Rakkautta ja petosta
Kirj. Dick Donovan
(„Vaasan” suomennos)
Yhdeksästoista luku
„Roddy” ja Ruby
Koko Lontoo puhui neiti Ruby Fanchcttin, nuoren näyttelijätären, joka oli esiintynyt eräässä uudessa musiikkipantominissa Olympic-teatterissa, valtavasta menestyksestä. Hän oli tullut Amerikasta. Hänen nuoruutensa, hänen kauneutensa, hänen äänensä, hänen näyttelemisensä olivat valloittaneet kaikki, ja kielen eniten mairittelevat ja ylistelevät sanat käytettiin uuden tähden ihailemiseen. Sanottiin pilalla, että sanomalehtimiehet olivat suorastaan ahmineet sanakirjoja löytääkseen niin kauniit sanat kuin mahdollista.
Yleisö oli luonnollisesti tavattoman utelias saamaan tietää jotain tämän nuoren naisen aikaisemmista vaiheista. Mitään muuta ei hänestä nimittäin tiedetty kuin mitä reklaamit kertoivat. Hänen uskottiin satumaisella menestyksellä esiintyneen Amerikassa. Yritettiin haastatella Rubya ja saada tietoon joitakin yksityiskohtia yleisön uteliaisuuden tyydyttämiseksi, mutta hän torjui jyrkästi luotaan kaikki haastattelijat. Tämä oli niin harvinaista, että se oli omansa yhä vaan lisäämään uteliaisuutta.
Noin viikko ensimäisen esiintymisen jälkeen istui seurue nuoria miehiä syömässä päivällistä eräässä paljon käytetyssä ravintolassa Regent Streetin varrella. Ne kuuluivat ilmeisesti seuraelämän „kultaiseen nuorisoon”. Eräs heistä oli vaaleahiuksinen, kaunispiirteinen nuori mies. Hän esiintyi päivällisillä isäntänä. Tämä nuori mies oli markiisi. Voimme kutsua häntä „Putneyn markiisiksi”, toverien kesken kulki hän nimellä „Roddy”. Hän oli vastikään saanut haltuunsa suuren, vanhan herraskartanon, joka kuitenkin oli runsaasti kiinnitetty, koska hänen esi-isänsä olivat viettäneet iloista elämää ennenkuin olivat kootut isäinsä luo. Huomattava omaisuus oli kuitenkin jälellä, mutta uusi omistaja oli alkanut täydellä koulinnalla ja tehnyt parhaansa saadakseen sen loppumaan, sillä hänen vähäveriset kasvonsa ja painunut rintansa muistuttivat siitä lyhyestä ajasta, mikä hänellä oli jälellä täällä maan päällä.
Roddy oli luonnollisesti nähnyt uuden näyttelijättären. Hän oli ollut teatterissa joka ilta, jolloin tämä oli esiintynyt, ja neiti Fanchette näkyi tehneen häneen syvän vaikutuksen. Hän oli puhunut tovereilleen paljon Rubystä ja sanonut, ettei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt niin „jumalallisen kaunista naista”. Kun eräs vieraista ivallisesti nauroi hänen sanoilleen, sanoi hän puolisuutuksissa, että Ruby on yhtä puhdas ja hyvä kuin hän on kaunis. Siihen vanhin joukosta, ymmärtäväisimmältä näyttävä, sanoi varottavalla äänellä:
„Niin olet ennenkin sanonut ja saman tulet ensi viikolla sanomaan jostain toisesta. Mutta, poikaseni, syytön nainen on harvinainen lintu näyttämöllä. Älä sekota toisiinsa viattomuutta ja teatteriväkeä. Ne ovat asioita, joita ei voida rinnastaa.”
„Mitä sinä siitä tiedät”, mumisi markiisi.
„Luultavasti paljon enempi kuin sinä”, sanoi toinen, jolla oli kyynillinen hymy huulillaan. „Ensinnäkin ovat nuo nuket syntyneet ja kasvaneet kaikkea muuta kuin puhtaissa ilmapiireissä.”
„Kunniani kautta, Leonard, olen todella hieman hämmästynyt. Luulin sinulla olevan ystävällisempiä tunteita. Totta on, että löytyy suuri määrä niitä, joihin kuvauksesi sopii, mutta suurta osaa vastaan se on loukkausta.”
„Se on minun käsitykseni”, vastasi Leonard olkapäitään kohottaen, „mutta minä pysyn omassa käsityksessäni.”
„Luulisi melkein, että olet naisvihaaja”, huomautti eräs läsnäolijoista.
„Se olenkin”, huudahti Leonard, silmät palavina ja äänessä katkeroitunut sävy. „Naiset ovat paljasta pahaa, toinen ei ole toistaan parempi.”
Näitä sanoja lausuessa kiintyivät muitten silmät kysyvinä häneen, mutta hän ei katsonut tarpeelliseksi lähemmin selittää asiaa. Markiisi otti nyt puheenvuoron.
„Niin rakas ystävä, voipa sinulla olla oikein jossain määrässä, mutta älä puhu mitään pahaa tästä pienestä, herttaisesta Ruby Fanchettesta.”
„Tunnetko hänet?”, kysyi Leonard äkkiä.
„Kyllä. Vanha regissöri Jimmy Taylor, tunnethan hänet, esitti hänet minulle eräänä iltana.”
„Tottele sitten minua ja älä jatka tuttavuuttasi. Muuten tulet näkemään, että tuo kauniiksi maalattu jumalatar seisoo savijaloilla.”
Markiisi punastui hieman ja vastasi:
„Hiljaa, en tahdo kuulla sinun alentavan häntä. Ruby Fanchette on hyvä tyttö ja miellyttävä kuin kulta.”
„Ei edes mikään Jumalan pyhimmistä pyhimyksistä saa minua uskomaan sitä”, vastasi Leonard. „En ymmärrä, miksi miehet yleensä näkevät näyttelijättärissä pyhimyksiä. Mutta puhukaamme jostain muusta. Vaikka me koko yön puhuisimme tästä asiasta, emme tulisi yksimielisiksi.”
„Kuulehan, rakas Leonard, ensi sunnuntaina tulevat neiti Fanchette, tirehtööri Courtney Boyne ja regissööri Jimmy Taylor luokseni aamiaiselle. Tahdotko tulla mukaan? Tiedän kyllä, että olet vanha, parantumaton kyynikko tai ainakin olet olevinasi se, mutta jos jokin nainen olisikin sinua haavoittanut, miksikä tuomitset heidät kaikki?”
„En ole olevinani, hyvä ystävä. Suostun kutsuusi.”
Leonard oli lääkäri. Hän oli erinomaisella menestyksellä suorittanut tutkimuksia vuosi sitten. Hän oli tuntenut markiisin lyhemmän ajan ja hoitanut häntä eräässä sairaustapauksessa, että markiisi oli kiintynyt häneen. Hän oli tarjoutunut kustantamaan hänelle hyvän praktiikan, mutta Leonard oli ollut ylpeä eikä tahtonut kuulla puhuttavan siitä. Hän sanoi, ettei hän vielä ollut päättänyt, mihin hän lopullisesti antautuisi. Hän oli ajatellut ensin hieman katsella maailmaa. Markiisin oli onnistunut saada hänet luopumaan matkasuunnitelmistaan ja oli hän kiinnitänyt hänet jonkinlaiseksi yksityiseksi lääketieteelliseksi neuvonantajakseen. Leonardin entisyydestä ei paljon tiedetty. Hän oli itseensäsulkeutunut ja vaikka hän oli nuori, puhui ja ajatteli hän kuin vanha mies. Vaikka hän oli erittäin kyvykäs, oli hän silti hyvin vaatimaton. Hänen toverinsa sanoivat, ettei hän ymmärtänyt pitää itseään esillä. Hän vastasi, ettei hän ole kunnianhimoinen, ettei elämä tarjonnut hänelle mitään erikoista ja että hän oli tyytyväinen siihen, mitä hänellä oli. Hänen vaikutuksensa markiisiin oli silmiinpistävä ja tämä totteli häntä silloinkin, kun hän ei muiden neuvoista välittänyt.
Vaasa 17.7.1925.
