Rakkautta ja petosta
Kirj. Dick Donovan
(„Vaasan” suomennos)
Kolmaskymmenesensimäinen luku
Hunnulla verhottu nainen
Oikeudenkäynti „Jim the Penmania” vastaan alkoi maaliskuussa Central Criminal Courtissa. Mielenkiinto juttuun oli tavattoman suuri.
Bevan oli muuttunut melkolailla vankeudessa olonsa aikana. Hänen hiuksensa olivat tulleet harmaammiksi ja kasvoille oli ilmestynyt ryppyjä. Hän käyttäytyi arvokkaasti ja katseli oikeussalissa levollisena ympärilleen. Tietoisena siitä, että nyt oli kysymyksessä hänen elämänsä, koetti hän silti olla pelottoman näköinen. Hän oli maailmalle osoittanut, ettei hän ollut mikään tavallinen rikollinen, ja kun hänen nyt oli vastattava taisteluhaasteeseen, tapasi hän vihollisensa kuin urhea mies ainakin.
Argave oli monessa suhteessa Bevanin vastakohta. Hän oli enemmän naisellinen ja arkaileva. Ne katseet, joita hän loi oikeuden jäseniin, muistuttivat karitsan rukousta teurastajalle, tämän paljastaessa veitsensä.
Bevanin puoliso herätti tietysti oikeudessa paljon huomiota. Saapuessaan oikeuteen oli hänen seurassaan mustiin puettu nuori nainen, jonka kasvoja peitti niin tiheä huntu, että sen läpi oli mahdotonta nähdä hänen kasvojaan. Tämä seikka herätti luonnollisesti tavatonta uteliaisuutta. Eräs puolustusasianajaja, joka luultavasti tiesi, kuka hän oli, hankki hänelle tuolin oman pöytänsä viereen, ja siinä tämä salaperäisyyteen verhottu nainen istui päivästä toiseen.
Myös rouva Smith oli surupuvussa. Hän näytti surulliselta ja masentuneelta. Kaikki ilo oli hänen elämästään kadonnut. Hänellä ei ollut koristuksia eikä sormuksia, lukuunottamatta vihkisormustaan ja erästä pientä jalokivisormusta. Hänen hieno ja arvokas esiintymisensä voitti kaikkien myötätunnon, mikä yhä nousi, kun syyttäjä sai hänet ilmaisemaan, ettei hän siihen silmänräpäykseen saakka, jolloin vangitseminen tapahtui, vähimmässäkään määrässä aavistanut miehensä oikeaa luonnetta. Hän ei tiennyt hänen entisyydestään muuta kuin että hän oli ollut naimisissa kerran aikaisemmin, että hänen vaimonsa oli kuollut Brasiliassa ja että hänellä oli tytär, jonka Bevan otaksui kuolleen. Enempää ei rouva ollut koskaan yrittänytkään saada tietoonsa. Hän tiesi, että hän oli tieteellisesti sivistynyt mies ja piti häntä varoissaan olevana gentlemannina.
Kun kaikki todistukset puoleen ja toiseen oli esitetty eikä kenelläkään enää ollut mitään lisättävää, alkoi tuomari laajassa lausunnossa tehdä yhteenvetoa siitä, mitä oli tullut ilmi. Hänen puheensa oli pitkä, harkittu ja johdonmukainen.
Kaikki tunsivat jonkunlaista helpotusta, kun hän lopetti ja juryn jäsenet jättivät salin. Jännitys oli nimittäin kolmantena päivänä kasvanut huippuunsa.
Puolen tuntia olivat oikeuden jäsenet poissa. Kun juryn jäseniltä kysyttiin, mihin päätökseen he olivat tulleet, vastasi puheenjohtaja:
„Yksimielisesti julistettu syyllisiksi.”
Bevan pysyi rauhallisena, mutta hänen kanssavankinsa lyyhistyi ja katseli epätoivoisena ympärilleen ikäänkuin armoa etsien. Vankien seistessä oikeuden edessä kuritushuoneeseen tuomittuina, ei tuomari enää pidättänyt sanojaan. Hän palasi heidän tavattomiin rikoksiinsa ja huomautti, että väärennyksestä vielä muutamia vuosia sitten tuomittiin kuolemaan. Sen jälkeen ovat ihmiset tulleet armeliaimmiksi. Kuitenkin määrää laki vieläkin jokseenkin kovan rangaistuksen. Tällaisia miehiä vastaan, sanoi hän, on yhteiskunnan suojeltava itseään, ja varotukseksi muille, jotka mahdollisesti olisivat valmiit seuraamaan esimerkkiä, tuomitaan kumpikin „karkoitettavaksi meren yli, kuollakseen siellä aikanaan luonnollisen kuoleman.”
Kun ne sanat, jotka tiesivät syyllisten lähettämistä maanpäälliseen helvettiin, tulivat tuomarin suusta, päästi nainen, joka istui hunnutettuna asianajajan pöydän luona, tuskallisen huudahduksen ja pyörtyi.
Vaasa 11.9.1925
