Rakkautta ja petosta
Kirj. Dick Donovan
(„Vaasan” suomennos.)
Ensimmäinen luku
Isä, äiti ja tytär
„Ihminen, anna minun olla rauhassa! Jumalan tähden, anna minun olla rauhassa! Älä tee minua hulluksi, Therése. Olen saanut tarpeekseni. Tämän jälkeen menet sinä omaa tietäsi ja minä omaani. Se on luja päätökseni. Tiedä se!”
Nyrkki putosi pöydälle näiden sanojen varmistamiseksi.
„Olkoon sitten niin”, vastasi Therése, silmissä kiihkeä ilme, ja kääntyen katsomaan miestään. „Mutta mikä tulee Marien kohtaloksi?” kysyi hän.
„Hänestä saat sinä pitää huolen. Olen kyllästynyt teihin molempiin”.
Nainen, joka istui kallisarvoisesti kalustetun pariisilaishuoneen komean kirjoituspöydän ääressä, pudotti kynän kädestään.
„Ajatteletko todella niin?” kysyi hän matalalla äänellä, jonka sävystä kuitenkin ilmeni hieman itsehillintää.
„Niin teen; olet kuullut sanani”, huusi mies alkaen samalla kävellä kiivaasti edestakaisin. Äkkiä hän pysähtyi: „Sinun sydämettömyytesi ja ymmärtämyksen puutteesi ovat herättäneet huoleni. Ja ijankaikkiset rahanpyyntösi! Saamamiesteni nälkäisen susilauman tavoin ympäröidessä minut tunnen, ettei elämä ole enempää elämisen arvoinen”.
„Niin, no, kapteeni Bevan”, vastasi kaunis nainen jäätävällä kylmyydellä. Myrskyä ennustava ilme hänen silmissään kasvot yhä. Hänen yrityksensä hallita itseään oli jyrkästi vastakkainen hänen kiivaudelleen. „Kun sinulla kerran on kaikki niin selvänä, niin miksikä et sitten päätä päiviäsi?”
„Olen kai pelkuri raukka, otaksun”, lausui mies.
„Kuinka luulet voivasi elää, jos sinulla ei ole mitään, jota varten eläisit?”
„Sitä en tiedä, enkä siitä välitäkään. Vaikka mitä hyvänsä ennenkuin tällaista elämää kullatussa helvetissä. Elää komeasti, ilman äyriäkään! Minä uhmaan sitä. Kuuletko?”
Miehen kiihtynyt mielentila ei näyttänyt asettuvan. Nainen sitävastoin oli melkein yhtä tyyni kuin marmoripatsas. Hän oli erittäin kaunis terävine piirteineen, ei enempää kuin kolmekymmentäviisivuotias, mutta näytti ehkä nuoremmalta. Mies oli luultavasti kahdeksan tai yhdeksän vuotta vanhempi. Olkapäitään kohottaen vastasi nainen viimeiseen kysymykseen:
„Kenenkä on syy, että olemme ilman rahoja?”
„Sinun”, sähisi mies. Hänen silmänsä hehkuivat siitä raivosta, joka kiehui hänessä.
„Hyvin kauniisti sanottu”, kuului vastaus, joka seurasi uutta olkapäitten kohotusta. „Mitä tahdot minun nyt tekevän?” Ensi kerran tuntui äänessä olevan lämpöä. „Rupeanko pesemään pyykkiä? Ryhdynkö apuvaimoksi? Vai myymään ohjelmia teatterissa? Laskeutua loistosta ja ylellisyydestä köyhyyteen vain siitä syystä, että olet hävittänyt kaikki rahamme ja ettet tahdo mitään tehdä ansaitaksesi uusia”.
„Mitä Herran nimessä sitten tahtoisit minun tekevän?” kysyi hän.
„Sinun tulisi käyttää suuria mahdollisuuksiasi. Miehellä sinun kykyinesi ei ole oikeutta olla köyhä”.
„Sitä en olisikaan, jos olisit vähemmän vaativainen”, vastasi mies liikutettuna.
„Niin, se on selvää. Työnnä vaan kaikki syyt minun niskoilleni. Se on tavallisesti miesten tapa. Niin et kuitenkaan ole aina ajatellut. Kuka on tehnyt minut vaativaiseksi, kuka kunnianhimoiseksi, ellet sinä. Et sinäkään mikään pyhimys ole”.
„Sen myönnän kernaasti”, vastasi hän kiivaasti. „Mutta nyt tästä täytyy tulla loppu. Tytön tähden olen näytellyt pyhimystä”.
„Ja Marien sekä minun on nyt jätettävä sinut?”
„Niin”.
„Ja aikomuksenasi on hävittää koti?”
„Niin”.
Nainen painoi sähkökelloa. Kaikki ulkonaiset jäljet liikutuksesta olivat kadonneet. Hännystakkinen palvelija näyttäytyi ovella.
„Pierre”, sanoi hän. „Käske neiti Marie heti tänne”. Mies kumarsi ja lähti.
„Mitä tämä merkitsee?”, kysyi kapteeni Bevan käheällä äänellä.
„Tahdon, että Marie omasta suustasi kuulee päätöksesi, ja että hän tietää peruuttaa lupauksensa kreivitär Gracciolin kutsuihin tänä iltana sekä kuulee myös, ettei siitä juhlasta, jonka aioimme pitää hänen ensi viikolla täyttäessä seitsemäntoista vuotta, tulekaan mitään. Tahi toisin sanoen, että sinä aiot ottaa paikan jostakin konttorista tai ruveta puotiapulaiseksi, samalla kuin hän ja minä saamme hakea työtä jostakin pesutuvasta tai neulomosta”.
Mies vapisi naisen pelottavan uhman alaisena. Hän pani kädet kasvoilleen ja mietti. Äkkiä aukesi ovi ja kimeä nauru täytti huoneen.
„Isä, äiti, sanokaa, mitä tällaiset kiireelliset kutsut merkitsevät?” Sitten huomasi hän vanhempainsa vakavat ilmeet ja ymmärsi jotain olevan hullusti. Hänen suloiset tytönkasvonsa muuttuivat totisiksi ja hän lausui: „Mistä on kysymys?”
Kapteeni Bevan vaipui tuoliin ja painoi päätään pöytää vastaan.
„Se merkitsee”, sanoi nainen katkeralla äänellä, „että sinun kunnon isäsi, joka tähän saakka on ollut kirkkaasti kimalteleva tähti seurapiireissä, aikoo nyt jättää loistavan asemansa, ja että sinusta ja minusta on tuleva pesuakkoja tai neulojattaria”.
Marie nauroi epäilevästi.
„Sehän on vain pilaa?” huudahti hän ja päästi naurun.
„Siinä ei ole nauramisen aihetta, lapseni”, sanoi, hänen äitinsä totisena. „Isäsi on ilmoittanut minulle, ettei hän enää milloinkaan halua tavata sinua tai minua”.
Pari silmänräpäystä seisoi tyttö kuin salaman lyömänä. Hänen säteilevät silmänsä siirtyivät äidin kylmästä, syyttävästä katseesta isän taivutettuun, vapisevaan olemukseen. Hänen silmänsä täyttyisi kyynelillä, hän asetti kätensä isän kaulalle ja nyyhkytti: „Isä, isä, mitä tämä kaikki merkitsee? Sinä ja äiti olette ehkä riidelleet, se on mahdollista, mutta eihän ole totta, ettet tahdo nähdä minua enää?”
Kapteeni Bevan painoi tytärään rintaansa vastaan. Hän työnsi takaisin hiukset valkoiselta otsalta ja suuteli häntä kerran toisensa jälkeen.
„Jumala tietää, Marie, että sydämeni murtuu, jos minun täytyy sinut jättää”, sanoi hän, »mutta sinun täytyy kuulla totuus. Täytät muutaman päivän kuluttua seitsemäntoista vuotta. Näinä vuosina et ole vielä koskaan tullut tietämään, mitä sana 'köyhyys' merkitsee. Mikään todellinen suru ei ole vielä milloinkaan synkistänyt tietäsi. Ja kuitenkin olen jo vuosikausia ollut melkein rutiköyhä. Elämäni on ollut kullattua valhetta. Kaikesta kovuudesta ja yltäkylläisyydestä, mitä näet ympärilläsi, on meidän kiittäminen saamamiehiämme. Nyt ovat mahdollisuudet lopussa ja sudet janoovat vertani”.
Tyttö nosti päätä ja katseli isän murtuneita piirteitä. Hän oli kalpea ja silmät kyynelten kostuttamat.
„Mutta isä rakas, sinä, joka olet niin taitava ja kyvykäs”, sanoi hän teeskentelemättömästi, „mikset käytä suuria kemiallisia lahjojasi. Ja anna minun asettua teatteriin. Sitä olen niin kauan toivonut. Tiedät, kuinka ääntäni ylistetään, ja kaikki tuttavamme ja peilini sanovat minulle, että ulkomuotoni on edullinen”.
Kapteeni Bevan syleili tytärtään. Hän koetti saavuttaa tasapainoaan. Asettaen kädet tytärensä olkapäille, sanoi hän häntä silmiin katsoen: »Ei, pieni rakastettuni, teatteriin et saa mennä. Ainakin sinun pitää jäädä puhtaaksi ja hyväksi. Elä kysy minulta enempää. Unohda nämä hetket. Viimeaikaiset murheeni ovat tehneet, minusta melkein hullun. Ja kun aamulla olin haasteiden ja velkomuskirjeiden ympäröimänä, tuntui siltä, etten kestä enää pitemmälle”.
„Mutta etkö siis ole rikas enää kauemmin?” kysyi Marie salaperäisesti hymyillen.
„Rikas”, vastasi isä katkerasi nauraen. „Minäkö rikas. Kaukana siitä”.
Aivan tähän saakka oli rva Bevan istunut kuin puolueettomana kuuntelijana isän ja tyttären välisessä selvittelyssä, vaikkakin puhuva hymy oli leikkinyt hänen suupielissään. Nyt hän meni Marien luo, laski kätensä hänen päällensä ja sanoi:
„Nyt olet saanut jotain oppia, lapseni. Sinun ei kuitenkaan tarvitse panna sitä sydämellesi. Mene nyt huoneesesi ja anna isän ja äidin selvittää asia levossa ja rauhassa”. Marie suuteli isäänsä ja äitiänsä. Hän oli suuresti liikutettu. Hän ei voinut puhua. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän poissa. Rva Bevanin silmät loistivat. Hän tiesi saavuttaneensa voiton. Hänen keksintönsä tuoda Marie näyttämölle, oli onnistunut. Hän oli tiennyt jo aikaisemmin valmistautua siihen draamalliseen näytelmään, joka nyt oli esitetty. Pitemmän ajan oli hän seurannut tapausten kulkua ja tiesi ratkaisun lähenevän. Hän oli nyt tyytyväinen tietäessään saaneensa otteen miehestään.
Vaasa 24.4.1925.
