kansan kuolinsaaton<br />
loi loputtoman, turmaa pelkkää tuoden,<br />
<br />
kun hanget haihtui veljesverta juoden -<br />
maa kansaton ja kansa isänmaaton.<br />
Nyt koittaessa uuden ajan aaton'<br />
kinokset kuultaa toiveet valkeet vuoden.<br />
<br />
Povea hurme polttakoon ei sota<br />
sit' enää vuodattaa saa päivän valoon, -<br />
on valonarka veljesveri jota<br />
<br />
vuodattaa veli, emon yhden heelmä.<br />
Hurmeenne tarvitaan taas työhön jaloon,<br />
tää ainut olkoon meillä tahto, teelmä.<br />
<br />
<i>Aarni Kouta</i><br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Tuulispää 1/1919.</span><br />
<br />Reijo Valtahttp://www.blogger.com/profile/00147047564415805191noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-8410262813222492518.post-22700759298354321872018-01-25T18:00:00.000+02:002018-01-25T18:00:17.212+02:00Arthur Morrison - Sähkösanoma<div style="text-align: center;">
<span style="font-size: x-large;">Sähkösanoma</span></div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
Arthur Morrison</div>
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
Ystävykset olivat vieraisilla sattumalta vanhan Morris-veikkonsa luona, kun Morris sattumalta rupesi puhumaan epäuskostaan luonteiden puhtautta kohtaan, mikä herätti vilkasta vastustusta läsnäolijain puolelta. Morris rupesi nauramaan ja kysyi:<br />
<br />
»Eikö kukaan teistä ole sattunut kuulemaan Conan Doylen kertomusta eräälle hyvin hurskaalle henkilölle lähetetystä sähkösanomasta? Eikö? No nähkääs, Doyle oli eräänä iltana seurassa, missä riideltiin samasta asiasta, ja kysymyksen ratkaisemiseksi esitti joku, että lähetettäisiin varoitus jollekin henkilölle, jonka elämää pidettiin täysin moitteettomana. Piloillaan kirjoitti seura sähkösanoman: »Kaikki paljastettu. Pakene heti!« ja lähetti sen nimettömänä eräälle hurskaalle valtiokirkon jäsenelle, jonka elämä oli mallikelpoista. Kuitenkin hävisi mies seuraavana päivänä, eikä hänestä ole sen koommin mitään kuulunut. Mitäs sanotte sellaisesta ihmistuntemuksesta?»<br />
<br />
»No, voitaisiinhan nytkin koettaa samaa konstia», Chester piloillaan sanoi.<br />
<br />
»Parasta onkin», Morris vastasi, »mutta sitävarten pitää jokaisen meistä kirjoittaa paperilapulle paraan miehen nimen, minkä tuntee. Sille, joka saa enimmät äänet, lähetetään Conan Doylen sähkösanoma.»<br />
<br />
»Ei, sellainen pila ei sovellu», sanoi nyt joukosta tumma jäntevä mies, »en ymmärrä mistä se tulee, mutta minulla on aavistus, että ryhdymme vaaralliseen tekoon.»<br />
<br />
»Joutavia, Baldwin!» Chester huudahti, »emmehän me usko Morrisin oppiin, vaan tahdomme sen kerrassaan kumota, sillä me luonnollisesti valitsemme täydellisesti jalon miehen kokeeksemme.»<br />
<br />
»Niinhän se on», Baldwin vastasi, »olkoon vaalimme siis tulikoe!»<br />
<br />
Ja hänkin kirjoitti nimen paperilapulle. Laput heitettiin maljaan, josta Morris ne nosti ja luki.<br />
<br />
»Pallisser!» luki hän. Kaikki huoneessa olijat olivat vakavan hiljaisia.<br />
<br />
»Pallisser, hyväntekeväisyysseuran esimies!» luettiin taas.<br />
<br />
»Pallisser, mallikelpoinen toveri!»<br />
<br />
»Pallisser on paras ystäväni», Baldwin sanoi; »minäkin kirjoitin hänen nimensä ajatuksissani, vaikken aikonut sitä tehdä. Minua kammottaa ottaa hänet ivan esineeksi.»<br />
<br />
»Älä nyt joutavia epäröi», Chester naureskeli, »hän on yksimielisesti valittu, ja se on suuri tunnustus hänelle. Nytpä Morris pian nolataan.»<br />
<br />
Morris itsekin alkoi sitä uskoa; mutta hän ei voinut enään peräytyä. Hän kirjoitti sähkösanoman ja sanoi: »Minä lähden tätä viemään. Odottakaa täällä, aikaa on vielä, kello ei ole vielä kahdeksaakaan ja meidän pitää viettää ilta yhdessä. Minä otan ajurin lähettääkseni tämän sähkösanoman kaupungin itäpään pienestä sähkösanomatoimistosta, niin ettei Pallisser hoksaa meidän vehkettämme.»<br />
<br />
»Pelataan sillä aikaa kuin hän käy kaupungilla», esitti joku vieraista.<br />
<br />
Baldwin pelasi huonosti ja hajamielisesti. Neljännestä yli kahdeksan hän nousi, meni telefonin luo, soitti ja huusi: »5602, Maddison».<br />
<br />
»Oma numeronsa», kuiskasivat herrat.<br />
<br />
»Onko se Mary?» kuulivat toiset Baldwinin puhuvan. »Onko rouva kotona? Ulos lähdössä? Jaha, onko se Helena? Minä en jaksa oikein hyvin, tulen kotiin parinkymmenen minutin perästä.»<br />
<br />
Hän palasi toisten seuraan. Hän oli kalpea ja selvästi pahoinvointinen. »Sanokaa Morrisille, että mieleni on paha», hän sanoi, »mutta minä olen huonossa voinnissa.» Ja hän jätti hyvästi.<br />
<br />
Pitkä mustasilmäinen ja mustatukkainen mies istui kirjoituspöytänsä ääressä kasvot käsiin peitettynä. Uunin ulokkeella oleva kello oli neljännestä yli kahdeksan. Äkkiä hän hypähti seisaalleen ja alkoi astua edestakaisin huoneessaan.<br />
<br />
»En, minä en tahdo!» hän itsekseen mutisi. »Vannon sen itselleni. Huomenna matkustan pois. Silloin on kaikki mennyttä.»<br />
<br />
Eteisen kello kilisi ja seuraavana hetkenä toi palvelija hänelle sähkösanoman. Pitkä mies antoi palvelijan mennä, luki sitten sähkösanoman ja purskahti sitten niin hurjaan ja kummalliseen nauruun, että palvelija porraskäytävässä säpsähti. Mikä oli herralle tullut? Kymmenen minuttia sen jälkeen puki herra päällystakin yllensä, avasi oven ja läksi myrskyyn.<br />
<br />
Pienen väliajan kuluttua soi kello taasen ja palvelija avasi oven Baldwinille, joka säntäsi sisään aivan hengästyneenä.<br />
<br />
»Hyvää iltaa herra ... herra Pallisser taisi juuri mennä ulos.»<br />
<br />
»Onko hän mennyt ulos, James?» tulija kysyi.<br />
<br />
»Hän läksi viisi minuttia sitten ylöspäin katua, herra.»<br />
<br />
»Näyttikö hän ... näyttikö hän ... jostakin hämmästyneeltä, James?»<br />
<br />
»Hän nauroi, niin että oli kamala kuulla. Hän sai sähkösanoman ja läksi heti ulos.»<br />
<br />
»Minä löydän hänet, minä löydän!» Baldwin huusi vavisten kuin kuumeessa, ja riensi ulos. Palvelija vielä kummastellen katsoi hänen menoansa, kun tuli toinen sähkösanoma.<br />
<br />
Kello yksitoista palasi Pallisser kotiin. Palvelija riensi häntä vastaan.<br />
<br />
»Luojan kiitos, että tulitte, herra! Olin jo levoton teistä. Tänne on tullut toinen sähkösanoma.»<br />
<br />
Pallisser meni ruokasaliin, repi sähkösanoman keltaisen kuoren auki palvelijan nähden. Kesti kauan ennenkuin herra oli päässyt lukemisestaan selville. Kun hän vihdoin nosti päätään, astahti James askeleen taaksepäin. Pallisser oli kalpea kuin liitu ja hänen silmänsä paloivat kuin hiilet.<br />
<br />
»Koska tämä tuli?» kysyi Pallisser.<br />
<br />
»Kaksikymmentä minuttia teidän lähtönne jälkeen. Unohdin sanoa, että herra Baldwinkin kävi täällä. Hän näytti pahastuvan siitä, kun ei tavannut teitä kotona, ja sanoi kyllä löytävänsä teidät. Hän ...»<br />
<br />
Palvelijan puhe katkesi. Herra oli jo lähtenyt huoneesta. Ovi kävi ja kylmä viima tuli sisään. Kun James riensi ovelle, oli Pallisser jo kadonnut. Myrsky ulvoi ulkona niinkuin kiusatun sielun valitus.<br />
<br />
<br />
»Tässä on piru merrassa!» Chester ärisi. »En tarkoita sinua, Morris. Olihan koko asia leikkiä ja mehän vain aioimme vähän ilveillä; mutta ...»<br />
<br />
»Kaksi viikkoa jo kulunut, eikä vain mitään kuulunut!» Morris huokasi. »Ainoa, mistä voimme saada johtoa, on ensimmäisen sähkösanoman sisällys. Kuten muistat oli siinä<br />
yksi ainoa sana »Tule!». Palvelija sanoo hänen hurjasti nauraneen. Molemmat sähkösanomat saivat hänet lähtemään ulos. Ensimmäisen sähkösanoman jälkeen palasi hän takaisin, mutta meidän sähkösanomamme jälkeen hän ei palannut.<br />
<br />
»Joku kutsui häntä luoksensa!» Chester sanoi.<br />
<br />
»Ja hän meni», Morris jatkoi, »mutta ei kukaan kuolevainen tiedä, kuka häntä kutsui.»<br />
<br />
»Onko Baldwin ollut täällä?» Chester hetken vaiti oltuaan kysyi.<br />
<br />
»Ei. Hän on näinä päivinä kovin muuttunut ja luulee olevansa syypää Pallisserin katoamiseen. Hän käy vieläkin ehtimiseen Pallisserin kotona hoitamassaa hänen asioitaan. Puhuin eilen tästä asiasta hänen ja hänen vaimonsa kanssa; mutta he eivät voineet sitä käsittää.»<br />
<br />
»Mitäs luulet, Morris, eiköhän tässä pelissä ole nainen mukana?»<br />
<br />
»Ehkäpä. Sana »Tule» saa sitä luulemaan. Ja vaikkei se mies milloinkaan ole naisten kanssa kuherrellut, niin alanpa uskoa, että hän on hukannut sydämensä jonnekin. Pallisserin raha-asiat ovat mainiossa kunnossa. En usko hänellä olevan ainoatakaan vihamiestä. Baldwinin oletus, että hänet on vietelty väijyksiin, tuntuu minusta siis mahdottomalta. — Voin vain sanoa, että asia minua surettaa. Minä pidin<br />
hänestä.»<br />
<br />
»Me kaikki pidimme hänestä», Chester vakuutti, »ja minun luuloni mukaan on hän kuollut.»<br />
<br />
Baldwinin usein käydessä kadonneen ystävänsä asunnossa kertoi hänelle James kerran pelokkaana ja vavisten, että talossa oli öisin salaperäistä liikettä. Kun oli ilta ja<br />
kun Baldwin näki Jamesin olevan aivan suunniltaan pois, sanoi hän palvelijalle:<br />
<br />
»Tutkitaanpa koko talo tarkoin ennenkuin tulee pimeä. Minä haluan tietää, oletteko oikeassa vai ettekö.»<br />
<br />
He ryhtyivät yhdessä työhön. Menivät eteiseen ja suuria portaita ylös, etsivät koko talon, kunnes tulivat pieneen ullakkokamariin. Silloin James aivan kauhistuneena huudahti:<br />
<br />
»Herra, tämä vuode oli eilen aivan koskematon. Siinä on viime yönä maattu!»<br />
<br />
Baldwin jäi ketkeksi seisomaan mietteissään ja antoi sitten Jamesille joitakin käskyjä. James kiiruhti alas ja palasi takaisin tuoden nuoraa ja porokellon, ja Baldwin rupesi niitä laittamaan kuntoon.<br />
<br />
»Ei se murtovaras ainakaan tänä iltana pääse tänne meitä varoittamatta», hän sanoi.<br />
<br />
Kello oli yhden aika yöllä, kun porokello todellakin alkoi ullakolla soida. Molemmat vahdissa olevat miehet hypähtivät pystyyn ja aikoivat juosta portaita ylös, kun sieltä kuului ääni.<br />
<br />
»Pysykää paikoillanne!»<br />
<br />
»Emme pysy!» huusi Baldwin ja ryntäsi portaita ylös.<br />
<br />
Kuului laukaus, joka ei kuitenkaan osunut Baldwiniin.<br />
<br />
Hän pysähtyi ja vetäen esiin ladatun revolverinsa ampui hänkin vuorostaan. Nyt kuului ylhäältä niin kamala parahdus, että vahtimiehet jäivät tyrmistyneinä seisomaan paikoilleen. Vasta minutin kuluttua läksivät he eteenpäin. Mutta kun he tulivat ullakkokamariin, ei siellä ollut ketään.<br />
<br />
Viikon päästä istuivat ystävykset jälleen Morrisin luona puhumassa näistä tapauksista.<br />
<br />
»Olikohan se yöllinen kävijä hän itse?» Chester kysyi varmaan kahdettakymmenettä kertaa: »Tai oliko se murhamies».<br />
<br />
Baldwin nosti painunutta päätänsä.<br />
<br />
»Minä olen siinä varmassa vakaumuksessa, että me olemme olleet vain sokeita välikappaleita vanhurskaan Jumalan kädessä! - En tiedä mikä lienee ollut parhaan ystäväni salainen synti, ja yhtä vähän luulen koskaan näkeväni häntä jälleen tai saavani tietää, ketä tai mitä minä ammuin».<br />
<br />
Oveen koputettiin ja Morrisille tuotiin kirje. Häneltä pääsi heti huudahdus.<br />
<br />
»Tule heti mukaani, Chester», hän sanoi. »Anteeksi, hyvät herrat, tämä kirje oli häneltä».<br />
<br />
Sanomatta mitään muuta riensivät he ulos.<br />
<br />
He menivät New-Yorkin itäiseen päähän, jossa kaupunginosassa New-Yorkin ensimmäiset asukkaat olivat asuneet, mutta joka nyt oli jäänyt syrjään. Vihdoin Morris pysähtyi ja avasi ruostuneen rautaportin. Pitkä hiekkakäytävä vei asumattoman näköiseen, korkeitten tammien siimestämään taloon. Morris soitti ovikelloa ja heti tuli vanha nainen ovea avaamaan.<br />
<br />
»Joutukaa!» mutisi oven avaaja mennen heidän edellään suuren eteisen kautta peräovelle.<br />
<br />
»Täällä se on», sanoi hän avaten huoneen oven ja poistuen itse käytävään. Tulijat luulivat äkkiä tulleensa Turkinmaalle. Seinillä oli Persiasta ja Vähästä-Aasiasta tuodut seinäverhot. Jalat aivan upposivat kalliisiin mattoihin, jotka olisivat sopineet sulttanin palatsin kaunisteiksi. Huoneen keskellä pulppuili pieni suihkulähde ja huoneen perällä oli suuri divanisohva itämaisine verhoineen; siinä oli nyt vuode. Tämän omituisen vuoteen korvallisella näkyi miehen pää. Kasvot olivat verettömät ja kutistuneet. Ainoastaan mustista silmistä näkyi, että Palliser vielä eli.<br />
<br />
»Tulitte paraiksi», sanoi hän. »Pelkäsin jo, että tekin jättäisitte minut viimeisillä hetkilläni yksikseni».<br />
<br />
Chester koetti turhaan puhua. Morriskin oli vaiti.<br />
<br />
»Kello on yksitoista», Palliser puhui, »ja ennen puoltayötä minä kuolen».<br />
<br />
»Mitä — mitä tämä kaikki merkitsee?» Morris änkytti.<br />
<br />
»Että George Palliser aiko tunnustaa syntinsä!» kuoleva verkkaisesti vastasi. »Minä kuolen osa osalta. Ruumiissani ei ole enään elämää».<br />
<br />
»Olemme suruissamme», Morris sanoi syvästi liikutettuna. »Emmekö voi tehdä mitään hyväksesi?»<br />
<br />
Onnettoman suuret silmät kyyneltyivät ja hän vastasi:<br />
<br />
»Pyysin teitä tulemaan kolmesta syystä. Ensinnäkin pitää teidän haudata minut James Sterryn nimellä, jolla minut täällä tunnetaan, niin ettei koskaan saada tietää kuka<br />
minä olen. Sitten tulee teidän molempain selvittää George Palliserin pesä. Löydätte testamenttini kirjoituspöytäni salalaatikosta. Sitten tahtoisin vielä saada nähdä paria vanhaa ystävääni». Tuskat vääristivät hänen kasvojansa.<br />
<br />
Vieraat istuutuivat suruissaan vuoteen ääreen.<br />
<br />
»Kerron teille, miten olen joutunut tähän viheliäiseen tilaan», sairas jatkoi. »George Palliseriä pidettiin aina kunnollisena miehenä ja minä itsekin luulin olevani tahraton, kunnes kiusaus tuli... se on minut tähän saattanut».<br />
<br />
Chester kumartui hänen puoleen: »Sano hyvä ystävä», hän kysyi, »oliko se nainen?»<br />
<br />
»Oli».<br />
<br />
»Emme kysy naisen nimeä», Morris äkkiä sanoi, »äläkä sinäkään sano sitä meille».<br />
<br />
»En olisikaan sitä sanonut sekä hänen itsensä että hänen miehensä tähden. Älkää sitä kyselkökään. Te voitte epäillä viatonta naista. Olen aina häntä kiihkeästi rakastanut. Mutta en tullut sitä kolme vuotta sitten ilmaisseeksi. Silloin tulin rakastamaan toisen vaimoa. Oi kuinka ankarasti olen sitä vastaan taistellut! Mutta minä lankesin. Ulkonaisesti pysyin entisenäni; sydämessäni oli salainen synti. Laadin laskuni ilman Jumalaa. Kolme viikkoa sitten tulin katumukseen; valmistauduin lähtemään Europpaan ja aioin alkaa uutta elämää. Olin jo tilannut paikan laivassa. Lähtöpäivän edellisenä iltana tulin kiusaukseen vielä kerran saadakseni nähdä hänet. Tunsin kuitenkin, että jos sen tekisin, en voisikaan lähteä. Mutta juuri samassa hetkessä sain häneltä sähkösanoman tulla tänne!»<br />
<br />
»Tännekö?» Chester huudahti.<br />
<br />
»Niin tänne, täällähän me aina toisemme tapasimme! Täällä minä syntiä tein ja täällä minun se täytyy tunnustaa. Se sähkösanoma rikkoi kaikki aikomukseni. Riensin tänne. Mutta hän ei tullutkaan. Odotin lähes kaksi tuntia. Sitten palasin kotia ja sain toisen sähkösanoman, jossa minulle ilmoitettiin, että hänen miehensä oli saanut tietää kaikki ja että minun täytyi paeta. Pelkurina pakenin tänne».<br />
<br />
Vieraat vilkaisivat toisiinsa. Chester pudisti päätänsä. Morris nyökkäsi. He eivät tahtoneet sanoa hänelle totuutta.<br />
<br />
»Mikset mennyt Europpaan seuraavana aamuna?» Chester kysyi.<br />
<br />
»Kun on kaikki mennyttä, eikö sillä silloin ole silmissämme kaksinkertaista arvoa?» kysyi kuoleva surullisesti. »En voinut enään elää ilman tuota naista ja jäin tänne toivossa, että hän tulisi ja että yhdessä pakenisimme sellaiseen paikkaan, mistä hänen miehensä ei voisi meitä tavoittaa. Talossani on sivuportaat, joita myöten päästään pihasta ullakolle. Palasin sinne parina iltana ilmaisematta itseäni palvelijalleni, kun pelkäsin, että hän ilmiantaisi minut. Viikko sitten kohtasi minua Jumalan rangaistus. Joku, en tiedä kuka, mutta luulen, että se oli kostaja, viritti minulle ansan omassa talossani. Laukaisin pistolini häntä pelottaakseni ja hän ampui vuorostaan minua. Luoti sattui selkärankaani. En muista kuinka pääsin portaita alas ja tänne. Kahdeksan päivää olen nyt kärsinyt helvetillisiä tuskia. Lääkärit ovat kyllä käyneet James Sterryn luona, vaan eivät voineet auttaa. Pahin isku tuli viimeiseksi. Tunsin, että kuolen tänä yönä, ja pyysin häntä vielä kerran tulemaan luokseni. Hänen olisi pitänyt tulla tänne kello seitsemän ja lähteä ennen teidän tuloanne. Mutta häntä ei ole tullut. Hänkin on minut hyljännyt».<br />
<br />
Ulko-oveen koputettiin ja sitten kuului neljä lyhyttä naputusta.<br />
<br />
»Se on hän!» huudahti Palliser. »Menkää toiseen huoneeseen, pian! Älkää katsoko tänne. Älkää koettako saada tietää, kuka hän on. Lupaatteko sen?»<br />
<br />
»Lupaamme!» vastasivat vieraat kiiruhtaen syrjäkomeron verhojen taakse.<br />
<br />
Samassa jo ovi kävi. Tuskainen huudahdus kuului sairaan vuoteelta ja nainen siihen vastasi kiiruhtaen vuoteen ääreen, johon polvistui.<br />
<br />
»Kuinka on miehesi saanut sen tietää?» sanoi sairas heikolla äänellä.<br />
<br />
»Ei hän mitään tiedä», murtunut naisääni vastasi, »ei hän osaa aavistaakaan».<br />
<br />
Ystävät kuulivat sairaan huokaavan. »Entä sähkösanoma?» hän voihki.<br />
<br />
»Muutamat ystäväsi sen lähettivät piloillansa», nainen nyyhkytti. »Eivät he aikoneet mitään pahaa».<br />
<br />
Seurasi pitkä hiljaisuus.<br />
<br />
»Mikset tullut silloin illalla tänne?» Palliser vihdoin kysyi heikolla äänellä.<br />
<br />
»Olin juuri lähdössä, kun... tuli este aivan minun syyttäni».<br />
<br />
»Leikillä tehty sähkösanoma on minut tähän saattanut!» kuoleva kuiskasi; mutta äkkiä tuntui hän saavan voimia ja kuuluvalla äänellä, parhaassa ijässä olevan miehen äänellä hän huusi: »Se on Jumalan sormi!» Kello löi kaksitoista. Tuli hiljaisuus.<br />
Verhojen takaa kuulivat miehet naisen nyyhkyttävän. Viimein hypähti hän pystyyn, seisoi hetken paikallaan ja kiiruhti sitten pois talosta.<br />
<br />
<br />
Kello yhden aikana palasivat ystävät Morrisin luo. Baldwin oli vielä siellä.<br />
<br />
»Onko hän kuollut?» hän sopertaen kysyi.<br />
<br />
Chester nyökkäsi myöntäen.<br />
<br />
»Kuoliko hän puolenyön aikana?»<br />
<br />
»Kuoli», Morris sanoi; »kuinka sen tiedät?»<br />
<br />
»En voi sitä sanoa», Baldwin vastasi. »Hän oli paras ystäväni. Jokin oli, mikä minulle sanoi, että hän kuoli». Hän otti hattunsa. »Lähden nyt kotia».<br />
<br />
»Meidän täytyy pidättää häntä täällä, kunnes hänen vaimonsa ehtii kotia», Morris nopeasti kuiskasi Chesterin korvaan.<br />
<br />
»Niin», Chester vastasi, »niin täytyy».<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;"><br /></span>
<span style="font-size: x-small;">Kyläkirjaston Kuvalehti 3/1906. B-sarja.</span><br />
<div>
<br /></div>
Reijo Valtahttp://www.blogger.com/profile/00147047564415805191noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-8410262813222492518.post-90886950451750272212018-01-24T19:02:00.001+02:002018-01-24T20:20:21.147+02:00Anatole France - Vuonna 2270<div style="text-align: center;">
<span style="font-size: x-large;">Vuonna 2270</span></div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
Kuvaus tulevaisuuden yhteiskunnasta Anatole Francen* mukaan</div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<br />
Vanhoillinen parisilainen epäilijä on nukahtanut Herran vuonna 1903 ja herännyt vuonna 2270. Hän kertoo nyt näkemiään ja kuulemiaan:<br />
<br />
Ympärilläni oli kaikki muuttunutta, uutta ja kummallista. Kadonneet olivat puut ja ruohokentät, joita ennen olin tottunut näkemään. Missä ennen suurkatujen korkeat harmaat rakennukset kohosivat, siinä nyt oli silmää miellyttävä rivi pieniä kivitaloja, kukin puutarhansa keskessä. Talot olivat rakennetut aivan outoon tyyliin; ne olivat liian pieniä rikkaitten ihmisten asunnoiksi, mutta kuitenkin olivat ne kaunistetut maalauksilla ja kuvanveistoksilla. Rautateitä ei näkynyt eikä automobilejä eikä minkäänlaisia vaunuja. Sen sijaan liikkui maan ylitse suuria varjoja. Silmäsin ylöspäin ja huomasin, että ilmassa kiiti parvittain suuria lintuja ja kaloja. Uraltaan siirtyneen Seinejoen rannalla tapasin joukon puseroihin puettuja ihmisiä. He olivat työvaatteissaan, mutta heidän käytöksensä oli varmempaa ja sulavampaa kuin meikäläisten työmiesten. Pian havaitsin heidän joukossaan olevan naisiakin. Aluksi en heitä ollut huomannut; he näet olivat puetut samalla lailla kuin miehetkin ja olivat pitkiä ja solakoita kuin Amerikan naiset. Vaikkeivät he näyttäneet vaarallisilta, katselin minä heitä kuitenkin pelokkaasti. Minusta he olivat merkillisempiä kuin kaikki ne merkilliset olennot, mitä ennen olin maailmassa nähnyt. Kun en halunnut nähdä ihmisiä, läksin autiolle kadulle. Pian tulin torin tapaiselle paikalle, minne oli pystytetty punaisilla lipuilla koristettuja patsaita, joihin oli kultaisilla kirjaimilla kirjoitettu: Europan Yhdysvallat. Patsaisiin oli kiinnitetty ilmoitusarkkeja, jotka olivat painetut kummallisilla kirjaimilla ja sellaisella kielellä, jota en täysin ymmärtänyt. Sitä tavaillessani kulki ilmassa lenteleväin lukemattomain koneitten varjoja ohitseni. Katsahdin jälleen tuohon tuntemattomaan avaruuteen, joka oli tiheämmin asuttu kuin maa, ja näin siellä auringon. Minua melkeinpä itketti, sillä se oli ainoa tuttu esine, mitä koko päivänä olin nähnyt. Sitten rupesin taas tarkastamaan julistusarkkeja ja luin niissä päiväyksen: 28 p. kesäkuuta vuonna 220 Europan Yhdysvaltain perustamisen jälkeen. Mitä se merkitsi? Eräästä maajuhlan johdosta annetusta liittoneuvoston julistuksesta sain siitä selvän. Siinä seisoi: »Toverit! Te tiedätte, miten vanha yhteiskunta kukistui kauheilla hirmutapauksilla 20. vuosisadan viimeisenä vuonna ja miten 50-vuotisen anarkian jälkeen perustettiin kaikkien »Europan kansain liitto». Vuosi 220 oli siis vuosi 2270 jälkeen Kristuksen syntymän.<br />
<br />
Harhailin ympäri tietämättä minne menisin, kunnes lopulta tapasin miehen, joka otti minut mukaansa leipomoon, missä minut pantiin työhön s.o. hoitamaan jotakin ihmeellistä, X-säteillä käypää konetta, josta en ymmärtänyt hölyn pölyä. Illalla sain työni palkaksi »ruuan ja asunnon osoituksen».<br />
<br />
Toverini sanoi minulle: »Sinulla mahtaa jo olla hirmuisen nälkä. Jos tahdot, voit syödä yhteisessä ruokalassa. Saat myöskin aterioida omassa huoneessasi, jos haluat, tai jos viitsit tulla syömään minun luokseni muutamain toverien seuraan, niin käypi sekin päinsä. Käyn ilmoittamassa telefonilla, että lähettävät ruokaa sinullekin. Varmaan olet sinä tullut hyvin kaukaa. Mikä sinä oletkaan ja mistä tulet?»<br />
<br />
Nuo kysymykset saattoivat minut hyvin hämilleni. En voinut puhua hänelle totuutta. En uskaltanut sanoa, että olin 20. vuosisadan porvarillisia. Hän olisi silloin varmaan luullut minua hulluksi. Vastasin senvuoksi kierrellen ja kaarrellen olevani toimetta ja tulevani hyvin kaukaa.<br />
<br />
Hän hymyili: »Kyllä ymmärrän», hän sanoi, »et uskalla tunnustaa, että tulet Afrikan Yhdysvalloista. Et ole ainoa europpalainen, joka sinne on paennut. Mutta ainapa pakolaiset tulevat takaisin.»<br />
<br />
En vastannut mitään, ja vaitiolostani hän päätti olevansa oikeassa. Hän pyysi minua uudelleen tulemaan luoksensa, ja kysyi nimeäni. Minä vastasin: Hippolyte Dufresne. Hän tuntui kummastelevan sitä, että minulla oli kaksi nimeä. »Minun nimeni on Mikko», hän sanoi. Sitten katseli hän tarkkaavasti olkihattuani, takkiani, kenkiäni ja koko pukuani, joka kyllä saattoi olla tomuinen, mutta ei ollut huono, sillä enhän minä teetä vaatteitani nurkkaräätäleillä.<br />
<br />
»Hippolyte», hän sanoi, »voin itsekin sanoa, mistä tulet. Olet asunut neekerien seurassa. Vain tsulu- ja basutoneekerit kutovat vielä noin huonosti, ompelevat vaatteet noin tökerösti, tekevät noin rumia kenkiä ja tärkkelöivät liinavaatteita kovaksi. Ei missään muualla ajella partaa tuolla tavoin, että jätetään viikset ja poskiparta. Tuommoista kuvamaista parranajelua, joka on viimeinen jäte ihokuvista, pitävät enään ainoastaan basutolaiset ja tsulut tapanaan. Nuo Afrikan Yhdysvaltain mustat kansat elävät vielä raakalaisuudessa, joka suuresti muistuttaa Ranskan oloja kolme neljäsataa vuotta sitten.»<br />
<br />
Suostuin lähtemään Mikon luo. »Asun Solognessa», hän sanoi, »mutta minulla on hyvänlainen lentokone, jolla pian pääsemme perille».<br />
<br />
Hän pyysi minua astumaan suureen lentokoneeseen, ja sillä sitten läksimme liesuun sellaista vauhtia, että tuskin hengittää saattoi. Maisemat olivat aivan toisennäköisiä kuin mitä olin ennen nähnyt. Kaikkien teitten varsilla oli taloja, ja siellä täällä näkyi kanavain hopeavöitä. Olin aivan haltioissani.<br />
<br />
»Maata viljellään hyvin», Mikko sanoi, »nyt, kun kemistit itse sitä viljelevät. Paljon on keksitty ja paljon tehty työtä viimeisen kolmensadan vuoden kuluessa. Sosialismin voimaansaattamiseksi täytyi saada maa 4—5 kertaa tuottoisemmaksi kuin se oli kapitalistisen anarkian aikana. Sinä, joka olet ollut mustain maanosassa, tiedät heidän tuotantonsa olevan niin vähäistä, että tasajako olisi köyhyyden eikä rikkauden tasajakoa. Tähän runsaampaan tuotantoon, jonka täällä näet, on etenkin tiede meitä auttanut. Kaupunkienkin hävittäminen on ollut maanviljelykselle hyvin edullista. Kauppaväki on jakaantunut melkein tasaisesti maanviljelyksen ja teollisuuden palvelukseen.»<br />
<br />
Mitä, huudahdin minä, oletteko hävittäneet kaupungit? Mihin sitten on Parisi joutunut?<br />
<br />
»Eihän siellä asu juuri ketään», Mikko vastasi; »useimmat niistä inhottavista ja epäterveellisistä viisikerroksisista taloista, joissa kaupunkilaiset vanhaan aikaan asuivat, ovat ravistuneet raunioiksi eikä niitä ole uudelleen rakennettu. Kelvotonta olikin 20. vuosisadan rakennustyö. Olemme säilyttäneet museoiksi muutamia vanhempia rakennuksia, jotka olivat parempia. Meillä on paljon museoita ja kirjastoja, joista hankimme tietomme. Vanhasta kuuluisasta kaupungintalostakin on osia säilytetty. Kun ei meillä ole oikeusistuimia, kauppaa eikä sotajoukkoja, niin emme tarvitse varsinaisia kaupunkejakaan. Muutamilla seuduilla asuu kuitenkin ihmisiä tiheämmässä kuin toisilla. Vaikka kulkuneuvomme ovat aika nopeat, on kaivosseuduilla kuitenkin tiheämpi asutus.»<br />
<br />
Mitä kummaa, sanoin, oletteko lakkauttaneet tuomioistuimetkin? Oletteko hävittäneet rikoksetkin?<br />
<br />
»Rikoksia kestää niinkauan kuin tuota vanhaa ikävää ihmiskuntaakin on olemassa. Mutta rikosten lukuisuus on suuresti vähentynyt kurjuuden vähentyessä. Suurten kaupunkien esikaupungit olivat rikosten hautomislaitoksia; mutta mehän hävitämme suuret kaupungit.»<br />
<br />
Niin puheli Mikko rauhallisesti ohjatessaan lentokonetta.<br />
<br />
Pysähdyimme pienen sievän talon kohdalle.<br />
<br />
»Nyt olemme perillä», Mikko sanoi, »tässä minä asun. Tänä iltana on meillä koossa muutamia tovereja, jotka harrastavat tilastotiedettä niinkuin minäkin.»<br />
<br />
Mitä kummaa? Luulin teitä leipuriksi.<br />
<br />
»Olen leipuri 6 tuntia päivässä. Se on työpäivän pituus, niinkuin liittoneuvosto noin sata vuotta sitten on päättänyt. Lopun aikaani käytän tilastotieteeseen, joka on astunut historian sijalle. Vanhat historioitsijat kertoivat niistä huomiota herättävistä teoista, joita pieni ryhmä ihmisiä oli tehnyt. Me teemme tiliä tuotannosta ja kulutuksesta.»<br />
<br />
Mikko käski minut istumaan pöytään, jonka ääreen istuutui vanhempi Morin niminen mies ja kaksi naista, Cheron ja Parceval. Heidän lyhyt tukkansa ja reipas katsantonsa teki heidät nuorten miesten näköisiksi. Mutta minä arvasin heidät naisiksi. Parceval oli minusta koko sievä, vaikkei hän enään ollut nuori. Cheron oli kerrassaan ihastuttava.<br />
<br />
Ruoka oli ihmellistä, mutta maistui hyvältä. Morin kaatoi lasiini olutta ja käski juomaan sitä niinpaljon kuin halutti. »Siinä ei ole ensinkään alkoholia», hän sanoi.<br />
<br />
Huvittaako alkoholikysymyskin teitä? minä kysyin.<br />
<br />
»Kyllä», Morin vastasi, »koska alkoholin valta onneksi saatiin kukistetuksi ennen vanhan aikakauden loppua. Muutoin olisi ollut mahdotonta perustaa uutta yhteiskuntaa. Juoppouteen vajonnut köyhälistö ei kykene vapauttamaan itseänsä.»<br />
<br />
Ruualta päästyä kertoi Morin, kuinka uuden yhteiskunnan perustaminen oli tapahtunut. »Kapitalismin viimeisenä satana vuonna syntyi tuotannon ja kilpailuhulluuden epäjärjestyksestä sanomattomia onnettomuuksia. Kapitalistit ja työnantajat koettivat jättiläismäisillä liitoilla turhaan järjestää tuotantoa ja hävittää kilpailua. Sinä anarkian aikana oli luokkataistelu sokea ja hirmuinen. Köyhälistölle tuottivat voitot melkein yhtä suuria kärsimyksiä kuin tappiot, se sortui niiden rakennusten alle, joita se itse oli kukistanut, sitä raastoivat sisälliset riidat ja sokeassa raivossa kääntyi se parhaita johtajiansa ja uskollisimpia ystäviänsä vastaan; se taisteli epäjärjestyksessä, pimeydessä ja sekaannuksessa. Mutta kuitenkin saavutti se milloin yhden milloin toisen edun: palkanparannuksia, työajanlyhennyksiä, yhtymis- ja toimintavapautta, valtiollista valtaa ja yleisen mielipiteen kannatusta. Mutta sen luultiin hukkuvan sisällisiin taisteluihinsa ja eksymyksiinsä, vaikka kaikki suuret puolueet ovat jakautuneita ja tekevät erehdyksiä. Vaan itse olojen johdonmukaisuus oli köyhälistön puolella. Vuosisadan lopulla oli se päässyt niin hyviin oloihin, että se saattoi lähteä eteenpäin. Jos puolue tahtoo tehdä vallankumousta, täytyy sen olla mahtava puolue. Valtioitten hallitsijat olivat jo kauan pitäneet sotajoukkoa ainoastaan köyhälistön kurittamista varten; sotia ei enään peljätty eikä toivottu. Vihdoin perääntyivät hallitsevat. Pysyväin armeijan sijaan tulivat milisisotamiehet, joita sosialidemokratiset aatteet innostuttivat. Kun ei enään ollut kanuunoita ja kiväärejä suojelemassa yksinvaltaisia hallituksia, niin kukistuivat ne toinen toisensa jälkeen ja niiden sijaan perustettiin tasavaltaisia hallitusmuotoja. Liikkeeseen olivat yhtymättä ainoastaan Englanti, joka jo ajoissa oli hankkinut työväen sietämän hallitusmuodon, ja Venäjä, jossa itsevaltius ja kirkkovalta yhä edelleen pysyivät voimassa. Mutta Venäjän hallitus vaipui syvimpään kurjuuteen ja heikkouteen, jonkalaiseen vain itsevaltaiset monarkiat saattavat vaipua. Venäjän köyhälistö ja yliopistopiirit nousivat yhteiseen kapinaan ja hirmuisten murhayritysten ja veritöitten jälkeen pääsi vallankumouspuolue voitolle ja perusti parlamentarisen valtiomuodon.<br />
<br />
Oli luultu, että ensimmäiseksi sosialidemokratiseksi valtioksi tulisi Saksa, missä työmiehet jo sata vuotta olivat olleet järjestyneitä ja missä sosialismin kehdon katsottiin olevan. Mutta vaikka Ranska oli huonommin varustettu, ehti se kuitenkin ensiksi. Vallankumous alkoi Lyonissa, Lille'ssä ja Marseillensa »Internationalen» sävelten kaikuessa. Kahden viikon kuluttua liehui punainen lippu Parisin herrana. Sitten julistettiin sosialismin valta alkaneeksi Berlinissäkin. Sosialismin voittoa seurasi kansain yhdistyminen. Europan kaikkien tasavaltain edustajat kokoontuivat Brysseliin, missä Europan Yhdysvaltain perustaminen julistettiin.»<br />
<br />
Morin selitti sitten sosialistisen yhteiskunnan periaatteet. Hän kertoi, että tuotantovälineet kuuluivat nyt yhteiskunnalle, vaan nautintovälineet yksityisille. »Olemme hävittäneet», hän sanoi, »mahdollisuuden riistää yhteiskunnalta työn hedelmät yhden tai useampien yksityisten eduksi. Sosialistinen yhteiskunta ei eroa kapitalistisesta ainoastaan siinä kohden, että nyt kaikki tekevät työtä, vaan myöskin siinä kohden, ettei työ kapitalistisessa yhteiskunnassa ollut järjestettyä ja että silloin tehtiin niin paljon turhaa: kaupungeissa oli joukoittain virkamiehiä, hallitushenkilöitä, kauppiaita ja apulaisia, jotka työskenlelivät mitään tuottamatta; oli sotamiehiä; ja työn tulokset jaettiin huonosti».<br />
<br />
Kysyin, kuinka oli ollut mahdollista saada kaikki tekemään työtä? Morin vastasi: »Raakalaisuuden aikana aina vanhan aikakauden loppuun saakka suosivat ylimykset ja rikkaat käsityötä ja huolehtivat vain vähässä määrässä henkensä viljelyksestä. Heidän halunsa oli aina sellaisiin toimiin kuin metsästykseen ja sotaan, joissa tulee kysymykseen enemmän ruumis kuin pää. Voihan siis sanoa, että he harjoittivat käsityötä. Heidän työnsä oli velttoa tai vahingollista, koska ennakkoluulot estivät heitä ryhtymästä hyödylliseen, onnea tuottavaan työhön ja koska hyödyllistä työtä niinä aikoina enimmäkseen harjoitettiin arvottomissa ja vastenmielisissä muodoissa. Verraten helposti on saatu kaikki rakastamaan työtä, kun työ on uudelleen saatettu kunniaansa. Raakalaisajan ihmiset ylpeilivät sapelistaan tai pyssystään. Nykyajan ihmiset ylpeilevät kuokastaan tai vasarastaan. Ihmisten pohjaluonne ei vaihdu.»<br />
<br />
Kuinkas voidaan tulla toimeen rahatta?<br />
<br />
»Me vaihdamme tavaroita sellaisilla osoituslipuilla, jollainen sinullakin on, toveri. Ne vastaavat työtuntejamme. Tavarain arvo mitataan sen ajan mukaan, mikä on mennyt niiden valmistamiseen. Leipä, liha, olut, vaatteet, lentokoneet y.m. maksavat niin ja niin monta työtuntia tai työpäivää. Osoitusten kauppa on kielletty, mutta sitä ei ole voitu kokonansa estää. Meidän joukossamme on nyt niinkuin ennenkin ahnaita ja tuhlaavaisia, ahkeria ja laiskoja, rikkaita ja köyhiä, onnellisia ja onnettomia, tyytyväisiä ja tyytymättömiä ihmisiä. Mutta kellään ei ole puutetta, ja onhan sekin jo jotain. Me emme sano, että ihmiset ovat pahoja, emmekä että he ovat hyviä; he ovat sellaisia kuin ovat. Mutta he elävät rauhassa, kun ei ole syytä miksi tappelisivat. Voimme ainoastaan yhdellä sanalla kuvata yhteiskuntatilaamme. Sanomme elävämme sopusoinnussa.»<br />
<br />
Entä kuinka käy henkisen työn tällaisessa yhteiskunnassa? ehätin minä kysymään.<br />
<br />
»Sosialistinen valtio suosii kaikkia opintoja. Opintoa katsotaan tuotannolliseksi, sillä ilman oppimista ei voi tuotantoa harjoittaa. Opinnot antavat yhtä hyvän olemisen oikeuden kuin työkin. Ne, jotka antautuvat pitkiin ja vaivaloisiin tutkimuksiin, saavat elää rauhassa ja kunniassa valtion kustannuksella.»<br />
<br />
Puhe kääntyi myöskin perintöoikeuteen. Ihmetellen kysyin, kuinka käy laatuun se, etteivät lapset saa perintöä vanhemmiltaan? Morin vastasi:<br />
<br />
»Kuinka moni sitten sai perintöjä kapitalismin aikana? Ehkä yksi tuhannesta tai kymmenestätuhannesta. Mutta saattoihan sen ymmärtää niinkauan kuin oli perheitäkin.»<br />
<br />
Mitä, eikö teillä ole perheitäkään?<br />
<br />
Cheron, josta minun kysymykseni näytti tuntuvan hyvin hassulta, rupesi selittämään: »Tiedämme kyllä, että kafferineekereillä on vielä avioliittolaki. Mutta me Europan naiset emme sido vapauttamme lupauksilla; tai jos sidommekin, niin ei laki tunnusta niitä päteviksi. Eivät miehet eivätkä naiset sitoudu lupauksiin; mutta kuitenkaan ei ole harvinaista, että heidän liittonsa kestää koko elämän. Vanhoina aikoina sai mies uskotelluksi naiselle, että nainen oli hänen omansa. Me emme mene sellaisiin ansoihin. Me uskomme, että ihmisolento kuuluu vain itselleen.»<br />
<br />
Mutta lapset, mihin ne jäävät, kun ei ole olemassa perheitä? Eikö niitä hyljätä?<br />
<br />
»Kuinka voit sellaista uskoa? Naisissa on hyvin syvä äidinrakkaus. Vanhoina inhottavina aikoina nähtiin äitien taistelevan hätää ja häpeää vastaan kasvattaakseen aviottomia lapsiaan. Kuinka äidit nyt jättäisivät lapsensa, kun siitä ei ole hätää eikä häpeää? Meidän joukossamme on paljon hyviä vaimoja ja hyviä äitejä. Mutta on paljon niitäkin naisia, ja niiden luku on lisääntymässä, jotka eivät ota miestä ensinkään.»<br />
<br />
Oletteko onnellisia? minä vielä kysyin.<br />
<br />
»Ihmisluonne on sellainen, ettei se voi nauttia täydellistä onnea. Mutta me olemme tehneet elämän siedettäväksi kaikille. Ja onhan jotain jo sekin. Jälkeläisemme pääsevät varmaan pitemmälle. Meidän yhteiskuntamme ei ole muuttumaton. Ulkonaista vaaraa tosin ei ole uhkaamaasa. Rajojamme puolustetaan sähköllä. Liiton ympäri on järjestetty salamavyöhyke. Siellä täällä istuu mies kiikari kädessään sähköpatterin ääressä. Muita sotamiehiä emme tarvitse, sillä kun hän painaa sormellaan nappulaa, voi hän yhdessä tuokiossa hävittää 500,000 miehisen armeijan. Mutta sen sijaan on meillä sisällisiä vihollisia: anarkisteja. Heitä on paljon ja he ovat innokkaita ja viisaita; melkein kaikki kemistimme ja professorimme ovat anarkisteja. He väittävät, että ihmiskunta voi tulla onnelliseksi vasta siinä tilassa, joka syntyy itsestään, kun yhteiskunta hävitetään. He ovat vaarallista väkeä ja olisivat vielä vaarallisempia, jos heitä vainoisimme.»<br />
<br />
Aloin jo tietää tarpeeksi, nousin seisomaan ja kiitin tovereitani ystävällisyydestään minua kohtaan. Pyysin Monnia kuitenkin vielä vastaamaan yhteen kysymykseen: Onko teillä uskontoa?<br />
<br />
»On», vastasi hän, »on moniakin, on aivan uusiakin. Ranskassa on inhimillistä uskontoa, positivismia, kristillisyyttä ja spiritismiä. Muutamilla seuduilla on vielä katolilaisiakin, mutta heitä on vähän ja nekin ovat hajaantuneet lahkoihin, sittenkuin 20. vuosisadalla kirkko ja valtio erotettiin toisistaan. Paavia ei enään pitkiin aikoihin ole ollut olemassa.»<br />
<br />
»Älähän nyt», sekaantui Mikko puheeseen, »vielähän paavi on hengissä. Olen sattumalta tavannut hänen. Hänen nimensä on Pius XXV, hän on ammatiltaan värjäri ja asuu Orson kadun varrella Roomassa.»<br />
<br />
Keskustelu alkoi nyt kulkea tutummilla ja hauskemmilla aloilla. Huvittavaa seurustelua olisi jatkunut tiesi kuinka kauan, ellei 20. vuosisadan kamaripalvelija olisi tullut minua herättämään.<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;"><br /></span>
<span style="font-size: x-small;">* Kuuluisa ranskalainen kirjailija Anatole France on Dreyfus-jutun jälkeen ottanut innokkaasti osaa sosialistiseen herätystyöhön. Hänen uusimmassa romanissaan on tulevaisuuden yhteiskunnasta aaterikas kuvaus, jonka supistetussa muodossa lainaamme lehteemme.</span><br />
<span style="font-size: x-small;"><br /></span>
<span style="font-size: x-small;"><br /></span>
<span style="font-size: x-small;"><br /></span>
<span style="font-size: x-small;"><i><br /></i></span>
<span style="font-size: x-small;"><i>Kyäkirjaston Kuvalehti 3/1906. B-sarja</i></span><br />
<br />Reijo Valtahttp://www.blogger.com/profile/00147047564415805191noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-8410262813222492518.post-46471425612805628752017-09-26T18:00:00.000+03:002017-09-26T18:00:00.169+03:00Hjalmar Söderberg - Tihkusade<div style="text-align: center;">
<span style="font-size: x-large;">Tihkusade</span></div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
Kirjoittanut Hjalmar Söderberg</div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
Suomennos</div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<br />
<br />
<br />
<br />
On taaskin syksy ja pimeät päivät, ja aurinko piiloutuu avaruuksien pimeimpään kolkkaan, ettei kukaan näkisi kuinka kalpeaksi, vanhentuneeksi ja riutuneeksi se viime aikoina on tullut. Mutta sillaikaa kuin tuuli vinkuu ikkunan rakosissa, sade rapsii syöksytorvissa ja märkä koira ulvoo suletun portin edustalla alhaalla kadulla, ja ennenkuin syksyn ensi takkavalkea vielä on ehtinyt palaa loppuun, tahdon kertoa teille sadun tihkusateesta. Kuunnelkaa siis:<br />
<br />
Joku aika sitten hyvä Jumala niin vihastui ihmisten huonouteen, että hän päätti rangaista heitä tekemällä heidät vieläkin huonommiksi. Kaikkein mieluimmin hän suuressa hyvyydessään olisi tahtonut hukuttaa heidät kaikki uuteen vedenpaisumukseen. Mutta hän oli kerran heikkona hetkenä luvannut Noakille, ettei hän koskaan enää sitä tekisi.<br />
<br />
— Kuulehan, ystäväni, sanoi hän sen vuoksi eräänä päivänä paholaiselle, sinä tosin et ole mikään pyhimys, mutta sinulla on tosiaankin hyviä päähänpistoja, ja sinun kanssasi voi ainakin keskustella. Ihmiset ovat huonoja, eivätkä tahdo tehdä parannusta. Kärsivällisyyteni, joka on rajaton, on nyt lopussa ja olen päättänyt rangaista heitä, tekemällä heidät vielä huonommiksi. Toivon nimittäin, että he silloin tuhoavat sekä toisensa että itsensä. Minusta tuntuu siltä, kuin jos harrastuksemme — muuten niin erilaisia kuin ne ovatkin — tässä kerrankin olisivat löytäneet yhtymäkohdan; minkä neuvon minulle annat?<br />
<br />
Paholainen pureskeli miettien häntänsä päätä.<br />
<br />
— Herra, vastasi hän lopuksi, viisautesi on yhtä suuri kun hyvyytesi. Tilasto osoittaa, että useimmat rikokset tapahtuvat syksyllä, jolloin päivät ovat pimeät ja taivas harmaa ja maa on sateen ja sumun peitossa.<br />
<br />
Hyvä Jumala miettii sanoi kauan näitä sanoja.<br />
<br />
— Ymmärrän, hän vihdoin. Neuvosi on hyvä ja tahdon sitä seurata. Sinulla on hyvät lahjat, ystäväni, mutta sinun pitäisi käyttää niitä paremmin.<br />
<br />
Paholainen hymyili ja heilutti häntäänsä, sillä tämä häntä miellytti, ja liikutettuna hän ontui kotiinsa.<br />
<br />
Mutta hyvä Jumala sanoi itsekseen:<br />
<br />
— Tästä lähtien tulee aina olemaan tihkusade. Pilvet eivät koskaan tule hajaantumaan, sumu ei koskaan nousemaan, aurinko ei milloinkaan paistamaan. Ja on oleva hämärää ja harmaata päivien loppuun asti.<br />
<br />
Ja niin tapahtui.<br />
<br />
Sateenvarjontekijät ja kalossitehtailijat iloitsivat aluksi, mutta ei kestänyt kauan ennenkuin hymy heidänkin huulillensa jäykistyi. Ihmiset eivät tiedä mitä arvoa kauniilla ilmalla heille on, ennenkuin jonkun aikaa ovat saaneet olla sitä paitsi. Iloiset muuttuivat raskasmielisiksi ja raskasmieliset tulivat mielipuoliksi ja hirttäytyivät toinen toisensa jälkeen taikka kokoontuivat pitämään hartauskokouksia. Pian lakattiin tekemästä työtä ja hätä oli suuri. Rikoksien lukumäärä kasvoi huimaavasti, vankilat täyttyivät liiaksi, mielisairaalat riittivät ainoastaan viisaille. Elävien lukumäärä väheni ja heidän asuntonsa jäivät autioiksi. Säädettiin kuolemarangaistus itsemurhasta. Mutta mikään ei auttanut.<br />
<br />
Ihmiskunta, joka kautta sukupolvien oli uneksinut ja runoillut ikuisesta keväästä, kulki kohti viimeistä aikaansa, läpi ikuisen syksyn.<br />
<br />
Päivä päivältä kasvoi turmelus, maanääret jäivät autioiksi, kaupungit sortuivat raunioiksi. Toreille kokoontuivat koirat ulvomaan; mutta kujissa kulki vanha ontuva mies talosta taloon, säkki selässä sieluja kokoillen. Ja joka ilta hän ontui kotiin säkki<br />
täynnä.<br />
<br />
Mutta eräänä iltana hän ei ontunutkaan kotiin. Sen sijaan hän meni taivaan valtakunnan ovelle ja suoraan hyvän Jumalan valtaistuimen eteen. Siinä hän pysähtyi, kumarsi ja sanoi:<br />
<br />
— Herra, sinä olet viime aikoina vanhentunut. Me olemme vanhentuneet molemmat, ja se johtuu siitä, että meillä on niin ikävä. Oi, Herra, huonon neuvon minä sinulle annoin. Ne synnit, jotka minun mieltäni kiinnittävät, tarvitsevat silloin tällöin vähäisen aurinkoa viihtyäkseen. Katso, sinä olet tehnyt minut kurjaksi lumppujen kokoojaksi!<br />
<br />
Ja näin sanoen hän paiskasi likaisen säkkinsä valtaistuimen portaita vastaan sellaisella voimalla, että side katkesi ja sielut liitelivät ulos. Ne eivät olleet mustia, vaan harmaita.<br />
<br />
— Ne ovat viimeisten ihmisten sieluja, sanoi paholainen, minä lahjoitan ne sinulle, Herra. Mutta varo itseäsi käyttämästä niitä, jos on aikomuksesi luoda uusi maailma!<br />
<br />
*<br />
<br />
Tuuli vinkuu ikkunan rakosissa ja sade rapsii syöksytorvissa, ja tähän satu nyt loppuu. Se, joka ei ole sitä ymmärtänyt, voi lohduttautua sillä, että huomenna on kaunis ilma.<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Suomen Kuvalehti 40/1917.</span><br />
<div>
<br /></div>
Reijo Valtahttp://www.blogger.com/profile/00147047564415805191noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-8410262813222492518.post-84754151884982940492017-09-25T18:00:00.000+03:002017-09-25T20:12:11.384+03:00Simo Saarnio - Avioliitto<div style="text-align: center;">
<span style="font-size: x-large;">Avioliitto</span></div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
Kirjoittanut Simo Saarnio</div>
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
Koska he olivat taiteellisia sieluja, eivät he tahtoneet »hävitä joukkoon». Sen vuoksi heitä ei myöskään vihitty kirkossa tai morsiamen kotona, vaan aivan toisella tavalla.<br />
<br />
Juho Kullervo tuli äkkiarvaamatta aamupäivällä Lempi Haltion luo ja sanoi:<br />
<br />
— Nyt me menemme vihille.<br />
<br />
Lempi vastasi huolettomasti kuin olisi ollut kysymys vain Brondiniin menosta.<br />
<br />
— Vai niin. Olisit sentään voinut pukeutua hiukan siistimmästi. Tai edes lähettää tuon harmaan nuttusi pestäväksi. Onhan se täynnä punssitahroja.<br />
<br />
Juho istahti tuolille ja sanoi kärttyisästi.<br />
<br />
— Oletko sinäkin siis samanlainen pikkusielu kuin ne kaksi edellistä vaimoanikin? Etkö sinä käsitä, että juuri tämä tahriintunut nuttu erottaa minut muista. Juuri tällä hetkellä on meidän toimittava niin, että siitä tulee jotain tavallisuudesta poikkeavaa.<br />
<br />
Lempi ei vastannut, vaan laitteli peilin ääressä tukkaansa kuntoon, asetteli hattuaan paikoilleen hattuneula suussa ja kääntyi Juhon puoleen.<br />
<br />
— Olkoon siis niinkuin haluat. Menkäämme.<br />
<br />
Juho nousi ja painoi laajalierisen huopalakkinsa päähänsä. Ja niin he läksivät pastorinkansliaan. Matkalla selitti sulhanen.<br />
<br />
— Meidän ei pidä unohtaa sitä, että meitä alati vaanii historian tarkka silmä. Ajattele tulevaisuutta. Kerran kymmenien vuosien päästä joku nuori maisteri selittää väitöskirjassaan tarkoin tämän tilanteen. »Juho Kullervo saapui Lempi Haltion luo vallan arkipuvussaan ja ilmoitti hetken tulleen, jolloin heidät oli vihittävä.» Juuri niin hän tulee kirjoittamaan. Ja sitten hän huudahtaa: »Eikö tämäkin todista suuren miehen omintakeisuutta ja riippumattomuutta turhanpäiväisistä juhlamenoista.»<br />
<br />
He tulivat pastorinkansliaan ja istahtivat odotushuoneen penkille. Juho meni selittämään päivystävälle pappismiehelle asiaansa. Sitten hankittiin tilapäisesti kaksi todistajaa, morsiuspari vietiin syrjähuoneeseen ja siellä heidät vihittiin.<br />
<br />
Kun he saapuivat jälleen Annankadulle, sanoi Juho.<br />
<br />
— Sinä voit kaikki nyt mennä meidän uuteen kotiin laittamaan kaikki kuntoon. Minä lähden Gambriniin suurukselle.<br />
<br />
Lempi katsoi pitkään Juhoa.<br />
<br />
— Ketä siellä on?<br />
<br />
— Pari aatetoveria ja toinen entisistä vaimoistani. Olisi ollut hauska nähdä se toinenkin, mutta hän on juuri häämatkalla uuden miehensä kanssa.<br />
<br />
— Enkö minä saisi tulla mukaan?<br />
<br />
— Et. Se sotkisi taas koko minun ohjelmani. Se olisi liiaksi jokapäiväistä. Mene sinä nyt vaan kotia ja tee niinkuin käsken.<br />
<br />
Lempi jäi seisomaan mietteihinsä, kun Juho ilman muuta läksi astelemaan tuttua käytävää Gambriniin päin. Kun hänen miestään ei enää näkynyt kulman takaa, alkoi hänestä koko juttu tuntua sangen omituiselta, sillä olisihan Juho sentään voinut ottaa hänet mukaansa. Mutta olihan hän kaunosielu, jota ei saa arvostella tavallisilla mitoilla, tehköön siis mitä haluaa.<br />
<br />
Ja niin läksi Lempi heidän uuteen kotiinsa. Kaksi huonetta ilman keittiötä. Vuokrattu kuukausittain toistaiseksi ... Vuokralle ostetut huonekalut.<br />
<br />
Lempi heittäytyi sohvalle pitkälleen miettimään.<br />
<br />
»Meitä alati vaanii historian tarkka silmä», oli Juho sanonut. Olkoon sitten niin kuin on. Olivathan he kaunosieluja.<br />
<br />
Juho tuli Gambriniin täsmälleen samaan aikaan kuin hän oli tullut vuosikausia. Hän asettui samaan pöytään, jossa hän aina oli istunut, sillä hän ei halunnut siinä suhteessa mitään vaihtelua. Hetken päästä saapuivat pöytään hänen aatetoverinsa ja toinen hänen entisistä vaimoistaan.<br />
<br />
He alkoivat syödä suurusta. Keskustellen kaikista maailman asioista, jotka he koettivat selittää oman näkökantansa mukaan, tulivat he maininneeksi Juhon toisen entisen vaimon häämatkasta. Silloin huomautti Juho noin sivumennen.<br />
<br />
— Minut vihittiin myöskin hetki sitten.<br />
<br />
Hän odotti, minkä vaikutuksen tämä salamana tullut ilmoitus tekisi läsnäoleviin, mutta nämä eivät olleet kuulevinaankaan. He olivat myös kaunosieluja, jonka vuoksi he eivät tahtoneet painostaa Juhon ilmoittaman asian tärkeyttä, vaan sivuuttivat sen, puhuen edelleen muista asioista.<br />
<br />
Juho tuli hiukan hämilleen. Hän ei oikein tiennyt, mitä hänen oli asiasta ajateltava. Hän oli järjestänyt kaikki niin hienosti, että hänellä oli täysi syy odottaa toisten hämmästyvän hänen uutisestaan. Kun niin ei tapahtunut, arveli hän, että he eivät olleet kuulleet, mitä hän sanoi.<br />
<br />
— Minut vihittiin hetki sitten, toisti hän. Minulla on nyt taas vaimo. Hänen nimensä on Lempi Haltio.<br />
<br />
— Mitä se meitä liikuttaa, huomautti silloin muuan hänen aatetovereistaan. Miksi sinä kerrot meille sinun yksityisistä asioistasi, jotka eivät meitä huvita. Heitä ne! Ole henkevä, se huvittaa meitä enemmän.<br />
<br />
Juho oli saanut nenälleen ja se kismitti häntä. Hän vilkasi entiseen vaimoonsa nähdäkseen, mitä tämä ajatteli asiasta. Ja silloin hän huomasi naisen silmissä vahingonhymyn. Hän vimmastui. Hänelle — Juho Kullervolle — oli tehty suuri loukkaus. Miten hän kostaisi? Nousisiko pöydästä ja lähtisi matkoihinsa? Ei, silloin hän olisi ollut naurettava. Vastaisiko jollain hävyttömyydellä? Ei, se suurentaisi turhanpäiten asiaa. Hän nieli siis harminsa, kysyi leppeästi, halusivatko toiset kahvia ja tilasi sitä sekä suuren pullon viheriää likööriä.<br />
<br />
— Hyvät herrat ja naiset, kello on yksi, sanoi hovimestari.<br />
<br />
— Menkäämme klubiin, ehdotti eräs joukosta.<br />
<br />
Juho, jonka ajatukset jo alkoivat mennä sekaisin, laski päässään, että hän nyt oli ollut naimisissa kolmetoista tuntia ja kaksikymmentä minuuttia. Sitten hän otti paperia ja kynän taskustaan ja alkoi laskea.<br />
<br />
— Mitä kirjoitat?<br />
<br />
— Lasken vaan, montako tuntia ihmisikä keskimäärin kestää.<br />
<br />
He läksivät Gambrinista ja menivät klubiin. Sitä ei koskaan suljettu, se oli sen vuoksi autuaallinen paikka. Ja siellä Juho lopulta nukahti kirjastohuoneen suurelle sohvalle.<br />
<br />
Se oli hänen hääyönsä.<br />
<br />
Lempi odotteli Juhoa puoleenpäivään saakka heidän kodissaan. Kun Juhoa ei kuulunut ja hänen alkoi olla nälkä, nousi hän sohvalta ja meni kotia äitinsä luo syömään.<br />
<br />
— Voin kertoa sinulle uutisen, äiti. Meidät vihittiin tänään.<br />
<br />
— Mutta missä on Juho?<br />
<br />
— Gambrinissa.<br />
<br />
— Jättikö hän sinut yksin? Ja heti ensi päivänä!<br />
<br />
— Mutta äiti, onhan hän kaunosielu! Ei hän ole kuin poroporvarit. Ole ylpeä hänestä, sillä hän on todella suuri ja ihmeteltävä sanoi mies.<br />
<br />
— Onpa tosiaankin, sanoi äiti. Minä en tätä ymmärrä, mutta luultavasti olen jo kovin vanha ...<br />
<br />
Illalla meni Lempi kotiaan katsomaan, joko Juho olisi tullut. Häntä ei ollut siellä. Lempi istahti odottamaan. Odotti tunnin, odotti kauan. Juhoa ei kuulunut. Lopulta hän riisuutui ja laskeutui vuoteelleen levolle.<br />
<br />
Se oli hänen hääyönsä.<br />
<br />
Aamulla saapui Juho kotia. On turhaa mainita, miltä hän näytti. Vaatteet päällä hän heittäytyi vuoteelleen.<br />
<br />
Lempi yritti sanoa jotain.<br />
<br />
— Nainen vaietkoon seurakunnassa, sanoi Juho sekavalla äänellä ja nukkui.<br />
<br />
Kahden kuukauden kuluttua huomautti Juho, että hän oli heidän hääpäivänään laskenut, montako tuntia ihmiselämä keskimäärin kestää. Siitä hän kaunopuheliaasti siirtyi neuvottelemaan eräästä asiasta, joka oli häntä jo monta viikkoa kalvanut.<br />
<br />
— Minusta on meidän nyt jo aika erota. Minä en ole mennyt naimisiin ollakseni koko elämäni sidottu. Sen sinä tiesit jo aikoja sitten, sillä olethan kolmas vaimoni. Asia on nyt mitä pikimmin järjestettävä. Matkustatko sinä vai matkustanko minä?<br />
<br />
Lempi ei tahtonut tämän suuren miehen silmissä näyttää heikkouttaan. Senvuoksi hän sanoi:<br />
<br />
— Erotkaamme vaan. Matkusta sinä, sillä minulla ei ole siihen tarpeeksi rahoja.<br />
<br />
Ja niin oli se asia selvillä.<br />
<br />
Kun Juho sitten muutamia päiviä myöhemmin matkusti ulkomaille, kysyi joku.<br />
<br />
— Miksi sinulla oli niin tavaton kiire erota? Elittehän kaikessa sovussa ja rakkaudessa.<br />
<br />
Juho hymähti.<br />
<br />
— Jos sen sanoisin, et sitä ymmärtäisi. Voinhan sen verran mainita, että nyt on elokuu. Minun on tästä avioliitostani kirjoitettava romaani vielä täksi jouluksi. Kun minulla nyt kerran taas on materiaali valmiina ja kustantaja jo on maksanut etukäteen niin paljon, että pääsen ulkomaille, niin miksi minä en lähtisi. Anteeksi, soittavat juuri kolmatta kertaa. Juna lähtee. Hyvästi!<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Suomen Kuvalehti 40/1917.</span><br />
<br />Reijo Valtahttp://www.blogger.com/profile/00147047564415805191noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-8410262813222492518.post-68577476896217629392017-07-06T18:00:00.000+03:002017-07-09T21:43:55.862+03:00Eino Leino - Kajaanin linna<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
Pyörtehissä Ämmäkosken kohoo linnan rauniot,<br />
<br />
tarumaiset, mustat, synkät, jyrkät, jylhät autiot.<br />
<br />
Ärjyin Ämmäkosken kuohut kiertää linnan muuria<br />
<br />
piesten turhaan kiukkuansa, kivet on niin suuria.<br />
<br />
<br />
<br />
Verhollansa sammalehet linnan muurit verhoaa,<br />
<br />
kololoissa raunioiden puut ja pajut versoaa,<br />
<br />
mutta muista, astelet sa hautakummuill’ urhojen.<br />
<br />
Tässä Suomen sotajoukon seisoi jäännös viimeinen.<br />
<br />
<br />
<br />
Sill’ ei aina ollut ole linna tää näin autio,<br />
<br />
eikä aina oo sen muurit olleet kiviraunio.<br />
<br />
Kivet kilkkaa mainetöitä maamme suurten sankarten,<br />
<br />
paadet paukkaa taisteloita, kalskeheita kalpojen.<br />
<br />
<br />
<br />
Näissä laaksoloissa meidän ennen vanhaan sota soi,<br />
<br />
täällä tykit kidastansa kuolon tulta salamoi,<br />
<br />
täällä seisoi Suomen joukko vihollista torjuen,<br />
<br />
kaatuen se seisoi tässä, vaan ei konsaan horjuen.<br />
<br />
<br />
* * *<br />
<br />
<br />
Suunnatonna ryssän joukko saartaa linnaa pienoista,<br />
<br />
joss’ on miestä viisikymmen, nekin raajarikkoista.<br />
<br />
Mutta miehet raajarikot sankareita ovatkin,<br />
<br />
kaarlelaisten aian heissä urheutta nähtihin.<br />
<br />
<br />
<br />
Päällikkönä heitä käypi Fieandt urho johtamaan,<br />
<br />
miehet käskee valliloille vihollista kohtaamaan.<br />
<br />
Taivahalla vihollisten tykkein kuulat kaartavat,<br />
<br />
joka puolelta he linnan miehinensä saartavat.<br />
<br />
<br />
<br />
Mutta eipä linna tämä olekaan eloton,<br />
<br />
asukkaita sill’ on muita kuin tuo joukko peloton.<br />
<br />
Vaimoja ja lapsia on täynnä linnan kammiot,<br />
<br />
jotka parkuu, koska järkkyy ammunnasta kalliot.<br />
<br />
<br />
<br />
Turhaan tykit kuolon tulta kidastansa salamoi,<br />
<br />
turhaan luodit lentävät ja kiväärien kuulat soi,<br />
<br />
linna tää ei horju, sorru, vielä seisoo miehet sen.<br />
<br />
Mutta vihollisen valtaa suurempi on pakkasen.<br />
<br />
<br />
<br />
Vilu, tauti, nälkä viimein urhoin voiman voivuttaa,<br />
<br />
poiss’ on pelko, poissa myöskin toivo, joka toivuttaa,<br />
<br />
voimia se riuduttaapi, urhoutt’ ei urhojen;<br />
<br />
lapset itkee, vaimot huokaa vaivaa nälän, pakkasen.<br />
<br />
<br />
<br />
Vihollisten joukko tuolla sentään yhä taajenee,<br />
<br />
reiät linnan suojuksissa suuremmiksi laajenee.<br />
<br />
Sankareita tuskin löytyy enää kaksikymmentä,<br />
<br />
vaan he vielä siinä seisoo kuolon kirnu kädessä.<br />
<br />
<br />
<br />
Yhä kuuluu lasten itku, yhä vaimoin vaikerrus.<br />
<br />
Silloin pistää Fieandt urhon mieleen uusi ajatus:<br />
<br />
kosk’ ei puolustaa enää taida vanha linna tää,<br />
<br />
antakaamme kiusallakin kaikki ilmaan räjähtää.<br />
<br />
<br />
<br />
Tuhansittain ryssät saartaa linnaa tuota pienoista,<br />
<br />
joss’ on miestä kymmenkunta, nekin raajarikkoista.<br />
<br />
Pakkanen se kylmää miesten sormet, varpaat kohmeesen,<br />
<br />
vaan ei lempee isänmaahan, sankaruutta sydämen.<br />
<br />
<br />
<br />
Vaimot, lapset halaileepi Fieandt urhon polvia,<br />
<br />
vaan hän niitä kourin kovin kokee syrjään survia,<br />
<br />
kyllä säälin kyyneleitä salaisesti vuodattaa,<br />
<br />
mutta etupäässä olkoon kunnia ja isänmaa.<br />
<br />
<br />
<br />
Saapuu linnaan outo miesi, lähettiläs ryssien,<br />
<br />
lupaa armon, kunnian hän heittäymystä vaatien.<br />
<br />
Järkkymätt’ on Fieandt urho, ei hän antau kuitenkaan,<br />
<br />
ryssää vastaan tapella hän tahtoo vielä kuollessaan.<br />
<br />
<br />
<br />
Mutta sotaneuvottelun keskeyttääpi parahdus<br />
<br />
tuskainen ja kaamea, ett’ tuntuu outo kauhistus<br />
<br />
sydämissä karaistuissa sotilasten, urhojen.<br />
<br />
Se tuo tuskan tunteen, ääni lapsien ja vaimojen.<br />
<br />
<br />
<br />
Sotaneuvoshuoneen ovi kohta auki lennähtää,<br />
<br />
ja nyt sisään kurjat vaimot, lapsiraukat ryntäjää,<br />
<br />
kuihtuneina, kalvakkaina, ihmislasten varjoina,<br />
<br />
parkuen ja huutaen. Tuo näky täss’ on tarjona.<br />
<br />
<br />
<br />
Murtui silloin miehuus miesten, suli silloin sydämet,<br />
<br />
lähetinkin silmistä myös kuohui säälin kyyneleet:<br />
<br />
”Antautuos, urho vanha, sääli kurjaa joukkoas.<br />
<br />
Niiden elo kallihimpi on kuin oma kunnias.”<br />
<br />
<br />
<br />
Fieandtihin kaikki silloin kysyvästi katsahtaa.<br />
<br />
Urho vanha vastaukseks tuskaisesti huoahtaa,<br />
<br />
sillä hänen sydämessään taisto tuima raivoaa,<br />
<br />
mutta vihdoin säälin tunteet siellä ylivallan saa:<br />
<br />
<br />
<br />
”Menköön sitten, linna teille heti kohta annetaan,<br />
<br />
mutta siitä häpeän me raukat aina kannetaan.<br />
<br />
Isänmaamme meidän sanoo kaikki tässä pettäneen.”<br />
<br />
Näin hän lausui, valmistautui kohta lähtöretkelleen.<br />
<br />
<br />
* * *<br />
<br />
<br />
Eipä aina ollut ole linna tää näin autio,<br />
<br />
eikä aina oo sen muurit olleet kiviraunio.<br />
<br />
Kivet kilkkaa mainetöitä maamme suurten sankarten,<br />
<br />
paadet paukkaa taisteloita, kalskeheita kalpojen.<br />
<br />
<br />
E. .o<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Hämeen Sanomat no 77 26.9.1890.</span><br />
<br />Reijo Valtahttp://www.blogger.com/profile/00147047564415805191noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-8410262813222492518.post-88596481894029616932017-05-10T18:00:00.000+03:002017-05-10T18:00:11.069+03:00Aarni Kouta - Kevätsonetti<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
Isoon ilon pitoon yhtyin<br />
puhkee luonto kevät virteen.<br />
Sammuu tuike talvilyhtyin<br />
aika auringon on pirteen.<br />
<br />
Niinkuin lapsi kehtoon vyhtyin<br />
kinos raukee kevätkirteen.<br />
Päivä pyöveliksi ryhtyin<br />
lumi-ukon vetää hirteen.<br />
<br />
Anteeksi vain liian rohkeet<br />
vallattomat vertaukset.<br />
Vilkkuu lumi-ukon pohkeet<br />
hirressä, kun toiset täyttää<br />
kaikki tanssin kertaukset<br />
niillä, iloon niitä käyttää.<br />
<br />
<br />
<i>Aarni Kouta</i><br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Tuulispää 14-16/1919.</span>Reijo Valtahttp://www.blogger.com/profile/00147047564415805191noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-8410262813222492518.post-33814863309301237252017-03-30T18:00:00.000+03:002017-03-30T18:00:21.340+03:00Guy de Maupassant - Paholainen<div style="text-align: center;">
Paholainen.</div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
Kirj. Guy de Maupassant.</div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<i>Tässä kertomuksessa ranskalainen mestarikertoja kuvaa saituruuden paholaista.</i><br />
<br />
<br />
Talonpoika seisoi oikealla, lääkäriä vastapäätä kuolevan äitinsä vuoteen vieressä. Vanha vaimo katseli tyyneenä, alistuvana, vakavana noita kahta ja kuunteli, mitä he puhuivat. Hän oli viimeisellään, eikä hän kuolemaa kauhistunutkaan. Hänen päivänsä olivat luetut, sillä olihan hän jo täyttänyt yhdeksänkymmentäkaksi vuotta. Heinäkuun auringonpaiste aaltoili sisään ikkunasta ja selkoselällään olevasta ovesta ja putosi kuumina läikkinä kuoppaiselle maalattialle, jota neljä talonpoikaispolvea oli polkenut. Sisään tulvahti myöskin kuumien tuulenhenkäysten ajamina niittyjen tuoksu, keskipäivän auringon paahtaman heinän, viljan ja lehtien tuoksu. Pukit määkyivät täyttäen seudun hopealle helähtävällä värinällä, joka muistutti niiden puupukkien määkinää, joita poikanaskalit ostavat markkinoilta.<br />
<br />
Lääkäri sanoi ääntään korottaen:<br />
<br />
– Heikki, ette voi jättää äitiänne yksin tähän tilaan. Hän ei elä enään montakaan hetkeä!<br />
<br />
Talonpoika vastasi neuvotonna:<br />
<br />
– Mutta minun täytyy korjata viljani, joka jo varisee. Sää on nyt mitä parahin. Mitäs sinä siitä sanot muoriseni?<br />
<br />
Vanha kuoleva muori, joka vieläkin oli ahneuden pauloissa, mumisi jotain, sanoi silmillään ja otsallaan "niin" ja velvoitti poikansa korjaamaan viljansa ja jättämään hänet yksin kuolemaan.<br />
<br />
Mutta lääkäri kiivastui ja vastasi kaivaen kenkänsä kärellä maalattiaa:<br />
<br />
– Te olette elukka minun mielestäni, enkä minä salli teidän tehdä sillä tavalla. Ja jos teidän on pakko korjata viljanne juuri tänään, niin menkää silloin hakemaan Rapet'n muori valvomaan äitinne vuoteen vieressä. Jollette tottele minua, niin kun te tulette sairaaksi, annan teidän kitua kuin koiran. Ymmärrättekö?<br />
<br />
Pitkä, laiha, hidasliikkeinen, päättämätön talonpoika empi lääkärin pelosta ja sinisen-saiturimaisesta säästäväisyydestä, teki laskelmiansa ja änkytti:<br />
<br />
– Mitähän la Rapet ottaa yhdestä valvonnasta?<br />
<br />
Lääkäri äijäsi:<br />
<br />
– Mistä minä sen tietäisin? Sehän riippuu siitä ajasta, jonka häntä tarvitsette. Sopikaa hänen kanssaan! Mutta minä tahdon, että hän on täällä tunnin sisällä, ymmärrättekö?<br />
<br />
Mies teki päätöksen:<br />
<br />
– Oli menneeksi, oli menneeksi; älkäähän kiukustuko herra lääkäri.<br />
<br />
Ja lääkäri läksi sanoen mennessään:<br />
<br />
– Muistakaa sanani ja olkaa varuillanne, sillä minun kanssani ei ole leikkimistä, kun minä kiukustun.<br />
<br />
Tuskin oli hän mennyt kun talonpoika kumartui äitinsä puoleen ja sanoi:<br />
<br />
– Menen hakemaan la Rapet'ta, koska, tuo mies sitä tahtoo. Älä ole huolissasi, sillä pian palaan.<br />
<br />
Ja hänkin lähti.<br />
<br />
<br />
La Rapet oli vanha silittäjätär, joka valvoi oman ja naapuripitäjienkin kuolleiden ja kuolevien ääressä. Kun hän oli käärinyt valvottavansa kuolinliinoihin, joista ne eivät enään nousisi, tarttui hän taas rautaansa, jolla silitti elävien liinavaatteita. Hän oli ryppyinen kuin kahden vuoden vanha omena, ilkeä, kade, sinisen saita, puoli ruumista koukussa, ikäänkuin hänen selkärankansa olisi murtunut silitysraudan ikuisesta liikkeestä liinavaatteilla. Sanottiin, että hänellä oli outo ja kaamea rakkaus kaikkea kuolonkamppailua kohtaan. Hän ei puhunutkaan muusta kuin henkilöistä, joiden oli nähnyt kuolevan ja kaikista erilaisista kuoleman tavoista, joita näkemässä hän oli ollut; ja hän kertoi ne aivan yksityiskohtiaan myöten tarkasti, kuten metsästäjä kertoilee ampumisestaan.<br />
<br />
Kun Heikki astui hänen tupaansa, valmisti hän juuri tärkkelystä paikkakuntalaisten kauluksia varten.<br />
<br />
Heikki sanoi:<br />
<br />
– Hyvää iltaa; hyvinkös se tämä Rapet'n mummo voi?<br />
<br />
Tämä nosti päänsä häntä kohti:<br />
<br />
– No, niin ja näin. Entäs itse?<br />
<br />
– Minä kyllä voin hyvin, mutta äitimuori huonosti.<br />
<br />
– Niin, äitini.<br />
<br />
– Mikäs sitä vaivaa?<br />
<br />
– Onpahan vaan viimeisillään!<br />
<br />
Ämmä veti kätensä tärkkelyksestä ja sinettävät, läpinäkyvät pisarat valuivat hänen sormenpäihinsä pudotakseen takaisin ämpäriin.<br />
<br />
Hän lausahti välittömällä myötätunnolla:<br />
<br />
– Onko tosiaankin niin huonosti asiat?<br />
<br />
– Lääkäri sanoo, ettei enään aamua näe.<br />
<br />
– Herra, nähköön, silloinhan on aivan viimeisillään!<br />
<br />
Heikki ei ymmärtänyt miten jatkaa. Hän toivoi jotaiu kiertotietä saavansa asiansa sanotuksi. Mutta kun hän ei keksinyt sellaista, päätti hän mennä suoraan asiaan:<br />
<br />
– Mitä tahdotte, jos valvotte hänen ääressään loppuun asti. Tehän tiedätte, ettemme me ole rikkaita. Emmehän edes voi pitää palvelijaa. Sehän onkin vienyt asiat tälle kannalle. Äitimuori-paralla oli liiaksi huolta, liiaksi työtä. Raatoi kymmenen edestä huolimatta yhdeksästäkymmenestäkahdesta ikävuodestaan. Eipäs enään voi korjata tätä satoa! – – –<br />
<br />
La Rapet vastasi vakavasti:<br />
<br />
– Minulla on kaksi hintaa: kaksi markkaa päivältä ja kolme yöltä rikkailta. Markka päivältä ja kaksi yöltä muilta. Te maksatte minulle markan ja kaksi.<br />
<br />
Talonpoika tuumi. Hän tunsi hyvin äitinsä. Hän tiesi, miten sitkeä, elinvoimainen ja vastustuskykyinen hän oli. Voisihan hän kestää viikonkin, vaikkeikaan lääkäri sitä uskonut.<br />
<br />
Hän sanoi päättävästi:<br />
<br />
– Ei. Minä haluan, että määräätte minulle kertakaikkisen hinnan, kokonaishinnan koko valvonta-ajalta. Silloin on meillä kummallakin yhtä suuri mahdollisuus hyötyä tai menettää. Lääkäri sanoi, että hän kuolee aivan pian. Jos siten käy, sitä parempi teille ja sitä pahempi minulle. Mutta jos se kestää aina sunnuntaihin ja vielä kauemmankin, sitä parempi minulle, sitä pahempi teille!<br />
<br />
Valvojatar katseli häntä hämmästyneenä. Hän ei vielä koskaan ollut suorittanut tällaista työtä urakalla. Hän empi, koska ei tuntenut sairaan tilaa. Sitä paitsi hän epäili, että toinen tahtoisi häntä pettää.<br />
<br />
– En voi määrätä mitään hintaa, sanoi hän, koska on ole nähnyt äitiänne.<br />
<br />
– Sopii tulla katsomaan.<br />
<br />
Muori kuivasi kätensä ja lähti heti hänen seurassaan.<br />
<br />
Matkalla he eivät puhuneet ainoatakaan sanaa. Muori käveli hitain askelin, kun Heikki taas laahasi jalkojaan ikäänkuin hänen olisi joka askeleella täytynyt kaalata puron yli.<br />
<br />
Kun he saapuivat tuvalle, mumisi Heikki:<br />
<br />
– Jospa olisikin jo loppunut?<br />
<br />
Ja hänen äänensä sävyssä kuului hänen tietämättään halu, että niin tosiaankin olisi.<br />
<br />
Mutta vanhus ei ollut kuollut. Hän makasi selällään pienessä sängyssään, kädet sinipunervan täkin päällä, kädet, jotka olivat kauhistuttavan laihat, nikamaiset, ikäänkuin outojen elukkojen, krapujen sakset ja reumatismin, uupumuksen ja hänen suorittamansa miltei vuosisataisen raadannan käpristämät.<br />
<br />
La Rapet lähestyi vuodetta ja tarkasteli kuolevaa. Koetti hänen suontansa, koputteli hänen rintaansa, kuunteli hänen hengitystään, teki hänelle kysymyksiä kuullakseen hänen puhuvan; sitten tarkasteltuaan häntä vielä kauan, läksi huoneesta Heikin seuraamana. Muorin mielipide oli, ettei sairas eläisi ensi yön yli.<br />
<br />
Heikki kysyi:<br />
<br />
– No?<br />
<br />
– No niin; se kestää kaksi päivää, ehkä kolmekin. Maksakaa minulle kuusi markkaa kaiken kaikkiaan.<br />
<br />
Heikki huudahti:<br />
<br />
– Kuusi markkaa! Kuusi markkaa! Oletteko hullu. Minä, minä sanon teille, ettei se kestä kuin viisi tai kuusi tuntia, ei yhtään enempää!<br />
<br />
He riitelivät kauan, pukinpäitä kun olivat. Vasta kun muori oli lähtemäisillään tiehensä ja aika kului, eikä vilja itsestään tulisi korjatuksi, suostui Heikki lopulta.<br />
<br />
– No, olkoon menneeksi, kuusi markkaa kaiken kaikkiaan ruumiin poisviemiseen asti.<br />
<br />
– Sovittu siis, kuusi markkaa.<br />
<br />
Ja Heikki läksi pitkin askelin pellollensa, jossa vilja oli taipunut maata kohti auringon paahteessa, joka tuleennutti tähkäpäät.<br />
<br />
Valvojatar meni takaisin tupaan.<br />
<br />
Hän oli tuonut mukanansa työtä, sillä valvoessaan kuolevien tai kuolleitten ääressä hän aina teki työtä joko omaan laskuunsa tai sille perheelle, jonka työssä oli ja joka siitä maksoi hänelle lisäpalkkaa.<br />
<br />
Äkkiä hän kysyi:<br />
<br />
– Totta kai muorille on jo annettu ehtoollinen?<br />
<br />
Talonpoika pudisti päätänsä. La Rapet, joka oli jumalinen, nousi äkkiä.<br />
<br />
– Mutta herra nähköön onko se mahdollista? Minä lähden hakemaan pappia.<br />
<br />
Ja hän läksi päätä pahkaa pappilaan, niin nopeasti, että pojannaskalit kujalla nähdessään hänen juoksevan sillä siivolla luulivat jonkun onnettomuuden tapahtuneen.<br />
<br />
Pappi lähti heti puettuna messukasukkaan ja hänen edellään kulki kuoripoika, joka soitti pikku kelloa julistaakseen Jumalan kulkua paahtavan kuumalla ja tyyneellä tasangolla. Miehet jotka työskentelivät kaukanakin ottivat lakit päästään ja seisoivat liikkumattomina niin kauan kunnes valkea vaippa oli kadonnut maatalon taa; naiset taas, jotka sitoivat lyhteitä, suoristautuivat ja tekivät ristinmerkin; mustia pelästyneitä kanoja pakeni pitkin tien vieriä kaakottaen jaloissa aina pesäpaikoilleen asti, johon ne äkkiä katosivat; varsa, joka oli pantu liekaan vainiolle, pelästyi papin viittaa ja läksi hirnuen nuoransa päässä kiertämään liekapaalua. Kuoripoika punaisessa kasukassa kulki nopeasti; pappi pää kallellaan toiselle olkapäälle ja päässä ristillä varustettu hiippa seurasi häntä mumisten rukouksia. La Rapet tuli viimeisenä koko yläruumis kumarassa ikäänkuin nöyrtyäkseen maahan asti kävellessäänkin ja kädet ristissä niinkuin olisi ollut kirkossa.<br />
<br />
Heikki, nähdessään heidän kaukaa kulkevan ohi kysyi:<br />
<br />
– Minne se meidän pappi menee?<br />
<br />
Hänen älykkäämpi renkinsä vastasi:<br />
<br />
– Herra nähköön, vie ehtoollisen äidillesi!<br />
<br />
Talonpoika ei hämmästynyt:<br />
<br />
– Voi olla hyväkin.<br />
<br />
Ja hän ryhtyi jälleen työhönsä.<br />
<br />
Sairas tunnusti syntinsä, sai synninpäästön ja ehtoollisen; pappi läksi pois jättäen eukot kuumaan tupaan.<br />
<br />
Silloin La Rapet alkoi tutkistella kuolevaa, tuumien itsekseen mahtaneeko kestää kauankin.<br />
<br />
Aurinko laski. Raittiimmat tuulenpuuskat heiluttivat seinälle kahdella neulalla kiinnitettyä kiiltokuvaa. Ikkunan pienet kaihtimet, jotka joskus olivat olleet valkeat, mutta jotka nyt olivat keltaiset, ylt'yleensä kärpästen likaamat, liehuivat sisään ja ulos ja näyttivät tahtovan liitää tiehensä kuten vanhuksen sielu.<br />
<br />
Vanhus, joka makasi liikkumattomana, silmät avoinna, näytti välinpitämättömästi odottavan kuolemaa, joka yhä viivytteli tuloaan. Hänen lyhyt hengityksensä korisi jo hiukan kurkussa, jota kuristi. Hetken aikaan hän ei hengittänyt enään ollenkaan ja silloin olisi maan päällä ollut yhtä naista vähemmän, jota kukaan ei olisi surrut.<br />
<br />
Yön tullen Heikki palasi. Lähestyttyään vuodetta hän näki äitinsä vielä elävän ja kysyi:<br />
<br />
„Mitenkäs voit?" kuten hän kysyi joka kerta, kun muori oli sairaana.<br />
<br />
Sitten lähetti hän la Rapet'n menemään muistuttaen häntä:<br />
<br />
– Huomenna kello viisi täsmälleen.<br />
<br />
– Huomenna kello viisi, vastasi hän.<br />
<br />
Ja hän saapuikin päivän koittaessa.<br />
<br />
Ennen työhön lähtemistään Heikki söi itse valmistamansa keiton.<br />
<br />
Valvojatar kysyi:<br />
<br />
– No, onko äitinne loppunut?<br />
<br />
Hän vastasi ilkkuva välke silmäkulmassaan:<br />
<br />
– Hän voi pikemminkin paremmin.<br />
<br />
Ja hän lähti.<br />
<br />
La Rapet, jota epävarmuus piinasi, lähestyi kuolevaa, joka oli samallainen kuin ennenkin, kuihtunut ja hervoton, silmät auki ja käpristyneet kourat peitolla.<br />
<br />
Hän käsitti, että tämä voisi kestää kaksi päivää, neljä, ehkä kahdeksankin päivää. Kamala kauhu kuristi hänen saituri sydäntään, samalla kun hänessä nousi kamala viha tuota veijaria kohtaan, joka oli pitänyt häntä pilanaan ja tuota muoria kohtaan, joka ei kuollut.<br />
<br />
Kumminkin hän ryhtyi työhönsä tuijottaen koko ajan sairaan ryppyisiin kasvoihin.<br />
<br />
Heikki palasi aamiaiselle. Hän näytti tyytyväiseltä, miltei leikilliseltä. Ilmeisesti korjasi hän viljansa erinomaiseen aikaan.<br />
<br />
<br />
La Rapet oli epätoivoinen. Joka hetki, joka kului, tuntui hänestä menetetyltä ajalta, ryöstetyltä rahalta. Hän tunsi halua, mieletöntä halua tarttua tuon vanhan itsepäisen akan, tuon sitkeän muorin kurkkuun ja lopettaa hiukan kuristamalla tuo nopea, lyhyt hengittäminen, joka ryösti hänen aikansa ja rahansa.<br />
<br />
Sitten punnitsi hän sitä vaaraa, johon olisi joutunut. Hänen mieleensä pälkähtivät muut tuumat ja lähestyen vuodetta hän kysyi:<br />
<br />
– Oletteko jo nähneet paholaisen?<br />
<br />
Muori mumisi:<br />
<br />
– En.<br />
<br />
Silloin valvojatar alkoi kertoa juttuja saadakseen kuolevan heikon mielen pelon valtaan.<br />
<br />
Hän sanoi, että muutamaa minuuttia ennen kuolemaa paholainen ilmestyi kaikille kuoleville, että sillä oli luuta kädessä ja pata päässä ja että se kirkui kamalasti. Kun sen kerran näki, niin oli lopussa, eikä sitä nähnyt kun muutaman minuutin. Ja hän nimitti kaikki, joille paholainen oli näyttäytynyt tänä vuonna: Fina Loisel, Eulalia Ratier, Sofia Padagnau, Serafina Grospied.<br />
<br />
Sairas muori, joka oli kokonaan järkytetty, kiemurteli, liikutti käsiään ja koetti nostaa päätään nähdäkseen huoneen nurkkaan.<br />
<br />
Hetkeksi la Rapet hävisi vuoteen jalkopään taa. Hän otti liinavaatekapista lakanan ja kietaisi sen kokonaan ympärilleen, peitti päänsä padalla, jonka kolme lyhyttä, käyrää jalkaa näyttivät kolmelta sarvelta, oikeaan käteensä otti luudan ja vasempaan käteensä sinkkiämpärin, jonka paiskasi ilmaan, jotta se pudotessaan pitäisi melua.<br />
<br />
Kolahtaessaan maahan se piti kamalaa pärinää. Silloin nousten tuolille valvojaämmä avasi vuoteen edessä olevat kaihtimet ja ilmestyi päästäen kimeitä kiljahduksia padan alta, joka peitti hänen kasvonsa ja uhaten luudallaan lopettaa muorin elämän.<br />
<br />
Järkytettynä, katse täynnä kauhua, kuoleva teki yli-inhimillisiä ponnistuksia noustakseen ja paetakseen ja onnistuikin nostamaan peitteen alta olkapäänsä ja selkänsä; sitten kaatui takaisin huoaten syvään. Hän oli kuollut.<br />
<br />
Silloin la Rapet pani rauhallisesti paikoilleen kaikki esineet, luudan kaappia vasten, lakanan sen sisälle, padan takalle, ämpärin koukkuun ja tuolin seinän viereen. Sitten hän tottunein liikkein sulki kuolleen selkoselällään olevat silmät, pani vuoteen päälle liinan, jonka päälle vihmoi siunattua vettä, ripottelipa siihen vielä läheltä taittamiaan olivin oksia ja polvistuen rupesi hartaasti lukemaan rukouksia kuolleitten puolesta, joita hän ammattinsa takia hyvin osasi.<br />
<br />
Illalla, kun Heikki palasi, tapasi hän hänet rukoilemassa. Heikki laski nopeasti, että hän oli vielä voittanut markan, koskei ollut valvonut kuin kolme päivää ja yhden yön, mikä teki kaikkiaan viisi markkaa sen kuuden markan sijasta, jonka hän oli hänelle luvannut.<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Maaseudun Tulevaisuus 11-13/1918.</span><br />
<span style="font-size: x-small;">Julkaistu myös <i><a href="http://jatkokertomukset.blogspot.fi/2011/02/guy-de-maupassant-paholainen.html">Porilaisessa</a></i>.</span><br />
<div>
<br /></div>
Reijo Valtahttp://www.blogger.com/profile/00147047564415805191noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-8410262813222492518.post-52530006889049046242017-03-29T18:00:00.000+03:002017-03-29T18:00:03.397+03:00Knut Hamsun - Talonpoika —Talonpoika —<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<i>Tunnettu norjalainen runoilija, Knut Hamsun on kirjoittanut seuraavan pätkän Landmandspostenin erään naistyövoiman tarjonnan järjestelyä varten perustetun Kristianian naisten kauppayhdistyksen hallituksen jäsenen pyynnöstä.</i><br />
<br />
<br />
Ota tyttäresi pois kaupungista! Vaikka olisit kustantanut hänelle keskikoulu- ja kauppakoulukurssin, niin ota hänet nyt kotiin. Hän on tarpeeton kaupungissa, hän ikävöi maalle; hän oleilee 50 tai 100 kruunusta kaupungissa ja tulee kalpeaksi ja tyhjäksi, tuo hänet takaisin kartanoosi ja terveeseen elämään!<br />
<br />
On vain muutamia harvoja talonpoikaistyttäriä, joilla on liikemiesverta suonissaan ja jotka voivat jättää maaseudun — mutta nyt on jo kauan aikaa ollut sääntönä, että kaikki lähtevät pois. Palvelijain apua heidän sijalleen ei ole saatu kullallakaan, mutta tyttäret jättivät kodin, tulivat hienoiksi muodinmukaisiksi ja sievisteleviksi. Talonpoika, tyttäresi on myöskin tässä erehdyksessä. Näyttääkö hän sinusta niin hienolta tiskin takana sakset nauhassa riippuen? Hänestä itsestään kai siltä tuntuu. Ja jos hän pääsee istumaan kassaan, ottamaan vastaan rahoja ja pistämään lappuja piikkeihin, niin on pikku Hanna tullut oikeaksi neidiksi.<br />
<br />
Hän erehtyy vain niin perin pohjin. Hän ei ole tullut miksikään. Hänellä oli hyviä taipumuksia, mutta hän löi laimin ne. Hän olisi voinut oppia keittämistä, talonpitoa ja paistamista, mutta hän lensi kaupunkiin ja päätyi tiskin taakse kurjalla palkalla. Siellä on Hanna nyt, joka kuukausi pienempänä, kireän korsetin puristamana, korkeine kantoineen — nukke, joka on sahajauhoilla täytetty.<br />
<br />
Ota hänet kotiin. Pue hänet uudelleen kunnollisiin vaatteisiin, joissa voi notkeasti liikkua, muistuta hänelle, että käsivarret ovat siksi, että niillä jotain tehtäisiin, opeta hänet jälleen tarttumaan lypsinkiuluun, sukkulaan ja lapionvarteen. Hänen ei pidä vaan uskotella, että on arvotonta tarttua jälleen luonnollisiin töihin. Pukki naapuripihalla näkee, että hän on tosiaankin tullut kunnolliseksi jälleen, tuo Hanna ja on omistamisen arvoinen.<br />
<br />
Hän huomaa kyllä myöhemmin, että on toki yhtä suurta olla taitava emäntä talossa, kuin maleksia rihkamakaupassa ja odotella ostajia. Hän hymyilee, kun hän ajattelee taannoista "kehitystään" ja hän purskahtaa nauruun muistaessaan ostajia kiilloitettuja kaupunkilaisneitosia, jotka ovat täynnä teatteria ja sahajauhoja.<br />
<br />
Takaisin maalle, pikku Hanna! Nyt keväällä tarvitsee isäsi kaikkien käsien avun. Alä pelkää tarttua vähän käsiksi miestenkin töihin, jos niin tarvitaan. Yhtä hienot naiset kuin sinä ovat tehneet sen ennen ja se on niinkuin ollakin pitää. Red River laaksossa näimme jokseenkin usein naisten ajavan maatalouskoneita. Me panimme merkille erään naisen kaukana vehnämeressä. Hän ajoi päivän toisensa perästä ja hänellä oli paljon niitettävää. Eräänä päivänä kun koneemme lähestyivät toisiansa, tuli hän luoksemme; hän oli kadottanut erään koneen osan. Hän oli nuori ja auringon paahtama, suuri miesten hattu päässään. Ennen hän oli ollut opettajatar pikkukaupungissa. Sitten oli hän mennyt naimisiin naapurifarmille ja auttoi nyt miestään työssä. Siinä ei kauan keskusteltu; hän lainasi puuttuvan osan ja palasi koneensa luo.<br />
<br />
Tule kotiin takaisin, pikku Hanna! Kotipaikkasi kutsuu sinua. Ja muistatko, miten suloista itse asiassa on kotona? Kotipaikka on aina suloinen, siinä on isänmaan tuntua pienessä, kotoisuutta. Elukat ovat suuria ja lauhkeita, siellä on puita pihamaalla, puro, suuria ja pieniä kukkasia, kissa, kukko ja koira. Sinä menet maata hyvillä mielin ja väsyneenä ja nouset virkistyneenä aamun koitteessa. Saat maitoa juodaksesi ja puita uuniisi.<br />
<br />
Kaupungissa on näitä ihanuuksia sinulla ollut heikonlaisesti. Mutta vielä kerran sinä olet liikaa kaupungissa. Siellä olet sinä niiden tyttöjen tiellä, jotka ovat syntyneet siellä ja joista ei ole maaseudun töihin. Kaupungissa on liian suuri kilpailu oksasta, jolla asut, ruuasta, jota syöt ja paikasta toimistossasi.<br />
<br />
Toiselta puolen olet sinä kotikartanossasi välttämätön. Sinä annat vanhemmillesi lahjan kun matkustat heidän luokseen jälleen. Ja sillä hyödytät sinä sieluasi ja ruumistasi.<br />
<br />
<br />
Knut Hamsun<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Maaseudun Tulevaisuus 11-13/1918.</span><br />
<div>
<br /></div>
Reijo Valtahttp://www.blogger.com/profile/00147047564415805191noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-8410262813222492518.post-27451519432172130642017-03-28T18:00:00.000+03:002017-03-28T18:00:13.153+03:00Relander Kodittomasta<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
Kaunokirjallisuutta.<br />
<br />
<b>Hector Malot, Koditon I, II. Suomentanut Teuvo Pakkala. (Otavan helppohintainen kirjasto N:o 38 ja 39). Helsingissä 1898, Otava. 218 ja 302 siv. 8:o. Kummankin osan hinta 1:25.</b><br />
<br />
Koditon on pikkunen poika, joka puolen vuoden vanhana varastetaan rikkailta ja ylhäisiltä vanhemmiltaan. Häijy sukulainen tämän tekee päästäkseen suvun perilliseksi ja päämieheksi. Ryöstetty lapsi jätetään Parisin kadulle, josta hänet löytää muuan työmies. Kun lapsella on hienot vaatteet, elättää mies häntä palkinnon toivossa. Kun poika on viettänyt lapsuutensa ensimäiset ajat hyvän kasvatusäitinsä luona, myö kasvatusisä hänet kuljeksivalle laulajalle ja eläintennäyttäjälle. Nyt alkaa pikku Remille mitä vaihtelevaisin aika. Yhdestä seikkalusta hän joutuu toiseen. Monenlaisia puutteita ja vastuksia hän saa kokea. Ja kun hänelle joskus tarjoutuu pysyväinen olinpaikka ja rauhallinen toimeentulo, pakoittaa kohtalon kovuus hänet taas liikkeelle. Hänen isäntänsä on kyllä hyvä hänelle, ja koettaa kasvattaa ja hoitaa häntä, mutta kulkulaiselämä on vaivalloista. Monesti ei ole yöpaikasta tietoa, eikä aina ruuastakaan, ja helposti joudutaan poliisin kanssa vastatusten. Remin isäntä kuolee ja hän saa kiertää yksin nuoremman toverin kanssa maailmaa. Kerran hän jo on tietämättään oikean äitinsä ja veljensä seurassa. Jonkun aikaa hän elää erään puutarhurin perheessä; myöhemmin hän on kaivostyössä ja mukana kaivosonnettomuudessa. Muuan häijy mies tahtoo petollisessa tarkoituksessa omistaa hänet lapsekseen, mutta hänenkin käsistään Remi pelastuu. Viimein hän löytää oikean äitinsä, tulee ylhäisen englantilaisen suvun päämieheksi, saa hyvän kasvatuksen ja tulee kelpo ihmiseksi.<br />
<br />
Kirja on seikkailukirja; joka sivulla siinä tapahtuu jotain uutta. Opimme kuitenkin pitämään monesta kirjassa kuvatusta henkilöstä; pikku Remistä, joka kaikissa vastuksissa tahtoo pysyä kelpo poikana eikä mitään niin kammoksu kuin epärehellisyyttä, hänen kelpo toveristaan Mattiasta, hänen isännästään, hyvästä vanhasta kasvatusisästään ja monesta muusta. Kirjassa on monta kaunista ja liikuttavaakin kohtaa, niinkuin esim. kertomus siitä kuinka Remi ja Mattia penni penniltä kokoavat ja säästävät 150 mk:aa, joilla ostavat lehmän Remin kasvatusäidille kiitollisuuden osoitteeksi. — Seikkailujen runsaudesta huolimatta on kuvaus kaikkialla todennäköinen. Luulemme kirjan miellyttävän kasvavaa nuorisoa ja monta vanhempaakin... Hengeltään se on hyvä, sisällykseltään raitis ja lämmintunteinen. Monenlaisia oloja oppii siitä nuori lukija tuntemaan; hän oppii myöskin huomaamaan, että kaikkialla ja kaikissa kansankerroksissa on kelpo ihmisiä, ja että kodittomistakin huoli pidetään.<br />
<br />
O. R.<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Valvoja 12/1899.</span><br />
<span style="font-size: x-small;"><br /></span>
<span style="font-size: x-small;"><i>Koditon</i> <a href="http://jatkokertomukset.blogspot.fi/2013/05/hector-malot-koditon.html">luettavissa täällä</a>.</span><br />
<span style="font-size: x-small;"><br /></span>
<span style="font-size: x-small;"><br /></span>Reijo Valtahttp://www.blogger.com/profile/00147047564415805191noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-8410262813222492518.post-37440844989597624142017-03-27T19:37:00.001+03:002017-03-27T19:37:18.496+03:00Jules Verne kodissaan<div style="text-align: center;">
<span style="font-size: x-large;">Jules Verne kodissaan.</span></div>
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
Amerikkalainen R. H. Sherard, joka äskettäin oli käynyt Jules Verneä, tuota mainiota ranskalaista kirjailijaa tervehtimässä, kirjottaa hänestä:<br />
<br />
Kuudenseitsemättä vuoden ikäisenä on Jules Verne vielä vikkelä ja reipas. Hänen ulkomuodossaan on paljon, joka muistuttaa Victor Hugo'ta. Hän näyttää hienolta, vanhalta merikapteenilta, on punaposkinen ja täynnä elinvoimaa. Toinen silmäluomi on painunut alaspäin, mutta katse on tyyni ja kirkas. Koko hänen olennossaan ja käytöksessään huomaa tuota sydämmellisyyttä ja hyvyyttä, mikä on omituista miehelle, josta Hector Malot moniaita vuosia takaperin on lausunut: »Paraitten toverien joukossa on hän kaikista paras". Jäykkä ja varova Alexandre Dumas nuorempi rakastaa Jules Verneä kuin veljeänsä. Hänellä ei koskaan loistavasta menestyksestään huolimatta, ole ollut ainoatakaan todellista vihamiestä. Pahaksi onneksi hänen terveytensä ei ole hyvä. Viime aikoina ovat hänen silmänsä käyneet niin heikoiksi, että hänen ajottain täytyy jättää kirjoittaminen siksensä, ja väliin häntä vaivaa vatsakatarri. Mutta hän on luja kestämään. "Olenpa kirjottanut kuusiseitsemättä kirjaa", lausui hän, "ja, jos Jumala suo minulle elonpäiviä, toivon ehtiväni kirjottaa kahdeksaankymmeneen asti."<br />
<br />
Jules Verne asuu Boulevard Longuevillen varrella Amiens'issä eräässä kauniissa, tilavassa, Charles-Dubois-kadunkulmassa olevassa talossa, minkä hän on itsellensä vuokrannut. Kun soitetaan pienellä syrjäportilla, avataan ovi ja vieras lasketaan kivitettyyn pihaan. Vastapäätä on keittiö ja varahuone, vasemmalla kaunis, suuria puita kasvava puutarha ja oikealla asuinrakennus, johonka vie leveät, koko talon pituutta pitkin kulkevat portaat. Porstuana on kasvihuone, joka on täynä kukkasia ja palmupuita; sieltä tullaan vierashuoneesen. Tämä on komeasti sisustettu; siinä on vartalokuvia, pronssiteoksia, upeita, kalliita poimuverhoja ja niitä mukavimpia huonekaluja — se on rikkaan ja mukavuutta rakastavan miehen huone, mutta ilman mitään erityisesti luonteen-omaista. Näyttääpä huoneelta, jota harvoin käytetään, ja niin sen kuuluukin olevan laita. Sekä herra että rouva Verne ovat vaatimattomia ihmisiä, jotka eivät pane mitään arvoa komeuteen, kun vaan saavat elää rauhassa. Läheistä, isoa ruokasalia käytetään hyvin harvoin, ainoastansa silloin kun on suuremmat päivällispidot taikka vietetään jotakin perhejuhlaa. Muulloin kirjailija rouvineen syö yksinkertaiset ateriansa kyökin viereisessä, vähäisessä huoneessa.<br />
<br />
Ulkona pihalla on eräässä talon nurkassa korkea torni. Kiertoportaat kulkevat tornia ylikertaan, ja ylimpänä on ihan portaitten vieressä Vernen yksityinen huone. Käytävän kautta jonka lattiaa peittää punainen matto, niinkuin portaitakin, viedään vieras karttojen ja taulujen ohitse pieneen kulmahuoneesen, jossa seisoo matala telttasänky. Kaarevan ikkunan ääressä on vähäinen pöytä, jolla on valmiiksi leikattua kirjoituspaperia. Takan otsalla seisoo kaksi vartalokuvaa, toinen Moliéren, toinen Shakespearen, ja niiden ylipuolella riippuu vesimaalaus, joka kuvaa Neapelin lahdella kulkevaa höyryalusta. Se on Jules Vernen työhuone. Vieressä on toinen iso huone, jonka seiniä peittää katosta lattiaan ulottuvat kirjakaapit.<br />
<br />
Semmoinen on sen miehen koti, joka on nykyajan suosittuin kirjailija! "Minä nousen joka aamu ennen viittä", kertoi hän, "talvella kentiesi hiukan myöhemmin; kello viisi jo istun kirjoituspöytäni ääressä, jossa työskentelen yhteentoista. Työtä minä teen hyvin huolellisesti ja vitkalleen. Minulla on aina vähintäin kymmenen novellia päässäni, kaikki juonet ja selkkaukset valmiiksi mietittynä, jotta kyllä voin valmistaa nuo luvatut kahdeksankymmentä, jos vaan saan elää. Korjauksiin minä parhaasta päästä tuhlaan aikaani. En tyydy vähempään kuin seitsemään taikka kahdeksaan kokeesen ja korjaan yhä uudelleen, kunnes alkuperäisestä käsikirjoituksesta on tuskin jälkeäkään jälellä. Se vie sekä rahaa että aikaa, mutta olenpa kirjoitustapaan ja muotoon nähden aina koettanut tehdä parastani."<br />
<br />
Jules Verne on jäsenenä Amiens'in kaupungin hallituksessa ja harrastaa innokkaasti yleisiä asioita.<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Uuden Suomettaren Juttu-tupa 52/1894.</span><br />
<div>
<br /></div>
Reijo Valtahttp://www.blogger.com/profile/00147047564415805191noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-8410262813222492518.post-74722948013303998002017-03-04T20:10:00.000+02:002017-03-04T20:10:16.223+02:00Iivo Härkönen - Lahonneilla laiturilaudoilla<div style="text-align: center;">
<span class="Apple-style-span" style="font-size: x-large;">Lahonneilla laiturilaudoilla.</span></div>
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
— Ei, ei, en sitä usko!<br />
<br />
Hän astui laivasta maalle lahonneita laiturilautoja myöten, joiden välistä vilkkuimusta vesi. Siihen veteen oli hänen katseensa kiinnitetty.<br />
<br />
— Ei — en todella usko. Ei ole mahdollista, että hän olisi saattanut rakkautta kaipaavan katseen luoda.<br />
<br />
Hän oli onneton — rakkaudessa. Hän oli aina rakastanut saamatta vastarakkautta, ymmärtämistä, uskollisuutta; sensijaan hän oli saanut kylmyyttä, halveksimista, ivaa ja petollisuutta. Nyt hän oli laivalla kohdannut erään sinisilmäisen, punaposkisen, ihanan immen ja oli tämä häneen niin syvästi, kaihoisasti katsahtanut... Mutta ei hän uskonut sitä todeksi, ei tosi lemmen leimahdukseksi, ei rakkautta kaipaavaksi. Samaa petollisuutta hän luuli siinäkin piilevän. Ja siksi hän vain itsekseen vakuutteli astuessaan maalle lahonneita laiturilautoja myöten.<br />
<br />
Hän on tullut maalle. Sillä ajalla on se impi, joka totta oli tarkottanut, tullut kannelle ja asettunut katselemaan maallepäin, kulkijaan kummalliseen lahoilla laiturilaudoilla. Hänen sydämmensä sykkii, povi nousee ja hän toivoo, että se kummallinen kulkija edes kerran katsahtaisi hänen puoleensa. Silloinpa se sattuukin kääntymään ja katsahtamaan. Silloin kohoaa nenäliina sen immen taskusta ja liehahtaa ... pää nyykähtää.<br />
<br />
Kummallinen kulkija herää, havahtaa. — Ehkäpä se olikin totta, ei petosta! Jos se kerran kovan onnen kolhimallekin päivä paistaa; hänenkin unelmansa ja toiveensa toteutuu... Ja juuri semmoinen oli hänen unelmainsa esine: sinisilmäinen, punaposkinen, vaaleakutrinen... Hän aikoo rientää takaisin laivalle, esittää, puhella...<br />
<br />
Mutta silloin laiva irrottuu rannasta ja lähtee kulkemaan kauvas — —<br />
<br />
<br />
<i>Iivo Härkönen.</i><br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<span class="Apple-style-span" style="font-size: x-small;">Päivälehti no 177 3.8.1902.</span>Reijo Valtahttp://www.blogger.com/profile/00147047564415805191noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-8410262813222492518.post-90045273017567366632017-03-03T18:00:00.000+02:002017-03-03T18:00:30.041+02:00Piippuja ja piipputupakkaa<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiriHcZY8dDRsW8r5-9Tk9aJ8PkMVFn8c24IJQVhoklflOn82XIGYZC-lMaVQx4w8WkZgYIaglvYzVzIeGoI53AmkHUAkdRKf8OFyiT4Vr1_VHjqqh8gk1cCvzGrZUHwWlN0Gx9FVKg-mE/s1600/piippuja_tupakkaa.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="273" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiriHcZY8dDRsW8r5-9Tk9aJ8PkMVFn8c24IJQVhoklflOn82XIGYZC-lMaVQx4w8WkZgYIaglvYzVzIeGoI53AmkHUAkdRKf8OFyiT4Vr1_VHjqqh8gk1cCvzGrZUHwWlN0Gx9FVKg-mE/s400/piippuja_tupakkaa.JPG" width="400" /></a></div>
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Suomen Kuvalehti no 42 20.10.1917.</span>Reijo Valtahttp://www.blogger.com/profile/00147047564415805191noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-8410262813222492518.post-67735138931206037822017-03-02T18:00:00.000+02:002017-03-02T18:00:12.336+02:00Illodin hammastahna<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg8rIU7T7rSqX1Pb11uI_SA0Z7hETvIR-7r5kMsIX5pHefjBGjLqKUA9ozO-xmMCpVfhTmfnZP372y99Sgkjm_iZHpqpQbt0INdULQBzKVE0_XnfLOSiDgWHzYqyPrWCyMkSXshHYn2m30/s1600/illodin.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="275" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg8rIU7T7rSqX1Pb11uI_SA0Z7hETvIR-7r5kMsIX5pHefjBGjLqKUA9ozO-xmMCpVfhTmfnZP372y99Sgkjm_iZHpqpQbt0INdULQBzKVE0_XnfLOSiDgWHzYqyPrWCyMkSXshHYn2m30/s400/illodin.JPG" width="400" /></a></div>
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Suomen Kuvalehti no 42 20.10.1917.</span>Reijo Valtahttp://www.blogger.com/profile/00147047564415805191noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-8410262813222492518.post-63194428047861599672017-03-01T18:00:00.000+02:002017-03-01T18:00:44.869+02:00Lauri Sauramo - Kuinka Agricolan aikana aviopari vihittiin<div style="text-align: center;">
<span style="font-size: x-large;">Kuinka Agricolan aikana aviopari vihittiin</span></div>
<div style="text-align: center;">
Uskonpuhdistusmuistoja</div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
Kirjoittanut Lauri Sauramo</div>
<br />
<br />
<br />
<br />
Avioliittojen vihkiminen, niin lukemattomat kerrat kuin paavit olivat sitä paimenkirjeissään kovistelleetkin, ei Agricolan aikana vielä ollut meillä päässyt lähimainkaan yleiseksi. Agricola itsekin valittaa käsikirjassaan, että »mwtamat hullut tompelit, sala pallahasa kihlauxesa aiastaica poli koconansa, ia mwtamat wijsi cwsi ia sitekin enemän ynne macauat» ja lopulta sitten »ero anovat ia pyteuet.»<br />
<br />
Keskiaikana oli avioliiton perustava momentti ollut kihlaus. Se oli niin luja solmu, että sulhanen sai kihlatun morsiamensa lain mukaan noutaa väkisinkin, vieläpä noutaessaan apulaisineen murtautua taloon ja rangaistuksetta lyödä vastustajansa kuoliaaksikin. Kirkko piti uskonpuhdistuksen aikanakin lujasti kiinni kihlauksen purkamattomuudesta. Mutta samalla se alkoi maallisen esivallan avulla ankarasti vaatia kihlautuneita vihille sakkojen, jopa raippojenkin uhalla. Avioliiton solmu oli siten kaksinkertainen.<br />
<br />
Itse vihkiminenkin oli paljoa monimutkaisempi umpisolmu kuin nykyään. Keskiajan kirkko oli tälle toimitukselle antanut sakramentin luonteen. Siihen yhdistettiin vielä kaksi muuta sakramenttia, nimittäin katumuksen ja alttarin. Ja keskiajan lopulla menot täydentyivät hieman muuttuneessa muodossa: morsiusparin oli annettava aviosuostumuksensa jo kirkon ovella, vasta sitten he pääsivät kirkkoon ja saivat aviosiunauksen alttarin edessä pyhin messuin ja sakramentein.<br />
<br />
Uskonpuhdistuksessa avioliitto kadotti sakramentin luonteen. Mutta itse vihkimenot Agricolan aikana, ja vielä kauan hänen jälkeensä, pysyivät melkein muuttumattomina, entisessä monimutkaisuudessaan.<br />
<br />
Ennen vihkimistä oli silloinkin kolme kertaa kuulutettava. Kuulutuskaava päättyi Agricolan käsikirjassa sanoihin: »los iocutacto esten puhua, hen sanocan sen aialans, ia oikon wait testelehine.»<br />
<br />
Vihkiminen tapahtui aina kirkossa. Ennenkuin kuitenkaan nuori pari sai astua kirkon kynnyksen yli, luki pappi heille samat yleiset neuvot ja manaukset, jotka näihin asti ovat säilyneet suunnilleen samoina kuin ne olivat jo Agricolan käsikirjassa. Vasta sitten he saivat astua pyhään. »Coska he sis Kircon Oven eteen tulevat, Nin kysyken pappi heidhen molembain tachtonsa.» Se ei ollut kerralla hyvä, vaan pappi kysyi ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran: »ios sine tacdhot temen inhimisen otta Auioxes ia racasta hende seke wastoin ette mötekieumisese?» Kolme eri kertaa saivat tähän kysymykseen vastata ensin sulhanen, sitten morsian: »Mine tacton.»<br />
<br />
Sen jälkeen seurasi koko vihkimenojen runollisin kohtaus, niin että aivan mieli käy apeaksi ajatellessa, että se vihkimäkaavasta on poistettu. »Sitte callistacat pääns ycteen», sanoo Agricola käsikirjassaan. Ja kun sulhanen ja morsian olivat tähän kauniiseen asentoon asettuneet, nimittäin nojasivat olkansa toistensa olkaa vasten ja kallistivat päänsä yhteen, rukoili pappi, »ette heiden pite oleman yxi Liha ja weri, casuaman sinun hyuestisiugnauxes ielkijn, enenemen ia maata ylesteyttemen».<br />
<br />
Tämän liikuttavan kohtauksen jälkeen seurasi sormusteleminen uudistetuin lupauksin. Se tapahtui samaan malliin kuin nykyäänkin. Agricolan käsikirjan mukaan nuorikot lupasivat rakastaa toisiaan sekä myötä- että vastoinkäymisessä, mutta erään samanaikuisen käsinkirjoitetun kaavan mukaan »tuskasa ja ilosa». Se oli hieman rajoitettua rakkautta, johon tavallinen arkielämä tuskin mahtui ensinkään.<br />
<br />
Seurasi taasen pitkät manaukset ja messuamiset, evankeliumin sanat, vetoamiset seurakuntaan ja nuoreen pariin. Sitten vasta pääsi nuori pari peremmälle. »Quin he nyt Altarin eteen tulevat», luettiin ensin rukous nuoren parin puolesta ja sitten seurasi koko puolipäivämessu ja alttarin sakramentti »nin haman Agnus Dei asti». Poiketen Lutherista, joka erotti vihkitoimituksen vanhasta yhteydestään messupalveluksen kanssa, Olaus Petri ja hänen mukaansa Agricola täten edelleen asetti aviovihkimisen seurakunnan yhteisen jumalanpalveluksen välittömään yhteyteen. Ehtoollisen jakelun jälkeen seurasi sitten vihkitoimituksen kolmas osa. Morsiuspari meni morsiustelttaan, ja »sitte quin he teltan eli Waatten ala tulevat», alkoi varsinainen morsiusmessu kaikessa juhlallisuudessaan. Morsiusmessu saatiin kuitenkin toimittaa ainoastaan silloin, kun morsian oli nuori neitsyt, mutta ei leskille eikä vanhemmille neitsyille.<br />
<br />
Ei juttu kuitenkaan ollut vielä hyvä tälläänkään, vaan papin velvollisuus oli saattaa morsiuspari kirkosta kotiin, vieläpä sänkyynkin. Sänkyynviemisen seremonia lienee ainakin paikoittain toimitettu päivällä kohta kirkosta palattua. Agricolan käsikirjan mukaan ei sänkyyn vietäessä kuitenkaan tarvinnut papin välttämättä olla mukana, vaan saattoi morsiushuoneen ja morsiusparin siunauksen lukea joku toinenkin, jos kuka siihen pystyi. Toimitus alkoi virrellä »Coska Morsian maata viedhen, nin Lauletan eli luetan teme virsi: Veni Creator etc», jonka Agricola itse oli suomentanut. Siinä toivotetaan pyhän hengen tulta, paistetta ja rakkautta ja hengellistä voitelusta, niin että se sopi hyvin tilaisuuteen. Rukouksessa morsiusparin ylitse sitten sanottiin: »Jumalan käsi warielkon teite, hen lehettekön henen pyhen Ehgelinse, ioca teiden kätkekön caikena teidhen elinaicenanne.»<br />
<br />
Siunatut olivat hääyön unet. Mutta hääyön jälkeen morsian (Pietilän mukaan) otettiin kirkkoon, »kirkoteltiin», kuten vielä salosopissa synnyttämisen jälkeen. Agricolan kirjassa sitä kuitenkaan ei säädetä.<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Suomen Kuvalehti no 42 20.10.1917.</span><br />
<br />Reijo Valtahttp://www.blogger.com/profile/00147047564415805191noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-8410262813222492518.post-13779290804657193542017-02-09T18:00:00.000+02:002017-02-09T18:00:18.378+02:00Arthur Conan Doyle - Neiti Violet Smith vaarassa<div style="text-align: center;">
Salapoliisin seikkailuja</div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
<span style="font-size: x-large;">Neiti Violet Smith vaarassa</span></div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
Kirjoittanut</div>
<div style="text-align: center;">
Sir Conan Doyle</div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
Suomennos</div>
<br />
<br />
<br />
Vuodesta 1894 aina vuoden 1901 loppuun oli Sherlock Holmes tavattoman toimekas mies. Voimme huoleti väittää, ettei noiden 8 vuoden kuluessa yhtään vaikeampaa julkista asiaa ratkaistu häneltä neuvoa kysymättä ja lukemattomissa yksityisasioissa, joskus kuulumattoman sekavissa, näytteli hän taitavasti pääosaa. Monta kummastuttavaa voittoa ja joitakin harvoja vastoin käymisiä kohtasi hän tuon rikastöisen ajan kuluessa. Koottuani sangen täydellisen kokoelman muistiinpanoja, joista useimmat olen saanut asianomaisten itsensä suusta, ei minun ollut varsin helppo ratkaista, mitä niistä nyt yleisölle jättäisin. Tahdon kumminkin noudattaa entistä tapaani, että nimittäin kerron ne tapaukset, mitkä eivät räikeydessä herätä erinomaista huomiota, vaan joiden selville saamisessa sen sijaan ääretöntä taitoa kysytään. Tämän johdosta esitän siis lukijoilleni Miss Violet Smithin, yksinäisen Charlingtonin pyöräilijän seikkailutarinan ja tutkimustemme omituisen kulun, joka päättyi odottamattomaan tragediiaan. Totta on, etteivät tämän tapauksen yksityiskohdat tehneet mahdolliseksi dramaattisia välinäytöksiä, joiden selvittämisessä ystäväni oli niin kunnostanut itseään, mutta siinä oli muutamia seikkoja, joiden kautta tämä kertomus ansaitsee suurta huomiota niiden lukemattomien rikosten sarjassa, mistä olen aiheeni näihin pieniin kertomuksiin saanut.<br />
<br />
Kysyessäni muistikirjaltani neuvoa, huomaan ensi kerran kuulleemme miss Violet Smithistä 23. päivänä huhtikuuta vuonna 1895. Muistan hänen käyntinsä olleen tavattoman epätervetulleen Holmesille, hän oli juuri syventynyt tutkimaan sitä probleemia, jonka ratkaiseminen olisi vienyt hirsipuuhun tuon valapetturin Vincent Hardenin, tunnetun tupakkamiljonäärin. Ystäväni, joka ennen kaikkea rakasti ajatusten ponnistelua ja mielikuvituksen työtä, tuli aina kärsimättämäksi, milloin hänet työssään keskeytettiin. Vaan osottamatta pienintäkään epäystävällisyyttä, mikä olikin hänen luonteelleen vierasta, ei hän voinut olla kuuntelematta neiti Violet Smithin kertomusta. Neiti Violet Smith oli jotenkin pitkä, solakka, lumoavan kaunis ja olennoltaan suloinen. Mainitsemani päivän iltana tuli hän luoksemme Baker Streetiin pyytämään apua ja neuvoa. Hänen aikansa olikin täydelleen tullut ja sillä vakaalla päätöksellä oli tuo nuori nainen saapunut luoksemme, ettei poistuisi ennenkuin oli tyhjentänyt pikku sydämensä. Jotenkin väsyneesti hymyillen kehotti Holmes kaunista tungettelijatarta istumaan ja kertomaan meille, mikä painoi nänen mieltään.<br />
<br />
"Terveyttänne ei se varmaankaan koske", sanoi hän läpitunkevilla silmillään katsellessaan naista, "niin innokas pyöräilijä lienee voimaa täynnä".<br />
<br />
Neitonen loi huolestuneen katseen jalkoihinsa, jolloin huomasin hänen hameensa olevan hiukan tuhraantuneen pyörän suojakaaresta.<br />
<br />
"Niin todellakin pyöräilen hyvin paljon, mr Holmes, ja juuri pyöräilyä tämä käyntini osaksi koskee".<br />
<br />
Ystäväni otti naista kädestä ja pitäen sitä omassaan tarkasteli hän sitä suurimmalla mielenkunnolla ja niin tunteettomasti kuin vaan tiedemies voi tehdä.<br />
<br />
"Suonette anteeksi, toivon. Se on tapani", sanoi hän päästäessään käden. "Olin vähällä erehtyä luulemaan teitä konekirjottajattareksi. Luonnollisesti johtuu se soittamisesta. Hiukan litteät sormenpäät, kuten näet, Watson, ovat seurauksena toisesta tai toisesta ammatin harjotuksesta. Tämä käsi ei kuitenkaan kaikesta päättäen ole — " hän tarkasti sitä vielä kynttilän luona — "tämä käsi osottaa kuitenkin selviä merkkiä soittamisesta. Tämä nainen on soittajatar".<br />
<br />
"Niin olenkin. Annan opetusta pianonsoitossa."<br />
<br />
"Maalla, jos oikein päätän kasvojenne väristä!"<br />
<br />
"Niin, sir. Lähellä Farnhamia, Surreyn rannalla".<br />
<br />
"Kaunis seutu ja hauskoja muistoja täynnä. Muistathan, katson, että juuri siellä vangitsimme Archie Stamfordin, väärentäjän. No niin, miss Violet, mitä on tapahtunut teille Farnhamissa Surreyn rannalla?"<br />
<br />
Selvästi ja varmasti jutteli neitonen, seuraavan kummallisen kertomuksen:<br />
<br />
"Isäni on kuollut, mr Holmes, hän oli James Smith, keisarillisen teatteriorkesterin johtaja, äitini ja minä jäimme maailmaan ilman muita sukulaisia kuin setäni, Ralph Smith, joka matkusti 25 vuotta sitte ja sen jälkeen emme ole hänestä mitään kuulleet. Isäni kuoltua jäimme köyhyyteen, mutta sitte muuanna päivänä saimme tietää, että Timesin toimiston kautta joku tiedusteli olinpaikkaamme. Ette voi uskoa, miten liikutetuiksi tulimme, sillä luulimme jonkun testamenteeranneen meille omaisuuden. Menimme heti sen lakimiehen pakinoille, jonka nimi oli saapuneen ilmuiuksen alla. Siellä kohtasimme kaksi herraa, mr Carruthersin ja mr Woodleyn, jotka olivat palanneet matkaltaan Etelä-Afrikassa. He sanoivat olevansa setäni ystäviä sekä kertoivat hänen muutamia kuukausia takaperin kuolleen. Viimeisinä elinpäivinään oli hän pyytänyt näitä herroja ottamaan selvää sukulaisistaan ja pitämään huolta siitä, etteivät he joutuisi puutteesen. Meistä tuntui kummalliselta, että setä Ralph, joka ei isän eläessä huolinut edes osotettansa ilmoittaa, nyt piti hänen kuolemansa jälkeen meistä sellaista huolta, mutta mr Carruthers selitti, että setä vähää ennen oli saanut tiedon veljensä kuolemasta ja sen vuoksi tunsi olevansa vastuunalainen sukulaistensa suhteen.<br />
<br />
"Anteeksi", sanoi Holmes; "milloin tapahtui tämä keskustelu?"<br />
<br />
"Viime joulukuussa; neljä kuukautta sitte".<br />
<br />
"Jatkakaa, olkaa hyvä".<br />
<br />
"Mr Woodley oli minusta hyvin epämiellyttävän näköinen. Hän katseli koko ajan minua — nuori mies, karkeat, leveät kasvot, ruskeat viikset ja tukka jakaukselle sileästi kammattu. Hän oli hyvin vähän kunnioitusta herättävä ja olin varma siitä, ettei Cyril tahtonut tuollaista henkilöä holhojaksemme".<br />
<br />
"Hänen nimensä on siis Cyril", sanoi Holmes hymyillen.<br />
<br />
Neitonen sävähti punaseksi ja nauroi.<br />
<br />
"Niin, mr Holmes; Cyril Morton, sähköteknikko ja me toivomme ensi kesänä hääpäivämme koittavan. Herranen aika, miten tulin puhuneeksi hänestä! Mitä tahdoin sanoa, oli se, että mr Woodley oli epämiellyttävä, mutta mr Carruthers, joka oli hyvän joukon vanhempi, oli sen sijaan hauskemman näköinen. Hän oli mustaverinen, kalpea, hienokasvoinen ja vähäpuheinen henkilö; mutta hän käyttäytyi erittäin hienosti ja hymyili mitä kohteliaimmin. Hän tiedusteli meidän elämäämme ja kuultuaan, että olimme köyhiä, ehdotti minua ainoan kymmenvuotisen tyttärensä kotiopettajattareksi musiikissa. Kun sanoin, etten voinut jättää äitiäni, ehdotti hän, että joka viikon lopulla kävisin kodissani ja hän lupasi palkkioksi sata puntaa vuodessa, mikä todellakin on hyvin korkea maksu. Lopuksi suostuin ja matkustin Chiltern Grangeen, lähes kuuden penikulman päähän Farnhamista. Mr Carruthers oli leski, mutta hänellä oli hyvin miellyttävä ja toimekas taloudenhoitajatar, mrs Dixon. Lapsi oli mitä sievin tyttönen ja kaikki näytti lupaavalta. Mr Carruthers oli hyvin soitannollinen ja iloinen sitäkin suuremmassa määrässä. Me vietimme hauskoja iltoja yhdessä. Joka lauvantaina lähdin kotiin ja maanantaina palasin.<br />
<br />
Ensi kolauksen hauskuudelleni antoi mr Woodleyn tulo sinne. Hän tuli viikon päiviksi, mutta oi, se viikko oli ainakin yhtä pitkä kuin kolme kuukautta; Hän oli kiusanhenkenä jokaiselle, mutta minulle vielä jotakin paljon panempaa. Hän teki pian hyvin royhkeällä tavalla naimatarjouksensa minulle, kerskui omaisuudellaan ja sanoi, että hänen puolisonaan saisin kalliimmat koristeet Lontoossa. Lopuksi, kun sanoin, etten tahdo hänen kanssaan olla missään tekemisissä, otti hän minut käsivarsilleen — hän oli kauhean vahva — ja sanoi ei päästävänsä minua ennenkuin olisin suudellut häntä. Mr Carruthers tuli sisään ja pelasti minut tuon hirviön käsistä. Tämä löi silloin isäntäänsä kasvoihin, niin että hän kaatui, silloin oli vierailu kuten arvannette päättynyt. Mr Woodley pyysi minulta seuraavana päivänä anteeksi ja vakuutti ettei toiste enää sillä tavoin menettele. Sen jälkeen en ole mr Woodleytä nännyt".<br />
<br />
"Ja nyt, mr Holmes, tulen vihdoinkin siihen asiaan, jonka johdosta nyt olen luonanne. Te arvannette, että minä joka lauvantaina ajan pyörälläni Farnhamin asemalle matkustaakseni junassa klo 12,22 kaupunkiin. Tie tämän aseman ja Chiltern Grangen välillä on hyvin yksinäistä ja penikulman verran synkän metsän ympäröimää. Kun kaksi viikkoa sitte ajoin tämän taipaleen kautta, huomasin erään miehen polkupyörällä niinikään ajaen seuraavan minua. Hän oli keski-ikäinen, parta lyhyeksi leikattu. Ennen Farnhamiin tuloani katsoin vielä taakseni, mutta mies oli silloin hävinnyt, enkä tämän enempää koko asiasta huolinut. Mutta te voitte kuvitella, mr Holmes, miten huolestuin, kun seuraavalla kerralla kohtasin saman miehen juuri samalla paikalla. Sitäkin enemmän kummastuin, kun hän myöskin seuraavana lauvantaina ja maanantaina oli näkyvissä. Hän pysytteli tarpeellisen loitolla minusta, mutta kummallista tämä kaikessa tapauksessa oli. Kerroin mr Carruthersille asiasta, ja ystävällinen isäntä lupasi tästä puoleen toimittaa hevosen ja rattaat joka lauvantai ja maanantai käytettävikseni etten tarvitsisi yksin matkustaa tuon pelottavan metsän läpi".<br />
<br />
"Hevosen ja rattaiden piti joutua tällä viikolla, mutta jostakin syystä ne myöhästyivät, joten vielä kerran olin pakotettu kulkemaan pyörällä. Se oli tänä aamuna. Voitte ymmärtää, että pidin varani kun tulin tuohon metsäseutuun. Aivan oikein. Siellä näin miehen jälleen ja ihan samalla paikalla. Hän pysytteli kyllä jotenkin etäällä minusta, joten en tarkkaan erottanut kasvojen piirteitä, mutta kukaan minulle tunnettu henkilö ei hän missään tapauksessa ollut. Hänellä oli päällään musta puku ja päässä kangashattu. Hänen kasvoistaan erotin kuitenkin selvästi mustan parran. Tänään en ollut ollenkaan levoton, vaan ainoastaan utelias ja päätin ottaa selvän, kuka tuo tuntematon oli ja mitä hän tahtoi. Hiljensin vauhtia, mutta hän teki samoin. Pysähdyin, hän myöskin. Silloin päätin tehdä hänelle pienen kepposen. Tie teki juuri siinä äkkinäisen mutkan. Polkasin nopeasti käänteen taakse ja odotin. Hänen piti jako ajaa ohitseni tai ainakin tulla näkyviin. Mutta ketään ei näyttäytynyt. Silloin käännyin ympäri ja tarkastelin tien varsia käänteen tuolla puolen. Saatoin nähdä penikulman verran tietä pitkin, mutta ei ketään ollut näkyvissä. Asian teki vielä merkillisemmäksi tuo seikka, ettei tällä kohtaa ollut mitään syrjätietä, jolle hän mahdollisesti olisi pyörineen voinut väistyä."<br />
<br />
Holmes hymyili ja hieroi käsiään. "Tällä seikalla on todellakin muutamia hauskoja piirteitä." sanoi hän. "Miten pitkä aika arviolta oli kulunut, ennenkuin tuon käänteen takaa olitte palanneet takaisin ja huomanneet tien tyhjäksi?"<br />
<br />
"Kaksi tai kolme minuuttia".<br />
<br />
"Siinä tapauksessa ei hän voinut olla kaukana tiestä. Sanoitte, ettei mitään syrjätietä ollut tällä paikalla?"<br />
<br />
"Ei mitään".<br />
<br />
"Hän käytti hyväkseen kai siis jotakin polkua tien varrella".<br />
<br />
"Siinä tapauksessa olisi minun pitänyt nähdä hänet".<br />
<br />
"Entäs sitte?"<br />
<br />
"Ei mitään, mr Holmes, paitsi etten voi tulla levolliseksi ennenkuin saan kuulla teidän neuvonne".<br />
<br />
Holmes oli hetkisen vaiti.<br />
<br />
"Missä on se herra, kenen kanssa olette kihloissa?," kysyi nän vihdoin.<br />
<br />
"Hänellä on toimi Midlandsin sähkö-osakeyhtiössä Conventyryssä."<br />
<br />
"Eikö hän mahdollisesti olisi voinut tervehtiä teitä luonakäynnillään?"<br />
<br />
"Oh, mr Holmes, ikäänkuin en tuntisi häntä!"<br />
<br />
"Onko teillä ollut muitakin ihailijoita?"<br />
<br />
"Useitakin, ennenkuin tutustuin Cyriliin."<br />
<br />
"Ja sitte?"<br />
<br />
"Siinä tapauksessa olisi se tuo vaarallinen Woodley, jos hänet ihailijaksi voitaisin lukea."<br />
<br />
"Eikö kukaan muu?"<br />
<br />
Kaunis suojattimme joutui hämilleen.<br />
<br />
"Kuka hän oli?" kysyi Holmes.<br />
<br />
"Oh, se on kyllä luulottelua, mutta minusta tuntuu kuin isäntäni, mr Carruthers olisi jotenkin mielistynyt minuun. Olemme pakotetut usein olemaan yhdessä. Minä säestän häntä iltasin. Hän ei ole koskaan sanonut mitään. Hän on täydellinen gentlemanni; mutta nuorityttö ei voi tuntea mitään sellaista."<br />
<br />
"Ahaa!" Holmes oli mietteissään. "Mikä on hänen elinkeinonsa?"<br />
<br />
"Hän on rikas."<br />
<br />
"Eikä hänellä sentään ole hevosia eikä vaunuja?"<br />
<br />
"Ilman sitäkin. Kaikessa tapauksessa näyttää hänellä olevan paljon omaisuutta. Hän matkustaa Cityyn pari kolme kertaa viikossa. Hän on kovin ihastunut Etelä-Afrikkalaisiin kultakenttäosakkeihinsa."<br />
<br />
"Te annatte minulle tiedon kaikista uusista tapahtumista, miss Smith. Olen tällä hetkellä kahlittu toimiini, mutta tahdon pian tehdä kuulusteluja asiassanne. Älkää ottako askeltakaan minun tietämättäni. Hyvää yötä! Toivon saavani teiltä kuulla vain hyviä uutisia."<br />
<br />
"Se on luonnon määräys, että tuollaisella tytöllä on aina seuraajoita," sanoi Holmes täyttäessään mietiskelypiippuaan, "yksinpä hänen polkupyörällä ajaessaan yksinäistä maantietä. Salainen ihailija, epäilemättä. Mutta tässä asiassa on omituisia näkökohtia kaikissa tapauksissa."<br />
<br />
"Niinkuin esimerkiksi, että hän näyttäytyy tuolla samalla paikalla joka kerta."<br />
<br />
"Juuri niin. Ensimmäinen tehtävämme on ottaa selko siitä, keitä asuu Carlington Hallissa. Myöskin Carruthersia ja Woodleytä on pidettävä silmällä. Minkä vuoksi he molemmat niin innokkaasti pitävät huolta Ralph Smithin veljentyttärestä? Siinä on vielä muuan seikka. Minkälainen pohatta se on, joka maksaa kotiopettajattarelle kaksinkertaisen paljon, mutta ei voi hankkia hänelle hevosta ja rattaita ajaakseen asemalle. Merkillistä — Watson — kovin merkillistä!"<br />
<br />
"Aiotko matkustaa sinne?"<br />
<br />
"Ei, poikani, se on sinun tehtäväsi. Se matka on kaikessa tapauksessa vähäpätöisempi, enkä minä voi siksi aikaa luopua paljon tärkeämmistä tutkimuksistani. Maanantaina aikaiseen matkustat sinä Farnhamiin, otat selvää tapauksista kysymyksessä olevalla paikalla ja sitte menettelet oman mielesi mukaan. Kun vielä olet saanut tietoosi, keitä Charlington Heatissa asuu, tulet luokseni ja annat toimistasi raportin. Ja nyt, Watson, ei sanaakaan tästä asiasta ennenkuin olemme saaneet joitakin tukikohtia jalkojemme alle, joiden tukipisteiden turvissa voimme tämän arvoituksen ratkaista."<br />
<br />
Saimme tuolta nuorelta tytöltä tietää, että hän matkusti Farnhamiin siinä junassa, joka lähtee Waterloosta 9,30, jonka vuoksi minä lähdin edellä kello 9,13, ennättääkseni ajoissa tuolle kysymyksessä olevalle paikalle. Farnhamista ratsastin heti rauhassa eteenpäin ja mahdotonta oli olla huomaamatta, millä paikalla neiti Violet Smith oli kohdannut tuon tuntemattoman seuraajansa. Toisella puolen tietä oli tasainen, matalametsäinen erämaa ja toisella oikea aarniokorpi. Saman korven keskellä on ikivanha kerrostalo, jota komea puisto ympäröi. Portti, jonka kautta päästään tuokon linnoitukselta näyttävään hoviin, on raudasta ja paasikehyksen ympäröimä. Taloa ei näy maantielle ja sen ympäristö puhui synkkyyden ja rappeutumisen kieltä.<br />
<br />
Nummella, tien toisella puolen kasvoi kuten mainitsimme matalaa havumetsää, mikä auringon paisteessa näytti kuin samettipeitleeltä. Muutaman tiheän katajapensaan taakse asetuin minä kun ensin olin työllä ja vaivalla hakenut tämän paikan, josta saattoi nähdä jonkun verran maantietä ja tuon yksinäisen metsätalon portin. Sen kautta näin saapuvan mustapukuisen pyöräilijän, astelevan polkua pitkin maantielle ja ajavan verkalleen sen käänteen taakse, josta neiti Violet oli maininnut. Minäkin huomasin, että miehellä oli musta parta, mutta en voinut muuten hänen kasvonpiirteitään erottaa. Ennätin vielä huomata, että hän astui alas pyörältään ja näytti piiloutuvan tien oheen.<br />
<br />
Neljännestunnin kuluttua ilmaantui tielle toinen pyöräilijä. Hän oli tuo nuori kotiopettajatar, neiti Violet Smith, joka parhaillaan ajoi asemalta. Huomasin hänen usean kerran katsovan taakseen. Tuokion kuluttua ilmaantui tuo mustapartainen vakoilija kätköstään maantielle, hyppäsi pyörälleen ja polki tytön jälestä. He olivat ainoat elävät olennot koko tuolla yksitoikkoisella alueella. Kaunis tyttö istui suorana satulassa, jota vastoin nänen seuraajansa oli syvään kumartuneena ohjaustangon yli. Hänen liikkeissään ilmaantui omituinen vauhkous. Tyttö katsoi taakseen ja hiljensi vauhtia. Mies teki samoin. Neitonen pysähtyi. Hän pysähtyi myöskin. Välimatka oli noin sata askelta. Neiti Violet teki nyt liikkeen, joka oli ylitä odottamaton kuin päättävä: kääntyi nopeaan ympäri ja kiiti rajulla vauhdilla miestä kohden, vaan eipä tämäkään viivyttellvt. Tuotapikaa riensi hän tuulena pakoon. Kohta kumminkin tuli tyttö takaisin, pää ylpeänä pystyssä ja katsomatta taakseen, ikäänkuin siten osottaakseen halveksumista raukkamaiselle salavakoojalleen. Mies palasi samaten entisen välimatkan päässä ja seurasi taas neitoa, kunnes tämä katosi näkyvistä muutaman käänteen taakse.<br />
<br />
Minä pysyttelin yhä piilossani ja hyväpä olikin, että niin tein, sillä ennen pitkää oli tuo salaperäinen pyöräilijä poikennut maantieltä mainitsemalleni polulle, joka tuossa lähellä kiemurteli metsän peitossa tuon taikalinnan tapaisen metsätalon portille johtavalle tielle. Näin hänen pysähtyvän ja pyyhkivän hikeä. Puiden lomitse häämotti tähän tuo vanhanaikainen rakennus, harmaine seinine ja rappeutuneine savupiippuineen, jotka nekin muistuttivat omituisella muodollaan Tudoreiden aikoja. Vaan hetkisen perästä on voinut enää vilahduksettakaan nähdä miestä, sillä hän oli painaunut polun mukana metsän peittoon.<br />
<br />
Tunsin kuitenkin suorittaneeni sangen tärkeän aamutyön ja hyvin tyytyväisenä palasin Farnhamiin. Paikallinen huoneiden vuokrausasiamies ei kumminkaan voinut antaa minulle mitään tietoa Charlington Hallista, vaan neuvoi kääntymään tunnetun firman Pall Mallin puoleen. Täällä pysähdyin jonkun aikaa kotimatkallani ja minua kohdeltiin erinomaisen huomaavasti. Ei, Charlington Hallia ei voida vuokrata minulle kesän ajaksi. Kuukausi takaperin oli sen jo vuokranut muuan toinen. Hänen nimensä oli Williamson, vanhempi, kunnia-arvoinen herrasmies. Kohtelias asiamies oli peloissaan, sanoi ei tahtovansa enempää kertoa, koska hänen klientinsä yksityisasiat ja elintavat eivät liikuta muita.<br />
<br />
Mr Sherlock Holmes kuunteli tarkaten pitkää raportiani tänä iltana, mutta ei lausunut sanaakaan tunnistukseksi työstäni, kuten olin odottanut. Päinvastoin olivat hänen kasvonsa jotenkin ankaran näköiset, kun hän alkoi tehdä huomautuksiaan siitä, mitä olin tehnyt ja mitä jättänyt tekemättä.<br />
<br />
"Piilopaikkasi, rakas Watson, ei ollut hyvin valittu. Sinun olisi kaikessa tapauksessa ollut nähtävä tuo huvittava miesilmiö hiukan lähempää. Tämä ei ollenkaan valaise asiaa. Vaan tehty mikä tehty ja tekemättä on se mitä ei ole tehty. Koetamme nyt kumminkin niin pian kuin mahdollista ottaa asioista selvää."<br />
<br />
Seuraavana aamuna saimme neiti Violetilta kirjeen, missä hän yksityisseikkoja myöten kertoi sen tapahtuman, jonka todistajana olin. Vaan kaikkein mieltä kiinnittävintä ja samalla Holmesin "teoriiaa" vahvistavinta oli kirjeessä seuraavat sanat:<br />
<br />
"Olen varma siitä, että te mr Holmes panette arvoa luottamukselleni, kun mainitsen teille, että asemani täällä on käynyt varsin tukalaksi, ja pääasiallisesti siitä syystä, että isäntäni on kosinut minua. Olen vakuutettu, että hänen tunteensa ovat sekä syvät että vakavat, mutta minä olen jo antanut sydämeni toiselle."<br />
<br />
"Nuori ystävämme on kaikessa tapauksessa päässyt syvästä vedesta," sanoi mr Holmes ajatuksissaan luettuaan kirjeen. "Tämä tapaus tarjoo todellakin monia hauskoja tukipisteitä ratkaistessamme kysymyksessä olevaa probleemia. Tyyni, hauskanraitis maalaisilma ei vaikuttane muuten kuin virkistävästi ja tahdonpa senvuoksi iltapäivällä matkustaa sinne kokeilemaan, josko teoriani pitää paikkansa."<br />
<br />
Holmesin "tyyni päivä" päättyi omituisella tavalla, sillä palatessaan illalla oli hänellä otsa hohtavana nesteestä ja huulet hauskassa hymyssä. Koko hänen olennossaan ilmeni keveys, joka ei suinkaan olisi ollut eduksi jos se olisi kaupungin silmiin ja korviin tullut. Sydämellisesti nauraen kertoi hän seikkailujaan.<br />
<br />
"Minulla on niin vähän kerrottavaa, että se kai ei sinua väsytä," sanoi hän. "Sinun, Watson ystäväni, on kai täytynyt huomata, että minua erinomattain huvittavat juuri tällaiset seikat. Myöskin rakastan brittiläistä nyrkkitaistelu taitoa. Se on väliin hyväänkin tarpeesen. Esim. tänään olisi joutunut pahaan pulaan ilman sitä."<br />
<br />
Pyysin häntä kertomaan, mitä oli tapahtunut.<br />
<br />
"Ensin otin selvää asukkaista Charlington Hallissa. Millä tavoin? No se nyt on miltei samantekevää. Williamson Y. on valkopartainen mies ja hän asuu muutamien palvelijoiden kanssa siellä. Huhu kertoo, että hän on ennen ollut pappi, mutta lyhyt käyntini talossa ilmaisi minulle päivän selvään, että kaikkien laskujen mukaan oli hän kaikkea muuta vaan ei hengen mies. Olin tehnyt joitakin tiedusleluja muutamalta kirkolliselta asiamieheltä ja minulle sanottiin, että sen niminen pappi on kyllä ollut olemassa, ja vielä, että hänen ratansa on ollut suurimmassa määrässä salaperäinen. Kapakoitsija kertoi minulle, että Charlington Hallin kesävieras joka viikon viimeisenä ja seuraavan viikon ensimäisenä päivänä pistäysi hänen luonaan. Tämä kapakka, jota turhaan suositin sinulle, sijatsee ei pitkän matkan päässä siitä tienkäänteestä tuolla metsäseudulla, jossa klienttimme mustapartainen seuraaja kummittelee. Kapakka on jotenkin siisti, pienen matkan päässä tiestä. "Iloista väkeä, sir," sanoi hän, "ja etenkin tuo ruskea viiksinen mr Woodley, joka on Charlington Hallin kesäasukkaan alituinen vieras." Niin pitkälle olimme päässeet, kun huoneesen tuli viereisestä anniskelusalista herrasmies, joka oli kai kuullut koko keskustelumme. Kuka minä olin? Mitä tarkoitin kysymyksilläni? Hänellä oli varsin mainio supliikki ja adjektiivit olivat kaikki kaksiärräisiä sarvipäitä. Vihdoin antoi hän minulle nyrkiniskun, jota en täysin ennättänyt välttää. Seuraavat silmänräpäykset olivat somia syrjäisen katsella. Kävin oikeaan nyrkkisotaan tuon Woodley veijarin kanssa — sillä se hän oli — ja selvisin pelistä tällaisena kuin näet. Toisin kävi vastaritarini. Hänet vietiin kotiinsa rattailla, ja tämä päivä lienee hänellä kauvan muistossa. Niin päättyi tämän päiväinen seikkailuni ja niin hauska kuin se olikin, täytyy minun tunnustaa, ettei se paljonkaan parempia tuloksia antanut kuin sinun partioretkesikään."<br />
<br />
Torstaina saimme taas kirjeen suojatiltamme.<br />
<br />
"Ette kummastu, kun mainitsen, että olen sanonut itseni irti kotiopettajattaren toimesta mr Carruthersin luona. Eivät suurimmatkaan palkkionlupaukset voinut houkutella minua edelleen pysymään tässä kiusallisessa asemassani. Tahdon vapauteen! Lauvantaina tulen kaupunkiin, enkä enää aio tänne palata. Mr Carruthers on nyt hankkinut rattaat ja hevosen, joten matka ei enää ole vaarallinen, jos se milloinkaan on ollut sitä."<br />
<br />
"Syy eroamiseeni täältä ei ole niin paljon mr Carruthersissa ja hänen tunteessaan minuun kuin siinä, että mr Woodley on uudelleen saapunut tänne. Jos ei hän milloinkaan ole tervetullut ollut, niin varsinkin nyt näytti hän vallan vaaralliselta ja hänen kasvoistaan saatoin lukea, että joku onnettomuus pelotti häntä. Näin hänen ikkunasta ja olin iloinen kun en tarvinnut tavata häntä. Hän lienee keskustellut kauvan mr Carruthersin kanssa, joka sen jälkeen näytti hyvin liikutetulta. Woodleyn täytyy oleskella täällä läheisyydessä, sillä täällä hän ei ollut yötä ja seuraavana aamuna näin hänet vilaukselta puistossa. Ennemmin tahtoisin nähdä vaarallisimman petoeläimen kiipivän valloillaan tämän talon ympärillä kuin hänet. Kuinka voi mr Carruthers kärsiä tuollaista henkilöä yhtä ainoata silmänräpäystä luonaan? Vaan miten hyvänsä käyneekin, niin lauvantaina, ellei onnettomuuksia tapahdu, ovat huoleni lopussa."<br />
<br />
"Niin toivon, Watson, niin toivan," sanoi Sherlock Holmes mietteissään ja vakavana. "Jotakin salaista juonta kiedotaan tämän pikku neitosen ympärillä ja meidän velvollisuuttamme on katsoa, ettei hänelle mitään pahaa tapahdu viimeistä kertaa matkustaessaan mr Carruthersin luota Farnhamin asemalle. Luulenpa, että otamme vapauden lauvantaina yhdessä matkustaa sinne ja pitää huolta, että tämä sekava seikka saa onnellisen lopun.<br />
<br />
Omasta puolestani tanäon lisätä, etten milloinkaan katsonut, kuten mr Holmes, asiaa edes täysin vakavaksi, vielä vähemmän vaaralliseksi. Että nuorella naisella, joka lisäksi on kaunis kuin enkeli, on seuraajoita, siinä ei mitään tavatonta ole. Lisäksi tuo salaperäinen seuraaja oli vielä niin arka ettei uskaltanut neidon kanssa edes sanaa vaihtaa, vaan pakeni kiiren kaupalla, kuten omin silmin näin. Tuo Woodley lurjus oli kokonaan toinen nenkilo, mutta ottamatta huomioon tuota yhtä ainoaa kertaa, jolloin hän väkisin yritti suudella meidän suojattiamme, ei hän kertaakaan ollut häirinnyt häntä, vaikka oli aivan äsken mr Carruthersin luonakin käynyt. Polkupyöräilijä oli epäilemättä joku Charlington Hallin lauvantaivieraista. Mutta kuka hän oli ja mitä tahtoi, oli ja pysyi pimeänä niinkuin ennenkin. Holmesin vakava muoto ja varsinkin tuo seikka, että hän pisti revolverin taskuunsa matkalle lähtiessämme sai minut vakuutetuksi siitä, että mahdollinen vaara piili tämän kaiken tapahtumistarikkaan salajuonen takana.<br />
<br />
Sateista yötä seurasi herttainen auringonpaisteinen päivä, joka virkisti mieltä yhtä suuresti kuin Lontoon sumut sitä lamauttivat. Holmes ja minä astelimme hiekotettua leveää tietä pitkin hyvin tyyväisin mielin ja nauttien aamuilman viileydestä ja kasviston raikkaasta tuoksusta. Siinä missä tie nousee Crooksburg Hillin kukkulalle, saatoimme nähdä synkän Charlington Hallin rakennukset. Ne kokosivat äänettöminä, autioina ikivanhojen tammien keskellä, jotka vaikka olivatkin satavuosia seisoneet, olivat kumminkin nuorempia kuin se linnamainen maalaistalo, jota ne ympäröivät. Holmes osotti kädellään tietä, joka kellertävän nauhan tavoin kiemurteli edelleen sillä kohtaa, missä puisto varjosti sitä toiselta ja matalapuinen nummi toiselta puolen. Kaukana näimme ajoneuvojen liikkuvan pienen mustan pisteen muotoisena suoraan meitä kohden. Holmes huudahti kärsimätönnä.<br />
<br />
"Olen erehtynyt puoli tuntia", sanoi hän. "Jos se on hän, joka tuolla ajaa, on hän matkalla aikaisempaan junaan ja me tuskin ennätämme ajoissa kysymyksenalaiselle paikalle. Pelkään pahinta, Watson."<br />
<br />
Laskeuduttuamme alas kukkulalta, emme enää nähneet rattaita emmekä koko maantietä, mutta me riensimme sellaista vauhtia edelleen, että minun tuollaineen liikkeesen tottumattomat jäseneni olivat miltei tehdä kapinan ja olin pakotettu jättäytymään jälelle. Holmes sitä vastoin oli yhtä väsymätön kuin tavallisesti ja hänen kasvoistaan luin hiukan hermostumista, mutta varmaa päättäväisvvttä. Hän ei katsahtanut taakseen kuin jonkun kerran eikä pysäntynyt ennenkuin saapui aikomallemme paikalle. Hän oli silloin noin sadan askeleen päässä edelläni. Huomasin hänen yhtäkkiä kohottavan kätensä pettymyksestä ja mielipahasta. Samassa tuokiossa näin nelistävän hevosen tyhjine rattaineen mutkan takaa suoraan kiitävän meitä kohden.<br />
<br />
"Liian myöhään, Watson, liian myöhään!" huudahti Holmes, kun läähättäen ennätin hänen luokseen. "Olinpa tuhmuri, kun en ollenkaan ottanut huomioon aikaisempaa junaa. Hänet on ryöstetty pois, Watson, ryöstetty tai murhattu! Taivas tietää, miten on laita. Hevonen, seis! Ja nyt rattaille. Kas niin! Annetaan nelistää takaisin, niin nähdään erehdyksemme seuraukset."<br />
<br />
Hyppäsimme rattaihin, Holmes antoi ruoskaniskun vapisevalle ja vauhkolle eläimelle ja hurjaa vauhtia kiidimme eteenpäin. Kun saavuimme tien mutkaan, aukeni koko linjasuora tie silmiemme eteen. Minä tartuin kiihkeästi Holmesin käteen.<br />
<br />
"Tuossa on mies," sopersin.<br />
<br />
Yksinäinen pyöräilijä tuli suoraan meitä kohti. Hänen päänsä oli painuksissa ja tuntui kuin ponnistaisi hän viimeisiä voimiaan. Mutta hän ponnisti eteenpäin kiitäen kuin mielipuoli. Äkkiä kohotti hän päänsä, hyppäsi alas pyörältään ja pysähtyi. Tuo musta parta varjosti kummallisesti hänen kalpeita kasvojaan ja tummat silmät paloivat raivoisasti. Hän katsoi tolkuttamana meihin ja ajoneuvoihin vuorottain. Hänen silmissään oli nyt todellakin kuin mielipuolen katse.<br />
<br />
"Seis! Pysähtykää!" huusi hän kääntäen pyörän poikki puolin eteemme. "Mistä olette saaneet nämä rattaat ja hevosen? Seis, jos henkenne on teille kallis!" kirkasi hän ottaen revolverin taskustaan. "Pysähtykää, tai muuten Jumala armahtakoon on ensimäinen luoti hevosen sydämessä."<br />
<br />
Holmes heitti ohjakset minulle ja hyppäsi alas rattailta.<br />
<br />
"Te olette se mies, jota me etsimme. Missä on neiti Violet Smith?" kysyi hän tavallisella nopealla tavallaan."<br />
<br />
"Sitä aion juuri kysyä teiltä. Teillähän on hänen rattaansa ja hevosensa. Teidän täytyy tietää, missä hän on!"<br />
<br />
"Hevosen seisautimme tiellä. Rattaat tyhjät. Olemme matkalla takaisin auttamaan tuota nuorta naista."<br />
<br />
"Jumalani, jumalani! Mitä on minun tehtävä", huusi hän epätoivosta raivoten. "He ovat ottaneet hänet, tuo helvetinkoira Woodley ja se pappilurjus. Tulkaa, miehet, tulkaa, jos todellakin olette hänen ystäviänsä ja auttakaa minua löytämään morsiameni tai muuten niin totta kuin Jumala on taivaassa päättyvät minun päiväni Charlingtonin metsässä."<br />
<br />
Hän hyppäsi nopeaan muutamaan aukeamaan pensaiden lomassa tuolla nummella ja Holmes seurasi häntä. Minä jäin hevosen luo, joka pureksi ruohoa tien vieressä.<br />
<br />
"Tämän kautta ovat he tulleet," sanoi hän osottaen useita jalanjälkiä maassa. Halloo! Seis hetkeksi! Kuka makaa täällä pensaan juurella? Taivas, se on morsiameni! Ja elävänä kumminkin vielä. Rakas, armas Violet!"<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Etelä-Suomi no 28 8.3., 32 17.3., 34-35 22-24.3. ja 37 29.3.1904. </span>Reijo Valtahttp://www.blogger.com/profile/00147047564415805191noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-8410262813222492518.post-33614629919769942022017-02-08T18:00:00.000+02:002017-02-08T18:00:26.727+02:00Arthur Conan Doyle - Kertomus tanssivista kuvista<div style="text-align: center;">
Salapoliisin seikkailuja</div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
<span style="font-size: x-large;">Kertomus tanssivista kuvista</span></div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
Kirjoittanut</div>
<div style="text-align: center;">
Arthur Conan Doyle</div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
Suomennos</div>
<br />
<br />
<br />
Holmes oli muutaman hetken istunut aänetönnä, pitkä, hoikka vartalonsa kumartuneena erään purtilon yli, jossa hän valmisteli tavattoman pahalle tuoksuavaa kemiallista liuosta. Hänen päänsä oli vaipunut rintaa vasten ja minusta oli hän omituisen, heikkorakenteisen linnun muotoinen, jolla on tummannarmaa höyhenpuku ja musta töyhtö päälaella.<br />
<br />
"No, Watson", sanoi hän äkkiä, "sinä et aio tutkia Etelä-Afrikalaisia papereita?"<br />
<br />
Säpsähdin kummastuksesta. Niin tottunut kuin olinkin Holmesin merkilliseen älyyn, oli tämä odottamaton silmäys sisimpiin ajatuksiini täysin selittämätöntä.<br />
<br />
"Kuinka ihmeen tavalla sinä tiedät sen?" kysyin.<br />
<br />
Hän pyöräytti tuolinsa ympäri, kädessään höyryävä kokeiluputki ja pieni iloisuuden välähdys syvissä silmissään.<br />
<br />
"Myönnähän, Watson, että keskeytin sinut äkkiarvaamatta", sanoi hän.<br />
<br />
"Niinpä kyllä".<br />
<br />
"Etkö antaisi minulle noita papereita?"<br />
<br />
"Minkä vuoksi?"<br />
<br />
"Koskapa viiden minuutin kuluttua voit sanoa, että se oli naurettavan yksinkertaista".<br />
<br />
"Olen varma, että tuolla tavoin en pitkään aikaan tule sanomaan".<br />
<br />
"Katsoppas, rakas Watson", hän pisti kokeiluputken paikoilleen ja alotti puheensa samoin kuin prosessori luentosalissa. "Itse teossa ei ole vaikeaa muodostella vaikkapa kokonaista sarjaa johtopäätöksiä joista jokainen on toinen toisestaan riippuva ja sangen yksinkertainen. Jos tuon tehtyä haluaisimme pysyä vain lähtökohdassa, saamme nähdä ihmeitä ja kummia".<br />
<br />
Nyt ei ole todellakaan vaikeaa, kun tarkastelemme syvännettä sinun vasemman peukalosi ja etusormesi välillä, tulla vakuutetuksi siitä, ettet halua vaihtaa pientä pääomaasi kultakenttään".<br />
<br />
"En käsitä, mitä yhteyttä sillä olisi tämän asian kanssa".<br />
<br />
"Sen kyllä uskon; mutta pian näytän sinulle, että niillä on sangen läheistä yhteyttä. Tässä ovat tuon yksinkertaisen ketjun puuttuvat renkaat: l) Sinulla oli liitupalanen peukalosi ja etusormesi välillä, kun eilen illalla tulit klubiin. 2) Sinä käytät liitua, jotta biljaardiviivat tulisivat oikein selviksi. 3) Sinä et milloinkaan pelaa biljaardia muiden kuin Thurstonin kanssa. 4) Sinä kerroit neljä viikkoa sitte, että hänellä on osakkeita jossakin EteläAfrikkalaisessa yhtiössä, jotka olisivat kuukauden kuluessa maksettavat ja hän toivoi, että sinä jakaisit ne hänen kanssaan. 5) Sinun schekkikirjasi on minun laatikossani ja sinä et ole pyytänyt avainta. 6) Niinmuodoin et halua sijottaa sinne rahojasi, etkä siis tutkia asiaa koskevia papereitakaan.<br />
<br />
"Kuinka naurettavan yksinkertaista!" huudahdin minä.<br />
<br />
"Aivan niin!" sanoi nän hymähtäen. "Kaikki probleemit ovat helposti ratkaistut, kun vaan keinot ovat selvillä. Mutta tässä on eräs toinen selittämätön probleemi. Katsoppas, voitko ratkaista sitä, Watson ystäväni". Hän heitti paperilipun pöydälle ja kiintyi uudelleen kemiallisiin tutkimuksiinsa.<br />
<br />
Katselin kummastuneena noita hullunkurisia hieroglyyfejä paperilla.<br />
<br />
"Mutta Holmes, nämähän ovat lasten ensimäisiä piirustusyrityksiä!" huudahdin.<br />
<br />
"Ah, niinkö luulet?"<br />
<br />
"Mitäpä ne muutakaan olisivat".<br />
<br />
"Ne ovat juuri sitä, mitä mr Hilton Cubitt, kotoisin Ridling Thorpe Manorista, Norfolkissa, niin halulla tahtoisi tietää. Nämä variksenjalat saapuivat viime postissa ja hän itse tulee ensi junassa. Kello soi, Watson. Olisipa hauskaa, jos se olisi hän".<br />
<br />
Raskaita askelia kuului portailta ja tuossa tuokiossa astui huoneesen pitkä, sileä kasvoinen herrasmies, jonka kirkkaat silmät ja punaiset posket puhuivat kaukana Baker Streetin usvasta vietetystä elämästä. Kun hän tervehdykseksi oli pudistanut kättämme, aikoi nän istuutua, mutta samalla huomasi paperipalasella nuo merkilliset kuviot, joita juuri olin tarkastanut ja jättänyt pöydälle.<br />
<br />
"No niin, mr Holmes, mitä sanotte näistä?" huudahti hän. "Olen kuullut teidän pitävän salaperäisyyksistä, ja luulenpa, ettei tämän merkillisempää ole olemassakaan. Lähetin paperit edeltäpäin, jotta saisitte tilaisuuden jo ennen tuloani niihin tutustua".<br />
<br />
"Se paperi on todellakin merkillinen esine", sanoi Holmes. "Ensi silmäyksellä luulisi sitä lapsen piirustuspaperiksi. Siihen on piirretty hullunkurisia tanssivia kuvioita. Miksi te olette kiinnittäneet huomionne tuollaisiin piirroksiin?"<br />
<br />
"En koskaan olisi tehnyt sitä, mr Holmes. Mutta vaimoni tahtoo. Tuo paperi on pelottanut hänet puoli kuolleeksi. Hän ei sano mitään, mutta tavaton pelko ilmenee hänen silmistään. Ja sen vuoksi tahdon päästä asian pohjalle".<br />
<br />
Holmes piteli paperia niin, että auringon valo suoraan lankesi siihen. Se oli irtireväisty muistikirjan lehti. Merkit olivat piirretyt lyijykynällä ja olivat tällaisia:<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi2E4vMzjGzLmab_EbGuevcKbMwUyLZQsJywUVvYICL7bM5PAIp9LPuYtM9-TYOy2RJRZhkI3A9_AanKEl115gXcuiF1vgErbXo9nP7iPgHMX95EHK2_WZcN1LW_XsDV_nDLuOnxnh2oMY/s1600/tanssivat1.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="150" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEi2E4vMzjGzLmab_EbGuevcKbMwUyLZQsJywUVvYICL7bM5PAIp9LPuYtM9-TYOy2RJRZhkI3A9_AanKEl115gXcuiF1vgErbXo9nP7iPgHMX95EHK2_WZcN1LW_XsDV_nDLuOnxnh2oMY/s400/tanssivat1.JPG" width="400" /></a></div>
<br />
<br />
Holmes tutki paperia hetkisen ja taivutettuaan sen huolellisesti pisti taskukirjansa väliin.<br />
<br />
"Tästä näyttää kehittyvän yhtä huvittava kuin harvinainenkin juttu", sanoi hän. "Te annoitte muutamia tietoja kirjeessänne, mr Hilton Cubitt, mutta ystäväni, tohtori Watsonin tähden olisin hyvin kiitollinen, jos tahtoisitte uudelleen kertoa kaikki tyyni".<br />
<br />
"En ole mikään taitava kertoja", sanoi vieraamme tehden kädellään hermostuneen liikkeen. "Te voitte tehdä kysymyksiä, jos en kaikkea kykene selittämään. Minä alan ensimäisestä vuodesta naimisiin menoni jälkeen, mutta ensin tahdon sanoa, että vaikka en olekaan rikas, on heimoni jo viisisataa vuotta asunut Ridling Thorpessa, eikä kunnioitetumpaa perhettä ole koko Norfolkin kreivikunnassa. Viime vuonna tulin erästä juhlatilaisuutta varten Lontoosen ja otin asuntoni Russel Squaressa, koska meidän pitäjämme pastori asui siellä. Siellä asui sitäpaitsi eräs amerikalainen nainen — Patrick oli hänen nimensä — Elsie Patrick. Tavalla tai toisella tuli meistä ystävykset, kunnes lopulta rakastuin häneen niin tulisesti kuin mies konsanaan saattaa rakastua. Menimme kaikessa hiljaisuudessa siviiliavioliittoon ja matkustimme takaisin aviopuolisoina. Kaiketi pidätte hulluutena, että vanhan ja kunnioitetun perheen jäsen noin vaan käy avioliittoon naisen kanssa, jonka entisyys ja heimo on tuntematon, mutta jos te tunnette hänet, tai vaikkapa vain kerran olette hänet nähneet, ymmärrätte minua".<br />
<br />
"Hän oli täysin suoraluontoinen, hän, Elsie, mutta käytti kuitenkin kaikki keinonsa, saadakseen minut pysymään erilläni eräästä asiasta, jota halusin tietää, hänen entisyydestään juuri. Minulla on elämässäni ollut muutamia sangen epämiellyttäviä sattumia, sanoi hän. Tahtoisin kernaasti ne kokonaan unohtaa. Entisyyteni muisteleminen kiusaa minua. Jos otatte minut, Hilton, otatte naisen, jonka ei tarvitse entisyyttään hävetä, mutta tässä asiassa täytyy teidän tyytyä vilpittömään vakuutukseeni. Suostutteko? Jos ette, niin palatkaa Norfolkiin ja jättäkää minut siihen yksinäiseen elämään, jossa minut löysittekin. Juuri päivää ennen vihkimähetkeämme sanoi hän nuo sanat. Sanoin suostuvani hänen ehtoihinsa ja sanani olen pitänyt.<br />
<br />
No niin, olemme nyt vuoden olleet onnellisissa naimisissa. Mutta noin kuukausi takaperin, kesäkuun lopussa, näin ensikerran levottomuutta herättäviä merkkejä. Muuanna päivänä sai vaimoni kirjeen Amerikasta. Näin sen postimerkistä. Hän tuli kuolonkalpeaksi, luki kirjeen ja poltti sen. Hän ei maininnut siitä sanaakaan jälkeenpäin, enkä sitä tennyt minäkään, sillä lupaus on lupaus; mutta hänellä ei sen jälkeen ole ollut ainoatakaan rauhallista hetkeä. Alituinen pelko asuu hänen kasvoillaan alati, ikäänkuin hän jotakin kauhistuttavaa odottaisi. Olisi parasta, jos hän rajattomasti luottaisi minuun. Hänen pitäisi tietää, että olen hänen suojelijansa ja uskollisin ystävänsä. Mutta ennenkuin hän puhuu en voi mitään sanoa, sillä lupaukseni on sitova. Muistakaa mr Holmes, että hän on totuutta rakastava nainen ja mitä huolia hänellä lieneekään ennen yhtymistämme ollut, ei syy niihin ole voinut olla hänen. Ollen ainoastaan vaatimaton Norfolkin asukas, mutta ei kukaan pidä perheen kunniaa pyhempänä kun minä. Hän tietää sen ja tiesi jo ennen kihlautumistamme. Hän ei milloinkaan voi tahrata kunniaamme — sen tiedän.<br />
<br />
No niin, nyt tulen kertomukseni kummallisimpaan kohtaan. Noin viikko sitte — viime tiistaina — oli ikkunalleni piirretty joukko pieniä hullunkurisia kuvioita, jotka muistuttivat noita tuossa paperilla olevia. Ne olivat piirretyt liidulla. Luulin tätä tallipajan kujeeksi, mutta kivenkovaan kielsi hän syyllisyytensä. Annoin pyyhkiä ne pois, ja kerroin asiasta ensiksi vaimolleni. Vastoin luuloani otti hän asian hyvin vakavalta kannalta ja pyysi, että jos uusia tuollaisia ilmaantuisi, heti ilmottaisin hänelle. Viikon ajalla ei mitään tapahtunut, mutta eilen aamusella tapasin tuon paperin aurinkokepin päähän pistettynä puutarhasta. Kun näytin sen Elsielle, joutui hän kuolettavan epätoivon valtaan. Sen jälkeen on hän ollut kuin puoleksi unessa ja näyttää kauhulla odottavan jotakin. Kirjotin silloin teille, mr Holmes, ja lähetin tuon paperin. En voinut tässä asiassa kääntyä poliisin puoleen, sillä hän olisi vain naurannut minulle, mutta te lisäätte neuvoa, mitä minun on tekeminen. Kuten sanoin, en ole rikas, mutta en tahdo viimeistä penniäni säästää pelastaakseni rakkaan vaimoni, jos jokin vaara häntä uhkaa".<br />
<br />
Hän oli aito gentlemanni, tämä kunnon mies, yksinkertainen, suora ja hyväluontoinen. Sitä todistivat siniset, vakavat silmät ja edelliset kasvonsa. Hänen rakkautensa vaimoonsa ja luottamus hänen viattomuuteensa ilmeni joka piirtessä. Holmes oli vaieten kuunnellut hänen kertomustaan ja sen loputtua istui hetkisen mietteissään.<br />
<br />
"Ettekö luule, mr Cubitt", sanoi hän, "että suorin keino olisi kääntyä vaimonne puoleen ja pyytää häntä jakamaan salaisuutensa kanssanne?"<br />
<br />
Hilton Cubitt pudisti päätään.<br />
<br />
"Lupaus on lupaus, mr Holmes. Jos Elsie tahtoisi kertoa jotakin, voisi hän tehdä sen. Ellei, niin ei minun asiani ole pakottaa häntä siihen. Mutta minulla on oikeus koettaa auttaa itse itseäni — ja tahdonkin sen tehdä".<br />
<br />
"Siinä tapauksessa haluan kaikesta sydämestä auttaa teitä. Ensiksi: oletteko kuulleet jonkun vieraan henkilön asustavan tai nähdyn naapureissanne?"<br />
<br />
"En".<br />
<br />
"Muistelen sen olevan hyvin hiljaista seutua. Onko jokaiset uudet kasvot otettu huomioon?"<br />
<br />
"Lähimmissä naapureissa? Kyllä! Mutta meillä on useita kylpylaitoksia ei kovin kaukana kylästämme ja farmarit ottavat kylpyvieraita täysihoitoon".<br />
<br />
"Näissä hieroglyyfeissä on nähtävästi joku ajatus. Se on mielivaltaisesti esitetty, käynee meille vaikeaksi päästä sen perille. Jos se taas on järjesteellisesti merkitty, olen varma, että meidän onnistuu selittää se. Mutta tämä näytekappale on niin lyhyt, etten sen johdosta voi mitään päättää ja ne selitykset, mitä olette antaneet, ovat siksi epämääräisiä, etten niistäkään saa pienintäkään apua tutkimuksilleni. Neuvon teitä heti palaamaan Norfolkiin ja siellä tarkoin kopioimaan kaikki kuviot, jotka mahdollisesti vielä ilmaantuvat. Sangen valitettavaa on, ettei meillä ole mitään jäljennöstä niistä, jotka liidulla piirrettiin ikkunallenne. Tehkää sitäpaitsi tarkkoja havannoita kaikista vieraista henkilöistä paikkakunnallanne. Tulkaa uudelleen luokseni, kun olette jonkun verran uusia huomioita tehneet ja löytäneet joitakin tärkeämpiä todistusvälikappaleita. Tämä on paras neuvo, minkä voin antaa teille, mr Hilton Cubitt. Olen joka hetkenä valmis tulemaan luoksenne Norfolkiin, jos asia saa jonkun odottamattoman ja kiireellisen käänteen".<br />
<br />
Tämän keskustelun jälkeen oli Sherlock Holmes hyvin mietteissään ja seuraavana päivänä näin hänet monta kertaa ottavan paperipalan taskukirjastaan ja hyvin miettiväisenä tarkastelevan sitä. Kumminkaan ei hän kajonnut koko asiaan, ennenkuin noin neljäntoista vuorokauden kuluttua. Olin lähdössä ulos, kun hän kutsui minua.<br />
<br />
"On parempi, jos jäät kotiin, Watson", sanoi hän.<br />
<br />
"Minkä vuoksi?"<br />
<br />
"Sain aamulla sähkösanoman mr Hilton Cubittilta — muistathan Hilton Cubittin tanssivine kuvineen. Hän tulee Liverpool Streetiin klo 1,20. Hän voi olla tuossa tuokiossa täällä. Teen hänen sähkösanomastaan sen johtopäätöksen, että jotakin uutta ja asialle tärkeää on kysymyksessä".<br />
<br />
Meidän ei tarvinnut kauvan odottaa, sillä norfolkilainen tuli suoraan asemalta luoksemme. Hän oli väsyneen ja alakuloisen näköinen, silmät laimeina ja otsa rypyssä.<br />
<br />
"Tämä koskee hermoihini, mr Holmes, tämä asia", sanoi hän, istuutuen raskaasti tuolille. "Tuntuu sangen katkeralta vastoin omaa tahtoaan ja ilman pienintäkään syytä olla yhteydessä ihmisten kanssa, joilla on, ties mikä aikomus lieneekään; mutta jos te sen lisäksi tiedätte, että tällainen asiain tila hetki hetkeltä kulettaa vaimoanne hautaa kohti, on se raskaampaa kuin mitä tavallinen ihminen jaksaa kantaa. — Niin, hetki hetkeltä riutuu ja surkastuu vaimoni rinnaltani".<br />
<br />
"Eikö hän ole mitään kertonut?"<br />
<br />
"Ei, mr Holmes, ei mitään, kumminkin on ollut hetkiä, jolloin selvästi olen huomannut hänen aikovan sanoa jotakin, mutta sanat ovat aina ikäänkuin hänen huulilleen jäätyneet. Olen koettanut auttaa häntä; mutta rohkenen väittää, että jos todellakin olisin sen tehnyt, olisi se vain pahentanut asiain tilaa. Hän on puhunut entisestä kodistani, sukuni kunnioitetusta asemasta kreivikunnassa ja ylpeydestämme tämän tahrattoman sukuhistorian johdosta. Kaikki viittaa joihinkin kauheihin salaisuuksiin".<br />
<br />
"Mutta te itse olette saaneet selville jotakin?"<br />
<br />
"Sangen paljon, mr Holmes. Minulla on erilaisia jäljennöksiä tanssivista kuvista teidän tutkittavaksenne ja mikä on tärkeämpää, olen nähnyt miehen".<br />
<br />
"Mitä? Senkö, joka ne on piirustanut?"<br />
<br />
"Juuri niin, näin hänet juuri tuossa työssä. Mutta kerron teille kaikki oikeassa järjestyksessä. Kun viime kerralla palasin luotanne, niin ensinnä kotiin saavuttuani kohtasin uuden sarjan tanssivia kuvia. Ne olivat liidulla piirretyt kalustohuoneen mustaan oveen, joka huone on puiston vieressä päärakennuksen etufasaadia vastapäätä. Otin niistä tarkan jäljennöksen ja tässä ne ovat". Hän otti paperin taskustaan ja laski sen pöydälle. "Tässä on jäijennös noista hieroglyyfeistä:<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjxN3eryMzWUnFMepqywkFFg3n1s53W1KbT79goU-QP_VWXSOaOa9CpTb8H9cpheyEwRi0GSzXEk9v_w8AE8Fp0sokrvfKZu95kbCb2DG127b7w4AM2gvoOYanuMOpnQtDca2OcrOJgK2c/s1600/tanssivat2.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="78" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjxN3eryMzWUnFMepqywkFFg3n1s53W1KbT79goU-QP_VWXSOaOa9CpTb8H9cpheyEwRi0GSzXEk9v_w8AE8Fp0sokrvfKZu95kbCb2DG127b7w4AM2gvoOYanuMOpnQtDca2OcrOJgK2c/s400/tanssivat2.JPG" width="400" /></a></div>
<br />
<br />
"Erinomaista!" sanoi Holmes. "Erinomaista! Jatkakaa, pyydän".<br />
<br />
"Kaksi päivää sen jälkeen ilmestyi taas uusia kuvia. Tässä on niistä jäljennös". —<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiuC_L47jOrD4AXrJQYRQfF_ud9pz8hM2xA__szycMl69NHKyWBnmTvDKlxzH6HLsKWai-ZJWFg6FqCVHDCf1VG3X3l_BURdOriFajqiBA9WMOLdxDsnMlyUzsCOLMN8R5Z931R8BRvSfo/s1600/tanssivat3.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="82" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiuC_L47jOrD4AXrJQYRQfF_ud9pz8hM2xA__szycMl69NHKyWBnmTvDKlxzH6HLsKWai-ZJWFg6FqCVHDCf1VG3X3l_BURdOriFajqiBA9WMOLdxDsnMlyUzsCOLMN8R5Z931R8BRvSfo/s400/tanssivat3.JPG" width="400" /></a></div>
<br />
<br />
Holmes hieroi käsiään ja nauroi ihastuneena.<br />
<br />
"Salaisuus paljastuu nopeasti", sanoi hän.<br />
<br />
"Kolmen päivän kuluttua ilmaantui taas paperille kirjotettuja kuvioita. Paperilippu oli asetettu puutarhaan aurinkokepin alle. Se on tässä. Tämän johdosta päätin pitää puutarhaa silmällä. Asetuin revolveri kädessäni työhuoneeseni, jonka ikkuna on suoraan puutarhaa kohti. Noin kahden tienoissa vielä tänä aamuna istuin ikkunani luona, oli kuutamo, mutta varjostot olivat mustia. Kuulin askeleita takanani. Se oli vaimoni aamupuvussaan. Hän pyysi kiihkeästi, että menisin vuoteesen. Sanoin hänelle tahtovani nähdä sen, joka tuota salaperäistä ja luvatonta peliä piti kanssamme. Hän sanoi sen olevan joutavaa ilveilyä, josta minun ei tarvitsisi vähääkään välittää".<br />
<br />
"Jos tämä todellakin saa sinut levottomaksi, niin voimmehan matkustaa pois, rakas ystäväni, ja siten päästä koko asiasta", sanoi hän.<br />
<br />
"Mitä? Lähtisimmekö kodistamme tuollaisen vehkeilijän tähden?" sanoin minä.<br />
<br />
"No niin, tule vuoteesen", sanoi hän, "niin huomenna voimme puhua sellaisista asioista".<br />
<br />
"Äkkiä, hänen vielä puhuessaan kalpenivat vielä enemmän hänen entisestäänkin kalpeat kasvonsa ja käsivarsi laskeutui hervottomasti olalleni. Jotakin liikkui varjostossa kalustohuoneen vierellä. Näin tumman olennon hiipivän esille ja painautuvan oven viereen. Temmaten pistoolini aioin juosta ulos, mutta vaimoni otti kiinni vyötäisistäni ja rajuilla ponnistuksila esti aikeeni. Vihdoinkin pääsin vapaaksi, mutta ennenkuin jouduin kalustohuoneen luo, oli hän kadonnut. Oli kumminkin jättänyt merkin itsestään: sarjan samanlaisia kuvioita kuin kaksi päivää sitte. Ne olen kopioinut tälle paperille. Mitään muuta jälkeä miehestä ei näkynyt, vaikka tarkoin etsin koko talon. Kummallisinta tässä on se, että hän kaikessa tapauksessa on piilotellut itseään lähistössä koko ajan, sillä kun aamulla uudelleen tarkastin ovea, oli hän edellisten kuvioiden alle piirrellyt muutamia uusia.<br />
<br />
"Onko teillä jäljennös niistä?"<br />
<br />
"On. Niitä on edellisiin verraten vähän. Tässä".<br />
<br />
Ja hän ojensi taas paperin. Uusi tanssi oli tällainen:<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgVUUM_vXZTDpPbIvCCakmKYRN6HZddbqsYbyD76cGxH9mtPcpdfJVN_O_cN_ZATlOL-YHj4_C-bg2yt-SPoqzXYpoTbWe8dDRBwyrigNSdnSyzpzYIk33X7wUhL4jCYhSzs_69m80okew/s1600/tanssivat4.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="71" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgVUUM_vXZTDpPbIvCCakmKYRN6HZddbqsYbyD76cGxH9mtPcpdfJVN_O_cN_ZATlOL-YHj4_C-bg2yt-SPoqzXYpoTbWe8dDRBwyrigNSdnSyzpzYIk33X7wUhL4jCYhSzs_69m80okew/s400/tanssivat4.JPG" width="400" /></a></div>
<br />
"Sanokaa", virkkoi Holmes ilmeisesti liikutettuna, "oliko tämä mielestänne jatkoa edelliseen, vaiko aivan uusi kuviosarja?"<br />
<br />
"Se oli eri laudalla ovessa".<br />
<br />
"Hyvä on. Tämä on tärkein paperimme. Se antaa minulle toivoa. No, mr Hilton Cubitt, jatkakaa tätä merkillistä historiaa."<br />
<br />
"Minulla ei muuta kerrottavaa olekaan, mr Holmes, paitsi että tuon yön kuluttua nuhtelin vaimoani, syystä että hän oli pidättänyt minua, etten saanut veijaria käsiini. Hän sanoi pelänneensä minun puolestani. Hetkisen oli tuokin ajatus vallalla aivoissani, että vaimoni itse teossa pelkäsi omaa henkeään, sillä en voinut epäilläkään, ettei hän tuntisi tuota miestä ja ymmärtäisi hänen hieroglyyfejään. Mutta hänen äänessään on kaiku ja silmissään katse, jotka jyrkästi kieltävät kaiken epäilyn ja johtavat siihen varmaan tulokseen, että hän minun turvallisuuttani huolehti. Tässä se on koko juttu ja nyt pyydän kysyä, mitä on minun tehtävä. Itse puolestani olisin halukas asettamaan puoli tusinaa rengeistäni vartioimaan pensaikkoon ja vehkeilijän ilmaantuessa antamaan hänelle sellaiset terveiset, että toisen kerran jättäisi talomme rauhaan".<br />
<br />
"Luulenpa, että asia on sellaisten tapausten varalta edeltäpäin suunniteltu. Miten kauvan viivytte Lontoossa?"<br />
<br />
"Minun täytyy lähteä jo tänään. En millään muotoa voi jättää vaimoani yksin kotiin yön ajaksi, hän oli kovin hermostunut ja rukoilemalla pyysi minua palaamaan."<br />
<br />
Sen luulenkin olevan oikein. Mutta jos olisitte päivän pari voinut olla täällä, olisin seurassanne matkustanut kotiinne. Sillä aikaa voitte jättää nämä paperit minun tarkastettavikseni. Toivon, että kun tulen luonanne käymään, voin tätä asiaa jollakin tavoin valaista".<br />
<br />
Sherlock Holmes säilytti kylmän, poliisimaisen ryhtinsä aina siksi kuin mr Hilton Cubittin hartiakas vartalo oli kadonnut oven taakse. Silloin huomasin, että hän oli kovasti liikutettu. Hän syöksähti pöydän viereen, levitti eteensä kaikki paperit ja tarkasteli kiihkeästi niitä. Kaksi tuntia tarkastelin häntä herkeämättä. Hän piirteli kuvion toisensa viereen ja oli niin kiintynyt työhönsä, ettei ollenkaan huomannut läsnäoloani. Joskus hän liikautti ruumistaan ihastuneena, hyräili ja vihelteli, toisinaan oli vallan neuvotonna — kaiketi sen mukaan, miten työnsä sujui. Nyt nousi hikihelmiä hänen ryppyiselle otsalleen ja katse oli synkkä. Vihdoin hän riemahtaen nousi tuoliltaan. Sen jälkeen kirjotti hän pitkän sähkösanoman. "Jos tähän saan vastauksen sellaisen kuin toivon, niin totta totisesti Watson, saat tästä jutusta seikkailuhistoriaasi arvokkaan lisäyksen," sanoi hän. Huomenna lähdemme Norfolkiin viemään ystävällemme lohduttavia tietoja murheittensa lievikkeeksi".<br />
<br />
Mutta vastaus viipyikin ja kaksi päivää kului kärsimättömässä odotuksessa. Holmes terotti huomiotaan jokaiseen ovikellon sointiin. Toisen päivän iltana saapui mr Hilton Cubittilta kirje. Kaikki oli mennyt levollisesti, paitsi että uusi, pitkä kirjotus oli ilmaantunut entiseen paikkaan puutarnassa. Hän liitti oheen kopion siitä ja olivat kuviot tällaisia:<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjb3HwXSWuHCF95OiJwKhNFMakzTAkFY9iKTD9cpkXvTJOU8RMGCDqjZnWLXZDhr6nxRYPDTBCxa6W3ACm6kMiyHEL_epfZd1H2RfWUwJOjuCRERgHsWs3r-7Xt1vyqY8WM9fiqmtxVL9g/s1600/tanssivat5.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="72" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjb3HwXSWuHCF95OiJwKhNFMakzTAkFY9iKTD9cpkXvTJOU8RMGCDqjZnWLXZDhr6nxRYPDTBCxa6W3ACm6kMiyHEL_epfZd1H2RfWUwJOjuCRERgHsWs3r-7Xt1vyqY8WM9fiqmtxVL9g/s400/tanssivat5.JPG" width="400" /></a></div>
<br />
Holmes tutki huolellisesti uudet hieroglyyfit ja hypähti sitte ylös huudahtaen kummastuneesti ja pettyneenä:<br />
<br />
"Olemme antaneet tämän asian mennä liian pitkälle. Eikö Norfolkiin enää tänä päivänä lähde yhtään junaa?"<br />
<br />
Sieppasin aikataulun. Viimeinen oli vastikään lähtenyt.<br />
<br />
"Siinä tapauksessa me huomenna syömme aamiaisen aikaiseen ja matkustamme ensi junalla. Läsnäolomme siellä on sangen tarpeellinen. Oh, tässä on odottamamme sähkösanoma. Silmänräpäys, mrs Hudson, se on kenties vastaus. Aivan oikein. Tämä pyyntö on sitä laatua, ettemme saa tuntiakaan enää hukata, ennenkuin mr Hilton Cubitt on saanut tietää asian oikean laidan, sillä tuo kunnon norfolkilainen on tahtomattaan kietoutunut sangen sekavaan ja vaaralliseen verkkoon".<br />
<br />
Niinpä todellakin oli asian laita, kuten pian sain tietää. Kun nyt joudun kertomuksen synkkään loppuosaan — kertomuksen, joka tähän asti oli näyttänyt vain lapselliselta ja mitättömältä, niin vieläkin valtaa kauhistus mieleni. Olisin toivonut voivani lukijoilleni esittää iloisempia tapahtumia lopuksi, mutta pysyn tosiseikoissa kiinni ja käyn siis päästelemään sitä merkillistä tapahtumien ketjua, joka muutamain päivien ajaksi teki Ridling Thorpe Manorin tunnetuimmaksi nimeksi Englannissa.<br />
<br />
Tuskin olimme astuneet vaunusta ulos Norts Walstramind asemalla ja ilmottaneet määräpaikkamme, ennenkuin asemapäällikkö kiirehti luoksemme.<br />
<br />
"Luulen teidän olevan salapoliiseja Lontoosta?" sanoi hän.<br />
<br />
Tyytymättömyyden väre ilmestyi Holmesin kasvoille.<br />
<br />
"Mistä voitte sen arvata?"<br />
<br />
"Norwichin poliisipäällikkö Martin matkusti juuri tästä ohi. Mutta ehkäpä olette lääkäreitä? Hän ei ole kuollut, ei ainakaan vielä äsken ollut. Kenties voitte vielä pelastaa hänet".<br />
<br />
Holmes tuli levottomaksi.<br />
<br />
"Olemme matkalla Riding Thorpe Manoriin", sanoi hän, "mutta emme tiedä mitään siitä, mitä nyt puhutte".<br />
<br />
"Se on hirvittävä tapaus", sanoi asemapäällikkö. Heidät on ammuttu — sekä mr Hilton Cubitt että hänen vaimonsa. Rouva ampui miehensä ensin ja sen jälkeen itsensä — niin kertovat palvelijat. Mr Cubitt on kuollut ja rouvan tila on arveluttava. Herra Jumala! Norfolkin kreivikunnan vanhin ja kunnioitetuin perhe!"<br />
<br />
Sanaakaan sanomatta riensi Holmes erääsen vaunuun, eikä koko seitsemän penikulman matkalla puhunut mitään. Harvoin olin häntä niin alakuloisena nännyt. Koko matkan oli hän kovin levoton ja silmäili huolestuneena aamulehtiä. Sen jälkeen vetäysi hän takaisin vaunun nurkkaan ja katseli synkkänä ikkunasta ohikiitäviä vainioita, paljon olikin tällä seudulla katseltavaa; olimme juuri siinä osassa Englantia, missä joku yksinäinen maalaistalo viljapeltojen keskellä edusti seudun asutusta; siellä täällä joku mahtava kirkko nelikulmaisine tornineen kohosi taivasta kohden ikäänkuin todistaakseen Itä-Anglian kunniaa jn hyvinvointia. Lopuksi ilmaantui Nordjärven kimalteleva kalvo silmiemme eteen. Eräästä sen lahdelman pohjukasta pistäysi näkyviin tiilikattoinen, satavuosien vanha maalaislinna.<br />
<br />
"Se on Riding Thorpe Manor", sanoi kuski osottaen taloa ruoskansa varrella.<br />
<br />
Ajettuamme partaiden eteen rakennuksen etusivulla, pisti heti silmiini sekä kalustohuone että aurinkokeppi puutarhassa, joilla kummallakin oli oma erikoinen merkityksensä. Eloisa, pieni mies, nopeine askeleineen ja vakatuine viiksineen tuli meitä vastaanottamaan. Hän esitti olevansa Norfolkin poliisikunnan päällikkö Martin, ja kummastui tavattomasti kuullessaan toverini nimen.<br />
<br />
"Mitä? Miten tiesitte tapahtumasta Lontoossa ja ennätitte paikalle yhtä pian kuin minäkin? Rikoshan tapahtui jo kolmen tienoissa aamulla?" kyseli ja selitteli hän.<br />
<br />
"Tiesin sen jo edeltäpäin. Toivoin ennättäväni siksi ajoissa, että olisin voinut estää sen".<br />
<br />
"Siinä tapauksessa teillä lienee tärkeitä todistuksia, joita meiltä kokonaan puuttuu. Heidän kerrotaan eläneen varsin sydämellisissä suhteissa toisiinsa".<br />
<br />
"Ainoat todistajani ovat nuo tanssivat kuvat", sanoi Holmes. "Selitän kyllä teille myöhemmin asian. Sillä aikaa, koska lienee myöhäistä enää tänä päivänä kosketella täällä esitettyä tragediiaa, olen hyvin halukas käyttämään näitä todistajiani rikoksentekijän ilmisaamiseksi. Suotteko minun toimia yhdessä kanssanne vai luuletteko, että käyttäisin luottamustanne väärin?"<br />
<br />
"Olen ylpeä tarjoamastanne avusta ja etenkin siitä, että saan toimia yhdessä kanssanne," sanoi poliisipäällikkö vilpittömästi.<br />
<br />
"Siinä tapauksessa haluan ensinnäkin tietää, miten asia on tapahtunut".<br />
<br />
Poliisipäällikkö Martinilla oli siksi ymmärrystä, ettei juurta jaksain ruvennut asiaa esittämään, vaan lyhyesti kertoi viime yön tapaukset.<br />
<br />
Seudun lääkäri, vanha valkohapsinen mies, oli juuri tullut mrs Hilton Cubittin huoneesta ja hän ilmoitti, että haava oli sangen vaarallinen, mutta ei kuolettava. Luoti oli särkenyt otsaluun ja rouva oli jonkun aikaa vallan tiedotonna. Kysymykseen, oliko hän itse ampunut itsensä, ei hän uskaltanut antaa varmaa vastausta. Kaikessa tapauksessa oli luoti hyvin läheltä ammuttu. Ainoastaan yksi revolveri löydettiin huoneesta. Sen molemmat piiput olivat tyhjät. Mr Hilton Cubittia oli ammuttu suoraan sydämeen. Yhtä varmasti voitiin otaksua kumpaakin aviopuolisoista syylliseksi, sillä revolveri tavattiin juuri heidän keskeltään lattialta.<br />
<br />
"Onko hänet muutettu johonkin toiseen paikkaan?" kysyi Holmes.<br />
<br />
"Emme ole koskeneet mihinkään rouvaa lukuun ottamatta. Häntä emme voineet jättää lattialle haavotettuna kitumaan".<br />
<br />
"Miten kauan olette ollut täällä, herra tohtori?"<br />
<br />
"Kello neljästä asti".<br />
<br />
"Oliko kukaan muu silloin täällä?"<br />
<br />
"Oli täkäläinen poliisikonstaapeli".<br />
<br />
"Ja te ette ole mihinkään koskeneet?"<br />
<br />
"Emme mihinkään".<br />
<br />
"Te olette toimineet kiitettävästi. Kuka tuli hakemaan teitä tänne?"<br />
<br />
"Taloudenhoitajatar Saunders".<br />
<br />
"Hänkö ensiksi huomasi tapahtuman?"<br />
<br />
"Hän, ja mrs King, keittäjätär".<br />
<br />
"Missä he nyt ovat?"<br />
<br />
"Keittiössä luullakseni".<br />
<br />
"Parasta lienee heti kuulla heidän kertomuksensa".<br />
<br />
Kokoonnuttiin suureen saliin, jossa Holmes vastoin lupaustaan heti alkoi poliisitutkinnon. Hän istuutui suureen nojatuoliin. Kasvonsa olivat kalpeat, mutta päättävät, ja silmät loistivat. Käsitin selvästi, että hän tahtoi nyt panna liikkeesen kaiken neronsa, päästäkseen tässä asiassa selvyyteen.<br />
<br />
Molemmat naiset kertoivat tietonsa selvästi. Molemmat olivat heränneet laukaukseen, jota pian seurasi toinen. He nukkuivat kumpikin eri huoneessa ja mrs King juoksi Saundersin luo. Yhdessä menivät he portaille. Työhuoneen ovi oli auki ja kynttilä paloi pöydällä. Heidän isäntänsä makasi suullaan huoneessa. Hän oli kuollut. Ikkunan luona istui hänen vaimonsa nojaten päätään seinään. Hän oli pahoin haavoittunut ja toinen puoli kasvoista veressä. Hän hengitti raskaasti ja vaivaloisesti, eikä voinut puhua. Sekä huone, että käytävä olivat täynnä ruudin savua ja hajua. Ikkuna oli aivan varmasti sisäpuolelta suljettu. Molemmat naiset vakuuttivat sen kivenkovaan. Olivat heti lähettäneet sanan poliisille ja lääkärille. Sen jälkeen olivat kuskin ja tallirengin avulla kantaneet haavotetun emäntänsä hänen omaan huoneesensa. Sekä hän, että miehensä olivat käyneet levolle kumpikin omaan vuoteesensa. Rouva oli pukeutunut — hänellä oli aamupuku yövaippansa päällä. Ei mitään huoneessa ollut epäjärjestyksestä. Mikäli he tiesivät, ei mitään epäsopua puolisoiden välillä milloinkaan ollut. Heitä pidettiin hyvin onnellisina ja toisiaan rakastavina.<br />
<br />
Tässä pääpiirteet palvelijain todistuksesta. Niinkuin vastaukseksi poliisipäällikkö Martinin kysymykseen vakuuttivat he, että ikkunat olivat sisäpuolelta suljetut, joten kukaan ei voinut ikkunasta paeta. Holmesin kysymyksen johdosta kertoivat ne tunteneensa ruudin hajua heti kun olivat huoneestaan ennättäneet ensimäiselle portaalle. "Tämän seikan ennen kaikkea pyydän teidän mieleenne painaa", sanoi Holmes toverilleen. "Ja nyt luullaksenne on meidän aika perinpohjin tarkastaa huone".<br />
<br />
Työhuone oli jotenkin pieni kolme seinää miltei kokonaan kirjojen peitossa, kirjotuspöytä oli vastapäätä suurta ikkunaa, josta oli avoin näköala puutarhaan. Ensin tietysti kohtasivat silmämme onnettoman mr Hilton Cubittin ruumiin, joka pitkin pituuttaan makasi keskellä huonetta. Hänen järjestymätön pukunsa osotti, että hän kiireesti oli jättänyt vuoteen. Luoti oli ammuttu edestäpäin ja oli pysähtynyt selkään lävistettyään sydämen. Hänen kuolemansa oli nähtävästi ollut äkillinen ja tuskaton. Ei mitään merkkiä ruudista löytynyt hänen vaatteistaan eikä käsistään. Lääkärin lausunnon mukaan oli sitävastoin rouvan kasvoissa, mutta ei käsissä ruudinjälkiä.<br />
<br />
"Tuo seikka ei itse asiassa merkitse mitään", sanoi Holmes. "Hyvällä revolverilla saattaa ampua montakin laukausta ilman, että ampujan kädet sen jälkeen tuoksuvat ruudille. Kaiketi mr Hilton Cubittin ruumis nyt korjataan pois. Herra tohtori! Olenko oikeassa kun luulen, ettei teidän ole onnistunut löytää sitä luotia, joka haavotti rouvaa?"<br />
<br />
"Enpä todellakaan. Mutta revolverissa on vielä neljä patruunaa. Kaksi on ainoastaan laukaistu ja vain kaksi haavaa kaikkiaan on löydetty, joten siitä on helppo vetää johtopäätökset".<br />
<br />
"Voi näyttää siltä", sanoi Holmes. "Ehkä voitte vetää johtopäätökset siitäkin luodista, joka on koskettanut ikkunan pielistä?"<br />
<br />
Hän oli äkkiä pyörähtänyt ympäri ja osotti pitkällä, laihalla sormellaan pientä reikää ikkunan alaruudun kehyksessä, pari tuumaa ikkunalaudan yläpuolella.<br />
<br />
"Pyhä Yrjö!" huudahti poliisipäällikkö. "Miten keksitte sen?"<br />
<br />
"Kun etsin sitä."<br />
<br />
"Kummallista!" sanoi tohtori.<br />
<br />
"Olette empimällä oikeassa, sir. Kolmaskin laukaus on siis ammuttu ja kolmannenkin henkilön on siis täytynyt saapuvilla olla. Mutta ken se on mahtanut olla ja minkä kautta hän on poistunut huoneesta?"<br />
<br />
"Sepä on juuri se probleemi, joka meidän nyt pitää ratkaista", sanoi Sherlock Holmes. "Muistatteko poliisipäällikkö Martin, että palvelijain kertoessa tunteneensa ruudin hajua portailla, lausuin sen olevan sangen tärkeän seikan.<br />
<br />
"Kyllä, sir; mutta tunnustanpa kykenemyttömyyteni täydelleen käsittämään sitä".<br />
<br />
"Otaksuin, että kun laukaus tapahtui, sekä työhuoneen ovi että ikkuna olivat auki. Muuten ei ruudinhaju siinä silmänräpäyksessä olisi voinut lemahtaa koko taloon. Ilmanveto huoneessa oli kuilenkin hajottavaa. Sen vuoksi ovat sekä ovi, että ikkuna olleet vain hetkisen auki".<br />
<br />
"Kuinka todistatte sen?"<br />
<br />
"Koska kynttilän liekki ei ole ennättänyt valuttaa talia, joten se siis ei ole kauab vedon vaikutuksesta lepattanut."<br />
<br />
"Se on selvää!" huudahti poliisipäällikkö. "Päivän selvää!"<br />
<br />
"Ja kun olin varma, että ikkuna murhenäytelmän aikana oli auki, otaksuin, että täällä on silloin kolmaskin henkilö ollut. Hän on seisonut ulkopuolella ja ikkunasta kiivennyt sisään. Laukaus, tähdätty tätä henkilöä kohti, on sattunut ikkunankehykseen. Katsoin lähemmin ikkunaa ja heti huomasinkin luodin reiän".<br />
<br />
"Mutta kuinka on ikkuna tullut suljetuksi sisästäpäin?"<br />
<br />
"Rouvan ensimäinen tehtävä on ollut sulkea se. Mutta, malttakaas, mitä tämä merkitsee?"<br />
<br />
Naisen käsilaukku oli pöydällä — krokodiilinnahkainen, hopeakoristeinen. Holmes aukasi sen ja tyhjensi sisällyksen pöydälle. Siinä oli kaksikymmentä englantilaista viidenkymmenenpunnan seteliä, jotka olivat kumminauhalla sidotut yhteen kimppuun — ei muuta mitään.<br />
<br />
"Tämä on säilytettävä, sillä se tulee laskettavaksi oikeuspöydälle", sanoi Holmes antaen laukun poliisipäällikölle. "Nyt lienee ensi tehtävämme koettaa saada jotenkin selvitetyksi tuota kolmannen luodin historiaa, joka luoti selvästi on ammuttu sisäpuolelta. Haluan puhella keittäjättären, mrs Kingin kanssa, vielä pari sanaa. Te sanoitte, mrs King, keränneenne kovaan pamaukseen. Tarkotitteko, että se oli kovempi kuin toinen."<br />
<br />
"No kyllä sir, se herätti minut, mutta puoliunisena oli vaikeaa päättää, oliko se toista kovempi. Mutta kaikessa tapauksessa oli se sangen ankara laukaus".<br />
<br />
"Luulisitteko mandolliseksi, että kaksi laukausta on ammuttu samalla kertaa?"<br />
<br />
"Sitä en todellakaan voi sanoa, sir".<br />
<br />
"Niin luulen asianlaidan olevan. Nyt, poliisipäällikkö Martin, luulen tarpeeksi saaneemme tietoja tästä huoneesta. Jos tahdotte tulla mukana ulos, saamme nähdä, mitä uutisia puutarha antaa meille".<br />
<br />
Suuri kukkapenkere oli aivan työhuoneen ikkunan alla. Huudahdimme kummastuksesta päästyämme sen luo. Kukat olivat kovin tallatut ja pehmeä maa jalanjälkiä täynnä. Ne olivat tavattoman suuria miehen jälkiä. Holmes kumartuneena tarkasteli sekä jälkiä, että ruohoa ja lehtiä, kuten jahtikoira haavotettua lintua etsiessään. Lopuksi Holmes päästäen ihastuneen huudahduksen löysi jonkun messinkipalasen maasta.<br />
<br />
"Ajattelin juuri sitä", sanoi hän. "Revolverissa on ollut ulosvetäjä ja tässä on tuo kaivattu kolmas patruuna".<br />
<br />
Maalaispoliisipäällikkö ei voinut muuta kuin ihmetellä Holmesin edistystä ja nopeita johtopäätöksiä tutkimuksessaan. Alussa näytti hän olevan taipuvainen seuraamaan omia ajatuksiaan asiasta, mutta nyt ei hän osannut ihmettelemästä lakata ja oli valmis kannattamaan Holmesin mielipidettä kaikissa suhteissa.<br />
<br />
"Ketä epäilette syylliseksi?" kysyi hän.<br />
<br />
"Puhumme siitä myöhemmin. Muitakin solmuja tässä kysymyksessä on vielä aukaistava. Nyt kun olen päässyt näin pitkälle, lienee parasta, että jatkan omaa suunnitelmaani ja sitte yhdellä kertaa ilmaisen teille johtopäätökseni".<br />
<br />
"Aivan niinkuin toivotte, mr Holmes, kunhan vaan saamme murhamiehestä tietoa".<br />
<br />
"En tahdo olla salaisuuksien ihailija, mutta harvinaista on näin pian päästä asiasta jo jotenkin selville. Kaikki johtolangat ovat käsissäni. Jos rouva olisi jo tullut tuntoihinsa, voisimme heti saada tiedon koko viime yön tapahtumasta ja pitää huolen siitä, että oikeus pääsee voitolle. Ensin ja ennen kaikkea haluan tietää, onko täällä läheisyydessä mitään "Elriges" nimistä ravintolaa?"<br />
<br />
Ei kukaan palvelijoista, joilta tätä kysyttiin, tiennyt mitään sen nimisestä ravintolasta. Tallipoika vihdoin selvitti asian. Hän muisti nimittäin, että joku sen niminen farmari asui muutaman penikulman päässä täältä East Rustoniin päin.<br />
<br />
"Onko se yksinäinen farmi?"<br />
<br />
"Hyvin yksinäinen, sir".<br />
<br />
"Ehkeivät ole kuulleet vielä mitään viime yön tapantumasta".<br />
<br />
"Se on hyvin luultavaa, sir".<br />
<br />
Holmes mietiskeli hetkisen ja sen jälkeen levisi omituinen hymy hänen kasvoilleen.<br />
<br />
"Satuloikaa joku hevonen, poikani," sanoi hän. "Pyydän teitä viemään minulta erään lipun Elrigen farmiin".<br />
<br />
Hän otti taskukirjastaan esille kaikki eri kopiot noista tanssivista kuvista, lateli eteensä ne kirjotuspöydälle ja valmisti kirjeen. Vihdoin antoi hän sen pojalle ja käski tämän heti lähteä Elrigen farmiin ja jättää kirje siellä osotetulle henkilolle. Erityisesti varotettiin poikaa, ettei hänen pitäisi vastata mihinkään kysymyksiin, joita hänelle mahdollisesti tehtäisiin. Näin vilahdukselta päällekirjotuksen ja huomasin sen olevan tavattoman sekasotkuista käsialaa, josta mahdoton oli päättää sitä Holmesin kirjottamaksi. Kirje oli osotettu mr Abe Slaneylle, Elrigen farmiin, East Ruston, Norfolk.<br />
<br />
"Lienee parasta, herra poliisipäällikkö, että heti sähkötätte tänne jonkun määrän vartioväkeä, sillä ellen erehdy, saamme pian kiinni sangen vaarallisen vangin", sanoi Holmes. "Poika, joka vie kirjeen, saa samalla matkalla viedä myöskin sähkösanoman. Jos iltapäivällä joku juna lähtee täältä kaupunkiin, Watson, voimme matkustaa siinä, sillä minulla on kotona pari hyvin tärkeää kemiallista koetta suoritettavana ja tutkintomme täällä lähenee nopeasti loppuaan".<br />
<br />
Kun poika oli lähtenyt, annettiin neuvoja palvelijoille. Jos joku vieras tulisi taloon ja kysyisi rouva Hilton Cubittia, ei heidän tulisi virkkaa mitään hänen tilastaan, vaan olisi vieras vietävä vastaanottohuoneesen. Hän — Sherlock Holmes pani erityisen painon tälle sanalle. Lopuksi vei hän meidät kaikki tuohon vastaanottonuoneeseen huomauttaen ettemme toistaiseksi voisi mitään tässä asiassa tehdä — piti vaan odotetteman, miten hänen suunnitelmansa alkaisivat kehittyä. Tohtori oli lähtenyt potilaittensa luo ja ainoastaan poliisipäällikkö ja minä olimme saapuvilla.<br />
<br />
"Luulenpa voivani tuottaa teille tässä odottaessanne huvittavan hetken", sanoi Holmes vetäen tuolinsa pöydän viereen ja ottaen esille kaikki nuo tanssivat kuviot. "Mitä erityisesti sinuun tulee, Watson ystäväni, niin onpa jo velvollisuutenikin tyydyttää tuo kiihkeä uteliaisuutesi näiden piirrosten suhteen. Ja teitä poliisipäällikkö, tulee asia huvittamaan kuin parhain professorin luento. Ensin täytyy minun kertoa teille kaikki ne seikat, jotka ovat yhteydessä niiden neuvottelujen kanssa, mitä mr Hilton Cubitt on pitänyt kanssani Baker Streetissä". Sen jälkeen hän lyhyesti kertoi ne asiat, jotka lukija jo tietää. "Tässä edessäni minulla on ne merkilliset kuviot, joille tekisi mieli nauraa, elleivät ne olisi näin kamalan murhenäytelmän kanssa yhteydessä. Olen hyvin halukas tutkimaan kaikenlaisia salaperäisyyksiä, mutta tämän vertaista salakirjatusta en vielä milloinkaan ole nännyt. Ne, jotka ovat tämän kirjotustavan keksineet, ovat nähtävästi koettaneet saada sen niin vähäpätöisen näköiseksi kuin mahdollista ja sen vuoksi käyttäneet noita naurettavia harakanvarpaita".<br />
<br />
"Kun nyt kerran olemme selvillä siitä, että nämä kuviot ovat sanojen tai äänteiden merkkejä ja kun äidinkielemme kieliopilliset perusteet ovat muistossamme, on jotenkin helppoa päästä asian pohjalle. Ensimäinen näyte, minkä käsiini sain, oli niin lyhyt etten siitä voinut mitään päättää. Se kumminkin heti selvisi minulle, että kuva<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgamTFijPnPJfMDrHXAJBr61o-6Gf9dJNW5cKYpA6kRnR7yYUloWQLjqyHrlRAABA67GUeuzcdfIGhXHb9hspWBdQNckVR50smOIzl85tbV-0VT1s8E6TPDa5Fu8hxd32PEMzl9-8VQzq4/s1600/tanssivat6.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="200" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgamTFijPnPJfMDrHXAJBr61o-6Gf9dJNW5cKYpA6kRnR7yYUloWQLjqyHrlRAABA67GUeuzcdfIGhXHb9hspWBdQNckVR50smOIzl85tbV-0VT1s8E6TPDa5Fu8hxd32PEMzl9-8VQzq4/s200/tanssivat6.JPG" width="181" /></a></div>
<br />
<br />
merkitsi E-kirjainta. Niinkuin tiedätte, on E tavallisin kirjain englanninkielessä, josta taas johtuu se, että lyhyemmässäkin lauseessa tuota kirjainta tavataan".<br />
<br />
"Mutta senpä jälkeen kohtasikin tutkimus vaikeuksia. Ei voi tarkoin määritellä, mitkä kirjaimet tavallisimmasti seuraavat E:tä. Oikeastaan voi sen sanoa, mutta noita kirjaimia on liian suuri joukko, nimittäin T, A, O, I, N, S, H, R, D ja L. Vaan kuten sanoin, tuo ensimäinen näyte oli kovin lyhyt. Odotin sen vuoksi uutta kirjotusnäytettä. Toisella kerralla mr Hilton Cubitt sitte toikin paljon enemmän kuvia; tässä ovat ne. Jopa sitte muutamassa sanassa löydän kaksi E:tä ja kielemme sääntöjen mukaan tuo sana siis tulisi kuulumaan joko "sever" (erotkaa) tai "lever" (vaikutin) tai "never" (ei koskaan). Se voi olla kaksinpuhelua, jossa tapauksessa jälkimäinen sana olisi vastaus ensimaiseen. Paremmin luultavaa on, että rouva Hilton Cubitt on tuon vastauksen — siis viimeisen sanan kirjottaja. Jos otaksumisemme on oikea, niin merkit<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjyfcnM1QlabmvXLVRXwdo-IkEovev1bqlYvDlbSqXyGPpHbxvuEHKgxDBt_iKzBZOwpuWuRNozpeAOk_8riidGDzD_VyhHwOumrpT5b6KTOJMq_2LM0KK-940yG_uSJc9zq5Y7oJXgBO8/s1600/tanssivat7.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="137" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjyfcnM1QlabmvXLVRXwdo-IkEovev1bqlYvDlbSqXyGPpHbxvuEHKgxDBt_iKzBZOwpuWuRNozpeAOk_8riidGDzD_VyhHwOumrpT5b6KTOJMq_2LM0KK-940yG_uSJc9zq5Y7oJXgBO8/s400/tanssivat7.JPG" width="400" /></a></div>
<br />
ovat N, V ja R.<br />
<br />
Kaikessa tapauksessa kohtasi nyt tutkimukseni vaikeuksia, mutta muuan onnellinen ajatus johti hyvään loppuun. Päähäni pälkähti, että jos tuo vieras henkilö kerran oli läheisessä yhteydessä rouvan kanssa, niin voivat hyvinkin E:n väliset kirjaimet merkitä LSI — joten koko sana tulisi kuulumaan "Elsie". Sillä tavoin keksin L, S ja I kirjaimeni. Mutta mikä lause se mahtaisi olla? Siinä sanassa, joka oli "Elsien" edellä, oli vain neljä kirjainta ja päättyi E:llä. Mahdollisesti voisi se olla "come" (tule). Koetin keksiä kaikkia mahdollisia neljäkirjaimisia E-päätteisiä sanoja, mutta en mitään muuta sanaa löytänyt. Nyt olin siis selvillä C, O ja M kirjaimista ja nyt voin uudelleen ottaa tutkittavaksi tuon ensimäisen kirjotusnäytteen. Jaoin sen sanoikin ja asetin pisteet niiden kirjainten kohdalle, joita vielä en tuntenut. Lauseesta tuli siten tällainen:<br />
<br />
.M.ERE..ESL.NE.<br />
<br />
Tuo ensi kirjain ei voinut olla mikään muu kuin A, joka oli sangen tärkeä keksintö, sillä se esiintyy kolme kertaa tässä lyhyessä lauseessa. Samoin H on ainoa mahdollinen kirjain toisessa sanassa. Nyt näytti siis lause tällaiselta.<br />
<br />
AM HERE A.E SLANE.<br />
<br />
tai jos kahdesta viimeisestä sanasta muodostetaan nimi: AM HERE ABE SLANEY (Onko täällä Abe Slaney).<br />
<br />
Olin jo keksinyt niin monta kirjainta, että toivorikkaana voin käydä toiseen näytteeseen käsiksi. Sen muodostin tällä tavoin:<br />
<br />
A. ELRI.ES<br />
<br />
Tästä voin saada ajatuksen kokoon ainoastaan asettamalla T j G kirjaimet pisteiden paikoille: ELRIGES (Elrigen luona) otaksuen, että nimi osotti jotakin majataloa tai sen omistajaa, jonka luona kirjottaja piti asuntoa.<br />
<br />
Poliisipäällikkö Martin ja minä olimme suurimmalla tarkkaavaisuudella kuunnelleet tätä selvää ja nerokasta kertomusta, joka yksinkertaisella tavalla aukasi selki selälleen tuon salaperäisen asian ovet.<br />
<br />
"Miten menettelitte sen jälkeen, sir?" kysyi poliisipäällikkö.<br />
<br />
"Minulla oli täysi syy otaksua, että tämä Abe Slaney oli amerikalainen, koska Abe on amerikalainen lyhennös ja tuo ensimäinen kirje, joka vaikutti niin paljon levottomuutta, oli saapunut Amerikasta. Olin asiain näin ollen täysin vakuutettu siitä, että joku rikollinen salaisuus piili tuon kaiken pohjalla. Rouvan selitys ja hänen vaatimansa lupaukset mieheltään — kaikki viittasivat siinen. Lähetin sen vuoksi pikasähkösanoman ystävälleni Wilson Hargreavelle New-Yorkin poliisitoimistoon ja kysyin, tunsiko hän ketään Abe Slaney nimistä miestä. Tässä on hänen vastauksensa: "Vaarallisin rosvo Chicagossa". Samana iltana kuin tämä sänkösanoma saapui minulle sain myöskin mr Hilton Cubittilta Slaneyn viimeisen kirjotuksen. Ne kirjaimet, jotka tunsin, olivat seuraavat:<br />
<br />
ELSIE .RE. ARE TO MEET THY GO.<br />
<br />
Lisäämällä P:n ja D:n sain seuraavan lauseen: Elsie, prepare to meet thy God (Elsie, valmistu kohtaamaan Jumalaasi), joka osotti, että tuo hylkiö alkoi uhkailla, ja vastaukseni Chicagosta enensi vielä pelkoani, että hän enkä piankin uhkauksensa toteuttaa. Ländin heti ystäväni tohtori Watsonin kanssa tänne, mutta onnettomuudeksi ehdin vasta hirmutyön jälkiä näkemään".<br />
<br />
"Olenpa todellakin ylpeä saadessani työskennellä yhdessä kanssanne",sanoi Martin lämpimästi. "Mutta suokaa anteeksi, jos puhun avoimesti kanssanne. Te olette vain itsestänne vastuussa, mutta minun täytyy tehdä tili toimistani esimiehelleni. Jos tämä Abe Slaney todellakin on murhaaja ja nyt pakenee tiehensä sillä aikaa kuin minä istun täällä, niin epäilemätta käy asia sangen kalliiksi minulle".<br />
<br />
"Älkää olko ollenkaan huolissanne. Hän ei tule pääsemään pakoon".<br />
<br />
"Miten tiedätte sen".<br />
<br />
"Pakeneminen varmasti todistaisi hänen syyllisyytensä".<br />
<br />
"Menkäämme siis vangitsemaan hänet".<br />
<br />
"Odotan häntä tänne joka silmänräpäys".<br />
<br />
"Mutta miksi tulisi nän tänne".<br />
<br />
"Olen kirjottanut hänelle ja pyytänyt tulemaan".<br />
<br />
"Mutta sehän on uskomatonta, mr Holmes! Miksi tulisi hän teidän käskystänne? Eikö se päinvastoin herättäisi hänessä epäluuloa ja jouduttaisi pakenemaan?"<br />
<br />
"Olen koettanut parastani kirjettä valmistaessani. Ellen pahoin erehdy, on se tuo gentlemanni itse, joka tulee tännepäin tuolla pitkin tietä".<br />
<br />
Muuan mies käveli portaiden eteen johtavaa tietä. Hän oli kookas, kaunismuotoinen, mustaviiksinen mies, puettuna harmaaseen flanellipukuun ja päässään panamahattu. Miehellä oli tuuhea parta ja mahtava kotkannenä. Kävellessään heilutti hän ylpeästi keppiään. Hän tuli ylpeänä suoraan portaiden eteen kuin talon isäntä konsanaan ja me kuulimme rohkean soiton eteisestä.<br />
<br />
"Luulenpa, herraseni", sanoi Holmes tyynesti, "että parasta lienee meille asettua valmiiksi oven taakse. Varovaisuus on tarpeen, kuin ollaan sellaisen henkilön kanssa tekemisissä. Te tarvitsette käsirautojanne, poliisipäällikkö. Voitte jättää minulle puheenjohtajan toimen".<br />
<br />
Odotimme jännitettyinä minuutin — erään niistä minuuteista, joita emme koskaan unhota. Sen jälkeen avautui ovi ja mies astui sisään. Samassa ojensi Holmes pistoolinsa häntä kohden ja Martin pisti käsiraudat miehen ranteisiin. Kaikki tapahtui niin äkkiä, että Slaney oli vallan tyhmistyneenä, kunnes huomasi olevansa auttamattomasti kiinni. Hän katseli vuoroin kutakin meistä ja mustat silmänsä iskivät tulta. Sen perästä puhkesi hän katkeraan nauruun.<br />
<br />
"Hyvä on, herraseni, olette tällä kertaa voittaneet. Luulenpa teillä olevan jotain ankaruutta mielessä. Mutta minä tulin tänne erään rouva Hilton Cubittin kirjeen johdosta. Älkää väittäkö, ettei hän ole osallisena tässä leikissä? Ettekö uskalla vakuuttaa, että hän on auttanut teitä virittämään ansaa tielleni?"<br />
<br />
"Mrs Hilton Cubitt on pahoin haavotettu ja häilyy elämän ja kuoleman välillä".<br />
<br />
Mies kirkasi tuskasta, niin että kaiku kierteli huoneesta huoneesen.<br />
<br />
"Te olette hulluja!" huusi hän. "Se oli isäntä johon luoti sattui, eikä hänen vaimonsa. Kuka olisi tahtonut vahingoittaa pikku Elsietä? Olen voinut lausua uhkauksia hänelle, mutta Jumala suokoon sen anteeksi! En olisi hiuskarvaakaan känen kauniista päästään liikuttanut. Peruuttakaa sananne — te! Sanokaa, ettei hän ole haavotettu!"<br />
<br />
"Hänet löydettiin vaarallisesti haavotettuna miehensä ruumiin vierestä".<br />
<br />
Mies vaipui hervotonna tuolille ja peitti kahlehdituilla käsillään kasvonsa. Viisi minuuttia oli hän vaiti. Sitte kohotti hän päänsä ja puhui epätoivoisen kylmällä tyyneydellä.<br />
<br />
"Minulla ei ole mitään salattavaa teiltä, herrat", sanoi hän. "Jos ammuinkin miestä, niin tyhjensi hänkin revolverinsa minua kohti; ei siis ole kysymys mistään murhasta. Mutta jos luulette, että halusin ammuta tämän naisen, ette tunne häntä ettekä minua".<br />
<br />
"Sanon ettei kukaan maailmassa ole niin paljon rakastanut kuin minä olen rakastanut häntä. Ja minulla oli oikeus siihen, vuosia sitte oli hänet luvattu minulle. Kuka oli tämä englantilainen, että hänen piti tunkeutua välillemme? Sanon teille, että minulla oli ensimäinen oikeus häneen ja vaadin ainoastaan, mikä minulle oli kuuluva".<br />
<br />
"Hän pakeni teitä, kun näki minkälainen olette", sanoi Holmes ankarasti. "Hän pakeni Amerikasta ainoastaan päästäkseen teistä ja meni Englannissa naimisiin rehellisen miehen kanssa. Te ette unhottaneet häntä, seurasitte perässä ja teitte hänen elämänsä onnettomaksi tarkotuksella saada hänet jättämään miehensä, jota rakasti ja pakenemaan teidän kanssanne, jota hän pelkäsi ja vihasi. Te olette lopettaneet murhaamalla jalon miehen ja saattamalla vaimon tekemään itsemurhayrityksen. Tämä on teidän osanne tässä asiassa, mr Slaney, ja siitä tulette vastaamaan oikeuden edessä".<br />
<br />
"Jos Elsie kuolee, en välitä kohtalostani", sanoi amerikkalainen. Hän aukasi oikean kätensä ja katseli siihen puristamaansa lippua. "Katsokaa tätä, herra", huudahti hän pettymyksen välähdys silmissään, "ettehän aikone jotenkin pettää minua tämän suhteen? Jos rouva on vaarallisesti haavotettu, kuten sanoitte niin kuka on sitte kirjottanut tämän lipun?" Hän heitti sen eteemme pöydälle.<br />
<br />
"Minä kirjotin sen saadakseni teidät tulemaan tänne".<br />
<br />
"Te kirjotitte sen? Ei kukaan maailmassa liittomme jäseniä lukuunottamatta tuntenut tätä salakirjotusta. Miten voitte kirjottaa sen?"<br />
<br />
"Minkä toinen keksii, sen toinen voi selittää", sanoi Holmes. "Tänne saapuvat pian vartijat viedäkseen teidät mr Slaney. Mutta sitä ennen voitte pienessä määrässä hyvittää matkaan saattamaanne vahinkoa. Tiedättekö, että sangen raskas epäluulo mr Hilton Cubittin murhasta lankee hänen vaimonsa päälle, ja ainoastaan minun läsnäoloni täällä ja asiantuntemukseni pelastivat hänet joutumasta syytteesen. Kaikkein enin mitä hänen hyväkseen voitte tehdä, on se, että koko maailman kuullen todistatte tämän naisen viattomaksi miehensä kuolemaan".<br />
<br />
"En mitään parempaa toivokaan", virkkoi amerikalainen, "Aavistanpa, että paras lienee itselleni kertoa alaston totuus."<br />
<br />
"Velvollisuuteni on sanoa teille, että se kohdistetaan itseänne vastaan", virkkoi poliisipäällikkö, "sillä esittämänne osa tässä on selvä rikoslain edessä".<br />
<br />
Slaney kohautti olkapäitään.<br />
<br />
"Uskallan sittekin kertoa", sanoi hän. "Ensiksi ja ennen kaikkea tahdon ilmottaa teille herrat, että tunsin tämän naisen lapsesta asti. Seitsemän meitä oli, jotka teimme liiton Chicagossa, ja Elsien isä oli päämiehemme. Hän oli kunnon mies, tuo vanha Patrick. Hän se juuri keksi tämän salakirjoituksen, joka menee lapsen piirusyrityksistä, ellei ole avaimia siihen. No niin, Elsie oppi kirjoituksemme, mutta hän ei lyöttäytänyt seuraamme ja kun hänellä oli joku määrä rehellistä perintöä, poistui hän maastaan ja tuli Lontoosen. Hän oli kihloissa kanssani ja olisi varmasti tullut vaimokseni, jos elinkeinon olisi ollut joku toinen, mutta hän ei tahtonut olla missään tekemisissä sen ammatin suhteen, minkä minä olin valinnut. Sain sattumalta tietää hänen olinpaikastaan. Kirjotin silloin hänelle, mutta en saanut mitään vastausta. Tulin silloin valtameren poikki tänne ja toimitin kirjotuksen sellaiseen paikkaan, että hänen väkisinkin täytyi nähdä se".<br />
<br />
"No niin. Olen nyt kuukauden ollut täällä. Asuin tuolla farmissa, josta voin öisin lähteä tänne ilman, että kukaan huomasi sitä. Koetin kaikin keinoin saada häntä mukaani. Tiesin että hän luki kirjotukseni, sillä kerran oli hän piirtänyt vastauksen erään sellaisen alle. Lopuksi kärsivällisyyteni menetettyäni aloin uhkailla häntä. Vihdoin kirjotti hän kirjeen, jossa rukoili minua poistumaan paikkunnalta sillä hänen sydämensä musertuisi jos miehensä joutuisi jonkinlaisiin rettelöihin. Hän lupasi tulla puhuttelemaan minua miehensä nukkuessa kello kolmen aikana seuraavana yönä, jos silloin saapuisin puutarhan puolisen ikkunan alle. Hän tulikin ja tarjoten rahoja pyysi vieläkin minua lähtemäan. Tämä teki minut hulluksi, tartuin hänen käteensä ja koetin vetää häntä luokseni ikkunan läpi. Silloin syöksyi hänen miehensä paikalle revolveri kädessään. Elsie vaipui lattialle ja me seisoimme silmä vasten silmää. Olin niin muodoin keksitty ja kohotin pistoolini saadakseni hänet väistymään, että itse olisin voinut paeta. Hän laukasi, mutta luoti ei sattunut. Melkein samassa tuokiossa ammuin minäkin ja hän kaatui. Riensin matkaani puutarhan läpi ja kuulin ikkunan suljettavan takanani. Tämä on Jumalan nimessä totta, herrat, jokainen sana, enkä kuullut asiasta enempää ennenkuin poika tuli ratsastaen luokseni ja antoi tuon kirjeen, jonka johdosta tulin tänne kuin mikäkin tuhmuri joutuakseni suoraan teidän käsiinne".<br />
<br />
Vankirattaat olivat amerikkalaisen puhuessa pyörineet purtaitten eteen. Kaksi virkapukuista poliisia istui niissä. Poliisipäällikkö Martin nousi ja kosketti vankia olalle.<br />
<br />
"Meidän on aika lähteä".<br />
<br />
"Voinko ensin saada nähdä hänet?"<br />
<br />
"Ei. Hän on tiedotonna. Mr Sherlock Holmes, toivon, että jos milloin joudun näin mutkaisiin asioihin, näen teidät rinnallani".<br />
<br />
Seisoimme ikkunan luona ja näimme vankirattaiden etenevän. Silmäsin sen jälkeen paperilippua minkä vanki oli jättänyt pöydälle. Se oli sama lippu, jolla Holmes oli vanginnut hänet.<br />
<br />
"Osaatko lukea sitä, Watson?" sanoi hän hymyillen.<br />
<br />
Siinä oli ainoastaan allaolevat kuvat.<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiOHajozAs1ctkvcNo0lCoy5LFQ6CGRbGj5dQoSjWO7jG_17vVHXhOzhprZDG_Mfhj_yDrmhfsjlAdox_j0GmL0k6_foTAdePEy6qzEipf14Z_pmVIJZHRgeT6Ab9AKwSpSz6RMysjfSIg/s1600/tanssivat8.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="230" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiOHajozAs1ctkvcNo0lCoy5LFQ6CGRbGj5dQoSjWO7jG_17vVHXhOzhprZDG_Mfhj_yDrmhfsjlAdox_j0GmL0k6_foTAdePEy6qzEipf14Z_pmVIJZHRgeT6Ab9AKwSpSz6RMysjfSIg/s400/tanssivat8.JPG" width="400" /></a></div>
<br />
"Jos käytät minun tulkitsemistapaani", sanoi Holmes, "niin huomaat asian vallan yksinkertaiseksi. Se merkitsee: "Come here at once" (tule heti tänne).<br />
<br />
"Olin jotenkin vakuutettu, ettei hän kieltäysi kutsusta, varsinkaan kun ei voinut luulla sitä kenenkään muun kuin mrs Cubittin lähettämäksi. Ja niin muodoin, rakas Watson, olemme käyttäneet vihdoinkin nuo tanssivat kuviot hyvään tarkotukseen, vaikka ne sitä ennen ovatkin niin paljon pahaa matkaan saattaneet. Ja luulenpa, että olen onnistunut antamaan jotakin hiukan tavatonta muistelmakirjaasi. Juna lähtee 3,40 ja kuvittelenpa ennättävämme Baker Streetiin päivälliselle".<br />
<br />
Vain pari sanaa lopuksi. Amerikalainen Abe Slaney tuomittiin Norwichin tälvikäräjillä kuolemaan mutta lieventävien asianhaarojen vallitessa ja varsinkin kun Hilton Cubitt nähtävästi oli ampunut ensimäisen laukauksen, muutettiin rangaistus elinkautiseksi kuritushuonevankeudeksi. Rouva Hilton Cubittista olen vain kuullut, että hän parani täydelleen ja on toistaiseksi leskenä omistaen elämänsä armeliaisuuden töihin ja miehensä omaisuuden hoitamiseen.<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Etelä-Suomi no 4-9 12-23.1., 12 30.1. ja 14-15 4-6.2.1904.</span><br />
<br />
<br />Reijo Valtahttp://www.blogger.com/profile/00147047564415805191noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-8410262813222492518.post-43162762900466646542017-02-07T18:00:00.000+02:002017-02-07T18:00:24.839+02:00Viljo Teräs - Aunuksen "vapautus"<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh_3ulALUmNweHsVhRYeSPU4xnuHARRWENIjmk6dmvbX5ugEt7tmTA-mamY2lvFVzrGvdG6dQBZGumYiiVcoBv7qYpb6PdYkUOtXkjVVriOCppyjyRMaz4z1aKlnUoWlViLliF-2G2ebs4/s1600/Viljo_Teras_Aunus.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEh_3ulALUmNweHsVhRYeSPU4xnuHARRWENIjmk6dmvbX5ugEt7tmTA-mamY2lvFVzrGvdG6dQBZGumYiiVcoBv7qYpb6PdYkUOtXkjVVriOCppyjyRMaz4z1aKlnUoWlViLliF-2G2ebs4/s400/Viljo_Teras_Aunus.JPG" width="268" /></a></div>
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Kurikka joulu 1919.</span>Reijo Valtahttp://www.blogger.com/profile/00147047564415805191noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-8410262813222492518.post-81923795035501452892017-02-06T18:00:00.000+02:002017-02-06T18:00:17.848+02:00Akseli Halonen - Yksi surullinen juttu<br />
<br />
<br />
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgfqn4wB0UFn9pwlq3hKYj07-6zieMDLWGdbabUFflduxNnC6I23DRvWt5JgS-wxgnrAi7-nhX96EaINkKeeAZCM6fhxIyLQtxwcAbt032qWY578JumpazT9nPOYopihI5jqsdqkmniGHc/s1600/Akseli_Halonen_Turnipsit.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="166" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgfqn4wB0UFn9pwlq3hKYj07-6zieMDLWGdbabUFflduxNnC6I23DRvWt5JgS-wxgnrAi7-nhX96EaINkKeeAZCM6fhxIyLQtxwcAbt032qWY578JumpazT9nPOYopihI5jqsdqkmniGHc/s400/Akseli_Halonen_Turnipsit.JPG" width="400" /></a></div>
<br />
<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Tuulispää 30.9.1910.</span>Reijo Valtahttp://www.blogger.com/profile/00147047564415805191noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-8410262813222492518.post-29418457268285424562017-02-03T18:00:00.000+02:002017-02-03T18:00:29.043+02:00Arthur Conan Doyle - Norwoodin rakennusmestarin seikkailu<div style="text-align: center;">
Salapoliisin seikkailuja</div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
<span style="font-size: x-large;">Norwoodin rakennusmestarin seikkailu</span></div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
Kirjoittanut</div>
<div style="text-align: center;">
Arthur Conan Doyle</div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
Suomennos</div>
<br />
<br />
<br />
"Katsottuna rikosasiain tuntijain kannalta," sanoi Schoolock Holmes, "on Lontoo tullut hyvin epämiellyttäväksi kaupungiksi tuon syvästi kaivatun professori Moriartyn kuoleman jälkeen."<br />
<br />
"Luulen, että sinulle käy vaikeaksi löytää montakaan kunnon kansalaista, jotka ovat sinun kanssasi yhtä mieltä," vastaan minä.<br />
<br />
"Niin, niin, minä en tahdo olla itsekäs," sanoi hän hymyillen ja työnsi tuolinsa kauvemmaksi aamiaispöydästä. Yhteiskunta on joka tapauksessa päässyt voitolle, eikä kukaan muu ole tapannut kuin tuo työttömäksi joutunut ammattimiesparka, jonka toiminta nyt on päättynyt. Kun se mies oli toimessaan, tarjosivat edes aamulehdet loppumattomia mahdollisuuksia. Usein oli vain tuo vähäpätöisin merkki, Watson, heikoin viittailija ja kuitenkin oli siinä kylliksi minulle havaitakseni tuon suuren pahantekijän neron samoin kuin heikoin liike kankaan reunassa vaikuttaa sen, että kangas kokonaisuudessaan liikahtaa. Rikoksien tieteelliselle tutkimukselle ei mikään europpalainen pääkaupunki voinut tarjota suurempia etuja kuin Lontoo. Mutta nyt." — Hän kohotti olkapäitään leikillisesti muka pettyneenä, että asiat etupäässä juuri hänen vaikutuksestaan olivat nykyiselle kannalleen joutuneet.<br />
<br />
Sinä aikana, josta minä nyt puhun, oli Holmes ollut kotona muutamia kuukausia ja hänen ehdotuksestaan olin myynyt liikkeeni ja me asuimme taas yhdessä entisessä kortteerissamme Baker Streetin varrella. Muuan nuori lääkäri Werner nimeltään, oli ostanut pienen Keosingtonin ja harvinaisen lyhyen ajan epäiltyään maksanut siitä korkeimman hinnan, minkä uskalsin pyytää — yksityiskohta, joka muutaman vuoden kuluttua selviytyi, kun sain tietooni, että Werner oli kaukaista sukua Holmesille, ja että ystäväni juuri oli lainanut rahat.<br />
<br />
Ne kuukaudet, joina olimme huonetovereita, olivat tapahtumista rikkaita, jonka häneltä sain tietää, sillä selaillessani muistiinpanojani näen, että tuon ajan kuluessa sattui asioita, jotka koskivat entisen presidentti Murillon papereita ja myöskin huomiota herättäneen hollantilaisen höyrylaiva Frieslandin juttua, joka vähällä oli ollut maksaa henkemme.<br />
<br />
Hänen kylmä ja ylpeä luonteensa tunsi kuitenkin aina vastenmielisyyttä kaikkea kohtaan, mikä koski myönnytystä yleisön puolelta ja hän terotti minulle mitä vakavammin, etten tästä puoleen ilmaisisi mitään, joka koskee häntä itseään — kielto, joka kuten olen jo selittänyt, on nyt tullut rikotuksi.<br />
<br />
Mr. Sherlock Holmes heittäysi taaksepäin tuoliinsa lopetettuaan puheensa ja taivutti hitaasti aamulehtensä. Samassa kiintyi huomiomme ovikellon kiihkeään sointiin, jota tuossa tuokiossa seurasi tärähtelyjä juurikuin joku olisi nyrkillään kovasti lyönyt ulko-oveen. Kun se avautui, hyökkäsi joku eteiseen, nopeita askeleita kuului portaitten edestä ja tuossa tuokiossa ryntäsi huoneeseen hengästynyt, kalpea nuori mies, silmissä raivoisa katse ja tukka epäjärjestyksessä. Hän katseli milloin toista milloin toista meistä huoneessa olijoista ja kysyvistä katseistamme huomasi hän täytyvänsä jollakin tavoin pyytää anteeksi epäsäädyllistä huoneeseen tunkeumistaan.<br />
<br />
"Olen pahoillani, mr. Holmes," huudahti hän. "Anteeksi! Olen miltei hulluna. Olen onneton John Hector McFarlane."<br />
<br />
Hän sanoi tämän, ikäänkuin nimi yksin olisi ollut kylliksi ilmaisemaan sekä hänen esiintymistapansa että käyntinsä tarkatukseni mutta toverini levollisesti kasvoista huomasin ettei tuo merkinnyt hänelle enempää kuin minullekaan.<br />
<br />
"Ottakaa sikari, mr McFarlane", sanoi änn ja ojensi hänelle kotelonsa. "Olen varma, että teidän symptooninne pakottavat täkäläisen ystäväni tohtori Watsonin kirjottamaan teille rauhottavan reseptin. Ilma on viime päivinä ollut kauhean lämmin. Jos te nyt olette vähän levollisempi, pyydän teitä istumaan tuolle tuolille ja aivan rauhallisesti ja hitaasti kertomaan minulle, kuka te olette ja mikä on toivomuksenne. Te mainitsitte nimen, joka pitäisi kai olla minulle tuttu, mutta vakuutan, etten tiedä teistä muuta kuin että olette nuori mies, asianajaja, vapaamuurari ja pahoin hengästynyt."<br />
<br />
Luottaen ystäväni menettelytapaan ei minun ollut vaikea käsittää noita hänen tekemiään johtopäätöksiä ja tarkastella epäjärjestyksiä vaatetuksessa, asiapaperikimppua ja kovia sisäänhengähdyksiä, jotka heilauttelivat sitä.<br />
<br />
"Niin, minä olen kaikkea sitä, mr Holmes, ja lisäksi vielä tällä hetkellä Lontoon onnettomin mies. Älkää Jumalan tähden jättäkö minua avuttomaksi, mr Holmes! He tulevat vangitsemaan minua ennenkuin olen ennättänyt kertoa teille koko asian, niin älkää antako heidän viedä minua, ennenkuin olette kuullut totuuden. Voisin tyytyväisenä mennä vankilaan, jos tietäisin, että te työskentelette hyväkseni."<br />
<br />
"Vangitsemaan teitä!" sanoi Holmes. "Tämä on todella oikein hauskaa, sangen huvittavaa. Mistä syystä luulette tulevanne vangituksi?"<br />
<br />
"Syytettynä mr Jonas Oldareen murhasta Lower Norwoodissa".<br />
<br />
Toverini kasvot ilmaisivat mielentilaa, joka ei ollut, kuten pelkäsinkin, yhtä rauhallinen kuin tavallisesti.<br />
<br />
"Ihme ja kumma", sanoi hän, "minä mainitsin juuri tänään aamiaispöydässä ystävälleni, tohtori Watsonille, ettei mieltäkiinnittäviä tapauksia enää tulisi esiintymään lehdissämme.<br />
<br />
Vieras ojensi vapisevan kätensä ja otti Daily Telegraphin, joka vielä oli Holmesin polvilla.<br />
<br />
"Jos olisitte katsoneet tätä, olisitte yhdellä silmäyksellä käsittäneet, minkä vuoksi olen tullut luoksenne. Minulla on välitön tunne siitä että nimeni ja onnettomuuteni on joka miehen suussa". Hän taivutti lehden niin, että sisäsivu tuli esille. "Tässä se on ja teidän luvallanne luen sen. Kuunnelkaa tätä, mr Holmes. Otsake kuuluu: "Kamala tapaus Lower Norwoodissa. Eräs hyvintunnettu rakennusmestari kadonnut. Murhaa ja murhapolttoa epäillään. Rikoksentekijän jälillä ollaan". Näitä jälkiä ne jo seuraavat ja tiedän, että ne syyttömästi johtavat minun luokseni. Minua on seurattu London Bridgen asemalta ja tiedän, että ne odottavat ainoastaan kirjallista käskyä saadakseen vangita minut. Tämä musertaa äitini sydämen — tämä musertaa nänen sydämensä!" Hän väänteli käsiään sieluntuskissa ja huojutti ruumistaan eteen ja taaksepäin.<br />
<br />
Katselin osanotolla tätä miestä, jota niin karkeasta väkivallantyöstä syytettiin. Hän oli valkotukkainen ja tavallaan kaunis pelokkaine, sinisine silmineen, sekä rehellisine kasvonpiirteineen. Hänen suunsa oli hieno ja tuntehikas. Hän oli noin kahdenkymmenen seitsemän vuoden ikäinen ja kaikissa suhteissa oikea gentlemanni. Valkosen kesäpalttoon taskusta pistäysi esille joukko papereita, jotka todistivat hänen ammattinsa.<br />
<br />
"Meidän täytyy käyttää sitä aikaa, mikä meillä on", sanoi Holmes. "Watson, tahdotteko ottaa lehden ja lukea minulle kysymyksessä olevan artikkelin".<br />
<br />
Repäsevän otsakkeen alla, joka jo äsken luettiin, oli seuraava kertomus:<br />
<br />
"Viime yönä tai aikaiseen tänä aamuna sattui Lower Norwoodissa tapahtuma, jonka syynä täytyy olla todellinen rikostyö. Mr Jonas Oldaree on tässä etukaupungissa hyvin tunnettu kansalainen, hän kun täällä on monta vuotta harjottanut rakennusmestarin ammattia. Oldaree on naimaton, viisikymmentä kaksi vuotta vanha ja asuu Deep Dene Housessa, lähellä Sydenhamia, samannimisen tien varrella. Häntä pidetään yleisesti miehenä, jolla on kunnioitettavat tavat, hän on hiljainen ja myöntyväinen. Muutamia vuosia sitte vetäysi hän irti toimestaan, jossa hänen kerrotaan koonneen melkoisen omaisuuden. Eräs pienempi lautatarha sijaitsee kuitenkin vielä talon takasivulla ja viime yönä noin klo kahdentoista aikana ilmoittivat palokellot että muuan lautataapeli oli syttynyt palamaan. Ruiskut olivat heti paikalla, mutta mahdotonta oli sammuttaa liekkejä ennenkuin lautataapeli oli palanut poroksi. Niin kauvan luultiin tulipalon olevan tavallisen onnettomuudentapauksen aiheuttaman, mutta toiset varmat yksityiskokdat viittaavat rikokseen. Kummasteltiin ettei lautatarhan omistaja näyttäytynyt tulipalopaikalla ollenkaan ja ensi kuulusteluun ei häntä löydetty kotoaan ollenkaan. Tarkastus hänen huoneessaan osotti, ettei hän ollut nukkunut vuoteellaan, että siellä oleva kassakaappi oli avattu, että joukko tärkeitä papereita oli ympäri nuonetta ja että lopuksi näkyi selviä merkkejä verisestä tappelusta, sillä veripilkkuja oli kaikkialla huoneessa ja tammisen kävelykepin kädensijassa. On tunnettua, että mr Oldaree oli myöhään illalla vastaanottanut erään vieraan ja löydetty keppi on huomattu yhtäläiseksi kuin se, jonka omistaa mainittu nenkilö, eräs nuori Lontoon asianajaja nimeitä John Hector McFarlane, nuorempi osakas Graham ja McFarlanessa n:o 426, Gresham Building, E. C. Poliisi luulee omaavana todistuksia, jotka ilmaisevat sangen raskauttavia syitä rikokseen ja kaikessa tapaukissa voidaan ennustaa, että huomiota herättävä tapaus tulee paljastetuksi.<br />
<br />
Myöhemmin. Tätä painettaessa kerrotaan, että mr John Hector McFarlane on vangittu mr Oldareen murhasta syytettynä. On ainakin varmaa, että kirjallinen vangitsemiskäsky on annettu. Uusia ja kamalia yksityiskontia on valaistu tänään kuulustelussa Norwoodissa. Paitsi jälkiä onnettoman rakennusmestarin huoneessa tapahtuneesta taistelusta on huomattu, että hänen makuukamarinsa ranskalainen ikkuna — joka huone muuten sijaitsee rakennuksen pohjakerroksessa — oli auki ja merkit todistavat, että jotakin suurta esinettä on sen läpi ja edelleen laahattu lautataapeliin, ja lopuksi on tuhkasta löydetty ihmisruumiin hiiltyneitä jäännöksiä, poliisi luulee, että mitä törkein rikos on tapahtunut, että uhri on murhattu omassa makuukuoneessaan, hänen paperinsa varastettu ja kuollut ruumiinsa laahattu lautataapeliin, jotta kaikki hirmutyön jälet peittyisivät. Tutkinnon johto on jätetty päällikkö Lestradesin, Scottland Yardista, tottuneisiin käsiin ja tavallisella energiiallaan ja viisaudellaan on hän seurannut johtolankaa".<br />
<br />
Sherlock Holmes kuunteli tätä merkillistä kertomusta silmät suljettuina ja sormenpäät toisiaan vasten.<br />
<br />
"Tapauksessa on todellakin muutamia hauskoja puolia", sanoi hän hitaalla äänellä. "Saanko ensiksi ja ennenkaikkea kysyä teiltä, mr McFarlane, mistä se johtuu, että te vielä olette vapaana, vaikka luullaan olevan kylliksi todistuksia teidän vangitsemiseksenne?"<br />
<br />
"Minä asun Torrington Lodgessa, Blacheatissa, mr Holmes, mutta kun minulla oli asioita mr Oldarelle vielä myöhään eilisiltana, jäin erääseen hotelliin Norwoodissa ja sieltä menin konttoriini. En tiennyt mitään koko asiasta ennenkuin olin junassa; silloin luin sen, jonka nyt juuri kuulitte. Käsitin heti kauhean vaarallisen tilani ja riensin saattamaan tapauksen teidän tietoonne. En epäile, ettei minua vangittaisi kotonani tai konttorissani Cityssä. Muuan mies seurasi minua London Bridge asemalta ja olen varma, että — Hyvä Jumala, mitä se on?"<br />
<br />
Ovikello soi ja heti kuului portailla raskaita askeliä, silmänräpäystä myöhemmin ilmaantui ovelle vanha ystävämme Lestrade. Hänen takanaan erotin parin poliisikonstaapelin varjot.<br />
<br />
"Mr John Hector Mc Farlane?" sanoi Lestrade.<br />
<br />
Onneton turvattimme kalpeni äkkiä.<br />
<br />
"Minä vangitsen teidät mr Jonas Oldareen tahallisesta murhasta."<br />
<br />
McFarlane kääntyi meihin epätoivoisena ja vaipui murtuneena tuoliinsa.<br />
<br />
"Hetkinen vain, Lestrade", sanoi Holmes. "Puoli tuntia ennemmin tai myöhemmin lienee teille yhden tekevä, ja tämä herra pääsi juuri kertomasta meille tuon sangen huvittavan asiansa, joka kenties voi hiukan antaa tähän kysymykseen selvitystä."<br />
<br />
"Luulen käyvän vaikeaksi siitä saada asialle valaistusta", sanoi Lestrade terävästi.<br />
<br />
"Teidän luvallanne, ei minusta ole vähemmän huvittavaa saada kuulla hänen kertomustaan".<br />
<br />
"No niin, minulle olisi vaikeaa jotenkin alentaa teitä, sillä te olette kerran tai pari ennen muinoin olleet hyödyksi poliisikunnalle ja Scotland Yardissa olemme velvolliset tekemään teille vastapalveluksen", sanoi Lestrade. "Olen kuitenkin pakotettu pysäyttämään vangin ja minun täytyy sanoa hänelle, että mitä hän lausuukin, se sovitetaan häntä itseään vastaan.<br />
<br />
"En toivo mitään muuta", sanoi turvattimme, "kuin että tahdotte kuulla ja tunnustaa ehdottoman totuuden".<br />
<br />
Lestrade katsoi kelloaan.<br />
<br />
"Annan teille puolituntia aikaa", sanoi hän.<br />
<br />
"Minun täytyy ennenkaikkea selittää, etten tiedä mitään mr Oldareesta, hänen nimensä kyllä on minulle tunnettu sillä vanhempani tunsivat hänet useita vuosia sitte, mutta eivät myöhemmin olleet kohdanneet häntä. Minä tulin senvuoksi hyvin huvitetuksi, kun hän eilen noin kello kolmen tienoissa astui konttoriini Cityssä. Mutta vielä enemmän kummastuin, kun hän kertoi käyntinsä syyn. Hänellä oli muutamia taskukirjan lehtiä kädessään, täynnä sekasotkuista käsialaa — tässä ne ovat — ja hän laski ne pöydälleni".<br />
<br />
"Tässä on testamenttini", sanoi hän. "Toivoisin, että te, mr McFarlane, toimittaisitte sen lailliseen muotoon. Minä voin istua täällä, kunnes olette tehneet sen".<br />
<br />
"Aloin kopioida paperilehtiä ja voitte käsittää kummastukseni, kun huomasin, että hän pienillä poikkeuksilla oli koko omaisuutensa määrännyt minulle. Hän oli omituisen pieni, raskas mies, valkoisine kulmakarvoineen ja kun katsoin häntä huomasin hänen terävissä, harmaissa silmissään, jotka olivat kiinnitettyinä minuun, huvittavan ilmeen. Tuskin voin uskoa omia tunteitani, kun luin testamentin sisällyksen; mutta hän selitti olevansa naimaton, ilman sukulaisia, sanoi ennen tunteneensa vanhempani ja kertoi, että minua yleisesti pidetään ansiokkaana nuorena miehenä, jonka käsissä hänen rahansa olisivat oikealla paikallaan. Minä voin ainoastaan sydämellisemmästi kiittää. Testamentti valmistettiin, allekirjotettiin ja kirjurini todistivat sen. Se on kirjotettu tälle siniselle paperille ja nämä lehdet ovat, kuten jo mainitsin, konsepteja siihen. Tämän jälkeen ilmotti mr Oldaree, että hänellä oli suuri joukko papereita, vuokrasopimuksia, osakkeita, velkakirjoja y. m. — mikä oli tarpeellista minulle nähdä ja ymmärtää. Hän sanoi ei olevansa tyytyväinen, ennen kuin kaikki tämä olisi järjestetty ja hän pyysi minua tulemaan luokseen Norwoodiin saman päivän iltana mukanani testamentti, että tarkastaisimme kaikki uudelleen. "Paina mieleesi, poikaseni, ettei sanaakaan tästä vanhemmillenne, ennenkuin kaikki on valmiina". Hän antoi erityisen painon tälle lauseelle ja vaikeni paljon merkitsevästi.<br />
<br />
"Ymmärrätte, mr Holmes, että olin sellaisessa mielentilassa, etten voinut häntä loukata enkä siis kieltäytyä. Hän oli hyväntekijäni ja kaikki ponnistukseni olisin käyttänyt täyttääkseni hänen pienemmänkin toivomuksensa. Sähkötin kotiin, että minulla on erikoisen tärkeä asia suoritettavana, joten en voinut varmaan sanoa, milloin saavun kotia. Mr Oldaree pyysi minua illalliselle luokseen kello 9, hän kun ei aikaisemmin ollut kotona. Minulle oli hiukan vaikeaa löytää hänen asuntoaan ja kello oli lähes puoli kymmenen ennenkuin löysin sen. Minä näin hänet — ".<br />
<br />
"Silmänräpäys! sanoi Holmes, "kuka aukasi oven?"<br />
<br />
"Eräs keski-ikäinen nainen, hänen taloudenhoitajattarensa, kuten luulen".<br />
<br />
"Ja hän luonnollisesti myöskin ilmotti teidät?"<br />
<br />
"Aivan niin", sanoi McFarlane.<br />
<br />
"Jatkakaa ,olkaa hyvä!"<br />
<br />
McFarlane kuivasi kostean otsansa ja alkoi uudelleen kertoa:<br />
<br />
"Nainen vei minut erääseen arkihuoneeseen, jossa yksinkertainen illallinen oli katettuna, Myöhemmin johdatti mr Oldaree minut makuuhuoneesensa, missä suuri kassakaappi seisoi. Hän aukasi sen ja otti esille joukon asiapapereita, jotka tarkastimme. Kello yhdentoista ja kahdentoista välillä lopetimme. Hän huomautti, ettemme saaneet häiritä taloudenhoitajatarta. Hän kehoitti minua poistumaan ranskalaisen ikkunan läpi, joka oli koko ajan ollut auki.<br />
<br />
"Oliko rullaverho alaslaskettu? kysyi Holmes.<br />
<br />
"En ole varma siitä, mutta luulen, että se oli vain puoleksi. Niin, nyt muistuu mieleeni, että hän veti sen ylös, voidakseen kokonaan aukaista ikkunan. En voinut löytää keppiäni ja hän sanoi, "se ei merkitse mitään, poikaseni, toivon saavani usein kohdata teitä luonani ja otan keppinne talteen, kunnes tulette noutamaan sen". Jätin hänet silloin; kassakaappi oli avoinna ja paperit olivat kimpuissa pöydällä. Oli niin myöhä etten voinut palata Blackheathiin, joten vietin yöni Anerley Armsissa, enkä tiennyt koko tapahtumasta mitään, ennenkuin aamulehdistä luin hirvittävän uutisen".<br />
<br />
"Mitä muuta haluatte kysyä, mr Holmes?" sanoi Lestrade, joka kerran, pari oli kohottanut kulmakarvojaan tämän merkillisen selityksen aikana.<br />
<br />
"En mitään ennenkuin olen käynyt Blackheathissa".<br />
<br />
"Tarkotatte Norwoodissa", sanoi Lestrade.<br />
<br />
"Aivan niin, sitä tarkoitinkin", sanoi Holmes arvotuksentapainen hymy huulillaan. Lestrade oli useamman kerran kuin hän tunnustikaan, huomannut, että tuo terävä äly voi tunkeutua kaiken sen läpi, mikä oli pimeää hänelle itselleen. Hän katseli nyt uteliaana toveriani.<br />
<br />
"Luulenpa, että haluaisin puhua pari sanaa kanssanne, mr Holmes", sanoi hän.<br />
<br />
"Kas niin, mr McFarlane, kaksi konstaapelia on oven takana ja vaunut odottavat kadulla." — Onneton nuorukainen nousi, loi vielä kerran rukoilevan katseen meihin ja poistui huoneesta. Konstaapelit veivät hänet vaunuihin, mutta Lestrade jäi luoksemme.<br />
<br />
Holmes oli ottanut käteensä paperilehdet, jotka sisälsivät testamentin konseptin ja katseli suurimmalla mielenkiinnolla niitä.<br />
<br />
"On muutamia huomiota ansaitsevia nakökontia näiden paperien nojalla, Lestrade, eikö niin?" sanoi hän ojentaen ne poliisipäällikölle.<br />
<br />
Tämä katseli papereita ällistyneenä.<br />
<br />
"Minä saan selvän muutamista alkuriveistä ja näistä tuossa keskellä, sekä loppusanoista. Ne ovat kirjotetut selvästi kuin koneella, mutta kirjotus muuten on niin kauhean huonoa, etten osaa sitä ollenkaan lukea."<br />
<br />
"Minkä johtopäätöksen teette tämän johdosta?" kysyi Holmes.<br />
<br />
"Entä minkäs te?"<br />
<br />
"Että se on kirjotettu rautatievaunussa; epäselvä kirjotus junan kulkiessa ja tuo kaunis käsiala sen seisoessa asemalla. Kaikkein sotkuisin on taas valmistettu junan kulkiessa vaihdekiskoilla. Joku asiantunteva tiedemies voisi heti sanoa, että se on kirjotettu esikaupungissa, sillä missään muualla kuin suurkaupungin läheisyydessä ei ole niin tiheään vaihdekiskoja. Edellytettynä, että hän koko ajan on ollut kiintyneenä työhönsä, on junan täytynyt olla pikajuna, joka pysähtyy ainoastaan kerran Norwoodin ja London Bridge asemien välillä.<br />
<br />
Lestrade rupesi nauramaan.<br />
<br />
"Te olette verraton taituri, kun asia otetaan teidän teoriianne kannalta," sanoi hän. "Miten tamä koskee asiaa?"<br />
<br />
"Se koskee tuon nuoren miehen kertomusta ja edelleen sitä seikkaa, että Oldaree on kirjottanut testamentin matkustaessaan eilispäivänä. Onpa kummallista — vai miten? — että henkilö kirjottaa noin tärkeän paperin sellaisessa tilassa. Se osottaa, ettei hän pannut sille suurta, käytännöllistä merkitystä. Kun joku tahtoo kirjottaa testamentin sillä vakaalla aikomuksella, ettei sen määräykset milloinkaan tule toteutumaan, valitsee hän juuri tuollaisen menettelytavan".<br />
<br />
"No niin, hän kirjotti siinä oman kuolintodistuksensa," sanoi Lestrade.<br />
<br />
"Oh, niinkö luulette?"<br />
<br />
"Entäs te sitte?"<br />
<br />
»Niin, voihan se olla mahdollista, mutta asia ei vielä ole aivan selvä minulle".<br />
<br />
"Aivan selväkö? Jos ei tämä asia ole selvä, niin mikä sitte? Meillä on tässä nuori mies, joka äkkiä saa tietää, että jos eräs määrätty henkilö kuolee, saa hän periä suuren omaisuuden. Mitä tekee hän silloin? Hän ei puhu siitä kellekään, mutta toimittaa asiansa niin, että voi käydä suosijansa luona myöhään illalla; odottaa kunnes muut henkilöt samassa talaossa ovat käyneet levolle ja juuri tuon vanhan miehen omassa huoneessa murhaa hänet, polttaa hänen ruumiinsa lautataapelissa ja itse menee lähimpään hotelliin. Veripilkut nuoneessa ja kepissä ovat vähäpätöisiä. Luonnollista on, että hän koetti peittää verityön jälkiä ja hän toivoi, että jos ruumis palaisi tuhkaksi, kaikki hirmutyön jälet silloin olisivat peittyneet — rikostyön merkki, joka täydellä syyllä kohdistetaan häneen."<br />
<br />
"Tämä tuntuu minusta, hyvä Lestrade, hiukan yksinkertaiselta", sanoi Holmes. "Te ette yhdistä mielikuvitusta suuriin luonnonlahjoihinne; mutta jos te silmänräpäyksenkin ajan olisitte tuon nuoren miehen sijassa, tahtoisitte valita vaikka yön testamentin laatimisen jälkeen tervehdys käyntinne ajaksi. Olisikoko teidän mielestänne vaarallista yhdistää näitä molempia näkökontia? Ja ylimalkaisemmin: tahtoisitteko valita tämän tilaisuuden, kun tunnettua on, että te olette talossa ja palvelija on päästänyt teidät sisälle? Ja lopuksi: tahtoisitteko nähdä niin suurta vaivaa hävittääksenne ruumiin, mutta jättää keppinne todisteeksi syyllisyydestänne?"<br />
<br />
"Myöntäkää Lestrade, että tämä on hyvin epäjohdonmukaista."<br />
<br />
"Mitä keppijuttua koskee, mr Holmes, niin tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että rikoksentekijä usein hämmentyneenä toimittaa asioita, jotka tavallisessa mielentilassa oleva jättäisi tekemättä. Epäilemättä pelkäsi hän mennä takaisin huoneeseen. Lausukaa toinen teoriia, joka pitää yhtä tosiseikkojen kanssa".<br />
<br />
"On helppoa lausua niitä vaikka puoli tusinaa", sanoi Holmes. "Tässä yksi, joka on ei ainoastaan mahdollinen vaan myöskin tosi. Minä tarjoon sen teille vapaasti. Vanhempi mies käsittelee papereita jotka epäilemättä ovat sangen arvokkaita. Ohi kulkeva maantiesankari näkee heidät ikkunan läpi, jonka rullaverno on vain puoleksi alaslaskettu. Asianajaja poistuu. Maantiesankari kiipeää sisään, hän tarttuu ensi esineesen, minkä huomaa, keppiin nimittäin, surmaa Oldareen, polttaa ruumiin ja pakenee.<br />
<br />
"Miksi olisi rosvo polttanut ruumiin?"<br />
<br />
"Samasta syystä kuin McFarlane".<br />
<br />
"Ettei totuus tulisi ilmi".<br />
<br />
"Ehkä rosvo poltti sen vain hirmutyönsä täytteeksi".<br />
<br />
"Miksi ei hän ottanut mitään?"<br />
<br />
"Syystä, ettei noita papereita käynyt myyminen".<br />
<br />
Lestrade pudisti päätään, vaikkei, kuten minusta tuntui, niin varmasti kuin tavallisesti.<br />
<br />
"No niin, mr Sherlock Holmes, etsikää te rosvoa, ja kun löydätte hänet, voimme vaihtaa miehiä. Tulevaisuus näyttää, kumpi on oikeassa. Mutta huomatkaa, mr Holmes, tämä seikka: että mikäli tiedämme, ei yhtään papereista ole kadoksissa, että vanki on ainoa mies maailmassa, jolla ei ollut syytä ottaa niitä, hän kun oli laillinen perillinen ja siis joka tapauksessaa saava ne.<br />
<br />
Ystäväni näytti tämän huomautuksen johdosta joutuvan hiukan neuvottomaksi.<br />
<br />
"En tahdo kieltää, etteivät tosiseikat puhu teidän väitteenne puolesta", sanoi hän. "Tahdon vain osottaa, että myöskin toisenlaiset väitteet ovat mahdollisia. Tulevaisuus valaisee tämän asian, kuten sanoitte. Hyvää huomenta! Aion päivän kuluessa pistäytyä Norwoodiin näheäkseni, kuinka asianne edistyy".<br />
<br />
Kun poliisi oli mennyt, nousi ystäväni ja teki valmistuksia päivän työtä varten.<br />
<br />
"Ensimäinen toimeni tähtää, kuten sanoin, suoraan Blackheathiin", virkkoi hän samalla kun veti päällystakin ylleen.<br />
<br />
"Ja miksi ei Norwoodiin?"<br />
<br />
"Syystä, että tässä asiassa on kaksi salaperäistä tapahtumaa yhteydessä toistensa kanssa, poliisi on tehnyt sen erehdyksen, että on keskittänyt kaiken huomionsa näistä toiseen, vaikka mahdollisesti syy onkin toisaalla. Mutta selvää on minusta, että jos tässä tahdotaan hiukankin selville päästä, täytyy lähteä tuosta ensimäisestä tapahtumasta, merkillisestä testamenttijutusta, joka testamentti on niin äkkiä tehty ja niin odottamattoman edullisilla ehdoilla. Sen täytyy jotenkin selvittää myönempiä tapahtumia. Ei rakas poikaseni, enpä luule, että voit auttaa minua. Ei ole mitään pelkoa, muuten en uneksisikaan matkustamisesta ilman sinua. Luotan siihen, että kun illalla kohtaan sinut, voin varmasti kertoa jostakin, mitä voin tehdä tuon onnettoman nuorukaisen hyväksi, joka itse on antautunut suojelukseeni".<br />
<br />
Iltamyöhällä vihdoin palasi ystäväni, hänen väsyneistä ja hermostuneista kasvoistaan huomasin, ettei se varma toivo, mikä hänellä oli lähteissään, ollutkaan toteutunut. Tunnin ajan soitteli hän viulua lepuuttaakseen riehuvia tunteitaan. Vihdoin pani hän soittokoneen pois ja alkoi seikkaperäisesti kuvata pettymystään.<br />
<br />
"Kaikki on käynyt hullusti, Watson, niin hullusti kuin vain on mahdollista ajatella. Jouduin tappiolle väitellessäni Lestraden kanssa, mutta sieluni kautta en usko, että hän on oikeassa ja me väärässä. Kaikki vaistoni osottavat minulle tien, mutta kaikki tosiseikat erään toisen. Ja pelkään, ettei brittiläisellä oikeudella vielä ole senlaatuista intelligenssia, että se luottaisi enemmän minun teoriiaani kuin Lestraden väitteisiin".<br />
<br />
"Menitkö Blackheathiin?"<br />
<br />
"Menin, Watson, sinne juuri menin ja huomasin heti, että tuo edesmennyt, kaivattu Oldaree oli sangen järkevä konna. Isä oli poissa etsimässä poikaansa. Äiti oli kotona, pieni, pyöreä, sinisilmäinen olento, suunnattomasti peloissaan ja hermostuneena. Hän luonnollisesti ei myöntänyt mitenkään mahdolliseksi, että hänen poikaansa voitaisiin epäilläkään syylliseksi. Mutta hänessä ei voinut huomata mitään kummasteluakaan, vielä vähemmin murhetta Oldacreen kohtalosta. Päinvastoin puhui hän hänestä sellaisella katkeruudella, että tuo säälimättömyys tulee epäilemättä herättämään poliisin huomiota, sillä jos hänen poikansa on kuullut hänen Oldacresta tuolla tavoin puhuvan, niin se on voinut tehdä hänet taipuisaksi vihaamaan häntä. "Hän oli enemmän pahasisuinen ja viekas apina kuin ihmisolento", sanoi hän, "sellainen oli hän aina, myöskin nuorena".<br />
<br />
"Te tunsitte hänet silloin?" sanoin minä.<br />
<br />
"Kyllä, tunsin hyvinkin. Olipa hän tavallaan rakastelijanikin. Taivas olkoon kiitetty, että minulla oli kylliksi ymmärrystä erota hänestä ja kihlautua paremman, joskin köyhemmän miehen. Olin kihloissa hänen kanssaan, mr Holmes, mutta sitte kuulin liikuttavan kertomuksen, miten hän kerran oli laskenut kissan lintuhäkkiin, ja tuo tapaus se etenkin sai minut vakuutetuksi hänen julmuudestaan, enkä siitä asti ole tahtonut hänen kanssaan olla missään tekemisissä". Hän penkoi kauvan piironginlaatikoistaan ja löysi vihdoin erään naisen kuvan; se oli häpeällisesti tahrattu ja raapittu veitsellä. "Se on minun kuvani", sanoi hän. Oldacre lähetti sen minulle tuollaisena lukemattomien sadattelujensa ohella hääpäivänäni".<br />
<br />
"No hyvä", sanoin minä, "varmaankin on hän nyt antanut anteeksi teille, koskapa on jättänyt kaiken omaisuutensa pojallenne".<br />
<br />
"En minä, eikä poikanikaan tahdo saada mitään Oldacrelta, emme hänen eläissään emmekä kuolemansakaan jälkeen!" huudahti hän. Onhan meillä Jumala taivaassa ja sama Jumala, joka on tuota ilkiötä rangaissut, on silloin kuin hänen aikansa tulee, näyttävä, etteivät poikani kädet ole hänen verellään tahratut".<br />
<br />
"No niin, koettelin pariakin johtolankaa, mutta eivät ne kumpainenkaan vieneet mihinkään tulokseen vaan sitävastoin monet yksityisseikat puhuivat niitä vastaan. Jätin silloin kaikki ja menin Norwoodiin."<br />
<br />
"Paikka, Deep Dene House, on suuri tiilistä rakennettu huvila, joka sijaitsee seudun keskuksessa ja sen edessä avautuu laakeripuiden somistama ruohokenttä. Talon oikealla puolen ja kappaleen matkan päässä maantiestä oli tuo lautatarha, joka syttyi tuleen. Tästä näet kaikesta varjopiirteet taskukirjani lehdellä. Tämä ikkuna vasemmalla on juuri se, joka vie Oldacren huoneeseen. Sieltä voi sen läpi nähdä sisään, kuten huomaat. Tämä seikka on miltei ainoa pieni lohdutus, jonka tänään olen saanut. Lestrade ei ollut siellä, mutta hänen ensimäinen konstaapelinsa teki seuraa. He olivat juuri päättäneet kaiken jälelle jääneen omaisuuden löytötavarana langettaa valtiolle. Aamupäivällä olivat he työskennelleet palaneen lautataapelin raunioita kaivaen ja paitsi hiiltyneitä ihmisruumiin jäännöksiä löytäneet useita värinsä kadottaneita pyöreitä metallikappaleita. Minä tarkastelin niitä huolellisesti ja ilman epäilystä olivat ne housunnappeja. Erotin myöskin, että muuan niistä oli merkitty nimellä "Hyams", joka oli Oldacren räätäli. Tutkin sen jälkeen tarkasti ruohokenttää hakien jälkiä, mutta tämä vallinnut kuivuus oli tehnyt kaiken kovaksi kuin rauta. En voinut huomata muuta kuin että ruumista tai muuta raskasta esinettä oli raahattu pensasaidan läpi, joka ojentautuu suoraan rakennukselta lautatarhaan. Kaikki tämä todistaa yleisen mielipiteen. Minä ryömiskelin ympäri ruohokenttää elokuun auringonpaahtaessa selkääni, mutta tunnin turhan työn jälkeen palasin yhtä viisaana kuin ennenkin.<br />
<br />
"No niin, tämän epäonnistumisen jälkeen menin makuuhuoneesen ja tarkastin myöskin sen. Veripilkut olivat sangen vähäpätöisiä, melkeimpä kuin tahroja, eikä väriä voinut erottaa, mutta epäilemättä olivat ne tuoreita. Keppi oli viety pois, mutta myöskin siinä oli vain pieniä jälkiä verestä. Ei ole mitään epäilystä, ettei keppi olisi tuttavamme oma. Hän onkin sen tunnustanut. Kahden eri henkilön jalanjälkiä saattoi erottaa matolla, mutta ei sen sijaan mitään merkkiä kolmannesta, mikä taas on vastapuolueellemme eduksi. Se latelee yhä uusia ja uusia todistuksia sillä aikaa kuin meidän täytyy vaieta".<br />
<br />
»Yhden ainoan pienen toivonsäteen kohtasin, mutta myöskin se sammui. Tutkin kassakaapin sisältöä, joka suurimmaksi osaksi oli levitettynä pöydälle, paperit olivat olleet suljettuina sinetillä lukittuikin kuoriin, pari niistä oli poliisi avannut. Mikäli minä voin asiaa arvostella, eivät ne olleet kovinkaan arvokkaita, eivätkä myöskään pankkitodistukset osottaneet hänen niin erinomaisen hyvissä varoissa olevan. Mutta minusta tuntui niinkuin eivät kaikki paperit olisi olleet siinä. Olin kuullut mainittavan jotain — osakkeista — luultavasti juuri arvokkaimpia joita en voinut löytää. Jos tämä voitaisi sitovasti todistaa, kääntyisivät Lestraden todistuskeinot häntä itseään vastaan, sillä kuka viitsisi varastaa jotakin, jonka hän ennen pitkää saisi periä?"<br />
<br />
"Lopuksi, kun olin aukonut kaikki kuoret pääsemättä mihinkään tulokseen, koettelin onneani taloudenhoitajattaren kanssa. Mrs Lexington on hänen nimensä, pieni, mustaverinen ja vähäpuheinen nainen, joka näyttää kuin epäluuloisena katselevan kaikkea. Hän voisi kertoa meille jotakin, jos tahtoisi, siitä olen varma. Mutta hänen suunsa pysyi lukossa. Niin, hän oli laskenut sisään McFarlanen klo puoli kymmenen. Hän sanoi nyt, että kätensä olisi saanut ennen kuivettua kuin tehdä sen. Hän oli käynyt makuulle kello puoli yksitoista, hänen huoneensa oli rakennuksen toisessa päässä, eikä hän ollut kuullut mitään. Mr McFarlane oli unohtanut hattunsa ja kuten luuli muistavansa, myöskin keppinsä eteiseen. Hän oli herännyt palokellon soittoon. Hänen rakas isäntäparkansa oli varmasti murhattu. Oliko hänellä vihamiehiä? No, kaikilla ihmisillähän on vihamiskiä, mutta mr Oldacre oli yksinäisyyttä rakastava ja seurusteli vain liikeasioissa muiden ihmisten kanssa. Oli nähnyt napit ja väitti niiden kuuluvan niihin housuihin, jotka eilen olivat olleet Oldacren jalassa. Lautataapeli oli hyvin kuiva, sillä pitkään aikaan ei ollut satanut. Se paloi kuin taula ja kun hän saapui paikalle, ei nähnyt muuta kuin liekkejä. Hän ja kaikki palosotilaat tunsivat palaneen lihan hajua, joka näytti lähtevän juuri liekeistä. Ei tiennyt mitään papereista eikä mr Oldacren yksityisistä asioista".<br />
<br />
"Tässä näet, rakas Watson, tulokset turhasta toimestani. Ja kuitenkin — kuitenkin" — hän viittasi vakuuttavasti kädellään. "Minä tiedän, että tässä on jotakin nurinpäin — minä tunnen sen pikkuvarpaisiini asti. Jotakin salaperäistä tässä lienee, jota ei taloudenhoitajatar tahdo ilmaista. Hänen silmissään oli jotakin katkeraa ja epäluuloista, mikä todistaa rauhatonta omaatuntoa. Joka tapauksessa ei tästä kannata enempää puhua, Watson; mutta ellei joku onnellinen sattuma tule avuksemme pelkään, että tuomio langetetaan. Katoamista Norwoodissa ei meidän tavallamme selitetä ja pelkäänpä, että yleisönkin on vaikea teoriiaamme sulattaa".<br />
<br />
"Aivan varmasti muutoin tulee tuon nuoren miehen esiintymistapa tekemään edullisen vaikutuksen jokaiseen tuomariin," sanoin minä.<br />
<br />
"Se on joskus vaarallinenkin tuollainen todistus tapa, rakas Watson. Etkö muista tuota suurmurhaajaa Bert Stevensiä, joka pyysi meitä puolustajakseen vuonna 1887? Voimeko ajatellakaan kylmäverisempää ja rohkeampaa nuorukaista?"<br />
<br />
"Se on totta."<br />
<br />
"Jos emme löydä toista keinoa, on miesparka hukassa. Sinä tuskin löydät pienintäkään aukkoa syytöksessä, joka nyt kohdistetaan häneen ja kaikki tutkimukset ainoastaan vahvistavat sitä. A propos, pieni yksityisseikka, tuo arvopaperijuttu, on sentään lähtökohta, josta voimme tutkimuksemme alkaa. Käydessäni läpi pankkitodistuksia, huomasin, että pääasiallisin syy tuohon mitättömään jäänökseen oli niissä schekeissä, jotka viime vuoden kuluessa valmistettiin mr Cornelius'elle. Myönnän, että olisin tavattoman halukas tietämään, kuka tämä Cornelius mahtanee olla, joka ent. rakennusmestarin kanssa on noin suurissa asioissa. Onko mahdollista, että hänellä on osansa tässä näytelmässä? Cornelius voisi olla joku kaupanvälittäjä, mutta meillä ei ole mitään velkakirjoja, jotka vastaisivat noita säännöllisiä ulosmaksuja. Kun kaikkia muita johtolankoja puuttuu, täytyy tutkimukseni kohdistua siihen pankkiin, joka on kysymyksessä olevat schekit lunastanut. Mutta pelkään, rakas poikaseni, ettei asiamme ennätä selviytyä, ennenkuin Lestrade hirttää suojattimme, mikä varmaankin tulee olemaan riemutapaus Scottland Yardissa".<br />
<br />
En tiedä, miten Sherlock Holmes lienee tänä yönä nukkunut, mutta kun tulin aamiaiselle, tapasin hänet kalpeana ja väsyneenä. Hänen kirkkaat silmänsä näyttivät nyt, kun tummat varjot niitä ympäröivat, vielä tavallista kirkkaammilta. Matolla oli kauttaaltaan sikarinpätkiä ja varhaisempien aamulehtien numeroita, sähkösanomia oli poydällä.<br />
<br />
"Mitä ajattelet tuosta, Watson? sanoi hän heittäen sen minulle.<br />
<br />
Se oli Norwoodista ja seuraavasisältöinen:<br />
<br />
"Uusia, tärkeitä todistuksia löydetty McFarlanen syyllisyys on lopullisesti vahvistettu. Pyydän teitä julkaisemaan tuomion — Lestrade"<br />
<br />
"Tämä on arveluttavaa," sanoin minä.<br />
<br />
"Se on Lestraden pieniä tyhmyyksiä,"vastasi Holmes happamasti hymyillen. Ja kuitenkin voi kaiken toivon heittäminen olla ennenaikasta. Kunhan kaikki on kerran pyörähtänyt, voivat uudet todistukset ilmaantua ja saada asialle toisen suunnan kuin Lestrade luulottelee. Syö aamiaista, Watson! sitte lähdemme yhdessä kävelylle ja koetamme päästä selville, mitä on tehtävä. Luulen, että sinun seurasi ja moraalinen kuntosi ovat tänään hyödyksi minulle."<br />
<br />
Ystäväni itse ei ollut syönyt aamiaista. Hänen omituisuuksiaan oli juuri tuo, että ankaraan mielenjännitykseen jouduttuaan ei voinut nauttia mitään ja teinpä kerran sen huomion, että hänen raudanluja terveytensä eräästä tällaisesta paatosta, kävi niin heikoksi, jotta hän esean kerran pyörtyi. "En hetkeksikään voi vaihtaa energiiaani ruokahaluun," tapasi hän sanoa, kun lääketieteellisia nuhteita hänelle latelin. Sen vuoksi en tänä aamuna ollut huolissani, vaikka hän jättikin aamiaispöydän koskematta ja suoriusi kanssani matkalle Norwoodiin. Joukko työttömiä katselijoita oli vielä kokoontuneena Deep Dene Housessa, joka juuri oli sellainen esikaupungin huvila, jota äsken kuvailin. Portilla kohtasimme Lestraden; hänen kasvonsa loistivat voiton riemusta ja käytös osotti tavatonta ylpeyttä sekin.<br />
<br />
"No, mr Holmes, vieläkö väitätte meidän olevan väärässä? Oletteko löytäneet maantiesankarianne?" kysyi hän.<br />
<br />
"En ole vielä saanut vakaumusta asiassa," vastasi toverini.<br />
<br />
"Me saimme vakaumuksen jo illalla ja tänään osottautui se oikeaksi; täytynee kai teidänkin myöntää, että olemme tällä kertaa olleet teitä nopeampia, mr Holmes."<br />
<br />
"Te näytätte sellaiselta kuin jos jotain tavatonta olisi tapahtunut," sanoi Holmes.<br />
<br />
Lestrade nauroi ääneensä.<br />
<br />
"Te ette myöntäne ketään meistä voittajaksenne eikö niin?" sanoi hän. "Ei kukaan maailmassa saavuta kaikkea, mitä toivoo, vai kuinka tohtori Watson? Tulkaa tänne, hyvät herrat; niin luulen voivani saada teidät vakuutetuiksi siitä, että mr McFarlane on syyllinen."<br />
<br />
Hän vei meidät käytävän läpi pimeään eteiseen.<br />
<br />
"Tänne on nuori McFarlane tullut hattuaan hakemaan sittekun rikos oli tehty", sanoi hän. "No, katsokaa tätä", hän raapasi äkkiä tulta ja osotti veripilkkua valkeaksi kalkitulla seinällä. Kun hän vei tulitikun lähemmäksi, huomasimme enemmänkin kuin veripilkun. Siinä oli selvä peukalon jälki.<br />
<br />
"Katsokaa sitä isonnuslasillanne, mr Holmes".<br />
<br />
"Kyllä, sen teenkin".<br />
<br />
"Te tiedätte, etteivät kahden eri sormen jälet ole milloinkaan aivan samanlaiset?"<br />
<br />
"Olen kuullut jotakin sellaista".<br />
<br />
"No niin, olkaa hyvä ja verratkaa tätä merkkiä tuohon vahajäljennökseen; joka minun käskystäni on tänä aamuna otettu nuoren McFarlanen oikeasta peukalosta".<br />
<br />
Kun hän piti vahajäljennöstä veripilkun vieressä, ei tarvinnut suurennuslasiakaan huomatakseen, että ne epäilemättä olivat saman henkilön sormenjälkiä. Tuossa tuokiossa selvisi minulle, että onneton suojattimme oli auttamatta hukassa.<br />
<br />
"Tämä on ratkaisevaa," sanoi Holmes.<br />
<br />
"Niin, se on ratkaisevaa." huudahdin minä toivotonna.<br />
<br />
Jotakin hänen äänessään oli kummallista ja minä pyörähdin katsomaan häntä. Hänen kasvonsa olivat omituisesti muuttuneet. Ne todistivat salaista iloisuutta. Hänen silmänsä loistivat kuin tähdet. Luulin hänen pidättävän väkisin pakkautuvaa naurua.<br />
<br />
"Luoja paratkoon," sanoi hän lopuksi. "Kuka maailmassa voisi uskoa sitä? Kuinka näkö voi pettää todellakin! Ja niin kunnon mieheltä hän näytti: Tämä varottaa meitä liiaksi uskomasta omia päätelmiämme, vai kuinka, Lestrade?"<br />
<br />
"Niin, jokainen meistä on pikkusen taipuvainen itseviisauteen, mr Holmes" sanoi Lestrade. "Tuon nuoren miehen julkeus on hävytöntä, mutta meidän ei sovi suuttua siitä.<br />
<br />
"Se oli sallimuksen määräys, että hän tuli koskettaneeksi sormellaan seinää palatessaan hattuaan ottamaan! Ja niin luonnollisesti sitten kun oikein asiaa ajatellaan", Holmes oli ylimalkaan tyyni, mutta koko hänen ruumiinsa vahahteli sisäisestä kiintymyksestä hänen puhuessaan. "A propos, Lestrade, kuka teki tämän verrattoman keksinnön?"<br />
<br />
"Se oli taloudenhoitajatar, mrs Lexington, joka kiinnitti siihen yöpoliisin huomion".<br />
<br />
"Missä yöpoliisi oli?"<br />
<br />
"Piti vahtia makuuhuoneessa, missä hirmutyö tapahtui, nähdäkseen, ettei mitään liikutettu".<br />
<br />
"Mutta kuinka ei poliisi huomannut tätä merkkiä eilen?"<br />
<br />
"Niin, meillä ei ollut mitään erikoista syytä niin huolellisesti tutkia eteistä. Ja ylimalkaan, kuten näette, ei se ole niin silmiinpistävässä paikassa".<br />
<br />
"Ei, ei, luonnollisesti ei. Minä oletan varmaksi että se oli siinä jo eilen".<br />
<br />
Lestrade katsoi Holmesiin ikäänkuin tämä olisi menettänyt järkensä. Itse myönnän olleeni kummissani sekä hänen iloisesta mielialastaan, että luonnottomista muistutuksistaan.<br />
<br />
"En tiedä jos ajattelette McFarlanen yön pimeydessä tulleen vankilasta painamaan todistuksen itsestään seinään", sanoi Lestrade. "En luule kenenkään asiantuntijan maailmassa väittävän, ettei tämä olisi hänen peukalonsa jälki".<br />
<br />
"Epäilemättömästi on se hänen peukalonsa jälki".<br />
<br />
"No, siinä on kylliksi", sanoi Lestrade. "Olen käytännön mies, mr Holmes, ja kun olen koonnut todistukseni, teen johtopäätökseni. Jos teillä on jotakin sanomista minulle, tapaatte minut arkihuoneessani, jossa kirjotan raporttiani".<br />
<br />
Holmes oli taas saavuttanut tasapainonsa, vaikka vieläkin luulin näkeväni hänen silmissään välahdyksiä iloisuudesta.<br />
<br />
"Luoja paratkoon, tämä on sangen surullinen asiain kenitys, katson, vai kuinka?" sanoi hän. Ja kumminkin on tässä muutamia yksityisseikkoja, jotka antavat minulle hiukan toivoa suojattimme suhteen".<br />
<br />
"Onpa ilahuttavaa kuulla", sanoin minä. "Olin peloissani, että kaikki olisi hänen sunteensa hukassa."<br />
<br />
"Olisi liian uskaliasta väittää sitä, rakas Watson. Tiettyä on, että tuossa todistuksessa, jolle Lestrade panee niin suuren arvon, on sangen suuri aukko".<br />
<br />
"Todellako, Holmes? Mikä sitte?"<br />
<br />
"Ainoastaan tämä: tiedän ettei tuo merkki ollut siinä kun eilen tarkastin eteistä. Ja nyt, Watson, ottakaamme pieni kävely auringon paisteessa."<br />
<br />
Aivan hämmentyneenä, mutta sydämessäni heikko toivo seurasin häntä kävelylle puutarhaan. Holmes tarkasti suurimmalla mielenkiinnolla joka nurkan talosta. Sen jälkeen vei hän minut sisähuoneiden kautta kellarista ullakkoon. Useat huoneista olivat kalustamattomia, mutta yhtä huolellisesti tarkasti hän niitäkin. Kun lopuksi saavuimme ylimmäisen kerroksen koridooriin, jonka molemmin puolin oli kolme pimeää makuuhuonetta, ilmestyi taasenkin hänen kasvoilleen tuo iloinen ilme.<br />
<br />
"Tässä tapahtumassa on todellakin muutamia erinomaisia piirteitä, Watson," sanoi hän. "Nyt luulen olevan ajan kääntää Lestrade meidän uskoomme. Hän on saanut hiukan nauraa meidän kustannuksellamme, mutta ehkä nyt tuleekin meidän vuoromme, jos se tapa, jolla minä aion tämän probleemin ratkaista, osottautuu oikeaksi. Niin, nyt tiedän, kuinka meidän on meneteltävä."<br />
<br />
Scottland Yardin poliisipäällikkö jatkoi yhä kirjottelemista työhuoneessaan, kun Holmes keskeytti hänet.<br />
<br />
"Kirjotatte kai raporttia tästä tapauksesta?" sanoi hän.<br />
<br />
"Juuri niin".<br />
<br />
"Eikö se ole liiallista hätäiltyä? En voi asiaa auttaa, mutta varma olen siitä, etteivät teidän todistuksenne ole täydellisiä".<br />
<br />
Lestrade tunsi ystäväni liian hyvin epäilläkseen hänen sanojensa tarkotusta. Pani kynän pois ja katsoi häntä kysyvästi silmiin.<br />
<br />
"Mikä on tarkotuksenne, mr Holmes?"<br />
<br />
"Ainoastaan se, että erästä hyvin tärkeää todistajaa ette ole huomioonne ottaneet".<br />
<br />
"Voitteko todistaa sen?"<br />
<br />
"Luulen voivani".<br />
<br />
"Tehkää se!"<br />
<br />
"Koetan parastani. Montako poliisia meillä on?"<br />
<br />
"Täällä on kolme kuulomatkan päässä".<br />
<br />
"Erinomaista!" sanoi Holmes. "Saanko kysyä. Ovatko he kaikki isoja, voimakkaita ja vahvaäänisiä miehiä?"<br />
<br />
"Tietääkseni, vaikka en käsitä, mitä sillä on tämän asian kanssa tekemistä?"<br />
<br />
"Enkäpä voin auttaa teitä sitä käsittämään ja pari muutakin asiaa lisäksi," sanoi Holmes. "Olkaa hyvä ja kutsukaa tänne kaikki väkenne."<br />
<br />
Viisi minuuttia myöhemmin oli kolme poliisia eteisessä.<br />
<br />
"Ulkohuoneessa on suuri joukko olkia," sanoi Holmes. "Pyydän teitä noutamaan kaksi lyhdettä sieltä. Luulen, että ne erinomaisen hyvin auttavat meitä vakuutetuiksi sen todistuksen pätevyydestä, josta minä puhun. Kiitoksia paljon! Watson, onko sinulla tulitikkuja taskussasi. No, mr Lestrade, pyydän teitä kaikkia seuraamaan minua ylimpään koridooriin."<br />
<br />
Kuten ja mainittu, oli ylimmässä kerroksessa leveä koridoori, jonka molemmin puolin oli kolme tyhjää huonetta. Sherlock Holmes vei meidät koridoorin päähän. Poliisit seurasivat kummastuksesta irvistellen ja Lestrade katsellen hämillään ystävääni. Holmes seisoi edessämme kuin tietäjä, valmiina tekemään taikojaan.<br />
<br />
"Tahdotteko olla hyvä ja lähettää yhden poliiseista noutamaan sangollisen vettä. Pankaa olet lattialle, kappaleen matkan päähän seinästä. Nyt luullaksemme olemme valmiit."<br />
<br />
Lestraden kasvot punastuivat yhä enemmän suuttumuksesta.<br />
<br />
"En tiedä, teettekö minusta pilkkaa, mr Holmes," sanoi hän. "Jos ette tiedä mitään, on parasta, että tunnustatte sen ilman kaikkia näitä hulluuksia."<br />
<br />
"Vakuutan teille, paras Lestradeni, että kaikkiin näihin on minulla erinomaisen pätevät syyt. Muistanette, että pari tuntia sitte te hiukan pilkkasitte minua, kun aurinko silloin paistoi teidän taivaallanne, joten älkää pahastuko, jos minä puolestani nyt esiinnyn komulla ja loistolla. Watson, saanko pyytää sinua avaamaan tuon ikkunan ja sen jälkeen sytyttämään olet."<br />
<br />
Minä tein niin ja ilmanvedon vaikutuksesta kierteli savu ympäri koridooria samalla kun kuivat olet leimusivat ja rätisivät.<br />
<br />
"Nyt saamme nähdä, josko todistukseni tepsii, Lestrade. Saanko pyytää teitä kaikkia huutamaan: "tulipalo!" Nyt siis: yks, kaks, kolm'!"<br />
<br />
"Tulipalo!" huusimme kaikki.<br />
<br />
"Kiitoksia! Saanko vaivata teitä toisen kerran".<br />
<br />
"Tulipalo!"<br />
<br />
"Vielä kerran, herraseni ja yhteen ääneen."<br />
<br />
"Tulipalo!" Huuto kuului varmaankin yli koko Norwoodin.<br />
<br />
Sen kaiku oli tuskin hälvennyt, ennenkuin jotain hämmästyttävää tapantui. Muuan salaovi koridoorin päässä avautui äkkiä ja kummallisen pieni mies syöksähti sieltä esille kuin kaniini piilostaan.<br />
<br />
"Erinomaista!" sanoi Holmes levollisesti. "Watson, tyhjennä sankosi olkiin. Kas niin, jo riittää! Lestrade, sallikaa minun esittää teille tuo etevin ja kaivattu todistaja, mr Oldacre".<br />
<br />
Poliisipäällikkö tirkisteli äskentullutta suurimmalla hämmästyksellä. Tämä katseli taas milloin yhtä, milloin toista heikkenevän tulen värähtelevässä valossa. Ne olivat epämiellyttävät kasvot — elottomat, paheelliset, ilkeät, rauhattomine, vaaleanharmaine silmineen ja valkosine kulmakarvoineen.<br />
<br />
"Mitä tämä merkitsee?" sanoi Lestrade vihdoin. "Mitä olette koko tämän ajan tehnyt, mitä?"<br />
<br />
Oldacre päästi neuvottoman naurun vasten poliisipäällikön suuttumuksesta punastuneita kasvoja.<br />
<br />
"En ole tehnyt minkäänlaista pahaa".<br />
<br />
"Ettekö minkäänlaista pahaa? Olette koettaneet parhaanne saadaksenne viattoman miehen hirsipuuhun. Jos ei tätä herraa olisi, en ole ollenkaan varma ettei niin olisi käynytkin".<br />
<br />
Tuo kurja olento alkoi kummitella muka.<br />
<br />
"Vakuutan teille sir, että kaikki on vain oivaa leikkiä".<br />
<br />
"Ah, oliko se leikkiä, vai niin? Te ette kauvankaan naura, sen vakuutan teille. Viekää hänet alas ja pitäkää vartioituna huoneessaan, kunnes minä tulen sinne. Mr Holmes", jatkoi hän, kun he olivat menneet. "En voinut puhua poliisien aikana, mutta nyt tahdon sanoa, että tämä on teidän nerokkain työnne. Te olette pelastaneet viattoman miehen hengen, ja te olette antaneet aihetta skandaaliin, joka riistää minulta kaiken kunnioituksen poliisikunnassa".<br />
<br />
Holmes hymyili ja taputti Lestradea olalle.<br />
<br />
"Kunnioituksen menettämisen sijaan te päinvastoin saatte nähdä, miten arvonne kohoaa juuri tämän tapahtuman johdosta. Tehkää muutamia pikku poikkeuksia raporttiinne, niin ihmiset saavat nähdä, miten vaikeaa on lumota poliisipäällikkö Lestraden silmiä".<br />
<br />
"Ja tekö ette ollenkaan tahdo nimeänne julkisuuteen?"<br />
<br />
"En missään tapauksessa. Työ on tässä paras palkinto. Enkäpä joskus etäisessä tulevaisuudessa julkaistaan se toisella tavoin, kun uuttera historioitsijani latelee tuhmuuksiaan — vai kuinka, Watson? No niin, katsokaamme nyt, missä tuo rotta on piilotellut itseään".<br />
<br />
Koridoorin päässä oli, kuten mainittu, salaovi, joka johti pieneen huoneesen. Siihen tuli valoa katonrajassa olevasta raosta. Joitakin huonekaluja siellä oli, joukko ruokavaroja myöskin sekä muutamia kirjoja ja papereita.<br />
<br />
"Tässä näemme rakennusmestariammatin valopuolen", sanoi Holmes kamarista tultuamme, "hän voi omin neuvoin asettaa kamarinsa kuntoon — taloudenhoitajatarta lukuunottamatta, jonka kanssa minä teidän sijassanne jakaisin saaliini, Lestrade".<br />
<br />
"Seuraan teidän neuvoanne. Vaan miten tunsitte paikan, mr Holmes?"<br />
<br />
"Olin saanut päälläni, että mies piilottelihe talossa. Kun kävin tämän koridoorin läpi ja huomasin sen kuutta jalkaa lyhemmäksi kuin koridoorit alemmissa kerroksissa, olin hänen piilopaikastaan jotenkin selvillä. Ajattelin, ettei hänellä olisi itseluottamusta niin paljon, että vaaran uhatessa pysyttelisi hiljaa. Olisimmehan tietysti voineet mennä sisälle ja ottaa hänet, mutta minua huvitti saada hänet itse tulemaan esille; sitäpaitsi olin velvollinen palkitsemaan aamuisen triumfinne".<br />
<br />
"No niin, sir, olette todellakin kunnollisesti maksaneet veikanne. Mutta miten helkkarissa te tiesitte, että hän ylimalkaan oli koko talossa?"<br />
<br />
"Tuosta peukalon jälestä, Lestrade. Te sanoitte sen ratkaisevan asian ja niinpä se tekikin, vaikka aivan toisella tapaa. Tiesin, ettei tuo merkki ollut siinä vielä eilen. Minulla on, kuten olette huomanneet, taipuvaisuutta yksityisseikkoihin ja niiden tutkimiseen; sen vuoksi tarkastin eteisen ja olin varma, että seinä oli puhdas. Niinmuodoin oli merkki ilmestynyt siihen yön kuluessa".<br />
<br />
"Mutta kuinka?"<br />
<br />
"Se on nyvin yksinkertaista. Kun nuo paketit kuljettiin, huomasi Oldacre McFarlanen painavan lämmintä lakkaa peukalollaan. Se on tehty niin sukkelaan ja tapahtuma muuten on niin luonnollinen että rohkenen väittää, ettei tuo nuori mies ollenkaan muista sitä. Se on hyvin todenmukaista, eikä vanha Oldacre silloin pannut siihen mitään huomiota. Kun hän sitte tuolla kammiossaan tuumiskeli kepposiaan, pälkähti yhtäkkiä hänen päähänsä pirullinen keksintö. Oli yksinkertaisin asia maailmassa, miten hän menetteli: Otti vahajäljennöksen tuosta lakasta, kostutti sitä hieman verellä ja painoi yöllä tuon merkin seinään, joko itse omalla kädellään tai taloudenhoitajattaren avulla. Jos tarkastelette noita papereita, jotka hän on ottanut mukaansa piilopaikkaan, niin lyönpä vetoa, että sieltä löydätte jostakin paketista juuri saman merkin".<br />
<br />
"Kummallista!" sanoi Lestrade, "kummallista! Niinkuin sanotte, on asia tapahtunut; se on selvää ja kirkasta kuin kristalli. Mutta mikä on tämän kaiken tarkotus, mr Holmes?"<br />
<br />
Minua huvitti tavattomasti nähdä poliisipäällikön kyselevän kuin lapsi opettajaltaan.<br />
<br />
"No, enpä luule senkään olevan erittäin vaikeen selittää. Tuo gentlemanni, joka nyt odottaa meitä alhaalla, on maailman kavalin ja pahantahtoisin ilkiö. Te tiedätte, että hän kerran on saanut rukkaset McFarlanen äidiltä? Ettekö tiedä? Neuvoin teitä äsken kääntymään ensin Blackheathiin ja sitte vasta Norwoodiin. No niin, tämä häväistys, joksi hän sen katsoo, kasvatti vuosien kuluessa hänessä kostonhimoa ja hän odotti vain tilaisuuttaan. Usean viime vuoden kuluessa on hänellä ollut paljon vastoinkäymisiä ja hänen asemansa lienee perin epävakavalla kannalla. Hän koetti nyt tämän kamalan teon kautta sekä kostaa entisen rakastajattarensa menettelyn hänen pojalleen, paeta sen jälkeen ja uudella nimellä alottaa uudestaan elämänsä vieraalla paikkakunnalla".<br />
<br />
"Todellakin; se on hyvin uskottavaa".<br />
<br />
"Täytyy ihmetellä tuon ilkiön neroa rikossarjan suunnittelemisessa. Vaan hänellä ei kumminkaan ollut pahantekijän tärkeintä ominaisuutta — ei osannut paeta ajoissa, vaan omaksi turmiokseen jäi odottamaan tekojensa seurauksia. Mutta menkäämme nyt alas, Lestrade. Tahdon vielä tehdä hänelle pari kysymystä".<br />
<br />
Tuo ainainen ihmisolento istui omassa etuhuoneessaan kahden poliisin vartioimana.<br />
<br />
"Se oli vain leikkiä, sir, paljasta leikkiä, ei mitään muuta", uikutti hän tuskin kuuluvasti. "Vakuutan teille, että piilouduin vain nähdäkseni, minkä vaikutuksen katoamiseni tekisi, ja minä pyydän, että älkää uskoko minun tahtoneen tehdä jotakin pahaa nuorelle McFarlane raukalle".<br />
<br />
"Sen ratkaisee oikeus", sanoi Lestrade. "Kaikessa tapauksessa saatte vastata rikoksellisista yrityksistä, ehkäpä murhatyöstäkin".<br />
<br />
Ja Holmes sekä Lestrade lähtivät. Minä seurasin heitä.<br />
<br />
"A propos", sanoi Holmes. "Mitähän mahtoikaan hän tukkia lautatarhaan noiden vanhojen housujensa keralla? Kuolleen koiran tai kaniinin, vai mitä? No niin, luulenpa kahden kaniinin jäännösten tällaiseen tarkotukseen riittävän. Watson, jos tästä joskus kirjotat kertomuksen, niin mainitse, että hän poltti pari kaniinia.<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Etelä-Suomi no 143-146 19-29.12.1903 ja no 1-3 2-9.1.1904.</span><br />
<br />
<br />Reijo Valtahttp://www.blogger.com/profile/00147047564415805191noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-8410262813222492518.post-76990719415101750432017-01-31T18:00:00.000+02:002017-01-31T18:00:17.774+02:00N. A. G.<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgRScGisClAoBT4IYg7RrUOdX5hluFgtLGYHbFx3WrLU2UN-4v-2rx0TrWa25XXq6-daHcHm5uDcJftD1V4Kp9mjfxoFqs-biX1D3VUmL4L0E0C-qlIbZmH6N29-MNEYnwQW5GJ5-djh6I/s1600/NAG_automainostuulispaa1910.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgRScGisClAoBT4IYg7RrUOdX5hluFgtLGYHbFx3WrLU2UN-4v-2rx0TrWa25XXq6-daHcHm5uDcJftD1V4Kp9mjfxoFqs-biX1D3VUmL4L0E0C-qlIbZmH6N29-MNEYnwQW5GJ5-djh6I/s400/NAG_automainostuulispaa1910.JPG" width="360" /></a></div>
<br />
<br />
<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Tuulispää 30.9.1910.</span>Reijo Valtahttp://www.blogger.com/profile/00147047564415805191noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-8410262813222492518.post-91867449627410361062017-01-30T18:00:00.000+02:002017-01-30T18:00:13.757+02:00Yhdestoista luku - Lopussa kiitos seisoo<div style="text-align: center;">
<div style="text-align: left;">
<a href="http://jatkokertomukset.blogspot.fi/2017/01/sherlock-holmes-kuolleista-noussut.html" style="font-size: small;">alkuun</a></div>
Kuolleista noussut</div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
Suomennos "Wiipurille"</div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
Yhdestoista luku</div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
<span style="font-size: x-large;">Lopussa kiitos seisoo</span></div>
<br />
<br />
<br />
<br />
Daneshoren linnassa vallitsi ilmoinen elämä. Georg Whittler oli lääkärin luvalla muuttanut laivan hytistä mukavaan huoneeseen, jonka Daneshore oli linnassaan hänelle sisustanut.<br />
<br />
"Jos olisin totellut teidän neuvoanne, herra Holmes", huokasi hän välistä, "niin olisin säästynyt kaikelta tältä. Sitä Margaret olisi koskaan olisi koskaan hävinnyt —"<br />
<br />
"Neiti Margaretin suhteen ei teidän tarvitse olla huolissanne", sanoi salapoliisi hymyillen. "Minä uskon varmasti, että koska meidän on onnistunut pelastaa teidät kuoleman kidasta, niin on meidän onnistuva löytää myöskin neiti Blach."<br />
<br />
"Ja Pearson?" puuttui puheeseen Daneshore, joka istui Whittlerin vuoteen laidalla, "luuletteko hänen todellakin olevan sairaalassa varmassa tallessa?"<br />
<br />
"En, päinvastoin", sanoi salapoliisi. "Niin kauan kuin tuo viekas heittiö ei ole vankilanmuurien sisällä, olen minä joka minuutti valmis kuulemaan, että hän on paennut."<br />
<br />
Tuskin oli hän päässyt lauseen loppuun, kun palvelija tuli ilmoittamaan, että joku halusi puhutella herra Holmesia. Tämä "joku" oli sairaalasta lähetetty sanantuoja, joka sydän kurkussa kertoi, että Pearson mitä tarkimmasta vartioimisesta huolimatta oli onnistunut paeta sairaalasta. Sherlock Holmes seisoi kauan ääneti. Viimein pyysi hän valjastamaan vaunut, ja muutamien minuuttien kuluttua oli matkalla kaupunkiin.<br />
<br />
"Ajammeko sairaalaan?" kysyi sanantuoja, joka oli istunut kuskipukilla.<br />
<br />
"Mitähän minä siellä tekisin?" kysyi salapoliisi. "Ei, ajakaa heti asemalle. Jos en kovin paljon erehdy, niin on hän tällä kertaa koettava vaihtelun vuoksi karata rautateitse."<br />
<br />
Asemalla sai salapoliisi suureksi helpotuksekseen kuulla, että mitään junaa ei ollut lähtenyt moneen tuntiin ja viipyisi vielä muutamia tunteja, ennenkuin ensi juna lähtisi.<br />
<br />
"Siis ei hän vielä voi olla etäällä täältä. Nyt on miedän otettava selville, onko hän kulkenut mitään kaupungista vievää tietä."<br />
<br />
Tämä ei ollut kovin vaikeaa, sillä Dieppestä vei maaseudulle vain kuusi tietä. Ensimmäisellä portilla kysyi Sherlock Holmes leikkiviltä lapsilta, olivatko nähneet erään kalpean ja sairaan miehen tulevan kaupungista maalle päin. Lapset pistivät sormet suuhunsa ja pudistivat ujosti päätään, vastaamatta mitään. Kulkiessaan kaupungin portilta toiselle, kohtasi Sherlock Holmes melkosen poliisivoiman, joka oli määrätty tarkastamaan kaupungin ympäristöä.<br />
<br />
"Ainakaan tällä tavalla me emme löydä häntä", ajatteli salapoliisi, "sillä hän on liian ovela yrittääkseen paeta aivan tavallisella tavalla."<br />
<br />
Äkkiä keksi hän keinon.<br />
<br />
"Poliisikoirat", ajatteli hän, "ehkäpä ne tässä tapauksessa voivat osottaa todella kelpaavansa johonkin."<br />
<br />
Kaikeksi onneksi oli hänellä vielä Pearsonin lompakko taskussaan. Hän käski heti ajaa poliisiasemalle. Kun hän oli esittänyt asiansa, lähetettiin hänen mukaansa muuan konstaapeli hyvin opetetun koiran kanssa. Koira sai haistaa lompakkoa ja alkoi heti etsimisen, poliisin seuraamana.<br />
<br />
Sherlock Holmes oli antanut tarkat ohjeet siitä, kuinka miehen tuli käyttäytyä, jotta etsinnästä olisi todellakin toivottu tuloa, ja voi hän sen vuoksi rauhassa mennä sähkölennätinasemalle kuulustamaan, oliko hänelle tullut mitään tietoja Harrylta. Virkamies ojensi hänelle kaksi sähkösanomaa. Toinen oli lähetetty Brightonista varhain aamulla ja kuului: "Molemmat matkustaneet Lontooseen. Lähden perästä, sieltä lähempiä tietoja." Toinen sähkösanoma oli Lontoosta ja kuului: "Löydetty. Vahingoittumatta. Lähdemme tänään Brightonista."<br />
<br />
Toistaiseksi ei Sherlock Holmesilla ollut muuta tehtävää kuin lähteä takaisin linnaan ilmoittamaan iloista uutista. Hän tapasi Daneshoren ruokasalista, missä hän oli valmistelemassa suuria juhlapäivällisiä.<br />
<br />
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Sherlock Holmes ihmetellen.<br />
<br />
"Etkö näe? Täällä tulee suuret ilo- ja juhlapäivälliset."<br />
<br />
"Mutta kenelle?"<br />
<br />
"Georgille, neiti Blachille, sinulle ja minulle, tädilleni ja kaikille ystävilleni, jotka vain haluavat ottaa osaa."<br />
<br />
Sherlock Holmes purskahti nauramaan.<br />
<br />
"Sinä olet todellakin koomillinen. Georg voi tuskin nousta pystyyn ennenkuin ylihuomenna. Minä puolestani en lainkaan ole juhlatuulella ja mitä neiti Blachiin tulee — kuinka sinä voit tietää, tokko hän enää ollenkaan palajaa?"<br />
<br />
"Tunnetko sinä minua todellakin niin vähän? Luuletko minun voivan monta päivää kuljeskella surullisena? Sanon sinulle, että kaikki on käyvä minun toiveitteni mukaisesti. Neiti Blach tulee aivan varmasti tänne hyvinkin pian. Jos Sherlock Holmes kerran on ottanut asian hoitoonsa, niin vie hän sen myöskin onnelliseen päätökseen."<br />
<br />
Salapoliisi kumarsi ja vastasi ivallisesti:<br />
<br />
"Sinun luottamuksesi minuun on niin suuri, että minun heti on osotettava, että olen sen ansainnut. Neiti Blach on todellakin matkalla tänne."<br />
<br />
"Näes nyt! Enkö minä sitä sanonut? Tiesinhän, että niin kävisi. Minä en ole epäillyt sitä hetkeäkään. Jos haluat todistusta siitä, niin mene neiti Blachin huoneeseen, jonka minä olen laittanut oikeaksi ruusutarhaksi."<br />
<br />
"Ei minulla ole aikaa siihen. Mieluimmin lähtisin heti takaisin kaupunkiin, mutta tahdon ilmoittaa myöskin Whittlerille, että Margaret on löydetty ja —"<br />
<br />
Sherlock Holmes, joka oli puhuessaan koko ajan ajatellut karannutta Pearsonia, keskeytti äkisti, hypäten tuoliltaan.<br />
<br />
"Saanko lainata automobiiliä?" kysyi hän.<br />
<br />
Vastauksen asemesta Daneshore painoi nappulaa, josta lähti sähkösoittojohto. Muutamien minuuttien kuluttua nähtiin automobiilin kääntyvän portaitten eteen.<br />
<br />
"Mihinkä sinä menet? Sen kai saan toki tietää?" huudahti Daneshore samassa silmänräpäyksessä, kun salapoliisi katosi ovesta. Mutta tämä pudisti vain päätään ja hyppäsi automobiiliin, joka heti kiiti tiehensä.<br />
<br />
Hän ajoi rautatieasemalle. Siellä hyppäsi hän alas ja käski kulettajan odottaa, minkä jälkeen meni itse ratapihalle. Siellä seisoi muutamia tyhjiä vaunuja, jotka eivät olleet käytännössä. Niitä kohti suuntasi hän askeleensa.<br />
<br />
"Täällä hänen täytyy olla", mutisi hän itsekseen. "Sisäinen aavistus sanoo minulle niin. Hän on vieras heittiö ja oleilee varmasti täällä asemalla ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa kätkeytyäkseen johonkin tavaravaunuun ja mennäkseen täältä junalla jollekin toiselle asemalle, mistä sitten hyvin voisi jatkaa matkaa sisämaahan. Ainakin pysyttelee hän täällä piilossa hämärään asti. En voi uskoa, että tämä varma aavistus pettäisi minut."<br />
<br />
Hän kulki niin hiljaa ja varovasti, että hänen askeleitaan tuskin kuuli. Ja kuitenkin oli eräs, joka kuuli ne. Kahden tavaravaunun takana olevassa matkustajavaunussa oli karkulainen kontannut penkin alle. Hän oli maannut siellä pari tuntia kaikessa rauhassa ja oli jo ruvennut iloitsemaan saavuttamastaan vapaudesta, kun äkkiä hänen äärimmäisyyteen asti jännitetty kuulonsa keksi varovaisten, yhä lähemmäksi hiipivien askelten äänen. Juuri sen vuoksi, että askeleet olivat niin varovaiset, aavisti hän vaaran olevan lähellä.<br />
<br />
"Se on hän, tuo salapoliisi koira", sähisi hän, voimattomassa raivossaan puiden nyrkkiä. "Hän tulee tänne — — ja minä olen ilman aseita. — — Mutta maltahan — — ahaa, tässä on jotakin, jolla kelpaa puolustautua."<br />
<br />
Hän oli vaunun nurkasta löytänyt terävän heinähangon, jonka joku työmies siihen joskus maailmassa oli unohtanut. Nyt avautui ovi varovasti. Pearson hyökkäsi esiin heinähanki valmiina iskemään. Mutta Sherlock Holmes oli kyllin maltillinen heti sulkeakseen vaunun oven.<br />
<br />
"Kaikki miehet tänne", huusi hän, ikäänkuin hänellä olisi paljonkin apulaisia. "Mies on tuolla vaunussa. — — Ottakaa kahleet esiin."<br />
<br />
Hänen viekkaudellaan oli toivottu vaikutus. Pearson antoi pettää itsensä. Hän luuli, että vaunu oli poliisin piirittämä eikä sen vuoksi uskaltanut murtautua ulos.<br />
<br />
"Ennemmin kuolema kuin vankeus", mutisi hän. "Olen pelannut uhkapeliä ja hävinnyt."<br />
<br />
Näin sanoen syöksi hän terävän heinähangon rintaansa. Sherlock Holmes kuuli raskaan jysäyksen, minkä jälkeen kaikki oli hiljaista. Hän asetti vihellyspillin huulilleen ja päästi lyhyen, terävän vihellyksen. Osa rautatieläisistä riensi heti paikalle. He avasivat oven ja astuivat vaunuun. Siellä makasi Jim Pearson kuolleena lattialla.<br />
<br />
"Vai niin?" sanoi Sherlock Holmes. "Osasitte siis viimeisellä hetkellä riistäytyä maallisen tuomioistuimen käsistä, Pearson. Minun täytyy tunnustaa, että te osaatte todellakin oivallisesti vetäytyä pelistä."<br />
<br />
Pearson kiemurteli kuolinkamppailuaan.<br />
<br />
"Margaret", voihki hän. "Margaret — — tein sen rakkaudesta sinuun — — rakkauteni teki minut mielipuoleksi — — Margaret — — Margaret — —"<br />
<br />
Vielä muutamia nykäyksiä — — syvä huokaus, — — ja sitten oli kaikki lopussa.<br />
<br />
* * *<br />
<br />
"Neiti Blach ja herra Harry Taxon ovat juuri saapuneet", ilmoitti muuan palvelija astuessaan Georg Whittlerin huoneeseen Daneshoren linnassa, missä amerikalaisen miljoonamiehen vasten tahtoaan vielä täytyi maata. Daneshore, joka istui hänen vieressään, hyppäsi pystyyn.<br />
<br />
"Minä menen ottamaan heitä vastaan; jää sinä tänne rauhassa makaamaan, Georg — —"<br />
<br />
"Mitä?" keskeytti Whittler. "Luuletko, että minä voisin maata täällä? Mene sinä vain alas, mutta minä tulen heti perästä."<br />
<br />
Uskomattoman lyhyessä ajassa oli hän pukeutunut. Mielenliikutus sai hänet näyttämään terveemmältä, kuin mitä hän itse asiassa olikaan, ja kun Sherlock Holmes näki hänen astuvan saliin, huudahti hän:<br />
<br />
"Toivotan teille onnea, herra Whittler. — Tehän näytätte aivan kuin olisitte terveyden perikuva. Ilmoitanko neiti Margaretille, että te haluatte puhutella häntä?"<br />
<br />
"Menen kernaammin itse tapaamaan häntä. Missä hän on?"<br />
<br />
"Luultavasti hän on huoneessaan, jonka Daneshore on muuttanut oikeaksi ruusutarhaksi. Minä autan teitä nousemaan portaita — — —"<br />
<br />
Mutta ennenkuin salapoliisi oli kerinnyt puhua loppuun, oli Georg kadonnut ovesta ja kiiruhti nyt portaita ylös. Hän koputti Margaretin ovelle ja lempeä ääni vastasi: "Sisään". Hän avasi oven. Margaret seisoi punastuneena keskellä huonetta. Georg riensi häntä kohti ja sulki hänet syliinsä, huudahtaen:<br />
<br />
"Margaret, rakas armaani, kuinka paljon sinun onkaan pitänyt kärsiä minun tähteni!"<br />
<br />
Neidon punastus kävi vielä syvemmäksi, ja hän irtautui hellästi hänen syleilystään.<br />
<br />
"Oi, Georg", kuiskasi hän, "se oli kauheata aikaa, kun minun täytyi uskoa sinut kuolleeksi. — Ja aivan ihmeen kautta sinä pelastuitkin."<br />
<br />
"Ihmeen?" nauroi Georg. "Minun mielestäni minut pelasti Sherlock Holmes. Mutta se tapahtui todellakin kummallisella tavalla. Hän on merkillinen mies."<br />
<br />
"Myöskin minut on hän vapahtanut apulaisensa kautta. Minä en todellakaan tiedä, kuinka voisimme osottaa hänelle kiitollisuuttamme."<br />
<br />
"Olet oikeassa", vastasi Georg vakavasti, "me jäämme ikuisiksi ajoiksi hänelle kiitollisuudenvelkaan."<br />
<br />
Näin sanoen kietoi hän uudestaan kätensä nuoren tytön vyötäisille vetääkseen hänet luokseen, mutta uudestaan hän punastuen irtautui.<br />
<br />
"Nyt kun sinä jälleen olet täällä", sanoi Margaret, "en minä enää voi kauemmin lykätä matkaani."<br />
<br />
Georg katsoi häneen ihmetellen.<br />
<br />
"Mitä matkaa?"<br />
<br />
"Tiedäthän sinä, että minun on mentävä paikkaani Pariisiin — —"<br />
<br />
"Paikkaasi? — — Niin todellakin, sinulla on paikka ja vielä elinkautinen — — mutta ei Pariisissa vaan minun luonani. Margaret, rakkaani, luuletko minun enää päästävän sinua pois luotani?"<br />
<br />
Margaret teki tosin heikon yrityksen vastustaakseen, mutta Georg sulki suudelmalla hänen suunsa. — — — — —<br />
<br />
Sherlock Holmes saattoi nyt palata Englantiin hoitelemaan häntä siellä odottavia uusia tehtäviä. Sydämessään oli hänellä iloinen varmuus siitä, että oli pelastanut kaksi nuorta ihmistä elämälle ja onnelle.<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Wiipuri no 96-97 28-29.4.1910.</span><br />
<br />Reijo Valtahttp://www.blogger.com/profile/00147047564415805191noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-8410262813222492518.post-91575166182728622382017-01-27T18:00:00.000+02:002017-01-30T19:03:44.671+02:00Kymmenes luku - Harry Taxon tulee avuksi<div style="text-align: center;">
<div style="text-align: left;">
<a href="http://jatkokertomukset.blogspot.fi/2017/01/sherlock-holmes-kuolleista-noussut.html" style="font-size: small;">alkuun</a></div>
Kuolleista noussut</div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
Suomennos "Wiipurille"</div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
Kymmenes luku</div>
<div style="text-align: center;">
<br /></div>
<div style="text-align: center;">
<span style="font-size: x-large;">Harry Taxon tulee avuksi</span></div>
<br />
<br />
<br />
<br />
Sherlock Holmes oli Pearsonin taskusta löytämänsä osotteen mukaan etsinyt herra Smithiä ja saanut tietää hänen matkustaneen. — Mihin? — Niin, sitä ei tiedetty, oli hänelle vastattu siinä talossa, jossa tuo kunnon-mies asui. Hän oli matkustanut ehkä Lontooseen.<br />
<br />
Holmes meni nyt satamaan. Siellä sai hän tietää, mitkä laivat olivat lähteneet eilen illalla Dieppestä. Niitten joukossa oli m. m. "Condor", jonka matkustajaluettelo oli nähtävissä. Sherlock Holmes löysi luettelosta herra Smithin, mutta ei mitään neiti Blachia.<br />
<br />
"Tämä on epävarma tieto", tuumi hän. "Smith on kovin tavallinen nimi. Täytyy koettaa, eivätkö kaupunginlähetit voi mitään ilmoittaa."<br />
<br />
Hän tapasi pian kaupunginlähetin. Tämän huusi hän luokseen ja tiedusteli häneltä asiaa.<br />
<br />
"Kaunis, nuori nainen?" toisti kaupunginlähetti miettivänä. "Niin, herra hyvä, se riippuu mausta. Sanokaa minulle kernaammin, minkälaiset vaatteet hänellä oli, niin silloin voin antaa teille vastauksen."<br />
<br />
"Hänellä oli musta puku. Sitä paitsi oli hänellä tavattoman suuret, mustat silmät, ja arvatenkin oli hän hyvin murheellisen näköinen. Hän oli erään Smith-nimisen herran seurassa —"<br />
<br />
"Seis, herra! Luulen nähneeni tuon nuoren naisen. Eilen illalla seisoi näet tuommoinen pari kauan laiturilla, ja tuntui siltä, kuin ei naisella olisi mitään erityistä halua nousta laivaan. Herra puheli hänelle ja lopulta, viimeisessä silmänräpäyksessä, nainen suostui nousemaan Condor-laivaan."<br />
<br />
Sherlock Holmes pisti kultakolikon ukon kouraan palkinnoksi tämän antamasta tiedosta ja kiirehti suoraan sataman sähkölennätinasemalle, mistä lähetti sähkösanoman Harry Taxonille. Sitten sähkötti hän Brightonin satamapoliisille, sillä hän ei ollut varma, eikö höyrylaiva jo ollut saapunut perille, kun Harry saisi hänen sähkösanomansa ja saapuisi Brightoniin. Poliisi sai tietysti määräyksen pitää silmällä herra Smithiä ja neiti Blachia, jotka saapuisivat "Condorilla", ja ottaa selville, mihin he pysähtyisivät.<br />
<br />
Sähkösanoman saadessaan Harry Taxon istui avonaisen akkunan ääressä, katsellen sinistä kesätaivasta.<br />
<br />
"Sherlock Holmesilta", murahti hän avattuaan sen. "Mitähän hän tahtoo?"<br />
<br />
Sähkösanoma oli pitkä ja seikkaperäinen. Se kuului:<br />
<br />
"Matkusta heti Brightoniin. Sinne on tänään varhain höyrylaiva "Condorilla" saapunut neiti Blach, jonka mukana on pahantekijä Smith, luultavasti väärällä nimellä. Vapahda neiti Blach poliisin avulla ja tuo itse hänet tänne takaisin ensiksi Brightonista lähtevällä laivalla. Sano hänelle, että Georg elää ja odottaa häntä. Ammu Smith, jos on tarpeen. Sh. H. 879."<br />
<br />
Harry hyppäsi pystyyn ja haki aikataulun.<br />
<br />
"Riivatun lyhyt aika!" tuumi hän, "mutta minä teen parastani. Kaikeksi onneksi olin satamassa, kun huvilaiva "Valo" lähti, ja näin kauniin neidin kannella yhdessä herrojen kanssa. Sen vuoksi on minulla jonkinlainen aavistus siitä, minkä näköinen hän on."<br />
<br />
Rouva Bonnet, taloudenhoitajatar, sai vain muutamia lyhyitä ohjeita, ja sitten oli Harry matkalla asemalle. Lyhyen matkan Broghtoniin tuumiskeli hän, kuinka parhaiten voisi löytää Margaretin olinpaikan. Hän ihmetteli vain, että Sherlock Holmes ei itse suorittanut tätä tehtävää. Todennäköisesti oli hänen läsnäolonsa Dieppessä välttämätön.<br />
<br />
Tuoltuaan Brightoniin meni Sherlock Holmesin apulainen satamaan, mutta huomasi siellä harmikseen, että "Condor" oli saapunut jo aikoja sitten ja varustautui jatkamaan matkaansa Southamptoniin. Hän juoksi laivaan ja kysyi kapteenilta etsimiään henkilöitä.<br />
<br />
"Aa, sitä mielipuoltako tarkoitatte? Kuinkapa minä voisin tietää, mihin hän on mennyt. Minä olin iloinen, kun pääsin hänestä", vastasi hän.<br />
<br />
"Mielipuoliko? Teidät on petetty, neiti Blach on hyvin yksinkertaisesti ryövätty. Sherlock Holmes, josta varmaankin olette kuullut puhuttavan, on lähettänyt minut tänne pelastamaan tyttö raukan."<br />
<br />
Hämillään tuijotti kapteeni hänen. Asia oli hänelle ylen kiusallinen. Mutta kuinkapa hän olisi voinut ajatella mitään semmoista?<br />
<br />
"Sitä en minä voinut tietää", murahti hän, "ja toivon, että olisin saanut jonkun vihlauksen hiukan aikaisemmin. Nyt on minun heti jatkettava matkaa enkä voi muuta kuin toivottaa teille menestystä."<br />
<br />
Harry Taxon oli kuitenkin saanut tietää, että Margaret oli saapunut "Condorilla".<br />
<br />
"Vapahda hänet poliisin avulla", oli Sherlock Holmes sähköttänyt. Tästä päättäen olivat viranomaiset jo saaneet tiedon asiasta. Harry Taxon kiiruhti lähimmälle poliisiasemalle ja kuulusti asiaa. Vastaus kuului:<br />
<br />
"Kun sanoma Sherlock Holmesilta saapui ajoissa, olimme laivaa vastassa ja näimme neiti Blachin nousevan maihin. Hän oli ilman seuraa — se on, mainittu Smith seurasi häntä jonkun matkan päässä. Neiti Blach meni heti asemalle, lunasti lipun Lontooseen ja Smith teki samoin, minkä jälkeen molemmat matkustivat."<br />
<br />
Harry Taxon tuijotti mieheen.<br />
<br />
"Ja kaiken tämän sallitte te rauhassa tapahtua? Ettekö lähettänyt ketään seuraamaan heitä?" kysyi hän ihmeissään.<br />
<br />
Virkamies katsoi häntä hyvin halveksivasti.<br />
<br />
"Jos herra Holmes olisi sitä toivonut, olisi se tapahtunut. Mutta hän vaati vain, että me pitäisimme silmällä, missä tuo pari pysähtyisi, ja sen olemme tehneet."<br />
<br />
"Olette oikeassa", tuumi Harry Taxon ivallisesti. Mutta mennessään hän itselleen pauhasi aika lailla. Nyt kiirehti hän, minkä jaksoi, ja tulikin asemalle oikeassa ajoin, ehtiäkseen Lontooseen lähtevään pikajunaan.<br />
<br />
"Tämä on hirveätä", vaikeroi hän. "Voisiko uskoa mahdolliseksi, että poliisimies on niin tuiki yksinkertainen? Nyt tulivat molemmat luultavasti minua vastaan, kun minä matkustin Brightoniin."<br />
<br />
Lontoossa, kuinka hän siellä voisi löytää ne, joita etsi? Aivan yhtä hyvin voisi löytää silmäneulan heinäläjästä. Mutta hänen täytyi yrittää.<br />
<br />
Äkkiä pysähtyi Harry ajatuksissaan. Oli hyvin luultavaa, että roisto koettaisi piilottaa seuralaisensa johonkin hullujenhuoneeseen ja varmaankin johonkin yksityiseen hoitolaan, joita Lontoossa on niin kosolta. Hän meni siis suoraan asemalta erään tohtori Brownin, hermotautien spesialistin luo, jonka kanssa hän oli tuttu. Tälle kertoi hän asiansa ja lopetti:<br />
<br />
"Olkaa hyvä ja mainitkaa minulle muutamia yksityisiä hullujenhuoneita, joista voisin etsiä neitiä."<br />
<br />
"Nuori mies", virkkoi tohtori hymyillen, "te olette varmaankin perineet jotakin mestarinne tarumaisesta onnesta. Juuri nyt olen minä lähtemässä Richmondiin, missä on kokonaista kuusi semmoista hoitolaa. Seuratkaa minua, ei ole mahdotonta, että löydätte sieltä, ketä etsitte."<br />
<br />
Tohtorin automobiili odotti oven edessä. He nousivat siihen ja heti lähdettiin matkaan. — —<br />
<br />
Sillä välin oli Margaret joutunut omituiseen asemaan. Hän oli lukenut ja täydellisesti ymmärtänyt sen lipun, jonka Smith oli pannut hänen hyttinsä pöydälle. Mutta hän oli luonnostaan maltillinen ja kylmäverinen. Tuskin oli hän päässyt selville siitä, että hän nyt oli todellakin tuon miehen vallassa, kun päätti käyttää asemaansa mahdollisimman paljon hyödykseen.<br />
<br />
Hän otti esiin kukkaronsa, jossa oli kuitenkin vain muutamia lantteja. Hän ei voinut toimittaa siis mitään omin neuvoin. Avun toivominen vento vierailta ihmisiltä oli mahdotonta, niin kauan kuin häntä pidettiin mielenvikaisena. Hänen oli siis koetettava pettää Smith. Hänen hienot huulensa pusertuivat yhteen, kun hän oli tehnyt tämän päätöksen, ja nyt ajatteli hän vain, kuinka saisi sen parhaiten täytäntöön.<br />
<br />
Varhain seuraavana aamuna, juuri vähän ennen kun laiva tuli Brightoniin, koputettiin hänen ovelleen.<br />
<br />
"Sisään", huusi hän levollisesti.<br />
<br />
Smith, joka ulkopuolelta äänettömästi oli avannut oven, seisoi hänen edessään.<br />
<br />
"Olemme Brightonissa", sanoi hän alamaisesti, inhottavasti hymyillen.<br />
<br />
"Teidän pitää antaa minun heti matkustaa Lontooseen!"<br />
<br />
"Minkä tähden niin, neiti Blach?"<br />
<br />
"Tiedättehän, että minä tahdon nähdä laivan —"<br />
<br />
"Laivan — suuri jumala, neiti Blach, ettekö siis ole huomannut, että kaikki, mitä minä olen sanonut teille, on ollut vain uskottelua?"<br />
<br />
"Valetta, tarkoitatte te", keskeytti hänet Margaret. "Te olette saanut Pearsonilta toimeksenne viedä minut hänen haltuunsa. Miksikä ei hänellä ollut rohkeutta ensin kysyä minun mielipidettäni?"<br />
<br />
Smith katsoi häntä ihmetellen.<br />
<br />
"Miksikä? Niin, minä luulen — hänen uskovan, että te vihaatte häntä."<br />
<br />
"Semmoiseen luuloon en minä ole antanut hänelle mitään aihetta. Mikä on enemmän, on se, että minulla ei ole mitään suurempaa toivoa kuin saada niin pian kuin mahdollista puhutella herra Pearsonia."<br />
<br />
"Onko tämä täyttä totta."<br />
<br />
"Niin on. Minä olen muuten koko yön tuumiskellut, mikä on voinut saada hänet näyttelemään tämmöistä tarpeetonta ja minulle sangen vastenmielistä ilveilyä. — Oliko hän niin vihainen siitä, että minä surin Georg Whittleriä?"<br />
<br />
"Sitä en luule. — Mutta kun te nyt puhutte järkevästi, neiti Blach, niin voin sanoa teille, että katson tämän johtuvan vain hänen epäröimisestään. Hän ei tahtonut jättäytyä vaaraa saada teiltä rukkaset ja sen vuoksi antoi hän minun toimeksi saattaa teidät Brightoniin. Hän tulee junalla Lontoosta ja minun on yhdessä teidän kanssanne odotettava häntä eräässä hotellissa."<br />
<br />
"Hotellissa? Minkä vuoksi taaskin valehtelette?" huudahti Margaret ivallisesti. "Te tarkoitatte kuitenkin hullujenhuonetta! Ette te turhaan ole laivassa ilmoittanut minun olevan päästä vialla. — Olen valmis kohtaamaan herra Pearsonin, mutta en täällä Brightonissa. Se on minun ehtoni?"<br />
<br />
"Missä muualla? Herra Pearsonin on määrä tulla tänne."<br />
<br />
"Katsokaa heti, eikö hän jo ole täällä. — Tehän joka tapauksessa odotatte häneltä tietoja?"<br />
<br />
"Hänen on määrä sähköttää minulle, jos saisi esteen. Koska ei mitään sähkösanomaa ole tullut —"<br />
<br />
"Niin on hän itse täällä. Ja jos ei tule hän eikä sähkösanomaa, niin on tapahtunut jotakin odottamatonta, eikä meille jää muuta keinoa kuin etsiä laivaa Lontoon satamasta."<br />
<br />
Smithin piti myöntää, että Margaret oli oikeassa loogillisessa väittelyssään. Siitä johtui, että he molemmat matkustivat Lontooseen. Margaretilla ei ollut penniäkään taskussa ja sen vuoksi hän pyrki Lontooseen, missä hän kyllä tiesi saavansa apua."<br />
<br />
Ajurille sanoi Smith ääneen ja selvästi: "Satamaan!"<br />
<br />
Margaret tunsi hyvin vähän Lontoota eikä sen vuoksi huomannut, että ajuri suuntasi aivan päinvastaiselle taholle, kuin missä satama oli. Hän ei tiennyt myöskään, että Smith etukäteen maksaessaan ajurin oli pistänyt tämän kouraan lapun, johon oli kirjoitettu: "Minulla on mukanani mielisairas. Ajakaa Richmondiin tohtori Wotterin hospitaaliin takaportille ja tekeytykää siinä, niinkuin olisi pyörä tai jotakin muuta mennyt rikki. Saatte kaksinkertaisen maksun."<br />
<br />
Matka ei kestänyt kauan. Äkkiä pysähtyi vaunu. Ajuri hyppäsi alas ja selitti vaikeroiden, että hän ei voi ajaa etemmäksi, kun linjaali oli mennyt poikki.<br />
<br />
"Kuinka ikävää!" huudahti Smith. "Kuinka pitkälle olemme oikeastaan päässeet? Ehkä täältä voi saada toisen vaunun?"<br />
<br />
Margaret oli laskeutunut vaunusta ja seurasi epäillen Smithiä, joka oli avannut puiston veräjän ja kulki nyt hänen edellään harmaata taloa kohti. Heille avattiin raskas portti. Smith kiiruhti portinvartijattaren luo ja kuiskasi muutamia sanoja hänen korvaansa, minkä jälkeen portti äänettömästi sulkeutui. Muutaman minuutin kuluttua näyttäytyi eräs herra, joka esitti olevansa talon omistaja. Vielä muutamien minuuttien kuluttua oli Margaret huoneessa, joka ei ollut mikään sen vähempi kuin rautaristikolla varustettu mielipuolen vankikoppi.<br />
<br />
* * *<br />
<br />
"Te ymmärrätte", sanoi herra Brown Harry Taxonille, "että se, mitä nyt olette kertonut minulle, ei minusta ole mitään vallan harvinaista. Hullujenhuoneita pahantekijät hyvin usein käyttävät piilopaikkoina, joihin kätkevät uhrinsa. — Mutta nyt olemme perillä ensimäisen sairaalan luona. Tulkaa mukaan, minä kuletan teitä apulaisenani."<br />
<br />
Harry Taxon oli poissa suunniltaan siitä pitkäveteisyydestä ja perinpohjaisuudesta, jolla tarkastus tapahtui. Sillä jo ensimäisten viiden minuutin kuluessa hän sai tietää, että mitään uutta potilasta ei ollut tänne tullut.<br />
<br />
Toinen paikka, jossa lääkäri kävi, oli juuri edellä mainittu, johon Margaret vain pari tuntia sitten oli niin kavalasti narrattu. Tohtori Brown pyysi nähdä sairasten luetteloa ja osotti sormellaan apulaiselleen viimeksi tulleen potilaan numeroa.<br />
<br />
"Neiti Blach. Vastaanotettu tänään. Vainoamismania. Erikoisuus: huvilaiva, jota hän tahtoo päästä etsimään, koska hänen Georginsa on muka siinä, elävänä tai kuolleena, sitä hän ei tiedä. Tuonut parooni Watringhall."<br />
<br />
"Vai niin", huudahti tohtori Brown, kääntyen laitoksen johtajaan. "Tätä uutta potilasta haluaisimme nähdä, hyvä virkatoveri."<br />
<br />
"En kernaasti tahtoisi antaa suostumustani siihen. — Naisen sanotaan hyvin helposti saavan raivokohtauksia."<br />
<br />
"Juuri sen vuoksi", intti tohtori Brawn. "Tämä on tapaus, joka suuressa määrin kiinnittää mieltäni. — Olkaa hyvä ja viekää meidät hänen luokseen."<br />
<br />
Laitoksen johtaja, joka ei aavistanut joutuneensa kavalan juonen uhriksi, kohautti olkapäitään ja kirosi mielessään alituisia tarkastuksia, joista ei ollut muuta kuin harmia, mutta vei kuitenkin molemmat herrat siihen huoneeseen, jossa Margaret istui, kylpien kyynelissä.<br />
<br />
"Neiti Blach!" huudahti Harry nuorukaisen vilpittömyydellä. "Mikä onni saada nähdä teidät!"<br />
<br />
"Te tunnette minut, herra? Te ette pidä minua mielipuolena?" kysyi hän hämmästyneenä.<br />
<br />
"En, kautta jumalan, neiti Blach. Minä olen herra Sherlock Holmesin apulainen —"<br />
<br />
"Oo, te olette Holmesin ystävä", keskeytti hänet neiti Blach. "Kertokaa minulle heti, mitä on tapahtunut. Minkälaisia uutisia teillä on?"<br />
<br />
"Hyviä uutisia!" huudahti Harry. "Katsokaahan tätä, lukekaa tämä sähkösanoma!"<br />
<br />
Hän ojensi Margaretille sähkösanoman. Kun neitonen oli lukenut, että Georg Whittler oli elossa, pääsi häneltä ilonhuudahdus, minkä jälkeen hän vaipui tuolille.<br />
<br />
"Hyvä jumala", huudahti hän. "En ymmärrä teitä. — Georg elää? — Pian, pian, päästäkää minut rientämään hänen luokseen."<br />
<br />
"Minun automobiilini on portin edessä", puuttui nyt Brown puheeseen. "Minä kyyditsen teidät asemalle, niin että voitte ensi junalla matkustaa Brightoniin ja sieltä Dieppeen. — Te, herra virkatoveri", jatkoi hän laitoksen johtajaan kääntyen, "voitte oppia, että on meneteltävä varovaisesti sairaita hospitaaliin otettaessa."<br />
<br />
(<a href="http://jatkokertomukset.blogspot.fi/2017/01/yhdestoista-luku-lopussa-kiitos-seisoo.html">jatkuu</a>)<br />
<br />
<br />
<br />
<br />
<span style="font-size: x-small;">Wiipuri no 91 ja 96 22 ja 28.4.1910.</span><br />
<br />
<br />Reijo Valtahttp://www.blogger.com/profile/00147047564415805191noreply@blogger.com