Rakkautta ja petosta
Kirj. Dick Donovan.
(„Vaasan” suomennos.)
Yhdeksäs luku
Varovaisuustoimenpiteitä
Erääseen Lontoon suuren pankin hallintohuoneeseen oli kokoontunut joukko eteviä pankkimiehiä. He edustivat koko Yhdistyneen Kuningaskunnan pankkimaailmaa. Puheenjohtajana toimi aatelismies, lordi Greenford. Nämä herrat oli kutsuttu neuvottelemaan yhteisistä eduista, sillä pankkeja uhkasi kohtalokas onnettomuus, ellei vastatoimenpiteitä pian keksitä.
Oli käynyt ilmi, että James Henry Hendersson niminen mies oli avannut tilin eräässä Lontoon pankissa. Muutamia kuukausia oli kaikki sujunut hyvin. Mr. Henderssonia pidettiin hyvämaineisena, varsin varakkaana miehenä. Itse oli hän ilmoittanut olevansa liikemies ja hänen liikkeensä luultiin sijaitsevan Cityssä. Eräänä päivänä maksoi hän tililleen 2000 puntaa sekä pyysi matkakreditiiviä 100 punnan suuruissa shekeissä, koska hän aikoi matkustaa mannermaalle ja luultavasti sieltä edelleen Venäjälle ja ehkä Intiaankin. Hänen pyyntöönsä suostuttiin luonnollisesti, ja varustettuna papereilla, joilla hänellä oli mahdollisuus nostaa ulkomailla rahoja, lähti hän pankista. Muutaman kuukauden kuluttua tuli kreditiivi ja shekit takaisin pankkiin, mutta ei aivan siinä kunnossa, missä ne alkuaan olivat olleet.
Jollakin etevällä menettelytavalla oli alkuperäinen kirjoitus hävitetty. Summa oli nyt 20000 puntaa 2000 asemasta. Sama oli shekkien laita. 100 punnan shekeistä oli tullut 1000 punnan. Pankki oli menettänyt 18000 puntaa ja pankinjohtajat olivat kauhuissaan. Luonnollisesti oli pankki kuulustellut Henderssonia hänen osotteensa mukaan, mutta tuloksetta. Hänestä ei muutenkaan oltu saatu mitään tietoja. Ilmeisesti oli mies huijari, joka oli onnistunut petoksessaan.
Erittäin eteväksi tunnettu etsivä, nimeltään Howell Spurrier, oli palkattu vaanimaan Henderssonin jälkiä. Hän oli saanut selville, että muutamia päiviä sen jälkeen kuin Hendersson oli saanut kreditiivinsä, oli hän siirtänyt tavaransa asunnostaan Viktoria-asemalle, koska hän aikoi matkustaa ulkomaille. Hän ei kuitenkaan heti matkustanut mannermaalle, vaan jätti tavaransa asemalle säilytettäväksi. Puolitoista tuntia sen jälkeen hän palasi hakemaan raskasta laukkua, jonka kaupunginlähetti kantoi rattaille. Tämä oli kuullut ajurin saaneen määräyksen ajaa ensiluokkaiseen West End -hotelliin. Tämän perusteella sai etsivä heti selville, että Hendersson oli asunut hotellissa useita öitä Alexander Wilsonin nimellä ja seurassaan kreivi Polishkie, ruhtinas Roussillion, parooni Walderstein ja Walter Smith nimisiä herroja. Etsivä oli saanut tietää senkin, että kaikki nimet olivat keksittyjä. He kuuluivat huijariliigaan, jolla oli runsaasti rahoja, he söivät ja joivat parasta, mitä hotellista löytyi. Eräänä päivänä oli muuan herra Alfred Brookfield käynyt heidän luonaan ja silloin he olivat juoneet koko illan sampanjaa. Heidän käytettävänään oli ollut useita huoneita. Etsivällä oli syytä uskoa, että parooni Waldersteinin tuntomerkit sopivat erääseen mieheen, jonka Pariisin poliisi entuudestaan tunsi nimeltä Charles Argave. Häntä pidettiin sangen taitavana huijarina. Ruhtinas Roussillion taas ilmeisesti kuului erääseen juutalaisperheeseen, joka oli oleskellut pitkän aikaa Belgiassa. Hän oli pääasiassa pelissä voittanut suuren omaisuuden. Brysselissä oli häntä kuulusteltu erään naisen, jonka kanssa hän oli ollut läheisissä suhteissa, testamentin väärentämisestä, mutta sitovia todistuksia häntä vastaan ei saatu.
Niin paljon oli etsivä saanut selkoa, mutta Brookfieldin, Smithin ja Polishkien tuntomerkkejä ei hän saanut soveltumaan. Brookfieldistä oli hän kuitenkin yhden seikan saanut selville. Hän oli asunut eräässä pienessä hotellissa Oxford Streetin varrella nuoren naisen kanssa, jonka hän oli ilmoittanut tyttärekseen. Spurrier oli kuullut tämän eräältä hotellin palvelijalta, jonka parooni Walderstein eräänä päivänä oli lähettänyt viemään kirjettä herra Brookfieldille. Eräänä päivänä oli hotelliin lisäksi saapunut Pariisista „kapteeni Bevanille” osotettu kirje. Hotellin henkilökunta ei tuntenut sen nimistä matkustajaa, minkä tähden kirje pantiin kaappiin, josta Brookfield sen huomasi väittäen sen kuuluvan itselleen. Brookfield oli sitten matkustanut tyttärineen Skotlantiin, jossa he olivat oleskelleet useissa hotelleissa nimillä „kapteeni ja neiti Bevan”. Askel askeleelta oli Spurrier seurannut heitä aina Liverpooliin asti, josta he olivat Cunard-linjan laivalla matkustaneet New-Yorkiin.
Nämä tiedot eivät olleet pankkiyhdistykselle aivan ilman merkitystä, mutta niinkuin lordi Greenford sanoi, tekivät ne vyyhdin yhä sekavammaksi. Spurrierin ei ollut onnistunut esittää sellaisia sitovia tosiasioita, joiden perusteella olisi voitu antaa vangitsemismääräys.
Spurrier katsoi kuitenkin asiaa enempi toivorikkaana kuin lordi. Ne tiedot, joita hänellä nyt oli, johtivat yhä eteenpäin ja hän toivoi kaikista vastustuksista huolimatta saavansa koko seuran käsiinsä.
Vaasa 5.6.1925.
