Carl Ewald - 8-tunnin työpäivä

CARL EWALD, tanskalainen kirjailija, kuoli äskettäin. Suomalaisia sanomia, varsinkin työväenlehtiä jonkun vuoden lukeneet tunsivat tuon nimen. Hänen kirjoittamiaan novellinpätkiä näkyi aina väliin lehdissä eikä hän koskaan pituudella ketään kiusannut. Lyhyin lausein, sattuvin sanoin ampui hän asian ytimeen, jos sitten oli pilkattava Wille-keisaria antamalla isän jumalan selittää, ettei hän ole sellaisia herroja luonut, joten ihmiset saavat niiden suhteen menetellä, miten mielivät, tai ivasi ranskalaista upseeristoa, se kun Dreyfus-jutussa yhä tahtoi pestata sielunsa pirulle, joka ei enää näiden herrain pitkää velkalistaa juuri halunnut jatkaa.

Suoranaisesti työväenasiaa palveli hän useilla pikkupätkillä vaikkei sosialisteihin lienekään lukeutunut. Etenkin „pikkupoikaansa" hän usein esitti novelleissa samalla saarnaten uusia, terveitä kasvatustapoja. Tähän näytteeksi painatamme hauskan Vappu-sadun:

8-TUNNIN TYÖPÄIVÄ.

Kirj. CARL EWALD.

Suomennos.

Oli Vapunpäivän ilta. Herramme lähti tavallisuuden mukaan, ennenkuin taivaanportit suljettiin ja tähdet sytytettiin, pienelle kävelylle maata kohti.

Hänen siinä kulkiessa tuli häntä vastaan ääretön ihmisjoukko.

Selvää oli että he tulivat suoraa päätä työstä, sillä heidän kätensä ja kasvonsa olivat likaset ja he astuivat väsynein, raskain askelein.

„Mitä haette vielä näin myöhään?" kysyi herramme.

„Ennen emme päässeet", vastasivat nuo; „pyytäisimme sinun järjestämään työt toisin."

Herramme istuutui tiepuoleen ja rypisti otsaansa.

„On kovin kummallista, kuinka te olette tottuneet aina tulemaan minun luokseni, kun pieninkin asia on tiellänne. Tänä aamuna häiritsi minua muuan pappi kysymällä, oliko minulla mitään sitä vastaan, että hän pitäisi kutsut torstai-iltana. Hän oli kutsukorteille kirjottanut „jos herra suo" ja voisi peruuttaakin kutsut. Tämä vie minulta turhaa aikaa, ja luulenpa järjestäneeni maapallon asiat niin hyvin, että te ylipäänsä voisitte auttaa itseänne."

Niin puhui herramme. Mutta ihmiset lankesivat polvilleen ja huusivat sekasin:

„Emme tahdo tehdä työtä kauemmin kuin kahdeksan tuntia päivässä ... haluaisimme aikaa nukkumiseen ... lukisimme ... leikkisimme lastemme kanssa ... kävelisimme tyttömme seurassa vihreässä metsässä ... virkistäisimme itseämme hyvällä musiikilla, taiteella ja kaikella kauneudella, jota maan päälle olet luonut."

„No, mutta kuka maailmassa teitä sitten estää?"

Silloin astuivat tehtaan isäntä, maatilan omistaja ja pastori esiin, kumarsivat syvään ja sanoivat:

„Ei ole mahdollista täyttää näiden ihmisten toivetta. Niin vähällä työllä ei maailma pysy pystyssä. Kaikki menee kumoon."

Herramme katsahti näihin kolmeen ja sanoi:

„Vain te kolmeko olette sitä mieltä?"

„Ei suinkaan! Näin ajattelevat useammat ... hyvin monet ... koko joukko. Me olemme, vain heidän edustajiaan."

„Miksi ette ole sitten kaikki tulleet yhdessä luokseni, kuten työläiset?"

Herrat katselivat toisiaan ällistyneinä ja vastasivat vihdoin:

„Toisilla ei ollut aikaa ... muuan luki hyvää kirjaa ... toinen oli lemmittynsä kanssa kävelemässä ... eräs oli teatterissa ... toinen konsertissa ... joku leikki lastensa kanssa ... toiset lepäilivät ..."

Silloin kohotti herramme kätensä ja nauroi niin sydämmellisesti että kaikki kirkonkellot soivat. Sitten kääntyi hän työläisiin sanoen:

„Palatkaa maan päälle ja tehkää samoin ... Minun siunaukseni saatte!"






Punanen viesti 2 (1908)

Carl Ewald - Ijankaikkinen elämä

Ijankaikkinen elämä.

Carl Ewald.

Johanna oli vain yhdentoista vanha. Kumminkin on hänellä tärkeä paikkansa työtätekeväin naisten joukossa.

Varhain aamulla myyksentelee hän sanomalehtiä. Tämän tehtyään tekee hän eräässä paikassa perheaskareet. Viimeksi on hänellä kolmas paikka, jossa hän juoksee asioilla. Hän täyttää nämät kolme toietaan niin, että asiaan kuuluvat ovat häneen tyytyväiset, sillä Johanna on huolta pitävä henkilö, joka jo kauan sitte on tiennyt, että ihminen on tullut maailmaan työtä tekemään.

Kotona saa hän usein ruoskaa, siksi että hän saa niin vähän aikaan, mutta syö niin paljo ja kuluttaa äärettömän paljo vaatteita. Äiti häntä lyö, kun isä on viikkoansionsa vienyt kapakkaan, sillä silloin äiti tietysti on kiukuissaan. Mutta jos isä säännöllisesti on antanut rahat äidille silloin hän lyö, sillä hän tietysti on tuskaantunut noihin p—n penikoihin, jotka maksavat niin paljo.

K:lo 1 saapuu Johanna säännöllisesti kouluun.

Hän osaa aina läksynsä. Heti kun häntä on kuulustettu, laskee hän hiljaa päänsä käsivarrelleen ja nukahtaa penkille. Tapantuu silloin että joku tovereista ilmoittaa:

— Neiti … Johanna nukkuu!

— Niin ... anna hänen nukkua, vastaa opettajatar.

Kaikki tuntevat tämän pikkumehiläisen elämän ja suovat sille sen hetkisen rauhaa, kuin se voi saada. Vieläpä uskonnonopettajatarkin, joka on niin ankara, antaa Johannan nukkua.

Mutta tapahtuupa kerran ja juuri uskontotunnilla, että Johanna nostaa päänsä ja katselee suurine kirkkaine silmineen opettajattaren väsyneihin silmiin.

Neiti, sanoo hän, kaiketi on kuolema ihana.

Opettajatar näyttää hämmästyneeltä, epävarmalta tämän purkauksen edessä. Hän tutkii pieniä kasvoja, mutta ei näe muuta kuin loistoa ja iloa.

— Kyllä, vastaa hän silloin, sinä ajattelet ijankaikkista elämää Johannaseni?

— Niin … ja saada aina levätä … saamatta selkäänsä ...


Mikkeli no 107 15.10.1902.

Carl Ewald - Rakkaus

Rakkaus.

Carl Ewald

Liisa on viisi vuotta vanha ja on ottanut lemmityn.

Lemmittynä on pesijättären poika Yrjö, joka on ainoastaan neljä vuotta vanha ja jonka nenä ei aina ole aivan kuiva. Mutta samoin on Liisankin laita, joten ehdot ovat samat.

Liisa on tuonut Yrjön luoksemme kotiin ja saanut ruokasalin ikkunan siksi paikaksi, jossa hän sopivimmin voi viettää yhdessäoloa sulhasensa kanssa. Siellä seisoivat molemmat leu'at ikkunalaudalla. Liisa näyttelee innokkaana kuvia kuvakirjastaan, joka on hänen kallisarvoisin omaisuutensa.

Mutta tuokion kuluttua kyllästyy Yrjö kuviin. Hän sanoo töykeästi tahtovansa lähteä kotiin pesutupaan. Liisa panee koko viehätysvoimansa liikkeelle, mutta turhaan. Yrjö tahtoo kotiin ja heti. Liisa tulee itkien luokseni:

— Isä — — eikö Yrjön pidä jäädä luokseni, koska hän on minun sulhaseni?

— Kyllä, sanon minä, kyllä hänen pitäisi, mutta — —

— lsä — Yrjö ei tahdo jäädä luokseni. — Yrjö tahtoo mennä pesutupaan.

Liisa purskahtaa ääneen itkemään. Mutta minä otan hänet polvilleni ja koetan ohjata häntä rakkauden sokkeloteillä.

— Sinä menettelet tyhmästi, pikku Liisa, sanon minä. Miehet eivät ole sen luontoisia. Kun heitä pyytää jäämään, menevät he. Kun heidät heittää ovelle, tulevat he. Mene sano Yrjölle: «Mene vaan tiehesi, tyhmä poika. Minä kyllä saan toisen sulhasen. « — Saathan nähdä sitten.

Liisa on järkevä nainen. Hän katsoo ensin minuun lujalla katseellaan. Sitten astuu hän kasvot märkänä ja selkä suorana Yrjön luo. Minä katselen ja hän seuraa neuvojani moitteettomasti.

— Mene tiehesi joutava poika, sanoo hän. Isä sanoo, että minä saan uuden sulhasen.

Yrjö tuijottaa Liisaan eikä ymmärrä oikein. Mutta Liisa on päästänyt hänet jo käytävään ja avannut oven — Yrjö ei näet ylettänyt avaamaan — sekä ajanut hänet pois. Sitten tuli hän luokseni, laski kätensä minun käteeni ja katsoi minuun odottava ilme kasvoissa.

— Isä, tuleeko hän nyt takasin?

Me menemme ruokasaliin, jonka ikkunat ovat pihalle päin. Nyt kuuluu Yrjön kepeät askeleet pihamaalla. Nyt seisoo hän siellä sormi suussa.

— Li-i-sa — — Lii-ii-sa!

Minä katson riemuiten Liisaan, mutta en tapaakaan sitä loistavaa onnea, jota olin odottanut.

— Isä, sanoo hän, minä en huoli hänestä. Minä tahdon sen uuden.

Hänen katseensa on omituinen. Minä en voi sitä kuvata. Mutta sama katse on kaikilla naisilla viiden ja neljänkymmenen vuoden välillä.


Päivälehti 22.6.1901.

Carl Ewald - Usko

Usko.

Carl Ewald

Pikku Niilo halusi polkupyörää. Pyysi sitä vanhemmiltaan, mutta nämä hylkäsivät pyynnön. Sattuihan tapahtua kauheita, kun poika pääsisi pyörällä ajamaan. Joku oli taittanut jalkansa, joku kaatunut päänsä kappaleiksi. Niilo saisi odottaa siksi kun tulisi suureksi. Silloin voisi ottaa asian puheeksi.

Mutta Niilo ei voinut odottaa kunnes tulisi suureksi. Sitä käskivät täysikasvuiset aina ja suureneminen kävi niin hitaasti. Ja kun hän oli hurskas ja hyvin kasvatettu poika, niin tottahan hän tiesi, kenen puoleen kääntyisi.

Hänen makuuhuoneensa oli vanhempain makuuhuoneen vieressä. Joka ilta, kun hän oli mennyt vuoteelleen, rukoili hän pienen kauniin iltarukouksen. Sitte sanottiin hyvää yötä. Mutta niin pian kuin pikku Niilo tiesi olevansa yksin, pani hän kätensä uudelleen ristiin ja rukoilu kovemmalla äänellä:

”Kiltti Herramme … anna minulle polkupyörä!”

Niin kului ilta illalta. Vanhemmat tiesivät sen ja puhuivat siitä.

”Meidän pitäisi laittaa hänelle polkupyörä”, sanoi äiti, ”että hän voisi pysyä uskossa.”

”Uskon tähden emme voi panna vaaraan hänen käsiään ja jalkojaan”, vakuutti isä.

He sopivat vihdoin, että kolmipyörä oli vähimmän vaarallinen käsille ja jaloille sekä riittävä uskolle. Yöllä asetettiin semmoinen hänen vuoteensa viereen niin, että hän heti silmät auki saatuaan havaitsi sen. Vanhemmat olivat odottamassa ja tirkistelivät oven takaa.

Ja pikku Niilo heräsi, kääntyili ja ojenteli ja istui pian vuoteella.

Hän hieroi silmiään, tuijotti ja hieroi uudestaan. Sitte pisti hän kätensä ristiin ja sanoi syvällä ja vilpittömällä epätoivolla:

”Mutta kiltti Herramme … etkö tiedä ensinkään, minkälainen polkupyörä on?”



Mikkeli no 110 25.9.1901.