Mór Jókai - Kenen vainaja?

Kenen vainaja?

Kirjoittanut Mauri Jokai.

(Suomennos uukarinkielestä.)

Theodor Szobranczi oli paraikaa Pestissä ostaaksensa morsiamellensa koristeita, kun sai mustilla reunoilla varustetun kirjeen, jossa ilmoitettiin, että hänen morsiamensa, jonka kanssa hänen kahden viikon päästä oli määrä vihille mennä, ei enään ollut hänen omansa, sillä hän oli kuollut; oli jo haudattukin, suurella komeudella, puoli kaupunkia oli siinä tilaisuudessa ollut liikkeellä. Koettakoon lohdutella itseään.

Tämän tiedon saatuaan Szobranczi osti itselleen hyvän pistoolin, latasi sen kolmella luodilla ja matkusti kiiresti kotia sillä lujalla päätöksellä, että menisi armaansa haudalle ja siellä ampuisi itsensä kuolijaksi.

Syntymäkaupunkiinsa saavuttuaan hänen omaisensa ja ystävänsä vastaan-ottivat hänet säälivällä surulla, koettivatpa muutamat häntä lohdutellakin, joka ei kuitenkaan onnistunut.

Hän antoi heidän puhua, hän ei kuunnellut heitä, ei itkenyt heidän nähden: hän tiesi jo, mitä hänen oli tekeminen.

Hän meni päivällä hautausmaalle, ottaen mukaansa saattajan, joka näytti hänelle vasta täytetyn haudan, jonka eteen oli pistetty yksinkertainen puuristi. Hän ei antautunut minkäänlaisiin mielenliikutuksiin, ei itkenyt, ei voivotellut, antoi vaan kylmäverisesti määräyksiä, minkälainen hautakivi oli hankittava ja millä tavoin kukat olivat sen ympärille istutettavat, sekä merkitsi hyvästi muistoonsa paikan, jotta yöllä osaisi sinne takaisin.

Hänen tuttavansa luulivat hänen tyvenyydella suruansa kärsivän — ja kiittivät häntä siitä.

Mutta hän odotti vain yön tuloa.

Pikkukaupungissa joka ihminen menee aikaisin levolle, vieläpä lamputkin; joka haluaa pimeässä käydä, on siihen kyllä tilaisuudessa.

Szobranczi ei kohdannut elävää olentoa aina hautausmaalle asti, ja siellä taas — ken olisi elävä? Kuu oli vielä taivaanrannan yläpuolella, helppo oli löytää tietä, joka vei hänen morsiamensa haudalle. Sen vaaleanharmaa kumpu näkyikin jo hyvän matkan päähän.

Sinne tultuaan Szobranczi hämmästyi; kummun juurella lepäsi, kasvot sitä vastaan painuneina, mies.

Ehkä hän kuitenkin oli erehtynyt?

Hän astui hiljaa puuristin eteen ja näki siinä selvästi morsiamensa nimen.

Tuo tuntematon siis varmaankin oli joku juopunut mies, joka oli eksynyt tänne ja tähän nukkunut.

Hän koski mieheen kädellään, herättääksensä häntä. Tämä hypähti säikähtyneenä ylös ja huusi tuimasti: "Mitä tahdotte?"

— Tahdon tietää, mitä te täällä teette.

— Näettehän sen: minä rukoilen.

— Ja miksi olette tullut tälle paikalle rukoilemaan?

— Siksi että tällä paikalla tahdon kuolla.

— Mikä oikeus teillä on tällä paikalla rukoilla ja kuolla?

— Se että tässä on morsiameni hauta.

Szobranczi luuli hullustuvansa. Hän tulee tänne päättäen kuolla morsiamensa haudalla, ja kas, täällä hän tapaa vieraan miehen, joka katselee häntä yhtä tuimin silmin kuin hänkin häntä, joka tahtoo surmata itsensä niinkuin hänkin ja joka nimittää haudassa lepäävää morsiamekseen, aivan kuin hän itsekin.

— Hyva herra, sanoi Szobranczi, leikinteko ei minua nyt miellytä; menkää Herran nimeen ja jättäkää minut yksikseni.

— Minäkö menisin pois ja jättäisin teidät tänne? Ja mitä te täällä tahdotte?

— En tosiaankaan muuta kuin mitä te sanoitte tahtovanne: tappaa itseni.

— Oletteko mieletön?

— Lieneepä mulla syytä siihen. Morsiameni lepää tassa haudassa.

— Hyvä herra, te loukkaatte minua! Hän oli minun morsiameni.

— Mikä teidän nimenne on?

— Se ei kuulu asiaan; en minäkään kysy teidän nimeänne. Te solvaatte naista, joka on kuollut : luulottelette että hän oli kevytmielinen, että hänellä yhtä haavaa oli kaksi sulhasta. Jos te, kuten väitätte, tahdotte tappaa itsenne, niin lienee teillä pistooli; minullakin on, meidän ei tarvitse mennä kauas, seisotaan haudan kummassakin päässä ja ammutaan siitä.

— Teillä on erinomainen onni aina ehtiä sanoa mitä minä ajattelen: minäkin aioin tehdä saman ehdotuksen.

— Varsin hyvä; astukaamme paikoillemme!

He asettuivat ampuma-asemaan, tähtäsivät, kumpikin piti pistoolin suuta toisen sydäntä kohti:

— Yksi, kaksi....

Silloin molemmat yhtä haavaa laskivat nostetun aseen.

— Jotakin juohtui mieleeni.

— Niin minunkin, mutta te ennätätte aina eteeni.

— Minä ajattelin, että vainaja itse paraiten saattaisi ratkaista, kummanko meistä morsian hän todellakin oli.

— Minäkin sitä ajattelin; hänellä täytyy olla kihlasormus sormessa; sille, jonka nimi on sormukseen piirretty, hän oli uskollinen; toinen vaan uneksi onneaan.

— Aivan oikein. Meidän täytyy kaivaa esiin ruumiinarkku.

— Tuolla puoleksi kaivetussa haudassa näkyy olevan pari lapiota.

— Hyvä, otetaan ne ja ruvetaan työhön.

— Se meistä, jonka sormus on ruumiin sormessa, ampuu itsensä päähän, toinen hautaa hänet morsiamensa kanssa yhteen hautaan ja menee sitte tiehensä.

Miehet asettivat aseensa vieretysten; tarttuivat lapioihin, kaivoivat auki haudan, paljastivat ruumiinarknn, kiskoivat irti kannen ja löysivät — — vahanuken, jonka kasvot olivat ihan samanlaiset kuin morsiamen. Mutta tämä, morsian — ken tietää, missä hän nyt on, erään kuleksivan sirkusseuran klovnin kanssa paettuaan molemmista sulhasistaan?





Uuden Suomettaren Juttu-tupa 8/1890 (Uusi Suometar n:o 15 19.1.1890).

Mór Jókai - Lupaus-velka

Lupaus-velka

Kirj. Mauri Jokai.

(Suomennos Unkarin kielestä.)

Laurette oli kuuluisa tanssijatar Wienissä. Melchior taas keskinkertaisen "Localzeitung"in aputoimittaja ja siis silmittömästi neiti Lauretteen rakastunut.

Käsittäähän jokainen, mikä hirveä tämä oli. Suosittu ballerina tarvitsee muodin mukaisia vaunuja hevosineen, mahonki- ja silkki-huonekaluja, pitsejä ja hohtokiviä. Sanomalehden aputoimittaja taas tarvitsee sitä, että räätäli ja suutari eivät tule tekemään tuota kummallista kysymystä, onko hänellä liiaksi rahaa.

Sillä sitä hänellä ei ole, ei koskaan.

Nuot kaksi tarvetta eivät siis mitenkään toisiinsa yhteen soinnu.

Mutta yhtä kaikki Melchior kävi huokailemassa Lauretten salongissa, sillä tämä oli ainakin lämmitetty, ja Laurette sieti häntä siellä, sillä monta kertaa oli hänen tarvis saada piruettejään julkisesti kehutuiksi, ja sitä Melchior teki sangen vähästä palkasta: pieni hymy, hiljainen kädenpuristus, joskus joku maahan pudonnut kukka oli hänelle kylläksi. Enempää hän ei halunnutkaan, poloinen.

Eräänä päivänä runoilija (nimittäkäämme raukkaa siksi, meillehän se ei mitään maksa, mutta hänelle se varmaankin on mieliksi) astui loistavin kasvoin tuon kauniin naisen luo ja suuteli hänen kättään.

— Neiti! tänään olen ollut erinomaisen onnellinen!

— Sepä hauskaa; oletteko ehkä saanut perinnön?

— Oi, paljon enemmän! Tietäkää, tänään on juhlapäivä, lehti ei ilmesty, olen saanut nukkua kauemmin kuin muulloin.

— Vai niin, sehän on todellakin suuri onni.

— Oi, sitä en tarkoita. Oli jo aamnpuoli, kun nukuin; sillä tietäkää, neiti, koko yöhön en saa unta, teen vaan värssyjä Teille. No niin, aamupuoleen nukuin ja näin sellaista unta, että te, neiti, tulitte luokseni; olitte puettu Girlandinaksi, tuohon viehättävään haltijatarpukuun, ruusunnuppuja tässä ja tässä ja tuossa. Oi, kuinka olitte ihana! Olin aivan haltijoissani, ja Te olitte niin ystävällinen minua kohtaan. Minä sanoin, että miksikä en ole rikas, voidakseni jakaa omaisuuteni Teidän kanssanne. Siihen Te vastasitte: Minä teen sinut rikkaaksi mieheksi, tässä on viisi numeroa, pane ne valtioarpajaisiin." Minä siihen virkoin: Ja jos ne numerot voittavat, annan minä Teille puolet sydämestäni ja omaisuudestani." Sen jälkeen Te ojensitte kätenne, jossa reskonto oli numeroilla 5, 15, 25, 35, 45.

— Mutta nuot ovat tyhmiä numeroja, hyvä ystävä.

— Ehkä, mutta minä kuitenkin kumarsin suudellakseni kättänne, silloin joku remahti kovaan nauruun ja minä heräsin. Edessäni seisoi pesijättäreni, vanha akka; olin suudellut hänen kättään, jossa oli pesulasku; tähän oli kirjoitettu numerot 5, 15, 25, 35, 45, nimittäin kreutzeriä, yhteensä 1 floriini 25 kreutzeriä. — Se oli minun maksettava.

— Tuohan oli ikävä herääminen.

— Niinpä niin. Mutta kuitenkin olen ostanut niitten numerojen arvat, jotka Te unessani minulle tarjositte.

Nyt astui saliin joku Mayer pankkiiri ja teki lopun sanomankirjoittajan unijutusta, jota sitten ei enää sopinut esille ottaa.

Muutaman päivän kuluttua sai neiti Laurette hämmästyksekseen kuulla, että Melchior oli voittamit qvinternon, kaikki nuot viisi tyhmää numeroa olivat joutuneet esiin, ja voitto teki 60,000 floriinia.

No, sepä jotakin! Nythän sopii jo ruveta korvaansa ystävälleen kallistamaan — niinkauaksi kuin nuot 60 tuhatta kestävät.

Laurette odotti, että Melchior heti rahat arpajaistoimistosta nostettuaan rientäisi hänen luoksensa ja kertoisi, mitä enemmän unta oli nähnyt.

Mutta ystävämme Melchior ei suvainnutkaan enää tulla, ja ennen pitkää Laurette sai tietää, että hän oli heittänyt hiiteen kaiken runollisuuden ja rahat saatuansa kosinut isäntänsä tytärtä, kelpo, rikasta leipuri neittä, olivat jo kihloissa ja menevät pian naimisiinkin, jahka vaan "ulosrustinki" valmistuu.

No, tuohan vasta hävytöntä! Sillä tavoin ei kunniallinen tanssijatar voi sallia itseään kohdeltavan. Neiti Laurette haastoi kuin haastoikin herra Melchior'in oikeuteen: onnestaan on hänen vaan Laurettea kiittäminen, sillä jos tämä ei olisi sanonut hänelle unessa, että ostaisi nuot numerot arpajaisista, niin ei hän ikinä olisi voittanut; paitsi sitä hän oli nimenomaan luvannut laskevansa, jos voittaisi qvinternon, puolet sydämmestään ja omaisuudestaan hänen jalkainsa juureen; sydänpuoliskonsa antakoon kelle mielii, mutta puoli omaisuudesta kuuluu, jos oikeutta on, hänelle Laurettelle.

Oikeuden jäsenet kuuntelivat neiden puhetta ja antoivat sitte hänelle seuraavassa viisaassa tuomiossa täyden oikeuden:

"Koska vastaaja tunnustaa unessa luvanneensa kantajalle siinä tapauksessa, että hän tämän osoittamilla numeroilla voittaa arpajaisissa, puolen siten saadusta rahasummasta, sentähden tuomitaan vastaaja heti maksamaan tämän summan ynnä siitä kasvaneen koron kanssa vastaajalle — unessa.





Uuden Suomettaren Juttu-tupa 16/1890 (Uusi Suometar n:o 90 20.4.1890).

Mór Jókai - Teloittaja

Teloittaja

Kirj. M. Jokai v. 1850.

(Suomennos unkarinkielestä.)

Verisiltä näyttävät kirjaimet edessäni. Kirjoitan teloittajan elämäkerran.

Joka on antanut näin monelle kuoleman, sille annan minä elämän. Kuunnelkaa ja peljätkää oikeuden jumalattaren vasenta kättä.

Oikeassa kädessään hänellä on vaaka, vasemmassa mestauskalpa. Edellinen on tuomari, jälkimäinen pyöveli.

Vapise, ihminen, kun mainitset hänen nimeään; et voi tietää, ketä varten tuo kalpa on hiottu.


Muinoin teloittaja nautti suurta kunnioitusta.

Monessa kansassa tuomarit itse panivat täytäntöön julistamansa kuolemantuomiot... Jospa nytkin niin olisi...

Teutoneilla jumalien papit, Druidit suorittivat verituomiot. Tuomitun teloitus, olkoonpa hän ollut rikoksentekijä taikka sotavanki, oli uhri Jumalan alttarille.

Israelilaisilla kansa kivitti kuolijaksi hengeltä tuomitut.

Kreikkalaisten mestaajat istuivat neuvosmiesten rivissä.

Roomassa konsulien saattajat, liktorit panivat toimeen kuolemantuomiot.

Muualla heitettiin hengeltä tuomitut petojen eteen — nämät tappoivat heidät; työnnettiin veteen — aalto nielasi; sidottiin roviolle — liekki söi; sysättiin alas kallioita — maa musersi; muurattiin sisään — nälkä kuoletti. Ken se oli, jossa ensiksi tuo ajatus syntyi, että kuolemalle, rikosten rangaistukselle oli annettava ihmismuoto? Kuka loi ensimmäiseksi ihmisiä, joitten nimi oli kauhistuksena, joitten virkana oli elämän sammuttaminen, joitten kanssa samassa kaupungissa asuminen kammottaa kansaa?

Pyöveli on suljettu ulos ihmisten keskuudesta.

Kuka tahtoisi häntä vieressään nähdä? Syntien rangaistusta, elävää kuolemaa?

Pyövelin poikakin on pyöveli. Mitä hänestä muuta saattaisikaan tulla. Tuo surullinen virka menee isältä pojalle. Siihen on syntyminen, siihen kuoleminen.


Pestissä on erään komean kadun varrella kaunis kartano. Siinä on paljo asukkaita, kaikensäätyisiä ja -arvoisia ihmisiä. Talon isäntää ei kukaan tunne, talon vartija ei sano hänen nimeään.

Jos tietäisivät, että tämä on teloittajan talo!

Hänellä on sen lisäksi vielä kaksi taloa, molemmat hyvät.

Pestin teloittaja on rikas mies.

Monta kertaa kohtasin hänet täällä asuessani, vanhan murheellinen näkösen miehen, jonka hiukset ja parta olivat lumivalkeat ja jonka koko olennossa ilmaantui joku sellainen tavaton alakuloisuus, että hänet kerran nähtyään toiste heti tunsi. Kerran joku minulle kertoi, että tuo surullinen vanhus on teloittaja. Kuulusin teloittaja valtakunnassa.

Hän ei ollut syntynyt teloittajaksi, hänen isänsä ei sitä ollut. kauan aikaa eli hän kunniallisena kauppiaana, kunnes useammat toisiaan seuranneet vastoinkäymiset riistivät häneltä pitkien vuosien kuluessa vaivalla kootun omaisuuden. Silloin hän meni Ranskan sotaan marketenttina.

Sinne hän jäi siksi kuin liittovaltain joukot valloittivat Parisin, ja takaisin palatessaan toi hän mukanaan kymmenen kertaa suuremman omaisuuden kuin minkä oli menettänyt.

Mutta uusien aarteitten kanssa hän oli saanut uusia lumojakin, jotka muutaman vuoden päästä taas hävittivät kaikki.

Silloin hän rakastui Pestin teloittajan tyttäreen.

Rakkaus on kaikkivoipa, se tekee ihmisen siksi, miksi tahtoo; hänestä se teki pyövelin.

Hänen vaimonsa isä vihki vävypoikansa ammattinsa taidesalaisuuksiin. Ennen pitkää tuomittiin Fehérvár'issa kuolemaan kuuluisa rosvo, jonka nimi kansan kesken oli »köyrjnenä Ferke». Häneen piti uuden teloittaja-oppilaan tehdä ensimmäinen kokeensa.

Rosvo oli pitkä, roteva mies; hänen musta partansa ulottui aina vyötäröön asti ja hänen rohkeat kasvonsa säihkyvine silmineen olisivat sopineet malliksi maalarin siveltimelle.

Rosvo piti mestauspaikalla »ylösrakentavaisen» puheen kokoontuneelle väkijoukolle, kehoittaen läsnäolevia vanhempia kasvattamaan lapsiaan jumalanpelvassa ja ottamaan varoitusta hänen surkeasta kohtalostaan, ja uusi pyöveli taas katkaisi yhdellä sivalluksella hänen päänsä, niin että katselijat eivät huomanneet mestauskalvan välähtävänkään, ennenkuin jo veri purskahti esiin.

Sekä rosvon puhe että pyövelin taitavuus saavuttivat yleisön täydellistä mieltymystä; kaksi viikkoa puhuttiin vaan hänestä ja siitä lähtien oli uuden teloittajan maine taattu.


Mennä vuonna teloittaja jo oli harmaantunut, kurttunut mies.

Mitenkä hän yhtäkkiä niin oli vanhentunut?

Hän se oli, joka teloitti vapaussodan marttyyrit — kaikkityyni.

Sen jälkeen kävi hän yhä murheellisemmaksi. Päivä päivältä hänen voimansa raukenivat, lopulta hän kuoli.

Hän jätti jälkeensä yhden tyttären. Se ei koskaan asunut isänsä talossa. Ei voinut puhua isänsä kanssa... Kuka voisikaan suudella sitä kättä, joka ei koskaan antanut armoa, ainoastaan kuolemaa.

Avoimeksi jäänyt virka tuli pian täytetyksi, sillä hakijoita oli monta.

Ihmiset sivistyvät.





Uuden Suomettaren Juttutupa n:o 20/1890. (Uusi Suometar 113B 18.5.1890).

Mór Jókai - Tuhat toinen yö

Tuhat toinen yö

Unkarin kielellä kirjoittanut Mauri Jókai

Suomentanut A. J.

I. Schahin linna

Edessämme näemme pitkän rivin loistavia saleja taika-palatsissa: salit eivät ole minkäänlaisilla suljetuilla ovilla toisistaan eroitetut, vaan korkeilla holvikaareilla yhdistetyt, niin että perimmäisestä kammarista saattaa nähdä koko rivin läpitse. Joka sali saapi valaistuksensa ylhäältä, sivu-ikkunoita ei löydyensinkään, katon kirjavien lasilevyjen läpitse tulee valo taivaankaaren karvaisena. Solakat pilarit, joilla komeat maurilaiset kaaret lepäävät, ovat kirjavasta marmorista ja jaspisista; pilarien välipaikat ovat puoleksi peitetyt paksuilla damasti-esiripuilla, joita kultaiset nyörit koossa pitävät. Ihania kukkakiehkuroita kullattujen ristikkojen yli, jotka peittävät salaisia komeroita. Seinät ovat tehdyt malakitista ja lasuri-kivestä, joita koristaa monenmuotoiset kultaiset lehditys-kuvaukset; lattia on peitetty hienoilla, pehmeillä matoilla.

Keskimmäinsn sali on pyöreä ja seinät ovat keltaisesta marmorista, joille ylhäältä tuleva vaalean ruusunpunainen valo antaa aamuruskon kaltaisen valaistuksen, lukematon joukko tropiki-kasveja ympäröipi suihkulähdettä salin keskellä, jossa kristallikirkkaat vesipisarat pitävät iloista tanssia; salin sivuilla hyppelehtii kirjavasiipisiä lintuja ja sukkelia apinjoita läpinäkyväin metallilanka-kutomusten takana.

Korkean holvikaaren läpitse näkee suurenlaisen etusalin, jonka perimmäisen pylväsrivin toissa puolla on ihana puutarha, granaati- ja palmupuilla, joiden lehdet näyttävät runsaudesta hikoilevan.

Pitkän etusalin keskellä seisoo katettu pöytä, kaikenlaisilla herkuilla, jotka saattavat silmää ja suuta halustuttaa, joista voi joutua kahden vaiheelle, tuleeko enemmän ihmetellä noita loistavia maljoja vaiko niille taiteellisesti rakennettuja sokuri-palatseja ja vapisevia hyytelökukkia, ja onko niitä ennemmin syöminen kuin katseleminen. Ja kaikkien näitten loistosalien, pylväskäytäväin ja puutarhan läpitse tuoksuu suloinen, unelmiin houkutteleva lemu — sekoitus exotillisten kasvien tuoksua ja kultaisen ambra-säiliön savua.

Tämmöinen on schahin ihmepalatsi.

Eikä häneltä siinä puutu maailman suurinta ihmettäkään, naista.

Kultakirjaisella ottomanilla lepää satumaailman vallitseva haltiatar, suloinen olento, niin hieno kuin uneksittu; diademittakin kuningatar. Joukko palvelijattaria ympäröipi häntä, niinkuin kirjavat jalokivet temanttia, ja koettaa häntä ilahuttaa; he tanssivat, laulavat, soittavat hänen mieliksensä, lukevat hänelle runoja, huvittavat häntä nuoralla-tanssinnalla ja loihtukeinoilla, taikka neulovat ja kutovat hänen käskystänsä kalliita vaatteita; kunnes kaiken tämän komeuden herra, sultan itse, astuu sisään, silloin vetäytyvät palvelijattaret kunnioituksella takaisin, hallitsijattaren tarjotessa valkoista kättään kaikkein onnellisimmalle miehelle suudeltavaksi, joka nimittää häntä, armahinta ainoata sultanaansa, Hafisem'iksi.

Onpa siellä näyttämökin, jossa näytelmiä esitetään; ei puutu cirkustakaan, missä arapialaiset keikailijat tuovat esiin konstejansa, niin kuluu päivä kulta leikeillä, lauluilla, tansseilla ja makeisten syönnillä. Vihdoin soipi salainen musiikki, piilossa olevan konelaitoksen synnyttämä, ja tuudittaa kaikista nautinnoista väsyneet hyvin ansaittuun uneen.


Vaan eihän koko tässä kertomuksessa ole mitään erittäin merkillistä — vasta silloin alkaa se jotakin huomiota herättää, kun saapi tietää, että tämä itämainen loistolinna ei ole haettava missään Marokkossa tahi Tripolissa, eikä Indian hehkuvan auringon alla, vaan että se oli Brittiläisten ylen sivistyneessä maassa, tuskin neljän englannin peninkulman päässä pääkaupungista Lontoosta, todellakin olemassa, alueella, joka on Lontoon poliisin katsannon alaisena sekä kuuluu lordmayorin piirikuntaan ja josta kuitenkaan vuodet pitkät ei yksikään näistä ole mitään tiennyt.

Mutta meidän täytyy mainita, että kertomuksemme on vuodelta 1733, jolloin ei vielä löytynyt noita sanomalehtijoukkoja, jotka kaikkia ilmi lavertelevat ja kaikkien ihmisten asioihin sekaantuvat.

Tämä sultanpalatsi sijaitsi keskellä ääretöntä metsää, jossa uusi isäntä oli ostanut kaikki siinä löytyvät talot ja tilat, voidaksensa olla aivan yksinänsä, niin ettei siellä paitsi hänen palvelusväkeänsä kukaan asunut. Englannissa ei silloin ollutkaan mitään tavatonta, että rikkaat maanomistajat ympäröivät koko alueensa korkeilla aitauksilla ja sulkivat tiet, jotka veivät heidän linnoihinsa, salpapuilla.

Tämän alueen herra oli tarkka maksaja, hänellä ei ollut kenenkään kanssa riitoja, hän ei koskaan rikkonut maan lakeja vastaan, nimitti itsensä asiatoimissa «Mister Herby Esquire« eikä ensinkään salannut sitä, että hän oli muslemi, jolla oli hyvät syynsä paeta Stambulista. Ja pakolaisten oikeutta oli Englannissa aina suojeltu.

Sultanpalatsin palmupuut ja tropiki-kasvit olivat paljaita ansarituotteita; koko puutarha oli peitetty lasikatolla ja se niinkuin palatsikin lämmitettiin talvella kuumilla vesihöyryillä; Englannissa onkin talvi paljon lauukeampi kuin meillä.

Kaikki etelämaiden puut ja eläimet olivat Afrikasta tuodut, neekeri-orjat tulivat Nubiasta, kioski oli maurilaisten arkitehtien työtä; — vaan mistä on sultana itse syntyisin?

Se on kertoelman arvoitus.

(jatkuu)



Kirjallinen Kuukauslehti 6/1877.

Mór Jókai - Kerjäläispoika

Kerjäläispoika.

Jouluiltakertomus.

(Suomennos unkarinkielestä).

Hänen isänsä oli laivanköysi temmannut alas, hän oli veteen tukehtunut. Hänen äitinsä oli pesuvaimo; hän vilustui yötyössä, sai kuumetaudin ja kuoli. Pikku poika jäi orvoksi ennenkuin oli kunnolleen neljän vuoden vanha.

Kun hänen äitinsä vietiin hautaan, niin pikkupoika ajatteli itsekseen: kukahan nyt tulee enään sanomaan minulle: rakas poikani? Kukahan tulee minulle tuomaan leipää aamuin ja illoin? Kuka minulle tästä lähtein vuoteen valmistaa? Kuka antaa minulle puhtaita vaatteita, kun tulen likaiseksi? Kuka nostaa minun syliinsä? Kuka suutelee, jos satun itseäni loukkaamaan?

Heidän naapurinsakin muuttivat pois, yksi sinne, toinen tänne, vieraita tuli heidän sijaansa, ja jos pikkupoika ilmestyi heidän luoksensa ja pyysi päästä sisään heidän ovestansa, niin he usein kysyivät häneltä: ”mitä tahdot? mitä pyydät? mene tiehesi siitä!”

Pois menikin kerjäläinen, astui ulos kadulle, jossa hän ei ketään tuntenut, ja seisahtui kauniisti erääseen kadunkulmaukseen ja katseli siinä tulevia ja meneviä silmiin, etteikö heistä joku olisi ollut hänen isänsä taikka äitinsä näköinen? niin että olisivat häntä puhutelleet. Turhaan hän heitä katseli, ihmisillä oli muita tehtäviä kuin pitää vaaria vetelehtevistä lapsista. — Oikeat kerjäläispojat olivat hyvästi perehtyneet konstiinsa, he juoksivat komeiden herrojen perästä ja hankailivat likaisille rääsyineen heihin siksi kunnes nämä, päästäkseen tungettelijoista vapaaksi, viskasivat heille jotakin. Semmoinen kerjäläinen, joka ei osaa kuin itkeä, saapi kuolla mailla nälkään.

Kuollut olisikin varmaan tuo pikku repale heti ensimäisenä tai toisena päivänä, ellei muuan vanha hurskas hedelmänkauppiasrouva olisi huomannut häntä siinä nurkassa, johon hän oli seisottunut. Hän vaan piti silmällä miksi pikku poika niin sangen kauan seisoskeli siinä joutilaana. Varmaankin hän tahtoo varastaa. Mutta kun hän sitten näki ettei tämä iltaan saakka liikahtanut siitä mihinkään, niin hänen kävi sääliksi poikaa. Hän valitsi tälle viottuneen omenan: ”Kas tämän saat, mutta nyt sinun pitää jo mennä kotiisi!”

Pikku pojalla oli tapana totella, ja kun häntä käskettiin menemään kotiinsa, niin hän kauniisti läksi siitä.

Mutta silloin oli jo iltamyöhä, ja illalla ovat suuressa kaupungissa kaikkien talojen ovet suljetut. Pieni orpopoika rupesi silloin itkemään, kun hän muisti, ettei hänellä ollut ollenkaan mihin voisi sisälle mennä; häntä ei missään tulevaksi odotettu, häntä varten ei missään vuodetta tehty.

Sitten hän kyyristyi erääseen portin nurkkamaan ja siinä itkuunsa viimein nukahti; unissaan hän syleili portinkiveä, joka oli niin hyvä, että suojeli hänen hentoja jäseniänsä tuulelta, ja hän sanoi sille: ”rakas äitini!”

Yöllä hän heräsi monta kertaa, kun tuuli niin kylmästi puhalsi, ja ähkien hän kääntyi toiselle kyljelleen kivisellä vuoteellaan.

Seuraavana päivänä hän jälleen etsi hyvän kaupustelijavaimon, joka nähdessään että pikku kerjäläinen oli niin surullinen taas antoi hänelle ruuantähteitä.

Kolmantena ja neljäntenä päivänä hän löysi hyvän vanhan rouvan samassa paikassa, mutta viidentenä päivänä hän turhaan odotteli tätä nurkassa. Paljon oli kulkijoita kadulla, jopa enemmin kuin muulloin, mutta vanhaa tätiä ei kuulunut tällä kertaa.

Pieni orpopoika kysäsi eräältä kerjäläiseltä (suurempaa herraa hän ei rohjennut puhutella):

— Missähän nyt on hyvä täti?

— Tänään ei tehdä täällä kauppaa, poikaseni, vastasi hänelle kerjäläinen — koska tänään on juhlapäivä. Sillä tänäpäivänä on syntynyt Jeesus. Näethän, poikaseni, että ihmiset menevät kirkkoon.

Mihin niin paljon ihmisiä menee, sinne kai hänenkin on lupa astua sisään, ajatteli pieni orpo, ja kuinka hän riemuitsi, kun hän huomasi, että siitä suuresta — suuresta talosta, jota muhkeampaa taloa ei ollut kenelläkään, ei käsketty häntä ulos, ei ajettu pois eikä kysytty häneltä: mitä hän siellä tahtoo? vaan sallittiin hänen ihastella sangen kaunista laulua ja oleskella hyvin komeapukuisten herrojen keskessä.

Joku suuri kunnianarvoinen mies puhui sitten paljon kansalle, kertoi että pieni Jeesus oli syntynyt seimessä, paimenten keskellä, että hän oli elänyt köyhyydessä ja kurjuudessa ja että hän oli rakastanut pieniä lapsia aina.

Niin hän olisi kuunnellut päivänlaskuun asti, mitä kunnianarvoisa mies puhui.

Aina iltaan saakka hän huomasi kirkon olevan avoimena; illalla sitten suljettiin sekin ja hän jäi taas kadulle.

Niin monet ikkunat kadun varrella olivat valaistut, komeita vaunuja kulki kolisten ylös ja alas; loistaviin puodin akkunoihin oli asetettu kuusia, palavine vahakynttilöineen, enkeleineen ja pikku kehtoineen, jossa pieni Jeesus makasi.

Pieni orpo saattoi niitä katsella.

Hymyillen tuli rouvasväkeä puodeista, he olivat ostaneet niistä satumaisia koristeita; jokainen vei kotiinsa pienille pojilleen, pienille tyttärilleen, mitä pieni Jeesus oli heille lähettänyt.

Ihmeen ihana on pienen Jeesuksen syntymäpäivä!

Kun vain ei olisi ollut niin kylmä sinä päivänä! Hyvä oli niiden, joilla oli lämmin uuni lähellään, armaan äitinsä povella vaieta tuulen viuhinasta, vaan joka ei tiennyt mihin mennä suojaan tässä kolkossa ilmassa!

Taas hän palasi kirkonoven luokse, lankesi siinä polvilleen, pannen pienet kätensä ristiin.

— Rakas pieni Jeesus, joka rakastit lapsukaisia: jos sinä tarvitsisit semmoista pientä palvelijaa kuin minä olen, niin ota minut luoksesi ...

Ja suuri Vapahtaja kuuli pienen palvelijansa pyynnön ja otti luoksensa hänet, jota kukaan ei ollut kaivannut maan päällä. Siihen nukkui pieni poika ja heräsi taivaan valtakunnassa ...

Te, jotka iloitsette ja riemuitsette pyhänä joulupäivänä, muistakaa myös niitä, jotka näkevät nälkää ja murhetta.

Mauri Jokai.


Uusimaan joulukynttilöitä 22.12.1902. Lisälehti Uusimaa n:o 147 22.12.1902.

Mór Jókai - Galdarian

Galdarian.

Inqvisitioni-kohtaus.

Kirj. Mauri Jokai.

(Käännös)

Johanna, Spanian kuninkaan, Filip kauniin puoliso, oli innokas maalaaja.

Kuningatar-raukasta oli levitetty huhu, että hän kärsi aivotautia, jonka tähden häntä oli käsketty huvituksekseen maalailemaan, jonka taiteen hän saattoikin jokseenkin suureen täydellisyyteen. Hän voi niin luonnonmukaisesti maalata mimmoiset kasvot hyvänsä, vaikka ei ollut niitä nähnytkään kuin yhden ainoan kerran, niin että jokainen voi ne tuntea.

Kuningas Filipin mieleen juolahti kerran ruveta selailemaan Johannan albumia, jossa oli vaan tämän omia käsipiirroksia.

(Johannalla oli silloin arvonimenä ”majesteetti”; hänen puolisollaan oli syystä että hän polveutui vieraasta hallitsijaperheestä, arvonimenä ainoastaan ”korkeus”, ja virallisissa asioissa oli kirjoitettu ensiksi Johanna kuningatar ja sitten Filip kuningas. Kuningas Filip huomasi nyt Johannan albumissa useassa paikassa erään miehen muotokuvan, joka tuli siellä esiin useissa eri vaihdoksissa, milloin voittoisena sankarina, milloin rukoileman pyhiinvaeltajan muodossa, milloin taas lemmittynsä edessä polvistumana rakastajana. Nämät kasvot mahtoivat olla myötäänsä nuoren naisen mielikuvituksessa, koskapa hän niin usein ja niin monessa eri muodossa toi ne ilmi, ja se tunteellinen esitystapa, se taiteellinen huoli, se hartaus joka ilmestyi joka kuvassa, jokaisessa piirteessä, kaikki se todisti, että sydän oli kättä auttanut.

Tässä kuvassa ei ollut kuningas Filipin kasvoinjuonteet.

Ehkäpä joku vielä kytevä nuoruuden unelma, rakastettu trubaduri, joku turnausleikkiensankari, jonka nuori kuninkaantytär sykkivin sydämmin näki taisteleman ja voittavan hallitsijattarensa väreillä ja jonka kaulaan hän vapisevin käsin sitten ripusti kirjaillun siteen, ja jota hän ei enään koskaan voinut unhottaa? — Eli ehkäpä ei niinkään paljon. Ehkä oli se vaan mielikuvituksen luoma ihannekuva, semmoinen, jommoisia nuoret naiset ovat näkevinään pilvissä; mies, jota ei kukaan milloinkaan ollut nähnyt, jota ei koskaan ole ollut olemassakaan. Niinkin voi olla asian laita.

Filip kaunis ei ollut synnyltään mikään hispanialainen; hänellä oli kuitenkin jaloja tekoja, jotka oikeuttivat hänet siksi.

Ei muuta kuin kysyä suuri-inqvisitorilta Dezalta, ken oli Hispaniassa se ritari, joka oli tämän kuvan näköinen; yksi viittaus vaan pyhän Hermandadin satasilmäisille spionille, ja kahden viikon kuluttua tuli vastaus. — Tämä ritari, tummakasvoinen, jolla oli nämät omituisesti hymyilevät huulet, nämät suuret, tummat silmät, mustien tuuheiden kulmakarmojen varjossa, tämä ei ollut kukaan muu kuin Don Jayme d'Avila — eräs marrano!

Kiitetyn inqvisitionin aikana kutsuttiin marranoiksi niitä maurilaisia ritareja, jotka olivat ruvenneet kristityiksi, joiden sentähden epäiltiin salaisesti harrastavan islamin juhlamenoja. Hitaasti, mutta lakkaamatta hävitettiin heitä, vaikka he olivat andalusialaisen ritariston kukkana. Ylipäänsä merkitsee ”marrano” hispanian kielellä: sikaa.

Voi olla sekin mahdollista, ettei juuri Don Jayme d'Avila ollutkaan enin kuningattaren kuvien kaltainen; se on kuitenkin varma, että hän oli rikkain silloisista ylimyksistä, ja tiedämmehän me, että inqvisitionin arvoisat tuomarit veljellisesti jakoivat tuomitun omaisuuden.

Siihen aikaan eli Kastiliassa eräs kuuluisa maalari, ei kuuluisa sentähden, että hän olisi perustanut jonkun uuden maalarikoulun eli jättänyt jälkimaailmalle suurenmoisia mestariteoksia, vaan hän oli kuuluisa sentähden, että hän osasi piirtää erittäin nopeasti.

Hän kykeni sekunnissa kuvaamaan mitä hullunkurisempia irvikuvia, samassa esittäen ne pergamentille. Muutoin oli hänen nimensä Luis de Lucero; Romassa oli häntä kumminkin nimitetty ”Frapresto”ksi (kiiruhda!), jonka nimen hän sittemmin sai pitää hyvänänsä.

Kun Filip-kuningas sai tietää alkukuvan salaperäisiin kasvoihin saaduksi tietoihin, kutsutti hän Luceron luoksensa.

”Maestro”, puhui hän maalarille, ”sinun täytyy valmistaa useampia kuvia perätysten eräistä elävistä kasvoista; kaksi tuntia on sinulla oikeus käyttää noita kasvoja mallina. Kuinka usein luulet voivasi kuvata ne siinä ajassa?”

”Niin usein kun teidän majestetinne suvaitsee käskeä.”

”Älä liehakoi. Ensiksi en minä ole mikään ”majesteti”, toisekseen ei kukaan saada käskeä taideniekkaa. Mutta luuletko voivasi kahdessa tunnissa kuvata samat kasvot kymmenen eri kertaa? Jokaisesta kuvasta olet saava tuhat realia?”

”Jos teidän majestetinne suvaitsee vakuuttaa minulle kaksituhatta realia jokaisesta kuvasta, niin piirrän sen, olkoon se sitten kuka hyvänsä, kahdessa tunnissa viisitoista kertaa”.

”Hyvä, sinä saat vaatimasi summan. Mutta eikö sinua häiritsisi se, jos kuvattavasi kasvot aika ajottain muuttaisivat piirteensä; jos sillä tavallisten jokapäiväisten kasvojen sijasta joudut tekemisiin aivan kammoittavaisesti tavattomain kanssa?”

”Oi, majesteti, tavattomat kasvot ovat taiteilijan tutkintoaineena hänen korkein nautintonsa! Jos semmoinen huvi on minulla odotettavissa, niin piirrän ne tuhannesta viidestä sadasta kappaleen”.

”Maltas; Escurialissa ei tingitä palvelijain kanssa. Mene nyt alquazilolaisten saliin, jotka tunnin kuluessa saattavat sinut määräpaikallesi. Sitä ennen hankitaan sinulle kaikki huonekalut”.

Hetkisen kuluttua jätettiin Lucerolle hänen piirtimensä sekä pergamenttilehti ja käskettiin hänet sitten nousemaan verhottuun kantotuoliin. Kotvan aikaa kannettiin häntä kumisevain käytävien läpi rappusia ylös ja alas; vihdoin pysähtyivät kantajat eräässä huoneessa, jossa askeleet mitään ääntä eivät antaneet. Joko oli huone aivan matala eli oliko se täynnä ihmisiä.

Nyt aukaistiin kantotuolin ovi ja maalari käskettiin astumaan siitä.

Ensi silmäyksessä huomasi hän missä hän oli.

Tuo avara, matala-holvinen sali oli ylt'yleensä mustalla kankaalla verhottuna. Pilareihin kiinnitetyistä renkaista riippui kahleita ja köysiä, joissa kaikissa näkyi hyytyneen veren jättämiä ruostetahroja. Nurkissa oli rautakankia, kummallisen muotoisia lusikoita ja kolmisärmäisiä ruuveja kasoittain sikinsokin päälletysten, samalla kun perällä ylempänä istui mustiin pukuihin verhottuja olennoita. Päänsä olivat he peittäneet korkeilla suippohatuilla ja kasvot olivat tiheiden huntujen peitossa. Salia valaisi ainoastaan yksi lamppu, alas keskellä lakea. Siinä oleva unikukan öljy levitti kelmeää, kellertävää valoansa joka esineesen.

Tälnä oli inqvisitioni-sali.

Ainoastaan pääinqvisitorilla olivat kasvot peittämättä; hän istui korkealla tuolilla keskellä toisia tuomareita, ja hänen musta samettikaapunsa oli huomattavana vastakohtana muiden yksinkertaisiin pukuihin.

Eräällä sivuseinällä salissa oli pöytä, jonka ääressä istui kaksi miestä, toinen hunnulla peitettynä ja toinen samettinaamio silmillään. Edellinen oli inqvisitionin notario, joka juuri koetteli kynäänsä peukalonsa kynttä vasten; toinen viittasi Luceroa istumaan pöydän tykö.

Ei sanaakaan päästänyt kukaan.

Nyt antoi tuo naamioitettu merkin inqvisitorille, jonka jälkeen kaksi Hermandadin palvelijaa astui keskelle salia, kohottaen maasta erään mustan verhostimen, jonka alla se pää oli jota taitelijan tuli kuvata.

Ei ollut tämä mikään ruumiista irroitettu pää; — ei, vaan elävä pää, katse oli vilkas, suuttunut, otsa uljas, ylenkatsetta ilmaisevat huulet ja säihkyvät isot silmät. Kauniin pää, josta konsanaan joku nainen on uneksinut, ja jonka edessä mies on konsaan vapisnut.

Arvoisa Torquemada, jonka kiitokseksi olkoon sanottuna, että hän yhdentoista vuoden kuluessa oli pakoittanut 100,000 ihmistä kidutuspenkille, oli muiden tarkoituksenmukaisten koneiden ohessa, joiden kautta ihmisten salaisuuksia saattoi tutkistella, keksinyt myöskin galdarian.

Koe sillä tapahtuu siten, että iso, 10 sankoa vetävä messinkipönttö täytetään öljyllä, ja siihen asetetaan seisomaan paatunut syntinen niin sievästi että pää jää ainoastaan näkyviin. Sitten käännetään tämä pää tarpeeksi ison läven läpi tutkintosaliin, mutta itse pönttö jää työhuoneesen, jossa sen alle sytytetään vitkallinen tuli, jota paatumisen määrän suhteen joko vähennetään tahi enennetään, siksi kunnes öljy hitaisesti yhä enemmin kuumenee ja kurja uhri tunnustaa eli surkeissa tuskissa kuolee.

Tämä on galdarium.

Kuvattava pää on siis aivan keskellä salia, hyvässä valossa, lamppu aivan sen yllä. — Lucero ei olisi voinut parempaa toivoa.

Ylväänä loi pää silmänsä salapukuisiin tuomareihinsa ja kurttuiset kulmakarvat ilmaisivat uhkamielisyyttä.

Tämä kuva on sopima n:o 1:ksi.

Nyt rupesi pääinqvisitori puhuttelemaan syytettyä.

”Don Jayme d'Avila, tunnusta tuomareillesi, koska sinä ensimmäisen ja viimeisen kerran puhuit Johannan, Hernandon tyttären kanssa?”

Pää alkoi puhua:

”Minä olen aina ainoastaan nähnyt häntä kaukaa enkä koskaan ole puhunut hänen kanssansa”.

”Don Jayme d'Avila, sinä olet ollut luvattomassa suhteessa Johannaan; tunnusta mitä todistuksia sinulla on hänen rikollisesta lemmestään!”

Nämät sanat kuultuansa punastuivat sankarin kasvot vihasta, silmät iskivät salamoita kysyvää kohden. Hän oli ylenmäärin kaunis tässä silmänräpäyksessä.

”Sinun kysymyksesi loukkaa sitä, jota sinun alamaisessa velvollisuudessasi tulee kunnioittaa. Olisin majestetirikollinen omissa silmissäni, jos katsoisin mokoman kysymyksen ansaitsevan vastausta. Kuningatar on puhdas ja viaton”.

Lucero aikoi piirtää myöskin nämät kasvot, mutta hänen vieressään istuva salapukuinen tarttui hänen käteensä ja piti siitä kiinni:

”Anna olla; pian olet näkevä paljoa kauniimpaa”.

Inqvisitori viittasi parille pyövelirengille, jotka heti poistuivat; pian alkoivat kasvot muuttaa muotoansa — valkea oli sytytetty kidutuskoneen alle.

”Katsos nyt tänne, Frapresto!”

Aluksi rupesivat silmät säkenöimään, otsasuonet paisumaan, kasvojen lihakset vavahtivat suonenvedon tapaisesti; ensi kauhun tuska rumensi nuo kauniit mieskasvot.

Tämä soveltui hyvin n:o 2:ksi.

”Tahdotko vastata kysymyksiimme, Don Jayme d'Avila?” kuului taas inqvisitorin kumea, kolkko ääni.

Nämät sanat kuultuaan kääntyi pää häntä kohden, ja juurikuin sen sankarimainen päättäväisyys olisi palannut, vastasi uhkamielisesti;

”Kirottu olkoon se kieli, joka ainoallakaan sanalla vastaa sinun kysymyksiisi!”

Sitten puristi pää huulensa toisiinsa ja tuijotti eteensä silmillä, jotka olivat kuopistaan ulospakkautumaisillaan, pidättäen jok'ainoan tuskan äänen.

Tämä kuva soveltui hyvin n:o 3.ksi.

Valkeaa viritettiin edelleen pöntön alla.

Kasvoissa ilmestyy isoja hikikarpaloita; ruumiillisen tuskan ankara taistelu miehen tahtoa vastaan kuvautuu niissä. Äkkiä pääsi päästä sydäntä vihlaiseva tuskan karjunta, silmät sulkeutuivat vaistomaisen surullisesti, ja kohottaen rumistuneet kasvonsa, joiden piirteisin helvetillinen tuska kuvautuu, ei hän enempää kykene salaamaan kalvaavaa kipuansa. Hän mölisi kuin kirotut helvetissä.

”Nyt, katso nyt tänne, Frapresto!”

Jokainen vuolle kasvoissa muuttaa alkuperäisen muotonsa, sielu ei enää saata hallita itseänsä, silmät pyörivät kamalasti kuopissansa, huulet ovat vaahdossa ja sadattelevat Jumalaa ja ihmisiä! Oi, Frapresto, jos nyt onnistut, kuinka ihana kuva n:o 4 tulekaan olemaan.

Alhaalla lisätään yhä tulta.

”Tahdotko vastata kysymyksiimme, Don Jayme d'Avila?”

Pää ei vastaa enää mitään, ei se myöskään enää huuda, vaan alkaa hymyillä. Kuolontuskat pakoittavat sitä nauramaan, se puhkeaa kammottavaan nauruun, ja tämä nauru on kauhistavinta mitä konsanaan on kuultu.

Lucero piirtää kiireesti, tämä on jo kuva n:o 5.

Salapukuinen mies antaa viittauksen vähentämään tulta. Hän pelkää d'Avilan kuolevan ennenkuin sitä halutaan.

Kasvot kadottavat vähitellen tuskallisen hehkunsa, jonka sijaan niihin kuvautuu kalvakka, epäselvä värinvivahdus, luonnottoman naurun rumentamat kasvojenjuonteet veltostuivat, näyttäen aivan hervottomilta.

Luceron kuva n:o 6 on valmistunut.

Nyt kysyy inqvisitori taasen:

”Tahdotko vastata, Don Jayme d'Avila?”

Hitaasti kohottaa nyt ritari päätänsä, ammoilleen aukenevat hänen silmänsä, jotta valkuainen tulee näkyviin! Kalpeat, verettömät kasvonsa venyivät soikeammiksi: ne eivät ole enään mitkään ihmiskasvot, vaan aaveen, joka on noussut ylös haudasta ja alkaa puhua sieltä, kiinnittäen harhailevan katseen salapukuiseen. Oi, minkämoinen kammoittava katse!

”No, Frapresto, miksikä pysyy piirustin joutilaana kädessäsi? Tämähän on oivallisin kuva! — Katsohan tänne!”

Aaveen kaltainen pää aukaisee suunsa ja lausuu harvaan kumealla, korahtelemalla äänellä:

”Filip! — Seitsemän päivää tämän jälkeen — olen — vastaava — sinulle — Jumalan edessä".

Sitten käyvät hänen silmänsä nurin, huulet jäävät auki, pää kallistuu sivulle ja vaipuu hervotonna lattialle; jok'ainoa lihas kasvoissa on jäykistynyt.

”Sammuttakaa valkea!" huusi inqvisitori palvelijoille.

”Eikö tämä ole miellyttävä kuvattava?” kysyi salapukuinen maalarilta ”sinä saatat levollisena piirtää sen, sillä hän on mennyt tainnoksiin. Hän tulee heti herätetyksi ja sitten saamme jatkaa”.

Salapukuinen nyt kumminkin pettyi, sillä ritari ei ollutkaan mennytkään tainnoksiin — vaan oli kuollut eikä siis enään kelvannut malliksi Lucerolle.

”Tuo kirottu!” huudahti maalari, ”kuo!ee kahdeksatta kuvaa otettaessa ja varastaa siten minulta ainakin kymmentuhatta realia taskustani!”

Älä ole milläsikään, sinä saat koko luvatun summan kahdeksastakin kuvasta, jos ne ovat hyvin onnistuneet”, lohdutti häntä tuo salapukuinen, ”mene nyt kotia ja tee tehtäväsi kunnollisesti ja huolella”.

Neljä päivää siitä olivat nuo kahdeksan kuvaa valmiina ja laaditut kammottavalla todennäköisyydellä. Filip-kuningas lahjoitti ne kaikki puolisollensa...

Viidentenä päivänä levisi se tieto maassa, että kuningatar Johanna oli kadottanut järkensä...

Kuudentena päivänä antoi Filip kaunis kokoonkutsua Kastilian ylimykset ja ilmoitti heille sen onnettomuuden, että Johannan aivosairaus on käynyt täyteen voimaansa.

Seitsemäntenä päivänä nimittivät Kastilian ylimykset Filip kaunista ”majestetiksi” ja kirjoittivat hänen nimensä edelle ja jälkeen Johanna ...

Kahdeksantena päivänä makasi Filip kaunis — kuolinlavalla. Sanottiin hänet tulleen myrkytetyksi …


* * *

Laupias Jumala olkoon kuolleille armollinen tuomari …!

Wiipurin Uutiset n:ot 81-83 10.-12.4.1888.

Mór Jókai - Pelaaja

Pelaaja

(kynäellyt Mauri Jôkai)

Siihen aikaan, jolloin Moorilaiset vielä hallitsivat Andalusiassa, asui Cordovassa jalo ja hurskas, hyväntekeväisyydestään laajalti niinhyvin arapialaisilta kuin spanialaisiltakin, tunnettu mies. Hänen nimensä oli Don Hurtado Garcias Ecequias Eleazaro de Estalminea sukunimeltään: el Senordo Beneficiantissimo, tahi niinkuin hän tavallisesti kutsuttiin Alabado Sea Dios.*) Tätä nimeä hän itsekin kernaammin suvaitsi, sillä ei päivääkään kulunut, ett’ei hän olisi jollekin onnettomalle suonut lohdutusta ja mikä oli vieläkin suuremmasta arvosta, totista apua.

Mutta lahjojen oikealle jakamiselle pani hän sangen suuren arvon ja jakoi siis almunsa hyvin tarkan punnitsemisen jälkeen. Ei hän lahjojansa viskannut akkunan kautta pellolle, joka olisi tehnyt melkein samanlaisen vaikutuksen, kuin valtameren kalojen leivän muruilla ruokkiminen, sillä Cordovan kahdestasadasta tuhannesta asukkaasta, kulki ei vähempää kuin kaksikymmentä tuhatta henkeä kaduilla kerjäten, eläen päivästä päivään armeliain kanssa ihmistensä lahjoittamista almuista. Ei, Don Hurtado kävi itse katsomassa kutka köyhistä olivat todella avun tarpeessa ja jos hän päivässä voi auttaa yhtäkään ihmistä jaloillensa ja turvata sen tulevaisuutta, teki hän paremmin ja viisaammasti, kuin jos hän olisi auttanut satoja ainoastaan kerrakseen.

Nämät hänen jalot pvrintönsä veivät kumminkin häneltä paljon enemmin varoja kuin hänen kaikki tulonsa olivatkaan; että hän olisi voinut tätä armeliaisuuttaan toimittaa, kulki hän kaikkien rikkaiden, ympäri maan asuvain, tilanomistajain ja ritarein luona, apua pyytämässä. Sitä varten oli hänellä kokonainen pitkä luettelo, jossa selvästi, suurilla kirjaimilla, seisoi jokaisen grandin, hidalgos’in ja caballeros’in nimi sekä tulojen määrä; tämä luettelo oli hänen oivallinen matkauppaansa kulkiessaan suurisukuisten luona, hakemassa köyhille tulevaa vuotuista almu-määrää.

Häntä pelättiin enemmän kuin Moorilaisia.

— Don Esteban! Olettepa saaneet kymmenen tuhatta realia. Ajatteletteko milloinkaan niitä, joilla ei ole jokapäiväistä leipääkään ?

— Niin, mutta minäpä kadotin kaksi tuhatta realia viimeisessä härkätaistelussa.

— Kukas ne voitti?

— Don Gedonio ja Don Cristobal.

— Koska teillä oli varaa härkätaistelussa kadottaa kaksi tuhatta, niin voittehan nyt köyhille lahjoittaa pari sataa realia.

Don Esteban maksoi vaaditun summan puiden nyrkkiä taskussaan.

Nyt oli don Gedonion ja don Cristobalin maksun vuoro.

— Minun jalot herrani! Teillä oli onni voittaa viime härkätaistelussa yhteensä kaksi tuhatta realia. Don Esteban, joka vedon kadotti, lahjoitti minulle heti kaksi sataa realia; siis ei ole muuta kuin oikeus ja kohtuus, että te, jalot herrat ja ritarit, ollen onnellisina voittajina, lahjoitatte köyhilleni tuon summan kaksinkertaisesti.

Jalot ritarit raapivat harmissaan korvainsa taustaa, ja maksoivat köyhille pyydetyn summan.

Don Ambrosio on kamala ja ahne saituri. Hän istuu juuri iltapöytänsä ääressä: ruokanansa on leipää ja retikoita, Don Hurtadon rivakasti sisään astuessa, pyytämään köyhille tulevaa osuutta.

— Katso, vostra signoria; itsellänikään ei ole muuta kuin retikkata ja leipää iltaruuaksi!

— Juuri sentähden kuin te, Don Ambrosio, ette tuhlaa rahojanne joutaviin turhuuksiin, jääpi teille sen enemmin kirstun pohjalle. Ei kukaan voikaan siis paremmin arvostella miltä tuntuu, kun on pakotettu nauttimaan retikoita illalliseksi — retikathan saattavat mielen niin alakuloiseksi — vaikkapa olisikin kyllin rahoja. — Sitäpaitsi hyödytätte itseänne, ja, suoraan sanoen varjelette itseänne juuri sillä, kun autatte köyhiä lähimmäisiänne. Sillä köyhät saatuansa sen, minkä tarvitsevat, pysyvät oikeina ihmisinä, vajoamatta esim. varkauden kiusaukseen; mutta jos ei heitä auteta, tulee heistä varkaita ja murhamiehiä. Ja kenenkäs luo luulette te heidän ensiksi tunkeutuvan? Niin, kyllä he tänne tuleevat! Luonnollisesti teidän kassojanne kopistelemaan! Antakaatte nyt siis paikalla viisikymmentä pesetassa ja nauttikaatte sitten, jos tahdotte vaikkapa koko kuukauden leipää retikoitta.

Madridin muhkeammalla kadulla kohtaa hän taas jonkun kerran Don Lorenzo Mendoza di Walencian.

— Illustrissimo Senior! Olenpa kuullut, mitenkä suloisen, sydämiä lämmittävän saarnan olette pitäneet Pyhäin miesten päivänä hyväntekeväisyyden suuresta siunauksesta.

— Oikeinko todella! Puhutaanko Cordovassakin saarnastani?

— Ei koko maassa muusta puhutakaan. Minuaki saarnanne liikutti niin kovin, ett'en voinut vastustaa suurta haluani, anoakseni teitä, vostra illustrissima sennorio. ...

— Ettäkö lukisin teille saarnani? Suurimmalla riemulla! Ompa käsikirjoitukseni onneksi tallella vielä.

— Per Dio, ei suinkaan! Minä pyytäisin vaan viittäsataa moidoresta minun köyhilleni.

Alakuloisena ottaa Don Lorenzo raskaan kukkaronsa ja sanoo puolittain leikillä, puolittain todella; Niin olkoon menneeksi: autuaampi on antaa kuin ottaa.

Jälleen jatkoi Don Hurtado ympäri maata matkustamistaan ja eräänä iltana rauhallisesti saavuttuansa Guadalquirin rannikolle ratsastaen muuli aasillansa, jonka kaulaan oli ripustettu heleä-äänisiä tiukuja, huomasi hän keskellä metsäpolkua istuvan erään arabialaisen, joka pelasi schakkipeliä — aivan yksinään.

Niinkuin tunnettu on, tuskin mitään voi olla omituisempaa kuin schakkipeli, jossa vasta pelaajana on — oma itse.

Sanomattomasti hämmästyneenä siis Don Hurtado seisahdutti muulinsa ja asettautui tien puoleen istumaan katsellen kotvan aikaa arabialaisen peliä. Tämä oli tehtäväänsä sangen innostunut; mietti hyvän aikaa, ennenkuin nappulat paikasta toiseen siirsi ja näytti olevan sangen tyytyväinen, jokaisesta tekemästänsä uudesta siirrosta.

Viimeinkin kysyi Don Hurtado:

— Kenen poika olet nuori mies.

Arabialainen siirsi ensin nappulansa toisoen kohtaan pelilaudallansa ja sitten vastasi:

— Isäni nimi oli Ben Mutassem ja minä olen Abu Rizlan, jos tahtoisit sitä tietääksesi, urhoollinen giauri.

— Mitäs sinä täällä teet, hvvä Abu Rizlan, Ben Mutassem’in jalo poika.

— Pelaan schakkipeliä niin kuin näet.

— Näinkö, aivan vksinäsi.

— Kukas on siis vastapelaajasi — enhän näe ketään?

— Hän, joka on läsnä kaikkialla, ainoa herra, suuri ja voimallinen Allah.

— Onpa sinulla siis oikein mahtava vastapelaaja.

— Kaikissa tapauksissa ainakin hän pelaa oikein.

— No, ja kukapa siis voittaa tämän pelin, — sinäkö vai hän?

— Näyttää siltä kuin minä tällä kertaa joutuisin tappiolle. Niin, enkös ollut oikeassa? Ainoastaan yksi siirros vielä, silloin olen täydellisesti sulkeuksissa. Ei, tänään en voi enään jatkaa peliäni.

— Miksikä ei?

— No sentähden kuin pelasin pois kaikki rahani, kaikki.

— Siis sinä oikein pelaat rahoista Allahn kanssa? Rahoistako pelaatte?

— Niin, ja nyt tässä pelissä kadotin minä hänelle viisikymmentä kulta kolikkoa.

— Ja mitenkä sinä sitte käyttäydyt, kun tandot hänelle maksaa pelivelkasi?

— Tavallisesti lähettää Allah luokseni, silloin kuin kadotan, jonkun jalon hurskaan miehen, joka sitten ottaa minulta kadottamani summan, ja jakaa sen köyhille. Tänään luulen Allahn sinut luokseni lähettäneen, kunnioitettava niin ota siis vastaan nämät viisikymmentä kulta kolikkoa ja jaa ne köyhille. Matkusta rauhassa!

Ilomielellä tuosta suuresta lahjasta, joka olisi niin painavasta arvosta hänen köyhille ystävilleen, otti Don Hurtado rahat vastaan, miettien että kyllä tämä tämmöinen peli oli erittäin ”ylösrakentavainen” ajanviete. Ja kun hän sitten monen tuotteliaan ja ansiollisen matkustuksensa jälkeen koko Hispanianmaan ristiin rastiin kuljettuansa sekä aikoessaan palata kotiansa Cordovaan, ei hän mitenkään unhottanut pistäytyä kattomassa hurskasta arabialaista sekä samalla oli aikomuksensa kysyä häneltä, josko hän uudelleen jotakin peliä ei olisi jäänyt Allahille velkaa — viime kerran jälestä.

Omituista kyllä— taaskin istui arabialainen keskellä tietä jä pelasi vieläkin suuremmalla innolla kuin ensi kerralla yksinäistä schakki peliänsä.

Ja Don Hurtado seisautti muulinsa sekä odotti kärsiväisesti kunnes peli loppuisi.

— Mitenkä tänään käy jalo Abu-Rizlan, kumpika nyt voittaa pelin? uteli hän.

— Tänään en minä kadota peliäni. Onni hymyilee minulle. Vielä ainoa siirros ja Allah on tukkunaan saarrettu.

— Hyvä. Tänään siis sinä voitat?

— Niin teen jalo giauri. Minä olen voittanut viisi sataa kultakolikkaa Allah'ilta.

— No, mutta kukas tuon mahtavan summan sinulle maksaa?

— Tavallisesti lähettää Allah, silloin kun hän kadottaa pelin, luokseni jonkun hurskaan, jalon miehen, joka minulle maksaa pelimme voiton. Luulenpa että Allah, tuo ainoa voimallinen, on sinut tänään luokseni lähettänyt, maksamaan häneltä voittamani viisisataa kultarahaa.

Näin sanottuansa karkasi Abu Rizlan nuolen nopeudella hämmästyneen Don Hurtadon kimppuun, ojensi ladatun pistoolinsa hänen svdäntänsä vastaan ja pakoitti Don Hurtadon antamaan raha lampakkonsa.

— Alabado Sea Dios! sanoi arapialainen luettuansa viisisataa kultarahaa ja annettuansa rahakukkaron Don Hurtadolle jälleen.

— Kyllä ei Allah minua enään milloinkaan sinun luoksesi laittane, huokaili Don Hurtado alakuloisena ratsastaen syvissä mietteissään asunpaikkaansa Cordovaa kohti.

Loppu.

*) Ylistetty olkoon Herra.



Savonlinna n:ot 46, 47 ja 52 14.-21.11.1889 ja 26.12.1889.