Rakkautta ja petosta
Kirj. Dick Donovan
(„Vaasan” suomennos)
Kahdeskymmenesseitsemäs luku
Sinetti murretaan
Leonardin ensimmäisiä tehtäviä oli, saadakseen tietoja Marie Bevanista, turvautua yksityisetsivän apuun. Hänelle suositeltiin erästä Gilbert Wargrave -nimistä miestä, jonka sanottiin saaneen ennätyksen „kadonneiden” löytämisessä. Kaikista ponnistuksista ja kustannuksista huolimatta ei onnistuttu löytämään jälkeäkään. Kolme pitkää, väsyttävää kuukautta kestivät etsiskelyt. Salaisuus ei kohottanut verhoaan. Marie Bevan oli poissa — poissa — mutta missä? Sulhasmiehen sydämessä kaikui alituiseen: „missä?” Hänestä näytti nyt siltä, ettei arvoitukseen koskaan tulisi ratkaisua, ja sitäpaitsi alkoivat hänen tunteensa kylmentyä. Kielteinen tulos, johon äärimmäiset ponnitukset olivat johtaneet, masensi hänen mielensä.
Hän koetti nyt eläytyä siihen tietoisuuteen, ettei mitään ollut tehtävissä. Mutta jonkunlainen tyhjyyden tunne, kaipaus, ääni, joka alituisesti soi hänen korvissaan: Marie! Marie! todisti, että vaikka hän kuinka koetti unohtaa hänet, hän ei siinä onnistunut koskaan.
Se päivä oli alkanut sarastaa, jolloin Wilfredillä oli oikeus murtaa sen kirjeen sinetti, jonka kreivitär Graccioli oli testamentannut hänelle. Nyt ei enää ollut mitään syytä, joka olisi pidättänyt häntä tulemasta tietoiseksi siitä salaisuudesta, joka oli niin huolellisesti häneltä useita vuosia kätketty. Hän valitsi iltahetken arvoituksen ratkaisemiseksi. Ei ollut mahdotonta, että se, mitä hän nyt tulisi tietämään, vaikuttaisi ratkaisevasti hänen onneensa.
Hän asui siihen aikaan Richmondissa. Sen suurissa, hiljaisissa puistoissa tunsi hän itsensä vähemmän yksinäiseksi kuin Lontoon suuressa ihmisvaltameressä.
Samana päivänä, jolloin hän oli päättänyt ottaa selvän kirjeen sisällöstä, oli hän ollut pakotettu viipymään kaupungissa tavallista kauemmin. Hän oli etsinyt Wargraven aamulla, mutta oli tämä ainoastaan uudistaa samaa, mitä niin monta kertaa tätä ennen: hän ei ollut saanut Mariesta mitään tietoja. Sitten oli Leonard käynyt sen asianajajan luona, joka hoiteli hänen asioitaan. Jätettyään tämän oli hän tavannut erään nuoren ammattitoverinsa ja käynyt hänen sairaalassaan. Päivä oli ollut pilvinen ja ikävä tiheine sadekuuroineen ja tuulenpuuskineen. Leonard oli iloinen voidessaan jättää Lontoon ja saapuessaan takaisin hiljaiseen Richmondiin.
Siistittyään itsensä saippualla ja vedellä ja muutettuaan vaatteitansa, söi hän päivällisensä. Sen jälkeen meni hän makuuhuoneeseen ja otti esille laatikon, jossa sinetöity kirje oli. Hän tunsi itsensä syvästi liikutetuksi. Hänellä oli kaukainen aavistus jostakin tulevasta onnettomuudesta. Salaisuus, joka häntä oli ympäröinyt, oli nyt poistumassa, mutta eiköhän se tapahtuisi hänen mielenrauhansa ja tulevan onnensa kustannuksella? Kreivitär oli maannut haudassa jo kolme kuukautta, mutta tänä yönä oli hän, vaikka olikin kuollut, puhuva hänelle.
Vaasa 8.9.1925.