Relander Kodittomasta

Kaunokirjallisuutta.

Hector Malot, Koditon I, II. Suomentanut Teuvo Pakkala. (Otavan helppohintainen kirjasto N:o 38 ja 39). Helsingissä 1898, Otava. 218 ja 302 siv. 8:o. Kummankin osan hinta 1:25.

Koditon on pikkunen poika, joka puolen vuoden vanhana varastetaan rikkailta ja ylhäisiltä vanhemmiltaan. Häijy sukulainen tämän tekee päästäkseen suvun perilliseksi ja päämieheksi. Ryöstetty lapsi jätetään Parisin kadulle, josta hänet löytää muuan työmies. Kun lapsella on hienot vaatteet, elättää mies häntä palkinnon toivossa. Kun poika on viettänyt lapsuutensa ensimäiset ajat hyvän kasvatusäitinsä luona, myö kasvatusisä hänet kuljeksivalle laulajalle ja eläintennäyttäjälle. Nyt alkaa pikku Remille mitä vaihtelevaisin aika. Yhdestä seikkalusta hän joutuu toiseen. Monenlaisia puutteita ja vastuksia hän saa kokea. Ja kun hänelle joskus tarjoutuu pysyväinen olinpaikka ja rauhallinen toimeentulo, pakoittaa kohtalon kovuus hänet taas liikkeelle. Hänen isäntänsä on kyllä hyvä hänelle, ja koettaa kasvattaa ja hoitaa häntä, mutta kulkulaiselämä on vaivalloista. Monesti ei ole yöpaikasta tietoa, eikä aina ruuastakaan, ja helposti joudutaan poliisin kanssa vastatusten. Remin isäntä kuolee ja hän saa kiertää yksin nuoremman toverin kanssa maailmaa. Kerran hän jo on tietämättään oikean äitinsä ja veljensä seurassa. Jonkun aikaa hän elää erään puutarhurin perheessä; myöhemmin hän on kaivostyössä ja mukana kaivosonnettomuudessa. Muuan häijy mies tahtoo petollisessa tarkoituksessa omistaa hänet lapsekseen, mutta hänenkin käsistään Remi pelastuu. Viimein hän löytää oikean äitinsä, tulee ylhäisen englantilaisen suvun päämieheksi, saa hyvän kasvatuksen ja tulee kelpo ihmiseksi.

Kirja on seikkailukirja; joka sivulla siinä tapahtuu jotain uutta. Opimme kuitenkin pitämään monesta kirjassa kuvatusta henkilöstä; pikku Remistä, joka kaikissa vastuksissa tahtoo pysyä kelpo poikana eikä mitään niin kammoksu kuin epärehellisyyttä, hänen kelpo toveristaan Mattiasta, hänen isännästään, hyvästä vanhasta kasvatusisästään ja monesta muusta. Kirjassa on monta kaunista ja liikuttavaakin kohtaa, niinkuin esim. kertomus siitä kuinka Remi ja Mattia penni penniltä kokoavat ja säästävät 150 mk:aa, joilla ostavat lehmän Remin kasvatusäidille kiitollisuuden osoitteeksi. — Seikkailujen runsaudesta huolimatta on kuvaus kaikkialla todennäköinen. Luulemme kirjan miellyttävän kasvavaa nuorisoa ja monta vanhempaakin... Hengeltään se on hyvä, sisällykseltään raitis ja lämmintunteinen. Monenlaisia oloja oppii siitä nuori lukija tuntemaan; hän oppii myöskin huomaamaan, että kaikkialla ja kaikissa kansankerroksissa on kelpo ihmisiä, ja että kodittomistakin huoli pidetään.

O. R.





Valvoja 12/1899.

Koditon luettavissa täällä.

Halivilivoo

Ampiainen 3/1910.

Harhama Raatajassa

Irmari Rantamala: Harhama. I osa, ensimäinen nide. Helsingissä Suomalainen Kustannusosakeyhtiö Kansa. Siv. 607. Hinta 7 mk.


Ettei kaunokirjallisella teoksella koskaan ole menestystä, kun siitä ennen ilmestymistä tehdään reklaamia, se tiedetään vanhastaan. Viimeinen todistuskappale tästä on Harhama.

Se ilmestyi kaikissa reklaami-kirjan merkeissä: siitä ja sen tekijästä, joka tietysti esiintyi salanimellä, oli liikkeellä toinen toistaan ihmeellisempiä juttuja. Kirjasta piti tulla jotain huimaavaa, maailmanhistoriallinen jättiläisteos (sivuluvultaan 6,000), joka löisi maat ja kansat hämmästyksellä. Siis sangen kunnioitettava esikoisteokseksi. Kun sitten näitten selittävien johdantojen jälkeen, jotka oli katsottu välttämättömiksi yleisön tietää, teoksen ensimäinen nide ilmestyi ja jännittynyt kirjallisuudenystävä luki sen yhdessä hengenvedossa läpi (siinä oli sivuja mitätön määrä 607) — ei, kuten tavallista, itse todellisuus läheskään vastannut toiveita ja odotuksia. Ainoa, minkä ensimäisen niteen luettuaan voi joltisellakin varmuudella sanoa, on että teos kaikesta päättäen sittenkin — tulee sivuluvultaan kuustuhantiseksi. Mutta niinpä käy ennustaminen, että kun teos kohtuullisen ajan kuluttua on kokonaan ilmestynyt (Tietosanakirjan julkaisemiseen menee kahdeksan vuotta) on se, joka teoksen on lukenut kannesta kanteen, tavallaan hänkin — merkkihenkilö.

Teoksen päähenkilö Harhama on suomalaissyntyinen mies, joka on elänyt Venäjällä ja joutunut tekemisiin mitä erilaisimpain ainesten ja yhteiskuntakerrosten kanssa, niin että hänellä on vapaa pääsy yhtäänne ylimystön loistaviin pitoihin ja toisaanne vallankumouksellisten synkkiin neuvotteluihin. Hän on omituinen epäilijä-luonne, joka jumalankieltäjältä isältään ja uskonnolliselta äidiltään on perinyt kaksinaisuuden kirouksen: hän horjuu uskon ja täydellisen kieltämisen välillä voimatta kokonaan omistaa sitä tai tätä elämänkäsitystä. Hänen vanhempainsa sielut käyvät veristä sotaa ylivallasta hänen sielussaan.

Vuosikaudet, aina lapsuudesta asti on hän etsinyt vastausta elämän arvoitukseen ja taistellut hiljaista ja epätoivoista jaakopin-taisteluaan perityn jumala-käsityksen kanssa. Hän on jo päässyt niin pitkälle, että on suunnitellut mielessään valmiiksi suuremmoisen teoksen, jolla hän kokonaan kukistaisi Jehovan vallan. Mutta aiettaan ei hän saa toteutetuksi. Sisällinen taistelu on hänet siihen määrään uuvuttanut ja turtanut, etteivät tuskallisimmatkaan mielenliikutukset eivätkä kouristavimmatkaan näyt voi saada häntä tekemään lopullista ratkaisua suuntaan tai toiseen. Hän nauttii objektiivisesti milloin Jumalan suuruuden ajatuksesta milloin jumalankieltämisen suuruuden ajatuksesta. Hän on heikko. Jumala ja Perkele, (mikä viimemainittu on enimmästä päästä se vanha sovinnainen, yleiseen hyväksytty perkele, joka tulipunaiseen viittaan pukeutuneena räiskii palvelijoilleen; esiintyy myös tulenlieskana ja perhosena ja harakkana) pitävät aivan erikoista huolta hänen sielustaan, ja sen seikan ansioksi on kait luettava, että hän saa nähdä korkeimman inhimillisen onnen jaloiston kultaiset temppelinharjat ja maailmankurjuuden turun. Kuten mainittu, eivät nämä näkemykset saa aikaan kehitystä mihinkään suuntaan hänen sielussaan, joka heijastaa ne vain kuin lepäävä meri. Näin ollen "ei niillä ole mitään merkitystä Harhaman myöhemmin tapahtuvan lopullisen kääntymyksen perusteluina, jollaisiksi tekijä epäilemättä on niitä aikonut. Ensimäinen nide on siis oikeastaan turhaan kirjoitettu; saman, jonka tekijänyt sanoo kuudella sadalla sivulla, olisi hän kenties voinut sanoa yhtähyvin — kuudella sivulla.

Miltei kaikki kirjan sivuhenkilöt osaavat pitää korkealentoisia ja -aatteisia juhlapuheita (kaikki he filosofoivat) ja pitävätkin niitä sangen mielellään ja missä hyvänsä. M. m. pidetään yksi tällainen, pitkä ja pateettinen puhe Jumalaa vastaan, vallankumouksellisten salaisessa sotaneuvottelussa, missä muuten pohditaan aivan käytännöllisiä asioita, keskellä yötä ja salamoita ja huumaavaa ukkosen pauhua. (Teatteri-efektejä on teoksessa runsaasti.) Sitävastoin ei päähenkilö mitenkään osoita sanoillaan eikä teoillaan sitä neroa, jonka tekijä antaa tietää hänessä piilevän. Hänestä ainoastaan sanotaan, että hän suunnittelemallaan teoksella, kuin yhdellä iskulla, voisi kokonaan tuhota ja musertaa — Jumalan. Yhdellä ainoalla kirjalla! Mikä yli-ihminen hän onkaan! Isä perkele itse panee sangen suuren arvon tälle teokselle (ei niinkään vähäinen suositus!), katsoen sitä jonkinlaiseksi maailmanhistorian kulminatsionipisteeksi sen muka ratkaisevan merkityksen tautta Jehovan valtaan nähden. Harhamasta itsestäänkin ja hänen nerostaan ja voimastaan on hänellä nuo samat suuret ja omituiset käsitykset kuin kirjan tekijällä; hän katsoo häntä nähtävästi historian edustavimmaksi henkilöksi: ihmiskunnan vaiheista hän muistaa ainoastaan luomiskertomuksen ihmiset ja — Harhaman; eikä hänellä tunnu olevan muuta tekemistä kuin milloin perhosena, milloin tulenliekkinä ja milloin minäkin seurata Harhaman askeleita; kun tämä lopussa lähtee Suomeen, seuraa koko perkeleen sotajoukkokaikessa kunniassaan suurella pauhulla ja symbaalien soitolla pilvissä häntä. Harhama-raukka!

Teoksen tyylitellyt kuvaukset, joilta useimmilta ei voi kieltää karmivaa ja pöyristyttävää vaikuttavaisuutta, ovat sitä lajia, että niitä parhaiten kenties voisi nimittää yltiöromantiikaksi. Sellaisia ovat esim. kuvaukset Hiiden myllystä ja Hornan luolasta. Samaan lajiin kuuluu mahdollisesti maisemamaalaus sivulla 480, jossa aurinko ja tähdet yhtaikaa kimmeltävät kesäpäivän taivaalla. Vai eikö tekijä kenties ole ehtinyt lukea käsikirjoitusta läpi?

Teoksen kieli on yleensä sujuvaa, koristeellista ja ylitsekuohuvaa sanarunsaudessaan, omituisilla ja omaperäisillä käänteillä ja vertauksilla kyllästytettyä. Tekijä on kaukana niistä kielen mestareista, joiden mukaan sama asia voi tulla sanotuksi vain yhdellä ainoalla tavalla. Hänen sanontatapansa on kaikkea muuta kuin täsmällistä: hän antaa tulla sanoja kuin turkin hihasta, hän sanoo saman asian monella eri tavalla, yksi niistä on mahdollisesti oikea. Vertauksista toiset ovat korkean runollisia ja sattuvia, toiset suorastaan tympäisevät.

Tekijän päävoima on hänen loimottavassa mielikuvituksessaan, jonka palo toisinaan valaisee ennen näkemättömiä näkyjä. Niinpä ensimäisessä luvussa. Mutta sangen usein se myös talttuu seuraamaan vanhoja kirjallisia esikuvia. Dante pilkistää inferno-kuvauksissa esiin; kotimaisista kirjailijoista on Linnankosken vaikutus varsin tuntuva.

Harhamalle ei nykyisessä asussaan, edellyttäen että jatko tulee olemaan samanlaista, voi ennustaa pysyväistä asemaa suomalaisessa kirjallisuudessa. Ne kauniit yksityiskohdat, joita siinä epäilemättä on, katoavat ylenmääräiseen, kaikki hukuttavaan sanatulvaan, vertauksien runous häipyy — vertauksien proosaan kuin pisara mereen, ja se laajasuuntaisuus, jolle tekijä on kirjan rakentanut (mikä ynnä korkeaan paatokseen pingoitettu aatteellisuus tuovat mieleen Hall Cainen) tekee sen raskaaksi ja suhdattomaksi. Muistuu mieleen Goethen sanat: »In der Beschränkung zeigt sich der Meister.» Se on aina oleva yksi estetiikan peruslakeja.


L. P.





Raataja 12/1909.

J. Aawik Harhamasta

Harhama

IRMARI RANTAMALA: Harhama. I, II & III. Kustannusosakeyhtiö Kansa 1909.



Viime keväänä niin suurta huomiota herättänyt Irmari Rantamalan jättiläisromaani «Harhama«, josta nyt lähes 2000-sivuinen ensimäinen osa jo on ilmestynyt, kuuluu semmoisten kirjojen joukkoon, jotka saattavat aiheuttaa erilaisia, jopa aivan vastakkaisiakin mielipiteitä, kuten erisuuntaisista sanomalehtiarvosteluista jo on näkynyt. Useat ovat ylistäneet sitä — tosin huomauttaen muutamia puutteellisuuksia ja heikkouksia — merkillepantavana suurteoksena, alkuperäisenä ja mahtavana nerontuotteena, joka on verrattava maailmankirjallisuuden monumentaalisiin merkkiteoksiin, kuten Danten Jumalalliseen Komediaan, Miltonin Kadotettuun paratiisiin, Raamattuun j. n. e. Jotkut arvostelijat joutuivat melkein haltioihin ihaillessaan «Harhaman« aaterikkautta, tyylin kukkeutta ja runollista ihanuutta jolle tähänastisessa suomenkielisessä kirjallisuudessa ei muka löydy vertaista. Toiset taas asettuivat puheenaolevaan teokseen nähden enempi epäilevälle ja melkein kielteiselle kannalle selostellen koko kirjaa jonkunlaisella ylenkatseella, ja pintapuolisella ivalla. Todellakin on senlaatuisesta kirjasta kuin «Harhama« vähän vaikeata muodostaa ja antaa aivan puolueeton ja objektiivinen lausunto, syystä että siinä on niin paljon ristiriitaisia ominaisuuksia ja erilaatuisia arvoja. Toiseksi tulee mielipide suuressa määrässä riippumaan siitä, kuka on arvostelija, minkälainen sivistys, maailmankatsomus, uskonnollinen vakaumus, temperamentti hänellä on ja ennenkaikkea minkä ja mihin suuntaan on kehittynyt hänen esteettinen makunsa. Ja onhan täten jokainen arvostelu, niin objektiivinenkuin se pyrkiikin olemaan, aina persoonallinen, ollen arvostelijan persoonallisten vaikutelmien ja mielenlaadun tulos. Sentähden täsmällisesti puhuen ei absoluuttisesti japuhtaasti objektiivinen arvostelu ole oikeastaan mahdollinenkaan.

Allaolevat mietelmät ja huomautukset »Harhaman« johdosta tuntunevat siitä syystä ehkä liiankin subjektiivisilta, koska ne luultavasti eivät sovellu siihen yleiseen mielipiteeseen, joka lienee muodostunut tästä kirjasta suuressa osassa suomalaista lukijakuntaa.

Jokaisen, jolla hiukankin on esteettistä makua, täytyy myöntää, että »Harhaman» tekijä romaanissaan, — jos tätä muuten kyllä laajamerkityksiseksi tullutta sanaa saa käyttää tästä kirjasta — osoittaa tavatonta, aivan suuremmoista mauttomuutta ja hienomman ja intellektualisemman taideaistin puutetta, jommoista harvoin tapaa kirjallisuudessa. Hänen teoksensa sisältää paljon vulgaaria, naiivia ja raakaa, se on raskasta, pitkäveteistä ja näyttää paikoittain liian kiireisesti ja huolimattomasti tekaistulta. Tuo mauttomuus tuntuu sitä suuremmalta ja kummemmalta, kun »Harhama» ei tahdo olla mikään tavallinen ajanvieteromaani, vaan on olevinaan arvokas merkkiteos, syvämietteinen kirja, joka on aiottu hienompaa ja kirjallisempaa yleisöä varten ja toiseksi kun tekijä itse nähtävästi esiintyy Harhaman persoonassa mielestään etevänä ja viisaana miehenä. Mutta toiselta puolen taas ei saa hra Rantamalalta kieltää vissiä originaalisuutta ja omintakeisuutta, joka on todellakin jotain uutta ja omituista, ainakin suomalaisessa kirjallisuudessa, samaten kun ei voi olla ihmettelemättä hänen ylitsevuotavaa elinvoimaansa, hänen tuoreuttansa ja räikeitä kuvia rakastavaa mielikuvitusta, joka saattaa lahjoa muutamia temperamentteja. Siinä ristiriita.

Tarkastakaamme ensiksi »Harhaman» puutteita, jotka näyttävät olevan niin ominaisia monelle muullekin suomalaiselle kirjailijalle.

»Harhaman» tekijän kirjallisen maun puutteellisuus ilmenee ennen kaikkea teoksen suunnattomassa koossa. Siitä häntä ovat moittineet kaikki arvostelijat, nekin, jotka muuten juhlivat häntä suurena ja merkillisenä kirjailijana. »Harhama» suunnitellussa 6000-sivuisessa koossa näyttää todenteolla olevan laajin kaunokirjallinen teos, mikä konsanaan maailmassa on kirjoitettu. Siihen verraten ovat tähänastiset kuuluisat ja moninaiset suurromaanit, varsin vaatimattomat, kuten Leo Tolstoin »Sota ja rauha», Victor Hugon »Kurjat», Spielhagenin »Problemaattisia luonteita». Semmoisia kuin Balzacin Comedie humaine- ja Zolan Rougon-Macquart-sarjaa ei tietysti saa tässä ottaa huomioon, koska ne eivät ole katsottavat yhtäjaksoisiksi kertomuksiksi vaan kokoonpannuiksi aivan itsenäisistä romaaneista, joilla on jokaisella oma toisista riippumaton juonensa. Eivät edes loppumattomat vihkottain ilmestyvät seikkailu- ja roskaromaanitkaan, jotka tätä nykyä rehottavat jokaisessa sivistysmaassa, sivumäärällään pääse »Harhaman» tasalle, joka (jos se semmoisena toteutuu) varmaan tulee pysymään tavallaan kenties saavuttamattomanaennätyksenä ihmiskunnan historiassa.

Mutta oikeastaan mitä ja ketä varten semmoinen tavaton koko? Miksi hyväksi? Mitä sillä tavoitellaan? Ehkä tekijä tahtoi lahjoittaa Suomen kansalle monumentaalisen suurteoksen, joka suuruudellaan voittaisi kaikki muut, samalla kun hän itselleen sillä pystyttäisi kauas näkyvän jättiläismuistopatsaan. Tietysti se saattaa olla ansio sekin, mutta se on kuitenkin ala-arvoisempaa laatua. Sillä kokemus osoittaa, että suuret moniniteiset romaanit eivät suinkaan ole niitä parhaita. Päinvastoin niitä pilaa melkein aina jonkunlainen esteettinen suhdattomuus; suunnaton koko, joskin se herättää kunnioitusta ja tuottaa mainetta, on kirjalle taiteellisessa suhteessa haitaksi; se melkein välttämättömästi edellyttää ja tuo mukaansa kerrannon ja pitkäveteisyyden tai liian kirjavan tapahtumien ja henkilöiden joukon, joka häiritsee teoksen taiteellista eheyttä ja kokonaisvaikutusta. Epäilyttävä arvo on minusta jo romaanilla, jonka sivumäärä nousee sanokaamme yli kuuden sadan. Samaa on sanottava »Harhamasta». Sen tekijän on kaikkein vähimmin onnistunut välttää senlaatuisten jättiläisromaanien salakarit: pitkäveteisyyden ja toistamiset. »Harhaman» sisäisen ja aatteellisen ehjyyden ja niinsanoakseni selkärangan muodostaa kyllä päähenkilön Harhaman kohtalo ja henkinen kehitys, mutta siinäkin on paljon turhia ja liikanaisia sivuseikkoja sekä tarpeettoman pitkiä syrjäänloikkauksia, jotka eivät ollenkaan ole välttämättämät kirjan pääprobleemin valaisemiseksi, esim. Suomen poliittisten olojen liian pitkäveteinen allegorinen kuvaus. Tekijän huono maku ja hienomman taideaistin puute ilmenee loistavalla tavalla siinä, mitä kaikkea hän on tahtonut kuvailla, esitellä, todistaa, selitellä teoksessaan. Hän on koettanut saada sinne sullotuksi kaikki maailman asiat, jotka ovat olemukseltaan mitä erilaatuisimpia, yhteenkuulumattomimpia ja disparaateimpia. Herra Rantamalalta näyttää täydellisesti puuttuvan taiteellista valikoimis- ja rajoittamisaistia. Hän koettaa vaikuttaa kaikkein halpahintaisimmalla ja primitiivisimmalla keinolla: paljoudella ja massalla.

Vaikka teoksen juoni tapahtuu nykyaikana ja vaikka sen taustana ovat viime vuosien tapahtumat Venäjällä ja Suomessa, on siihen kuitenkin otettu kohtauksia ja tapauksia menneiltä ja ikimuinoisilta ajoilta sekä uni- ja tarumaailmasta. Niinpä esiintyvät ensi osassa: munkkikamari, pörssipaniikki, Aatami ja Eeva, sosialismi, vedenpaisumus, erään pietarilaisen ylellisen varieteen »hiiden myllyn» öinen kuvaus, helvetin tulilieskoja, joihin tuomitut syöksyvät, valtiollinen murhayritys ja pommiräjähdyksiä, perkele harakan muodossa, esitelmä hienon paronittaren hajuvesistä ja päiväjärjestyksestä, Suomen suvun historia, raiskattuja alaikäisiä lapsia, Suomen ja Venäjän valtiollinen suhde, naisen ruumiinosien hekumallisia kuvauksia, sosialistisia ja vallankumouksellisia puheita, ennustava mustalaistyttö, Suomen eduskunnan vaaliagitatsioni ja puoluetaistelu, sukurutsauksia »hiiden myllyssä», maailmoiden kehitys nebuloosasta Laplace-Kantin teorian mukaan, käynti siperialaisen noidan luona, Suomen puoluesuhteet ja riidat, Poseidonin juhla Kreikassa, Lützenin taistelu j. n. e. Kirjava karnevaali. Ja luetteloa voisi jatkaa samaan tapaan vaikka kuinka paljon; aineesta ei tulisi puutetta. Mutta tekijän ja monenkin lukijan mielestä on se ehkä jotain suuremmoista, mahtavaa, hurmaavaa; se muka osoittaa voimakasta ja korkeata mielikuvituksen lentoa ja vauhtia. Se on tietysti olevinaan ihmiskunnan suurteos, johon sisältyvät kaikki historian ja mytologian merkilliset tapahtumat, jossa käsitellään kaikkia ihmiskunnan suurkysymyksiä, jossa ratkaistaan kaikki ikuiset probleemit elämästä jo kuolemasta, onnesta ja onnettomuudesta, hyvästä ja pahasta, ja nämä kaikki esitettyinä mahtavissa ja loistavissa tauluissa. Tämäpähän on suuremmoista, ylevää, kerrassaan »tyrmistyttävää»!

Mutta juuri siinä suurpiirteisyydessä ja monumentaalisuudessa, joita tekijä tavoittelee, piilee eräs pahe, joka kaikkein enin haittaa koko »Harhaman» yleisvaikutusta ja joka samalla on yksi tärkeimpiä tunnusmerkkejä tekijän yleisestä mauttomuudesta: ylimalkaisuus. Se jo yksistään riittää pilaamaan kirjallisen taideteoksen arvon. Ylimalkaisuudella tarkoitan intiimin, individuaalisen, hienosti ajatellun ja huolellisesti viimeistellyn vastakohtaa. Rantamalan tyyli on sovinnaista, kaavamaista, pintapuolista. Se tekee laimean ja ikävän vaikutuksen, vaikka kuinka räikeitä voimakeinoja käytettäisiinkin. Se osoittaa jonkunlaista itsetietoisuuden heikkoutta, ajatuksen hämäryyttä ja intellektualisuuden puutetta sekä johtaa usein naiivisuuteen. Semmoinen ylimalkaisuus uhkaa melkein jokaista teosta, jossa kuvataan suuria tyypillisiä ilmiöitä ja jos se tehdään sitä paitsi vielä liian tyylittelevällä ja symbolisoivalla tavalla. Hra Rantamala on melkein kaikessa jokseenkin ylimalkainen: aatteissaan, fantasiiassaan ja tyylissään, tosin muutamalla »reservatsionilla», josta alempana. Hänen ylimalkaisuuttaan lisää vielä suurisanaisuus. Hän latelee äärettömän mahtipontisesti ja profeettamaisesti yleisiä, vaikkakin suuria totuuksia, ylimalkaisia ja kuluneita fraaseja politiikasta, sosialismista, siveellisyydestä, käyttää ehtimiseen suuria sanoja kuten onni, ihmiskunta, kuolema, avaruus, maailma, hyvä, paha, jumaluus, siveellisyys, rakkaus, synti y. m. Varsinkin hän näyttää mielistyneen semmoiseen epämääräiseen ja ylimalkaiseen sanaan kuin elämä, joka hänen teoksessaan saa jonkunlaisen mystillisen ja symboolisen merkityksen ja jolle hän antaa lukujen mottoina kaikenlaisia muka syvämietteisiä määrittelyjä. Juuri nämä aforismit elämästä ovat kuvaavat koko Rantamalalle; niissä tulee mitä silmiinpistävimmin näkyviin hänen kirjansa sisäinen köyhyys ja ajatuksiensa ylimalkaisuus. Ne ovat osaksi hullunkurisia, osaksi lapsellisia, melkein aina mitättömiä. Muutamat niistä hakevat vertaistaan alkuperäisyydessä ja syvämietteisyydessä, kuten: »elämä on työtä ja vaivaa», »elämä on tuskaa ja vaivaa», »elämä on kova koulu». Jos joillakuilla on alkuperäisyyttä, niin se on hullunkurisuuden alkuperäisyyttä, esim. »elämä on kaunis morsiusvuode, jossa on lika luteena», tahi »elämä on purppurapunainen kolera».

Itse Harhaman persoonakin on kaikesta näennäisestä salaperäisyydestä huolimatta itse asiassa jokseenkin ylimalkainen ja epämääräinen ilmiö. Reaalisen olennon kannalta arvosteltuna tuntuu hän absurdilta ja mahdottomalta. Ajatelkaahan toki: mies, joka on seitsemäntoista vuotta miettinyt maailman olemuksen arvoituksia ja tutkistellut kaikkia inhimillisiä tieteitä ja jota tekijä kuvaa erityisen etevänä, lahjakkaana ja viisaana ihmisenä, — sama mies on yhtä taikauskoinen kuin vanha akka. Koko hänen kohtalonsa riippuu noitain ennustuksista ja useat hänen tekojensa vaikuttimet perustuvat taikauskoon. Muun muassa käy hän siperialaisen noidan luona tiedustelemassa kohtaloansa ja maksaa siitä viimeiset rahansa 200 ruplaa. Suojelukseksi pahoilta voimilta hän käyttää kalvostimissaan hevosenkengän muotoisia nappeja. Mutta tämähän haikki on vain symbolismia! Sehän on käsitettävä kuvannollisesti ja allegoorisesti.

Tietysti »Harhama» ei ole mikään realistinen romaani. Se on symbolismia tahi uusromantismia tahi miksi sitä nimittäneenkin. Se on satukirja täysi-ikäisille lapsille. Fantastinen elementti ja varsinkin n. s. tyylittely kuuluu semmoisissa teoksissa melkein sääntöön. Molemmat ilmiöt ovat »Harhamassa» tavattavana. Tekijä nähtävästi tahtoo siinä symbolisesti kuvata ihmistä kahden vastakkaisen voiman, hyvän ja pahan, Jumalan ja Perkeleen riitaomenana; kumpikin koettaa saada hänet puoleensa, varsinkin perkele, jolle Harhaman viekottelu näkyy olevan tärkein tehtävä,koska Harhama teoksellaan, jonka hän aikoo kirjoittaa, muka hävittää Jumalan valtakunnan maanpäältä. Mutta itse tämä idea Jumalan ja Perkeleen taistelusta ihmisen puolesta ei ole mikään uusi ja alkuperäinen, ei edes suomalaisessakaan kirjallisuudessa, sillä »Harhaman» perkele, joka koettaa saada ihmistä Jehovasta luopumaan ja joka on vakuutettu asiansa oikeudesta, muistuttaa kovin läheltä Linnankosken »Ikuisen taistelun» perkelettä, jolla onihan samat pretensionit, sillä eroituksella vain, että jälkimäinen on jalompi ja hienostuneempi, kun sitä vastoin Rantamalan Mefistofeles kiukkuineen ja uhkauksineen näyttää usein hyvin naiivilta ja hassulta. Ei saa oikein selvää, mitä hän oikeastaan tahtoo ja miksi hän pitää asiansa oikeampana. Hän näkyy rakastavan pahaa vain pahan tähden. Se on kummallinen sekoitus keskiajan teologian perkeleestä, kansansatujen paholaisesta ja uudenaikaisesta filosofis-literärisestä Mefistofeleesta. Ja kautta koko teoksen käy punaisena lankana keskiaikainen syntikäsite joka antaa sille painostavan ja synkän ilmakehän. Synti, se mystillinen ja merkillinen käsite, jonka kristinusko on luonut, näyttää houkuttelevalta ja lumoavan ihanalta, koska se on kielletty, ja vastustamattomasti se vetää heikon ihmisen puoleensa, varsinkin mikäli se sivuuttaa kuudetta käskyä. Mutta sillä on se paha puoli, että se saattaa ikuiseen perikatoon, seikka mikä vain on omiaan lisäämään sen kammonsekaista vetovoimaa.

Yleensä kaunokirjalliselta teokselta ei oikeastaan pitäisi vaatia niin suurta aatteiden ja maailmankatsomusten selvyyttä ja johdonmukaisuutta. Eihän sen tarvitse olla mikään teologian tahi filosofian traktaatti. Pääasiaksi aina jääpi sen runollinen ja esteettinen arvo. Ihmiskunta kaipaa salaperäisyyttä ja sen mystillistä maailmaa, johon se voisi joskus paeta harmaata ja jokapäiväistä todellisuutta ja jossa hän voi nauttia kuvitelluista tunteista. Kun kerran uskonto jumalineen ja perkeleineen, piruineen ja enkeleineen, taivaineen ja helvetteineen, synteineen ja pyhyyksineen tarjoaa meille semmoista fantastista ja mystillistä elementtiä, kun se kerran on luonut tuon omituisen, spesifisen tunnelman, joka saattaa pysyä, joskin n. s. usko olisi haihtunut, niin miksei sitä saisi taiteessa käsittää ja käyttää, vaikkei itse uskoisikaan. Ja niin on tehtykin.

Itse asiassa ei siis »Harhaman» aihe ole mikään tuomittava, se on päinvastoin hyvin kiitollinen, vaikka uskovaiset saattavat nauttia siitä hiukan eri tavalla kuin uskottomat. Mutta tekijä ei ole osannut siitä tehdä hyvää taideteosta. Sen pilaavat suuret teknilliset viat ja hienomman taideaistin puute. Hänen muka mahtava ja värikäs fantasiansa, jota useat taitavat ihailla, on oikeastaan hyvin hataraa, yksitoikkoista ja ylimalkaista. Se on osaksi semmoista naiivia itämaista, apokalyptistä fantasiaa, ilman syvennystä ja erittelyä. Se on kenties vielä laimeempaa ja banaalisempaa. Varsinkin tulee tuo mielikuvituksen ylimalkaisuus näkyviin noissa hänen muka suurenmoisissa luola ja temppelikuvauksissaan, joissa eri syntejä ja paheita symboliseeraavat enkelit asuvat. Niissä hän käyttää yhä vain samoja räikeitä ja kirjavia värejä ja identtisiä effektikeinoja: kaikki on aina hohdetta, kultaa, hopeata, jalokiviä; kaikki on kirkasta ja hurmaavaa, kaikkialla kimmeltää, leimahtaa ja säteilee. Aina samat fraasit, samat verbit ja adjektiivit. Todellakin apokalypsi on taiteellisesti hienompi näihin kuvauksiin verrattuna. »Harhamassa» on se semmoista banaalia kuvaelmafantasiaa bengaalivalaistuksessa. Osittain muistuttavat nämä fantasiakuvaukset noita naiiveja räikeävärisiä ja törkeätekoisia helvetin-, taivaan- tahi paratiisinkuvia, joita markkinoilla myydään kansalle tahi joita kiertelevät kauppiaat muun rihkamatavaran keralla tarjoilevat emännille lasten ihastuneina katsellessa. Vielä stereotyyppisenimiltä, identtisemmiltä ja samankaltaisemmiltä vaikuttavat eroottiset kohtaukset ja hekumalliset kuvaukset. Niissä hän kolmen pisteen välissä käyttää johdonmukaisesti samoja fraaseja, samoja huudahduksia, samoja vertauskuvia hekumasta, ihosta, huumauksesta, kiemailusta ja himosta, hivelevästä hipiästä, notkeista vartaloista, kiehtovista liikkeistä, tuoksuvista ja kypsistä nisistä, sukkanauhoista joita solmitaan, liepeistä, joita kohotetaan, arimmista utuhelmoista joita nostetaan, miehistä, jotka tulevat rohkeiksi, — muuten joskus hyvinkin onnistuneita ja tarkoitusta vastaavia tyylikeinoja. Siinä on Rantamalalla jotain uutta. Mutta kun on lukenut yhden semmoisen kuvauksen, niin tuntee jo kaikki muutkin, sillä ne ovat kaikki samanlaisia. Rantamala ei osaa käyttää effektien ja voimakeinojen asteettaisuutta, gradatsionia; hän antaa voimakkaimmat ja räikeimmät kuvauksensa jo ensiosan ensi niteessä, jopa sen alkupuolellakin, »Hiiden mylly»-luvussa.

Ja sitten tuo tavaton leventely, venyttely ja toistaminen, joka hermostuttaa ja väsyttää, niin että ihmetellä täytyy, kuinka tekijä itse on jaksanut kaiken sen kirjoittaessaan kestää ja sietää. Esimerkiksi toisen niteen lopussa on maailmoiden kehitys, joiden »emätin oli revennyt ja purki ulos suuria sikiöitänsä», jo melkein samoin sanoin ja samalla tavalla vaikka sata kertaa suppeammassa muodossa kuvattu kuin kolmannessa niteessä, jossa se muodostaa tuon kauan uhatun Harhaman teoksen, jonka pääaatteena näkyy olevan jonkunlainen hämärä panteismi. Semmoisen leventelyn ja siitä johtuvan suunnattoman ko'on kautta on Rantamala jo edeltäkäsin riistänyt teokseltaan kaiken mahdollisuuden tulla käännetyksi muille kielille.

Kaiken sen lisäksi tulee vielä tyylillinen puoli haittaamaan teoksen arvoa. Niiden puutteellisuudet johtuvat nähtävästi samoista syistä: tekijän yleisestä ylimalkaisuudesta ja mauttomuudesta. Mutta kuitenkin ennenkuin ryhtyy kielteiseen analyysiin täytynee tunnustaa, että herra Rantamala on luonut oman persoonallisen tyylinsä, joka ei ole vailla omituista originaalisuuttakaan. Se on Rantamalan suurimpia ansioita. Ilman semmoista tyyliä koko kirja menettäisi kaiken mielenkiinnittäväisyytensä ja tulisi sietämättömän banaaliksi, ikäväksi ja jokapäiväiseksi. Tyyli pelastaa hänet jossain määrin, mutta ei täydellisesti.

Tässä tyylissä pistää ennenkaikkea silmiin vertauskuvien runsaus ja eriskummallisuus. Rantamala ei voi kirjoittaa lausettakaan ilman vertausta. Mutta hänen vertauksensa eivät ole tavallisia; ne ovat mitä eriskummallisimpia, omituisimpia ja hullunkurisimpia mitä ajatella saattaa. Mutta on niiden joukossa todellakin kauniita ja samalla alkuperäisiä. Enimmäkseen ne ovat symbooleja ja personifioimisia. Viimemainittuihin on Rantamalalla vallan harvinainen taipumus, joka nähtävästi johtuu hänen kevyestä assosiatsionikyvystään. Hän ei sano esim. koskaan yksinkertaisesti: »huoneessa vallitsi hiljaisuus», mutta »hiljaisuus sipsutteli villasukissa huoneessa», samoin »äänettömyys tohisi, narahti tai rutisti». Hän ei sano: »alkoi pimetä», mutta »pimeän hapset häilyivät ilmassa». Usein hyvinkin usein joutuu tekijä tässä taipumuksessaan liioitteluihin, jolloin ilmestyy hullunkurisuus ja absurditeetti. Hän sovittaa yhteen asioita ja käsitteitä, jotka ovat liian erilaisia ja disparaatteja, jolloin symbooli tulee ylen hämäräksi haihtuen omaan mahdottomuuteensa. Sillä miltä tuntuvat semmoiset lauseet kuten »äärettömyyden isot viulut soivat» (lienee kai ajateltu bassoviuluja); »aika nakerteli iankaikkisuuden kylkeä, pimeys oli pakahtua itseensä», »etäältä kuului kohtalon hevoskellot».

Mikä vielä tekee »Harhaman» tyylin niin omituiseksi ja individuaaliseksi on tekijän erityinen mieltymys muutamiin määrättyihin sanoihin ja vertauskuviin, joita hän toistaa tavan takaa. Semmoisia lempisanoja on hänellä koko joukko kuten elämä, maailma, iankaikkeus, äärettömyys. Mutta varsinkin hän näyttää kiintyneen erääseen sanan, jota hän käyttää joka tilaisuudessa, nimittäin rihma. Niin hän puhuu elämän rihmoista, ajatuksien rihmoista, perkeleen rihmoista, teoksen rihmoista, vallankumouksen rihmoista j. n. e., j. n. e. Sitten on hänellä salaamaton mieltymys muutamiin hiukan vulgääreihin sanoihin ja inhoittaviin ja tympäiseviin effekteihin. Jonkunlaisella mielihyvällä koettaa hän lukijassa herättää inhon ja kammon tunnetta. Niin hän usein käyttää sanoja kuten lika, märkä vaate, lieju, rapakko visva, ajettuma, löyhkä. Verbeistä hän erityisesti suosii semmoisia kuin tupruta, pursuta, ryöpytä sekä niillä muodostettuja vertauskuvia: Inho ja kaikki muu ihmisolemuksen rapa alkoi pursuta Harhaman sielusta; »teos alkoi purkaa sisästänsä haisevaa löyhkää;» »elämänkäärme purki suolistaan lapamatoja itsensä syödäksensä; rauhasista vuotivat epäilyksen visvat j. n. e»

Vielä yksi ala, josta hän erittäin mieluisasti ammentaa tyylieffektinsa, on eroottinen. Hän käyttää vertauskuvissaan mielellään asioita ja ilmiöitä, jotka ovat jossain yhteydessä sukupuolielämän kanssa ja joilla sentähden on omituinen kiihoittava ja häveliäisyystunnetta kutittava maku. Teoksessa tapaa viljalti semmoisia fraaseja kuten: »hän lypsi yhteiskunnallisen kysymyksen nisiä,» »vääryys valuu oikeuden nisistä, oikeus vääryyden utarista», »kaikki puristivat tunteensa, pakahtuivat niistä kuin lypsämättömät utarit»; »yön utarista valuu rauha ja uni». Hän näkee eroottisen vaikutuksen sellaisissa asioissakin, joilla ei näennäisesti olisi sen kanssa mitään yhteyttä. Niinpä hän antaa isänmaankin heilauttaa helmojaan. Taipumus nähdä kaikkialla eroottisia ja kiihoittavia symbooleja johtaa otaksumaan, että tekijällä on kiihoittunut aistillinen fantasia, vaikka hän kyllä teoksensa yleisellä moraalilla ja aatteella asettuukristillis-askeettiselle kannalle koko sukupuolielämään ja eroottiseen nautintoon nähden, tuomiten sen saastaisena ja perkeleellisenä viettinä, joka vieroittaa pois Jumalasta.

Omituisen sävyn ja vaikuttavaisuuden saavat nuo vertauskuvat ja sanat juuri toistannan kautta; aina uudestaan stereotyyppisessä muodossa esiintyessään omistavat ne ikäänkuin vahvemman, pregnanttisemman, todenteolla mystillisen ja symboolisen merkityksen ja salaperäisemmän kaiun. Taitavasti ja kohtuullisesti käytettynä on semmoinen menettelytapa yksi niistä positiivisista tyylikeinoista, joita symbolistinen ja uusromanttinen koulu (jos sitä kouluksi voi nimittää) on ruvennut käyttämään. Mutta pahaksi onneksi ei »Harhaman» tekijä osaa pitää määrää. Hän väärinkäyttää sitä keinoa; hän tyrkyttelee niin tungettelevasti rihmojaan ja visvojaan, että ne lopulta menettävät alkuperäisyytensäkin viehätyksen. Toistanta ja leventely ovat hra Rantamalan suurimpia paheita; ne pilaavat tyylinkin. Sillä kaikista originaaleista vertauksista ja »kukkeudesta» huolimatta on se tuon toistannon tähden yleensä jotensakin ylimalkaista ja vetistä. Se on paikoittain liian laajaksi ja leveäksi venytettyä, liian laihaksi ja laimeaksi sekoitettua tyyliä, joka kyllä sujuvasti ja nopeasti on vuotanut tekijän kynästä, mutta jolla ei ole huolellisemman ja hellävaraisemman muovailun jälkiä. Se on joskus sivuttain lyhyitä, löysiä, katkonaisia lauseita, joiden väliin on johdonmukaisesti pistetty kolme pistettä. Siitä voin ottaa kokonaisia lauseita, jopa sivujakin pois ilman että se tuntuisi häiritsevältä. Tuntuu siltä kuin tekijä kirjoittaisi liian nopeasti; kuumeellisella kiireellä kiitää kynä paperilla minkä vain ehtii; ei mitään taaksepäin katsomista tai korjailua.

Lause pulppuilee ja »pursuaa» hänestä kuin helmeilevä vaahto, ja vaahtoa se useinkin on. Ei ihmekään, jos semmoisella tyylillä ja semmoisella fantasialla voi kirjoittaa vuodessa tuhatmääriä sivuja.

Rantamalaa on vertailtu Linnankoskeen. Eikä syyttä. Sillä se on sitä epärealistista, symboliseeraavaa ja retoris-lyyrillistä suuntaa, jonka aloitti suomalaisessa kirjallisuudessa Linnankoski tahi oikeastaan mitä tyyliin tulee jo Volter Kilpi. Samaa lajia on viljellyt myöskin Joel Lehtonen teoksessaan »Paholaisen viulu». Sitä ovat viljelleet vielä jotkut muutkin suomalaiset kirjailijat, sillä koko tuo runsassatoinen satunäytelmätuotanto tavallaan kuuluu siihen. Mukava suunta; tuntuuhan niin helpolta kirjoittaa senkaltaisia puolisatumaisia ja epärealistisia draamoja ja romaaneja. Realistista teosta kirjoittaessa, olkoonpa se sitten näytelmä tai romaani, täytyy tekijän, joka tahtoo olla rehellinen, aina huolehtia siitä, onko hän oikein havainnut, vastaako hänen antamansa kuva todellisuutta ja todennäköisyystä, onko siinä kaikki psykologisesti perusteltua tahi sopusoinnussa ympäristön ja olojen kanssa. Realismin tekniikkaan kuuluu traditsionalisesti kiinteämpi ja harkitumpi kompositsioni ja soliidimpi tekotapa. Aivan toisin satunäytelmässä tahi symboolisessa romaanissa. Siellä on kaikki sallittua, kaikki luvallista; suurimmatkin mahdottomuudet. Kompositsionin löyhyys ja suhdattomuus ikäänkuin kuuluu asiaan. Ei näy muuta tarvittavan kuin antaa assosiatsionikykyisen mielikuvituksen harhailla ja liehua mielensä mukaan ilman sen suurempaa ja täsmällisempää suunnitelmaa.

Mutta en tahdo silti puolustaa realismia ja tuomita epärealismia semmoisinaan. Kummallakin on heikkoutensa ja vaaransa. Toista uhkaa, jos kirjailijalla ei ole todellista kykyä, mitä kuivin ja tympäisevin yksitoikkoisuus ja banaalisuus, toista taas mielikuvituksen hillitsemätön muodottomuus ja sekasotku, lyyrillinen hämäryys ja tyylillinen liioittelu. Sentähden kaipaa epärealistinen laji alkuperäisyyden ohella erityistä makua ja ymmärrystä, jos mieli välttää nämä paheet ja aikaansaada todellakin arvokkaita taideteoksia. Että semmoiset taideteokset ovat mahdolliset symbolismin maaperässä, osoittavat useat esimerkit kirjallisuudessa, muun muassa Flaubert'in »Pyhän Antoniuksen kiusaus». Siinäkin on tyylittelyä, fantasiaa, näkyjä, perkeleitä, hirviöitä ja teologiaakin, kuten »Harhamassa», mutta nautittavaksi taideteokseksi sen tekee kompositsioni ja tyyli, tuo plastillisen puhdas, äärimmäiseen asti hiottu ja viimestetty Flaubert'in tyyli, joka oli melkein yksinäinen ranskalaisessakin kirjallisuudessa. »Harhaman» tekijä ei ole aivan vailla ansioita: hänellä on todellakin primitiivistä voimaa ja persoonallisuutta, joka saattaa vaikuttaa ja vetää mukaansa. Hänen luonnonkuvauksillaan on joskus todellakin tunnelmallista runoutta ja virkistävää tuoreutta ja hänen symbolisminsakin tulee välistä suggeroivaksi ja panee mietiskelemään. Hänellä on myöskin synkkää traagillisuutta ja miehekästä vakavuutta. »Harhamasta» olisi voinut tulla parempi ja hienompi teos, ehkä todellakin intressantti taideteos, jos se olisi toisin kirjoitettu, s. o. jos siinä olisi vältetty niitä paheita, joita se potee, nimittäin jos olisi vältetty pitkäveteisyyksiä, kerrantoja sekä turhanpäiväisiä sivuseikkoja ja laimeita ylimalkaisuuksia, jos sen kompositsioni olisi kiinteämpi ja vankempi ja vaikutusten asteellisuus taitavammin laskettu, jos sen tyyli olisi tiivistetympi, muovaillumpi ja hienompi, ja yleensä jos tekijä olisi tarjonnut sen, mikä hänellä oli originaalista ja omaperäistä, suppeammassa ja huolellisemmassa muodossa.


J. Aawik.





Aika 3/1910.

Impivaara Harhamasta

IRMARI RANTAMALA: Harhama. Ensimäisen osan ensimäinen nide. — Kansa.


Kaikkihan jo tietävät, että puheenalainen teos on harvinainen suurteos, tai ainakin aikanaan siksi aiottu. Joka on tämän ensimäisen niteen lukenut, epäilemättä kuitenkin mielessään toivottelee, että ne suunnitellut kuutisen tuhatta sivua eivät kumminkaan kaikki tulisi kirjoitetuksi eikä painetuksi. Sillä se on sentään liikaa. Liikaa tällaiseltakin teokselta ja tällaiseltakin tekijältä. Ilmeistä näet on, että tekijä kirjoittaa, niin sanoakseni, "sydänverellään". Siinä tosiaan tuntuu kirjoitetun takaa elävä ihmismieli, aivan epäämättömästi.

Kaiken sen huhuilun jälkeen, jota tästä kirjasta jo kotvan aikaa oli korvissa humissut, siihen käy käsiksi epäilevänä. Sillä todistaahan niin monasti kokemus ennakolta kulkevat puheet ja kiitokset tyhjyydeksi vain. Eikäpä kokonaan toisin käy "Harhamankaan". Kun on päässyt sen raamatunomaisen johdannon läpi, tutustunut päähenkilöön sekä hänen ystäväänsä ja oppi-isäänsä Pietari munkkiin, ja vielä saatettu Perkeleen valtakunnan juhlanäytäntöjä katselemaan, kun on nämät alkuvalmisteet saatu suoritetuksi ja näytään siirryttävän "asiaan", levitetäänkin lukijan silmien eteen taulu toisensa jälkeen mitä aistillisinta laatua ja puhutaan hirveän paljon naisista, naisten povista, hienosta hipiästä, harsopuvuista, riutumisista, raukeamisista, heltymisistä j. n. e. Sitä lajia tarjotaan aivan liian runsaalla mitalla, ja saattaa se, pelkään, monen tympäytyneenä heittäytymään toivottomaksi jatkon suhteen. Varsinkin kun on tämän kuluessa tullut huomaamaan, että todellisuus, se meidän rakas todellinen, oleva elämämme, peittyy johonkin utuisen väliverhon taakse, että tekijä tavan takaa tarpeettomasti toistaa omia lauseitansa, käyttää huonoja, mauttomia sanoja, ajatuksia ja vertauksia hyvinkin usein, eikä tosissaan tutustuta meitä kerrottavaansa ihmiskohtalosta.

Alku on väsyttävä. Mutta pitemmälle kun ennättää, tulee ymmärtämään, että on siinä sittenkin kaikessa yhdenomalaatuisen persoonallisuuden väritys, tuntuu hänen elämänkokemuksensa. Esitykselle vain on annettu niin valtaavat puitteet, että lukijalta uhkaa puuttua mittapuu sen arvostelemiseksi, ja siitä johtuu tuskastuminen, tyytymättömyys,ymmärtämisen puute. Tekijän suurellisuus kostaa itsensä.

Se on epäilemättä vahingoksi sekä hänelle itselleen että lukijalle. Jos hän olisi tyytynyt kohtuullisiin rajoihin, tiivistänyt ajatuksensa ja sanottavansa ja ahjonsa hehkussa kiteyttänyt niitä helmilöiksi, olisi hän varmaankin saattanut nopeammin ja lujemmin sitoa lukijan itseensä. Sillä se henkilö, joka on "Harhaman" kirjoittanut on palava, hehkuva henki, joka ei ainoastaan ole mietiskellyt niitä syntyjä syviä, joista tämä osa jo on täynnänsä, tosin enemmän kysymysten kuin väliaikaistenkaan vastausten muodossa, vaan on myöskin joutunut liikkumaan ja elämään ympäristössä, joka on vallan toista laatua kuin meikäläisen tavallisesti, m. m. Venäjän sekä ylhäisissä että alhaisissa piireissä, virkaluokasta sosialistein anarkistisiin laumoihin saakka ja saanut vaikutuksia jotka ainakaan eivät ole olleet omansa hillitsemään hänen ajatustensa paloa.

Otaksua näet täytyy, että Harhama ja kirjan tekijä ovat toisilleen varsin läheisiä, niin paljossa kuin heidän yksityiset kokemansa saattavatkin erota. Omituinen olento muuten tämä Harhama. Umpimielinen, harvasanainen, suuria kysymyksiä hautova, Jumalan olemista epäilevä, aina etsiskellen vastausta kysymykseen: mitä on elämä? mikä sen tarkoitus?, ja kumminkin kuin juureton puu, virran vietävä, elämästä vierautunut. "Kaikki todellinen, mikä häntä sitoi, oli yleensä hänelle taakka. "Hänen ominaisuutensa ovat kuitenkin sitä laatua, että hän voittaa ylevien ja hienojen henkien ystävyyden, sanotaan, mutta toistaiseksi ainakin on verrattain hämäräksi sittenkin jäänyt se, itserakkaalta kuulostava, kehaisu, että hän oli kohonnut henkisellä etevyydellään kaikkien yli", niinkuin lausutaan eräässäkin paikassa. Kaikki syvällisemmät puheet lähtevät toisten huulilta, ei Harhaman, joka pysyttelee etupäässä toisten ohjattavana. Kun hän kuitenkin tämän niteen lopussa eroaa tähänastisesta ympäristöstään ja aktiivisesti otettuaan osaa Venäjän vallankumouksellisten toimintaan, m. m. pommiyrityksiin, palaa kotimaahansa, lienee lupa odottaa hänen nyt seisovan omilla jaloillaan.

Seuraamaan teoksen sisällystä ja sen esittämäin tapausten kulkua emme sen lähemmin lähde. Olkoon vain edellisten viittausten lisäksi sanottuna, että tekijä piirtää kuvat sekä ylellisistä ylellisimmistä että kurjista kurjimmista oloista ja tekee sen säästämättä värejä tai hermoja. Ja että hänen kuvaustapansa, puhetapansa ei ole vaikuttamatta, on epäämätöntä. Tyyli on aivan erikoisen kukkeata, kuvarikasta. Alituiseen, joka rivillä,tulee vastaan vertaus, kuvaannollinen käänne, havainnollinen sana elävöittämään abstraktista ajatusta. Tämä ylitsevuotava rehevyys oudostuttaa, ehkenpä vierastuttaakin, mutta ellei itsepintaisesti tahdo olla tunnustamatta sen kykyä liikuttaa ihmismieltä, niin outous katoaa, lukija taipuu ja kirjailija on voittanut.

Kuitenkin kaikitenkin palaan alkumuistutukseeni — vaikka epäilenkin, että sitä ei oteta suosiolliseen huomioon: kyllä on vara supistaa, se on vain voitoksi sekin. Kuinka sanookaan vanha viisaus: "Nur in der Beschränkung zeigt sich der Meister".


H. Impivaara




Aika 10/1909.

Suomen kansan muinaisia Loitsurunoja

Suomen kansan muinaisia Loitsurunoja (Suom. Kirjall. Seuran toimituksia, 62 osa; XX + 369 sivv. 8:o) on merkillisimpiä teoksia meidän kirjallisuudessamme. Sen suurta arvoa muinaisrunoutemme ja muinais-olojemme tuntemiseksi ei tarvinne tarkemmin selittää; muistakaamme vaan, mikä tähdellinen sija loitsulaululla on esivanhempaimme maailmankatsomuksessa. Harvinaista henkistä vireyttä osoittaa se uutteruus, jolla kirjallisuutemme iäkäs pylväs, Elias Lönnrot, samaan aikaan kuin hän päätti suuren sanakirja-työnsä, sai aikaan tämän loitsurunojen kokoelman; täten on hän toimittanut arvokkaan lisäyksen siihen sarjaan suomalaisen kansanhengen vanhimpia tuotteita, jonka paraat kaunistukset ovat Kalevala ja Kanteletar. Eräs Kirj. Kuukauslehteen luvattu, laveanpuolinen tarkastus tästä teoksesta ei ole ehtinyt tänä vuonna valmistua, jonkatähden lukijan täytyy tyytyä tähän lyhykäiseen ilmoitukseen.




Kirjallinen Kuukauslehti 12/1880. (Lehden viimeinen numero)

Koskinen Ihmiskunnan lapsuudeniästä

Ihmiskunnan lapsuuden-ikä. Lyhyt kertomus ihmisen alkuperästä. Kirjoitu englannin-kielellä Edvar d Clodd. Ruotsin-kielestä suomensi Juho Jäykkä. Helsingissä, Hufvudstadsbladin kirjapainossa, 1880. G. W. Edlund kust. — 72 sivv. 8:o. Hinta: 1 markka.


Tämä on eräs lapsille tehty esitys niiden uusien tieteiden päätelmistä, jotka koskevat ihmiskunnan alkuhistoriaa. Siinä siis tarjotaan muutamia yleisiä piirteitä uuden-aikaisesta muinaistieteestä sekä vertailevasta kielitieteestä ja vertailevasta uskontotieteestä. Tarkoituksena on sillä tavoin kuvata inhimillisen kehityksen alku-historiaa, ennenkuin varsinainen Historia alkaa. Esitystapa on aivan helppotajuinen ja jokseenkin sievä, eikä sovi suomennostakaan ylipäänsä moittia. Kuitenkin on tällä kirjallisella tuotteella kaksi omituisuutta, jotka tekevät sen ilmestymisen oudonlaiseksi meidän kirjallisuudessamme. Tahdomme lyhyimmiten viitata kumpaiseenkin.

Ensimäinen omituisuus on siinä, että Suomensukuiset kansat ja niihin koskevat tutkimukset ovat ihan ulkopuolella teoksen näköpiiriä. Emmekä liioin kummeksi, että Englantilainen herra Clodd ei ole näistä asioista tiennyt mitään; hän, joka on Englannin tai Amerikan yleisöä varten kirjansa sepittänyt, tietysti on pääasiallisesti ko'onnut, mitä hänen omalle lukijakunnallensa on tärkeätä ollut. Ruotsalainen kääntäjä on siihen sitten lisännyt jotakin oman kansansa tutkimus-varastosta, esm. (siv. 14) Ruotsin holvi-haudoista j. n. e. Mutta Suomalainen herra Jäykkä on katsonut uskollisen suomeksi-kopioimisen ainoaksi velvollisuudekseen, aivan niinkuin tuo taitava käräjä-kirjuri, joka laati oman kuolematuomionsa, vähintäkään aavistamatta mitä hänen protokollansa sisälsi. Jos herra Clodd'ille olisi päähän pistänyt jutella Englantilaisille lapsille, että Suomalaiset ovat ihmissyöjiä ja viimeisten tutkimusten mukaan suden sukua, niin olisi epäilemättä hra Jäykkä uskollisesti matkinut tämän viisauden. Kaikeksi onneksi hra Clodd ei ole sanonut Suomalaisista sitä eikä tätä, ja suomentaja siis ei ole muuta matkinut kuin hänen tietämättömyytensä. Mutta toisinaan tämä on melkoista suurempi kuin mitä suomenkielisessä kirjassa sopii kärsiä. Niinpä sivv. 27, 28 jaetaan maailman kielet kolmeen heimoon: 1. Indo-eurooppalainen eli Arjalainen; 2. Semiläinen, ja 3. "kaikki muut kielet, joita maanpallolla puhutaan". Suomensuvun kanssa on siis yhteen mätätty ei ainoastaan Pohjois-Aasian, Kiinan ja Tibetin sekä Taka-Intian ja Australian kielet, vaan myöskin Amerikan ja Afrikan. M. A. Castrén'in isänmaassa luulisi tämmöisen tuhmuuden mahdottomaksi! Samoin, kun eri uskonto-muodoista on kysymys, mainitaan tosin noituus typerimmässä muodossaan ja "pölikkäin" (fetishien) palveleminen; mutta Turanilaisesta shamanismista ja Kalevalan loitsusta ei hiiskuta sanaakaan.

Toinen teoksen omituisuus on sen uskonnollinen kanta. Kirja on kovin jumalinen eikä siis opeta mitään Darwinismia eikä materialismia. Se kaikki hyvää! Mutta eihän sen jumalisuus myöskään ole juuri Kristin-uskoa, vaan aivan yleistä Deismiä, perustuen osittain Vanhaan testamenttiin, mutta vielä enemmin Zend-avestaan ja Intian pyhiin kirjoihin y. m. Sivu-mennen tehdään hienoa polemiikiä kirkon otaksuttua oppia ja mielipiteitä vastaan, ja siv. 37 saadaan kuulla, mitä eräs "mainio, profeetan vertainen opettaja ja saarnaaja Teodor Parker" Amerikassa on sanonut iankaikkisesta kadotuksesta. Tässä kohden siis kirja tietääksemme on ensimäinen laatuansa meidän kirjallisuudessamme. Luonnollinen asia tosin on, että ne kysymykset, joihin tässä kosketaan, ennen tai myöhemmin tunkeuvat suomenkielisen yleisön näköpiiriin; mutta että ne tulevat lastenkirjan muodossa ja muutoin niin-sanoaksemme lammasten vaatteissa, emme hyväksy. Tarkoitus luultavasti ei ole paha ollut; mutta viattomuuden valepuku on kumminkin tulijalta riistettävä.


Yrjö Koskinen.




Kirjallinen Kuukauslehti 12/1880.

Ernst Nevanlinna - Historiantutkimuksen olemuksesta

Historiantutkimuksen olemuksesta.

Kirjoittanut Ernst Neovius.

Grotenfelt, Arvid: Die Wertschätzung in der Geschichte. Eine kritische Untersuchung. (Arvioiminen historiassa. Kriitillinen tutkimus.) Leipzig, 1903, 227 siv. Hinta (Suomessa) 8: 10.


Tohtori Arvid Grotenfelt, jolta jo vuosi sitten eräässä saksalaisessa filosofisessa aikakauskirjassa ilmestyi kirjoitus siltä huomattavalta alalta, jolle hän nykyään on antautunut, nim. historian ja filosofian rajamailta, on nyttemmin sen kirjan muodossa, jonka nimi on yllä luettavana, laajemmalta julaissut töidensä tuloksia.

Näiden rivien kirjoittajan mielestä ei voi olla hetkenkään epäilystä siitä, että niillä kysymyksillä, joita hra G. on ottanut tutkiaksensa, on mitä suurin merkitys kaikille n. s. hengentieteille yleensä. Toivoakseni lukija, jos ottaa meitä seuratakseen läpi tämän kirjoituksen, on havaitseva miksi näin luulemme.

Se ajatus, joka on antanut aiheen hra G:n tutkimukselle, on hänen omien sanojensa mukaan ollut se, että historiankirjoittaja, kuinka ankaran ulkokohtaisesti, objektivisesti hän tahtoneekin tutkimus- ja esitystyössänsä menetellä, kuitenkin, tekijän ajatuksen mukaan, on pakoitettu ainakin jossakin määrässä ja merkityksessä arvostelemaan eli „arvioimaan" tutkimusaineistoansa, jollei muuten, niin sikäli, että hän siitä valikoipi sen, mikä on „tärkeätä" ja sitten panee sille painoa, mutta jättää syrjään vähäpätöisyydet tai mitättömyydet (das Bedeutungslose), toisin sanoen: asettaa kunkin ilmiön sille tulevaan enemmän tai vähemmän huomattavaan paikkaan entisyydestä antamassansa kokonaiskuvassa. Tekijän tutkimuksen filosofisena ytimenä on siis, edelleen hänen omien sanojensa mukaan, kysymys siitä, missä määrin tuon tärkeiden tosiasiain valikoimisen kautta, jota historiankirjoittaja harjoittaa (hra G. sanoo: on pakoitettu harjoittamaan) subjektivisuus (tekijän mukaan: jonkunlainen subjektivisuus) saapi jalansijaa historiankirjoituksessa. Myöhemmissä julkaisuissa tekijä sanoo aikovansa ottaa puheeksi historiallisen arvioimiskysymyksen muita puolia.

Tästä käy ilmi, että hra G:n teoksen painopiste on haettava siitä osasta, joka on sen toisena ja jolla on nimenä: Missä määrin täytyy historian(kirjoituksen) sisältää arvioimisia (Wertschätzungen)? Mutta kun viime vuosina, niinkuin tämän aikakauskirjan lukijat tietävät, kaikki perustavat kysymykset historiankirjoituksen ja -tutkimuksen ja historiallisen tieteen luonteesta, menettelytavasta ja tehtävästä ovat olleet huomattavan, perinjuurisen pohdinnan alaisina, on hra G:kin ollut pakoitettu omistamaan näiden kysymysten harkinnalle erityisen (kirjansa ensimäisen) osaston, joka käsittää lähes puolet kirjan sivuluvusta ja jolla on nimenä: Historiatieteen yleinen tehtävä ja metodi. Tässä osastossa tekijä esittää ja punnitsee eri mielipiteitä näistä kysymyksistä; lopputulos on, sanoaksemme sen kohta, että tekijä melkein täydellisesti hyväksyy n. s. „vanhan koulun" kannan, jonka mukaan — jos menemme siihen, mikä meidän käsityksen mukaan on erimielisyyksien ydin — myöskin se, mikä ilmiömaailmassa on yksilöllistä, mikä siis vaan yhden ainoan kerran siinä esiintyy, voi olla tiedon, ajattelemisen ja siis myöskin järjestelmällisen ajattelemisen, se on: tieteen esineenä. Hra G. yhtyy siis niihin, jotka hylkäävät niiden ajattelijain kannan, jotka yksinkertaisista tietoteoretisista perusväitteistä lähtien ovat tahtoneet osottaa, että historia tieteenä ei voi, enempää kuin mikään muukaan tiede, olla muuta kuin sellaisten ilmiöiden tutkimista, joiden selvittämisessä vertailu edes jossain määrässä on mahdollinen.

Se tulos, johon tekijä siten tulee näissä kysymyksissä, on luonnollisesti ratkaiseva hänen varsinaisenkin tehtävänsä käsittelylle, mikä, kuten sanottu, tapahtuu kirjan toisessa osassa. Hra G:n menettely siinä on se, että hän, käsiteltyänsä ensin tuota paljon — ja tieteellisesti usein niin tuiki kierosti — pohdittua kysymystä „kehityksestä" ja „edistyksestä" historiassa, tahtoo empirisesti tutkia niitä menettelytapoja, joita suuret deskriptiviset historiankirjoittajat, niinkuin esiin. Ranke, ovat noudattaneet sen valinnan teossa, josta alussa oli puhe, ja siten saada vastauksen asettamaansa kysymykseen. Tulos sekä tästä tutkimuksesta että tekijän teoretisesta asian harkinnasta on se, että historiko, antautuessaan suorittamaan korkeimpia tehtäviänsä, ei voi olla jollakin tavoin asettumatta määrätylle kannalle maailmankatsomuksen suuriin kysymyksiin nähden.

Emme tahdo salata, että meidän ymmärtääksemme ne kysymykset, joille toht. Grotenfeltin kirjan edellinen, vain ikäänkuin johdattava osasto on omistettu, ovat hänen käsittelemistänsä verrattomasti tärkeimmät, kun on puhe selvyyden saamisesta siihen sotkuisaan vyyhteen, joksi nämät metodologiset erimielisyydet ovat muodostuneet. Siitä, minkäverran on onnistuttu hankkimaan selvyyttä noista peruskysymyksistä, riippuu näet luonnollisesti myöskin sekä kysymyksen teko että sen vastaaminen, mitä hra G:n asettamaan pääkysymykseen tulee, joka, niinkuin sanottu, koskee historiankirjoituksen ja -tutkimuksen subjektivisuuden välttämättömyyttä. Tarkastuksen täytyy siis ensimäiseksi kohdistua niihin asioihin, joille hra G:n teoksen johdattava osa on omistettu.

Lieneekö lukija tullut huomanneeksi sitä nimitystä, jonka hra G. on pannut tälle osastolle? „Historiatieteen yleinen tehtävä ja metodi." Tämä otsake antaa jo meidän aavistaa mikä se kysymys on, johon tekijä tässä hakee vastausta; ja luettuamme osaston läpi havaitsemme luonnollisesti, että olimme aavistaneet oikein. Tekijän kysymys on: mikä on historiatieteen yleinen tehtävä? Ja mitä hänen metodikysymyksensä sisällykseen tulee, saamme havaita, että se näin ollen ei voi olla muu kuin: „millaisen tulee historian metodin olla?"

Tarkatkaamme aluksi ensimäistä näistä kahdesta kysymyksestä. Ensinnäkin on se ilmeistä, että vastaus tähän kysymykseenon lankeava erilainen, sen mukaan minkä ajan historiantutkimuksesta tahdomme puhua: on kaikille tunnettu historiallinen tosiasia, että eri aikoina,niiden inhimillisten yhteiskuntain ollessa eri kehitysasteilla, joiden keskuudessa historiankäsittelyä on esiintynyt, tämän historiankäsittelyn tehtävät on käsitetty ja siis myös määritelty eri lailla. Esimerkkejä ei tästä tarvittane;ainakin selviää asia luullaksemme täydellisesti, josmainitsemme pari nimeä todistukseksi: Herodotos, Tukydides, Orosius, Leopold von Ranke. — Mutta edelleen: Jos rajoitumme ainoastaan nykyaikaan — tarkemmin sanoen: Europpalaisen sivistyspiirin nykyiseenhenkiseen tilaan — ,niin voi kuitenkin puheena olevaan kysymykseen antaa useita eri vastauksia: „Historiantutkimuksen tehtävä on antaa alastonta tietoa, eikä mitään muuta." „Historiantutkimuksen tehtävä on kasvattaa sosialiseen toimintaan". „Historiantutkimuksen tehtävä on tarjota esteetistä nautintoa" tai: sekä toista että toista, tai..... kentiesi voisi vielä jotakin muuta siltä odottaa ja vaatia.

Nyt on tietysti ilmeistä, että näistä vaatimuksista heti ja ilman muuta olemme oikeutetut järjettöminä hylkäämään ne, joista voimme osottaa, että ne sisältävät mahdottomuuden, s. o. halun, jota todistettavasti historiankäsittelyn on mahdoton tyydyttää. Mutta ymmärtääkseni ainoastaan tässä tapauksessa — ja luettelemistamme todistettavasti kaikki kuuluvat mahdollisuuksien joukkoon — on meillä aseet kädessä, joilla voimme jonkun noista vaatimuksista luotamme torjua. Sillä päinvastaisessa tapauksessa, jos siis olemme pakoitetut vaatijalle myöntämään, että historiantutkimus kykenee hänen halunsa tyydyttämään, ja vaikkakin voisimme todistaa, että tämä voi tapahtua ainoastaan kallisarvoisten etujen uhraamisella, voi vaatijamme sanoa: „olkoon menneeksi, en puolestani välitä niin paljon siitä, mikä näkyy menevän hukkaan, jos historiankirjoitus antaa senmitä tahdon." Ja mitä voimme tähän vastata? Mikäli voin kuvitella: emme mitään.

Mihin tällä olen tahtonut päästä, on seuraava:

Kysymystä, mikä on historiantutkimuksen tehtävä, ei voida ratkaista tietoperäisen harkinnan kautta. Toisin sanoen: se ei ole teoretinen, se on praktillinen kysymys, mikä on sama kuin että sen käsittely on tieteellisesti mahdoton tehtävä. Tekisi melkein mieleni sanoa: se on makuasia!

Ja nyt voimme siirtyä kysymyksen toiseen puoleen: mikä on historiantutkimuksen metodi (vastaav.: millaisen tulee sen olla)? Sillä edellisen jälkeen on toivoakseni lukijalle selvä — jos jätämmekin aivan syrjään ne metodologiset eroavaisuudet, jotka johtuvat eri kehitysasteiden erilaisuudesta — : historian metodi on erilainen sen mukaan, mitä tämä tutkimus tahtoo aikaansaada: teoretista .tietoa, käytännöllistä hyötyä, esteetistä nautintoa j. n. e. Yksi ja yhteinen voisi historiantutkimuksen metodi olla ainoastaan siinä tapauksessa, että kaikki nämät ja muut mahdolliset tulokset olisivat saavutettavissa samaa menettelytapaa noudattamalla. Mutta vastakohta on todistettavissa.

Mihin johtavat meidät täten tekemämme havainnot? Luullakseni ensimäiseksi siihen, että, jos mieli teoretisen s. o. tieteellisen käsittelyn kautta saada edes mahdollisuutta päästä selvyyteen historiantutkimuksen peruskysymyksistä, kysymykset ovat asetettavat toisin: sellaisella tavalla, että vastauksen löytäminen niihin on mahdollista teoretisen, tietoperäisen harkinnan kautta. Tämän ehdon täyttää luullakseni kysymys, jos annamme sille seuraavan muodon. Mikä on historiantutkimuksen olemus (Wesen)? Vähän lähempi asian tarkastus osottaa meille kuitenkin piakkoin, että kysymyksemme sisältää useita kysymyksiä. Meidän tulee sentähden erotella ne erilleen ja ottaa yksi kerrallaan esille.

Edellä olemme huomauttaneet, että on ollut ja on ajateltavissa — niinkuin tosiasiallisesti on olemassa — laadullisesti (kvalitativisesti) erilaista historiantutkimusta. Tässä emme siis menettelekään tieteellisesti oikein, jos puhumme historiantutkimuksesta; meidän tulee puhua monikossa: historiantutkimuks/sta. Tiedämme, että erilaisuus voi olla joko ajasta riippuva, tai johtua tarkoitusperän erilaisuudesta. Kysymyksemme, jolle annoimme muodon: mikä on historiantutkimuksen olemus? tulee siis kuulumaan: mikä on ollut ja mikä on kunkin ajassa esiintyneen ja ajateltavissa olevan historiantutkimuksen olemus? Ja mitä metodikysymykseen tulee, kuuluu kysymyksemme luonnollisesti tämän mukaan: minkälaatuiset,mitä tunnusmerkkejä sisältäväiset ovat ne metodit, joita näissä historiantutkimuksissa (monikko tässä ja seuraavassa sillä tavoin käytettynä, kuin edellisestä selviää), on noudatettu (vastaav. noudatetaan, olisi noudatettava, jos tutkimuksen olemus olisi sellainen ja sellainen).

On ilmeistä, että näihin kysymyksiin täytyy voida vastata käyttämättä muita aseita, kuin mitkä teoretinen asian harkinta tarjoo. Sillä niissä kysytään ainoastaan: mikä on, eikä mitään siitä mitäpitäisi olla; puhe on vain asioista, jotka kuuluvat kategorioihin tosi ja epätosi, mutta ei mistään, joka kuuluisi kategorioihin: suotava ja epäsuotava, joista viimemainituista asioista teoretinen järki ei voi sanoa sitä eikä tätä.

Tutkimustyömme pitäisi nyt mennä jokseenkin seuraavasti:

Meidän tulisi tutkia historian kuluessa esiintyneet eri historiantutkimukset, silmällä pitäen niiden oleellisia ominaisuuksia, s. o. saada ne ominaisuudet ilmi, jotka eri historiantutkimuksille ovat oleellisia, joiden summa muodostaa niiden olemuksen. Sanokaamme — aivan vaan umpimähkään, sillä se on tällä kertaa yhdentekevää — että tässä työssä havaitsisimme, että esim. Leopold von Ranken historiantutkimuksen olemus on protestanttista mystisismiä. Taikka me havaitsisimme — taas vaan umpimähkään — että Karl Lamprechtin historiantutkimuksen olemus on pyrkimys kausaalisesti selittää historiallista ilmiömaailmaa järkiperäisellä tavalla; taikka päinvastoin: näkisimme Ranken koko tutkimustyön laadun saavan leimansa kausaalisen selittämisen halusta ja Lamprechtin käsityksen olevan mystisismin määräämän. Jos meidän nyt tämän jälkeen tulisi lausua mielipiteemme esim. siitä, onko historiantutkimus tiedettä: mitä meidän silloin pitäisi tehdä? Tietenkin meitä ensimäiseksi vieroittaisi tuo kysymyksessä käytetty yksiköllinen muoto: Historiantutkimusko? — huudahtaisimme varmaan, — Mutta sitähän on perinerilaista! Sitähän on semmoista,jonka sisin olemus on protestanttista mystisismiä ja esim. toista, joka kokonaan on ilmiömaailman järkiperäistä kausaalista selittämisyritystä! Ja varmaan me tässä vaikeudessa huudahtaisimme: sanokaa ensin mitä tiede on, sitten koetan vastata. Mutta jo ennen vastauksen saantia olisimme selvillä yhdestä asiasta: olkoon tiede mitä onkin: mutta sekä protestanttista mystisismiä että kausaalista selitystä se ei voi olla. Joko on Ranke tiedettä ja Lamprecht ei, taikka päinvastoin;molemmat eivät ikinä sitä voi olla.

Mutta kentiesi saamme kauvan odottaa vastausta hätääntyneeseen kysymykseemme „mitä on tiede"? Lähtekäämme itse, parhaamme mukaan, hakemaan siihen vastausta.

Oikeastaanhan tietysti on makuasia, mitä tahtoo kutsua tieteeksi. Sehän on vaan kysymys sanasta. Mutta että tiede on ajattelemista, siitä ei sentään pitäisi olla epäilystä. Se ei ole silmillä näkemistä, ei korvilla kuulemista, ei myöskään sitä, mikä yksinäisenä syysiltana, istuessamme hämärän tultua ensikerran sytytetyn takkavalkean ääressä, silmät ummistuneina, pää käden nojassa, tunkee henkisen silmämme eteen, milloin kuvina kauvan sitten menneistä ajoista, milloin kaivatusta tulevaisuuden onnelasta, jota emme vielä ole aivan voineet lakata toivomasta.... Ei, tiede ei ole mitään tästä, se on kuin toisesta maailmasta; se on kuivaa ja kylmää, kuin tammikuun pakkanen. — Tiede kysyy aina vaan ja joka kohdassa: mitä se on? miksi se on niin? mikä on syynä siihen, että se on niin? Sillä asialla täytyy olla syynsä, se lisää. Kunpa minä vain saisin selville mikä se on — sillä syynsahan sillä tietysti on — lisää se viimeiseksikin lopuksi.

Ja ajatuksemme pingoittuu.... Sillä tiede on ajattelemista, erityistä ajattelemisen lajia, määrättyjen perusteiden, sääntöjen ja näkökohtain mukaan ohjattua ja kurissa pidettyä ajattelemista.

Mitä on sitten ajatteleminen? Se on arvostelmani tekoa. Mistä me yleensä voimme tehdä arvostelmia? Käsitteistä, emme mistään muusta. Kuinka me saamme käsitteitä, joista arvostelmia tehdä, s. o. ajatella? Vertaamalla ilmiöitä toisiinsa ja havaitsemalla yhtäläisyyksiä niissä. Nämät yhtäläisyydet me kielessä leimaamme yhdeksi kokonaisuudeksi sanalla, joka meille ilmiömaailmassa on käsitteen kuva, edustaja.

Jos nyt ajatteleminen yleensä, olipa mitä laatua tahansa, aina rakentuu käsitteille, niin täytyy siis myös tieteellisen ajattelemisen rakentua käsitteille, tai, mikä on sama asia: tiede voi rakentua ainoastaan käsitteille. Eikös sitten kaikki tietämyksemme (Erkentniss) rakennu käsitteille? kysynee joku, joka ei ole saanut heittää katsausta tieto-opin salaisuuksiin. Vastaus: Ei. On olemassa välitön tietämys, jota saksalaiset sanovat nimellä „Anschauung" ja jota meidän suomalaisten täytyy tyytyä nimittämään havainnoksi, vaikka meidän silloin täytyy muistaa, että havaintoa on sekä ulkonaista että sisällistä. Välitön tämä tietämys on siinä merkityksessä, että mitä sen kautta tiedämme, tulee suoraan jostakin ilmiöstä, kohdistuu vaan yhteen, mutta siihen sijaan ilmiömaailmassa jollekin aistillemme — sisälliselle tai ulkonaiselle tuntuvaan ilmiöön, kun taas, niinkuin siitä oli puhe, käsitetietämys eli tieto aina on jotakin välillistä, sanoo yhtä ja toista useasta samankaltaisuuksia sisältävästä ilmiöstä, mutta ei yhdestäkään ainoasta kaikkea. Käsitetieto on siis yhdellä tavalla vaillinaisempaa, toisella täydellisempää: vaillinaisempaa, koska se on ikäänkuin laimeampaa, kun tuo toinen on täyteläistä; täydellisempää sentähden, että se on tietoisuudessamme selvempää: Ihminen esim. on käsite, se kuva mikä meillä kullakin on Martti Lutherista tai Napoleon Bonapartesta on „Auschauung", sisällistä havaintoa.

Me tulemme tästä erittäin tärkeään kieltoperäiseen tulokseen: näistä havainnoista ei ajatteleminen, ei siis tiede voimitään rakentaa!

Nyt kysymme: Onko joku osa ilmiömaailmaa sellainen, että me emme voi puristaa sitä käsitteihin, ja ainoa tietämys mitä siitä voimme saada, siis havaintoa? Ja jos niin on, mikä osa ilmiömaailmasta on tätä laatua? Jos sellainen kerran on olemassa, niin sehän ikipäiviksi ja auttamatta meille ihmislapsille jää ulkopuolelle käsitteellisen tiedon ja siis tieteen piiriä.

Tämä osa ilmiömaailmaa on, niinkuin helposti älyämme, kaikki se, mikä kussakin yksityisessä ilmiössä on sellaista, jota ei ainoassakaan toisessa ilmiössä ole olemassa. Ja sellainen osa — tuollainen tavoittamaton osa — tuo sama, mikä erottaa Martti Lutherin kaikista muista miljardeista ihmisistä — sellainen osa täytyy meidän otaksua olevan jokaisessa ilmiössä. Tätä osaa me suomalaiset sanomme yksilöllisyydeksi; vieraat nimittävät sitä individualisuudeksi („das Individuelle").

Yksilöllisyys, se mikä on — en tahdo sanoa puhtaasti yksilöllistä, sillä niinkuin olemme yksilöllisyyden määritelleet, ei siihen mahdu rahtuakaan enempää kuin vaan se mikä on puhtaasti — yksilöllistä, se on siis se osa ilmiömaailmaa, joka, niinkuin me ihmiset kerran olemme henkisesti rakennetut, jää kuin jääkin auttamattomasti tieteellisen ajattelemisen, tieteen ulkopuolelle. Tieteen törkeät, kovakouraiset aseet eivät siihen pysty. Sitä henkis-ruumiillista toimintaa, joka meille siitä antaa sen tietämyksen, mikä meillä siitä on saatavissa, toisin sanoen havainnot siitä — sitä Jumalan ihanata lahjaa me kutsumme — mikäli ei kysymykseen tule suoranainen havaitseminen — taiteelliseksi toiminnaksi.

Lukija on saanut tähän saakka odottaa, mutta nyt hänen pitää saada tietää — tietävä on sen kyllä jo ilmankin huomannut — että yllä tieteen olemuksesta annettu esitys on saksalaisen historiantutkijan Karl Lamprechtin oma. V. 1899 julkaisemassansa kiistakirjoituksessa „Die historische Methode des Herrn von Below" esitti Lamprecht nämät ajatukset ajattelemisen ja tieteen olemuksesta. Hän lopetti tämän vastustajiansa (erityisesti erästä prof. Belowia) vastaan tähdätyn kirjoituksensa näillä nimenomaisilla sanoilla: Minä odotan ehdottomasti vastausta, lue: vastausta, jossa nämät Lamprechtin ajatukset joko todistettaisiin vääriksi taikka sitten tunnustettaisiin tosiksi ja siis myöskin tunnustusl) vihdoin annettaisiin sille lauseelle, että tiede ei voi, — siis ei myöskään historian tutkimus tieteenä — yksilöllisyydestä sanoa mitään.

Mikäli minä olen voinut havaita, ei Lamprecht kuitenkaan ole saanut odottamaansa vastausta, ei toista eikä toista laatua. Kolmatta laatua olevan vastauksen hän kyllä sai: hra Below julkaisi Sybelin aikakauskirjassa kyhäyksen, jonka argumentit satun vieläkin muistamaan. Kaikessa räikeässä dogmatisuudessaan ovat ne painuneet mieleeni: Lamprecht on viime kirjasessansa poikennut niin kauvas kaikesta siitä, mikä koskaan on käynyt historiantutkimuksen metodista, että hänen kanssansa ei kannata sanoja vaihtaa!! Muistan vielä senkin, että kun luin tämän kaunokappaleen, minussa heräsi vain yksi kysymys: onko tuo hra Below tosiaan niin typerä, kuin tästä näyttää, vai onko hän vain niin röyhkeä?

Syy, miksi tässä olen nojautunut Lamprechtin käsitykseen tieteen olemuksesta, on se yksinkertainen, että se minulle edelleen on kumoamaton. Mitä olen nähnyt sitä vastaan välillisesti puhuttavan, ei ole voinut minua vakuuttaa; olen aina luullut löytäneeni tien, jolta olen voinut käsittää mitä vastustaja ajaa takaa; mutta jos se on jonkun kerran minusta ollut oikeutettuakin, niin on tarkempi ajatteleminen aina osottanut, että hyökkäys ei ole kumonnut mitään, koska se on ollut tähdätty sellaista vastaan, jota ei olekaan puolustettu. Suoranaista, yhtä selvää ja sarvetonta vastatodistusta taas, kuin Lamprechtin oma, ei tietääkseni ole yritettykään. En tosin ole — sen pahempi! — kahtena viimeisenä vuotena voinut muuta kuin sattumalta seuratakirjallisuutta tästä aineesta. Mutta hra Grotenfeltin teoksesta, joka, mikäli minä voin arvostella, näyttää tekijänsä erittäin tunnollisesti tutustuneen koko tähän laajaan — usein niin perin tyhjänpäiväiseen! — kirjallisuuteen, huomaan, tavallaan mielihyväkseni, että vain vähän huomattavaa tuon ajan kuluessa näkyy asiasta kirjoitetun. Erityisesti olen luonnollisesti hakenut vasiatodistusta Lamprechtin tiedekäsitykselle. Mutta turhaan. Enkä minä puolestani mitään niin valita hra G:n teoksen suhteen, kuin ettei hän ole ottanut tätä todistusta antaaksensa. Se on tietysti sanomatta selvä, että hra G. tuntee myöskin yllä puheena olleen Lamprechtin kirjasen. Mutta hän mainitsee sen vaan sivumennen, yhdessä ainoassa muistutuksessa (siv. 16, muist. 3); vastatodistusta, erityisesti Lamprechtia vastaan, hän ei yritä.

Minun täytyy suoraan tunnustaa, että tämä on minua ihmetyttänyt. Voisiko syy siihen olla se väärinkäsitys siitä merkityksestä, minkä Lamprecht panee tälle momentille mielipiteissään, joka näkyy tapahtuneen hra G:lle? Tekijä sanoo näet tuossa viittaamassani paikassa, että Lamprecht muka taistelun innossa on väittänyt, ettei yksilöllisyys saata olla tieteen esineenä. Sillä tässä on tosiaan täydellinen väärinkäsitys sattunut tapahtumaan hra G:lle. Tämä Lamprechtin väite on näet hänen tieteellisten mielipiteidensä ydin, sen keskikohta, sen — kaikki kaikessa; niin kummalliselta kuin näin „radikaali" väite monen korvissa kuuluneekin, on se kuitenkin ehdottomasti tosi ja koska tahansa Lamprechtin kirjoituksista todistettavissa; se voidaan sitäpaitsi todistaa myöskin — sähköittämällä Leipzigiin! Hra G. sanonee tähän, että Lamprecht itse toisin paikoin on tämän väitteen kanssa ristiriidassa (vrt. samaa muistutusta hra G:n kirjassa). Mutta tässä on, yhtä auttamattomasti, hra G:lle taas tapahtunut väärinkäsitys; saan kohta palata tämän yhteydessä oleviin asioihin, ja silloin toivoakseni todistaa väitteeni.

Hra G. ottaa kyllä erityisesti puheeksi — kuinka voisikaan olla toisin! — kysymyksen siitä, voiko individualisuus olla tieteen esineenä. Hän sanoo, että tämä kyllä olisi mahdotonta, jos ilmiömaailmassaesiintyisi jotakin ehdottomasti erikoislaatuista (absolut Einzigartiges). „Mutta kun nyt maailmamme todellisuudessa on sitä laatua, että jokainen olio tarjoaa vertauskohtia, yhtäläisyyksiä ja erilaisuuksia toisiin nähden, niin on meille tuiki tavallinen (geläufig) menettely tehdä yksityisoliot aina niiden yksilöllisiin omituisuuksiin saakka ajattelemisemme esineeksi." Hra G. on nyt tietysti oikeassa siinä, että sellaista kokoAza/silmiötä ei ole olemassa, joka olisi „absolut einzigartig". Mutta mitä me olemme tällä myönnytyksellä voittaneet? Jos ei olekaan yhtään ainoata ilmiötä, joka sisältäisi vain sellaisia momentteja, joita ei tavata yhdessäkään ainoassa muussa ilmiössä,niin on meillä siihen sijaan joka ikisessä ilmiössä joku osa sellaista, jota ei tavata missään muussa ilmiössä, siis vallan suunnattoman paljon tuota absolut einzigartige. Ja se on, niinkuin sanottu, kaikki juuri ehdottoman puhtaasti yksilöllistä: kaikki x proysenin Buckle-kirjoituksen binomissa a-\-x on aina absolut einzigartig. Hra G. näyttää tosin tätä epäilevän. Hän sanoo näet (siv. 20): „on ainakin epävarmaa, tokko meidän tulee otaksua edes yksityisolioissa olevan sellaista momenttiakaan, ehdottoman erikoislaatuista, siis täysin selittämätöntä olemuksen puolta." Mutta minä pelkään, että hra G. panee erityistä painoa sanalle ehdottoman (absolut) (erikoislaatuista). Minä sanon: pelkään, sentähden, että tällainen menettely, jota hra G:n kirjassa tapaa melkein joka sivulla ja useita kertoja yhdellä sivulla, luullakseni on täsmälliselle ajattelemiselle vallan erinomaisen vaarallista, jotten sanoisi kaiken täsmällisen ajattelemisen hukka. Sillä noiden pienten sanain „ehdottomasti",„oikeastaan", „varsinaisessa merkityksessä" j. n. e. taakse pujahtaa usein koko kysymyksen ydin, ja harkinnan tulokseksi jääpi sama epävarmuus, epäselvyys, joka juuri piti muutettaman selvyydeksi ja varmuudeksi — niinkuin näkyy, menettely, joka kerrassaan tekee tyhjäksi työn vaivan ja masentaa lukijaa. Sivumennen en voi olla huomauttamatta, että tällainen menettelytapa on aivan yleinen suurimmassa osassa sitä kirjallisuutta, jossa varsinkin historian miehet ovat näitä kysymyksiä käsitelleet. Sangen suuressa määrässä on esim. asian laita näin Bernheimin tunnetussa metodin oppikirjassa, jota hra G.kiittäen mainitsee. Yleensä onkin minusta tuntunut, kuin Bernheim ja toht. Grotenfelt olisivat hyvin samanlaisia tutkijaluonteita. — Mutta meidän täytyy palata kysymykseen yksilöllisyydestä. Ymmärtääksemme on kaksi mahdollisuutta ajateltavissa: joko on meidän maailmamme osottamissa ilmiöissä momentti, — olkoon se nyt sitten suuri tai mikroskropisen pieni — joka kvalitativisesti eroaa kaikesta siitä, mitä muissa ilmiöissä on; tai niissä ei mitään sellaista momenttia ole. Edellisessä tapauksessa on silloin myös jotakin yksilöllistä, ja se on tietysti silloin myöskin absoluuttisen erikoislaatuista; jälkimäisessä tapauksessa meillä ei ole mitään yksilöllistä muussa merkityksessä kuin mahdollisesti siinä, että ilmiöiden eri momentit eri tavalla eri ilmiöissä muodostuvat kokonaisuudeksi, jolloin kuitenkin tämä tapa tulisi olemaan tai ainakin voisi olla individualisesti, „absolutisesti" erilainen eri ilmiöihin nähden, ja siis kuitenkin voisi muodostua individualiseksi momentiksi.

Mutta jos tunnustaa individualisuutta, meidän ainoassa, „ehdottomassa" merkityksessä, olevan, niin on kysymys siitä, voiko yllä mainitusta x:stä olla olemassa tiedettä, taikka sanokaamme mieluummin, jotta sanat eivät pääse sotkemaan ajatusta: kysymys on siitä, mitä laatua on se tietämys, mikä meille ihmisille siitä on mahdollista: onko se käsitteellistä tietoa (begriffliche, exkursive, vermittelte Erkentniss) vai havainnollista tietämystä (anschauliche, intuitive, unmittelbare Erkentniss). Siitä on kysymys. Mikäli minä voin käsittää, seisoo ja raukeaa tähän viimeiseen peruskysymykseen vastaamisen mukana koko enempi ajatteleminen näistä asioista. En tarvitse lukijalle sanoa, mikä minusta on ainoa mahdollinen vastaus tuohon kysymykseen; se selviää koko edellisessä esitetystä käsityksestä.

Mutta, sanottanee, tuopihan joka päivä uusia todistuksia siitä, että me tutkimme individualisia ilmiöitä. Ja kun Lamprecht tunnustaa tällaisten tutkimusyritysten hyödyllisyydenhistoriallisen entisyyden tuntemiselle, väittää hra G. hänen puhuvan itseänsä'vastaan. Ensinnäkin pyydämme saada tähän vastata hiukan korjaamalla väitteen sanamuotoa:me tutkimme ilmiöitä,joissa on individualisia momentteja. Edellisestä käy ilmi, että siltä kannalta katsoen, jolla olemme, tämä seikka ei sisällä mitään hämmästyttävää. Sillä ensinnäkin: näissä ilmiöissähän on suuri — tässä yhdentekevää kuinka suuri — piiri, josta meillä, edellisen mukaan, on mahdollista saavuttaa käsitteellistä tietoa (koko se piiri, joka niissä on yhteinen toisten ilmiöiden kanssa). Ja toiseksi: me tiedämme, että siitäkin, mikä tämän menettelyn jälkeen vielä jää jäljelle, on mahdollista saavuttaa tietämystä, vaikka edellisestä kvalltativisesti poikkeavaa, nim. intuitivista tietämystä. Ja ihmishengen tiedon jano on nyt kerran niin sammumaton, että se ei tyydy vaan siihen, mitä se voi saavuttaa käsitteellistä tietä. Missä tämä tie loppuu — usein sitä ennenkin — tarttuu se halukkaasti kiini niihin moniin keinoihin, joilla voimme saavuttaa intuitivista tietämystä. Meidän pitää muuten olla selvillä siitä, ettemme näitä tietämyksen eri lajeja tarkastaessamme sekota asiaan sille vieraita arz/omielikuvia, esim. siihen tapaan, että käsitteellinen tieto olisi jotakin korkeampaa, arvokkaampaa kuin intuitivinen, taikka päinvastoin. Juuri tämmöisestä harhaan vievästä arvonäkökohtain sekottamisesta asiaan johtuu esim. tuo onneton ambltslonikysymys, joka on saanut niin monen saksalaisen kunnianarvoisan historianprofessorin pyhään kauhistukseen hänen „tieteellisyyttänsä" vastaan tehdyistä hyökkäyksistä. Kaikki tällainen, teoretiselle käsittelylle vieras ajattelutapa on tarkoin pidettävä aineestamme loitolla. Meidän tulee vaan olla selvillä yhdestä asiasta, ja kiinnittää siihen huomiomme: kumpikin laji tietämystä on olemukseltansa,kvaliiutlvisesti erilaista. Samoin kuin ihminen on niin rakennettu,että hän voi molempia tajuta, samoin kuuluu hänen henkiseen luontoonsa että hän molempaa hakee — koettaapa, niinkuin jokaisen sisällinen kokemus osottaa, täydentää toista toisella. Epäilemättä molemmat sulavatkin tietoisuudessamme usein yhteen. Mutta vähäinenkin asian oikean laidan ajatteleminen erottaa ne, juuri taas omassa tietoisuudessamme, erilleen kuin kaksi kemiallisesti vierasta ainetta.

Tämä käsitteellisen ja intuitivisen tietämyksen kvalitativinen erotus ei ymmärtääkseni kumoudu siitä epäämättömästä totuudesta, jota hra G:kin eräässä paikassa huomauttaa, että nim. fantasia ja järjentoiminta eivät ole oleellisesti erilaisia, vaan yhteenkuuluvia funktsioneja, joita syntyyn ja ilmauksiin nähden ei edes voi erottaa. Sillä tästä huolimatta on jokaiselle selvä, että erotus käsitteen ja havainnon (Anschauung), käsitetiedon ja intuitivisen tietämyksen välillä ei ole kvantltatlvlsta laatua, vaan kvalitativista. Tämä kvalitativinen ero ei nim., aivan oikein, ole subjektivista, vaan objektivista alkuperää,se johtuu tietämisobjektin jakaantumisesta kahteen vastaavaan jyrkästi erotettuun osaan: se mikä on kollektivista ja se mikä on yksilöllistä.

Jos yllä esitetystä kerran ollaan selvillä — siis siitä, että kaikki tietämyksemme yleensä, siis myöskin tietämyksemme historiallisesta aineistosta, on kahta, olemukseltansa, s. o. kvalitativisesti eroavaa laatua — silloin kiistelköötne, joita semmoinen huvittaa, tuosta mahdottomasta kysymyksestä, onko historia tiedettä. Hyvänen aika: josmuutamat historikot välttämättä katsovat arvonsa vaativan kutsua kvalitativisesti erilaisia asioita samalla nimellä, niin minkäs me sille mahdamme! He tekevät tietysti mitä he tahtovat, ja me — hymyilemme ja pidämme saamamme selvyyden.

*

Niinkuin näkyy, on arvostelija omasta vähästä puolestansa — mutta voisin lisätä: loistavain tutkijanimien kanssa yhdessä — aivan toisella kannalla kuin sen kirjan tekijä, josta aihe on tullut näihin ajatuksiin. Taikka paremmin sanoen: en niin paljon tahtoisi sanoa olevani toisella kannalla, kuin enemmän saada sanotuksi, että käsitän koko sen tehtävän, mikä filosofisella selvityksellä olisi näissä asioissa suoritettavana, täydellisesti toisin kuin tohtori Grotenfelt. Hra G. sanoo parissa paikassa, että ellemme aivan paljon tahdo ottaa olemassaolevaa historiankirjoitusta neuvoaksemme ja mestaroidaksemme, niin täytyy meidän myöntää se ja se. Omituista: minä taas olen elävästi vakuutettu siitä, että juuri sellainen kysymyksenteko, kuin tekijän itsensä, välttämättömyydellä viepi olevaisen tutkimuksen „mestaroimiseen". Sillä kysymys „mikä on historiankirjoituksen tehtävä?" on olemukseltansa samaa laatua kuin „mestaroimis"-kysymys kaikessa loistossansa „mikä tulee historiankirjoituksentehtävän olla?" s. o.: „millaisen tulee historiankirjotuksen olla?" Ja jos kerran tällaiseen kysymykseen täytyy vastata, niin ei se ymmärtääkseni tee mitään periaatteellista eroa, vastaako siihen hyväksymällä nykyisen tavallisimman historiankäsittelyn, vai vaatimalla sen muuttamista. Vakaumuksemme on juuri, että tästä yhtä ikävästä kuin hedelmättömästä mestaroimisesta — joka, niinkuin tiedämme, ei ole teoretinen, vaan praktillinen tehtävä — ei ole muuta pelastusta, kuin toisenlainen, teoretinen kysymyksenteko. Olkoon sitten olevainen historiankirjoitus mielellään millainen tahansa — se kysymys ei minua tällä hetkellä, jolloin yksinomaan teoretinen ihmiseni on valveilla, liikuta vähääkään.

Siinä valossa, jossa minä siis katselen näitä asioita, näyttäytyvät luonnollisesti kaikki ne kysymykset, joita hra G. kirjassansa käsittelee, tuiki toisessa valossa kuin hänelle, eivätkä vähimmän juuri sellaiset tärkeät, kuin kysymykset kehityksestä ja „edistyksestä" historiassa ja — hra G:n pääkysymys — se, joka koskee historian kirjoittajan objektivisuutta ja subjektivisuutta. Lukijan ei tarvitse peljätä, että lähtisimme yksityiskohdissa yllä olevan valossa seuraamaan hra G:n teosta. Kunnioitus lukijan kärsivällisyyttä kohtaan, joka jo lienee saanut enemmän kuin kyllälti tätä raskaasti sulavaa ruokaa, estää minua semmoisesta yrityksestä, vaikka omasta puolestani täytyykin myöntää, että tehtävä olisi erittäin viehättävä. Parista viimeisestä kysymyksestä pyydän kuitenkin vielä saada lausua sanasen.

Kysymys „edistyksestä" ei tietysti edellisessä esitetyltä kannalta lähtien ole ollenkaan mahdollinen teoretiselle käsittelylle; se ei ole teoretinen, vaan praktillinen, hyvän ja pahan, onnellisen ja onnettoman, eikä toden ja epätoden — - näiden ainoain teoretisten kategoriani — sisälle lankeava kysymys. Ja mitä kysymykseen siitä tulee, onko suotavaa tai toivottavaa ja missä määrin, että historian kirjoittaja pyrkii ehdottomaan objektivisuuteen — joka kysymys niin suuresti kimittää hra G:n huomiota — niin jättää taas koko tämä kysymys minun teoretisen ihmiseni aivan kylmäksi. Minä huomaan, että minullakin kyllä on asiasta „mielipide", mutta ruvetessani ajattelemaan asiaa lähemmin, huomaan myöskin, että voin mielipidettäni yhtä vähän tukea kuin kumota teoretisilla syillä. Paitsi jos ajattelen vaan jotakin erityistä konkretista historiankäsittelyn lajia. Silloin on kysymys minulle selvä: esim. historiantutkimuksessa, joka ei tunne muuta päämäärää, kuin ilmiömaailman mahdollisimman tarkan kausaalisen selittämisen, on tutkijan suhde tutkittavaansa täydellisesti samanlainen kuin jokaisessa tieteellisessä ajattelemisessa: ehdottoman objektivisuuden suhde. Mikäli se ei sitä ole, sikäli muuttaa historian käsittely, oitis, luontoa. Tarkempaa puntaria tässä suhteessa en voi kuvitella.


1) Nimittäin muutamain historikojen puolelta. Muiden tieteiden harjoittajat, luulen minä, vastaisivat, kun heille selvitettäisiin mistä puhe on: sehän on päivän selvä asia!





Historiallinen Aikakauskirja 4-5/1903.

Koskinen Kansakoulumatrikkelista

Suomen Kansakoulujen Matrikkeli. Kevät luku-kautena 1880. Virallisten lähteitten mukaan toimittanut Gustaf Lönnbeck. Helsingissä, Hufvudstadsbladin kirjapainossa, 1880. — XVI + 302 sivv. isoa 8:o. Hinta 3 markkaa.


Teos on ensimäinen täydellinen esitys kansakoululaitoksestamme ja sen opettajakunnasta ja on varsin tervetullut käsikirja jokaiselle, joka tahtoo niihin oloihin tutustua. Nuo 16 alkulehteä ovat ainoastaan Valtiokalenterin malliin tehty luettelo Koulu-ylihallituksesta, kansakoulujen tarkastajista ja kansakoulu-opettaja-seminarien opettajakunnasta. Mutta varsinainen matrikkeli, joka käsittää itse kansakoulut, jaetaan kolmeen osaan: I. Kansa-koulut, ensin kaupunkien ja sitten läänittäin maaseutujen, II. Opettajat: elämäkerrallisia tietoja nykyisistä opettajista, aakkosjärjestyksessä; ja III. Palkat, taulu-muotoon järjestettyinä. — Ensinmainittu osasto osoittaa lyhyesti kunkin koulun historian ja nykyisen aseman, tarjoten niin-muodoin runsasta ainetta tärkeihin vartailemisiin. Kummastella täytyy, että kirjan toimittaja ei ole katsonut tarpeelliseksinoudattaa minkäänlaista järjestystä eri kuntien luettelemisessa. Kaupungit esim. seuraavat toisiansa tällä tavalla: Lappeenranta, Helsinki, Waasa, Tampere, Porvoo, Hämeenlinna, Kristiinan kaupunki, Turku j. n. e. Maaseurakunnat tosin jaetaan läänittäin, mutta kussakin läänissä kunnat ihan ilman järjestyksettä ovat kokoon viskatut. Turun läänissä esm. hypätään Suoniemeltä Saltviikiin, Saltviikistä Uskelaan, Uskelasta Karkkuun j. n. e. Tämä on sekasotkua, joka vähentää kirjan käytännöllisyyden ja todellakin olisi ollut niin helppo välttää, ett'emme ymmärrä, kuinka se on jäänyt korjaamatta. Kolmannessa osastossa on noudatettu tavallista aakkos-järjestystä, joka onkin siinä järjellisintä. Yhden seikan nämä numerot ihan selvästi todistavat, nimittäin, että useiden kansakoulun-opettajain palkat ovat liian vähäisiä. Soisimme senkin vuoksi tämän kirjan paljon leviävän, jotta ne kunnat, jotka liian huonosti opettajiansa palkkaavat, edes vertaamalla huomaisivat tämän korjattavan kohdan.


Yrjö Koskinen.




Kirjallinen Kuukauslehti 11/1880.

Godenhjelm David Copperfieldistä

David Copperfield nuoremman Elämänkertomus ja Kokemukset Charles Dickensiltä. Englannin kielestä suomentanut Waldemar Churberg. Edellinen ja jälkimäinen osa. (W. Churbergin Romani-kirjasto. Suomennoksia ulkomaan klassillisesta kaunokirjallisuudesta. Ensimäinen vuosikerta.) Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1879 ja 1880. — 525 + 498 sivv. isoa 12:o 3 nioksessa. Hinta 15 m.


"W. Churberg'in Romani-kirjasto", jonka ensimäinen vuosikerta sisältää Ch. Dickens'in David Copperfield'in, on oikeastaan jatkoa "Uuteen Romani-jaksoon", joka, niin-ikään hra Churbergin johdon alla, on tarjonnut Suomen lukijakunnalle monta ansiokasta suomennosta romaani- ja novelli-kirjallisuuden alalta. Julkaistiinpa jo Uudessa Romanijaksossa muutamia nyky-ajan parhaanlaatuisia teoksia: Jókain, Pushkinin, Dickens'in y. m.; mutta Romanikirjaston varsinaiseksi tehtäväksi on asetettu tällaisten mallikkaiden teosten suomentaminen. David Copperfield on juuri omansa aloittamaan tämmöistä muhkeata suomennosten sarjaa ja sen valitseminen on katsottava hyväksi enteeksi siitä suunnasta, jota Romani-kirjasto vast'edes on noudattava. Sen ilmestyminen on monessa suhteessa merkillinen tapaus kirjallisuudessamme. Meidän kielellemme ei ole tähän asti käännetty muuta kuin noin viisi, kuusi lyhyttä jutelmaa sen mainiolta tekijältä; hänen suurista romaaneistaan on tämä ensimäinen, joka on saatu suomennetuksi. Että David Copperfield sen lisäksi on Dickens'in paraita ja enimmin suosittuja romaaneja, ei tarvitse erittäin muistuttaa. Paitsi sitä on tämä kirja kooltansa lavein kaunokirjallinen tuote, mikä tähän asti on ilmestynyt suomenkielellä.

David Copperfield'in runollisia ansioita on tarpeeton laajalta selittää; joka sen on lukenut, tietää, kuinka sen kuvaelmat unohtumattomina painuvat lukijan mieleen, kuinka suuren runsauden mitä omituisimpia ja samalla luonnonmukaisimpia ihmis-olentoja se loitsii silmiemme eteen, millä taidolla ja sielutieteellisellä älyllä kaikki luonteet ovat kuvatut ja mikä todellinen humori ja samalla syvä tunteellisuus asuu kaikissa näissä kuvaelmissa. Dickensin kirjoitustavan omituisuus on niinikään tunnettu. Se ei ole tuota nimen-omaan "klassillista" esitystapaa, joka, liikoja sanoja käyttämättä, pontevilla lauseilla ja enimmiten yleisillä piirteillä asettaa ihmiset ja tapaukset tarkasti muodostettuina, veistotaiteen tavalla, henkisen silmämme eteen. Se on päinvastoin maalaustaiteen kaltainen; erityispiirteiden kokoilemisella ja milloin mistäkin otetuilla vertauksilla antaa se kuvaukselle omituisen värityksen ja saattaa lukijaa siihen mielialaan, jota kertoilija tahtoo hänessä synnyttää. Tämän esitystavan kääntäminen toiselle kielelle on monessa kohden paljoa vaikeampi kuin edellisen. Tuossa tarkassa, veistokuvantapaisessa esityksessä jokainen poikkeus alkuteoksen sanoista ja lausetavasta saattaa olla haitaksi käännöksen taiteellisuudelle ja suurin vaikeus on täysin vastaavien, ytimekkäiden sanojen löytäminen; vaan jos tämä onnistuu, muodostuu käännös melkein itsestään sujuvaksi ja voimalliseksi. Toisin on jälkimäisen kirjoitustavan laita; se kulkee monta vertaa mutkalliserapia polkuja; sanojen ja lauseiden valitseminen on satunnaisempi, oikullisempi; siinä ilmaantuu siis enemmän sitä, mitä kussakin kielessä ja eri henkilöin puhetavassa on satunnaista, tavallisista säännöistä poikkeavaa. Saadaksensa semmoista käännöstä, joka on luonteva ja herättää lukijassa samoja tunteita ja ajatuksia kuin alkuteos, täytyy kääntäjän siis paljoa suuremmassa määrässä kuin muutoin tehdä omantakeista työtä, mukaellen oraalla kielellään originaalin omituisia lauseparsia ja esitysmuotoa. Tämä vaatii johonkin määrin itsenäistä kuvausvoimaa, joka, tarkasti tajuten kirjailijan mielialaa ja tarkoitusta, osaa niille luoda toisen, vaan kuitenkin yhtäläisen ulkomuodon.

Nämä seikat tulee mielessä pitää, kun ryhtyy puheena olevan suomennoksen arvostelemiseen. Hra Churberg on ennen osoittanut olevansa taitava kääntäjä, joka on laskenut vaan huolellisesti sepitettyä työtä pajastansa. Tämäkin suomennos on tarkkuudella suoritettu teos, jolla on monta ansiota. Vasta lausuttujen mietteiden johdosta tahtoisimme kuitenkin tuoda esiin erään muistutuksen, joka enemmin koskee itse suomentamis-tapaa, kuin niitä yksityiskohtia, joita seuraavassa joudumme mainitsemaan. Tuota yllämainittua käännöksen itsenäisyyttä kaipaamme monessa paikoin; suomentaja olisi ylipäänsä saanut enemmän käyttää sitä vapautta, johon alkuteoksen esitystapa häntä oikeuttaa. Ottakaamme pari esimerkkiä. Jos Miss Trotwood asunnostaanleikillisesti käyttää nimitystä "bandbox", niin tämä saattaa olla aivan luonnollista englanninkielellä; mutta kun hän suomeksi puhuu "hatturasiastaan" (II osa, siv. 218), täytyy meidän kummastella, kuinka juuri tämä sana on joutunut hänen mieleensä. Minkätähden juuri hatturasia? Jollei suomeksi keksi mitään tähän vivahtavaa soveliasta sanaa, saisi siihen panna minkä muun sanan hyvänsä, joka asuntoa merkitsee, vaikkei sillä olisikkaan mitään yhteyttä rasian kanssa, jos se vaan tässä tilassa on luonnollinen. — Jokseenkin väkinäinen metafora on mielestämme "rakennusten raadot" (II osa, siv. 265), vaikka sanasta sanaan oikein käännetty ("carcases of houses"). Suomenkieli vaatisi vähän lievempää vertaussanaa, esim. hylky; eipä tässä kohden menisikkään mitään mehua hukkaan, jos sanoisikin suorastaan: rakennusten pirstat tai jäännökset. — Nämä ovat vähäpätöisiä muistutuksia, mutta osoittanevat kumminkin, mitä tarkoitamme.

Huomioon otettava asia on muiden ohessa Englannin ja Suomen kielten lauseopillinen erilaisuus. Edellinen suosii yleensä pitkiä lausejaksoja, joissa on paljon toisiinsa kietouneita syrjälauseita; näiden lausejaksojen jakamisella saataisiin suomennos usein paljoa luontevammaksi, erittäinkin niissä kohdin, missä useat että-konjunktionilla tai relativi-pronomenillaalkavat lauseet synnyttävät tautologiaa. Katsottakoon esim. II osan sivulla 257 lauseistoa: "Jos tämän menetyksen kautta" j. n. e., jossa kolme relativi-lausetta tulee perätysten. — Kielten eri luonne tekee muutoin, että Englannin kielestä käännettäissä suomalaiset lauseet helposti pitenevät; sentähden ei tarvitsisi turhasta sananmukaisuuden harrastuksesta niitä suotta venyttää. Niin esm. "pedon-käpälän kaltaiset hansikkaat kädessä" on tosin oikea, vaan jotenkin pitkäpiimäinen suomennos sanoista "in very paws of gloves"; kankeuden välttämiseksi olisi vähän vapaampi käännös parempi. Samaten voisi lauseesta: "Joka tuotti häväistystä talomme edustan puutarhalle" (II o., s. 219), sana "edustan" vahingotta jäädä pois. Tällainen pitkäpiimäisyys on varsinkin sopimaton noissa kohteliaisuuden lauseissa, jotka seura-elämässä kulkevat suusta suuhun keveän vaihtorahan tavalla, esm. "kuinka voitte? toivon, että voitie hyvin!" Ehkä sopisi paremmin sanoa: — — toivon, hyvin! tai: hyvin, minä toivon!

Varsinaisia erehdyksiä käännöksessä ei tavattane aivan monta. Sivulla 265 toisessa osassa sanotaan: "Sakea viemäri purkasi riitaansa vankihuoneen valleille". Englantilaisessa tekstissä on "walls"; se tarkoittaa tässä nähtävästi seiniä eikä valleja, joka merkitys tuskin lienee "wall" sanalla. — Sukunimistä päättäen luulisimme vanhemman David Copperfield'in pikemmin olleen Miss Betsey Trotwood'in sisarenpojan kuin hänen veljensä pojan. Sivulla 359 edellisessä osassa on sana "setä" epähuomiosta pujahtanut "enon" sijaan, kun on puhe Emily'n enosta, Mr. Peggotty'sta. — Painovirheitä ovat tietystiI osassa siv. 35: "muita sellaisia kaluja, joita pidettiin istuimina ja lisäsivät tuolien lukua" (= ja jotka lisäsivät) sekä II osassa siv. 197: "ilman kaksi puoluetta" (= kahta p.).

Lopuksi pyydämme saada sulkea Romanikirjaston" lukijakunnan suosioon, toivottaen sille onnellista jatkaantumista.


B. F. Godenhjelm.





Kirjallinen Kuuskauslehti 11/1880.

— Viipurin Työväenteatteri. Ensi viikolla esitetään Kasimir Leinon — Helsingin Kansallisteatterissa menestyksellä näytelty — "Lehtolapsi". Ennen joulua tulee Työväen teatterin yleisölle tilaisuus nähdä Conan Doylin oma dramatiseeraus "Sherlock Holmes", jonka teatteri — suurilla kustannuksilla — on onnistunut saamaan. Tahdomme muistuttaa ettei tämä ole sama kappale kun Viipurin esikaupungissa näytellään, ei saksalainen mukaelma joka löytyy painettuna, vaan Conan Doulin alkuperäinen teos. Toivomme että yleisö pitää näitä näytäntöjä mielessään.

— Talikkalan V. P. K. Näytelmäseura näytteli viime lauvantaina ensi kerran Ferdinand Bonn'in kirjoittaman nelinäytöksisen salapoliisikomedian Sherlock Holmes. Kappaleessa esitetään Lontoossa tapahtuvia salapoliisin seikkailuja. Sherlock Holmes on etevyydestään kuuluisa salapoliisi. Niin salaperäistä asiaa ei tapahtunut, josta hänen terävä järkensä ei saisi selville rikollisia. Lontoossa on kuollut eräs miljonääri mies nimeltä Kotagan ja hänen testamenttinsa on hävinnyt. Ei kukaan voi vähääkään aavistaa mihin testamentti on joutunut paitsi Sherlock Holmes. Hän kutsuu luokseen Kotagan lesken ja ilmoittaa hänelle, ettei kukaan muu kuin tohtori Mors, joka hoiti sairasta Kotagaa, ole voinut ryöstää testamenttia. Sherlock Holmes päättää ottaa asiasta selvän ja tutkia tohtori Morsin jälkiä. Mors taasen tuntee hymin Sherlock Holmesin etevyyden ja päättää tappaa hänet, ettei asia tulisi ilmi. Yritys ei kuitenkaan onnistunut ja niin alkavat viisas tohtori Mors ja etevä salapoliisi Shcrleck Holmes kamppailla keskenään  elämästä ja kuolemasta. Testamentilla ei olisi ollut mitään arvoa ilman Kotagan leskeä, sillä hän oli omaisuuden perijä ja siksi Mors päättää hankkia hänen suosionsa ja uskottelee leskelle että Sherlock Holmes on suuri huijari ja katsoo omaa etuaan. Se keino tepsikin alussa, mutta Sherlock Holmes, joka oli salapoliisina vaan sentähden, että totuus saataisiin julkisuuteen eikä syyttömäin tarvitseisi joutua kärsimään ja sitäpaitsi oli hän rakastunut rouva Kotagaan ja pani nyt kaiken viisautensa sekä kekseliäisyytensä alttiiksi onnistuen viimein voittamaan takaisin rouva Kotagan suosion ja monien seikkailujen jälkeen vangitsi tohtori Morsin. Testamentti joutui viimein oikealle omistajalleen. Siinä lyhykäisyydessään kappaleen sisältö.

Pääosaa Sherlock Holmesia esitti Riku Vuolio. Ensi näytöksessä oli hänen äänensä kovin yksitoikkoinen, mutta sitten vähitellen esitti hän salapoliisin osan tyydyttävästi. Frans Veijo tohtori Morssina oli hyvin harkinnut osansa. Hän sai hyvin sattuvasti esille sen inhoittavan ryöstämishalun, johon tohtori Mors oli päämääränsä kohdistanut. Hyvin oli hän maskeerattu, joten sekin vaikutti edullisesti. Eevi Vuolio Lady Kalogana oli heikonlainen. Hän puhuu niin hiljaan ja sukkelaan, ettei väliin saa ensinkään sanoista selvää. Kaarlo Kuusela Kuor Aku Kellari Smallweed kumpikin poliisi tarkastajia olivat paikallaan. Ida Pakarinen rouva Cheasena oli tällä kertaa onnistuneempi kuin esim. Elävissä kuvissa. Lulu Saari katupoikana oli kiitosta ansaitseva. Riku Kellari Fobsina oli paikallaan. Toiset osat ovat vähemmin huomattavia. Kehoitan Talikkalaisia tutustumaan kappaleeseen.



L. H.






Työ n:o 268 19.11.1907.

Eilen illalla oli Ruotsalaisessa kansanteaatterissa Arkaadiassa jälleen premiääri, jolloi esitettiin Conan Doylen ja W. Gilletin 5-näytöksinen näytelmä Sherlock Holmes. Mainittu näytelmä on tehnyt riemukulkunsa kaikilla maailman huomattavimmilla näyttämöillä. Lontoossa on se esitetty tuhatkunta kertaa, Tukholmassa näytteli sitä viime keväänä kolme teaatteria samalla kertaa ja nyt menee se parhaillaan Norjassa Kristiaanian Centralteaatterissa. Kaikkialla on se saavuttanut yleisön suosion ja näytti se eilen illalla valloittaneen täkäläisenkin yleisön. Sherlock Holmes on saanut nimensä Conan Doylen rikosromaaneista tunnetusta yksityissalapoliisista, joka niinhyvin romaaneissa kuin tässä näytelmässäkin on kuvattu alansa yli-ihmiseksi. Kappaleen toiminta on rikoksia, rikoksien-ilmisaamisia ja rangaistukseen saattamisia. Eräs järjestynyt roistojoukkue, jolla on omat konttoorinsa ja agenttinsa, on saanut haltuunsa erään kirjepakan jonka avulla se aikoo kiristää paljon rahoja ja tämän joukkueen kytkemisen ja kirjeitten saattamisen oikealle omistajalleen on Sherlock Holmesin työ. Sen tekee hän uskomattoman kekseliäästi pelastaen itsensä kylmäverisyydellään mitä vaarallisimmista asemista. Kappaleen henkilöt ovat hyviä ja huonoja ihmisiä. Hyvät tulevat palkituiksi ja huonot saavat rangaistuksen.

Romaanin muodosteleminen näytelmäksi on onnistunut kelpo lailla. Jännittävä kohtaus seuraa toistaan ensimäisestä saakka joten katsoja koko ajan saa jännityksellä odottaa mitä seuraava silmänräpäys mukanaan tuo. Ja helpotuksen huokaus pääsee kun lopussa kaikki saa onnellisen ratkaisun.

Kappaleen menestys riippuu melkein kokonaan pää-osan esittäjästä ja sanokaamme heti, että herra Larsson Sherlock Holmesina todellakin voitti oman itsensä. Hänen esityksensä oli läpeensä nerokasta samalla kun se oli tyyntä ja huolekasta, Rouva Nygren suoritti tehtävänsä Alice Faulknerina tunnustusta ansaitsevasti ja rouva Roini monivaiheisen Magda Larrabeen osan tositaiteellisesti. Hänellä on halua ja kykyä syventyä yksityskohtiinkin ja löytää oikea sävel esitettävälleen. Herra Wohlström ei pilaa mitään osaa ja hänen eileinen varastyyppinsä oli mainio. Herra Svenssonin Larrabee oli paljoa onnistuneempi kuin hänen Jaakko suutarinsa Jeppe Niilonpojassa joskaan hän ei vielä tässäkään täydellinen ole. Varasprofessorin osan esitti herra Troupp mukiinmenevästi. Herra Böök onnistui huonosti tohtorin osassaan eikä siihen ollut ainoana syynä hänen virheellinen lausumisensa. Toiset osat olivat vähäpätöisempiä ja esitettiin ne tyydyttävästi.

Näyttämöllepano oli suoritettu suurella huolella.


— te.





Suomen Kansa n:o 234 10.10.1902.