Rakkautta ja petosta
Kirj. Dick Donovan
(„Vaasan” suomennos)
Kahdeskymmenes luku
Silmä silmää vastaan
Sinä tapahtumarikkaana sunnuntaina, jolloin Ruby Fanchetten piti tulla Roddyn vieraaksi, tunsi tämä itsensä sangen pahoinvointiseksi ja, päästäkseen jaloille, lähetti hakemaan lääkäriään. Tri Leonard saapui ja, toimitettuaan tutkimuksen, sanoi, niinkuin monta kertaa tätä ennenkin, että potilaan olisi vietettävä levollisempaa ja säännöllisempää elämää, juotava väkijuomia vähemmän ja poltettava vielä vähemmän.
Roddy hymyili surullisena. Ehkä hänellä oli joku aavistus pikaisesta poismenostaan, koska hän sanoi:
„Rakas ystäväni, en voi elää, jos olen pumpuleihin kääritty! Jos kerran niin on, että elämäni lamppu palaa huonosti, niin eikö silloin ole parempi antaa sen loimuta liekkiinsä, kuin hiljalleen palaa ja sammua. Mitä järkeä siinä on, että säästää itseään vain saadakseen elämänsä pitennetyksi joillakin päivillä?”
„Elämällä on edesvastuunsa. Älä unohda sitä”, huomautti Leonard.
„Mikä edesvastuu se olisi?”
„Velvollisuutesi perhettäsi, taloasi, maailmaa yleensä ja erikoisesti itseäsi kohtaan. Sinun on koetettava hyvittää esi-isäisi erehdykset, voidaksesi jälkeentulevaisille ...”
„Niin, niin, en tahdo kuulla puhuttavan siitä”, vastusteli markiisi Leonard.
„En välitä saarnoista. Ole hyvä ja soita kelloa sekä pyydä pullo sampanjaa.”
„Sitä en tee. Sen sijaan on minulla mukanani vähän lääkettä, joka nostaa sinut jaloillesi.”
„Voi, voi!” huokaili Roddy. „Luulen, että minun on tehtävä niinkuin sanot, vaikkakin en pidä määräyksestäsi. Vakavasti puhuen tunnustan oikeaksi, mitä olet sanonut, ja jos saisin mennä naimisiin sellaisen pienen, miellyttävän tytön kanssa kuin —”
Hän epäili.
„Ruby Fanchette”, ehdotti lääkäri.
„Niin, Ruby Fanchette. Hänen nimensä oli huulillani. Jos hän tahtoisi mennä avioliittoon kanssani, tulisi minusta toinen ihminen. Aloittaisin uutta elämää.”
„Älä puhu roskaa. Ajattele nimeäsi ja heitä mielestäsi tuollainen mitätön olio. Etsi joku kunnollinen, siisti tyttö, joka voi auttaa sinua pyrkimyksissäsi. Se on sinun velvollisuutesi.”
Roddy oli pahoillaan, mutta hillitsi itsensä. Hän tiesi Leonardin itsenäiseksi ja oikeamieliseksi mieheksi, sekä varoi loukkaamasta häntä.
„En pidä siitä, että puhut Rubystä yksinkertaisena, mitättömänä oliona”, sanoi hän levollisena.
„Olet mahdoton”, sanoi Leonard.
„Nyt nousen ylös”, huusi markiisi nauraen, juoksi vuoteesta ja soitti palvelijaa.
* * *
Tuntia myöhemmin tuli Roddy alas.
„Heidän pitäisi nyt olla täällä”, sanoi hän. Kun hän ei saanut mitään vastausta, meni hän ikkunan luo ja katsoi ulos. „Nyt ne tulevat”, huusi Roddy äkkiä, kun vaunut ajoivat talon edustalle. Hän katsahti peiliin, väänsi viiksiään ja tarkkasi, oliko napinreijässä oleva kukkanen paikallaan. Palvelija ilmoitti vieraat. Leonard nousi ja heitti sanomalehden syrjään heidän saapuessaan. Markiisi unohti herrat melkein kokonaan. Hän ojensi kätensä Rubylle ja kääntyi sitten Leonardin puoleen: „Saanko luvan esittää”, alkoi hän, mutta keskeytti, sillä Rubyn huulilta pääsi vahingossa pieni huudahdus.
Tri Leonard oli muuttunut kalpeaksi ja seisoi nyt kuin kivettynyt. Tilanne oli todella sangen draamallinen. Kohtalo oli vielä kerran omituisena tavalla saattanut yhteen Wilfred Leonardin ja Marie Bevanin.
„Mitä nyt, mitä nyt?” huusi Roddy, „tunnetteko toisenne ennestään.”
Leonard ei vastannut. Mitä suurimmalla ponnistuksella onnistui hänen pysyä levollisena, mutta Marie näytti riistäneen hänellä puhekyvyn. Marie oli myös ilmeisesti aikalailla liikutettu, mutta hän koetti nauraa epäluonnollisesti ja väkinäisesti.
„Monta, monta vuotta sitten”, sai hän sanotuksi, „tunsimme toisemme Pariisissa. Mutta tulkaahan nyt, herra markiisi, minä kuolen nälkään.”
Kukaan ei antanut näiden sanojen pettää. Hän oli tahtonut tehdä lopun kiusallisesta asemasta. Markiisi oli siihen tottunut.
„Harris”, huusi hän hovimestarilleen, „pidä huoli, että aamiainen tarjotaan heti.”
Sitten tarjosi hän Rubylle kätensä ja vei hänet ruokasaliin kehoittaan muita seuraamaan esimerkkiä. Leonard jäi jälkeen. Hän vaipui tuoliin loimuavan pesän eteen, pää käsiä vastaan painuneena. Muutaman hetken jälkeen palasi isäntä.
„Mitä herran nimessä tämä merkitsee? En halua tietää salaisuuksiasi, mutta älä pilaa aamiaistamme.”
„Suo anteeksi”, sanoi Leonard nousten seisomaan, „mutta tämä kohtaus on antanut minulle joukon ajateltavaa. Astu vain sisään. Tulen heti jälessa.”
Ihmeellinen seura. Aamiainen olisi sietänyt vaikka jumalia.
Kauden kaikki herkut, jumalalliset viinit, ihanimmat hedelmät, mutta Leonard istui kivettyneenä. Hän tosin otti ruokaa lautaselleen, mutta ei maistanutkaan sitä. Hovimestari täytti hänen lasinsa, mutta hän ei tainnut sitä edes huomata. Isäntä oli vaipunut keskusteluun vieraansa kanssa, joka iloisella humöörillaan huvitti häntä. Kuinka kaunis hän oli! Kaikki, mitä hänestä oli kirjoitettu, oli aivan paikallaan. Hänestä oli kypsynyt ihana nainen. Silloin tällöin löi hän salaisen silmäyksen lääkärin surullisiin kasvoihin ja hänen silmissään näkyi kaipauksen ilme. Siinä oli draama ihmiselämästä, joukossa komediaa ja farssia, sillä Boyne ja Taylor ahmivat ruokaa ja juomia.
Ruoka-aika päättyi ja kahvia tarjottiin. Kun neiti Fanchette Roddyn kysymyksen johdosta, haluaako hän polttaa paperossia oli selittänyt, ettei hänellä ole pienintäkään taitoa siinä, asetti hovimestari laatikon sikareja pöydälle. Omituinen tunnelma alkoi pitää Marieta valtansa alla, minkä tähden hän pyysi isännältään lupaa lähteä, mutta samalla muilta, etteivät he antaisi hänen lähtönsä häiritä itseään. Markiisi pani koko puhetaitonsa liikkeelle saadakseen hänet jäämään, mutta hän oli taipumaton. Niin pian kuin hän oli lähtenyt, nousi Leonard, kääntyi isäntänsä puoleen ja kuiskasi:
„Pyydän viiden minuutin keskustelua neiti Fanchetten kanssa ennen hänen lähtöään. Suotko sen?”
„Kernaasti, ellei hänellä ole mitään sitä vastaan. Mene tupakkahuoneeseen, niin pyydän hänen tulemaan sinne.”
Leonard lähti huoneesta. Molemmat näyttelijät olivat kiintyneet vilkkaaseen keskusteluun. Markiisi meni heidän luokseen.
„Olen pahoillani täytyessäni sanoa, että neiti Fanchette aikoo lähteä, hän sanoo itsellään vielä olevan jonkun toisen käynnin, mutta jos tahdotte kunnoittaa minua jäämällä tänne edelleen olisin siitä sangen iloinen.” Näyttelijöitä ei tarvinnut rukoilla. Harvoin oli heillä tälläisia kutsuja, joten olisi ollut synti jättää tilaisuus käyttämättä. He selittivät sentähden mitä mieluummin edelleenkin nauttivansa markiisin vierasvaraisuutta. „Suokaa anteeksi, muutamia minuutteja. Olkaa hyvät ja varustakaa itsenne likööreillä ja sikareilla.”
Markiisi meni eteishalliin ja odotti, kunnes neiti Fanchett saapui. Tämä ojensi käsineitten peitossa olevat kätensä hänelle ja sanoi teennäisellä äänenpainolla:
„Oi, kuinka minulla on ollut hauskaa. Oli erittäin ystävällistä, että sallitte minun tulla tänne. Saanko tulla uudelleen jonkun toisen kerran?”
„Neiti Fanchette”, sanoi markiisi juhlallisesti, „toivoisin, että kävisitte joka päivä. Jos niin tekisitte, tulisi minusta parempi, ymmärtäväisempi ja onnellisempi mies.”
„Älkää puhuko tuhmuuksia”, sanoi neiti Fanchette, yrittäen hymyillä, mutta nähtävästi hieman hermostuneena. „Olen mitätön, tavallinen ihminen, joten pian väsyisitte minuun.”
„Pankaa minut koetukselle”, pyysi markiisi. „Antakaa minulle oikeus kutsua teitä markiisitar Putneyksi.”
Kuului remahdus oikeata teatterinaurua.
„Paras herra markiisi, nyt te olette lystikäs. Mutta hyvää yötä. Antakaa minun nyt mennä.”
„Älkää pitäkö kiirettä. Lähetän palvelijani hakemaan vaunua. Käykäämme tupakkahuoneeseen muutamaksi minuutiksi. Tehkää minulle se palvelus.”
Hän epäili.
„Niin, en voi vastustaa ihastuttavaa isäntääni”, sanoi hän sitten, „mutta ette saa pidättää minua kovin kauan.”
Markiisi vei hänen toisen kätensä huulilleen, suuteli sitä ja johdatti hänet sitten tupakkaluoneeseen, jossa Wilfred Leonard ja Marie Bevan seisoivat vieläkin kerran silmä silmää vastassa.
Vaasa 27.7.1925.
