Rakkautta ja petosta
Kirj. Dick Donovan
(„Vaasan” suomennos)
Neljästoista luku
Erotetut
Viikon kuluttua siitä, kun Marie Bevan oli lähettänyt kirjeensä Lontooseen, saapui Wilfred Leonard Pariisiin. Hän lähetti heti sanan Marielle ja sopi kohtauksesta vanhalla tapailupaikalla Bologne-metsässä. Tyttö tuli yllätetyksi ja iloiseksi. Hän pukeutui nopeasti sekä lähti ulos sanomatta mitään kotiinjääville. Hänestä tuntui hieman omituiselta viime kuukausien järkyttävien tapausten jälkeen tavata Wilfrediä, mutta hänellä ei ollut epäilystäkään siitä, että seikkailu Tiffanyn kanssa oli alunpitäen ollut vain ohimenevää laatua ja että Wilfred oli ainoa hänelle mahdollinen mies. Marien saapuessa metsään käveli Wilfred jo siellä edestakaisin.
Oli pimeä ilta ja talvimyrsky vonkui lehdettömien puiden välistä. Mutta rakastuneihin ei talvenkaan myrskyt pysty. Säkenöivällä tarmolla sulki Wilfred nuoren tytön syleilyynsä ja suuteli häntä kerran toisen jälkeen. Antautuen uudestaanheränneen rakkautensa valtoihin, liitti Marie kätensä Wilfredin kaulaan ja sopersi yhtenään, niinkuin taivaallisia iloja unelmoiva:
„Oi, Wilfred, Wilfred, kuinka iloinen olenkaan nähdessäni sinut jälleen!”
„Marie”, vastasi hän, „sinun kirjeesi on pelastanut minut.”
„Pelastanut sinut, mistä sitten?”
„Joutumasta kadotukseen.”
„En oikein käsitä, mitä tarkoitat, rakkaani.”
„Tule, tule, niin kävelemme vähäsen. Ehkä joku vakoilee meitä. Tule, niin saat tietää kaikki.”
Marie oli puettu turkisreunaiseen päällystakkiin. Varovaisuuden vuoksi nosti Wilfred sen lämpimän kauluksen hänen kaulalleen. Hänen tunteensa alkoivat purkautua syvällä huokauksella, ilon huokauksella. Hän talutti Marieta käsivarresta ja pusersi pientä, käsineen peitossa olevaa kätöstä omaansa vastaan. Muutamia minuutteja kulkivat he hiljaa. Vähitellen hän rauhoittui ja sai puhekykynsä takaisin. Hän puhui korkealla äänellä, ikäänkuin hän olisi ollut vihainen.
„Kreivitär valehteli minulle”, alkoi hän, „valehteli häpeällisesti. Saat tietää kaiken. En voi sitä salata, vaikka tiedänkin, että se tulee koskemaan sinuun. Hän sanoi, että isästäsi ja äidistäsi kulkee kummallisia huhuja, ettei isälläsi olisi oikeutta kutsua itseään kapteeniksi ja että luullaan Bevanin olevan tekaistu nimi. Äitiäsi vastaan heitti hän peittelemättä syytöksiä. En voi niitä sinulle kerrata. Jos kymmenesosakaan niistä on totta, täytyy äitisi olla kauhea ihminen. Mutta mikä eniten minua järkytti, oli se, että hän sanoi sinun lakanneen välittämästä minusta ja matkustaneen ulkomaille mennäksesi naimisiin. Sinun vaitiolosi tuntui vahvistavan hänen sanojaan. Kun viikko toisensa jälkeen kului saamattani rivilläkään tietoa sinusta, sanoin itselleni, että sinä olit petollinen. Suo minulle anteeksi, että olen silmänräpäyksenkin epäillyt sinua. Olet ollut minulle uskollinen. Eikö niin, ja kreivitär on valehdellut.”
Hänen kärsimystä ilmaisevat sanansa aiheuttivat Mariessa kylmän väristyksen. Hän lausui hiljaa:
„Muista, Wilfred, että kreivitär on aina koettanut olla minulle kuin äiti.”
„Niin, niin, sen kaiken tiedän, mutta ei edes äidillä ole oikeutta tehdä pojastaan hullua. Minä syytän kreivitärtä valheesta. Hän on puhunut häpeällisesti vanhemmistasi, hän on samalla puhunut pahaa sinusta. Miksi, sen vain jumala tietää. Minun elämääni on yhdistetty joku kamala salaisuus enkä minä saa siitä koskaan selvää. Uskon lopuksi tulevani kiroomaan hänet.”
„Älä sano niin. En tahdo kuulla sinun puhuvan siten.”
„Niinpä kyllä, ehkä en puhukaan hänestä siten, koska hän on aina ollut hyvä minulle, mutta miksi hän panettelee sinua?”
„Wilfred, hän ei ole panetellut minua”, sanoi Marie. „Kasvatusäitisi puhe oli kai tarkoitettu vain pelotuslaukaukseksi, mutta mitä hän sinulle on sanonut, on likipitäen totta.”
Wilfred irroitti kätensä hänen kädestään ia huudahti säikähdyksestä.
„Pysy rauhallisena pari minuuttia, ja saat tietää kaiken, rakkaani”, jatkoi hän. Sitten kertoi Marie hänelle surullisena ja hiljaisella äänellä tapaukset New-Yorkissa ja niiden traagillisen lopun. Hän ei jättänyt mitään sanomatta. Wilfred oli vaipunut ajatuksiinsa ja molemmat olivat vaiti, kunnes Marie huudahti:
„Oi, Wilfred, älä ole minulle vihainen. Anna minulle anteeksi. Ajattele asemaani New-Yorkissa ja sitä vaikutusvaltaa, mikä isälläni oli minuun.”
„Vihatako sinua, Marie”, lausui hän. „Kuinka voisin vihata sinua, rakkaani. Mutta ajatus siitä, ettet olisi pitänyt lupaustasi, teki minut melkein hulluksi, ja kun kreivitär ehdotti, että matkustaisin Lontooseen, suostuin siihen ja päätin työllä tappaa muistosi. Sitten tuli kirjeesi. Se oli kuin tervehdys taivaasta ja minä vannoin, ettei mikään saa estää minua tapaamasta sinua, sillä minä tunsin, että puheet sinusta olivat vääriä ja että sinä edelleenkin rakastit minua.”
„Niin, Wilfred, minä rakastan sinua. Sinun oli sydämeni silloinkin, kun kihlauduin Tiffanyn kanssa.”
„Älä ajattele sitä enää. Se on unohdettu ja nyt meillä taas on toisemme. Jos sinä rakastat minua, niinkuin uskon, niin mikään ei voi meitä eroittaa.”
„Minä rakastan”, oli Marien vastaus. Hän nojautui yhä lähemmäs Wilfrediä ja vielä kerran heidän huulensa tapasivat toisensa.
Ensi kerran elämässään tunsi Marie itsensä todella onnettomaksi. Pahat huhut hänen vanhemmistaan koskivat häneen kipeästi. Pienet huomiot, joille hän ei tähän saakka ollut antanut vähintäkään merkitystä, esiintyivät nyt syyttävinä ja todistavina. Ja niinkuin kohtalon käsi olisi tahtonut osoittaa, sai hän muutamia tunteja sen jälkeen kuin oli tavannut Wilfredin, käsiinsä kirjeen, joka vakuutti hänet pahimpien epäluulojensa paikkansapitäväisyydestä. Isä oli paraillaan laboratoriossa kokonaan syventynyt Argaven antamien matkakreditiivin ja shekkien väärentämiseen. Eräs laukku, joka oli ollut mukana Amerikassa, oli vielä purkamatta ja hänen äitinsä kehoitti tyhjentämään sen ja ripustamaan vaatteet naulakkoihin. Tätä tehdessään osui hänen silmiinsä muutamia kirjeitä. Hän ei olisi kiinnittänyt niihin sen suurempaa huomiota, ellei hän olisi ollut tuntevinaan erästä käsialaa. Se oli kirje, jonka Tiffany oli lähettänyt Bevanille New-Yorkin hotellissa.
Marie luki sen kauhun vallassa. Ei ikinä hän olisi uskonut isänsä luonteesta niin alhaista. Sen sijaan, että Tiffany olisi ollut petollinen Marielle, olikin se juuri hänen oma isänsä, joka oli antanut aiheen onnettomaan tekoon. Tämän seikan olisi hän ikuisesti salannut tyttäreltään, jollei kirje sitä nyt olisi ilmaissut.
Sillävälin oli Wilfred puhunut kasvatusäitinsä kanssa. Kreivitär ei ollut tahtonut uskoa silmiään nähdessään hänen astuvan huoneeseensa. Käyttääksemme kuvaavaa sananpartta, oli hän kuin salaman lyömä. Wilfredin kasvojen leima osoitti hänen olevan kiihdyksissä ja hänen ensimäiset sanat jo koskivat häneen.
„Käsitän kyllä, että olette hämmästynyt minut nähdessänne”, alkoi hän, „mutta minä olen tullut vaatimaan erästä selitystä. Olette pettäneet minua halpamaisesti ja häpeällisesti.”
„Kiittämätön”, vastasi kreivitär suuruksissaan, „kuinka voit tulla sanomaan sellaista minulle?”
„Otan joka ainoan sanani takaisin ja teidän jalkainne juuressa pyydän anteeksi, jos myönnätte kaiken, mitä olette sanoneet Marie Bevanista ja hänen vanhemmistaan, olevan valhetta.”
„Vai niin, sitäkö asia koskee. Nyt ymmärrän. Mutta Wilfred, Wilfred, oma poikani, oletko aivan järjiltäsi? Voitko unohtaa, mitä olen sinulle ollut? Olen valvonut tähtesi, antanut sinulle äidillistä rakkautta, ja sinä kohtelet minua tällä tavalla. Sinun pitäisi hävetä.”
Wilfred tuli liikutetuksi hänen murheestaan ja sanoi rauhoittuneena:
„Äiti, minä rakastan Marieta, ja aion ottaa hänet vaimokseni.”
Kreivitär yskäsi levottomana.
„Sitä et saa tehdä, et saa tehdä. Jumalan tähden, älä tee sitä.”
„Miksikä ei? Mikä kauhea salaisuus siinä piilee?”
„Älä sitä nyt tiedustele. Niin paljon voin sinulle sanoa, että jos sinä menet naimisiin, tulet tuottamaan ikävyyksiä sekä itsellesi että minulle.”
„Oi, äiti”, rukoili hän, „olette olleet niin hyvä ja ystävällinen minulle; miksikä olette nyt niin julma?”
„Olen julma itsesi tähden, sinun omaksi hyväksesi. Anna arvoa minun toivomuksilleni. Anna minun ohjata sinua. En ajattele sinun parastasi ainoastaan nyt, vaan aina tulevaisuudessakin. Heitä ajatuksistasi tuo tyttö. Unohdat hänet kyllä pian.”
„En koskaan, en koskaan”, huudahti hän. „Rakastan häntä kaikesta sydämestäni ja sielustani.”
„Tahdon sanoa sinulle, Wilfred, että jos otat Marie Bevanin vaimoksesi, niin silloin murskaat sydämeni.”
Wilfred hymyili katkerasti ja epäilevästi.
„Silläkin uhalla tulee Mariesta puolisoni.”
„Onko se vakaa päätöksesi?”
„Se on päätökseni.”
„Eikö mikään voi sitä muuttaa?”
„Ei mikään.”
„Mene sitten, tuossa on ovi. Älä enää koskaan palaa tänne. Frangiakaan et saa enää minulta. Elämäsi tulee katkeraksi, etkä koskaan saa ratkaisua salaisuuteen. Olen tehnyt velvollisuuteni. Olen tuhlannut sinulle äidillistä rakkauttani ja nyt, kun olet täysikasvuinen, maksat sen iskemällä sydämeni pirstaleiksi.”
Kreivitär poistui huoneesta niinkuin ruumiillistunut aave. Wilfred seisoi hetken kivettyneenä. Hän kärsi sielullisia tuskia, sillä velvollisuus ja kuuliaisuus sitä naista kohtaan, joka oli hänet kasvattanut, taisteli hänen Marien suhteen tuntemansa rakkauden kanssa. Rakkaus voitti ja hän jätti talon kuin unissakävijä. Hän meni hotelliinsa, jossa tunsi itsensä niin herpautuneeksi, että hänen oli oltava vuoteessa kaksi päivää. Kolmantena päivänä lähetti hän kirjeen Marielle ja pyysi tämän tulla tapaamaan häntä. Lähetti palasi ilmoittamalla, ettei hän ollut tavannut nuorta naista. Seuraavana päivänä lähetti hän sanan uudelleen. Tulos oli sama, samoin kuin sitä seuraavana päivänäkin. Silloin joutui Wilfred epätoivon valtaan. Joko oli hänen tavattava Marie tai tultava hulluksi. Päättäväisenä meni hän Bevanin kotiin. Hän tapasi sekä rouva että herra Bevanin sangen liikutettuina. Marie oli kadonnut. Neljä päivää sitten oli hän lähtenyt ulos, ensin hävitettyään kaikki kirjeensä ja paperinsa, ja sen jälkeen ei häntä ollut näkynyt. Kaikki yritykset saada asiaan selvyyttä olivat epäonnistuneet.
Vaasa 19.6.1925.