Rakkautta ja petosta
Kirj. Dick Donovan
(„Vaasan” suomennos)
Kahdeskymmenesyhdeksäs luku
Vihollinen toiminnassa
Ryhtyessään uhkarohkeaan yritykseensä nitistää perinpohjin Charles Argave, ajatteli kuuluisa „kapteeni” Bevan tuskin laisinkaan seurauksia siinä tapauksessa, että yritys epäonnistuisi. Ehkä hän päinvastoin arveli, että epäonnistumisen mahdollisuutta ei ollut. Niinkauan kuin hän voi lahjoa tohtori Paul Heathcotea, ei linnulla ollut mitään keinoa päästä vankeudestaan. Kuitenkin oli sittenkin olemassa mahdollisuuksia, joita hänen olisi pitänyt tarkemmin harkita. Argave oli äärimmäisen kostorihimoinen henkilö. Hän oli rikollinen tämän sanan laajimmassa metkityksessä, parantumaton rikollinen. Sitä ei voinut sanoa Bevanista, jonka olosuhteiden pakko ja viekoitus oli saattanut rikosten tielle. Hän ei ollut pelkästään huono luonne. Sitä todisti mm. se, että hän kotonaan jälleen antautui jatkamaan aikaisempia tutkimuksiaan, jotka tarkoittivat käärmeenmyrkyn vastalääkkeen keksimistä. Ehkä paha omatunto pakotti yrittämään aikaansaada jotakin, jonka voisi maailmalle lahjoittaa niiden konnantöiden vastikkeeksi, joita hän oli tehnyt.
Oli lokakuu, kun Argave onnistui päästä vapaaksi. Bevan ei vielä joulukuussakaan tiennyt mitään pahimman vihollisensa vapautumisesta. Uudenvuoden iltana oli rouva Smithillä talon täydeltä vieraita. Teatteri, tanssit ym. huvituksia oli hommattu.
„Kuulehan, pieni ystäväni”, sanoi hän miehelleen, „sinun on ryömittävä kolostasi ja otettava osaa seuraan. En tahdo, että vieraani luulevat sinun olevan epäkohteliaan.”
Bevan lupasi noudattaa puolisonsa toivomuksia. Hän saattoi toisinaan olla, kun vaan tahtoi, sangen miellyttävä ja rakastettava naisia kohtaan.
Grims Dyken vieraanvaraisen katon alle kokoontunut seura oli suuri ja valittu. Emännän oli onnistunut tyydyttää pikkumaisuutensa. Hänellä oli nimittäin ainakin kolme jalosukuista vierastakin. Ensimäinen oli nuori lordi Chesman, joka aivan äskettäin oli perinyt arvonimensä. Toinen oli erään herttuan nuorin poika, ja kolmas ei enempi eikä vähempi kuin lordi Greenford, mies, jolla oli monta julkista tointa, niiden joukossa mm. pankkiyhdistyksen puheenjohtajan virka. Hänen läsnäoloaan voidaan kutsua kohtalon ivan huippukohdaksi. Asian laita oli niin, että hän sattumalta oleskeli eräällä läheisellä tilalla, ja sen kautta pääsi rouva Smith tilaisuuteen näkemään hänet nyt vieraittensa joukossa. Lordilla ei ollut aavistustakaan siitä, että hän, painaessaan isännän kättä, ojensi kätensä aikakauden suurimmalle rikolliselle, rikolliselle, joka aina siihen saakka oli onnistunut välttää kiinnijoutumisensa. Bevan kyllä oli hyvästi tietoinen siitä, kuka lordi oli. Ne tunteet, jotka hänessä syntyivät vierasta tervehtiessään, voi paremmin arvata kuin kuvata.
On sanottu, että tulevat tapahtumat heittävät varjonsa edelleen, mutta tätä silmänräpäystä ei kapteeni Bevan aavistanut, ja rouva Smith oli täysin onnellinen. Sellainen korkea vieras kuin lordi Greenford valmisti hänelle suuren ilon ja hänen miehensä näytti olevan niin kohtelias kuin suinkin mahdollista. Mutta tähdissä oli kirjoitettu, että tästä juhlasta oli tuleva odottamaton, äkkinäinen loppu. Päivän kuluessa oli Sydneyhin saapunut eräs herrasmies asettuen heti yhteyteen poliisin kanssa. Se mies oli Howell Spurrier, etsivä, jonka kuuluisuudestaan huolimatta ei ollut onnistunut saada pankkihuijareita käsiinsä. Lopulta oli hän kuitenkin saanut vastaanottaa nimettömän kirjeen jossa ilmoitettiin, että Grims Dyken omistaja, herra William Hopekirk Smith, ei ollut kukaan muu kuin etsitty Bevan, tieteellinen väärentäjä. Spurrier otti tiedon varovaisesti vastaan. Hänen oli ensin varmistuttava sen todenperäisyydestä. Seuraavana aamuna löysi Bevan postinsa joukosta tutulla käsialalla kirjoitetun kirjeen. Vapisevin sormin aukasi hän kirjekuoren ja luki:
„Kosto on suloista. Nyt on minun vuoroni. Teidän riemunne on ollut lyhytaikainen. Olette nyt loukussa. Olen usuttanut lain verikoirat jäljillenne. Näitä rivejä lukiessanne olen jo kaukana poissa ja nautin varmasta piilopaikastani teidän kohtalostanne. Sitä pahaa minkä minulle olette tehneet, ei voida sovittaa muulla kuin teidän kukistumisellanne.
Teidän leppymätön vihollisenne
Charles Argave.”
Kirje putosi Bevanin kädestä. Oliko häntä kohdannut halvaus vai oliko hän kivettynyt? Hänen silmistään uhkui jotain kuolemanpelkoa muistuttavaa. Puolisen tuntia kesti, ennenkuin hän jälleen voi ajatella. Hänen itsesäilytysvaistonsa heräsi. Hän painoi sähkökelloa, tilasi vaunut ja sanoi vaimolleen menevänsä liikeasioille Sydneyhin. Yksinään lähti hän matkalle ajaen suoraa päätä kiivaalla vauhdilla tohtori Heathcoten hoitolaan. Hän tahtoi vakuuttautua vihollisensa karkaamisesta ja sen hän sai heti omin silmin nähdä. Peli oli nyt lopussa, sen hän ymmärsi. Argavella oli valtit käsissä, eikä hän ollut niitä, joka jättäisi ne käyttämättä. Bevan käsitti aseman. Hänen oli pelastettava itsensä pakenemalla. Grims Dykessä oli joukko papereita, jotka oli hävitettävä. Otettuaan Sydneyn pankista useita tuhansia puntia, ajoi hän kiireesti kotiinsa. Oli jo pimeä. Talo oli valaistu. Hän meni sisään takatietä, välttääkseen tapaamasta vieraita. Kuski sai määräyksen valjastaa toisen hevosen ja olla valmiina ajamaan asemalle Lontoon pikajunan tulolle. Hän kiirehti huoneeseensa tekemään matkavalmistuksia. Mutta ennenkuin hän oli valmis, tuli hänen vaimonsa hänen luokseen. Hän oli hienosti puettu, jalokivet loistivat, onni säteili. Hän pahotteli miehensä pysymistä syrjässä ja pyysi häntä tulemaan vieraitten joukkoon. Ikäänkuin sivumennen mainitsi hän samalla, että eräs herra oli aamupäivällä käynyt häntä etsimässä. Hän ei ollut ilmoittanut nimeään, koska asia oli aivan yksityistä laatua, mutta oli luvannut tulla huomenna uudestaan. Bevan hengitti jälleen. Hän oli saanut varotuksen. Juna lähtisi vasta kolmen tunnin kuluttua. Ollakseen herättämättä epäluuloja meni hän siksi ajaksi vieraittensa luo. Hän pukeutui frakkiin ja laskeutui salonkiin. Tunnin kuluttua vetäytyisi hän pois. Hänen unelmansa päättyivät surullisesti. Ennenkuin tunti oli kulunut astui hyvin puettu, kutsumaton vieras huoneeseen, meni Bevanin luo ja sanoi:
„Pyydän anteeksi, että minun on pakko häiritä, mutta minulla on suoritettavana epämiellyttävä tehtävä. Nimeni on Howell Spurrier ja saamani määräyksen mukaan on minun vangittava teidät väärennyksistä.”
Vaasa 9.9.1925.
