V
Jonkun neljännestunnin kulettuamme, Vitalis hellitti kädestäni. ”Kule nyt sievästi vierelläni ja muista, että jos yrität karkaamaan, niin Capi ja Zerbino pian sinut saavuttavat, ja niillä on terävät hampaat.”
Minulta pääsi huokaus.
”Itke niin paljon koin haluttaa”, Vitalis sanoi. ”Mutta koeta ymmärtää, että omaksi hyväksesi olen ottanut sinut mukaani. Mikä sinusta olisi tullut siellä? Sinut olisi viety Lastentaloon. Kasvattajasi eivät ole vanhempiasi. Äitisi, joksi häntä sanot, on ollut sinulle hyvä ja rakastaa sinua, pahalta tuntuu sinusta jättää hänet. Vaan ajattele, että hän ei olisi voinut pitää sinua luonaan miehensä vuoksi. Mies ei ole niin paha kuin sinä ehkä luulet. Hän on raajarikko, työhön kykenemätön ja arveli, että hän ei rupea nälkään kuolemaan sinua elättääkseen. Ymmärräthän nyt, poikaseni, että elämä on usein taistelua, ei voi aina tehdä niin kuin haluaa.”
Puhe tuntui minusta järkevältä. Mutta oli muuan seikka, joka vaikutti mieleeni enemmän kuin paraskin puhe, ja se oli ero äidistä. En koskaan enään saa häntä nähdä, kasvattajaani, jota rakastin — äitiä. Ja tämä ajatus nostatti itkun kurkkuuni. Minä astelin Vitalisin vierellä ja koetin mielessäni kertoa, mitä hän oli sanonut äsken.
Laskeuttuamme jyrkän rinteen, olimme aavalla tasangolla, joka ulottui silmän siintämättömiin. Ei taloa, ei puuta, ei muuta kuin punalta kanervaa ja pieniä pensaita, jotka huojuivat tuulessa. Turhaa olisi minun ylittää karkuun. Ja minne menisin? Kenen luo? Tämä valkopartainen vanhus ei ehkä olekaan niin pelottava kuin alussa olin luullut, hän kentiesi on hyvinkin hyvä.
Vanhus asteli pitkään ja säännöllisesti, Joli-Coeur olkapäällä, ja koirat juoksentelivat ympärillämme. Silloin tällöin Vitalis niille sanoi jonkun ystävällisen sanan, milloin ranskaksi milloin toisella kielellä, jota en ymmärtänyt. Ei yksikään heistä näyttänyt väsyneeltä, niin kuin minä olin kulettuamme tätä autiota aavikkoa pitkän ajan. Minä laahustelin jalkojani, ja vaikea minun oli seurata heitä.
”Nuo sinun saappaasi ovat raskaat”, sanoi Vitalis. ”Usselissa ostan sinulle uudet keveämmät kengät.”
”Se mieltäni ilahutti. Minä aina olin toivonut itselleni kenkiä. Ravintoloitsijan pojilla ja muutamilla muillakin oli kengät, ja kun he tulivat kirkkoon, niin kulkivat he niin hiljaa, jota vastoin meidän muitten saappaat pitivät kauheaa kolinaa.
”Onko Ussel vielä kaukana?”
”Sinulla siis haluttaa kenkiä?” Vitalis sanoi naurahtaen. ”Minä ostan sinulle housutkin, ja samettitakin ja hatun. Toivon, että kyyneleesi kuivuvat ja jalkasi keventyvät, niin että jaksat astua kymmenen kilometriä, joka meillä vielä on taivalta.”
Minä olin ihan huumauksissani. Kengät! Housut! Samettitakki! Hattu! Jos Barberinin muori sitten näkisi minut! Mutta sittenkin minusta tuntui, etten jaksa tuonne kymmenen kilometrin päähän, jossa nuot hyvyydet minua odottivat. — Taivas oli vetäytynyt pilveen ja pian alkoi tihkusade, jota sitten kesti herkeämättä. Vitalisilla oli hyvä suoja nahkatakissaan jonka alle Joli-Coeur pistäytyi heti kun tunsi ensimmäiset sadepisarat, vaan koirat ja minä kastuimme pian ihoa myöden. Koirat puistelivat vähän väliä veden itsestään, vaan minulla ei ollut edes tätä luonnon lahjoittamaa etua, niin että minun piti astua vettyneissä vaatteissani, jotka olivat raskaat ja kylmätkin.
”Tuleeko sinulle helposti yskä?” Vitalis kysyi.
”En minä tiedä. En minä muista minulla yskää olleen koskaan.”
”Se on hyvä”, Vitalis sanoi. ”Mutta minä en tahdo panna sinua vaaralle alttiiksi, niin ettemme nyt kulekaan edemmäksi tänään. Tuossa kylässä, joka tuolla näkyy, levähdämme yötä.”
Kylässä ei ollut majapaikkaa, eikä kukaan tahtonut ottaa suojiinsa maankulkijaa, jolla oli mukana poika ja kolme koiraa, kaikki likomärkänä. Joka talossa vedettiin ovi kiinni nokkamme edessä. Pitikö vielä levähtämättä astua kahdeksan kilometriä, jotka meillä oli jälellä Usseliin? Yö oli tulossa, yhä satoi, oli kylmä, ja jalkani olivat jäykkinä. Voi, jos nyt olisin kotona!
Vihdoin muuan talon isäntä laski meidät latoon, vaan sillä ehdolla, että me emme saa pitää tulta, jonka vuoksi meidän piti antaa hänelle tulitikkumme. No, olihan meillä edes katto suojanamme, ettei sade meitä pieksänyt.
Vitalis otti laukustaan leivän, jonka jakoi neljään osaan. Nyt ensi kerran näin miten Vitalis piti kurissa joukkoaan. Kun me yösijaa etsiessämme kulimme talosta taloon, niin Zerbino oli pistäytynyt muutamaan taloon sisälle ja palasi sieltä leivänkannikka suussa. Vitalis sanoi sille silloin: ”Odotahan iltaa, Zerbiino!” Nyt muistin hänen sanansa, kun leipää leikatessaan Zerbino kävi hyvin noloksi. Me istuimme heinäläjällä, Vitalis ja minä vierekkäin, Joli-Coeur keskellämme, ja koirat edessämme, Capi ja Dolce katsellen isäntäänsä silmiin, Zerbiino allapäin ja korvat upallaan. ”Varas joukosta pois!” sanoi Vitalis käskevästi. ”Menköön loukkoon. Siellä saa maata iltasetta.” Zerbino heti lähti matelevasti vetäytymään loukkoon, jonneka isäntänsä oli viitannut. Sinne peittyi heiniin, ihan näkymättömiin, ja me kuulimme vain hienoa valittavaa vikinää. Vitalis ojensi minulle leipäosani, syödessään Joli-Coeurille, Capille ja Dolcelle leikkeli pieniksi paloiksi heidän osansa.
Kotona näinä viime kuukausina minua ei suinkaan oltu hemmoiteltu. Vaan sittenkin minusta muutos tuntui kovalle. Miten hyvälle tuntui lämmin velli, jota Barberinin muori keitti joka ilta, niin voitonta kuin se olikin. Miten mieluista olisi nyt ollut tulen ääressä istua, miten hyvälle olisi tuntunut mennä vuoteeseen ja pistäytyä huppuun peitteitten alle! Vaan nyt ei ollut vuodetta, ei peitteitä, ja saimme olla tyytyväisin kun oli heiniä. Olin väsyksissäni, jalat rikki hankautuneet, kylmä värisytti ruumistani märissä vaatteissa.
”Sinulla hampaat kalisevat”, Vitalis sanoi, ”onko olla kylmä?”
”On vähän.”
Hän avasi laukkunsa. ”Minulla ei ole suuria vaatevarastoja, vaan tuossa on kuiva paita ja takki, riisu märät yltäsi ja kääreydy noihin. Peittäydy sitten heiniin, niin pian tulee lämmin ja pääset nukkumaan.”
Minä kuitenkin kauan aikaa pyöriskelin heinävuoteellani saamatta unta. Tällaistakohan on oleva joka päivä? Joka päivä marssia sateessa, maata ladoissa, kärsiä kylmää, ruokana kuiva leipäpala, ei ketään, joka minua säälisi, ei ketään, joka rakastaisi? Näitä surullisia ajatuksia pyöritellessäni mielessäni, tunsin kostean henkäyksen kasvoillani. Minä ojensin käteni ja tunsin Capin villavan tarkin. Capi oli tullut hiljaa luokseni ja haisteli minua. Sitte se paneusi maata viereeni ja hyväillen nuoleksi kättäni. Minä hyväilin sitä, ja se laski käpälänsä minun käteeni. Minä unhotin väsymykseni ja suruni. En ollut enään yksinäni: minulla oli ystävä.
Uusi Suometar n:ot 107, 110B 11, 14.5.1898.
