Rakkautta ja petosta
Kirj. Dick Donovan
(„Vaasan” suomennos)
Kymmenes luku
Eräs ilmoitus
Marien koko aika New-Yorkissa oli kulunut huveihin ja nautintoihin. Tiffanyn välityksellä oli hänellä ja isällään ollut tilaisuus päästä kosketuksiin New-Yorkin ylhäisimpien piirien kanssa. Herra Tiffany oli eläytynyt hänen ajatuksiinsa. Hän piti tytöstä erinomaista huolta, mutta ei puhunut koskaan rakkaudesta, ja Marie arvelikin hänen seurustelevan vain aikansa kuluksi. Hän tunsi itserakkautta Tiffanyn tapailuista, sillä hän oli kypsynyt mies, mies, joka jotain merkitsi ja oli rikas. Osakseen tulleesta ihailusta huolimatta ei Marie kuitenkaan ajatellut rakkautta.
Samana päivänä, jolloin Tiffany oli kertonut traagillisen historiansa, oli hän kutsunut Marien, hänen isänsä ja eräitä muita ystäviään Hudsonvirralle, jossa he söivät aamiaista eräässä kuuluisassa hotellissa, joka sijaitsi luodolla, josta oli ihana näköala ja jonka edustalla sijaitsi valtava vesiputous. Heti aamiaisen päätyttyä kutsui Tiffany tytön erilleen ja sanoi:
„Tekisittekö minulle erään palveluksen, jos pyytäisin?”
„Kernaasti, jos voin.”
„Antakaa muitten mennä putoukselle ja jääkää itse luokseni.”
„Sepä lystikäs pyyntö. Miksikä jäisin tänne teidän kanssanne?”
Tiffany tunsi itsensä hieman noloksi vastauksen johdosta. Hän oli odottanut ymmärtäväisempää vastausta.
„Ei mistään erikoisesta syystä. Jos mieluummin tahdotte mennä muitten mukana, niin ei tietysti siihen ole estettä.”
Jokin hänen äänessään kosketti Marieta. Hän oli vakavampi kuin milloinkaan ennen. Marie katsoi parhaaksi lausua:
„Jos todella haluatte minun jäävän, niin teen sen kernaasti.”
Hänen uteliaisuutensa oli herännyt, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä oli tuleva. Isällä ei ollut mitään muistuttamista jäämistä vastaan. Hän ei ollut sokea, vaikka tytär sitä olikin. Muut poistuivat; Marie ja Tiffany istuutuivat mukavasti virralle avautuvalle ulkonemalle. Hetken oli Tiffany vaiti, hänen silmänsä olivat kiinnitetyt virran toisella puolella olevalle vuorelle. Sitten kääntyi hän tytön puoleen, alkoi puhua ensirakkaudestaan ja avioliitostaan, sitä seuranneesta kaksinkertaisesta surusta, ja pyysi häntä lopuksi vaimokseen. Hänen rakkaudentunnustuksensa hämmensi aluksi tytön. Muuan muisto heräsi uudelleen hänen mieleensä. Hän oli liikutettu. Tiffany tarttui hänen käteensä, mutta hän veti sen pois.
„Se tuli niin äkkiä”, sanoi hän hiljaa.
„Niin, se tulee äkkiä”, vastasi Tiffany värisevällä äänellä. „Minun ei olisi pitänyt pitää niin kiirettä. Mutta, Marie, viikkokausia olet sinä askarrellut mielessäni. Olet herättänyt nuoruuden unelmani.”
„Minä minä pelkään, että olen menetellyt tyhmästi”, sopersi Marie.
„Kuinka niin?”
„Antamalla teidän tavata minua.”
„Niin, mutta mitä sitten siitä ajattelitte?”
„Luulin sen olevan teistä hauskaa. Että vain leikittelisitte kanssani.”
„Jumalani, Marie, kuinka olen onneton.”
„Minusta on tavattoman ikävää, etten ole ymmärtänyt teitä.”
„Älkää välittäkö siitä mitä on ollut. Nyt ette voi enää minua väärin ymmärtää. Minä rakastan teitä, rakastan sydämestäni ja sielustani. Olen rikas. Jonakin päivänä tulen vielä rikkaammaksi. Vain eräs elämä, hyvin vanha elämä erottaa minua miljoonaomaimudesta. Teen kaiken, mitä rakkaudella, rukouksilla ja rikkaudella voi hyväksenne tehdä. Jos rakkaus ja rikkaus voivat tehdä teistä onnellisen, niin ette koskaan ole silmänräpäykseksikään tuntemaan surua. Matkustelemme ympäri avaraa maailmaa. Täytämme kaikki toiveemme. Puhu minulle. Sano jotain. Oi, Marie, kunpa tietäisitte, että tulevaisuuden onneni riippuu teistä.”
Marien sydän läpätti voimakkaasti. Hänen silmänsä peittyivät kuin sumuun. Valtavassa valosäteessä ilmestyivät Wilfredin kasvot, ja lupaus kaikui hänen korvissaan. Omatunto tuntui sanovan: „Sinä rakastat häntä, muista lupauksesi.” Toiselta puolelta oli Tiffany saavuttanut hänen mieltymyksensä. Hän oli ollut hyvä ja ystävällinen. Kuinka voisi nainen unohtaa sellaista? Lisäksi puhui hän miljoonista. Miljoonista! Hän istui hiljaa, ajatuksensa risteillessä niin kauan, että Tiffanyn maltti alkoi loppua.
„Pelkään tehneeni väärin”, sanoi hän. „Olin kyllin hupsu uskoakseni saavuttaneeni ainakin teidän luottamuksenne.”
„Sen olette varmasti saavuttanut”, huudahti Marie hädissään.
„Siihen saakka on kyllä kaikki hyvän, mutta esiintymisestänne päättäen ei minulla olisi ollut oikeutta tehdä kysymystäni.”
„Älkää olko julma”, sanoi Marie katse alas painuneena.
„Jumala on todistajanani, etten voisi olla teitä kohtaan julma, vaikka tahtoisinkin. Mutta unohtakaamme nämä surulliset asiat. Unohtakaa, mitä olen kysynyt, jos voitte. Pyydän anteeksi.”
Hän nousi surullisena. Vain vaikeasti kykeni hän hallitsemaan itseään.
„Herra Tiffany”, sanoi Marie epäröiden.
„Mitä?”
„Ettekö ettekö tahdo istua?”
Tiffanyn silmien surullinen ilme katosi ja toivo alkoi palata. Marie asetti kätensä hänen käsivarrelleen, mutta muutamia minuutteja kului ennenkuin hän uskalsi kohdata Tiffanyn katseen.
„Älkää olko vihainen tai epäystävällinen minulle”, pyysi hän vastustamattomasti hymyillen. Kyynelöityneet tummat silmät olivat pelkkää rukousta. Tiffany suuteli hänen pientä kättään ja vastasi:
„Marie, epäystävällinen en voi olla enkä myöskään suuttunut. Pelkään ilmaisseeni rakkauteni liian aikaisin. Te olette nuori ja niin täynnä elämäniloa, ettette voineet ottaa tunnustustani vakavalta kannalta. Teidän kauneutenne on pyhimysmäistä ja sitä täydentää niin moni muu seikka, ettei minulla, keski-ijän miehellä ja leskellä ole oikeutta uskoa teidän valitsevan minua suuresta joukosta. Olen hätäillyt ja saanut rangaistukseni.”
„Nyt ette tee oikeutta itsellenne”, vastasi Marie. „Sanoin en voi kuvata, kuinka olen arvioinut ystävällisyytenne. Kukaan muu ei ole tehnyt minuun vähintäkään vaikutusta.”
Tiffanyn silmät loistivat. Hän painoi hänen kättänsä, taivutti päänsä niin alas, että heidän huulensa melkein koskettivat toisiaan.
„Voinko käsittää tämän niin”, sanoi hän melkein kuiskaten, „ettette ole välinpitämätön minusta?”
„Kuinka voisin sitä olla?”
„Voinko sittenkin toivoa, Marie?” hän melkein huusi ilosta.
„Antakaa minun ajatella asiaa. Olen nyt niin hämmästynyt.”
„Kyllä, mutta muistakaa sitä jännitystä, jossa minun täytyy elää.”
„Saanko ajatella huomiseen saakka?”
»Viikon, kuukauden, rakkaani.”
„Vain huomiseen”, lausui hän.
Tiffany suuteli häntä ensi kerran ja syleili häntä. Sitten kulkivat he alaspäin, Tiffany nähtävästi täysin onnellisena, mutta Marie aivan liikutettuna. Jos hän vain voisi unhottaa tapaukset ja lupaukset Pariisissa, niin olisi kaikki hyvin. Mutta sitä hän ei voinut.
Saman päivän iltana kysyi isä, mitä asiaa Tiffanyllä oli ollut. Marie epäili aluksi puhua, mutta huomasi sitten isänsä kasvoista hänen aavistavan asian.
„Hän pyysi minua vaimokseen”, sanoi hän avomielisesti.
„Entä mitä vastasit?”
„En voinut siihen vielä vastata mitään.”
„Mitä Herran nimessä sinä sanot. Mies kylpee jo nyt kullassa ja tulee miljonääriksi jonakin päivänä. Siinä ei ole mitään ajattelemisen aihetta.”
„Isä, raha ei vielä merkitse koko maailmaa.”
„Kyllä, ole varma, että niin on asianlaita. Jos sinulla ei ole rahaa, ei kannata elääkään. Köyhänä olo merkitsee melkein samaa kuin rikoksen teko. Rikas uhmailee köyhää. Rahat ovat hallinneet maailmaa niin kauan kuin se on ollut olemassa. Minulla ei ole halua tulla köyhäksi, ymmärrätkö? Sinun täytyy suostua Tiffanyn pyyntöön tai muuten on kaikki lopussa meidän välillämme.”
Marie vietti unettoman yön. Hänen nuoruutensa ja muuten iloinen luontonsa ei voinut pelastaa häntä siltä. Hän ei tajunnut sen päätöksen merkitystä, joka hänen oli tehtävä. Isän huomautukset siitä, ettei elämällä, ole mitään merkitystä ilman rahoja, soivat alituisesti hänen korvissaan. Niin paljon tunsi hän jo elämää, että tiesi niissä sanoissa olevan paljon totta. Tavatessaan seuraavana aamuna isänsä, sanoi hän:
„Isä rakas, älä ole levoton Tiffanyn suhteen, annan hänelle vastauksen tänään.”
„Sinä siis tahdot ruveta hänen vaimokseen?”
„Kyllä.”
Kapteeni Bevan hymyili. Aamiaisen jälkeen istui hän puutarhassa nojatuolissa sikari hampaissa ja unelmoi miljoonista. Heti sen jälkeen lähtivät Tiffany ja Marie vaunuissa ajelulle. He säteilivät ilosta ja onnesta. Väliaamiaiselia näytti Marie isälleen puhtaimmilla timanteilla kaunistettua, kallisarvoista kihlasormusta.
Kolmen viikon ajan olivat nuorikot tavattoman onnellisia. Marien mielestä olivat kohtaukset Bologne-metsässä jo siihen määrään häipyneet, etteivät ne enää tehneet hänen mieltään levottomaksi. Tiffany koetti olla hänelle kaikin tavoin mieliksi, mitään ei saanut puuttua. Mutta äkkiä ilmestyi miina hänen jalkainsa alle. Poliisimestari, jonka hän hyvin tunsi, saapui eräänä päivänä hänen luokseen.
„Herra Tiffany”, sanoi tämä, „minulla on varsin epämiellyttävä velvollisuus täytettävänä. Olette yksi kauppamaailmamme sieluista ja gentlemanni, jonka kunniaa vastaan kellään ei ole oikeutta juonitella. On välttämätöntä, että olette varuillanne.”
„Mitä se merkitsee, mistä on kysymys? Aikooko joku puijata minua?”
„Minulle on kerrottu, että teillä on aikomus mennä avioliittoon erään kapteeni Bevanin tyttären kanssa.”
„Entä sitten?”
„Velvollisuuteni vaatii ilmoittamaan, että olemme saaneet Lontoon poliisilta ilmoituksen, että kapteeni Bevanin — nimi on keksitty — kuuluu kansainväliseen petkuttajain liigaan, ja että hän on meidän valvontamme alaisena. Tyttö, jota hän kutsuu tyttärekseen, on luultavasti hänen taitava avustajansa, ja Bevan ei ole mikään kapteeni; hänen luullaan olevan erään virastaerotetun raastuvannotarin.”
Vaasa 11.6.1925