Rakkautta ja petosta
Kirj. Dick Donovan
(„Vaasan” suomennos)
Kahdeskymmenestoinen luku
Markiisin rakkaudentunnustukset
Marie olisi tahtonut jättää talon kenenkään huomaamatta, mutta livrépukuinen poika oli vahtipaikallaan. Hän oli nähtävästi pantu pitämään silmällä hänen lähtöään.
„Markiisi haluaa puhutella Teitä, neiti”, sanoi nuori poika.
„Ei ansaitse häiritä häntä. Olen jo sanonut hänelle hyvästi.”
„Minulla on markiisin määräys.”
Poika juoksi ruokasalin ovelle, koputti ja astui sisälle. Silmänräpäyksen jälkeen tuli Roddy ulos ja poika hävisi. Hän näytti vähän hermostuneelta. Viini tuntui myös jo tehneen vaikutuksensa.
„Enkö ole ollut kiltti antaessani teidän olla näin kauan ystävänne kanssa?”
„Kyllä”, vastasi Marie lyhyesti.
„Tahtoisin mielelläni tietää, mitä hän teille sanoi ja mitä te sanoitte hänelle.”
„Tahtoisitteko todella?” sanoi Marie nauraen, koettaen siten salata hämmästystään. „Olen pahoillani, herra markiisi, etten voi täyttää toivomustanne. Sen verran voin kuitenkin sanoa, että puhuimme vain jokapäiväisistä asioista.”
„Sitä en usko, neiti Ruby. Hyvä ystäväni Wilfred Leonard ei osaa olla jokapäiväinen, vaikka koettaisikin, ja mitä teihin tulee, olette jumalallinen.”
„Älkää sanoko niin. Olen tavattoman naisellinen ja heikko mairittelulle.”
„Juuri teidän naisellisuutenne onkin viekoitelevaa. Se on se ominaisuus, joka on minutkin hurmannut.”
„Kas niin, en tahdo kuulla enempää. Hyvää yötä.”
Hän meni ovelle ja tarttui ripaan. Markiisi oli nokkelampi ja tarttui hänen käteensä.
„Neiti Fanchette, tuolla tavalla ette saa lähteä. Olen hullaantunut, sen kyllä myönnän. En kiinnitä huomiota siihen, moniko mies on teihin rakastunut tai onko teillä ollut joku todellinen rakkausseikkailu. Kaikki, mitä tiedän, on, että rakastan teitä, ja jos vaan haluatte, on sukunimeni oleva teidänkin. Niin paljon on minulla jälellä, että se riittää leipään ja voihin sekä pieneen huviajeluun silloin tällöin.”
Neiti Fanchette hymyili.
„Uskokaa minua, herra markiisi, tunnen itseni syvästi liikutetuksi siitä kunniasta, jota minulle tarjoatte”, sanoi hän, „mutta se on asia, joka vaatii ajattelemisia. Antakaa minun nyt mennä.”
„Älkää pitäkö niin kiirettä. Koettakaa olla kiltti ja rauhallinen pari minuuttia. Tarkoitan totta, kunniasanallani. Teidän kauttanne voisin saavuttaa entisen loiston. Te voisitte nostaa minut jälleen ja antaa historialliselle nimelleni uuden mahdollisuuden päästä kunniaansa.”
„Niin, niin, mutta antakaa minun nyt lähteä”, pyysi hän väkavana.
„Pari minuuttia vielä. Tiedän, että tämä on hyvin harvinainen ja ikävä tapa kosia nuorta naista, mutta sukuni on aina ollut tunnettu suorasukaisuudesta enkä minäkään ole poikkeus; olisin uskollinen ja hyvä teitä kohtaan. Kuolen kyllä pian, mutta te voitte pelastaa minut. Tulkaa vaimokseni, Ruby. Sitä pyydän teiltä. Älkää kääntykö pois. Ottakaa kädestäni ja auttakaa minut jälleen jaloilleni. Pyydän sitä hartaasti.”
„Markiisi, tämä on minulle yllätystä”, katkaisi Marie, „pyydän saada mennä.”
„Ettekö usko tarkoittavan! totta”, kysyi markiisi melkein liikutettuna.
„Sen kyllä uskon, mutta —”
„Mutta mitä? Ei ole mitään 'muttaa'.”
„Jos hylkäätte pyyntöni, saatatte minut ennenaikaiseen hautaan. Myönnän, että siitä saan kiittää omaa heikkouttani, mutta totta se on. Tiedän teidän olevan vihkiytynyt taiteellenne, taiteelle, jota jumaloitte ja jossa itse olette jalokivenä. Suokaa minun en tahdo sanoa, kohottaa teitä, mutta sijoittaa teidät ylhäisön pariin, jota tulisitte kaunistamaan.”
Mariesta tuntui niinkuin hän olisi valmis vaipumaan maan alle. Hän ajatteli pääsyä kadulle, raittiseen ilmaan unohtaakseen surunsa, mutta markiisi sulki häneltä tien. Hän koetti pysyä lujana ja teki uuden yrityksen.
„Tiedätte, herra markiisi —”
„Kutsukaa minua Roddyksi.”
„Hyvä Roddy. Kaikki tämä tuli niin äkkiä, että tunnen itseni yllätetyksi. Erehdytte arvioidessanne minua. Olen vain näyttelijätär. Minulla ei ole kuuluisaa sukujuurta. Vain Jumala tietää, mistä tulen.”
„Mitä minä teidän suvustanne välitän. Vaikka isänne olisi joutunut hirsipuuhun ja äitinne ollut kerjäläinen, ei se koske minua. En katso pitemmälle taaksepäin kuin teihin saakka. Alottakaa minun kanssani uutta elämää. Vapautukaa kaikesta entisestä. Luokaa itsellenne tulevaisuus.”
„Pyydän vieläkin, antakaa minun mennä, ja minä ajattelen asiaa.”
„Kuulkaahan, Ruby. Uskotte kai sanani. Nyt saatte tietää, mitä teen. Suokaa minulle lupa tulla luoksenne huomisaamuna. Menemme yhdessä asianajajamme luo. Teidän läsnäollessanne minä selitän tarkoituksenani olevan mennä teidän kanssanne naimisiin ja pyydän laatimaan paperin, jossa kaksisataatuhatta puntaa vakuutetaan Teidän yksinänne käytettäväksi. Jos kuolen, jää kaikki omaisuuteni teidän haltuunne. Suostutteko tarjoukseeni?”
Marien sydän löi niin kiivaasti, että hän pelkäsi sen halkeavan. Hän ponnisti viimeiset voimansa pysyäkseen levollisena ja vapautuakseen kiusallisesta asemasta.
„Teidän ehdotuksenne tuli niin äkkiä ja odottamatta”, sanoi hän, „että olen aivan pyörällä. Älkää luulko, että minä väheksin sitä. Sitä kunniaa josta päästäisitte minut osalliseksi, en voi liian suureksi arvioida, mutta teidän täytyy antaa minulle hetkinen mietintäaikaa. Antakaa minulle kunniasananne siitä, että odotatte levollisesti viikon ajan. Sen kuluttua saatte kuulla minusta.”
„Lupaan sen teille”, sanoi markiisi poistuen ovelta. „Saan elää toivossa siihen saakka. Hyvää yötä.”
Vaasa 4.8.1925.
