Rakkautta ja petosta
Kirj. Dick Donovan
(„Vaasan” suomennos)
Kolmaskymmenes luku
„Kreivi Prevoski” satimessa
Spurrierin sanat aiheuttivat läsnäolijain keskuudessa kuvaamattoman hämmennyksen. Rouva Smith seisoi pienen vieraspiirin keskuudessa. Kuullessaan nuo onnettomuutta uhkaavat sanat, juoksi hän Bevanin luo:
„Mitä tämä on? Mistä on kysymys?”
Bevan oli kuolonkalpea, vaikka hän muuten olikin ulkonaisesti rauhallinen. Hänen silmänsä tähysivät kuitenkin ympäri huonetta, ikäänkuin hän olisi etsinyt ulospääsyä huoneesta. Jos hän sitä olisi yrittänyt, olisi hän syöksynyt neljän poliisin käsiin, jotka odottivat määräyksiä. Vaimolleen hän vastasi:
„Rakkaani, tämä on erehdystä. Asia kyllä selviytyy.”
Herrat ja naiset olivat astuneet muutamia askeleita eteenpäin. Useimpien kasvoissa oli hämmästynyt, kysyvä ilme.
„Rouvani”, lausui Spurrier emännän puoleen kääntyen. „Valitan syvästi, että minun on ollut otettava tämä askel, mutta tätä miestä olemme useita vuosia etsineet.”
„Mutta hänhän on minun mieheni, herra Hopekirk Smith”, huusi hän hämillään.
„On kyllä mahdollista, että hän teidän miehenne”, vastasi Spurrier, „mutta epäilen, onko hänen nimensä Smith. Tunnen hänet kapteeni Bevanina, alias Jim the Penmanina, ja hänellä on ollut joukko muitakin nimiä.”
Näiden kohtalokkaiden minuuttien aikana tuntui Bevan ulkonaisesta olemuksestaan päättäen olevan se, joka vähimmin välitti, mitä tapahtui. Siitä huolimatta tunsi hän varmasti tavattomia sielullisia kärsimyksiä. Huomatessaan menettäneensä pelin, palasi hänen ylpeä, uhmaava luontonsa täysiin oikeuksiinsa. Hän ojensi itsensä ja jotakin kuohuvaa ilmestyi hänen kasvoilleen. Hän loi pikaisen silmäyksen saapuvilla olevaan seuraan ikäänkuin tahtoen lukea yleisen asetuksen, ja lausui sitten hillityllä äänellä:
„Naiset ja herrat! Heitän naamioni, koska en voi sitä kauemmin kantaa. Olen se mies, joka tunnetaan nimillä kapteeni Bevan tahi Jim the Penman! Olen pelannut korkeata peliä. Onni on ollut minulle kauan suosiollinen, mutta kiitos erään tyhmän otteen olen nyt menettänyt pelini. Taivun sentähden seurauksiin.”
Hänen puolisonsa olisi luhistunut lattialle, ellei joku olisi saanut estetyksi kaatumista. Elämän komedia oli yhtäkkiä muuttunut tragediaksi.
Oikeuspiireissä ei mikään juttu ollut vuosikymmeniin herättänyt niin suurta mielenkiintoa kuin tämä. Kysyttiin, voitaisiinko Bevan todella tuomita. Oli nimittäin vaikea todistaa hänen tekonsa, vaikka Bevan tunnustikin olevansa se mies, jota kauan oli etsitty. Kun Bevan oli tointunut ensi hämmästyksestä, katui hän pikaista tunnustustaan. Hän huomasi nimittäin todistusten saamista kohtaavat vaikeudet, ja siksi kiiruhti hän hankkimaan itselleen etevän asianajajan. Hänen uskollinen puolisonsa päätti kaikesta huolimatta seistä hänen rinnallaan. Viikko pidätyksen jälkeen saapui Bevanille kirje, joka oli leimattu eräässä pienessä itävaltalaisessa kaupungissa. Argaven käsialalla oli siihen kirjoitettu seuraavaa:
„Riemuni on täydellinen. Poljen teidät tuhkaksi. Ollessanne minua vastaan häikäilemätön ja yrittäessänne nujertaa minut, ette aavistaneet, että minä voin kostaa. Se naisen kuolema, jota rakastin, vaikka hän olikin teidän vaimonne, ja jonka te murhasitte Brasiliassa, on samalla tullut kostetuksi.”
Tämä uhmaava kirje väärine syytöksineen sai Bevanin raivoihinsa. Hän päätti, vaikka se tekisikin lopun hänen omasta elämästään, tehdä lopun Argaven riemusta. Sentähden jätti hän kirjeen asianajajalleen ja teki Argavea vastaan eräitä syytöksiä, jotka pyysi ilmoittamaan Spurrierille. Tuloksena oli, että Spurrier viipymättä ryhtyi yhteen itävaltalaisten viranomaisten kanssa, ja että hän samana iltana tarpeellisilla papereilla varustettuna matkusti siihen pieneen kaupunkiin, jossa kirje oli pantu postiin.
Oikeudenkäyntipäivän lähetessä sai yleisö uuden jännitysuutisen. Itävallasta tuli nimittäin sanoma Bevanin kanssarikollisen, Charles Argaven, vangitsemisesta. Kirje, jonka Argave varomattomuudessaan oli lähettänyt Bevanille, oli hänen itsensä tuhoksi. Argave esiintyi Itävallassakin „kreivi Prevoskin” nimellä ja kun salapoliisi tiesi hänen käyttäneen sitä nimeä Englannissakin, oli hän pian jäljillä. Hän etsi „kreiviä” Budapestistä, jonne tämä oli tullut erään naisen kanssa, joka tunnettiin „madame Schultzen” nimellä. Lyhyen oleskelun jälkeen Unkarissa matkustelivat he laivalla Tonavaa myöten Konstantinopeliin. Spurrier oli onnistunut seurata tänne heidän jälkiään. Voittaakseen ne vaikeudet, jotka turkkilaisten viranomaisten taholta kohtasivat Turkin alueella turvaa hakeneen ulkomaalaisen vangitsemista, oli Spurrierin turvauduttava viekkauteen. Argavesta oli nyt tullut parooni. Kun hänen pidättämisestään oli luvattu suuri palkinto, järjesti Spurrier kohtauksen Argaven seurassa olevan naisen kanssa. Hän selitti tälle, mikä mies Argave itse asiassa oli, ja kunka helposti hän voisi ansaita useita tuhansia puntia. Nainen, joka oli rahanhimoinen seikkailijatar, oli heti suostuvainen ehdotukseen. Kun Spurrier oli saanut tarpeelliset valmistukset suoritetuksi, lausui nainen eräänä iltana „paroonille” toivomuksen päästä pienelle purjehdusmatkalle Bosporille. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan. Yhdessä he menivät rantaan ja vuokrasivat sieltä venheen. Oli herttainen ilta, ilma mitä ihanin ja tähdet tuikkivat. Mukava oli ihania hedelmiä ja viinejä, ja nainen jolla oli kaunis ääni, lauleli kitaransa säestämänä. Hän esitti Delilan osan erinomaisesti ja tuuditti pian miehen unelmiinsa. Tämä makasi selällään, pää naisen polvilla, ja vene liukui hiljaa tyyntä, tähtien valaisemaa vedenpintaa. Kun vene oli tullut jonkun matkan päähän maasta, tuli sitä kohti paljon suurempi vene asettuen pienen purjeveneen rinnalle. Argave hyppäsi ylös luullen joutuneensa ryövärien käsiin, ja sieppasi revolverin taskustaan, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt käyttää sitä, hyppäsi veneeseen eräs mies, joka löi aseen hänen kädestään. Veneestä tuli vielä kolme miestä avuksi. Nainen päästi pienen huudahduksen ja oli pyörtyvinään. Ennenkuin Argave ehti tehdä vastarintaa, oli hän sekä käsistä että jaloista raudoissa. Koko tapaus kesti vain muutaman minuutin ja kun Argave alkoi pelästyksestään selvitä, kulki vene jo Kultaista Sarvea kohti. Hän tahtoi tietää minkätähden häntä oli tällä tavalla kohdeltu, mutta ei saanut vastausta. Lopuksi saapui vene erään pienen höyrylaivan luo, joka odotti lähtövalmiina. Ilman pitempiä juhlallisuuksia kuljetettiin vanki nuoraportaita myöten laivaan, työnnettiin erääseen hyttiin, jossa Spurrier ilmoitti hänelle vangitsemismääräyksestä ja matkan suuntautuvan nyt Englantiin. Kuultuaan tämän, alkoi vanki raivota ja lasketella uhkauksia. Samalla hetkellä, jolla vanki oli tuotu laivaan, lähti se Englannin lipun suojassa Hulliin.
Vaasa 10.9.1925.