Rakkautta ja petosta
Kirj. Dick Donovan
(„Vaasan” suomennos)
Kahdeskymmeneskahdeksas luku
Kreivitär kertoo mielenkiintoisen historian
„Minulle ei ole helppoa avata edesmenneitten kirjaa, antaakseni sinun luoda silmäyksen niihin synkkiin sivuihin, jotka koskevat itseäsi, mutta pitkän ja vakavan harkinnan jälkeen olen tullut siihen lopputulokseen, että velvollisuuteni itseäni ja sinua kohtaan vaatii kertomaan sinulle syntymästäsi ja selittämään, miksi aina olen rukoillut ja pyytänyt sinua olemaan sitoutumatta naiseen.
Isäni kuului erääseen Italian vanhimpaan ja mahtavimpaan sukuun ja äitini oli hänelle ainoastaan kuuliainen alamainen. Minä ja rakastettu sisareni olimme ainoat lapset, jotka avioliitosta siunautuivat. Meidät kasvatettiin ihannekodissa. Rakkaat vanhempamme koettivat kaikilla mahdollisilla varokeinoilla pitää meidät erillään maailman tartuttavista tuulahduksista.
Sisareni oli minua kahta vuotta nuorempi. Hänellä ei ollut ainoastaan sielun aateluutta, joka oikeutti hänen lukeutumaan Italian kauneimpiin naisiin. Kaksi vuotta oli hän ollut kihloissa serkkunsa, miellyttävän, kunniallisen ja hänelle todella ystävällisen miehen kanssa. Mutta kerran toisensa jälkeen uskoi hän minulle, ettei hän rakasta tätä miestä. Tyttären velvollisuudet vaativat kuitenkin häntä uhrautumaan, sillä hänen äitinsä tahtoi palavasti totta tästä avioliitosta, koska hän sokeasti uskoi sen johtavan tyttärensä onneen. Jokseenkin näihin aikoihin matkustin sisareni kanssa Roomaan tervehtimään muutamia sukulaisiamme. Tämä matka oli omansa lyömään koko tulevaisuuteemme leimansa. Roomassa olevat sukulaisemme olivat sangen maailmallisia, huvihaluisia ihmisiä. Ei sikäli, että he itse olisivat tehneet mitään sopimatonta tahi huonoa. He nauttivat elämästä ja huvittivat itseään tavalla, joka oli meille jotain uutta. Ensiksi kainostelimme tätä vapaata elämää, mutta kun olimme nuoria, iloisia ja terveitä, hävisi pidättyväisyytemme pian.
Olimme olleet Roomassa kuukauden verran. Silloin meidät kaikki kutsui tanssiaisiin eräs englantilainen gentlemanni, joka kauan oli oleskellut Roomassa. Näissä tanssiaisissa minä ensimäisen kerran panin merkille, kuinka ihmeellisen kaunis sisareni oli. Hän oli jokaisen silmänruokana ja miehet kilpailivat saadakseen vaihtaa sanan hänen kanssaan. Yksi oli joukossa, joka häntä mielistellessä voitti muut. Se oli nuori mies, noin kymmenen vuotta häntä vanhempi ja, niinkuin sittemmin saimme tietää, syntyään hienosta englantilaisesta perheestä, mutta kodistaan karkotettu. Tanssiaisten päätyttyä pyrki hän sukulaisiltamme lupaa käydä tervehtimässä. Neljäntoista päivän kuluessa rakastui siskoni päättömästi häneen. Minuun ei mies tehnyt edullista vaikutusta. Hän tuntui omaavan useimmat miesten viat, mutta vähän niitä ominaisuuksia, joita englantilaisilla gentlemanneilla tapaa olla, sikäli kuin kirjoista olen lukenut. Varotin sisartani hänestä. Kielsin häntä kiintymästä häneen, mutta hän vastasi, ettei hän voi elää ilman häntä. Luulin sen olevan tilapäisen rakkaudenpuuskan, joka pian menisi ohi. Kun sisareni tiesi, etten pitänyt miehestä, ei hän hänestä enää koskaan minulle puhunut, vaan oli vihainen siitä, etten arvostellut häntä samalla tavalla kuin hän itse.
Viivyimme vielä kuusi viikkoa Roomassa ja sitten matkustimme kotiin.
Sisareni ei enää ollut sama tyttö kuin ennen. Hänen vanhempansakin huomasivat sen. Se kyselivät minulta, ja kuinka minä olisin voinut tapahtunutta salata. Kerroin kaikki tietämäni. Rakas isäni sanoi heti, että jos se mies, joka on voittanut hänen tyttärensä sydämen, on kunnon mies, niin saa hän hänet ja hän matkusti heti Roomaan ottamaan asiasta selkoa. Hän palasi takaisin melkein kauhun vallassa. Oli kyllä totta, että mies kuului ylhäiseen englantilaiseen sukuun, mutta hän oli tahrinut suvun kunnian, hän oli tuhlannut suuren omaisuuden, hän oli häpäissyt nimensä, ja yleensä kerrottiin mitä rumimpia juttuja hänen nimensä yhteydessä.
Oi, hyvä Jumala, sano minulle, miksi harhautunut sisarraukkani jäi kuuroksi hyvän isämme arvostelulle. Minkä tähden hän vastusti, miksei hän kuunnellut vanhempainsa rukouksia olla särkemättä omaa onneaan, häpäisemättä heitä. Se, jota ei voinut välttää, seurasi. Hän jätti isänsä huoneen ja pakeni tuon miehen kanssa Englantiin, jossa he menivät avioliittoon. Huomaamattomina ja köyhinä elivät he siellä jonkun aikaa. Heille syntyi poika. Isä, joka oli kotoaan karkotettu, ei voinut toivoa sieltä mitään apua ja sisareni ylpeys taas kielsi häntä pyytämästä isäni apua. Emme tienneet useaan vuoteen, missä he olivat. Koko tänä aikana ei isäni kertaakaan maininnut tyttärensä nimeä, mutta hän suri ja murtui päivä päivältä. Ja kun hän lopuksi kuuli, että sisareni mies oli vangittu petoksista Englannissa, ei hänen herkkä luonteensa enää voinut kestää surua. Hänen sydämensä särkyi ja hän kuoli. Äitini, joka heidän koko avioliittonsa aikana ei ollut milloinkaan ollut ilman häntä, ei jaksanut kantaa surua, ja vuosi sen jälkeen hautasin äitini isäni viereen.
Vähän sen jälkeen sain kirjeen siskoltani. Mikä surullinen kirje! Se oli lähetetty eräästä pienestä kaupungista Englannissa. Hän pyysi minua saapumaan sinne. En voinut hylätä hänen pyyntöään. Löysin hänet koettamassa elättää itseään italiankielen tunteja antamalla. Hänen poikansa oli neljän vuoden vanha. Mies oli kadonnut. Hänestä oli tullut pelaaja ja juomari. Otin sisareni mukaan Italiaan, ja hänen omasta pyynnöstään annoin hänen asettua valenimen varjossa asumaan maaseudulle, jossa hän toivoi voivansa elää huomaamattomana. Sovimme siitä, että hän saa jättää poikansa joksikin ajaksi luokseni ja tämä seurasikin sitten minua lapsuuteni kotiin. Kuusi kuukautta sitten järkytti koko Italiaa kauhea murhenäytelmä. Sisareni miehen oli onnistunut jälleen löytää hänet. Askel askeleelta oli hän kokonaan vajonnut paheiden valtaan. Huolimatta kaikesta siitä surusta, jota mies oli tuottanut sisarelleni, otti tämä kuitenkin hänet hoivaansa ja antoi hänelle niitä rahoja, joita minulta oli saanut. Häntä ei kuitenkaan voitu pelastaa, hän oli menettänyt itsekunnioituksensa kokonaan. Kun hän ei saanut kiristetyksi vaimoltaan rahoja väkijuomia varten, piteli hän häntä pahoin niin, että naapurien oli useasti tultava väliin. Erään kerran, kun sisareni oli melkein kuoliaaksi säikähtänyt, ilmoitti hän miehensä poliisille, joka pidätti hänet. Jonkun ajan kuluttua hän katui tekoaan, maksoi sakot ja sai miehen vapauteen. Hän kärsi valittamatta, suri ja itki, mutta piti silti tästä lurjuksesta, joka oli hänen elämänsä tuhonnut. Eräänä iltana mies taas pyysi rahoja. Sisarella ei niitä ollut. Mies ei uskonut sitä, vaan alkoi raivota. Hän otti pöydältä veitsen ja löi sillä sisartani. Tekonsa tehtyään käänsi mies veitsen omaan sydämeensä.
Kului kuukausia ennenkuin tapaus huomattiin. Mies oli kuollut, mutta siskoraukkani eli vielä, vaikkakin heikkoa elämää. Hänet vietiin sairaalaan, jossa hän kauan taisteli elämän ja kuoleman rajamailla, kunnes lopulta kuolema voitti — ei kuitenkaan ennen kuin olin ennättänyt hänen luokseen. Nyt vasta oli hän tullut huomaamaan järjettömän rakkausseikkailunsa. Hän pyysi anteeksi kaikilta, joita vastaan hän oli rikkonut. Hän kertoi minulle kaikki kauhunhetkensä ja rukoili minua Jumalan nimessä olemaan niinkuin äiti äidittömälle pojalleen ja olemaan myös ilmaisematta tälle mitään hänen vanhemmistaan. Ja ennen muuta osotti hän minulle erään pyhän velvollisuuden: minun tuli valvoa, ettei hän mennyt naimisiin. Sillä sanoi hän, kuinka voisi mies, jolla on sellainen isä, tehdä naisen onnelliseksi. Jos kertomus hänen isänsä pahoista teoista tulisi tiedoksi, niin ajattele sitä tuskan ja kärsimyksen paljoutta, minkä se aiheuttaisi hänen vaimolleen ja lapsilleen, jos hänellä niitä olisi.
Näistä kohdista oli sisareni taipumattoman jyrkkä ja hän vaati minulta lupauksen siitä, että hänen toivomuksensa täytetään. Minä annoin hänelle lupaukseni ollenkaan ajattelematta sitä vääryyttä, mitä se tiesi sisareni pojalle.
Me luulimme, että tämä olisi tapahtunut sinun omaksi onneksesi. Kaksi vuotta sisareni kuoleman jälkeen jouduin naimisiin kreivi Gracciolin kanssa. Hän oli minua paljon vanhempi, mutta oli jo kauan pitänyt minusta. Kun hän tiesi sisareni surullisen tarinan ja siitä huolimatta tahtoi minut, vastasin myöntävästi. Hän oli hieno ja hyvä mies, suora vastakohta sille puolihullulle miehelle, jolle sisareni oli uskonut onnensa. Avio-onneni loppui kuitenkin pian. Kreivi, joka ei koskaan ollut ollut kestävä, yritti eräänä päivänä ottaa kirjaa hyllyltä, kurottautui ja silloin katkesi verisuoni. Hän ei palautunut ennalleen, vaan kuoli kolmen kuukauden kuluttua.
Se oli minulle ankara isku. Murruin melkein kokonaan ja minusta näytti, että maailmassa ei ole mitään muuta kuin surua ja kärsimystä tarjottavana. Mutta Jumalalle kiitos, että minulla oli sinut. Päätin omistaa tulevaisuuteni sinulle ja koettaa luoda sinun onnesi.
Nyt ymmärrät menettelytapani perusteet. Jos ne ovat olleet väärät, niin annat kai minulle anteeksi. Tahdoin vain sinun parastasi. Minun on vielä lisättävä, että arvoton ja kunniaton isäsi, joka tuotti suvulleni niin paljon pahaa ja tuhosi erään Jumalan ihanimman luoman onnen, oli nimeltään Frank Leemore. Hän oli lordi Brantawaterin nuorin poika, joten nykyisin elävä lordi Brantawater on setäsi.
Annan anteeksi se surun, jonka olet valmistanut minulle viimeisinä päivinäni katkaisemalla siteet kanssani juuri silloin kuin olisin niitä parhaiten tarvinnut. Sydämeni syvimmästä pyydän sinua painamaan mieleesi sen opetuksen, minkä tämä järkyttävä tarina tarjoaa.”
Kirjeen loppupuolella uhkasivat Leonardin aivot kapinalla. Häpeän tunne uhkasi tehdä hänet hulluksi ja hänestä tuntui niinkuin hän ei enää voisi elää. Kun hän muisteli kasvatusäidin itsensäuhrautuvaa rakkautta, painoi hän päänsä alas ja itki. Marie oli poissa, ystävä oli kuollut, ja hän itse oli sellaisen miehen poika, joka oli tahrinut kätensä ihmisverellä. Ei ollut ihme, että hän tunsi itsensä hylätyksi ja yksinäiseksi.
Vaasa 8.9.1925.
