Rakkautta ja petosta
Kirj. Dick Donovan
(„Vaasan” suomennos)
Kolmastoista luku
Marie ottaa rohkean askeleen
Luonnollinen seuraus Parisista oleskelusta oli se, että Marie alkoi ajatella Wilfred Leonardia ja hänelle antamaansa lupausta. Yhtä luonnollista oli, että hän alkoi tuntea omantunnontuskia ajatellessaan ettei tuo lupaus ollut estänyt häntä kuulemasta toisen miehen rakkaudentunnustuksia. Tämä mies lepäsi nyt haudassa ja sama mielenkiinto, jota hän kerran oli tuntenut Leonardia kohtaan, virkosi uudelleen eloon; hän oli niin epävarma itsestään, että hän mietti kauan mitä hänen olisi vastattava, jos Wilfred alkaisi uudelleen puhua rakkaudesta. Myös kiusasi häntä jonkunlainen uteliaisuus siitä, mitä Wilfred oli mahtanut tehdä hänen poissaollessaan ja mitä hän nykyisin hommasi. Hän ei voinut kysyä sitä äidiltään, ja kun muutamia päiviä oli kulunut eikä hän „sattumalta” ollut tavannut Wilfrediä meni hän vieraskäynnille kreivitä Grassiolan luo. Kreivitär tuntui olevan iloinen nähdessään hänet jälleen ja vastaanotti hänet varsin sydämellisesti. Hän sanoi kuulleensa Marien paluusta sekä ihmetteli, ettei tämä aikaisemmin ollut käynyt tervehtimässä. Todellisella naisellisella uteliaisuudella kyseli kreivitär sitten Marien matkoja ja näkemyksiä.
„Minä tulen matkustamaan pois Pariisista”, sanoi kreivitär lopuksi.
„Minne sitten?”, huudahti Marie.
„Italiaan.”
„Seuraako Wilfred mukana?”
Tytön silmistä ja äänestä huomasi kreivitär, että hänen mielenkiintonsa edelleen kohdistui Wilfrediin.
„Wilfred on jo matkustanut, vastasi kreivitär pikaisesti.
„Italiaanko hänkin?”
Kesti muutamia silmänräpäyksiä ennenkuin kreivitär vastasi, mutta sitten sanoi hän aivan lyhyesti:
„Ei.”
Siinä tavassa, jolla ”ei”-sana lausuttiin, oli jotain, mikä kielsi enemmät kyselemiset.
Marie ei siis saanut tietää muuta kuin että Wilfred oli jättänyt Pariisin. Kukaan nuori nainen ei kuule levollisena, että se mies, jolle hän on antanut pyhän lupauksen, on hänet jättänyt, ja Marie kaikkein vähiten. Sillä ei ollut mitään tämän asian kanssa tekemistä, että hän itse oli äkkiä unohtanut Wilfredin ja oli valmis menemään naimisiin Tiffanyn kanssa.
Hänen asemansa tuntui sangen tukalalta, varsinkin kun hän ei tiennyt, miten hänen oli meneteltävä. Hän ei voinut pyytää apua ja neuvoa äidiltään, koska tämä ei hyväksynyt Wilfrediä. Myöskään kreivittärestä ei ollut apua, sillä tämähän oli nimenomaan ilmoittanut, että Marien ja Wilfredin liitosta ei millään ehdolla tule totta, sikäli kuin hän sen kykenee estämään. Mitä hänen oli tehtävä? Äkkiä muisti hän tuntevansa erään proessori Reutoulin, joka oli anatomian professorina College de Francéssa, jossa Wilfred oli opiskellut. Hän oli kreivitär Gracciolin hyvä ystävä, hänen luonaan oli Marie useasti hänet tavannut. Hänen piti tietää, missä Wilfred oleskeli, koska Wilfred oli käynyt hänen kurseillaan. Marie päätti sentähden mennä tapaamaan häntä yliopistoon. Istuessaan ja odottaessaan professoria vastaanottohuoneessa, huomasi Marie, kuinka omituinen hänen asiansa oli ja arveli professorin hämmästyvän, kun hän kyselee häneltä entistä oppilasta. Millä hän itseään puolustaisi? Tätä ajatellessaan tuli hän niin hermostuneeksi, että hän päätti kääntyä takaisin. Tämä päätös tuli kuitenkin liian myöhään, sillä ennenkuin hän oli ehtinyt sitä toteuttaa, aukeni ovi ja Reutoul astui sisään.
„Paras neitiseni!”, huudahti hän, „tämähän on odottamaton huvi. Mikä suo minulle kunnian käyntiinne?”
Professori ojensi kätensä ja tervehti. Hänen sydämellisyytensä rauhoitti Marieta hiukan.
„Onko totta, että oppilaanne Wilfred Leonard on lopettanut kurssit luonanne?” kysyi hän punastuen.
„Niin on asianlaita, ikävä kyllä”, vastasi Reutoul. „Kreivitär otti hänet täältä, vaikka hän niin erinomaisesti edistyi.”
„Miksikä hän niin teki?”, kysyi Marie.
„Sitä on vaikea tietää. Luulen, että pelissä oli joku nainen.”
„Missä hän nyt on?”
„Ettekö sitä tiedä? Hän opiskelee Lontoossa tohtori Philip Harleyn johdolla St. Petersin sairaalassa. Ettekö ole tavanneet kreivitärtä äskettäin?”
„Minä — niin, kyllä tapasin hänet aivan äskettäin. Olen ollu matkoilla.”
„Sen tiedän. Kreivitär kertoi teidän olleen ulkomailla. Eikö hän puhunut teille mitään Wilfredistä?”
„Ei.”
„Sehän on omituista”, huomautti professori hieman epäilyttävällä äänellä.
„Niin, minä en tiedä, hän on toisinaan hieman omituinen, niinkuin tiedätte”, oli paras vastaus, minkä Marie kykeni antamaan.
Professori katseli häntä tutkivasti voimatta kuitenkaan tavoittaa hänen katsettaan, ja hymyilyn ilmestyessä suupieliin hän sanoi:
„Nuori neitoseni, teillä on eräs omituinen väri kasvoissa —.”
„Oi, professori, minä vakuutan —”
„Älkää pelätkö, että minä juoruan. Tulkaa luokseni ja tunnustakaa. Tekö olette se nuori nainen, joka olette aiheuttanut hänen poismuuttonsa?”
„Ei, varmasti ei, minä, minä —.”
„Neiti Marie, esiintymisenne paljastaa teidät”, varoitti professori. „No, ja jos niin on laita?”
„Niin, minun on kyllä ensin opittava tietämään, että on rikos, jos nuori mies ja nuori nainen rakastuvat toisiinsa”, sanoi professori. „Kaikki, mitä minä voin sanoa, on, jos otaksumani on oikea, että Wilfrediä on onniteltava, ja tahdon sanoa teille, että hän on esimerkillinen nuori mies.”
„Mutta minähän en ole vielä myöntänyt teidän otaksuman olevan oikean”, sanoi Marie, äänessään hiukan lämpöä.
„Ettepä niinkään, ettekä liioin ole puhuneet minulle, minkätähden ihastuttava nuori neito on kunnioittanut minua käynnillään”, huomautti professori leikillisesti.
Nyt oli Marie pälkähässä, ja hän tiesi sen itsekin. Hän ei ymmärtänyt, mitä hänen olisi nyt pitänyt tehdä. Professori koetti rauhoittaa häntä. Yhtäkkiä sai Marie rohkeutensa siinä määrässä palautetuksi, että kykeni sanomaan hyvästi ja poistui.
Hän oli hermostunut ja kiihdyksissä tullessaan kadulle. Hän myönsi pelanneensa osansa huonosti. Wilfredin osote oli kuitenkin selvinnyt ja sehän oli pääasia. Kaksi kokonaista päivää hän mietti, uskaltaisiko hän kirjoittaa Wilfredille. Tuloksena oli, että hän lähetti seuraavan kirjeen Lontooseen:
”Rakas Wilfredini!
Olen vastikään palannut Amerikasta. Tuntuu kuin vuosisata olisi lähdöstäni kulunut. Poissaollessani olen useasti ajatellut sinua ja vieläkö sydämessäsi on pientä sijaa minulle. Ehkä minun kuvani on saanut väistyä jonkun toisen, miellyttävämmän tieltä. Kuinka nyt lieneekin, hämmästyin kuitenkin aikalailla kuullessani kotiintultuani jättäneesi Pariisin. Osoitteesi olen saanut professori Reutoulilta. Vanhan ystävyyden perusteella tahdon antaa sinun tietää, että vielä olen joukossa. Sinun todellinen ystävätäresi, Marie.”
Vaasa 15.6.1925
