Iivo Härkönen - Lahonneilla laiturilaudoilla

Lahonneilla laiturilaudoilla.





— Ei, ei, en sitä usko!

Hän astui laivasta maalle lahonneita laiturilautoja myöten, joiden välistä vilkkuimusta vesi. Siihen veteen oli hänen katseensa kiinnitetty.

— Ei — en todella usko. Ei ole mahdollista, että hän olisi saattanut rakkautta kaipaavan katseen luoda.

Hän oli onneton — rakkaudessa. Hän oli aina rakastanut saamatta vastarakkautta, ymmärtämistä, uskollisuutta; sensijaan hän oli saanut kylmyyttä, halveksimista, ivaa ja petollisuutta. Nyt hän oli laivalla kohdannut erään sinisilmäisen, punaposkisen, ihanan immen ja oli tämä häneen niin syvästi, kaihoisasti katsahtanut... Mutta ei hän uskonut sitä todeksi, ei tosi lemmen leimahdukseksi, ei rakkautta kaipaavaksi. Samaa petollisuutta hän luuli siinäkin piilevän. Ja siksi hän vain itsekseen vakuutteli astuessaan maalle lahonneita laiturilautoja myöten.

Hän on tullut maalle. Sillä ajalla on se impi, joka totta oli tarkottanut, tullut kannelle ja asettunut katselemaan maallepäin, kulkijaan kummalliseen lahoilla laiturilaudoilla. Hänen sydämmensä sykkii, povi nousee ja hän toivoo, että se kummallinen kulkija edes kerran katsahtaisi hänen puoleensa. Silloinpa se sattuukin kääntymään ja katsahtamaan. Silloin kohoaa nenäliina sen immen taskusta ja liehahtaa ... pää nyykähtää.

Kummallinen kulkija herää, havahtaa. — Ehkäpä se olikin totta, ei petosta! Jos se kerran kovan onnen kolhimallekin päivä paistaa; hänenkin unelmansa ja toiveensa toteutuu... Ja juuri semmoinen oli hänen unelmainsa esine: sinisilmäinen, punaposkinen, vaaleakutrinen... Hän aikoo rientää takaisin laivalle, esittää, puhella...

Mutta silloin laiva irrottuu rannasta ja lähtee kulkemaan kauvas — —


Iivo Härkönen.




Päivälehti no 177 3.8.1902.

Piippuja ja piipputupakkaa






Suomen Kuvalehti no 42 20.10.1917.