Yhdestoista luku - Lopussa kiitos seisoo

alkuun

Kuolleista noussut

Suomennos "Wiipurille"

Yhdestoista luku

Lopussa kiitos seisoo

Daneshoren linnassa vallitsi ilmoinen elämä. Georg Whittler oli lääkärin luvalla muuttanut laivan hytistä mukavaan huoneeseen, jonka Daneshore oli linnassaan hänelle sisustanut.

"Jos olisin totellut teidän neuvoanne, herra Holmes", huokasi hän välistä, "niin olisin säästynyt kaikelta tältä. Sitä Margaret olisi koskaan olisi koskaan hävinnyt —"

"Neiti Margaretin suhteen ei teidän tarvitse olla huolissanne", sanoi salapoliisi hymyillen. "Minä uskon varmasti, että koska meidän on onnistunut pelastaa teidät kuoleman kidasta, niin on meidän onnistuva löytää myöskin neiti Blach."

"Ja Pearson?" puuttui puheeseen Daneshore, joka istui Whittlerin vuoteen laidalla, "luuletteko hänen todellakin olevan sairaalassa varmassa tallessa?"

"En, päinvastoin", sanoi salapoliisi. "Niin kauan kuin tuo viekas heittiö ei ole vankilanmuurien sisällä, olen minä joka minuutti valmis kuulemaan, että hän on paennut."

Tuskin oli hän päässyt lauseen loppuun, kun palvelija tuli ilmoittamaan, että joku halusi puhutella herra Holmesia. Tämä "joku" oli sairaalasta lähetetty sanantuoja, joka sydän kurkussa kertoi, että Pearson mitä tarkimmasta vartioimisesta huolimatta oli onnistunut paeta sairaalasta. Sherlock Holmes seisoi kauan ääneti. Viimein pyysi hän valjastamaan vaunut, ja muutamien minuuttien kuluttua oli matkalla kaupunkiin.

"Ajammeko sairaalaan?" kysyi sanantuoja, joka oli istunut kuskipukilla.

"Mitähän minä siellä tekisin?" kysyi salapoliisi. "Ei, ajakaa heti asemalle. Jos en kovin paljon erehdy, niin on hän tällä kertaa koettava vaihtelun vuoksi karata rautateitse."

Asemalla sai salapoliisi suureksi helpotuksekseen kuulla, että mitään junaa ei ollut lähtenyt moneen tuntiin ja viipyisi vielä muutamia tunteja, ennenkuin ensi juna lähtisi.

"Siis ei hän vielä voi olla etäällä täältä. Nyt on miedän otettava selville, onko hän kulkenut mitään kaupungista vievää tietä."

Tämä ei ollut kovin vaikeaa, sillä Dieppestä vei maaseudulle vain kuusi tietä. Ensimmäisellä portilla kysyi Sherlock Holmes leikkiviltä lapsilta, olivatko nähneet erään kalpean ja sairaan miehen tulevan kaupungista maalle päin. Lapset pistivät sormet suuhunsa ja pudistivat ujosti päätään, vastaamatta mitään. Kulkiessaan kaupungin portilta toiselle, kohtasi Sherlock Holmes melkosen poliisivoiman, joka oli määrätty tarkastamaan kaupungin ympäristöä.

"Ainakaan tällä tavalla me emme löydä häntä", ajatteli salapoliisi, "sillä hän on liian ovela yrittääkseen paeta aivan tavallisella tavalla."

Äkkiä keksi hän keinon.

"Poliisikoirat", ajatteli hän, "ehkäpä ne tässä tapauksessa voivat osottaa todella kelpaavansa johonkin."

Kaikeksi onneksi oli hänellä vielä Pearsonin lompakko taskussaan. Hän käski heti ajaa poliisiasemalle. Kun hän oli esittänyt asiansa, lähetettiin hänen mukaansa muuan konstaapeli hyvin opetetun koiran kanssa. Koira sai haistaa lompakkoa ja alkoi heti etsimisen, poliisin seuraamana.

Sherlock Holmes oli antanut tarkat ohjeet siitä, kuinka miehen tuli käyttäytyä, jotta etsinnästä olisi todellakin toivottu tuloa, ja voi hän sen vuoksi rauhassa mennä sähkölennätinasemalle kuulustamaan, oliko hänelle tullut mitään tietoja Harrylta. Virkamies ojensi hänelle kaksi sähkösanomaa. Toinen oli lähetetty Brightonista varhain aamulla ja kuului: "Molemmat matkustaneet Lontooseen. Lähden perästä, sieltä lähempiä tietoja." Toinen sähkösanoma oli Lontoosta ja kuului: "Löydetty. Vahingoittumatta. Lähdemme tänään Brightonista."

Toistaiseksi ei Sherlock Holmesilla ollut muuta tehtävää kuin lähteä takaisin linnaan ilmoittamaan iloista uutista. Hän tapasi Daneshoren ruokasalista, missä hän oli valmistelemassa suuria juhlapäivällisiä.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Sherlock Holmes ihmetellen.

"Etkö näe? Täällä tulee suuret ilo- ja juhlapäivälliset."

"Mutta kenelle?"

"Georgille, neiti Blachille, sinulle ja minulle, tädilleni ja kaikille ystävilleni, jotka vain haluavat ottaa osaa."

Sherlock Holmes purskahti nauramaan.

"Sinä olet todellakin koomillinen. Georg voi tuskin nousta pystyyn ennenkuin ylihuomenna. Minä puolestani en lainkaan ole juhlatuulella ja mitä neiti Blachiin tulee — kuinka sinä voit tietää, tokko hän enää ollenkaan palajaa?"

"Tunnetko sinä minua todellakin niin vähän? Luuletko minun voivan monta päivää kuljeskella surullisena? Sanon sinulle, että kaikki on käyvä minun toiveitteni mukaisesti. Neiti Blach tulee aivan varmasti tänne hyvinkin pian. Jos Sherlock Holmes kerran on ottanut asian hoitoonsa, niin vie hän sen myöskin onnelliseen päätökseen."

Salapoliisi kumarsi ja vastasi ivallisesti:

"Sinun luottamuksesi minuun on niin suuri, että minun heti on osotettava, että olen sen ansainnut. Neiti Blach on todellakin matkalla tänne."

"Näes nyt! Enkö minä sitä sanonut? Tiesinhän, että niin kävisi. Minä en ole epäillyt sitä hetkeäkään. Jos haluat todistusta siitä, niin mene neiti Blachin huoneeseen, jonka minä olen laittanut oikeaksi ruusutarhaksi."

"Ei minulla ole aikaa siihen. Mieluimmin lähtisin heti takaisin kaupunkiin, mutta tahdon ilmoittaa myöskin Whittlerille, että Margaret on löydetty ja —"

Sherlock Holmes, joka oli puhuessaan koko ajan ajatellut karannutta Pearsonia, keskeytti äkisti, hypäten tuoliltaan.

"Saanko lainata automobiiliä?" kysyi hän.

Vastauksen asemesta Daneshore painoi nappulaa, josta lähti sähkösoittojohto. Muutamien minuuttien kuluttua nähtiin automobiilin kääntyvän portaitten eteen.

"Mihinkä sinä menet? Sen kai saan toki tietää?" huudahti Daneshore samassa silmänräpäyksessä, kun salapoliisi katosi ovesta. Mutta tämä pudisti vain päätään ja hyppäsi automobiiliin, joka heti kiiti tiehensä.

Hän ajoi rautatieasemalle. Siellä hyppäsi hän alas ja käski kulettajan odottaa, minkä jälkeen meni itse ratapihalle. Siellä seisoi muutamia tyhjiä vaunuja, jotka eivät olleet käytännössä. Niitä kohti suuntasi hän askeleensa.

"Täällä hänen täytyy olla", mutisi hän itsekseen. "Sisäinen aavistus sanoo minulle niin. Hän on vieras heittiö ja oleilee varmasti täällä asemalla ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa kätkeytyäkseen johonkin tavaravaunuun ja mennäkseen täältä junalla jollekin toiselle asemalle, mistä sitten hyvin voisi jatkaa matkaa sisämaahan. Ainakin pysyttelee hän täällä piilossa hämärään asti. En voi uskoa, että tämä varma aavistus pettäisi minut."

Hän kulki niin hiljaa ja varovasti, että hänen askeleitaan tuskin kuuli. Ja kuitenkin oli eräs, joka kuuli ne. Kahden tavaravaunun takana olevassa matkustajavaunussa oli karkulainen kontannut penkin alle. Hän oli maannut siellä pari tuntia kaikessa rauhassa ja oli jo ruvennut iloitsemaan saavuttamastaan vapaudesta, kun äkkiä hänen äärimmäisyyteen asti jännitetty kuulonsa keksi varovaisten, yhä lähemmäksi hiipivien askelten äänen. Juuri sen vuoksi, että askeleet olivat niin varovaiset, aavisti hän vaaran olevan lähellä.

"Se on hän, tuo salapoliisi koira", sähisi hän, voimattomassa raivossaan puiden nyrkkiä. "Hän tulee tänne — — ja minä olen ilman aseita. — — Mutta maltahan — — ahaa, tässä on jotakin, jolla kelpaa puolustautua."

Hän oli vaunun nurkasta löytänyt terävän heinähangon, jonka joku työmies siihen joskus maailmassa oli unohtanut. Nyt avautui ovi varovasti. Pearson hyökkäsi esiin heinähanki valmiina iskemään. Mutta Sherlock Holmes oli kyllin maltillinen heti sulkeakseen vaunun oven.

"Kaikki miehet tänne", huusi hän, ikäänkuin hänellä olisi paljonkin apulaisia. "Mies on tuolla vaunussa. — — Ottakaa kahleet esiin."

Hänen viekkaudellaan oli toivottu vaikutus. Pearson antoi pettää itsensä. Hän luuli, että vaunu oli poliisin piirittämä eikä sen vuoksi uskaltanut murtautua ulos.

"Ennemmin kuolema kuin vankeus", mutisi hän. "Olen pelannut uhkapeliä ja hävinnyt."

Näin sanoen syöksi hän terävän heinähangon rintaansa. Sherlock Holmes kuuli raskaan jysäyksen, minkä jälkeen kaikki oli hiljaista. Hän asetti vihellyspillin huulilleen ja päästi lyhyen, terävän vihellyksen. Osa rautatieläisistä riensi heti paikalle. He avasivat oven ja astuivat vaunuun. Siellä makasi Jim Pearson kuolleena lattialla.

"Vai niin?" sanoi Sherlock Holmes. "Osasitte siis viimeisellä hetkellä riistäytyä maallisen tuomioistuimen käsistä, Pearson. Minun täytyy tunnustaa, että te osaatte todellakin oivallisesti vetäytyä pelistä."

Pearson kiemurteli kuolinkamppailuaan.

"Margaret", voihki hän. "Margaret — — tein sen rakkaudesta sinuun — — rakkauteni teki minut mielipuoleksi — — Margaret — — Margaret — —"

Vielä muutamia nykäyksiä — — syvä huokaus, — — ja sitten oli kaikki lopussa.

* * *

"Neiti Blach ja herra Harry Taxon ovat juuri saapuneet", ilmoitti muuan palvelija astuessaan Georg Whittlerin huoneeseen Daneshoren linnassa, missä amerikalaisen miljoonamiehen vasten tahtoaan vielä täytyi maata. Daneshore, joka istui hänen vieressään, hyppäsi pystyyn.

"Minä menen ottamaan heitä vastaan; jää sinä tänne rauhassa makaamaan, Georg — —"

"Mitä?" keskeytti Whittler. "Luuletko, että minä voisin maata täällä? Mene sinä vain alas, mutta minä tulen heti perästä."

Uskomattoman lyhyessä ajassa oli hän pukeutunut. Mielenliikutus sai hänet näyttämään terveemmältä, kuin mitä hän itse asiassa olikaan, ja kun Sherlock Holmes näki hänen astuvan saliin, huudahti hän:

"Toivotan teille onnea, herra Whittler. — Tehän näytätte aivan kuin olisitte terveyden perikuva. Ilmoitanko neiti Margaretille, että te haluatte puhutella häntä?"

"Menen kernaammin itse tapaamaan häntä. Missä hän on?"

"Luultavasti hän on huoneessaan, jonka Daneshore on muuttanut oikeaksi ruusutarhaksi. Minä autan teitä nousemaan portaita — — —"

Mutta ennenkuin salapoliisi oli kerinnyt puhua loppuun, oli Georg kadonnut ovesta ja kiiruhti nyt portaita ylös. Hän koputti Margaretin ovelle ja lempeä ääni vastasi: "Sisään". Hän avasi oven. Margaret seisoi punastuneena keskellä huonetta. Georg riensi häntä kohti ja sulki hänet syliinsä, huudahtaen:

"Margaret, rakas armaani, kuinka paljon sinun onkaan pitänyt kärsiä minun tähteni!"

Neidon punastus kävi vielä syvemmäksi, ja hän irtautui hellästi hänen syleilystään.

"Oi, Georg", kuiskasi hän, "se oli kauheata aikaa, kun minun täytyi uskoa sinut kuolleeksi. — Ja aivan ihmeen kautta sinä pelastuitkin."

"Ihmeen?" nauroi Georg. "Minun mielestäni minut pelasti Sherlock Holmes. Mutta se tapahtui todellakin kummallisella tavalla. Hän on merkillinen mies."

"Myöskin minut on hän vapahtanut apulaisensa kautta. Minä en todellakaan tiedä, kuinka voisimme osottaa hänelle kiitollisuuttamme."

"Olet oikeassa", vastasi Georg vakavasti, "me jäämme ikuisiksi ajoiksi hänelle kiitollisuudenvelkaan."

Näin sanoen kietoi hän uudestaan kätensä nuoren tytön vyötäisille vetääkseen hänet luokseen, mutta uudestaan hän punastuen irtautui.

"Nyt kun sinä jälleen olet täällä", sanoi Margaret, "en minä enää voi kauemmin lykätä matkaani."

Georg katsoi häneen ihmetellen.

"Mitä matkaa?"

"Tiedäthän sinä, että minun on mentävä paikkaani Pariisiin — —"

"Paikkaasi? — — Niin todellakin, sinulla on paikka ja vielä elinkautinen — — mutta ei Pariisissa vaan minun luonani. Margaret, rakkaani, luuletko minun enää päästävän sinua pois luotani?"

Margaret teki tosin heikon yrityksen vastustaakseen, mutta Georg sulki suudelmalla hänen suunsa. — — — — —

Sherlock Holmes saattoi nyt palata Englantiin hoitelemaan häntä siellä odottavia uusia tehtäviä. Sydämessään oli hänellä iloinen varmuus siitä, että oli pelastanut kaksi nuorta ihmistä elämälle ja onnelle.





Wiipuri no 96-97 28-29.4.1910.

Kymmenes luku - Harry Taxon tulee avuksi

alkuun

Kuolleista noussut

Suomennos "Wiipurille"

Kymmenes luku

Harry Taxon tulee avuksi

Sherlock Holmes oli Pearsonin taskusta löytämänsä osotteen mukaan etsinyt herra Smithiä ja saanut tietää hänen matkustaneen. — Mihin? — Niin, sitä ei tiedetty, oli hänelle vastattu siinä talossa, jossa tuo kunnon-mies asui. Hän oli matkustanut ehkä Lontooseen.

Holmes meni nyt satamaan. Siellä sai hän tietää, mitkä laivat olivat lähteneet eilen illalla Dieppestä. Niitten joukossa oli m. m. "Condor", jonka matkustajaluettelo oli nähtävissä. Sherlock Holmes löysi luettelosta herra Smithin, mutta ei mitään neiti Blachia.

"Tämä on epävarma tieto", tuumi hän. "Smith on kovin tavallinen nimi. Täytyy koettaa, eivätkö kaupunginlähetit voi mitään ilmoittaa."

Hän tapasi pian kaupunginlähetin. Tämän huusi hän luokseen ja tiedusteli häneltä asiaa.

"Kaunis, nuori nainen?" toisti kaupunginlähetti miettivänä. "Niin, herra hyvä, se riippuu mausta. Sanokaa minulle kernaammin, minkälaiset vaatteet hänellä oli, niin silloin voin antaa teille vastauksen."

"Hänellä oli musta puku. Sitä paitsi oli hänellä tavattoman suuret, mustat silmät, ja arvatenkin oli hän hyvin murheellisen näköinen. Hän oli erään Smith-nimisen herran seurassa —"

"Seis, herra! Luulen nähneeni tuon nuoren naisen. Eilen illalla seisoi näet tuommoinen pari kauan laiturilla, ja tuntui siltä, kuin ei naisella olisi mitään erityistä halua nousta laivaan. Herra puheli hänelle ja lopulta, viimeisessä silmänräpäyksessä, nainen suostui nousemaan Condor-laivaan."

Sherlock Holmes pisti kultakolikon ukon kouraan palkinnoksi tämän antamasta tiedosta ja kiirehti suoraan sataman sähkölennätinasemalle, mistä lähetti sähkösanoman Harry Taxonille. Sitten sähkötti hän Brightonin satamapoliisille, sillä hän ei ollut varma, eikö höyrylaiva jo ollut saapunut perille, kun Harry saisi hänen sähkösanomansa ja saapuisi Brightoniin. Poliisi sai tietysti määräyksen pitää silmällä herra Smithiä ja neiti Blachia, jotka saapuisivat "Condorilla", ja ottaa selville, mihin he pysähtyisivät.

Sähkösanoman saadessaan Harry Taxon istui avonaisen akkunan ääressä, katsellen sinistä kesätaivasta.

"Sherlock Holmesilta", murahti hän avattuaan sen. "Mitähän hän tahtoo?"

Sähkösanoma oli pitkä ja seikkaperäinen. Se kuului:

"Matkusta heti Brightoniin. Sinne on tänään varhain höyrylaiva "Condorilla" saapunut neiti Blach, jonka mukana on pahantekijä Smith, luultavasti väärällä nimellä. Vapahda neiti Blach poliisin avulla ja tuo itse hänet tänne takaisin ensiksi Brightonista lähtevällä laivalla. Sano hänelle, että Georg elää ja odottaa häntä. Ammu Smith, jos on tarpeen. Sh. H. 879."

Harry hyppäsi pystyyn ja haki aikataulun.

"Riivatun lyhyt aika!" tuumi hän, "mutta minä teen parastani. Kaikeksi onneksi olin satamassa, kun huvilaiva "Valo" lähti, ja näin kauniin neidin kannella yhdessä herrojen kanssa. Sen vuoksi on minulla jonkinlainen aavistus siitä, minkä näköinen hän on."

Rouva Bonnet, taloudenhoitajatar, sai vain muutamia lyhyitä ohjeita, ja sitten oli Harry matkalla asemalle. Lyhyen matkan Broghtoniin tuumiskeli hän, kuinka parhaiten voisi löytää Margaretin olinpaikan. Hän ihmetteli vain, että Sherlock Holmes ei itse suorittanut tätä tehtävää. Todennäköisesti oli hänen läsnäolonsa Dieppessä välttämätön.

Tuoltuaan Brightoniin meni Sherlock Holmesin apulainen satamaan, mutta huomasi siellä harmikseen, että "Condor" oli saapunut jo aikoja sitten ja varustautui jatkamaan matkaansa Southamptoniin. Hän juoksi laivaan ja kysyi kapteenilta etsimiään henkilöitä.

"Aa, sitä mielipuoltako tarkoitatte? Kuinkapa minä voisin tietää, mihin hän on mennyt. Minä olin iloinen, kun pääsin hänestä", vastasi hän.

"Mielipuoliko? Teidät on petetty, neiti Blach on hyvin yksinkertaisesti ryövätty. Sherlock Holmes, josta varmaankin olette kuullut puhuttavan, on lähettänyt minut tänne pelastamaan tyttö raukan."

Hämillään tuijotti kapteeni hänen. Asia oli hänelle ylen kiusallinen. Mutta kuinkapa hän olisi voinut ajatella mitään semmoista?

"Sitä en minä voinut tietää", murahti hän, "ja toivon, että olisin saanut jonkun vihlauksen hiukan aikaisemmin. Nyt on minun heti jatkettava matkaa enkä voi muuta kuin toivottaa teille menestystä."

Harry Taxon oli kuitenkin saanut tietää, että Margaret oli saapunut "Condorilla".

"Vapahda hänet poliisin avulla", oli Sherlock Holmes sähköttänyt. Tästä päättäen olivat viranomaiset jo saaneet tiedon asiasta. Harry Taxon kiiruhti lähimmälle poliisiasemalle ja kuulusti asiaa. Vastaus kuului:

"Kun sanoma Sherlock Holmesilta saapui ajoissa, olimme laivaa vastassa ja näimme neiti Blachin nousevan maihin. Hän oli ilman seuraa — se on, mainittu Smith seurasi häntä jonkun matkan päässä. Neiti Blach meni heti asemalle, lunasti lipun Lontooseen ja Smith teki samoin, minkä jälkeen molemmat matkustivat."

Harry Taxon tuijotti mieheen.

"Ja kaiken tämän sallitte te rauhassa tapahtua? Ettekö lähettänyt ketään seuraamaan heitä?" kysyi hän ihmeissään.

Virkamies katsoi häntä hyvin halveksivasti.

"Jos herra Holmes olisi sitä toivonut, olisi se tapahtunut. Mutta hän vaati vain, että me pitäisimme silmällä, missä tuo pari pysähtyisi, ja sen olemme tehneet."

"Olette oikeassa", tuumi Harry Taxon ivallisesti. Mutta mennessään hän itselleen pauhasi aika lailla. Nyt kiirehti hän, minkä jaksoi, ja tulikin asemalle oikeassa ajoin, ehtiäkseen Lontooseen lähtevään pikajunaan.

"Tämä on hirveätä", vaikeroi hän. "Voisiko uskoa mahdolliseksi, että poliisimies on niin tuiki yksinkertainen? Nyt tulivat molemmat luultavasti minua vastaan, kun minä matkustin Brightoniin."

Lontoossa, kuinka hän siellä voisi löytää ne, joita etsi? Aivan yhtä hyvin voisi löytää silmäneulan heinäläjästä. Mutta hänen täytyi yrittää.

Äkkiä pysähtyi Harry ajatuksissaan. Oli hyvin luultavaa, että roisto koettaisi piilottaa seuralaisensa johonkin hullujenhuoneeseen ja varmaankin johonkin yksityiseen hoitolaan, joita Lontoossa on niin kosolta. Hän meni siis suoraan asemalta erään tohtori Brownin, hermotautien spesialistin luo, jonka kanssa hän oli tuttu. Tälle kertoi hän asiansa ja lopetti:

"Olkaa hyvä ja mainitkaa minulle muutamia yksityisiä hullujenhuoneita, joista voisin etsiä neitiä."

"Nuori mies", virkkoi tohtori hymyillen, "te olette varmaankin perineet jotakin mestarinne tarumaisesta onnesta. Juuri nyt olen minä lähtemässä Richmondiin, missä on kokonaista kuusi semmoista hoitolaa. Seuratkaa minua, ei ole mahdotonta, että löydätte sieltä, ketä etsitte."

Tohtorin automobiili odotti oven edessä. He nousivat siihen ja heti lähdettiin matkaan. — —

Sillä välin oli Margaret joutunut omituiseen asemaan. Hän oli lukenut ja täydellisesti ymmärtänyt sen lipun, jonka Smith oli pannut hänen hyttinsä pöydälle. Mutta hän oli luonnostaan maltillinen ja kylmäverinen. Tuskin oli hän päässyt selville siitä, että hän nyt oli todellakin tuon miehen vallassa, kun päätti käyttää asemaansa mahdollisimman paljon hyödykseen.

Hän otti esiin kukkaronsa, jossa oli kuitenkin vain muutamia lantteja. Hän ei voinut toimittaa siis mitään omin neuvoin. Avun toivominen vento vierailta ihmisiltä oli mahdotonta, niin kauan kuin häntä pidettiin mielenvikaisena. Hänen oli siis koetettava pettää Smith. Hänen hienot huulensa pusertuivat yhteen, kun hän oli tehnyt tämän päätöksen, ja nyt ajatteli hän vain, kuinka saisi sen parhaiten täytäntöön.

Varhain seuraavana aamuna, juuri vähän ennen kun laiva tuli Brightoniin, koputettiin hänen ovelleen.

"Sisään", huusi hän levollisesti.

Smith, joka ulkopuolelta äänettömästi oli avannut oven, seisoi hänen edessään.

"Olemme Brightonissa", sanoi hän alamaisesti, inhottavasti hymyillen.

"Teidän pitää antaa minun heti matkustaa Lontooseen!"

"Minkä tähden niin, neiti Blach?"

"Tiedättehän, että minä tahdon nähdä laivan —"

"Laivan — suuri jumala, neiti Blach, ettekö siis ole huomannut, että kaikki, mitä minä olen sanonut teille, on ollut vain uskottelua?"

"Valetta, tarkoitatte te", keskeytti hänet Margaret. "Te olette saanut Pearsonilta toimeksenne viedä minut hänen haltuunsa. Miksikä ei hänellä ollut rohkeutta ensin kysyä minun mielipidettäni?"

Smith katsoi häntä ihmetellen.

"Miksikä? Niin, minä luulen — hänen uskovan, että te vihaatte häntä."

"Semmoiseen luuloon en minä ole antanut hänelle mitään aihetta. Mikä on enemmän, on se, että minulla ei ole mitään suurempaa toivoa kuin saada niin pian kuin mahdollista puhutella herra Pearsonia."

"Onko tämä täyttä totta."

"Niin on. Minä olen muuten koko yön tuumiskellut, mikä on voinut saada hänet näyttelemään tämmöistä tarpeetonta ja minulle sangen vastenmielistä ilveilyä. — Oliko hän niin vihainen siitä, että minä surin Georg Whittleriä?"

"Sitä en luule. — Mutta kun te nyt puhutte järkevästi, neiti Blach, niin voin sanoa teille, että katson tämän johtuvan vain hänen epäröimisestään. Hän ei tahtonut jättäytyä vaaraa saada teiltä rukkaset ja sen vuoksi antoi hän minun toimeksi saattaa teidät Brightoniin. Hän tulee junalla Lontoosta ja minun on yhdessä teidän kanssanne odotettava häntä eräässä hotellissa."

"Hotellissa? Minkä vuoksi taaskin valehtelette?" huudahti Margaret ivallisesti. "Te tarkoitatte kuitenkin hullujenhuonetta! Ette te turhaan ole laivassa ilmoittanut minun olevan päästä vialla. — Olen valmis kohtaamaan herra Pearsonin, mutta en täällä Brightonissa. Se on minun ehtoni?"

"Missä muualla? Herra Pearsonin on määrä tulla tänne."

"Katsokaa heti, eikö hän jo ole täällä. — Tehän joka tapauksessa odotatte häneltä tietoja?"

"Hänen on määrä sähköttää minulle, jos saisi esteen. Koska ei mitään sähkösanomaa ole tullut —"

"Niin on hän itse täällä. Ja jos ei tule hän eikä sähkösanomaa, niin on tapahtunut jotakin odottamatonta, eikä meille jää muuta keinoa kuin etsiä laivaa Lontoon satamasta."

Smithin piti myöntää, että Margaret oli oikeassa loogillisessa väittelyssään. Siitä johtui, että he molemmat matkustivat Lontooseen. Margaretilla ei ollut penniäkään taskussa ja sen vuoksi hän pyrki Lontooseen, missä hän kyllä tiesi saavansa apua."

Ajurille sanoi Smith ääneen ja selvästi: "Satamaan!"

Margaret tunsi hyvin vähän Lontoota eikä sen vuoksi huomannut, että ajuri suuntasi aivan päinvastaiselle taholle, kuin missä satama oli. Hän ei tiennyt myöskään, että Smith etukäteen maksaessaan ajurin oli pistänyt tämän kouraan lapun, johon oli kirjoitettu: "Minulla on mukanani mielisairas. Ajakaa Richmondiin tohtori Wotterin hospitaaliin takaportille ja tekeytykää siinä, niinkuin olisi pyörä tai jotakin muuta mennyt rikki. Saatte kaksinkertaisen maksun."

Matka ei kestänyt kauan. Äkkiä pysähtyi vaunu. Ajuri hyppäsi alas ja selitti vaikeroiden, että hän ei voi ajaa etemmäksi, kun linjaali oli mennyt poikki.

"Kuinka ikävää!" huudahti Smith. "Kuinka pitkälle olemme oikeastaan päässeet? Ehkä täältä voi saada toisen vaunun?"

Margaret oli laskeutunut vaunusta ja seurasi epäillen Smithiä, joka oli avannut puiston veräjän ja kulki nyt hänen edellään harmaata taloa kohti. Heille avattiin raskas portti. Smith kiiruhti portinvartijattaren luo ja kuiskasi muutamia sanoja hänen korvaansa, minkä jälkeen portti äänettömästi sulkeutui. Muutaman minuutin kuluttua näyttäytyi eräs herra, joka esitti olevansa talon omistaja. Vielä muutamien minuuttien kuluttua oli Margaret huoneessa, joka ei ollut mikään sen vähempi kuin rautaristikolla varustettu mielipuolen vankikoppi.

* * *

"Te ymmärrätte", sanoi herra Brown Harry Taxonille, "että se, mitä nyt olette kertonut minulle, ei minusta ole mitään vallan harvinaista. Hullujenhuoneita pahantekijät hyvin usein käyttävät piilopaikkoina, joihin kätkevät uhrinsa. — Mutta nyt olemme perillä ensimäisen sairaalan luona. Tulkaa mukaan, minä kuletan teitä apulaisenani."

Harry Taxon oli poissa suunniltaan siitä pitkäveteisyydestä ja perinpohjaisuudesta, jolla tarkastus tapahtui. Sillä jo ensimäisten viiden minuutin kuluessa hän sai tietää, että mitään uutta potilasta ei ollut tänne tullut.

Toinen paikka, jossa lääkäri kävi, oli juuri edellä mainittu, johon Margaret vain pari tuntia sitten oli niin kavalasti narrattu. Tohtori Brown pyysi nähdä sairasten luetteloa ja osotti sormellaan apulaiselleen viimeksi tulleen potilaan numeroa.

"Neiti Blach. Vastaanotettu tänään. Vainoamismania. Erikoisuus: huvilaiva, jota hän tahtoo päästä etsimään, koska hänen Georginsa on muka siinä, elävänä tai kuolleena, sitä hän ei tiedä. Tuonut parooni Watringhall."

"Vai niin", huudahti tohtori Brown, kääntyen laitoksen johtajaan. "Tätä uutta potilasta haluaisimme nähdä, hyvä virkatoveri."

"En kernaasti tahtoisi antaa suostumustani siihen. — Naisen sanotaan hyvin helposti saavan raivokohtauksia."

"Juuri sen vuoksi", intti tohtori Brawn. "Tämä on tapaus, joka suuressa määrin kiinnittää mieltäni. — Olkaa hyvä ja viekää meidät hänen luokseen."

Laitoksen johtaja, joka ei aavistanut joutuneensa kavalan juonen uhriksi, kohautti olkapäitään ja kirosi mielessään alituisia tarkastuksia, joista ei ollut muuta kuin harmia, mutta vei kuitenkin molemmat herrat siihen huoneeseen, jossa Margaret istui, kylpien kyynelissä.

"Neiti Blach!" huudahti Harry nuorukaisen vilpittömyydellä. "Mikä onni saada nähdä teidät!"

"Te tunnette minut, herra? Te ette pidä minua mielipuolena?" kysyi hän hämmästyneenä.

"En, kautta jumalan, neiti Blach. Minä olen herra Sherlock Holmesin apulainen —"

"Oo, te olette Holmesin ystävä", keskeytti hänet neiti Blach. "Kertokaa minulle heti, mitä on tapahtunut. Minkälaisia uutisia teillä on?"

"Hyviä uutisia!" huudahti Harry. "Katsokaahan tätä, lukekaa tämä sähkösanoma!"

Hän ojensi Margaretille sähkösanoman. Kun neitonen oli lukenut, että Georg Whittler oli elossa, pääsi häneltä ilonhuudahdus, minkä jälkeen hän vaipui tuolille.

"Hyvä jumala", huudahti hän. "En ymmärrä teitä. — Georg elää? — Pian, pian, päästäkää minut rientämään hänen luokseen."

"Minun automobiilini on portin edessä", puuttui nyt Brown puheeseen. "Minä kyyditsen teidät asemalle, niin että voitte ensi junalla matkustaa Brightoniin ja sieltä Dieppeen. — Te, herra virkatoveri", jatkoi hän laitoksen johtajaan kääntyen, "voitte oppia, että on meneteltävä varovaisesti sairaita hospitaaliin otettaessa."

(jatkuu)




Wiipuri no 91 ja 96 22 ja 28.4.1910.

Yhdeksäs luku - Kuolleista noussut

alkuun

Kuolleista noussut

Suomennos "Wiipurille"

Yhdeksäs luku

Kuolleista noussut

Sherlock Holmesin kirveen iskut kajahtivat kautta laivan. Hän hakkasi ison aukon siihen lautaseinään, jonka takana Pearson oli ollut piilossa. Hänen vieressään seisoi nuori insinööri suuri lyhty kädessä. Pian oli aukko niin suuri, että he voivat ryömiä sisään. He huomasivat heti pienen huoneen toisessa päässä oven.

"Tuo se varmaankin on. Tuohon pitää avaimen sopia", tuumi salapoliisi.

Hän pisti avaimen lukkoon ja heti kääntyi ovi saranoiltaan. Miehet näkivät edessään kapean käytävän, joka oli vain metrin pituinen. Sen toisessa päässä oli taas ovi. Sherlock Holmes koetteli nyt samaa avainta senkin lukkoon. Hän aikoi juuri pettyneenä vetäytyä takaisin, kun äkkiä pisti hänen päähänsä kiertää avainta vasemmalle päin. Se onnistui — ovi aukeni. Aivan sen edessä makasi näköjään hengetön mies. He valaisivat häntä lyhdyllä — se oli Georg Whittler.

"Kaikkivaltia jumala!" huudahti insinööri. "Tässä on tehty kamala rikos — hän on kuollut."

Sherlock Holmes ei virkkanut mitään. Hänen viittauksestaan pani insinööri lyhtynsä syrjään ja auttoi salapoliisia nostamaan nuoren miehen raskasta hengetöntä ruumista. Huoneesta tunkeutui vahva kaasunhaju, joka teki molemmat miehet puoleksi tajuttomiksi.

"Ylös kannelle", käski Sherlock Holmes. "Meidän täytyy koettaa raikkaassa ilmassa virvoittaa hänet henkiin."

Hän uskalsi kuitenkaan itsekään toivoa sen onnistumista. Mutta kun he tulivat kannelle ja kutsuivat paikalle Stephensin, huudahti tämä, vilkaistuaan näköjään kuollutta isäntäänsä:

"Kautta jumalan, hän elää."

"Kuinka voitte tietää sen, Stephens? Minä puolestani olen vakuutettu, että ei ole mitään toivoakaan."

Vanha merikarhu vastasi hymyillen, että hän kyllä tietää keinon. Sitten ryhtyi hän tarmokkaihin virvoitustoimiin, menetellen niissä hyvin varovaisesti. Sillä välin seisoi yksi matruusi vartioimassa Pearsonin vuodetta, kun taas toinen oli lähetetty venheellä hakemaan lääkäriä.

Stephens jatkoi ponnistuksiaan Whittlerin virvoittamiseksi. Hän hieroi koko hänen ruumistaan, kohotti käsivarsia ylös ja alas ja kaatoi aina välistä viinaa hänen suuhunsa. Sherlock Holmes auttoi häntä kaikin tavoin. Puolen tunnin uutterien ponnistusten jälkeen alkoi nuori mies vihdoinkin osottaa elonmerkkejä. Hänen ruumiinsa läpi kulki vavistus ja hänen silmäluomensa liikahtelivat.

"Nyt on hänet vietävä sänkyyn", huudahti Holmes. "Lääkäri on kai pian täällä, mutta siihen mennessä on meidän tehtävä kaikki, mitä meidän voimissamme on, pitääksemme hänet hengissä."

Kova lämpö, pienet kulaukset portviiniä, joita säännöllisin väliajoin annettiin hänelle, ja sieraimien edessä pidettävän voimakkaan hajusuolan hengittäminen toivat Whittlerin vihdoin tajuihinsa. Hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen.

"Herra Holmes", änkytti Georg. "Olettehan te herra Holmes?"

"Kyllä, aivan varmaan olen se. Mitä haluatte?"

"Missä on se roisto Pearson?"

"Älkää ajatelko häntä. Hän on tarkoin vartioituna eikä pääse pakenemaan. Enkö saa antaa teille jotakin vahvistavaa?"

"Kiitos. Tunnen todellakin olevani nälissäni. — Mutta kuinka on oikeastaan mahdollista, että minä elän?"

"No, se tuntuu olevan jotenkin luonnollista. Minä avasin oven, ja siellä oli todella edelleenkin tuota kauheata kaasua, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että olisi tukehduttanut teidät."

Georg mietti hetkisen.

"Siellä ei ollut ensiksi mitään", kertoi hän. "Minä olin — minä tahdoin — taivas, kuinka se oikeastaan olikaan?"

"Älkää puhuko vielä niin paljon, herra Whittler, te olette vielä heikko ja teidän täytyy ensin hiukan voimistua. Odottakaa silmänräpäys."

Holmes kiiruhti nyt keittiöön ja tuli hetken perästä takaisin tuoden pikarin, johon oli sekoittanut kaksi munaa sokerin ja vahvan punaviinin kera. Georg joi kuuliaisena ja tunsi heti voimistuvansa. Hän oikaisikin hiukan itseänsä ja kysyi selkeällä äänellä:

"Kuinka kauan minä olin tuossa luolassa?"

"Eilisestä iltapäivästä alkaen, herra Whittler. Te olitte lähtenyt huvimatkalle yhdessä neiti Margaretin kanssa, ja se matka muodostui hyvin surulliseksi —"

"Margaret?" keskeytti nyt Georg hänet, "onko hän täällä?"

"Ei", vastasi Sherlock Holmes vähitellen, "laivassa hän luonnollisesti ei ole. Hän palasi takaisin linnaan, sitten kun te olitte hävinnyt. Pearson oli järjestänyt kaikki niin, että täytyi luulla tapahtuneen tapaturman. Minkä tähden te menitte niin syvälle laivaan?"

"Koska jotakin tuntui olevan epäkunnossa. Arvatenkin oli Pearson itse laittanut kaasujohdon osia epäkuntoon, sillä kuulemani jyrinä ja vihellys tuntui tulevan juuri ilmanpitävästä kamarista. Hän tuli minun perässäni, juuri kun minä olin päässyt alas. Minulla oli tietysti kahdet avaimet — ja kun hän huomasi minun katselevan teräskamariin, tyrkkäsi hän minua niin, että putosin sinne sisälle, minkä jälkeen hän löi oven perässäni kiinni."

"Haa, sitä roistoa!"

"Hän on kurja roisto! — Minä syöksyin tietysti ovea vasten, kiljuin ja huusin — mutta tiesi liian hyvin, että kukaan ei voinut kuulla minua. Tuosta rautakamarista ei mikään ääni voi päästä kuultaviin. Olisin kuollut nälkään, jos en sitä ennen olisi tukehtunut kaasusta."

"Mutta mistä se johtui, että hän ei heti tappanut teitä? Siellä ei ollut kai tarpeeksi kaasua?"

"En tiedä. Otaksun, että jotakin tapahtui kai kaasua valmistavalle aparaatille, sillä minä en pitkään aikaan huomannut mitään pahaa hajua. Sitten vuoti kaasua hiukan sitä varten laitetuista putkista, mutta se ei riittänyt täyttämään huonetta. Olin muuten sillä hetkellä puolitainnuksissa. Suuri jumala, luulen, että maailmassa ei ole mitään kauheampaa kuin tulla elävältä haudatuksi!"

"Minä valitan todellakin teidän kärsimyksiänne. Te olette saanut totisesti kestää oikeita kadotuksentuskia. Pearson saa toivoakseni viettää koko loppu-elämänsä kuritushuoneessa, sillä se on kaikkein vähin, mitä hän on ansainnut."

"En ymmärrä oikein, minkä vuoksi hän teki näin. Tahtoiko hän todellakin ryövätä minut? Että hän kadehti minun rikkauttani, sen tiesin jo kauan, mutta en kiinnittänyt siihen mitään huomiota."

"Ei häntä kiihottanut pelkkä rahanhimo. Rikoksen oikeana, vaikkakin viattomana syynä on kyllä miss Blach. — Minä huomasin jo ensimäisenä päivänä, että hän oli rakastunut neitiin."

"Kautta taivaan, siltä minustakin monasti näytti. Mutta Margarethan oli kuitenkin niin kylmä häntä kohtaan, kuinka saattoi hän sitten toivoa koskaan voittavansa hänen suosiotaan?"

"Joka tapauksessa hän sitä toivoi. Mutta minä estin kuitenkin hänen toteuttamasta kaikkia suunnitelmiaan. Tässä on teille takaisin esim. suurin osa rahoistanne, jotka hän jo oli anastanut."

Näin sanoen latoi Sherlock Holmes pöydälle setelit ja arvopaperit. Mutta Georg teki kädellään torjuvan, kärsimättömän liikkeen.

"Antakaa noitten kurjien rahojen olla. — Tahtoisin mielelläni tietää, kuinka on Margaretin laita. Hän kai kauheasti säikähti?"

"Tyttö parka oli pikemmin kuollut kuin elävä, kun te hävisitte jäljettömiin. Pelkään, että hän suruissaan teidän kohtalostanne on tehnyt jotakin varomatonta, sillä hänestä ei sitten eilisen iltapäivän ole mitään tietoa."

Kuinka varovasti ja valmistellen Sherlock Holmes oli tehnytkin tämän ilmoituksensa, niin vaikutti se kuitenkin heti kuin sähköisku Whittleriin. Tämä hyppäsi pystyyn ja tavoitti vaatteitaan, mutta salapoliisi painoi hänet takaisin vuoteeseen. Georg vaikeroi kauhusta. Itse asiassa makasi hän nyt jälleen aivan voimattomana vuoteella, kykenemättä liikuttamaan itseään.

"Herra Holmes", huudahti hän hetken kuluttua, tarttuen salapoliisia kädestä, "en tiedä, kuinka voisin ilmaista tunteeni teille —"

"Oo, mitä siihen tulee", sanoi puhuteltu hymyillen, "niin en ole sokea. Minä olen kyllä huomannut, että te rakastatte tuota kaunista neitiä —"

"Sitä en tarkoittanut", keskeytti hänet Whittler punastuen. "Tarkoitan kiitollisuudenvelkaani teille. Ilman teitä olikin minä kurjasti kuollut tuonne teräskamariin. Te olette pelastanut minun henkeni, en koskaan voi teille sitä palkita."

"Herra Whittler, älkää toki liioitelko minun ansiotani. Minun ammattiini kuuluu, minun veressäni on halu paljastaa tämmöisiä salaisuuksia, ja tavallisesti en saa lepoa, ennenkuin olen saavuttanut päämääräni. — Mutta tässä tulee lääkäri."

Georgin tutkimista ei kestänyt kauan. Hän oli vain äärimmäisyyteen asti pelästynyt kärsimistään tuskista ja kuolemankauhusta. Täydellinen lepo olisi paras lääke. Kauemmin piti lääkärin tarkastella Pearsonia, joka ei ollut vielä täydessä tajussa. Väkipuukon haava oli syvä, mutta ei vaarallinen, koska se oli vain lihahaava. Pitkällinen tajuttomuus oli joka tapauksessa huolestuttava.

"On mahdollista, että hän saa aivokuumeen", sanoi lääkäri lopuksi. "On joka tapauksessa parasta, että potilas muutetaan sairaalaan."

Sherlock Holmes astui esiin ja näytti Pearsonista annettua vangitsemiskäskyä.

"Jos niin on laita", sanoi hän, "niin täytyy minun vaatia, että hänet viedään vankilan sairaalaan. Olisi rikos ihmiskuntaa kohtaan sallia tämän miehen olla tavallisessa sairaalassa. Hän heti karkaisi ja rientäisi tekemään uutta rikosta."

"Karkaaminen olisi hänelle nyt hyvin vaikeata", nauroi lääkäri, "hän on niin sairas."

"Taikka on olevinaan sairas", lisäsi salapoliisi kylmäverisesti. "Minä uskon viimemainittuun mahdollisuuteen, sillä hänen lihahaavansa ei ole voinut synnyttää semmoista kuumetta ja kouristusta, vaan hän teeskentelee päästäkseen sitä helpommin sairaalaan."

Lääkäri pudisti päätään.

"Hän ei voi missään tapauksessa teeskennellä kasvojensa väriä eikä ruumiinlämpöään. Molemmat ovat huolestuttavat. Minä olen pitävä huolta, että häntä yötä päivää tarkoin vartioidaan. Mitään vankila-sairaalaa ei meillä täällä ole."

Stephens ohjasi nyt laivan pientä laituria vasten ja Pearson kannettiin, peitteihin käärittynä, paareilla sairaalaan.

Sherlock Holmesin oli nyt ryhdyttävä etsimään Margaret Blachia.

(jatkuu)




Wiipuri no 90 21.4.1910.

Kahdeksas luku - Taistelu elämästä ja kuolemasta

alkuun

Kuolleista noussut

Suomennos "Wiipurille"

Kahdeksas luku

Taistelu elämästä ja kuolemasta

Sherlock Holmes istui laivassa Whittlerin hytissä tarkoin kurkistellen laivan piirustuksia. Kaikkialla laivassa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Poliisit olivat poistuneet, harvalukuinen miehistö mennyt levolle ja ainoastaan vanha Stephens piti vahtia kannella.

"Minun täytyy — täytyy löytää se", mutisi salapoliisi. "Minulla ei vielä koskaan ole ollut tapausta, joka olisi näyttänyt näin synkältä ja vaikealta kuin tämä, ja kuitenkin sanoo joku aavistus, että minä voin sen ratkaista."

Hän syventyi jälleen piirustusten ja niihin kuuluvan tekstin tutkimiseen.

"Kas tässä", murahti hän viimein, "on kölihuone. Näitten kahden pisteen täytyy merkitä jotakin. Minäpä otan heti selvän niistä."

Hän sytytti nyt pienen salalyhdyn ja meni sitten kölihuoneeseen. Tultuaan sinne johtavien portaitten viimeiselle astuimelle, hän äkkiä pysähtyi. Edessään näki hän lautaseinän, joka tuntui olevan itse rungon osa. Mutta lähemmin tarkasteltuna hän havaitsi hän, että kolme lankkua oli kiinnitetty toisenlaisilla nauloilla kuin muut.

"Tässä on arvoituksen avain", ajatteli hän heti. "Minulla ei ole aikaa vitkastella, tässä on kirveen tehtävä tehtävänsä."

Hän kiirehti huoneeseen, mistä löysi kirveen, vasaran ja joukon muita työkaluja, minkä perästä hän kiiruhti takaisin kölihuoneeseen. Muutamat kirveeniskut tekivät pian leveän aukon lautaseinään. Yht'äkkiä sattui salapoliisiin pimeästä nyrkinisku. Hämmästyneenä vetäytyi hän takaisin. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän toipunut hämmästyksestään ja syöksyi uudestaan esiin. Nyt heittäytyi äkkiä mies hänen kimppuunsa ja syntyi hurja käsirysy.

Sherlovk Holmes tiesi heti, kenen kanssa oli tekemisissä. Se oli Jim Pearson, joka täällä pimeässä taisteli hänen kanssaan ja koetti tukehduttaa hänet. Se ilmeni roiston vaatteista lähtevästä inhoittavasta myskinhajusta.

"Sinä koira", sähisi Pearson, jonka viimein onnistui heittää salapoliisi lattialle ja nyt makasi polvillaan hänen rintansa päällä, "nyt on viimeinen hetkesi tullut."

Sherlock Holmes makasi ahtaassa huoneessa aivan portaitten juurella.

"Aa, sinä roisto", ajatteli hän itsekseen, "sinä luulet minun nyt olevan mennyttä miestä. Mutta aivan niin ei asia kuitenkaan ole. Maltahan, niin saat nähdä."

Odottamaton isku alhaalta päin sai Pearsonin äkkiä lentämään ylös ilmaan. Sherlock Holmes oli käyttänyt temppua, jonka hän suurella vaivalla oli oppinut muutamilta japanilaisilta painijoilta. Samassa silmänräpäyksessä oli salapoliisi jaloillaan ja vetänyt esiin revolverinsa, josta nyt pamahti laukaus pimeyteen.

Tämä oli merkkinä Pearsonille luopumaan taistelusta, koska hänellä ei ollut mitään ampuma-asetta. Hänellä oli nyt ainoana keinona koettaa paeta. Hän juoksi portaita ylös, mutta pysähtyi pian, kun salapoliisi tarttui häntä koivesta kiinni. Salapoliisin laukaus oli sillä välin saanut miehistön jalkeille. Unestaan heränneinä syöksyivät matruusit kannelle, josta luulivat kuulleensa laukauksen. Siten kävi Pearsonin asema yhä pulmallisemmaksi. Samassa onnistui hänen vapautua salapoliisin otteesta ja hän syöksyi nyt portaita ylös. Nyt olivat sekunnit kysymyksessä. Jos hänen onnistuisi johtaa miehistö harhaan, niin että luultaisiin hänen menneen ruokasaliin, olisi hän pelastettu.

"Tänne päin", huusi Sherlock Holmes, joka kuuli miesten juoksentelevan kannella. "Tuhat tulimmaista, ettekö kuule? Tulkaa heti tänne!"

Nuori insinööri syöksyi nyt portaita alas.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän.

"Pearson on laivassa, ottakaa hänet kiinni — ei hän ole kannella. Kiirehtii kylpyhuoneeseen, sillä hän aikoo varmaan sitä tietä karkuun."

Näin sanoen hyökkäsi Sherlock Holmes portaita ylös, mutta — liian myöhään. Salapoliisi riensi kylpyhuoneeseen, mutta sen ovi oli lukittu sisästä päin.

"Hän on tuolla sisällä", huusi hän. "Tällä kertaa hän varmasti hyppää mereen. Laskekaa nopeasti vene vesille. Emme saa päästää häntä pakenemaan."

Nyt juoksi Stephens esiin. Salapoliisi käski hänen vartioida oven ulkopuolella ja kiirehti itse veneeseen, joka parissa minuutissa oli laskettu vesille. Kaksi miestä hyppäsi hänen kerallaan pieneen alukseen, minkä jälkeen he nopeasti soutivat kylpyhuoneesta tuleville portaille. Ovi oli auki, mutta ketään ei näkynyt huoneessa.

"Hän ei ole siellä", huusi muuan matruuseista.

"Vai niin. Luuletteko hänen ehkä nytkin pääsevän meidän käsistämme? Hän on varmaankin hypännyt mereen ja uipi nyt jossakin veden pinnan alla."

"Kirottua! Silloin hän kuitenkin karkaa meiltä tässä pimeydessä."

"Ei tällä kertaa", sanoi salapoliisi ääneensä nauraen.

Niin sanoen heitti hän päältään takin ja kengät ja hyppäsi mereen. Laivan kannella olevan suuren lyhdyn valossa oli hän havainnut poispäin nopeasti uivan henkilön pään. Vene seurasi hänen perästään. Äkkiä sukelsi hän veden alle. Hänen oikeassa kädessään kiilui silloin kirkas väkipuukko. Muutaman sekunnin kuluttua näkyi salapoliisin pää jälleen veden pinnan yläpuolella.

"Hän on saanut tarpeekseen", huohotti hän. "Auttakaa minut veneeseen ja ottakaa sitten esiin puoshaka. Meidän täytyy onkia hänet ylös."

Matruusit ottivat nyt pitkän, vanhan puoshaan. Hetkisen yritysten jälkeen onnistui heidän vihdoin vetää Jim Pearson vedestä verisenä ja tajuttomana.

"Hurraa", riemuitsivat matruusit, salapoliisin istuessa ääneti. Hänen silmistään loisti tyytyväisyys ja kun Stephens muutamin sydämellisin sanoin ojensi hänelle kätensä, puristi hän sitä voimakkaasti.

"Ja nyt viekää hänet sänkyyn", sanoi hän. "Minä tutkin hänen haavansa."

"Eikö olisi parempi viedä hänet maihin, herra Holmes? Laivassa tuntuu joka paikassa olevan salaisia luukkuja ja ovia, joista meillä ei ole mitään aavistusta."

"Olette oikeassa, herra Stephens. Mutta pidämme hänet täällä ainakin huomiseen aamuun. Eikä hän siihen mennessä pääse karkaamaan, siitä otan minä pitääkseni huolen."

Sherlock Holmes veti sairaan päältä märät vaatteet ja löysi tällöin omituisesti muovaellun avaimen, jota Pearson kantoi kaulassaan. Stephens astui nyt kajuuttaan.

"Teidän pitää itsennekin muuttaa vaatteita, herra Holmes. Minä kyllä hoitelen tätä poikasta. Ei ole ensimäinen kerta, kun minä virvottelen henkiin semmoisia, jotka ovat sattuneet nielaisemaan vettä vähän liiaksi."

Sherlock Holmes vaihtoi nyt nopeasti vaatteita ja rupesi tutkimaan Pearsonin lompakkoa. Paitsi seteleitä ja arvopapereita oli siinä muutamia muistiinpanoja, jotka herättivät Sherlock Holmesissa mitä vilkkainta mielenkiintoa. Eräässä paperissa oli jonkun herra Smithin osote Dieppessä. Siihen oli Pearson kirjoittanut: "Sata puntaa Margaretin viemisestä." Toisessa paperissa oli Georg Whittlerin kirjoittama tarkka selonteko niistä piirustuksista, jotka olivat antaneet Holmesille niin paljon päänvaivaa.

Tuskin oli hän lukenut nämä muistiinpanot, kun hyökkäsi ylös ja kiirehti nopeasti tiehensä. Hänen tavallinen kylmäverisyytensä oli niin unohtunut, että hänen kätensä vapisivat, kun hän etsi työkalujaan. Ne rivit, jotka olivat saaneet hänen mielensä niin kuohuksiin, kuuluivat: "Niihin ilmanpitäviin teräskamareihin, jotka ovat öljysäiliöissä, voi päästä ainoastaan kölihuoneen pienestä salakamarista."

Tätä tietoa oli salapoliisi turhaan etsinyt piirustuksista.

"Pieni salakamari" oli epäilemättä se huone, jossa Pearson oli ollut piilossa, sitten kun hän heitä eksyttääkseen oli ottanut pois yhden pelastusrenkaan. Ja sillä avaimella, jonka hän oli löytänyt Pearsonin kaulasta, avautui epäilemättä se ovi, joka vei säiliöihin ja niistä teräskamareihin.

Sherlock Holmesia jännitti nyt vain yksi ajatus: eikö ollut mahdollista, että sihteeri roisto oli sinne sulkenut Georg Whittlerin? Jos niin oli asia ja jos huone olisi täynnä vetykaasua, silloin tuo nuori mies epäilemättä jo kauan sitten olisi kuollut. Mutta jos mitään kaasua ei ollut, silloin hän ehkä vielä olisi elossa ja voitaisiin pelastaa.

(jatkuu)




Wiipuri no 88 19.4.1910.

Seitsemäs luku - Mielipuoli matkustajana

alkuun

Kuolleista noussut

Suomennos "Wiipurille"

Seitsemäs luku

Mielipuoli matkustajana

Muutamia tunteja aikaisemmin oli Dieppen sataman laiturilla, missä juuri eräs laiva oli lähtemässä Englantiin, seisonut hienosti puettu, vanhanpuoleinen herrasmies. Hänen käsivarrestaan piteli kiinni muuan tyttö, joka ilmeisesti oli hyvin väsyksissä.

"Ettekö tahdo nousta laivaan, miss?" sanoi herra kumartuen nuoren tytön puoleen. "Minähän olen jo sanonut teille, että minulla on tärkeät syyt lähestyä teitä, mutta jos ette täydellisesti luota minuun, niin en voi tehdä mitään teidän hyväksenne."

Margaret Blach — sillä nuori nainen ei ollut kukaan muu kuin hän — kohotti kyyneleiset kasvonsa häntä kohti.

"Toistakaa vielä kerta, mitä ennen olette sanonut minulle. Minä olen niin suruissani ja liikutettu, että en oikein muista, mitä te sanoitte."

Vanha herra teki kärsimättömyyttä osottavan liikkeen.

"Nouskaamme ensin laivaan", sanoi hän. "Tehän kuulitte, että minä olen lähtemässä matkalle — jos me myöhästymme, emme voi millään keinoin saavuttaa huvilaivaa."

"Mitäpä minulla olisi tekemistä huvilaivalla? Georg Whittler on hukkunut ja Pearsonia en tahdo tavata."

"Mutta kun minä sanon teille, että minä teidän avullanne — kaunis nainen voi nimittäin tehdä mitä tahansa — aijon tehdä pienen muutoksen tuon Pearsonin kirje, jossa hän pyytää minua hinnasta mistä tahansa pidättämään teidät täällä Dieppessä."

Hän näytti Margaretille kirjeen, jossa oli Pearsonin käsialalle kirjoitettuna seuraavat rivit:

"Teidän tulee pitää huolta siitä, että miss B. ei lähde Dieppestä. Kolmen päivän perästä olen minä takaisin Englannista ja ole silloin antava teille ruhtinaallisen palkinnon, jos hoidatte asianne hyvin. P—n."

Margaretia puistatti tämä kirje. Hän antoi nyt seuralaisensa melkein tahdottomasti viedä hänet höyrylaivaan. He istuutuivat ruokasalin nurkkaan, minkä jälkeen vieras hiljaisella äänellä lausui:

"Minä seurasin teitä aina linnanpuistosta asti, miss Blach, ja teidän huomaamattanne olen minä koko ajan pysytellyt teidän läheisyydessänne. — Teidän ei tarvitse pelätä minua, vaikka minä oikeastaan olen Pearsonin avustaja ja vaikka minun tehtäväni oli hankkia teidät hänen huostaansa."

"Hyvä jumala", voihki Margaret. "Tappoiko hän siis Georg Whittlerin saadakseen itselleen minut? Eikö hän sitten voinut ymmärtää, että minä kernaammin kuolen kuin rupean hänen vaimokseen?"

"Minä en tiedä mitaan herra Whittlerin kuolemasta. Minä asun Dieppessä ja palvelen Pearsonia sen vuoksi, että hän maksaa hyvin. Mistä hän saa rahansa, ei liikuta minua. Pitäähän köyhänkin elää, mutta hän ei saa olla niin tarkka keinoista." "Nähdessäni teidät minun sydämeni heltyi, ja minä tunsin mitä syvintä sääliä teitä kohtaan. — Minun pitää sanoa teille, että en pidä mahdottomana, että herra Whittler elää vielä."

Intohimoisen ikävän ilme näkyi Margaretin silmistä, mutta hän puisti kuitenkin epätoivoisesti päätään.

"Se on mahdotonta. Te sanotte niin lohduttaaksenne vain minua."

"Te ette saa missään tapauksessa jäädä Dieppeen. Me joko saavutamme huvilaivan matkalla taikka sitten saavumme ennen sitä Lontooseen. Herra Pearson ei aavista, että me seuraamme häntä."

"Hän aavistaa vielä vähemmin, että laivassa on kaikista seuraajista peloittavin — Sherlock Holmes — —"

Margaret vaikeni pelästyneenä siitä muutoksesta, jonka hänen sanansa vaikuttivat hänen seuralaiseensa. Tämä oli käynyt kasvoiltaan aivan tuhkanharmaaksi ja hänen silmistään kuvastui mitä kamalin pelko.

"Sherlock Holmes?" huudahti hän. "Kuinka te sen tiedätte?"

"Minä olen itse puhutellut häntä. Hän uskoi Pearsonin olevan rikollisen ja seurasi häntä Englantiin. Jos me saavutammekin huvilaivan, niin on kuuluisa salapoliisi ehkä jo paljastanut ja vanginnut Pearsonin."

"Tuhat tulimaista", huudahti mies, "sehän olisi —"

Margaret katseli häntä ihmetellen.

"Mitä teidän säikähdyksenne merkitsee, herrani?" — Saanko kysyä, mikä teidän nimenne on?"

"Nimeni on Smith. Teidän ei pitäisi hämmästyä säikähdyksestäni. Olenhan näytellyt teitä kohtaan varsin kaksimielistä peliä — jos Sherlock Holmes vangitseisi minut —"

"Olkaa huoleti, minä kyllä pidän huolen siitä, että teille ei tapahdu mitään", vastasi Margaret sydämellisesti. Hän ei aavistanut joutuneensa tuhottavan roiston käsiin.

Hänen seuralaisensa pyysi häntä nyt hyvin tyynesti menemään hyttiinsä ja pysymään siellä huomiseen aamuun. Hän kyllä antaisi tiedon, jos huvilaivasta huomattaisiin jotakin merkkiä. Margaret, joka oli aivan läpi-väsynyt, meni hyttiinsä ja heittäytyi vuoteeseen vaatteet päällä. Päästyään hänestä erilleen meni vieras, joka oli sanonut nimekseen Smith, tapaamaan laivan päällikköä. Tämä oli kuitenkin komentosillalla, mihin kukaan matkustaja ei saanut nousta. Smith vaati silloin puheilleen ensimäistä perämiestä, johon suostuttiinkin.

"Hyvä herra", lausui hän hyvin tärkeän näköisenä, "en ole ollut ennen tilaisuudessa ilmoittamaan teille, että olen tuonut laivaan erään sairaan —"

"Mitä?" keskeytti perämies. "Mitä tämä merkitsee? Onko hänen tautinsa tarttuvaa?"

"Ei lainkaan", vastasi toinen epämiellyttävästi hymyillen. "Minä en todellakaan usko, että tauti on tarttuvaa. Vai oletteko te koskaan kuulleet puhuttavan, että nuori tyttö, joka on vähän hysteerinen eikä aivan selvä täältä" — tällöin hän osotti otsaansa — "olisi tartuttanut ketään ihmistä?"

"En, luonnollisesti en", sanoi perämies rauhoittuneena. "Hän on siis mielipuoli?"

"Niin, hän potee hieman vainoamiskiihkoa. — Minä olen saanut ikäväksi tehtäväkseni viedä hänet sukulaistensa luo Brightoniin."

"No, tämä lyhyt matka ei kai käy hänelle vaaralliseksi?"

"Jos hän huomaa meidän matkustavan Brightoniin eikä Lontooseen, niin joutuu hän raivoon. Minä toivon kuitenkin, että hän nukkuu kaikessa rauhassa hytissään. Mutta jos hän ryhtyisi tekemään vastarintaa, täytyy minun pyytää teidän apuanne."

"Älkää olko huolissanne, minä kyllä osaan rauhoittaa hänet, jos hän rupeaa rimpuilemaan."

Smith kiitti nyt perämiestä mitä sydämellisemmin ja meni sitten alas hyttiinsä, joka oli aivan Margaretin hytin vieressä. Tyttö raukka ei voinut äärimmäisestä väsymyksestään huolimatta nukkua. Parin tunnin kuluttua hän nousi ja meni kannelle nauttimaan viileästä yöilmasta. Hän käveli hiljaa edestakaisin kävelykannella huomaamatta, että ensimmäinen perämies piti häntä tarkasti silmällä ja että muutkin kannella olijat salavihkaa katselivat häntä. Viimein astui hän laivanlaidalle ja seisoi kauan katsellen kuun valaisemaa merta, ikäänkuin etsien jotakin äärettömästä merestä. Kun eräs matruusi kulki hänen ohitsensa, kysyi hän äkkiä:

"Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, näkyykö meidän laivaamme mitään huvilaivaa."

"Huvilaivaa. miss? Tuskin näin öiseen aikaan."

"Ah, sen arvasin. Kuinka nopeasti kulkee tämä laiva?"

"Viisitoista solmuväliä, miss."

"Milloin tulemme Lontooseen?"

"Lontooseen? Brightoniin, tarkoitatte kai?"

Margaret pudisti päätään.

"Minkä vuoksi Brightoniin? Tarkoitatte luonnollisesti Lontooseen."

"Mutta tämä höyrylaiva ei mene Lontooseen, miss —"

Nyt tyrkättiin matruusi hyvin törkeästi syrjään ja Smith, joka nyt seisoi Margaretin vieressö, huusi:

"Tietysti laiva menee Lontooseen. — Korjatkaa luunne täältä, olette ilmeisesti katsonut liian syvälle lasiin. — Tulkaa, neiti Blach, kylmä yöilma ei ole teille hyvä; on parempi, että menette hyttiinne ja koetatte nukkua."

Näin sanoen tahtoi hän viedä nuoren neidin mukaansa. Mutta Margaret oli ruvennut epäilemään ja riuhtasi irti itsensä.

"Antakaa minun olla, herra Smith", huusi hän hädissään. "Minä en tahdo tulla alas, kun en kuitenkaan voi nukkua. Nyt täytyy minun päästä selville, mihinkä me todella matkustamme."

Ennen kuin Smith kerkisi estää häntä, oli hän tarttunut ohitse kulkevaa kapteenia käsivarresta ja sanoi nyt hänelle:

"Oi, herra kapteeni, olkaa hyvä ja sanokaa, mikä on teidän laivanne päämäärä."

Nuoren niasen hätäinen ääni, rukoileva, säikähtynyt katse ja hänen ilmeinen säikähdyksensä herätti kapteenin huomiota. Hän pysähtyi ja sanoi töykeästi:

"Me kuljemme Brightoniin ja sinne on teilläkin lippu, miss. Ettekö sitä tiedä?"

"Silloin on hän pettänyt minut. Minun olisi pitänyt arvata se. Oi, herra kapteeni, vapahtakaa minut tuosta miehestä. Hän sanoi minulle, että me kulkisimme huvilaiva "Valon" perästä ja matkustaisimme Lontooseen. Minun täytyy mennä Lontooseen. Kysymyksessä on minun elämäni tai kuolemani."

Ensimmäinen perämies meni nyt kapteenin luo ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Kapteeni kohotti ihmetellen kulmakarvojaan ja vihelsi hiljaa. Sitten kääntyi hän jälleen Margaretin puoleen ja sanoi samanlaisella rauhoittavalla äänellä kuin sairaalle lapselle:

"Ei teidän tarvitse olla huolissanne, neiti. Voittehan te Brightonista rautateitse mennä Lontooseen parissa tunnissa. Varmasti te tulette Lontooseen ennen kuin huvilaiva, josta puhuitte."

"Ei, ei", sanoi Margaret itkien. "Te ette ymmärrä minua, minut on houkuteltu ansaan. Minä antaudun teidän suojelukseenne tätä miestä vastaan, joka väärillä tekosyillä houkutteli minut laivaan Dieppessä."

"Mitä vielä", keskeytti kapteeni tuimasti. "Ettehän te voine toivoakaan, että minä uskoisin teidän lörpötyksiänne. Kuka nuori nainen lähtisi laivaan vento vieraan miehen kanssa, jos hän ei olisi — tarkoitan, jos hän on oikea nainen."

Margaret tuli kalmankalpeaksi. Kapteeni oli oikeassa. Jokainen joka ei tuntisi kuinka asiat olivat, pitäisi häntä huonona naisena taikka mielipuolena, joka oli voinut menetellä niin varomattomasti.

"Menkää nyt hyttiinne", jatkoi laivan päällikkö röyhkeästi, "älkääkä enää häiritkö toisten matkustajain yörauhaa. Minun laivani ei ole mikään sairashuone enkä minä lainkaan pidä mistään kohtauksista."

Margaret horjui. Tämä oli liian paljon hänen ylen jännittyneille hermoilleen. Hän tunsi voimainsa pettävän.

"Oi, jumalani", virkkoi hän, "minun täytyy päästä Georgin luo — laiva — huvilaiva —"

Hän vaipui tainnuksiin ja kaatui tajuttomana kannelle.

"Kas niin", huudahti Smith, joka ei silmänräpäykseksikään ollut menettänyt kylmäverisyyttään, "näin hänen kohtauksensa tavallisesti päättyvät. Nyt minä kannan hänet hyttiinsä, missä toivon hänen nukkuvan."

Näin sanoen nosti hän tytön käsivarsilleen ja kantoi hänet hyttiin, missä laski hänet vuoteelle. Sitten asetti hän pöydälle nukkuvan viereen paperin, johon kirjoitti: "Jos te vielä toimeen panete semmoisen kohtauksen kuin tänä yönä, kohdellaan teitä laivassa vielä ankarammin ja viedään hullujenhuoneeseen, kunhan tulemme Englantiin. Malttakaa vain mielenne, niin teille ei tapahdu mitään pahaa."

Sitten lukitsi hän hytin oven ulkoapäin. Margaret Blach oli hänen vankinsa.

(jatkuu)




Wiipuri no 85 15.4.1910.

Kuudes luku - Missä on Margaret Blach?

alkuun

Kuolleista noussut

Suomennos "Wiipurille"

Kuudes luku

Missä on Margaret Blach?

Daneshoren linnassa olivat vieraat joukolla lähteneet kotiinsa. Surullisen tapahtuman johdosta oli mieliala käynyt kovin alakuloiseksi ja isännältä pääsi helpotuksen huokaus, kun vieraat matkustivat. Hän oli ollut kovin kiintynyt vainajaan ja suri kaikesta sydämestään hänen onnetonta loppuaan.

Kun Margaret iltapäivällä lähti huoneestaan nauttiakseen hiukan raitista ilmaa, tuli joku palvelija sanomaan hänelle, että herra Holmes oli pyytänyt hänen olemaan varuillaan siltä varalta, ettö hän ehkä iltasella palajaisi takaisin.

"Mitä?" huudahti Margaret hämmästyneenä. "Minä luulin, että herra Holmes on matkustanut Englantiin."

"Niin sanottiin, mutta hän pyysi minua ilmoittamaan teille tämän sanoman. Myöskin herra Daneshore tietää sen."

Nuori neitonen meni nyt puistoon. Hän oli hyvin suruissaan. Hänen silmänsä olivat aivan punaset itkusta. Mitähän oli Sherlock Holmes tarkoittanut hänelle toimittamallaan ilmoituksella? Varmaankaan ei mitään semmoista, joka voisi mitenkään lohduttaa häntä hänen suunnattomassa surussaan siitä tappiosta, jonka oli kärsinyt.

"Ehkä hän on löytänyt rikollisen jäljet", ajatteli hän. "Tietysti minä tahdon nähdä rikollisen saavan rangaistuksen, mutta se ei voi kuitenkaan tuottaa mitään lievennystä suruuni."

Äkkiä huomasi hän Daneshoren tulevan vastaansa. Hänen silmänsä loistivat, kun hän sai nähdä tuon kauniin naisen, jota hän heti riensi puhuttelemaan heiluttaen kädessään jotakin paperia.

"Minä olin satamassa", sanoi hän, "ja siellä annettiin minulle kirje, jonka ystäväni Sherlock Holmes oli jättänyt sinne minulle toimitettavaksi. Kas tässä, voitte kernaasti lukea sen."

Hän ojensi kirjeen Margaretille, joka luki:

"Rakas ystävä. Tänä aamuna varhain mietiskellessäni asiaa Stephensin kanssa, tein uuden suunnitelman. Minä palajan Dieppeen vielä tänä iltana. Ole hyvä ja toimita niin, että satamassa on vangitsemis-valtakirjalla varustettu poliisi, kun me saavumme satamaan. Sh. H."

Antaessaan kirjeen takaisin virkkoi Margaret:

"Silloin on ystävällänne aihetta epäillä jotakin määrättyä henkilöä rikoksesta. Hyvä jumala, sehän on kauheata."

"Holmes ei tee mitään olematta varma asiastaan. Olen hankkinut vangitsemismääräyksen, kuten hän toivoo. Satamassa on muutamia poliiseja odottamassa laivan saapumista, ja heti kun Pearson astuu jalkansa maihin, vangitaan hänet."

"Ah, mitäpä se hyödyttää? Georg ei kuitenkaan sillä tule enää takaisin."

Daneshore katsoi säälien nuoreen tyttöön.

"Ei", sanoi hän, "kuolleista emme voi ikävä kyllä herättää henkiin. Minä olen todellakin syvästi liikutettu tästä surullisesta onnettomuudesta. — Mutta minä en kuitenkaan voi uskoa, että Pearson tosiaankin olisi tappanut ystävänsä ja isäntänsä."

"Suuri jumala, luuletteko salapoliisin olevan sitä mieltä?" huudahti Margaret, muuttuen kasvoiltaan aivan kalpeaksi ja kauhistunein katsein tuijottaen Daneshorea. Tosin oli hän aina uskonut Pearsonin olevan kavalan ja ehkä epärehellisen, mutta tämmöinen epäluulo oli kuitenkin liian kauhea.

"Hänhän oli minun kanssani kannella", huudahti hän. "Kun Georg meni alas, jäi herra Pearson kannelle kanssani."

"Sherlock Holmes luulee kuitenkin —"

"Varmaankin on hän erehtynyt. Pearson istui kaikessa rauhassa, kunnes äkkiä hypähti pystyyn ja virkkoi, että hän kuuli jotakin huutoa —"

"Tosin kyllä, neiti Blach", keskeytti Daneshore, "mutta sehän voi olla vain juoni ja kavala petos. Ettekö sanonut, että hän sulki oven perässään mennessään alas, niin että te ette voinut päästä hänen jälestään?"

Margaret ei saanut vastatuksi, hän vahvisti vain toisen sanat päännyökkäyksellä.

"No, siinä näette itse. Onhan hyvin mahdollista, että Pearson itse on tyrkännyt Georgin mereen, ollessaan yksin hänen kanssaan kannen alla."

Margaret pudisti päätään. Hän ei voinut uskoa, että niin kamalaa rikosta voisi tehdä niin lyhyessä ajassa, että kaikki oli voinut tapahtua niin äänettömästi.

"Minä menen satamaan", sanoi hän. "Minua vaivaa tuska, joka ei suo minulle hetkenkään lepoa."

"Sallikaa minun tulla mukaanne, miss Blach."

"Kiitos, mutta sitä ei teidän tarvitse tehdä. Suokaa anteeksi, mutta minä menen mieluummin yksin."

Ja Margaret katsoi häntä niin rukoilevasti kauniilla silmillään, että Daneshore ei voinut suuttua hänen pyynnöstään. Kunnioittavasti kumartaen vetäytyi hän takaisin.

Margaret poistui puistosta ja riensi nopeasti läheistä kaupunkia kohti. Hän oli kovassa mielenliikutuksessa. Hänestä tuntui, kuin voisi hän tavata Georgin ja pelastaa hänet siitä onnettomuudesta, joka oli tapahtunut.

"Pelkään, että olen menettämäisilläni järkeni", kuiskasi hän itselleen. "Georg, rakas ystävä raukkani, sinähän olet meren pohjassa, ja minä kiiruhdan eteenpäin, ikäänkuin voisin tavata sinut. Oi, se on sinun henkesi, joka kutsuu minua, joka ehkä vielä kuolemassakin ikävöi minua."

Hän oli nyt tullut satamaan ja kulki pitkin aallonmurtajaa mahdollisimman pian nähdäkseen laivan, joka oli tulossa. Hämärä peitti hiljaa maan ja meren, mutta yhä seisoi hän aallonmurtajalla ja tuijotti merelle. Hän odotti — odotti.

Daneshore oli saattanut viimeinsen vieraansa asemalle ja tuumiskeli sitten, jäisikö kaupunkiin vai lähtisikö takaisin linnaansa. Viimein päätti hän lähteä kotiin. Hän ei ollut nähnyt Margaretia sitten, kun oli tavannut tämän puistossa, ja tahtoi nyt saada selon hänen voinnistaan. Hän aivan säikähti, kun linnaan palattuaan kuuli, että nuori nainen ei ollut vielä palannut. Häntä oli etsitty kaikkialta ja ruvettiin jo käymään levottomaksi hänen viipymisestään. Daneshore aivan kalpeni.

"Hän sanoi menevänsä satamaan", huudahti Daneshore. "Mutta eihän ole mahdollista, että hän enää olisi siellä. Jospa hänelle on tapahtunut joku onnettomuus!"

Sen kauempaa viivyttelemättä kiiruhti hän takaisin kaupunkiin ja meni suoraan satamaan. Mutta Margaretia hän ei sieltä löytänyt. Hän kysyi silloin eräältä tullivirkamieheltä, olivatko he nähneet erästä nuorta naista siellä odottelemassa.

"Kyllä minä näin ison aikaa erään nuoren naisen seisovan aallonmurtajalla. Minä luulin hänen odottavan jotakin laivaa. Mutta äkkiä hän katosi, kenenkään huomaamatta, mihin hän oli joutunut."

Daneshore joutui aivan pois suunniltaan.

"Kaikkivaltias jumala", ajatteli hän. "Oliko hän epätoivossaan Whittlerin kuolemasta hypännyt mereen?"

Tämä ajatus sai hikikarpalot tippumaan hänen otsaltaan.

"Mistä saisi sukeltajan?" huudahti hän. "Hankkikaa heti sukeltaja. Neiti on ehkä joutunut tapaturman uhriksi."

Daneshore oli Dieppessä yleisesti tunnettu. Tiedettiin, että hänen ei koskaan tarvinnut säästellä rahoja. Heti kutsuttiin sukeltaja ja suuren väkijoukon uteliaana katsellessa painautui hän veteen. Hänellä oli voimakas sähkölamppu kädessä ja hän tutki meren pohjan yhä laajemmalta, mutta kaikki turhaan.

"Kun nuoren neidin ruumista ei ole löydetty näin tarkalla etsimisellä, niin ei ole mahdollista, että hän olisi pudonnut mereen", sanoi muuan satamavirkamiehistä. "Hän on varmaankin lähtenyt täältä, vaikka kukaan meistä ei ole sattunut sitä huomaamaan."

"Meillähän on niin paljon tekemistä, että emme voi nähdä niin tarkoin kaikkia, jotka tulevat ja menevät täällä satamassa."

"Mutta silloinhan miss Blach olisi palannut linnaan", sanoi Daneshore epätoivoissaan.

"Ettekö sanonut, että hänellä oli syvä suru? Silloinhan hän on voinut olla surusta ja epätoivosta niin pois suunniltaan, että on mennyt toiselle taholle."

Daneshore nyökkäsi hajamielisesti päätään. Hän ei uskonut Margaret Blachin enää olevan elävien joukossa. Hänet valtasi tuskallinen varmuus siitä, että uusi onnettomuus oli tapahtunut, että tyttö raukka oli seurannut rakastettuansa kuolemaan. Hän maksoi sukeltajan ja kiiruhti poliisipäällikön luo, jota hän pyysi etsimään kadonnutta. Itsensä piti hänen kuumeenomaisessa kiihtymyksestään huolimatta jäädä satamaan odottamaan laivan tuloa. Hänen ei tarvinnut odottaa kauan. Tuskin oli hän tullut takaisin satamaan, kun laiva jo huomattiin jonkun matkan päässä merellä. Se lähestyi hitaasti ja kohta saattoi Daneshore lyhtyjen valossa tuntea kannelta salapoliisin, joka seisoi rauhallisesti kaiteeseen nojaten ja näytti hyvin tyytyväiseltä. Laiva pysähtyi jonkun matkan päähän laiturista. Sherlock Holmesin viittauksesta lähti vene viemään poliisimiehiä laivaan.

"Nouskaa ylös", huusi Holmes poliiseille, "minulla on lintu kiinni."

Poliisien noustua laivaan vei Sherlock Holmes heidät kannen alle ja avasi Pearsonin hytin oven. Ei ketään tullut ulos, minkä vuoksi salapoliisi astui tuohon pieneen huoneeseen, mutta tuli heti ulos kasvoillaan hämmästyksen ilme.

"Siellä ei ole ketään", sanoi hän, "ja toinen ovi on edelleenkin suljettu ulkoapäin."

Poliisit syöksyivät sisään. Asia oli todellakin niin, kuin salapoliisi oli sanonut. Edessä oli käsittämätön arvoitus. Jim Pearson oli hävinnyt hytistään, jonka molemmat ovet olivat lukitut ulkoapäin.

"Hänen täytyy olla laivassa", huudahti Holmes, "eihän hän ole voinut hypätä mereen akkunasta. Etsikäämme laiva läpikotaisin."

Ennenkuin he alkoivat etsiskelynsä, antoi hän yhdelle poliisille määräyksen palata veneellä takaisin kaupunkiin estämään ovelaa rikollista, joka epäilemättä vielä oli laivassa, anastamatta venettä ja pakenemasta sen avulla.

"Pitäkää tarkasti silmällä", sanoi hän, "koettaako joku uimalla poistua laivasta. Te saatte suuren palkinnon, jos onnistutte ottamaan kiinni hänet."

Nyt toimitettiin Pearsonin hytissä tarkka tutkimus, mutta siitä ei ollut mitään tulosta.

"Tässä laivassa on varmaankin salaisia käytäviä ja peitettyjä huoneita", virkkoi Holmes. "Pääasia on nyt, että laivaa tarkoin vartioidaan, sillä roisto on tietysti koettava paeta, heti kun luulee meidän poistuneen laivasta."

"Te uskotte hänen siis vielä olevan laivassa?" kysyi poliisikomisarius.

"Niin, se on todellakin vakaumukseni", vastasi salapoliisi. "Luuletteko ehkä hänen uiskentelevan merellä jossakin? Meidän on annettava jonkun asiantuntijan tutkia laivan piirustukset, ehkä hän voi havaita jotakin, joka osottaa olevan salaisia huoneita ja käytäviä. Onko satamassa ketään insinööriä?"

"Minä olen insinööri", vastasi muuan matruuseista. "Minun kävi huonosti Amerikassa ja päästäkseni takaisin Europaan tulin matruusiksi herra Whittlerin laivaan. Ehkä minä saan nähdä piirustukset?"

Sherlock Holmes otti nuoren miehen mukaansa Whittlerin hyttiin ja levitti piirustukset hänen eteensä. Tarkoin tutkittuaan piirustuksia, laski insinööri ne kädestään päätään pudistaen.

"Näissä ei ole mitään semmoista salaisuutta ilmaistuna", sanoi hän. "Ei edes Pearsonin hytin kohdalla ole mitään semmoista merkkiä, joka — —"

"Mutta katsokaas tätä", keskeytti hänet salapoliisi. "Sen ristin kohdalla, joka osottaa hänen hyttiään, on pikkuinen piste."

"Varmaankin vain sattuma, herra Holmes. Mitäpä piste merkitseisi?"

"Välistä sangen paljon, nuori ystäväni. Katsokaas täällä on muuallakin piirustuksissa samanlaisia pisteitä."

Kuumeenomaisella innolla tarkasti nyt salapoliisi piirustuksia. Ilmeisesti oli hän suutuksissaan siitä, että hänen saaliinsa oli päässyt livahtamaan hänen käsistään ja ponnisti nyt kaikki voimansa ratkaistakseen arvoituksen, joka näytti niin mahdottomalta.

"Tässä on kaksi pistettä aivan vierekkäin, jatkoi hän hetkisen kuluttua. "Pearsonin hytin lattiassa on varmasti joku salainen luukku. Tulkaa, meidän on heti otettava selville, kuinka asianlaita oikeastaan on."

He riensivät nyt takaisin sihteerin hytille ja repivät pois sen linoleumimaton, joka peitti koko lattian. Tällöin huomasivat he ihmeellisen alhaaltapäin suletun luukun. Salapoliisi sieppasi nyt taltan ja laskeutui polvilleen murtamaan luukkua auki. Kun tämä vihdoinkin oli onnistunut, pääsi häneltä hämmästyksen huudahdus.

"Tässä on käytävä, joka johtaa suoraan kylpyhuoneeseen", huudahti hän. "Laivassa on mainioita kynttilöitä, roisto on tietysti ottanut yhden semmoisen ja sitten heittäytynyt kylpyhuoneesta mereen ja päässyt sillä tavalla karkuun."

Dieppen poliisit, jotka kukin olivat tulleet kajuuttaan, olivat hämmästyksestä ymmällä. Semmoisesta pakenemisesta he eivät olleet vielä koskaan kuulleet kerrottavan. Äkkiä kysyi joku kapteenilta, kuinka monta hengenpelastusrengasta laivassa oli.

"Viisikolmatta", oli vastaus.

Nyt laskettiin vyöt ja huomattiin niitä olevan vain neljäkolmatta.

"Hitto vieköön", huudahti nyt nuori insinööri, joka oli raivoissaan siitä, että hänelle koko ajan vastenmielinen sihteeri oli päässyt pakenemaan, "mies on mennyt meiltä läpi käsien."

Sherlock Holmes ei virkkanut mitään. Hän seisoi otsa rypyssä, vaipuneena syviin mietteisiin. Äkkiä kääntyi hän komisariuksen puoleen ja sanoi:

"Minä luulen, että te nyt voitte poistua laivasta. On aivan selvää, että Pearson on karannut. Meitä vastaan on tullut monta kalastajalaivaa ja suurempaa venettä, varmaankin on hänet otettu johonkin niistä. Olkaa hyvä ja antakaa määräys, että kaikki sekä tulevat että lähtevät laivat tarkasti tutkitaan, jos hän sattuisi olemaan jossakin niistä."

"Se on tapahtuva. Ja te herra Holmes, mitä te nyt aijoitte?"

"Minä? Minulla on vielä vähän toimittamista täällä laivassa. On mahdollista, että minua kohtaa täällä vielä suurempi yllätys. Tutkimukseni tulokset olen ilmoittava teille."

Daneshore, joka sillä välin oli tullut laivaan, astui nyt hänen luokseen.

"Eikö olisi parempi, että kohdistaisit voimasi kadonneen Margaret Blachin etsimiseen? Minusta se olisi viisaampaa, kuin jäädä tänne tyhjään laivaan."

"Luuletko niin? Minä olen kuitenkin päinvastaista mielipidettä. Alettuani tutustua laivan salaisuuksiin, olen muuttanut mielipidettä Georg Whittlerin katoamisesta — —"

"Älä välitä Georg raukasta. Hänhän on kuollut etkä sinä missään tapauksessa kuitenkaan voi virvoittaa häntä henkiin. Miss Blach sitä vastoin luultavasti vielä elää ja on tärkeätä löytää hänet."

Sherlock Holmes hymyili hieman, puristi ystävällisesti Daneshoren kättä ja katosi sitten äänettä Whittlerin hyttiin, jonka oven hän veti perästään kiinni."

(jatkuu)




Wiipuri no 82 ja 84 12 ja 14.4.1910.

Viides luku - Uusi matruusi

alkuun

Kuolleista noussut

Suomennos "Wiipurille"

Viides luku

Uusi matruusi

"Unipulveria, laatikko sikaareja ja muutamia tuhansia franceja rahaa", sanoi Holmes, "on kaikki, mitä minä tarvitsen. Hyvästi, Daneshore, toivon, että pian taas tapaamme toisemme."

Tämä tapahtui keskellä yötä ja molemmat herrat seisoivat Daneshoren työhuoneessa. Salapoliisi oli puettu siniseen puseroon ja oli hän pannut päähänsä vaalean, karkean tekotukan ja takkuisen irtoparran.

"Sinä olet todellakin kadehdittava, kun nautit niin suuressa määrässä tuon nuoren naisen luottamusta. Jos en olisi niin järkytetty siitä, mitä on tapahtunut, niin käyttäisin totisesti tilaisuutta kosiakseni tuota hurmaavaa tyttöä."

"Siitä ei sinä kuitenkaan hyötyisi. Hän rakastaa vainajaa. Sinun tulee minun poissa ollessani koettaa johtaa hänen ajatuksiaan pois onnettomuudentapauksesta ja ennen kaikkea on sinun koetettava estää häntä matkustamasta täältä. Hänen täytyy pysyä täällä siihen saakka, kun minä palajan."

Seuraavana aamuna lyönnilleen 9 pujahti laiva merelle, lippu puolitangossa. Sihteeri oli tullut laivaan juuri vähää ennen, puettuna mustiin ja suruharso käsivarressa. Tuskin oli laiva lähtenyt satamasta ja päässyt avoimelle merelle, kun hän meni kannen alle ja sulkeutui Whittlerin hyttiin. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että uusi lämmittäjä seisoi ulkopuolella ja tirkisteli avaimenreijästä. Tosin saattoi tämä nähdä vain pienen osan kajuutasta, mutta niin paljon hän kuitenkin näki, että ymmärsi sihteerin toimittavan perinpohjaisia vainajan kaappien ja laatikoitten tutkimista.

"Mainiota", ajatteli Holmes, "nyt on minulla tilaisuus toimittaa tutkimus toisella taholla."

Näin sanoen meni hän sihteerin hyttiin, joka oli sen käytävän toisessa päässä, jonka varrella Whittlerin hytti oli. Pearsonin hytistä pääsi myöskin suoraan kannen alla olevaan pieneen ruokasaliin. Salapoliisi luotti siihen, että hän hienolla kuulollaan voisi kuulla, milloin Pearson lähestyisi ja silloin ajoissa kerkeäisi hävitä toisesta ovesta. Yhdellä aina mukanaan olevista tiirikoista sai hän pian hytin oven auki.

"Pearsonhan sanoi säilyttävänsä laivan piirustukset matka-arkkunsa pohjalla. Ehkä hän silloin vahingossa puhui totta", mutisi Holmes itsekseen.

Varovasti avasi hän arkun ja alkoi poimia ylös vaatteita. Äkkiä sattui hänen käsiinsä pieni irtonainen paketti, jossa oli suuri tukko tuhannen punnan seteleitä.

"Kas vain, tässähän on saalis taikka ainakin osa siitä. Sen saattoi arvatakin", tuumi salapoliisi, pannen setelit takaisin paikoilleen.

Hän jatkoi sitten piirustusten etsimistä ja — aivan oikein — arkun pohjalla ne löytyivätkin. Ne olivat huolellisesti tehdyt laivan kaikkien osien piirustukset ja pohjapiirros koko laivan rakenteesta. Niistä saattoi helposti päästä perille siitä, missä "salaisuus" oli. Sherlock Holmes pani nyt vaatteet takaisin arkkuun ja lukitsi sen. Sitten otti hän piirustukset ja meni ne mukanaan kapteenin hyttiin. Eilen illalla oli hän paljastanut itsensä vanhalle Stephensille ja tämä oli antautunut kokonaan hänen käytettäväkseen. Hänen ei tarvinnut pitää kiirettä, sillä Pearson oli vielä Whittlerin hytissä.

Sherlock Holmes oli perehtynyt kaikenlaisiin ammatteihin ja oli tutkistellut hiukan laivanrakennustakin, mutta nämä piirustukset näyttivät hänestä aluksi aivan käsittämättömiltä. Hän istui kauan tutkiskellen niitä, ennenkuin vihdoin käsitti niitten kokonaisuuden. Mutta koneosastostahän ei voinut päästä vähääkään perille.

"Tämä ei kelpaa", tuumi hän. "Minun täytyy nukuttaa Pearson saadakseni enemmän aikaa itselleni. Onneksi hän juo paljon viiniä. Jos en erehdy, ottaa hän tuon tuostakin kulauksen."

Hän kiirehti nyt takaisin Pearsonin hyttiin ja kaatoi unipulverin siihen viinikarahviin, joka oli siellä pöydällä. Tällä kertaa hän töin tuskin pääsi toisesta ovesta ulos, kun toisesta astui sihteeri sisään. Tuntia myöhemmin makasi Pearson sikeässä unessa. Hän nukkui niin sikeästi, että ei kuullut, kun vanha Stephens hiipi hänen hytistään ottamaan viinikarahvia. Tyhjennettyään tämän sisällön mereen, kaatoi hän siihen uutta viiniä ja vei sen takaisin paikoilleen, minkä tehtyään hän jälleen palasi takaisin kajuuttaansa.

"Kas niin, herra Holmes", sanoi hän. "Nyt ei armollinen herra ole huomaava mitään, vaikka hänen päähänsä pistäisikin tutkia viiniä. Tietysti on hän aavistava juonta, kun hän herää ja huomaa nukkuneensa näin kauan aamupäivällä."

"Hän saa kernaasti ajatella ja uskoa mitä tahansa, kunhan minä vain pääsen salaisuuden perille."

Sherlock Holmes meni nyt siihen hyttiin, jossa Whittler raukka oli asunut. Siellä oli Pearson heittänyt kaikki nurinnarin. Varmaankin oli hän anastanut kaikki, mikä oli rahaa ja arvoesineitä. Mutta se oli salapoliisista aivan yhdentekevää. Hän tunsi olevansa ikäänkuin ajokoira, joka oli päässyt otuksen jäljille eikä suo itselleen lepoa, ennenkuin on saanut ajetuksi sen esille. Ensimmäinen yllätys, joka siellä kohtasi Sherlock Holmesia, oli Margaret Blachin valokuva, jolle Georg jollakin tunteellisella hetkellä oli kirjoittanut: "Rakastettuni Margaret". Tämän valokuvan pisti salapoliisi taskuunsa.

"On aivan lohdullista tyttö raukalle saada tämä kortti", ajatteli hän itsekseen. "Siitä on hän tietävä ainakin, että hänen rakkautensa ei ollut yksipuolinen."

Hän etsi edelleen ja vihdoin löysi salkun, jossa oli paperille tehtyjä teknillisiä muistiinpanoja, jotka koskivat laivan rakennetta. Tutkiessaan papereita huomasi hän pian, että ne sisälsivät osan Whittlerin käsinkirjoitetuista selityksistä niihin piirustuksiin, jotka hän oli löytänyt Pearsonin arkusta. Hän levitti paperit pöydälle ja luki:

"Keksintöni ei ole vielä käytännössä täysin luotettava, niin että varmasti voisi uskoa sen aikaansaavan täydellisen uudistuksen laivanrakennustekniikassa. Mutta kumotakseni vastustajaini epäilykset ja antaakseni heille käytännössä todistuksen siitä, että minä todellakin olen keksinyt sen suuren salaisuuden, jolla laiva voidaan tehdä uppoamattomaksi, olen sovelluttanut keksintöni huvilaivaani "Valo", ja aijon tehdä sillä myrskystä huolimatta matkan Europaan.

Laivaani olen minä kölihuoneeseen hiilisäiliöitten alle laittanut kaksi toisiinsa yhdistettyä ilmanpitävää kamaria, yhden oikealle ja toisen vasemmalle puolelle. Myrskyn lähestyessä täytetään nämä kamarit vetykaasulla ja tyynelläkin on niissä aina vähän vetykaasua, mikä selittää, että kulkee niin matalassa.

Jos laiva kovassa myrskyssä hautautuisi aaltoihin, täytyy sen kuitenkin pian kohota jälleen pinnalle siitä yksinkertaisesta syystä, että se suurten vetykaasulla täytettyjen säiliöiden takia on niin paljon kevyempi kuin vesi, että sen aina täytyy pysyä pinnalla.

Vain jos nämä säiliöt vahingoittuvat, on mahdollista, että laiva hukkuu. Mutta se on melkein mahdotonta, kun ne ovat jättiläisaltaissa, jotka ovat täynnä öljyä. Jos laiva törmää kalliota tai veden-alaista karia vasten, niin ettö köli murtuu, niin pitää ensin suurten rauta-altaitten mennä rikki, ennenkuin säiliöt voivat vahingoittua. Jos niin kuitenkin tapahtuisi, niin tulvaa suunnaton öljymäärä veteen ja hiljentää silmänräpäyksessä aaltojen raivon."

"Hitto soikoon", huudahti Sherlock Holmes, "tuo nuori mieshän on oikea nero. Tämä tuntuu minusta todellakin suuremmoiselta keksinnöltä, joka on tekevä vallankumouksen laivanrakennustaidon alalla, ja kuitenkin piti sen onnettoman kuolla, ennenkuin kerkisi tehdä keksintöään tunnetuksi."

Hän kutsui kapteenin paikalle ja ilmaisi hänelle havaintonsa. Vanha merikarhu pudisti epäilevästi päätään.

"Tuo on olemassa vain paperilla, herra Holmes", sanoi hän. "Minä en ole vielä koskaan huomannut mitään säiliöitä kölihuoneessa."

"Oletteko käynyt siellä?"

"Olen ollut niin syvällä laivassa, kuin vain voi päästä. Mutta onhan mahdollista, että on joku erityinen, salainen käytävä noihin teräskamareihin. Pearson on epäilemättä kaikesta selvillä. Hänhän tuntee herra Whittlerin kaikki suunnitelmat ja hänellä on varmaankin teräskamareihin vievän käytävän avainkin, jos niitä nyt ollenkaan on olemassa."

"Peijakas! Silloinhan on minun koetettava ottaa avain hänen taskustaan."

"Hänellä on varmaankin joku salainen säilytyspaikka niin tärkeälle avaimelle. Sitä paitsi voisi hän siitä yrityksestä herätä."

Sherlock Holmes mietti hetken ja virkkoi sitten:

"Kuulehan, Stephens. Teidän on heti käännettävä laiva ympäri ja suunnattava takaisin Dieppeen."

"Kuten käskette, herra Holmes. — Minä toivon vain, että herra Pearson ei heräisi ja huomaisi sitä, sillä silloin hän, siitä olen varma, tappaisi minut."

"Sitä hän ei koskaan uskaltaisi. Kuka kulettaisi laivaa, jos te kuolisitte? Hän luonnollisesti raivostuu, mutta minä kyllä selitän hänelle asian."

Stephens, joka rajattomasti luotti Sherlock Holmesiin, käänsi laivan ympäri ja suuntasi takaisin siihen satamaan, josta he vasta olivat lähteneet. Salapoliisi meni takaisin kapteenin hyttiin, missä hän pukeutui uudestaan, sillä hän ei pitänyt enää tarpeellisena esiintyä lämmittäjänä. Hänellä ei ollut nyt enää mitään muuta tehtävää kuin odottaa Pearsonin heräämistä. Kun tämä vihdoinkin heräsi, ei salapoliisi kuitenkaan näyttäytynyt, vaan pysytteli piilossa Stephensin hytissä odottamassa, mitä sihteeri rupeaisi toimittamaan.

Mutta nyt tapahtui jotakin, joka sai hänet heti riisumaan omat vaatteensa ja uudestaan pukeutumaan siniseen lämmittäjän puseroon. Pearson kysyi nimittäin kovalla äänellä uutta lämmittäjää, jota hän sanoi tahtovansa heti puhutella.

"Tässä olen", sanoi Sherlock Holmes, joka uskomattoman nopeasti oli saanut yllensä työvaatteet ja kiiruhtanut portaille, jotka veivät konehuoneeseen.

"Mikä teitä vaivaa?" huusi Pearson hänelle. "Minä kysyin kapteenilta, minkä tähden me kuljemme niin hitaasti, ja hän vastasi, että meillä ei ole tarpeeksi höyryä."

"Mutta me olemme lämmittäneet yhtä paljon kuin tavallisesti."

"Teidän täytyy lämmittää vielä enemmän. Minä ihmettelen, milloinkahan me tulemmekaan Lontooseen tämmöisellä vauhdilla."

Vielä kerran käskettyään lämmittää paremmin hän meni takaisin kajuuttaansa. Hän ihmetteli, kuinka hän oli voinut nukkua niin kauan ja niin sikeästi keskellä päivää. Hän tutki viinin äkillisen epäluulon valtaamana, mutta se haisi ja maistoi aivan niinkuin viini ainakin. Hetken kuluttua hän nousi jälleen kannelle katselemaan niitä koneita, jotka osottavat laivan suunnan ja kulkunopeuden. Äkkiä rypisti hän otsaansa ja synkkä pilvi kohosi hänen kasvoilleen.

"Stephens", huudahti hän vihasta vapisevalla äänellä. "Oletteko menettänyt järkenne? Olette ehkä tehneet salaliiton noustaksenne kapinaan, vai kuinka muuten uskallatte tällä tavalla uhmailla minun käskyjäni?"

Stephens poistui paikaltaan ja astui Pearsonin luo.

"Tahdotteko ehkä itse ohjata laivaa, herrani? Minä en sitä tahdo kauemmin tehdä. — Minä en näe mitään syytä, minkä vuoksi minun pitäisi totella teitä."

Pearson astui pari askelta taaksepäin. Hän tunsi itse asiassa olevansa hyvin huonossa asemassa, mutta koetti salata sitä, kiivaasti huutamalla:

"Menkää heti takaisin paikallenne. Te tiedätte, että ei kukaan muu kuin te voi ohjata laivaa. — Mutta tämä pn viimeinen matka, minkä te teette tällä laivalla."

"Paljon mahdollista. — Mutta sanokaahan minulle vielä yksikin sana, niin saatte nähdä, että minä vien laivan sinne, mihin minä tahdon, enkä ollenkaan sinne, mihin te tahdotte."

Pearson kohautti olkapäitään. Onneksi ei hänen päähänsä pistänyt, että lähestyttiin Dieppeä, vaikka olisi pitänyt tultaman Lontooseen. Hän huomasi taivaan käyvän pilveen ja myrskyn olevan tulossa, minkä vuoksi hän meni hyttiinsä ottamaan ylleen öljytakkia. Kun hän uudestaan aikoi nousta kannelle, huomasi hän, että hänen hyttinsä molemmat ovet oli lukittu ulkoapäin. Turhaan koetti hän avata niitä koko painollaan heittäytymällä niitä vastaan.

"Älkää suotta ponnistako voimianne, herra Pearson", kuului nyt tyyni ääni ulkoa, kun teljetty ei lakannut raivoamasta ja jyskyttämästä ovia. "Teidän täytyy pysyä hytissänne muutamia tunteja, sillä aikaa kun minä kaikessa rauhassa tarkastelen herra Whittlerin peruja."

Pearson puri hammasta raivosta.

"Mikä hävytön koira uskaltaa puhua minulle sillä tavalla. Jos ette silmänräpäyksessä avaa ovea, niin ammun minä lukon rikki."

"Teidän, herra Pearson, olisi viisaampaa jättää se tekemättä", kuului levollinen ääni ulkopuolelta. "Minulla on nimittäin ladattu revolveri kädessä ja heti kun te tulette ulos, saatte kuulan ruumiiseenne."

Nyt tuli sisällä hetkeksi hiljaisuus. Ilmeisesti Pearson tuumiskeli, mikä olisi paras tehdä. Huomattuaan olevansa auttamattomasti toisen vallassa, turvautui hän ivaan.

"Ehkä herra suvaitsee olla ystävällinen ja esitellä itsensä", sanoi hän. "Minun nimeni on Jim Pearson."

"Minä tiedän sen, minulla on kunnia tuntea teidät paremmin, kuin luulettekaan. Mutta minä en suinkaan tahdo millään tavoin jäädä teistä jälelle kohteliaisuudessa. Sallikaa minun sen vuoksi ilmoittaa, että nimeni on Sherlock Holmes, ammatiltani salapoliisi, ja olen juuri saamassa ilmi erään rikoksen, joka on luullakseni suuressa määrässä huvittava teitä."

Sisältä ei kuulunut mitään vastausta. Pearson oli hoiperrellut takaisin ovelta ja seisoi nyt kalmankalpeana silmät selällään keskellä pientä huonetta.

"Senkin kirottu verikoira", sähisi hän hampaittensa välistä. "Se oli siis kuitenkin hän. Nyt koskee taistelu elämää tai kuolemaa. Älköön hän luulkokaan, että on tekemisissä minkään pässinpään kanssa.

Mutta Sherlock Holmes tiesi varsin hyvin olevansa tekemisissä hyvin vaarallisen vihollisen kanssa. Hän oli asettanut yhden matruuseista vahdiksi toisen oven ulkopuolelle ja toisen edessä istui hän itse mukavassa nojatuolissa lyhyt piippu suussaan.

(jatkuu)




Wiipuri no 81-82 10-12.4.1910.

Neljäs luku - Sherlock Holmesin päähänpisto

alkuun

Kuolleista noussut

Suomennos "Wiipurille"

Neljäs luku

Sherlock Holmesin päähänpisto

Pikemmin kuolleena kuin elävänä kannettiin Margaret odottamassa oleviin vaunuihin, jotka veivät hänet takaisin linnaan. Sherlock Holmes, joka viime hetkessä oli päättänyt olla lähtemättä huvimatkalle, kuuli ihmeissään kertomuksen tapahtumasta. Surullisen tapahtuman kertoi hänelle Pearson kaikin tavoin koettaen osottaa surua ja säikähdystä. Hänen äänensä takertui vähän väliä kurkkuun ja ilmeisesti taisteli hän kovasti pidättääkseen kyyneleitä.

"Se oli aivan välttämätöntä", huudahti hän vihdoin, "se oli ensimäinen kerta, kun minä näin herra Whittlerin juovan enemmän viiniä, kuin mitä hän saattoi sietää."

"On aivan luonnollista, että hän putosi portailta, jos hän todellakin meni niille", vastasi Holmes. "Mutta kuinka joutui hän noille portaille?"

"Hän etsi sen melun syytä, jonka luuli kuulevansa. Voittehan kysyä miss Blachilta, jolle herra Whittler juuri sanoi menevänsä alas katsomaan, oliko koneistossa jotakin vikaa."

"Minä kysyn todellakin miss Blachilta; heti kun hän sen verran virkoaa, että voi puhua", vastasi Holmes tyynesti.

Tuskin oli hän puhunut lauseensa loppuun, kun muuan palvelija avasi oven ja pyysi salapoliisin menemään miss Blachin luo, joka halusi puhutella häntä. Salapoliisi riensi heti Margaretin luokse, pidettyään ensin huolen siitä, että eräs harvoista hänen kanssaan kotiin jääneistä vieraista antautui keskusteluun Pearsonin kanssa.

"Jos häntä ei pidätetä täällä alhaalla", murahti salapoliisi itsekseen, "niin pelkään hänen tulevan yläkertaan kuuntelemaan meitä, ja sitä tahdon mieluimmin välttää."

Margaret oli kalmankalpea, mutta kuitenkin jotakuinkin tyyni ja hillitty.

"Oletteko kuullut, mitä on tapahtunut, herra Holmes", kysyi hän heti.

"Olen, herra Pearson kertoi minulle surullisen uutisen. Oletteko te samaan mieltä kuin hänkin siitä, kuinka onnettomuus tapahtui?"

"Siitä asiasta ei voi olla muuta kuin yksi mielipide. Näinhän itse, että Georg meni kannen alle, mutta ei palannut sieltä enää takaisin."

"Kuulitteko tekin sen jyrinän, jonka herra Whittler luuli kuulleensa? Pearsonin mielestä se oli vain luulottelua Whittleriltä."

"Minä kuulin sen selvästi. — Minua tosiaankin ihmetyttää, että Pearson ei kuullut sitä. Se oli jonkinlainen nariseva, vinkuva ääni. Georg oli aivan oikeassa tahtoessansa ottaa selville syyn siihen."

"Lakkasiko ääni sitten?"

"Sitä en todellakaan voi sanoa, herra Holmes. Minä, jouduin aivan pois suunniltani ajatellessani hänen häviämistään, ja nytkin —"

Margaretin ääni petti ja hän purskahti hillittömään itkuun. Sherlock Holmes sai nyt vakuutuksen luuloonsa, että Whittler oli neidille rakkain olento maailmassa.

"Auttakaa minua", pyysi hän, saatuaan mielenmalttinsa takaisin. "Ainoastaan te voitte sen tehdä. Teidän pitää antaa anteeksi Georgille, mutta hän ilmaisi minulle, kuka te olette. Kukapa voisikaan saada valaistusta tähän kauheaan tapahtumaan, jos ette te?"

Sherlock Holmes rypisti tyytymättömänä otsaansa. Jos Whittler oli Margaretille ilmaissut, kuka hän oli, niin luultavasti sen tiesi myöskin Pearson. Tämä tekisi hänen toimensa entistään vaikeammaksi. Hän ei sanonut tästä kuitenkaan mitään Margaretille. Sanoen muutamia rauhoittavia sanoja nuorelle neidille, joka nyt jälleen antautui surunsa valtaan, hän poistui. Salapoliisi pyysi linnan emännöitsijän pitämään huolta nuoresta amerikattaresta, joka siten pääsi aivan äidilliseen hoitoon.

Sherlock Holmes itse riensi Dieppen satamaan, missä hän meni Whittlerin huvilaivan kapteenin puheille. Ahavoitunut vanha merikarhu seisoi laivankaidetta vasten vaipuneena surullisiin mietteisiin. Salapoliisin lähestyessä hän katsoi tätä syvästi surullisena, neuvottomalla ja ikäänkuin apua pyytävällä katseella.

"Hyvää päivää, herra Stephens", alkoi Holmes. "Minä tulen kuulemaan teidän ajatustanne tämänpäiväisestä surullisesta tapahtumasta. Pidättekö te mahdollisena, että herra Whittler on kuollut sillä tavalla, kuin Pearson tahtoo tehdä uskottavaksi."

"Minä en voi sitä uskoa, herra Holmes", vastasi Stephens. "Ja kuitenkaan ei ole mitään muuta selitystä. Kaikki tapahtui aivan äänettömästi."

"Eikö herra Whittler osannut uida?"

"Ei, hän oli hyvin huono uimari. Mutta kun ihminen putoo veteen, niin tavallisesti hän aina huutaa. — Onhan tietysti sekin mahdollista, että hän sai halvauksen", lisäsi Stephens mietteisiin vaipuneena.

"Tehän tutkitte paikan, jossa luulitte onnettomuuden tapahtuneen, mutta ette voineet löytää jälkeäkään hukkuneesta?"

"Me etsimme paljon laajemmaltakin. Mutta, herra Holmes, mitä hyödyttää etsiminen, kun ei ole varma siitä, missä onnettomuus on tapahtunut?"

"Ei mitään, siinä voitte olla oikeassa", vastasi Holmes. "Tämä on tosiaankin hyvin salaperäinen tapaus. — Minä hyvin mielelläni toimittaisin laivan perinpohjaisen tarkastuksen. Tehän tunnette laivan ja kaikki sen salaisuudet?"

"Laivassa ei ole lainkaan mitään salaisuuksia, herra Holmes", selitti kapteeni. "Minä tunnen laivan niin hyvin, kuin voi oppia tuntemaan laivan matkalla Newyorkista Lontooseen. Tehän tiedätte, että laiva on rakennettu ulkomaisessa veistämössä nuoren herra Whittlerin itsensä laatimien piirustusten mukaan."

"Niin, sen tiedän. Herra Whittler tahtoi näyttää minulle piirustukset, mutta ne olivat Pearsonin hallussa. Tunnetteko te nuo piirustukset."

"En, minä en ole koskaan nähnyt niitä. Minä olen yksinkertainen merimies, joka en ymmärrä muuta kuin laivan kuletuksen. Sitä uutta keksintöä, josta herra Whittler niin paljon puhui, hän ei koskaan näyttänyt minulle. Minä luulen, että hän aikoi hakea patentin sille."

Sherlock Holmes antoi nyt Stephensin näytellä laivan sisustaa nähdäkseen, eikö siellä mahdollisesti voisi löytää arvoituksen selitystä. Mutta hän ei huomannut mitään merkillistä.

"Minkä vuoksi rakennettiin nuo kirotut portaat kylpyhuoneesta?" kysyi hän viimein kärsimättömästi.

"Herra Whittlerin oli tapana välistä pysäyttää laiva merelle ja ottaa silloin varovainen uimakylpy portailta. Mutta silloin oli herra Pearson aina saapuvilla. Hän sai seisoa portailla ja pidellä köydestä, joka oli sidottu herra Whittlerin vyötäisille, koska hän ei ollut mikään taitava uimari."

"Pearson huomasi tänään tuon oven olevan auki? — Näyttää siis siltä, kuin herra Whittler siinä olisikin etsinyt syytä siihen meluun, jonka hän kuuli."

Tutkimuksesta ei ollut mitään tuloksia. Sherlock Holmes palasi takaisin linnaan, mihin isäntä ja vieraat olivat sillä välin tulleet ajelumatkalta. Daneshore oli tapahtuman kuultuaan joutunut aivan pois suunniltaan epätoivosta. Kun Holmes astui hänen luokseen, huudahti hän:

"Se ei ole voinut olla mikään tapaturma. Tässä on alla jotakin, vai mitä sinä luulet?"

"Mitä minä luulen? Enkö sanonut heti tänne tultuani tänä aamuna, että minä en uskonut saavani täällä mitään lepoa?"

"Mitä? Sinä olet siis vakuutettu, että tapahtunut on rikos?"

"Niin, se on minun varma mielipiteeni. Pirullisen hienosti järjestetty rikos."

"Oletko ehkä jo suunnannut mielipiteesi määrätylle taholle?"

"Olen kylläkin. — Mehän voimme olla vallan vakuutetut siitä, että miss Blach, joka salaisesti rakastaa Whittleriä, ei ole ottanut häntä hengiltä."

"Mutta Pearson — häntäkö sinä ajattelet? Mutta hänhän ei ollut alhaalla, kun onnettomuus tapahtui."

"Mistä sinä sen tiedät? Pearson meni kannen alapuolelle sanottuaan kuulleensa huudon, jota ei kukaan muu kuullut. Kun hän hetken kuluttua palasi takaisin, sanoi hän Whittlerin hävinneen. Mikä estää, että Pearson hyvin yksinkertaisesti syöksi toisen mereen ollessaan hän kanssaan alhaalla?"

"Mutta mitä varten? Mitä syytä hänellä olisi tehdä niin?"

"Senkin voin sanoa sinulle — rahanhimo. Nyt on Whittler saanut rangaistuksen siitä, että otti niin paljon rahaa mukaansa."

"Mutta Pearson ei ole voinut ottaa rahoja, sillä silloinhan hänen pitäisi pelätä joutuvansa kiinni varkaudesta?"

"Kuka voi panna Pearsonin syytteeseen? Hän ei ole velkapää tekemään meille minkäänlaista tiliä."

"Senpähän saamme nähdä", huudahti Daneshore, hypäten seisomaan ja kiiruhtaen ovelle. "Minä totisesti panen miehen tilille —"

"Rauhoitu herran nimessä", keskeytti Sherlock Holmes, tarttuen ystäväänsä käsivarresta ja pidättäen häntä. "Sinä vain pilaat kaikki tyynni, jos rupeat sekottamaan minun tehtäviäni. — Sinähän lupasit auttaa minua, jos niin tarvittaisiin. Nyt täytyy minun muistuttaa sinua lupauksestasi. Paras apu, minkä voit antaa minulle, on se, että et ollenkaan sekaannu asiaan. Sinun pitää luvata, että et tee yhtään mitään muuta, kuin mitä minä pyydän sinulta."

"No, mitä minun on siis tehtävä."

"Ennen kaikkea sinun on oltava hyvin ystävällisen Pearsonia kohtaan. Jos hän saa pienimmänkin vihin siitä, että me epäilemme häntä, niin käy meidän mahdottomaksi ottaa häntä kiinni. — Tänä iltana hän tietysti ei tahdo ottaa osaa illalliseen. Sinun on sen vuoksi kutsuttava hänet syömään sinun ja minun kanssani sinun työhuoneeseesi, niin että minä saan tehdä hänen suhteensa havaintoja."

"Ja sitten?"

"Sittenpähän nähdään; tee nyt vain niin, kuin minä olen sanonut."

Pearson selitti todellakin olevansa liian liikutettu voidakseen ottaa osaa yhteiseen illalliseen. Näin ollen istuivat he kolmisin Daneshoren työhuoneessa, mihin palvelija oli kattanut pienen hauskan aterian.

"Minä valitan todellakin, että tämä surullinen tapahtuma pakoittaa minun niin pian lähtemään teidän vierasvaraisesta talostanne, herra Daneshore", virkkoi äkkiä Pearson.

"Aijotteko matkustaa? Mutta minkä vuoksi?"

"Suureksi surukseni täytyy minun todellakin lähteä täältä. Onnettomalla ystävälläni on Englannissa sukulaisia, joille minun täytyy suullisesti ilmoittaa onnettomuudesta ja joille minä tahdon luovuttaa laivan ja kaikki, mitä siinä on."

"Vahinko, että aijotte matkustaa niin pian", virkkoi salapoliisi valittavalla äänellä. "Minä olisin muuten mielelläni matkustanut kotiin yhdessä teidän kanssanne."

Pearsonin kasvoille leimahti riemun ilme.

"Jäättekö te tänne?" kysyi hän äänellä, jota hän turhaan koetti tehdä välinpitämättömäksi.

"Kyllä minä aijon jäädä tänne vielä joksikin aikaa. — Oletko sinä ilmoittanut viranomaisille tapahtumasta, Daneshore?"

"En vielä, mutta teen sen heti huomen-aamuna."

"Älkää tehkö sitä", pisti äkkiä Pearson. "Kuten tiedätte, on laiva amerikalainen ja Amerikan lakien alainen. Minä pitäisin sen vuoksi parempana, että se ei joutuisi ranskalaisten viranomaisten tutkittavaksi."

"Mutta sehän ei käy päinsä", huudahti Daneshore. "Whittler oli minun vieraani enkä minä suinkaan voi selittää, että joku vieraistani katoaa jäljettömiin, ilman että minä tekisin vähintäänkin yritystä hänen löytämisekseen."

Salapoliisi polki häntä huomaanatta varpaille.

"Luonnollisesti voi asian ilmoittaa ranskalaisille viranomaisille", sanoi hän tyynesti. "Mutta herra Pearson on vallan oikeassa, en minäkään voi käsittää, minkä vuoksi poliisin tarvitsisi tutkia laivaa, kun onnettomuus jo on tapahtunut. Nuo kirotut portaat —"

"Minä neuvoin lukemattomia kertoja herra Whittleriä ottamaan pois nuo portaat", keskeytti hänet Pearson innokkaasti. "Mutta hän ei tahtonut kuullakaan semmoista puhetta, niinkuin hän ylipäänsä ei huolinut mistään neuvoista. Nyt siitä kuitenkin on myöhäistä valittaa."

"Lähtekää te Englantiin varhain huomis-aamuna", neuvoi häntä Sherlock Holmes, "se on ainoa oikea teko." Ehkä minäkin tulen sinne ensi viikolla ja silloin uskallan teitä tapaamaan, herra Pearson. Silloin on teidän kerrottava minulle, oletteko löytänyt mitään, joka voisi luoda valoa tähän salaperäiseen tapahtumaan. — Minkä mustelman te olette saanut käteenne, herra Pearson?"

Sihteerillä oli todellakin oikean käden selkäpuolella vakava mustelma. Hän heitti siihen nyt välinpitämättömän silmäyksen, sanoen:

"Minä olen todellakin kömpelö liikkeissäni ja saan sen vuoksi pitää melkein aina käsissäni haavoja ja mustelmia. Tämän pikku merkin sain tyrkätessäni erästä ovea kiinni."

Mutta Sherlock Holmes pani tämän seikan mieleensä. Sihteeri tai joku toinen oli siis äkkiä lyönyt jonkun oven kiinni, ennenkuin hän oli kerinnyt saada kättään välistä pois. "Kuinka tämän asian laita on, otan minä selville Englantiin mentäessä, sillä sinne ei sinua, Pearson hyvä, päästetäkään suinkaan ilman minun seuraani", ajatteli hän itsekseen.

Myöhemmin iltasella lähti Pearson linnasta ja meni laivaan antamaan Stephensille tarpeellisia määräyksiä seuraavana aamuna tapahtuvaa lähtöä varten.

"Silloin täytyy minun koettaa hankkia uusi lämmittäjä", selitti Stephens, "sillä yksi miehistä on sairastunut."

"Niin, mutta sehän ei ole vaikeaa täällä Dieppessä. Hankkikaa vain uusi matruusi ja pitäkää laiva valmiina huomenna kello 9 aamulla." Näin sanoen lähti Pearson takaisin linnaan.

"Semmoinen ääni, aivan kuin hän olisi mikään käskijä laivassa", murisi vanha merikarhu, sytyttäessään piippunysäänsä. "Mutta tuletpa liian myöhään. Meillä on jo uusi lämmittäjä, joka kyllä tekee sinulle elämän katkeraksi, jos niin tarvitaan."

Mitä Stephens tarkoitti näillä salaperäisillä sanoillaan, saamme tietää seuraavassa.

(jatkuu)





Wiipuri no 79 8.4.1910.