Rakkautta ja petosta
Kirj. Dick Donovan
(„Vaasan” suomennos)
Kahdeskymmenesensimäinen luku
Rakkaus valveutuu uudelleen
Markiisi jäi seisomaan huoneeseen muutamaksi silmänräpäykseksi, ikäänkuin hän ei olisi tietänyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Tilanne oli kiusallinen. Ruby Fanchette kääntyi Leonardin puoleen aivan kuin selitystä vaatien, ja käyttäen tätä tilaisuutta hyväkseen ratkaisi markiisi ainakin oman vaikean asemansa poistuen äänettömästi huoneesta.
„Markiisi on kutsunut teidät tänne minun pyynnöstäni”, sanoi Leonard.
Hänen äänestään kuulosti surua, kärsimystä ja rukousta. Marie ei ollut tunteeton tämän huomatakseen, hänen äänensä ja esiintymistapansa puhuivat enemmän kuin sanat. Silmät alas luotuina seisoi hän Wilfredin edessä ja lausui:
„Miksikä pyysitte häneltä sitä?”
„Miksikä pyysin?” kysyi hän katkerasti naurahtaen. „Oletko, Marie, unohtanut illan Pariisissa useita vuosia sitten?”
„En ole unohtanut”, vastasi Marie melkein kuiskaten.
„Miksikä jätit minut?”
„En voi sinulle muuta sanoa, kuin että halusin säästää sinua ikävyyksiltä ja häpeältä.”
„Niin, Marie”, vastasi Wilfred, „miksi et uskoutunut minulle? Miksi et voi olla avosydäminen? Minä rakastin sinua palavasti, asetin sinut yläpuolelle maailman kaikkien naisien. Olit niin kaunis ja minä luulin, että olit hyvä. Jos koetat kuvitella, kuinka syvästi olin kiintynyt sinuun, niin voit ehkä käsittää, miltä katoamisesi minusta tuntui. Minusta tuli henkisesti halvattu. Kaikki tuli samantekeväksi minulle.”
„Wilfred, sinä pelotat minua.”
„Sen kyllä ymmärrän. Kun nyt olen kertonut tämän sinulle, niin olet kai kiltti ja annat minun tietää vähän itsestäsi.”
Marie nojasi yhteenpuristetuin käsin pöytää vastaan ja hänen silmiinsä tuli ilme, niinkuin hänen sydämensä olisi tahtonut haleta.
„Jätin sinut siitä syystä, että rakastin sinua.”
Katkeruus sai vallan Wilfredissä. Hän polki lattiaa.
„Miksi uskottelet minulle sellaista lorua? Sentähden, että rakastit minua! Nainen, joka rakastaa miestä, ei murskaa hänen sydäntään.”
„Uudistan sen, että jätin sinut oman etusi vuoksi ja kun näin tein, murskasin oman sydämeni?”
„Jumalan tähden, Marie, lopeta tuo salaperäisyys. Niinkauan kuin muistan, olen elänyt salaisuuksien ympäröimänä, kiitos kreivitär Gracciolin. Se on luonnollisesti hän, jota saan tästäkin kiittää.”
„Ei. Sinä teet hänelle julmaa vääryyttä, sillä minä jätin sinut omasta tahdostani. Olin saanut tietää jotain, joka pelotti minua. Ei sinusta, vaan itsestäni. Tunsin itsessäni, ettei voi enkä saa nähdä sinua enää, vaikka rakastinkin sinua. Jumala tietää, Wilfred, että puhun totta. Lupasin itselleni pyhästi, ettei kukaan koskaan saa sinun paikkaasi. Vannon Jumalan nimessä, että olen uskollisesti pitänyt tämän lupauksen.”
„Marie”, huudahti Wilfred, äänessään jotain uudestaansyntynyttä iloa, levitti kätensä ja läheni häntä. Mutta Marie väisti ja piti häntä käden ulottuvilta. Hänen silmistään näkyi epätoivoa.
„Miksikä kohtalo johdatti meidät tänä iltana yhteen?” kysyi hän surullisella äänellä, „luulin tukahduttaneeni sydämeni ja nyt olet saanut sen uudelleen hehkumaan.”
„Jumalan tähden, älä kiusaa minua! Mitä tämä kaikki merkitsee? Miksi olet niin salaperäinen? Rakastatko minua vielä?”
„Kyllä.”
„Mutta miksi sitten teemme toisemme onnettomiksi? Unohtakaamme kaikki ja älkäämme välittäkö, mitä kansa puhuu. Mehän kuulumme yhteen.” Jälleen läheni hän Marieta ja jälleen tämä väisti. Wilfred katkeroitui uudelleen. „Sinä teet minusta hullun”, huusi hän. „En tiedä, mitä minun pitää tehdä. Et ole koskaan ajatellut kaikkea sitä pahaa, mitä olet minulle aiheuttanut, ja sitä surua, jonka olet kreivitär Gracciolille tuottanut, Saatuani tietää sinun kadonneen syytin tietysti häntä. Hän kielsi syyllisyytensä jyrkästi. En Kavennvt sanoa, etten uskonut häntä, Olin hullu,, ja kaikesta siitä hyvästä huolimatta, mitä häneltä olin saanut, jätin hänet, ja vaikka hän kerran toisensa jälkeen on kirjoittanut minulle pyytäen tulemaan tervehtimään, en ole koskaan vastannut hänen kirjeisiinsä.»
Marie ei voinut kestää tämän kuullessaan. Hän vaipui polvilleen ja nojasi päätään pöytään. Wilfred tarttui hänen käsiinsä ja auttoi hänen niinkuin pienen lapsen sohvalle. Sen eteen hän vaipui polvilleen ja puheli Marielle hyvitellen. Tämä antoi päänsä painua hänen olalleen ja asetti kätensä hänen kaulaansa.
„Wilfred, omani, minä rakastan sinua”, huokaili hän. „Rakastan sinua tavattomasti.”
„Ja minä rakastan sinua niin paljon kuin mies koskaan maailmassa taitaa naista rakastaa. Emme saa enää erota. En välitä, mitä olet ollut, en tahdo sitä tietää. Mitä tiedän, on, että tämä silmänräpäys korvaa minulle kaiken kärsimykseni. Olen jälleen löytänyt sinut, jonka luulin ikuisesti menettäneeni. Ja kun nyt olen sinut löytänyt, en luovu sinusta ennenkuin kuolema meidät erottaa.”
Marie kohotti päätään, suuteli Wilfredin huulia, kuivasi kyyneleensä ja sai jälleen palautetuksi tasapainonsa.
„Wilfred, minun on nyt lähdettävä, mutta tahdon saada sinulta erään lupauksen. Tiedät, mikä tehtävä minulla joka ilta on. Tiedät myös, että minulla on jonkunlainen edesvastuu. Sentähden pyydän, ettet etsisi minua ennenkuin kirjoitan sinulle.”
„Kuinka kauan täytyy minun odottaa kirjettäsi?”
„Vain pari päivää.”
„Sitten annan lupaukseni.”
Marie suuteli jälleen häntä ja sopersi kerran toisensa jälkeen:
„Jumala siunatkoon sinua, Jumala siunatkoon sinua.”
Hän nousi sohvalta, järjesti hiuksensa, otti hattunsa ja kiinnitti harsonsa sekä ojensi sitten Wilfredille kätensä, jota tämä suuteli.
„Anna minun nyt mennä, rakkaani, ja jää tänne, kunnes olen lähtenyt. Hyvästi, ja olkoon Jumala kanssasi.”
Hän oli avannut oven, mennyt ulos ja melkein sulkenut sen ennenkuin Wilfred huomasi. Hän oli kuin unissa.
Vaasa 31.7.1925.
