Fjodor Dostojevski - Onnettomien joulu

Onnettomien joulu

Kirjoittanut M. Dostojevski.

Oletko koskaan joulun lähestyessä, kun on oikein kova pakkanen, huomannut pieniä kerjääviä lapsia kaduilla? Heidän vaatteensa ovat yhtä ohuet kuin sydänkesällä, mutta kaulansa ympäri ovat he kietoneet vanhan liinan; he seuraavat sinua yhtenään toistaen heille opetettuja kerjuu-sanoja. Mutta sinunkin on kylmä, haluat palata kotiisi, lämpimiin huoneisiisi; saatatpa suuttua kin pienille, kintereillesi pyrkiville kerjäläisraukoille.

Kerronpa sinulle tuollaisesta lapsesta. Hän ei kuulunut niihin, jotka vartavasten asetetaan kaduille kerjäämään; ah ei! pikku mies oli siihen vielä liian nuori, noin kuusivuotias! Sinä aamuna oli hän herännvt aikaisin matalassa, kylmässä maakerroksessa. Hänen vaatteensa olivat ohuet ja hänen hampaansa kalisivat kylmästä. Hän oli istuutunut nurkassa olevaan suureen, tyhjään tavaralaatikkoon ja huvittelihe katselemalla hengityksestään syntynyttä höyryä, joka aina pienien väli-aikojen perästä selvästi erottautui hänen suustaan.

Pikku miehen oli nälkä, ja tunnit kuluivat kenenkään ilmaantumatta antamaan hänelle, mitä hän olisi tarvinnut. Vähän väliä juoksi hän puupenkin luo, jolla hänen sairas äitinsä makasi. Penkkiä peittivät vanhuuttaan litistyneet tahmaiset oljet; tyynyn asemasta oli vaimo-raukan pään alla pienoinen vaatemytty. Mikä kova kohtalo oli hänet tänne viskannut lapsineen? Hän oli luultavasti tullut jostakin maalaiskylästä työn- ja leivänhakuun ... Mutta yht'äkkiä hän oh sairastunut, ankarasti sairastunut ja oli nyt kuolemaisillaan.

Tänään oli joulu; kaikkialla juhlittiin; maakerroksenkin kaikki muut asukkaat olivat lähteneet ulos. Eräässä etäisessä nurkassa vain makasi vanha kahdeksankymmenvuotias vaimo. Nuoruutensa päivinä oli hän ollut lastenhoitajana; mutta nyt elämänsä loppuun ehdittyään oli hän yksinäinen ja hyljätty. Häntä vaivasi mitä kauhein luuvalo eikä hän tehnyt muuta kuin valitti toruen ja sättien lapsiraukkaa tämän vähänkin häntä lähestyessä; mutta pienokainen koettikin huolellisesti pysytellä tarpeellisen välimatkan päässä.

Lapsen oli onnistunut hankkia itselleen juotavaa, mutta mistään ei hän voinut löytää leivänmurustakaan. Jäyhä edelleen hän vähän väliä juoksi kurjalla sijallaan viruvan äidin luo koettaen saada häntä heräämään.

Yö, joka tänä talvipäivänä on niin lyhyen hetken poissa, oli jo aikoja sitten saapunut, ja lapsi tunsi pelkoa ja tuskaa. Ei valon tuikkuakaan ... Hän hyväili pienellä kädellään äidin kasvoja ihmetellen, ettei tämä hievahtanutkaan ja että hän oli yhtä kylmä kuin isäkin oli ollut. »Voi, kuinka täällä on kylmä», ajatteli hän vieden kätensä kuolleen äidin olkapäälle ... Hän puhalsi pieniin sormiinsa lämmittääkseen niitä; sitten hän sattumalta huomasi lakkinsa vuoteella, pisti sen päähänsä ja lähti pimeässä haparoimaan ulos. Hän olisi mielellään lähtenyt jo ennemminkin, mutta oli peljännyt naapurin koiraa, joka koko päivän oli ulvonut rappukäytävässä. Mutta nyt oli koira vihdoinkin lähtenyt pois; pikku mies pujottelihe taitavasti kadulle.

Oi, kuinka kaupunki oli kaunis! Hän ei ollut milloinkaan lyhyenä elinaikanaan nähnyt sellaista.- Yö siinä kylässä, josta hän oli tullut, oli ollut musta kuin uuni ... ja koko kadulla ei ollut kuin yksi ainoa lyhty! Pienten mataloitten talojen akkunat olivat hyvissä ajoin suletut puisilla luukuilla. Ja yön saavuttua ei ainotakaan elävää sielua liikkunut ulkona, jokainen vetäytyi omaan soppeensa; vain koirat kokoontuivat tusinoittain, ei, sadottain ja ulvoivat ja haukkuivat pitkin yötä. Mutta sensijaan vallitsi suljetuissa pikku taloissa suloinen lämpö ja siellä hän sai syödäkin. Jotavastoin täällä ...

Oi, jospa hänellä olisi edes pienoinen leivänsyrjä nälän viihdykkeeksi!

Mikä liike ja hälinä! Kuinka paljon valoa ja ihmisiä, hevosia ja ajopelejä! Ja miten kylmä on! Hevosten sieramista pursuava sakea höyry jäätyy huurteeksi niitten suitsilappuihin. Kavioista sinkoo jäätä ja lunta ja kivikatu kajahtelee niitten kapseesta. Kiireiset ohikulkijat töykkivät ja sysivät toisiaan.

Oi, kuinka hän himoitsee leivänpalaa! Ja yht'äkkiä tuntee hän pakkasen purevan sormiaan.

Nopeasti toinen katu. Miten leveä se on! Ja miten helposti hän joutuisi hevosten jalkoihin, jos ei olisi varovainen... Ja tuo ihmisjoukon alituinen liikehtiminen, taukoamaton hälinä, valomeri! Oi, mikä valomeri! Ja ... mikä tuolla? Katsohan tuota suurta ikkunaa! Ikkunasta näkyy huone, huoneessa on puu; puu, jonka latva ulottuu kattoon saakka, kimalteleva joulupuu, johon on siroteltu hopea- ja kultatähtiä; puun ympärillä nukkeja, pieniä hevosia ja kaikenkaltaisia leikkikaluja. Kauniisti puettuja, puhtaita lapsia juoksentelee edestakaisin huoneissa. He nauravat, leikkivät, ja oi! he syövät! He tanssivatkin, pieni suloinen tyttö ... oi, kuinka kaunis pieni tyttö! tanssii pienen pojan kanssa akkunan läpi kuuluvan soiton tahdissa.

Pieni poika jää siihen silmät suurina katselemaan ja ihmettelemään; tuollaista ei hän ole milloinkaan ennen nähnyt ja hän nauraa toisten iloa.

Mutta pian alkaa pakkanen kipristellä hänen pieniä jalkojaankin; hänen sinertävät, kangistuneet sormensa käyvät yhä kipeämmiksi .. Yht'äkkiä alkaa lapsi katkerasti itkeä ja pakenee kiireimmän kautta.

Toisesta akkunasta hän näkee kauniilla joulupuilla koristettuun kauppaan. Myymäpöydällä on kaikenkaltaisia kaakkuja: mantelikaakkuja, ruskeita ja keltaisia kaakkuja sekä suuri joukko muita makeisia. Neljä hyvin puettua naista jakelee kaakkuja kaikille siellä oleville ihmisille. Yhtenään ovi avautuu ja sulkeutuu, kauniita naisia ja herroja astuu myymälään. Pienokainenkin pujottelehtii ovelle, avaa sen ja astuu sisään. Oi, kuinka kaikki rupeavat hänelle huutamaan, viittomaan käsillään, että hän poistuisi. Muuan nainen lähestyy häntä nopeasti, solauttaa hänen käteensä rahan ja avaa hänelle oven.

Kauhuissaan syöksyy hän ulos. Ja pieni raha liukuu hänen kädestään kadulle. Ymmärräthän, etteivät hänen pienet, kohmeiset sormensa kyenneet sitä kyllin tiukasti pitämään.

Nopeasti, niin nopeasti kuin hänen pienet, kipeät jalkansa sallivat, alkaa hän juosta; minne, ei itsekään tiedä. Hän juoksee juoksemistaan puhaltaen sormiinsa.

Mutta mitä tuossa on? Suuri ihmisjoukko pyrkii ja tunkee katselemaan erästä myymälän ikkunaa. Siellä on kolme kauniisiin punaisiin ja viheriäisiin vaatteisiin puettua nukkea, ne ovat aivankuin pieniä, eläviä ihmisiä. Suurin, pojan vaatteisiin puettu, istuu tuolilla; hän liikuttaa kättään oikealta vasemmalle ja soittaa kelloa; toiset kaksi soittavat viulua; he huojuttavat päätään soiton tahdissa ja katselevat toinen toisiaan. Heidän huulensa liikkuvat, he puhuvat! Tosiaankin he puhuvat, mutta ei niin kovalla äänellä, että se saattaisi kuulua ikkunan taakse.

Pienokainen luulee niitä ensi alussa oikeiksi luuta ja lihaa oleviksi ihmisiksi; kun hän vihdoin huomaa ne vain nukiksi, nauraa hän ihastuksesta. Hän ei ole milloinkaan nähnyt sellaisia nukkeja! Kuitenkin tekisi hänen mieli itkeä, sillä hän on sairas, hänen on vilu ja nälkä; mutta nähdessään hullunkuriset, pienet nuket, täytyy hänen nauraa.

Yht'äkkiä hän tuntee jonkun tarttuvan nuttuunsa. Hän kääntyy: suuri pojanvetkale antaa hänelle aimo iskun päähän, sieppaa hänen lakkinsa ja työntää hänet kumoon. Kohtauksen näkijät huudahtavat: toiset pelosta, toiset suuttumuksesta. Pieni raukka tuntee sydämensä kouristuvan kauhusta, hän nousee nopeasti ja alkaa juosta, juosta minne ei itsekään tiedä. Vihdoin hän saapuu autiolle paikalle ja huomaten siellä halkopinoja, päättää paeta sellaisen taakse.

»Täällä on pimeä», hän ajattelee. »Täältä ei kukaan minua löydä.» Hän kyykistyy ja tekeytyy hyvin pieneksi uskaltamatta tuskin hengittääkään. Äkkiä häneen hiipii kuvaamaton hyvän tuntemus; hänen on lämmin, hän ei enää tunne väsymystä; hänen pienet jalkansa, hänen pienet kätensä eivät enää ole kipeitä ja koko hänen ruumistaan kietoo suloinen lämpö ikäänkuin hän istuisi hehkuvan uunin ääressä ... Sitten hänen on uudelleen kylmä ja hampaat kalisevat. Mikään ei häntä hämmästytä: hän on nukahtanut ja herää säpsähtäen.

»Tässä kelpaa hieman nukahtaa», hän ajattelee. Minäpä nukun hetkisen ja lähden sitten uudelleen katselemaan nukkeja.» Ja nähdessään unissaan nuket alkaa hän nauraa. Kuinka ne ovatkaan somia ja vikkelöitä! Ja niitten iloisesti soittaessa viulua, laulaa äiti kehtolaulua.

»Äiti, minä nukun. Oi! Tässä on niin hyvä nukkua!» Sitten kuiskaa suloinen ääni hänen korvaansa: »Tulkaa, lapset! Tulkaa joulukuuselle!» Äitikö se kutsuu? Ei, ei se ole äiti. Joku kumartuu hänen puoleensa pimeässä nostaen hänet syliinsä ... Mikä kirkkaus häntä äkkiä ympäröi! Oi, kuinka kaunis joulupuu! .... Mutta ei eihän se ole joulupuu. Hän ei ole koskaan nähnyt sellaista joulupuuta. Kaikki siinä välkkyjä ja kimmeltää ja sen ympärillä on paljon nukkeja .... Mutta eiväthän ne ole nukkeja. Pieniä kirkaspukuisia tyttöjä ne ovat ja somia pikku poikia. He juoksevat häntä vastaan ... Heillä on siivet! He suutelevat ja syleilevät häntä. Ja tuolla hänen oma äitinsä iloisesti hymyilee. »Äiti, äiti! Kuinka täällä on kaunista!» Ja uudelleen suutelevat kauniit lapset häntä, ja hän kertoo heille myymälän akkunan elävistä nukeista.

»Keitä te oikein olette?» kysyy lapsi hymyillen ja vastaten heidän hyväilyihinsä.

»Tänään on joulu», he vastaavat.

Ja hän näkee unta, että he kaikki ovat olleet hänen kaltaisiaan pieniä lapsia. Muutamat heistä olivat kuolleet viluun, muutamat nälkään, muutamia oli liian usein lyöty tai ei heitä ollut kukaan hoitanut heidän sairaana ollessaan. Mutta nyt olivat kaikki tuossa hänen ympärillään iloisina ja onnellisina ... Heidän äitinsä ovat tuolla; he tuntevat lapsensa, juoksevat iloisesti heitä vastaan suudellen heitä ja kuiskaten heille, ettei enää koskaan tarvinnut itkeä, kun täällä oli kaikki niin hyvin .... Seuraavan päivän aamulla palvelijat löysivät halkopinon takaa pienen, kuoliaaksi paleltuneen lapsen ruumiin.




Nuori Voima 16-18/1909

Jouluaatto Islannissa.

(Suomennos U. A:lle).

Löytyneeköhän mitään kammottavampaa luonnossa kuin aito iislantilainen lumimyrsky keskitalven aikaan korkealla tunturilla! Tuimana temmeltää lumi hurjassa, mahtavassa piiritanssissa, raivoisan tuulen takaa ajamana. Ukkosen kaltainen jyrinä kuuluu syvissä tunturirotkoissa. Kuni villit pedot raivoovat tuulet ahtaissa halkeamissa ja aika-ajoin kuulee kaukaa huokauksia särkyneitä, niin oudon raskaita.

Hetkisen levähtää myrsky alkaakseen kohta taas uudelleen kiehua. Tämä hetkinen hiljaisuus on kammottava. On kuni tunturit kaikki vavahtaisivat kolkon kuoleman pelossa.

Tuolla mies ojan kahta hevosta. Hiukset ja parta jäässä. Silmät tuijottivat terävästi huurteisten silmäripsien takaa. Syvässä, pehmeässä lumessa pääsee hän vain vaivoin eteenpäin. Hevoset vajoavat yhä syvemmälle kinokseen raskaine kuormineen: joulupostineen. Koko viime kuukauden posti läheltä ja kaukaa, tervehdys ystäviltä ja sukulaisilta, tervehdys aaltoilemasta elämästä ulkona maailmassa kaukaiseen kylään talven pitkässä yksinäisyydessä.

Äkkiä pysähtyvät hevoset, vielä pari ponnistusta, sitten lyyhistyvät ne kokoon. Voimat eivät riitä lumimeren aaltoja vastustamaan. Postimies seisoo neuvotonna. Levottomasti harhailee katse sinne tänne. Lempeästi ja hellin käsin silittää hän hevoisiaan, sulattaa jään ja lumen niiden silmiltä ja kotvan houkuteltuaan, saa hän ne jälleen eteenpäin pyrkimään.

Matka on vielä pitkä ja päivä niin lyhyt.

Myrsky raivoaa yhä hurjemmin, on vaikea pitää tien suuntaa selvillä. Vuolas virta kulkee kulkuaan lähiseudusta alhaalla syvyydessä, äkkijyrkät kallioseinät molemmin puolin. Harhaan voisi mennä ja syöksyä syvyyteen. Niinhän on monen käynyt. Postimies ei ole saapunut kylään. Kauan on turhaan etsitty. Keväällä vasta lumen sulaessa löydettiin mies, kaksi hevosta ja neljä matkakirstua jään alta jostain tunturirotkosta. Se näky kertoo selvin piirtein oman lyhyen kertomuksensa. Taikka hevoset nääntyvät matkalla. Silloin postimiehen täytyy panna tärkein posti selkälaukkuunsa, sitoa sukset jalkaan, kirstut lujasti yhteen, jättää ne ja hevoset tunturille ja koettaa yksin umpimähkään jatkaa, yksin pimeässä ja lumituiskussa tunturilla, missä kammottavat rotkot ja koleat kuilut uhkaavat.

On raskas hetki se, jolloin iislantilaisen postimiehen täytyy jättää hevosensa tunturille tuimaan lumituiskuun. Nuo viisaat, uskolliset toverit ovat tulleet hänen parhaiksi ystävikseen hänen pitkillä vaarallisilla matkoillaan. Usein ne ovat pelastaneet hänen henkensä kylmissä vuolaissa virroissa, jotka saavat alkunsa ikuisista jäätiköistä, luikertelevat päivän siellä, toisen täällä ja joiden kulkua sentähden on mahdoton tietää. Hevosiin yksin on silloin turvauduttava ia nuo pienet iislantilaiset hevoset suorittavatkin usein tehtävänsä hämmästyttävällä voimalla ja varmuudella. Ne löytävät tien kylään, postimiehen kauan taisteltua kovaa taistelua luonnon hirmuvaltaa vastaan, hänen harhailtuaan autioilla tuntureilla. Siksi on niin vaikea erota hevosista. Ehkei näe mitä enää. Lumimyrsky voi raivota vuorokausia ja vajottaa nuo uskolliset eläimet metrin paksuisen lumipeiton alle. Keväällä ne kenties sieltä löydetään – – –

Mutta jos postimies sattuu näkemään hämärintäkin valoa kaukaa, silloin matka kyllä käy, joskin sitä vielä pitkälti jatkuu. Keskiyön aikaan voi hän olla kotona. Levähdetään hetkinen jossain suojapaikassa, hevoset ruokitaan, sitten kiirehditään reippaasti eteenpäin.


*

Tuolla alhaalla kylässä on koko päivän oltu jännityksessä. Onhan jouluaatto. Lumituisku on niin sakea, ettei näe talosta toiseen. Naapuri tapaa toisen ulkona pyryilmassa tai jossain myymälässä ja ikäänkuin kesskinäisten sopimuksien mukaan sattuu puhe siihen, missä kunkin ajatukset liikkuvat: Jumala tietänee miten postin tänään käy. Eiköhän vaan jääne tunturille.

Päivä on jo ehtinyt pitkälle. Jokaisessa talossa, pienimmässäkin mökissä on häärätty varhaisimmasta aamusta alkaen. Lapset ovat jo kukin saaneet kynttilänsä, eivätkä tahdo malttaa odottaa pimeän tuloa, jolloin kuusessa sytytetään kynttilät. Kaiken päivää ovat he hääränneet lehtileipiä valmistellen. (Lehtileipä on ohut vehnäjauhoista tehty leipä.) Jännitys kasvaa sitä mukaa kuin joulun ihana juhlallisuus lähenee. Lapset aivan vapisevat odotuksen ilosta. Pari tuntia vain ja he pääsevät lämpimään, suloiseen kylpyyn ja saavat pukeutua uusiin, puhtaisiin vaatteisiin. Kukin saa joululahjansa, joita vanhemmat siskot ja palvelusväki ovat vähitellen valmistelleet lasten tietämättä. Entä tuo makea jouluruoka! Syödään savustettua lihaa ja riekkopaistia ja juodaan — ei väkijuomia — vaan kahvia ja kaakaota kaikenlaisten hyvien leivoksien kanssa.

Ilta lähenee. Isä ja renkipojat, jotka ovat kaiken väitän olleet ulkotöissä, tulevat sisään jäisinä ja lumisina kiireestä kantapäähän. Hevoset ja lehmät ovat saaneet juhlavuotansa nekin ja varpusille tuolla ulkona pakkasessa on annettu heinänsiemeniä, sillä onhan nyt jouluaatto. Kun on pukeuduttu kuiviin vaatteisiin istuudutaan tuvan puolihämärään, pienistä lumisista ikkunoista pyrkii kalpean sinervää valoa sisään. Mutta juhlatunnelma ei ole varjoja vailla. Ei ole ilkeä ilma tähän syynä, onhan sitä ikävää siinäkin, mutta siitä sentään tietää verrattain vähän tässä tuvan lämmössä. Ei — posti ei ole vielä saapunut. Kaikki sitä ajattelevat, vaikkei siitä paljon puhuta. Miehet menevät vähän väliä akkunaan, lämmin henkäys sulattaa siitä jään. Äänettöminä he tuijottavat sakeaan lumituiskuun, pudistavat päätään ja palajavat sinne mistä tulivat. Sitä myöten kuin varjot pirtissä pimenevät, käy keskustelukin vilkkaammaksi. Äiti on päättänyt päivän työt ja tulee keittiöstä muitten seuraan. «Miten kauhea ilma ulkona«, sanoo hän hiljaa, «Jumala varjelkoon niitä, jotka tänään ovat matkalla«. «Ei kukaan tänään tule elävältä tunturilta«,  sanoo isä. »Silloin emme saakaan hauskaa joulua«, sanoo yksi pojista, hän tietää että postia jokainen ajattelee. Hän nousee ja tuijottaa kauan ikkunasta ulos. «Kunhan ei hänen kävisi tänään kuten pohjoismaan postin tässä yhtenä vuonna.«

«Miten sitten«, kysyivät muut yhteen suuhun.

«Niin, se on surullinen tapahtuma, eikä juuri mikään joulukertomus, mutta ehkä toistuu tänään.«

Ja talvi-illan hämärässä hän kertoo:

«Olimme odottaneet postia monta päivää. Mutta lumimyrsky raivosi taukoamatta viikon päivät. Myöhään eräänä iltana tuli postimiehen koira Varma kotiin. Se ulvoi ja koetti saada jonkun mukaansa ulos, mutta tuisku oli tukahuttava, vaikea oli saada askeltakaan otetuksi. Koeteltiin pidättää koiraa sisällä, sille annettiin ruokaa, mutta ei se sitä maistanutkaan. Valitteli vaan ja pyrki ulos ja kun ei ketään kanssaan saanut, meni yksin lumituiskuun ja hävisi. Seuraavana päivänä oli ilma selkeä. Muutamia miehiä meni tunturille postia etsimään. Hevoset löysivät he kalliokielekkeen suojassa elävinä, ja matkakirstut olivat lujasti sidotut kiinni viereiseen kiveen, mutta miestä eivät löytäneet, eivätkä koiraa. Neljätoista päivää etsivät turhaan, sitten lakkasivat. Muita seuraavana yönä näki yksi kyläläisistä unta, että postimies seisoi hänen akkunansa takana ja lauloi laulun siitä, miten hän Troldeharjanteen juurella lepäsi kuolleena, painaen Varma-koiraa kylmää sydäntään vasten. Aamulla muisti mies unensa. Troldeharjanne on monen tunnin matkan päässä siitä paikasta, mistä hevoset oli löydetty, mutta mentiin sentään sinne ja löydettiinkin postimiehen ruumis nojautuneena vasten suurta kiveä, kädet lujasti koiran ympäri kiedottuna. Keväällä nähtiin jäätyneitä askeleita, että postimies oli lähtenyt astumaan sieltä, missä hevoset olivat, mutta eksynyt tieltä ja kulkenut itäänpäin, kunnes oli saapunut Troldeen, joka on alaston vuoriharjanne kaukana autiossa lumitunturiseudussa. Epäilemättä oli hän paikan tuntenut, lähtenyt sieltä kotiinpäin kulkeman, mutta saapunut aina samaan paikkaan, mistä oli lähtenyt. Lopulta oli painautunut istumaan siihen kuollakseni!.«

«Sepä surullinen kertomus«, sanoo isä ja nousee ylös. «Mutta nyt, äiti, täytyy meidän sytyttää kuusi. Emmehän saa unhottaa, että on joulu-aatto.« Pian valaisee tuvan kynttiläin himmeä, salaperäinen valo. Lapset tulevat juhlahuoneeseen ilosta säteilevin silmin, puhdas poskisina, uusiin vaatteisiin puettuina. Isä lukee joulun ilosanoman, alkaa veisuun, johon kaikki yhtyivät. Lasten heleät äänet kohoovat riemuisasti kohti tuvan matalaa kattoa. Joululahjat jaetaan. Kaikkein kasvoilla kuvastuu ilo ja onni. Makea jouluruoka odottaa. Hämyhetken raskas tunnelma on kadonnut. Aljetaan jo tutustua siihen ajatukseen, että posti saataisiin vasta joulun jälkeen.

Äkkiä kuulun kummallinen ääni, kuuluu kuin hätähuuto halki öisen illan. Mutta meidän korvissa soi se niin kauniille, se on postitorvi. Posti tulee, posti tulee, kuluu talosta taloon. Käydään kolkuttamaan naapurin akkunalle. Silmänräpäyksessä on pieni postihuone täpöisen täynnä väkeä ja odotuksen jännityksestä moni unhottaa tuon tavanmukaisen joulutoivotuksen. Mutta sehän onkin tarpeeton: se kuvastuu selvästi jokaisen kasvoilla. Kerran vielä postitorvi soi. Posti on tullut! Sisään hän astuu tuo valkoinen lumiukko jähmettyneenä vakavakatseisena. Monta kättä hänelle ojennetaan tervehdykseksi; tervetullut hän on, sen tietää jokainen. Kysymyksiä satelee: mimmoinen oli ilma, oliko keli tunturilla huono, mitä uutta naapurikylään kuuluu? Postimies kertoo tyyneesti, hätäilemättä, hieman hymyillen: «olihan tuo vähän niin ja näin tänään, mutta onneksi hevoset kestivät.« Hän menee jälleen ulos viedäkseen hevoset talliin. Käsi käy pitkin niiden huurteista pintaa ja ne painavat kylmän päänsä häntä vastaan hiljaa ja äänettöminä, katsellen häntä syvin, väsynein silmin, kuni tahtoisivat ne sanoa: Jumalan kiitos, että olemme kotona.

Nytpä postituvassa on elämää! Jaellaan kirjeitä, sanomia, aikakauslehtiä y. m. jo kiirehditään jälleen joulurauhan, joulukynttiläin ja joulupostin ääreen.





Uusi Aura 28.12.1907.

Ivan Turgenev - Joulutarina

Kaksi tai kolme päivää ennen joulua piti Jumala pidot sinisessä palatsissaan. Kaikki hyveet olivat sinne kutsutut, mutta ainoastaan nais-hyveet. Ei yhtään miestä, ainoastaan naisia. Siellä nähtiin paljon hyveitä yhdessä, suuria ja pieniä. Pienet olivat miellyttävämmät ja somemmat kuin suuret, mutta kaikki näyttivät olevan hyvin tuttuja ja ystävällisiä keskenään. Mutta äkkiä näki Jumala kaksi kaunista naista, jotka eivät toisiansa tunteneet. Jumala vei heidät toistensa luokse ja esitti. — »Hyväntekeväisyys» sanoi hän katsoen toiseen. — »Kiitollisuus», jatkoi hän, osoittaen toista. Molemmat hyveet kummastuivat suuresti. Maailman luomisesta saakka kohtasivat he toisensa ensi kerran.





Aura 13.1.1889.

Hiljan joululahja

(Tosi tapaus).






H—n kaupungissa asui köyhä perhe. Heillä oli monta lasta, ja Hilja niminen käy usein leikkimässä eräässä säätyläis-perheessä. Loppiais-aattona viime jouluna leikkivät lapset taas joulukuusen ympärillä, siellä oli pikku Hiljakin mukana. Kun lapset olivat kotvasen leikkineet, alkoi äiti jaella makeisia kullekin. Kuusessa oli muun muassa semmoisiakin sokurileivospalloja, joiden sisälle oli kätkettynä kaikenlaisia pikku esineitä, ja kun niitä oli juuri niin monta kuin lapsiakin, sai kukin yhden. Lapset aukoivat niitä ja löysivät niistä mikä sormuksen, mikä rintaneulan, pienen kukon y. m. hauskoja esineitä. Mutta Hilja muisti siskojaan kotona ja kätki pallon hameensa taskuun.

Hetkisen vielä leikittyään, täytyi lasten mennä nukkumaan, jolloin pikku Hiljakin pääsi kotiinsa. Kotiin tultua kuuli Hilja äitinsä valittavan, ett'ei ollut leipää kotona, eikä isäkään vielä ollut kotiin saapunut, jolloin lasten täytyi ilman illallista mennä levolle. Silloin otti Hilja namuspallon taskustaan ja jakoi sen siskoilleen. Ja arvatkaapas mitä silloin pallon sisältä löytyi — 25 pennin hopea-raha. Äiti, äiti, huusi pikku Hilja, minulla on rahaa, nyt voimme ostaa leipää!

Ensin Hiljan äiti ei oikeen tahtonut uskoa tuota, mutta kun hän näki rahan Hiljan kädessä, ei hän kylliksi voinut ihmetellä tätä omituista sattumaa. Sillä välin riensi pikku Hilja, kirkkaasti kimalteleva hopea-raha kädessä, lähimmäiseen puotiin leipää ostamaan, tuntien sydämmessään sanomatonta iloa ja riemua ja kiittäen Jumalaa tuosta odottamattomasta joululahjasta.


Tyynelän tyttö.





Koulu-toveri 11-12/1901

Joulukirkossa

Tuulispää 49-51/1906.

Anatole France - Onnea tuottava almu

Onnea tuottava almu

Kirjoittanut Anatole France

Raatajan Jouluun Ranskankielestä mukaellen suomennettu

HARTEUR, «Uuden Vuosisadan» poliittinen ja kirjallinen toimittaja, oli ottanut minut vastaan työhuoneessaan, ja vajonneena kirjotustuoliinsa puhui hän minulle tähän tapaan:

— Hyvä Marteau, kirjoittakaahan kertomus «Uuden Vuosisadan« uudenvuoden numeroon. Kolmesataa riviä, jotakin suoraan elämästä otettua, mukana ylhäisyyden tuoksua kaiken sen johdosta.

Vastasin hänelle, etten ollut hyvä, en ainakaan siinä mielessä kuin hän tarkoitti, mutta että kyllä kernaasti kirjoittaisin kertomuksen.

— Tahtoisin, sanoi hän, että se kuuluisi «Kertomus rikkaista.«

— Ja minä tahtoisin paljon mieluummin, että sen nimenä olisi «Kertomus köyhien puolesta.«

— Sitä juuri tarkoitan. Kertomus, herättämään rikkaissa sääliä köyhiä kohtaan.

— Mutta nyt on asia niin, etten tahdo, että rikkaat säälivät köyhiä.

— Mikä sukkeluus se on?

— Se ei ole mikään sukkeluus, vaan puhdasta tiedettä. Minä pidän rikkaitten sääliväisyyttä köyhiä kohtaan veljeysaatteen loukkauksena. Jos te mielitte että olen puhuva rikkaille, olen minä sanova heille:«Säästäkää sääliänne, köyhät eivät tarvitse sitä. Miksikä sääliväisyyttä eikä oikeutta? Teillä on selvittämättömiä laskuja heidän kanssaan. Selvittäkää ne. Se ei ole mikään tunneasia. Se on puhtaasti taloudellinen kysymys. Jos se, minkä te armollisesti annatte heille, on tarkoitettu pidentämään heidän köyhyyttään ja teidän omaa rikkauttanne, on lahja väärä, ja ne kyyneleet, jotka te sekoitatte siihen, eivät tee sitä oikeaksi. Te annatte almuja, päästäksenne takaisinmaksamasta. Te annatte rahdun, voidaksenne pitää paljo, ja te pidätte tapaa erinomaisena.

— Te laskette leikkiä.

— En suinkaan. Tahdon, että rikkaat käsittävät, ettei heidän hyväntekeväisyytensä ole muuta kuin takaisinmaksua ja sen lisäksi vallan riittämätöntä takaisinmaksua, jonka toivotaan tyydyttävän saamamiestä. Mutta sillä tavalla ei selvitetä laskuja. Niiden ratkaiseminen näyttää heille olevan tarpeen.

— Ja tuollaisia mielitte te panna «Uuteen Vuosisataan«, tehdäksenne lehden mahdottomaksi? Kiitoksia nöyrimmästi, ystäväni, sen me jätämme tekemättä.

— Kuinka te voitte puolustaa sitä, että rikas kohtelee köyhiä toisella tavalla kuin rikkaita ja mahtavia?

— Siinä mitä sanottu, ei ole rahtuakaan järkeä, rakas Marteau. Minä olen kenties enemmän sosialisti kuin te, mutta minä olen käytännöllinen. Lieventää kärsimyksiä, pidentää olemassaoloa, korjata osa yhteiskunnallisista vääryyksistä, sitä kutsun tulokseen pääsemiseksi. Se vähä hyvä mitä tehdään, on tehty. Jos se pieni uudenvuodenkertomus, jota olen pyytänyt teitä kirjoittamaan, onnistuu liikuttamaan sataakuntaa minun rikkaista tilaajistani ja vaikuttaa sen, että he ryhtyvät hyväntekeväisyyteen, niin on sen avulla heti jonkun verran kurjuutta ja kärsimystä vähennetty. Sillätavalla on köyhien osa vähitellen tuleva siedettäväksi.

— Onko se niin toivottavaa, että köyhien osa tulee siedettäväksi? Köyhyys on välttämätön rikkaudelle, ja rikkaus samaten köyhyydelle. Nämä molemmat onnettomuudet loihtivat esiin ja pitävät yllä toisiaan. Siitä syystä ei tule lieventää köyhien kurjuutta, vaan se täytyy lopettaa. Minä en ensinkään tahdo kehoittaa Teidän rikkaitanne hyväntekeväisyyteen. Heidän hyväntekeväisyytensä on myrkytetty; se tekee hyvää sille, joka antaa, mutta pahaa sille, joka ottaa, ja kun rikkaus itsessään on kova ja julma, ei sen pitäisi kaunistellen pukeutua lempeyden näköön. Koska te nyt mielitte, että minä kirjoittaisin kertomuksen rikkaille, olen minä yksinkertaisesti kirjoittava: «Teidän köyhänne eivät ole mitään muita kuin teidän koirianne, joita te ruokitte, jotta ne purisivat. Ne, jotka ovat saaneet apua, muodostuvat kapitalistien koiriksi, jotka haukkuvat proletaareja. Rikkaat antavat ainoastaan niille, jotka kerjäävät. Työläiset eivät kerjää. Ja he eivät myöskään saa mitään.

— Entäs orvot, sairaat, vanhukset?...

— Heillä on oikeus elää. Heidän laskuunsa ei tarvita lainkaan hyväntekeväisyyttä ainoastaan oikeutta.

— Kaikki tämä on kuitenkin pelkkää teoriiaa. Kääntykäämme tosiolojen kuvaajiin! Te siis kirjotatte pienen uudenvuodenkertomuksen minulle, ja teillä on oikeus höystää se erällä sosialismia. Sosialismi on kovin muodissa; tarkoitan siivoa sosialismia, josta sivistyneet ja henkevä väki voi keskustella. Sen lisäksi tahdon saada hieman nuoruutta kertomukseen. Se kuvitetaan, ja kuvissa mielii yleisö nähdä nuoria, somia kasvoja. Jonkun nuoren tytönhän te aina voitte siihen asettaa, jonkun ihastuttavan, nuoren tytön. Sehän ei ole vaikeata.

— Ei missään tapauksessa, se ei ole vaikeata.

— Ettekö myöskin tahtoisi panna siihen pientä nuohoojaa? Minulla on jo muuan kuva, muuan monivärikuva, joka esittää nuorta tyttöä antamassa almua nuohooja-pahaiselle kirkon portailla. Sillä tavoin voisin käyttää sitä.... On kylmä, sataa lunta; kaunis nuori neiti antaa pikkunuohoojalle almun... Ymmärrättehän?

— Täydellisesti.

— Te olisitte koristeleva aihetta.

— Ihastuksella! Kuulkaapa vaan! Kiitollisuutensa valtaamana heittäytyy pikkunuohooja kauniin nuoren naisen kaulaan; tyttö sattuu olemaan erään kreivin lapsi. Nuohooja suutelee ja painaa tämän nätin, ihastuttavan lapsen punaposkeen pienen nokisen O:n, soman ja aivan mustan ja pyöreän O:n. Nuohooja rakastuu häneen. Tyttö ei myöskään ole tunteeton hänen suoraa ja vilpitöntä rakkauttaan kohtaan... Ajattelen että mietelmä on sangen liikuttava.

— Kyllä Te voitte kyllä kirjoittaa jotakin siihen suuntaan.

— No, luvallanne .... Palattuaan ylelliseen kotiinsa, tuntee tyttö ensikerran vastenmielisyyttä peseytymistä kohtaan: hän säilyttäisi niin hirveän mielellään tuon mustanläiskän poskellaan; täynnä myrskyisiä tunteita seisoo hän ihastuttavan nuorentytön ikkunan alla … Kelpaako juttu?

— Tottapa tietenkin ....

— Jatkoa siis. Seuraavana aamuna, tytön maatessa valkeassa sängyssä, huomaa hän yhtäkkiä nuohoojan tulevan uuninpiipun kautta. Tämä heittäytyy heti tytön luo ja peittää hänet pienillä, aivan pyöreillä nokisilla O-merkeillä. Kreivinna saapuu ja yllättää hänet. Tyttö huutaa ja kirkuu. Nuohooja on niin toimessaan, ettei hän näe eikä kuule...

— Hyvä Marteau …

— Hän on niin toimessaan, ettei hän näe eikä kuule. Kreivi kiiruhtaa paikalle. Hän on täydellinen gentlemanni. Hän tarttuu pojan takapuoleen, mikä ensiksi sattuu hänen käsiinsä, ja lennättää hänet ulos ikkunasta.

— Hyvä Marteau....

— Olen tekevä kertomukseni lyhyeksi .... Yhdeksän kuukauden perästä meni nuohooja naimisiin tuon jalosukuisen immen kanssa. Oli pidettävä kiirettä. Tässä näemme me hyvin käytetyn almun seuraukset.

— Mutta rakas Marteau, minusta tuntuu, että kertomus olisi voinut päättyä aikoja ennen.

— Päinvastoin, se ei ole vielä valmis. Kuulkaahan vielä! Naituaan tuon kreivin tyttären, tuli nuohoojastakin kreivi ja hän joutui perikatoon kilpa-ajojen johdosta. Nyt on hän uunintekijä. Hänen vaimonsa on puodissa ja myy rautakamiineja.

— Rakas Marteau, sehän ei ole mitään hupaista.

— Älkää arvostelko liian ankarasti. Sillä kun kaikki ympärikäydään, on juttu parempi kuin monet hellätunteiset kertomukset, jotka uskottelevat ihmisille, että he ovat erinomaisen hyviä, vaikkeivat he ole lainkaan hyviä, että he harjoittavat hyviä tekoja vaikkeivät tee niitä nimeksikään, ja että hyväntekeväisyys on jotakin varsin helppoa, vaikka se todenmukaisesti on vaikein asia mailmassa. Kertomukseni on normaalinen kertomus. Sitte on se valoisa ja loppuu hyvin. Sillä uunintekijän myymälässä löysi tyttö sen onnen, jota hän turhaan olisi saanut hakea nautintojen ja juhlien mailmassa, jos hän olisi nainut jonkun upseerin tai valtiomiehen …. Hyvä toimittaja, olemme siis sopineet. Te painatatte «Onnea tuottavan almun« «Uudessa Vuosisadassa?«

— Kysyttekö te sitä oikein tosissanne?

— Tietysti! Ja jos te ette halua sitä, saanen sen johonkin muuhun lehteen.

— Kumpahan vain ette saisi!

— Saadaanpas nähdä!





Raatajan joulu 1908.

Vihtori Oksa - Legenda jouluyöstä

„Legenda Jouluyöstä.”

Kirjoittanut Vihtori Oksa

Yö oli pilkkopimeä, ilma jotakuinkin kolean kylmä. Kuolon hiljaisuus vallitsi kaikkialla, ei tuulen henkäyskään häirinnyt yön äänetöntä rauhaa. Vuoren rinteellä näkyi sieltä täältä sammuvain tulien viimeisiä leimahduksia ja oli kuin nekin kiirehtisivät sammumistaan, ettei tätä synkkää hiljaisuutta olisi ollut mikään häiritsemässä.

Itse vuorenrinne oli kuin lepoon käypä meren aallokko, jonka mainingit hiljaa läikkyen käyvät rannan kallioita kohti. Tämän aallokon muodostivat suunnattoman suuret lammaslaumat, jotka yöpyneiden rovioiden ympärillä märehtivät päivän murkinaa ja hiljaa hengittäen kohoilivat ja laskivat kuni väsähtäneet hyökyaallot.

Lähinnä erästä nuotiota, selin hiillokseen, istui tiukasti laajaan halattiin käärittynä pari paimenta. Vieressään heillä oli teräväpäiset sauvat ja pari nälkäisen näköistä paimenkoiraa, jotka uneksien kirkassilmäisistä, tuuheahäntäisistä sakaaleista, milloin heikosti muristen, milloin jalkojaan nykien, olisivat takaa ajavinaan noitalammaslauman kiusallisia vainoojia.

Näin oli koko luonto levossa Judean vuorimaassa, mutta Rooman mahtava Caesar, tuo kunnianhimoinen Augustus, ei luottanut nykyisen ylijumalansa, egyptiläisen Isiksen suojelevaan voimaan. Siksi hänen palatsiaan ympäröi suuri sotilasvartiasto. Olipa hän vielä määrännyt, että myöskin Capitolium-kukkulalla tuli yötä päivää seistä vartiosto, joka vaaran lähetessä ilmoittaisi kaupungille mitä oli tulossa.

Capitoliumin kukkulalta päin kuului myöskin hijainen soiton humina. Yksi Augustinuksen vahtisotilaista siellä liikautti mahtavan pylvästemppelin kumean kellon kieltä, näin ilmoittaakseen uinuvalle hallitsijalle ja kansalle, että vesikello osoitti olevan keskiyön ajan, että vasta toisen vartio-ajan jälkeen itäisen taivaanrannan kultaa uuden päivän viehättävä sarastus.

Samanlaisen, vaikkakin etäältä kuuluvan soiton huminaan heräsi yksi Betlehemin paimenista. Se oli Judah Simeoninpoika, joka vanhinna paimenista, kutsuttiin ylipaimeneksi. Harvoin hän öisin nukkui, sillä hän oli lapsuudestaan saakka innokkaasti tutkistellut tähtien kulkua, ja kun ne olivat hänelle tuttuja kuni kaitsemansa karja, niin tunsi ja tiesi hän ne nimeltäänkin, tunsi niiden liikkeen ja kulun ja tiesi niistä ennustaa tulevien aikojen tapahtumia. Siksi häntä pidettiinkin viisaana miehenä. Yön tavaton hiljaisuus oli |saanut hänetkin hetkeksi horroksiin, mutta ensi lyönnin kuultuaan hän heräsi, hieroi unen silmistään ja alkoi uudelleen kuunnella soittoa, joka tuntui hänestä nyt kumman kauniilta. Hetken perästä alkoi hänen korviinsa tunkea omituinen ääni, se oli kuin siipien hellä suhina ja lähestymistään se lähestyi, täyttäen ilmat ihanalla soitolla. Paimenesta tuntui ikäänkuin taivaat olisivat auenneet ja suuren enkeliparven heleät äänet olisivat yhtenä kuorona laulaneet:

„Hosiannaa Davidin pojalle! Kiitetty olkoon se, joka tulee Herran nimeen!”

Laulua kuunnellessaan hän loi katseensa kohden taivasta, jonka laki oli käynyt säteilevän kirkkaaksi. Laulajia hän ei nähnyt. Mutta kun hän kauvemmin tarkasti taivasta, ilmestyi hänen silmiensä eteen uusi, ennen näkymätön tähti, joka valollaan himmensi kaikki muut tähdet. Huimaavan nopeasti se kulkija sen valo kasvoi kasvamistaan. Nyt se pysähtyi tuon pienen Betlehemin kaupungin kohdalle, jonka se kultasi mitä kirkkaimmalla hohteella. Mutta kirkkaimpana, keskellä kirkkautta hohti kaupungin muurin ulkopuolella olevan majatalon karjatalli.

Kun Judah Simeonin poika tämän huomasi, nousi hän, otti sauvansa ja sanoi toverilleen:

„Heräjä, oi Haanon Joonaanpoika, sillä hän on tullut, joka tuleva on!” Haanon Joonaanpoika vastasi: „Älä, oi Judah Simeonin poika minua häiritse, sillä Israelin kuningas ilmestyi minulle unissa ja minä tahdon katsella ja kuulla häntä”. Tämän sanottuaan hän kiersi halattinsa jälleen ympärilleen, veti värillisen pääverhonsa kasvoilleen ja mieli uudelleen nukkua. Mutta silloin työnsi ylipaimen häntä kylkeen ja sanoi onnesta kaikuvalla äänellä:

„Nouse, oi Haanon! Katso hän on tullut, joka tuleva on. Nouse, käykäämme Betlehemiin ja katsokaamme sitä, kuin tapahtunut on ja jonka Herra meille ilmoitti.”

Haanon nousi ja otti sauvansa. Hänen sydämensä täytti sanomaton riemu, sillä hänkin näki tähden ja uskoi, että Israelin lunastaja oli tullut. Laumansa unohtaen paimenet lähtivät majataloa kohti ja edelleen kuului tuo ihana soitto ja enkelit lauloivat ilmassa:

„Kunnia korkeuden Jumalalle,
Sulo rauha maailmalle!”

Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:o 12-13 21.12.1907.

Mór Jókai - Kerjäläispoika

Kerjäläispoika.

Jouluiltakertomus.

(Suomennos unkarinkielestä).

Hänen isänsä oli laivanköysi temmannut alas, hän oli veteen tukehtunut. Hänen äitinsä oli pesuvaimo; hän vilustui yötyössä, sai kuumetaudin ja kuoli. Pikku poika jäi orvoksi ennenkuin oli kunnolleen neljän vuoden vanha.

Kun hänen äitinsä vietiin hautaan, niin pikkupoika ajatteli itsekseen: kukahan nyt tulee enään sanomaan minulle: rakas poikani? Kukahan tulee minulle tuomaan leipää aamuin ja illoin? Kuka minulle tästä lähtein vuoteen valmistaa? Kuka antaa minulle puhtaita vaatteita, kun tulen likaiseksi? Kuka nostaa minun syliinsä? Kuka suutelee, jos satun itseäni loukkaamaan?

Heidän naapurinsakin muuttivat pois, yksi sinne, toinen tänne, vieraita tuli heidän sijaansa, ja jos pikkupoika ilmestyi heidän luoksensa ja pyysi päästä sisään heidän ovestansa, niin he usein kysyivät häneltä: ”mitä tahdot? mitä pyydät? mene tiehesi siitä!”

Pois menikin kerjäläinen, astui ulos kadulle, jossa hän ei ketään tuntenut, ja seisahtui kauniisti erääseen kadunkulmaukseen ja katseli siinä tulevia ja meneviä silmiin, etteikö heistä joku olisi ollut hänen isänsä taikka äitinsä näköinen? niin että olisivat häntä puhutelleet. Turhaan hän heitä katseli, ihmisillä oli muita tehtäviä kuin pitää vaaria vetelehtevistä lapsista. — Oikeat kerjäläispojat olivat hyvästi perehtyneet konstiinsa, he juoksivat komeiden herrojen perästä ja hankailivat likaisille rääsyineen heihin siksi kunnes nämä, päästäkseen tungettelijoista vapaaksi, viskasivat heille jotakin. Semmoinen kerjäläinen, joka ei osaa kuin itkeä, saapi kuolla mailla nälkään.

Kuollut olisikin varmaan tuo pikku repale heti ensimäisenä tai toisena päivänä, ellei muuan vanha hurskas hedelmänkauppiasrouva olisi huomannut häntä siinä nurkassa, johon hän oli seisottunut. Hän vaan piti silmällä miksi pikku poika niin sangen kauan seisoskeli siinä joutilaana. Varmaankin hän tahtoo varastaa. Mutta kun hän sitten näki ettei tämä iltaan saakka liikahtanut siitä mihinkään, niin hänen kävi sääliksi poikaa. Hän valitsi tälle viottuneen omenan: ”Kas tämän saat, mutta nyt sinun pitää jo mennä kotiisi!”

Pikku pojalla oli tapana totella, ja kun häntä käskettiin menemään kotiinsa, niin hän kauniisti läksi siitä.

Mutta silloin oli jo iltamyöhä, ja illalla ovat suuressa kaupungissa kaikkien talojen ovet suljetut. Pieni orpopoika rupesi silloin itkemään, kun hän muisti, ettei hänellä ollut ollenkaan mihin voisi sisälle mennä; häntä ei missään tulevaksi odotettu, häntä varten ei missään vuodetta tehty.

Sitten hän kyyristyi erääseen portin nurkkamaan ja siinä itkuunsa viimein nukahti; unissaan hän syleili portinkiveä, joka oli niin hyvä, että suojeli hänen hentoja jäseniänsä tuulelta, ja hän sanoi sille: ”rakas äitini!”

Yöllä hän heräsi monta kertaa, kun tuuli niin kylmästi puhalsi, ja ähkien hän kääntyi toiselle kyljelleen kivisellä vuoteellaan.

Seuraavana päivänä hän jälleen etsi hyvän kaupustelijavaimon, joka nähdessään että pikku kerjäläinen oli niin surullinen taas antoi hänelle ruuantähteitä.

Kolmantena ja neljäntenä päivänä hän löysi hyvän vanhan rouvan samassa paikassa, mutta viidentenä päivänä hän turhaan odotteli tätä nurkassa. Paljon oli kulkijoita kadulla, jopa enemmin kuin muulloin, mutta vanhaa tätiä ei kuulunut tällä kertaa.

Pieni orpopoika kysäsi eräältä kerjäläiseltä (suurempaa herraa hän ei rohjennut puhutella):

— Missähän nyt on hyvä täti?

— Tänään ei tehdä täällä kauppaa, poikaseni, vastasi hänelle kerjäläinen — koska tänään on juhlapäivä. Sillä tänäpäivänä on syntynyt Jeesus. Näethän, poikaseni, että ihmiset menevät kirkkoon.

Mihin niin paljon ihmisiä menee, sinne kai hänenkin on lupa astua sisään, ajatteli pieni orpo, ja kuinka hän riemuitsi, kun hän huomasi, että siitä suuresta — suuresta talosta, jota muhkeampaa taloa ei ollut kenelläkään, ei käsketty häntä ulos, ei ajettu pois eikä kysytty häneltä: mitä hän siellä tahtoo? vaan sallittiin hänen ihastella sangen kaunista laulua ja oleskella hyvin komeapukuisten herrojen keskessä.

Joku suuri kunnianarvoinen mies puhui sitten paljon kansalle, kertoi että pieni Jeesus oli syntynyt seimessä, paimenten keskellä, että hän oli elänyt köyhyydessä ja kurjuudessa ja että hän oli rakastanut pieniä lapsia aina.

Niin hän olisi kuunnellut päivänlaskuun asti, mitä kunnianarvoisa mies puhui.

Aina iltaan saakka hän huomasi kirkon olevan avoimena; illalla sitten suljettiin sekin ja hän jäi taas kadulle.

Niin monet ikkunat kadun varrella olivat valaistut, komeita vaunuja kulki kolisten ylös ja alas; loistaviin puodin akkunoihin oli asetettu kuusia, palavine vahakynttilöineen, enkeleineen ja pikku kehtoineen, jossa pieni Jeesus makasi.

Pieni orpo saattoi niitä katsella.

Hymyillen tuli rouvasväkeä puodeista, he olivat ostaneet niistä satumaisia koristeita; jokainen vei kotiinsa pienille pojilleen, pienille tyttärilleen, mitä pieni Jeesus oli heille lähettänyt.

Ihmeen ihana on pienen Jeesuksen syntymäpäivä!

Kun vain ei olisi ollut niin kylmä sinä päivänä! Hyvä oli niiden, joilla oli lämmin uuni lähellään, armaan äitinsä povella vaieta tuulen viuhinasta, vaan joka ei tiennyt mihin mennä suojaan tässä kolkossa ilmassa!

Taas hän palasi kirkonoven luokse, lankesi siinä polvilleen, pannen pienet kätensä ristiin.

— Rakas pieni Jeesus, joka rakastit lapsukaisia: jos sinä tarvitsisit semmoista pientä palvelijaa kuin minä olen, niin ota minut luoksesi ...

Ja suuri Vapahtaja kuuli pienen palvelijansa pyynnön ja otti luoksensa hänet, jota kukaan ei ollut kaivannut maan päällä. Siihen nukkui pieni poika ja heräsi taivaan valtakunnassa ...

Te, jotka iloitsette ja riemuitsette pyhänä joulupäivänä, muistakaa myös niitä, jotka näkevät nälkää ja murhetta.

Mauri Jokai.


Uusimaan joulukynttilöitä 22.12.1902. Lisälehti Uusimaa n:o 147 22.12.1902.

Ikkunan ulkopuolella

Ikkunan ulkopuolella.

Neljä, viisi lasta seisoi muutaman ikkunan takana, johon näytteille oli asetettu koreita leikkikaluja.

Oikeastaan oli lapsia kuusikin, sillä muuan laiha, surkastuneen näköinen tyttönen kantoi käsivarrellaan pientä kaksivuotiasta sisartaan.

Ahmivina, himokkaina kaivautuivat katseet ihanuuksiin ikkunan sisäpuolella. Joissakuissa katseissa loisti toivon säde, useimmissa oli kohtaloonsa tyytymisen tylsä, toivoton ilme, toisissa taas sekä toivoa että toivottomuutta. Voi kuinka noita kauniita kaluja teki mieli, mutta katse ilmaisi kumminkin epäilystä, että yksi ainoakaan niistä katsojan osalle lankeaisi.

Kömpelösti tehtyjä, komeaksi maalattuja kaluja riippui ja makasi ikkunassa, huokeita ja lujia kaluja, sellaisia, joita annetaan köyhille lapsille. Lellitelty rikkaan poika olisi ylenkatseellisesti nenäänsä nyrpistänyt noille puiseville puuhevosille, raskaille, muodottomille kärryille ja epäkäytännöllisille puutorville; hienokas lellitelty pikku neiti olisi tuskin omikseen huolinut noita karkeanaamaisia porsliininukkeja halpoine hameineen. Mutta näistä köyhistä lapsista niiden katseleminenkin oli kuin paratiisin näkeminen. Kirkas sähkövalo valaisi kaikkea tätä ihanuutta, ja kalpeita, laihoja, viluisia lastenkasvoja ikkunan takana.

Sitten lapset alkoivat jakaa keskenään noita somia leluja, mitä mikin halusi. Tiesiväthän he kyllä, että se oli vaan leikin vuoksi, mutta oli kumminkin niin herttaista hetkinen uneksua omistavansa nuo kalliit aarteet.

Yks' kaks' joutuu jo kaksi poikasta käsikähmään, kun kummankin mieli on sattunut tekemään samaa läkkipellistä tehtyä junaa. Tartuttiin toisiaan tukkaan ja nujutettiin aika lailla, että kumpiko pääsisi tuon halutun junan nimelliseksi omistajaksi. Äkkiä rämähtää toisen taistelijan pää ruutua vasten, ja kauhistuksesta lopetetaan vihollisuus yhtä pian kuin se on alkanutkin.

Halukkaasti katselee eräs pieni tyttönen nukkea, jolla on päässä telotukka ja jonka posket kuumeentapaisesti heloittavat. Nukke on puettu siniseen, kultaraitaiseen harsohameeseen ja se hymyili kuin sellaiset koreat naiset hymyilevät. Mutta kumminkin se täytti pikku tyttösen mielen tyydyttämättömän halun ikävällä.

”Kuules — jos tuo olisi minun!” kuiskasi tyttönen suuremmalle siskolleen, joka vastaukseksi säälivästi hymyili. Suurempi sisko tunsi jo elämän ja tiesi etteivät moiset loistokalut ole häntä ja hänen vertaisiaan varten.

Pieni sylissä istuva kaksivuotias ojensi kätensä koko kirjavaa komeutta kohti ikkunassa: ”Minulle, minulle — ”

”Katsos tuota miekkaa — sellaista sievää — liekö hän kalliskin?" tuumii pieni poika läähättäen mielenliikutuksesta.

”Isä sanoo ansaitsevansa niin vähä ettei meidän tarvitse puhua joulusta”, virkkoi kalpea tyttö vavahtelemalla äänellä puristaen lujemmin syliinsä rimpuilevaa pienokaista.

”Oi —”

”Mutta entäs joulumieli!” kysyy pieni sinisilmäinen, vaaleatukkainen veitikka hämillään.

Kalpea tyttö hymyili ivallisesti ja lohduttomasti niin kuin hän puhuikin. Toisetkin lapset nauroivat ivallisesti loistaen suurella maailman tuntemisellaan, niinkuin aina ja kaikkialla nauretaan idealisteja.

Pikku liinapää piiloutui ujostellen.

Katua alas kulki komeasti puettu nainen. Hänellä oli kantamus pieniä kääröjä — nythän oli joulunaika. Kääröissä oli sieviä leluja ja somia tavaroita hänen punaposkisille, kultakutrisille lapsilleen kotona.

Hänen silmänsä loistivat ja huulet hymyilivät. Hän ajatteli lastensa jouluiloa.

Rusottavine kasvoineen ja kirkkaine silmineen hän oli kuin jouluenkeli.

Hän pysähtyi hetkeksi ikkunan luo kuuntelemaan lasten juttelua ja hän henki kauneutta, rikkautta ja elämäniloa.

Köyhät pienokaiset tunsivat mielessään jotain vierasta ja vihamielistä tuota hienoa naista kohtaan; mutta pikku liinapään mieleen juolahti: ”Lieneekö se jouluenkeli?”

Nuori rouva hymyili lastenpuheille. Kimalteleva koreus ikkunan takana melkein huikaisi hänen silmiään.

Hän ajatteli juuri ostamaansa kaunista sota-asua ja suurta nukkea, jota osasi sanoa ”isä” ja ”äiti” — ja riensi hymyillen tiehensä.

Ei hän ollut oikea jouluenkeli!

Kenties hän ei ollut — oikea äitikään!


Suomen Kansa no 12 23.1.1901.

Maria Rieck-Mutler - Lumessa

Lumessa.

(Maria Rieck-Mutler)

Kun kauan aikaa on ollut lumeton talvi, ja sekä ihmiset että paljas, kylmä luonto janoavat lunta, valkoista pehmeätä lunta, joka muuttaa kaiken taas niin kauniiksi — silloin tapahtuu usein, että sitä tulee yht’aikaa niin äärettömän paljon, oikein kauhua herättävästi. Se tuhoaa ja hautaa.

Joulun edellisenä lauantaina oli juuri tällainen jumalan ilma.

Talven kuluessa satanut lumi oli sulanut sitä myöden kuin se oli tullutkin, ja nyt oli taas sula.

Yöllä oli kuu vetäytynyt kuin harson taa ja kuunkehä oli laaja ja tumma. Se melkein yhtyi pilviin, jotka liittyivät mustanharmaaksi taljaksi laskeutuen sitten paksuna savuna pitkin vuortenharjoja.

Aamupuoleen yöstä ei näkynyt kuuta enää.

Ilma oli käynyt raskaaksi ja iljangolle oli laskeunut ohut, hieno kalvo. Se oli jotain — eikä kuitenkaan mitään.

Mutta sitten alkoi aivan hiljaa pieniä leveitä hiutaleita tulla tanssien aivan kuin pilanpäiten. Ne pyörivät hetkisen ilmassa ja seisahtuivat — minne tahansa, oksille ja korsille, mättäille ja jäätyneille, koville tienjäljille, heti taas kieppuakseen ylös vaihtaen paikkaansa. Ja tätä kesti kotvasen kunnes näytti siltä kuin olisi maan yli viskattu ohut harmaanvalkoinen verkko.

Päivänvalon vahvistuessa kävivät lumihiutaleetkin selvempimuotoisiksi. Ne olivat vielä keveitä ja untuvamaisia mutta pyörivät yhä tiheämmin, yhtyivät ja sijoittuivat kaikkialle. Ne asettuivat petäjien uurtojuovaiselle kaarnalle villaisina ja untuvanpehmeinä, jotta puunrungot näyttivät valko- ja mustamarmoroiduilta pylväiltä, ja pyöräinjälkiin laskeuivat ne tiheään ja tasaisesti. Oli kuin pitkiä valkoisia rihmoja kulkisi pitkin tietä.

Mutta vähitellen katosivat kaikki määrätyt ja kovat viivat.

Lumihiutaleet tulivat nyt joukottain — tiheään, tiheään niin että vuoriharjanteiden ja metsän ääriviivat katosivat ja kaikki esineet näyttivät häipyvän jonnekin haaveelliseen satumaailmaan, kauvas yhä kasvavan lumiseinän taa.

Katajapensaat ja kannot muuttuivat pieniksi ukoiksi, joilla oli suuret valkoiset myssyt päässään. Rikkinäiset aidat muuttuivat säännöttömiksi, valkojuovaisiksi ristikoiksi ja hongat olivat valkoasuisia urhoja — aaveritareja. Lampi sulautui valkoisena, äärettömänä aavikkona putoavaan lumeen ja häämöitti valkoisena sumuna — alas- vai ylöspäinkö, oli vaikea tietää. Äärettömyyden salaperäisyys peitti sen. — Nikä tuulenhenkähdyskään suhahtanut lumiseinällä tai heristänyt kinoksia petäjien oksilta.

Lunta tuli yhä tiheämmin ja raskaammin suurina valkoisina liuskoina ja kaikki oli kääriytynyt kummalliseen, valkoiseen pimeyteen ja äänettömyyteen, jota melkein saattoi kuulla.

Mutta iltapuolella tunkihe ääni hiljaisuuden ja lumen kautta.

Se kuului ensin hillityltä ja katkonaiselta ja näytti tulevan lammen itäpuolelta — siltä puolelta, missä talvitie tavallisesti johtaa jään yli kylästä vanhan Niilo Ersan torppaan jatkuakseen kauvas ylöspäin tunturiseuduille ja kyliin.

Ensin kuului se mutinalta, joka hiljaa haihtui kuulumattomiin. Lumi heikonsi ja tukahutti ääniaallotkin, lannistaen kaiken havaittavan luonnossa. Kaiken täytyi haihtua. Oikein saattoi siitä tuskaantua. — Mutta äskeinen ääni tunkeutui yhä vain eteenpäin. Se taisteli elämästään lumen kanssa, vaipui alas haihtuen mutta sai taas uusia voimia muuttuen kumeaksi ohkinaksi, joka muistutti ihmisen voihkinaa. Sitten se vähitellen muuttui epäselväksi mutinaksi ja kuoli. Sen nielasivat hiljaisuus ja lumi, joka nyt kohosi läpipääsemättymänä muurina taivaan ja maan välillä ja jonka takana ei häämöittänyt enää mitään — ijäisyyden arvoitus vain ...



* * *


Lammen itäpuolella, siinä missä talvitie johtaa kylään poikki pikkumetsän, laajan rämeen ja kankaan, missä vanhat väärät männyt kasvoivat, oli Ersan Niilo eukkoineen hyvissä ajoin aamusilla kulkenut takarekineen. Tämä lumi oli kuin varta vasten heidän matkalleen.

Heidän piti hankkia kotiin hiukan kahvia ja sokuria jouluksi — vieläpä jauhoja ja riisisuurimoitakin, jos vain rahat riittää. Ja miksei ne riittäisi, olihan heillä muassaan koko joukko luutia ja puulusikoita myytäväksi. Pitkinä puhteina syksysin ja alkutalvella olivat he uutterasti niitä valmistaneet, ja tottahan niistä aina hiukan joulutuomisia lähti.

Niin, olipa onni, että vihdoinkin tuli niinkin hyvä keli, että pääsi liikkumaan reellä, nopeasti sujuikin kulku vasta sataneella lumella.

Mutta taitaapa käydä kotimatka raskaaksi jos tätä lumentuloa kauvan jatkuisi.

»Hm» — arveli vanha Ersan Niilo silmäillen vuorenharjaa, joka yhä himmeämpänä häämöitti putoavan lumen takaa — »taitaapa ruveta aika lumipyryksi tänään. Olisipa hyvä olla nyt jo kotimatkalla.»

Eukkokin oli vanha ja koukkuinen — kuivunut ja kulunut. Hän istuutui takareelle pyyhkien hameen nurjapuolella lumirännän kasvoistaan.

»Hohhoo, niin niin», huokasi hän — »saattaahan vanhan ja väsyneen käydä vaikeaksi päästä kotiin tänään, mutta eihän ole kuin kerran vuodessa joulu.»

»Nosta sääresi ylös, niin saat kyydin mäestä alas!» Ja Ersan Niilo asettui kelkan taa ja ohjasi alas jäykillä, kömpelöillä säärillään, niin että tasainen valkoinen lumipeite kohosi korkealle kuin kosken vaahto heidän takanaan.

Mutta lunta oli alkanut sataa yhä tiheämmin suurissa hiutaleissa ja pian olivat jäljet Ersan Niilon jouluajosta kylään täyttyneet ja haihtuneet. Ja suuret kinokset peittivät aidat puoliväliin ja syvällä metsässä hävisivät pensastot ja rvtöpuut pehmoiseen, valkoiseen vaippaan.

Ersan Niilon ja Ersan Niilon eukon palatessa kotiin päivällisaikaan, veti Niilo nuoranpätkästä takarekeä ja eukko työnsi takaapäin.

He olivat saaneet sekä luutansa että lusikkansa myydyiksi ja veivät nyt mukanaan sekä suurimoita että jauhoja, paitse tietysti pääasiata, kahvia ja sokuria.

Eipä ollut kuletettava kuorma suuri, mutta raskaalta sekin tuntui tässä kelissä, jolloin tuskin itseään jaksoi kulettaa.

Lähempänä kylää — niin kauan kun vielä pääsi maantietä kulkemaan meni matka jotenkin mukiin, sillä siellä oli lanattu. Mutta heidän poikettuaan kankaalle, missä talvitie tavallisesti johtaa ylös tunturiseudulle, oli vanhuksien vaikea ja raskas kulkea. Siinä täytyi askel askeleelta astua kinoksissa, nostaa ja sovitella rekeä, joka alinomaa tarttui ja vajosi lumeen.

»Herranen aika, kylläpä sitä saa kärsiä vaivaa herkuistaan», läähätti eukko. — Hikipisarat sekaantuivat sulavaan lumeen tippuen otsalta, pitkin sisäänpainuneiden poskien syviä uurteita, alas huivin nukalle suuriksi härmäkukkareiksi. Ja kapeiden, näivettyneiden säärien ympärille kasvoi kova lumenkarmu, joka polven luona — siinä missä villasukka päättyi — hankasi ja poltti nahkaa.

Ukko pysähtyi huoahtaakseen, ja sysäsi kädellään alas lumen, joka oli kohonnut pieneksi kinokseksi joulutuomissäkille.

»Ei ole ainakaan pakko kiskoa lumikuormaa — — — . Niin, niin, sanoinhan minä, että kotimatka se vasta tuntuis. Ei, ryhdyppäs toimeen taas, Leena, jotta pääsemme kotio tänään!»

Ja niin alkoi kulku taas.

Eukko oli sitaissut hameensa ylös voidakseen paremmin kulkea ja koitti voimainsa takaa pysyä ukon jäljissä.

Kun ne olivat ehtineet kankaan poikki ja olivat puolitiessä rämettä, alkoi lunta tupruta niin mahdottoman paksulta, että Ersan Niilon täytyi pysähtyä tuumimaan, minne suunnalle nyt kulkea, vaikka hän oli astunut tätä tietä lähes seitsemänkymmentä vuotta. Ja eukosta tuntui pikku seisaus hyvältä. Hänen säärissään tuntui niin kummalta ja lumi, joka putoamistaan putosi, huimasi häntä. Yhteen otteeseen tuntui hänestä ettei mitään pudonnut alas, vaan että hän itse päinvastoin kohosi ylös ilmaan — ensin aivan vähän vain, mutta sitten korkeammalle, yhä korkeammalle.

Hänen täytyi paneutua säkille istumaan ja peittää kädellä silmänsä netken aikaa.

»Kuinka on laitasi, Leena, pyörryttääkö sinua?» kysyi Niilo. — Niin, eipä tää ole leikinasia meidän kaltaisille vanhoille resuille, sen tunnen, mutta älkäämme nyt enää hidastelko, jollemme tahdo hautaantua lumeen.»

Eukko nousi hitaasti ja taas alkoi uusi ottelu.

Mutta ukko tunsi, että takaapäin alkoi painaa ja yhä tiviimpänä ja korkeampana kohosi lumi tiellä.

Yhtäkkiä alkoi hän itsekin tuntea väsymystä ja kummallista heikkoutta. Oli aivan kuin hänen ympärillään kasvaisi jotain, jolle hän ei mitään voinut — ja se tuli joka haaralta. Ylhäältä ja sivuilta tuli se tuhoamaan häntä ja Leenaa — ainoita eläviä olentoja tässä loppumattomassa erämaassa, missä nyt talvi-illan pimeys alkoi tunkeutua kautta kaiken valkoisen, tehden sen vieläkin kauhistuttavammaksi...

Yhä hitaammin päästiin eteenpäin, ei eukkokaan enää sysännyt. Hän piteli suonenvedontapaisesti kiinni reen kapuloista jotta ei jäisi jälkeen.

Taas täytyi ukon pysähtyä, ja äänessä värähteli hiukkanen levottomuutta hänen sanoessaan: »Ei, kyllä tässä nyt on noidan juonia joukossa, tuntuu minusta ihan kun emme pääsisi askeltakaan eteenpäin.»

Leena muori oli vaipunut lumelle ja yritti voihkien ja läähättäen kohoutua kelkalle:

»Hyvä Jumala, luulenpa lopun nyt olevan käsissä — — en jaksa kauemmas!»

Hän kiikutti ruumistaan edestakaisin, ja lumi laskeutui yhä tiheämmin hänen pukunsa laskoksille.

»Ei» — sanoi Ersan Niilo — hän tekeytyi uljaaksi, vaikka kurkkua kuristi — »emmehän toki heti anna perään. Minä kyllä pääsen takaisin kylään, kun ei tarvitse sinua raahata, ja jos istut täällä reessä suojaen itseäsi lumelta, niin tulen takaisin väkeä ja lapioita mukanani —»

»Niin, mutta elä viivy kauvan — — oh Herra Jumala, auta meitä!» — Ja tuosta pienestä kyykistyneestä, olennosta lähti jotain nyyhkytyksen tapaista.

Ukko koitti polkea ja työntää lunta kelkan luota syrjälle. Sitten riisui hän takin yltään.

»Tätä sinä enemmän tarvitset», sanoi hän kietoen sen eukon ympärille — »hyvästi nyt, ja muista, että suojaat itseäsi lumelta.» — Hän otti esille karamellitötterön, jonka he olivat saaneet kaupantekijäisiksi. — »Kas siinä — pureksi hiukan, niin ei aika tunnu pitkältä odottaessasi.» Ja sitten lähti hän pitkillä epävarmoilla askelilla hakemaan apua — apua surmaan lumikinoksissa.



Suomen Kansa no 15 28.1.1901.

Luuta-Liisa

Luuta-Liisa.

Vaikkakin Luuta-Liisan aika enimmäkseen meni hankkiessa muille seutulaisille ja kyläläisille luutia, ei hän silti koskaan unohtanut lakasta omaa kynnystänsä, missä työssä puhdas omatunto oli hänen paras luutansa. Hän oli merkillinen poikkeus — ja erityisesti onnellinen sellainen — useimmista ikäisistänsä ja säätyisistänsä naisista, varsinkin yhdessä asiassa: kielittelyssä. Hän ei milloinkaan lausunut pahaa sanaa, olipa kysymys muiden tai hänen omasta kohtalostaan, miten katkera se välistä olikin, vaan säännöllisesti oli hänellä — kuten sanotaan — kieli hampaan takana.

Se olikin sananmukaisesti totta, Jumala armahtakoon! Hänen muinen niin kauniista hampaistaan oli nimittäin jälellä enään yksi ainoa, joka pitkänä ja kapeana törötti siinä kaikessa yksinäisyydessään kuten muistomerkki todistamassa kaiken katoavaisuutta. Vanha, harmaja ja kurttuinen hän oli niinikään, ja kun näki hänen eteenpäin kumartuneen, pitkää seivästä vastaan kallistuneen vartalonsa, etenkin sivuasennossa sisäänpainuneen suun ja miltei leukaan koskettavan nenän yhteydessä ja takkuiset hiukset — näki hänet loitompaa tummaa metsänsisustaa vastaan keräämässä aineksia niukkaa voittoa tuottaviin teoksiinsa, sai täydellisen kuvan lastensatujen havainnollisesta noidasta. Mutta jos häntä läheni, sai kokonaan toisen vaikutuksen. Lapsellisempia ja hyvänsävyisempiä silmiä ei ollut kellään kuin Luuta-Liisalla. Niissä saattoi toisinaan huomata välähdyksen, jossa oli jotakin sellaisen ihmisen alistuvaisuudesta, joka on tullut sisälliseen selvyyteen omasta itsestänsä ja sen mukaisesta elämästä.

Meren pohjassa on kirkas, hohtava helmi, vaikkakin simpukan kuonossa. Ihmissielunkin syvyydessä on välkkyvä helmensä, joka, huolimatta kuoren kehnoudesta, ei sen vuoksi ole vähemmän oikea. Senvuoksi huomasivatkin harvat, että Luuta-Liisa oli vanha ja ruma.

Hän on nyt kuollut, mutta muistonsa elää. Onnellinen hän, jonka työ ansaitsee muistamista!


— — —

Oli jouluaatto. Nuori tehtaanpappi istui työhuoneessaan, ja hänen edessään pöydällä oli jouluaamun saarna äsken valmistettuna. Ja siinä oli myöskin joululahja, joka enemmän kuin oikeutetun levon nauttiminen hyvin tehdyn työn perästä elähytti hänen sieluansa suurimman onnen tuntemisella. Tämän tunteen valtaan hän kokonaan antautuikin odotellessa sitä hetkeä, jolloin vaimonsa tulisi hänelle ilmoittamaan, että joulukuusen kynttilät olivat sytytetyt.

Ja kuitenkin säteili hänen sisimpänsä tällä hetkellä valoa, jonka loiste ruumiillisista silmistäänkin tuntui ikäänkuin valaisevan hänen muuten tummaa huonettansa kirkkaudella, joka kilvotteli illan merkillisen tähden kanssa.

Se tuikki jo, vaikkei iltarusko vielä ollut lopettanut valaistustansa kirkasjäisillä ulapoilla ruusun ja purppurinvärisistä tummimpaan punasinervään ja mustaan vasten valkoreunuksisten rantojen metsäntummuutta. Huurteessa säkenöivän, villaisen koivikon takana tai kuusikon ryhmyisten huippujen välissä näköpiirin reunalla, vaihtelivat värivivahdukset sitä vastoin kullalta ja smaragdilta, josta yhä useammat tähtöset levittivät liekehtivät soihtunsa, kunnes vihdoin lukemattomina peittivät taivaankannen. Luonto oli vaipunut uinumaan, tyyneenä ja hiljaisena, varpuset kauralyhteessä niinikään. Punatulkutkin olivat seuranneet niiden houkuttelevaa esimerkkiä, sittenkun ne vanhasta omenapuusta ikkunan edessä olivat raskailla vakoilevilla liikkeillään varistaneet kokonaisen kuurapilven, kunnes olivat saaneet sopivan ja vakituisen paikan vaistoansa varten.

Mutta mitä enemmän iltahetki ilmiöineen solui ohitse, sitä virkeämmiksi ja valoisammiksi muuttuivat papin ajatukset. Ne ryhmittyivät muistossa erään kuvan ympäri, joka hänen aikaisimmasta lapsuudestaan oli välittömästi liittynyt hänen elämänsä jaloimpiin vaikutuksiin. Ja kuitenkin oli tuo kuva ainoastaan vanhan, vaatimattoman ja jokapäiväisen palvelijattaren. Kadotettuaan äitinsä, oli hän ollut hänellä äidinsijaisena. Ja miten hienolla, hellävaraisella huomioonottavaisuudella hän olikaan ottanut hänen elämänsä hoitaakseen!

Se oli alkanut saduilla, jotka kaikessa viattomuudessaan aina olivat sisältäneet ajatussiemenen, josta nuorukaiselle oli versonut rikas, siunausta tuottava kypsyys. Ja ylioppilaaksi tultuaan hän lupa-aikoina opintojen ahkeran uurastuksen jälkeen aina löysi hänen terveessä ymmärryksessään ja lämpimässä sydämmenlaadussaan tyynnyttävän hoivan ja oivallisen ratkaisun elämän monelle arvoitukselle, joita oppi ei pystynyt selittämään. Hän oli ja pysyi hänen ”pikku äitinään” ja hän hänen ”kultapoikanaan”.

Mutta eräänä loma-aikana, joululupana päälliseksi, tuli hän vasten tavallisuutta kotiin synkkänä ja masentuneena. Hänen piti nimittäin itse joulunaattona täyttää eräs taloudellinen velvollisuus, laillisen muodon taipumattoman tavan pakottamana. Sitä ”Sesam, aukene”, joka tässä kunnianasiassa olisi osoittanut hänelle tyydyttävän ja pelastavan keinon, hän ei ollut onnistunut löytämään. Kun välttämättömyys rajoittaa kaikkea inhimillistä kykyä, parastakin, silloin ei aina auta kunniantunto eikä rehellisyys. Ollen huolissaan opintojensa jatkamisesta kärsi hän katkerasti, vaikkakin tottuneena vastuksiin ja murheisiin. Ja hänen kanssaan ei kärsinyt vähemmän ”pikku äiti”. Isän, tuon itsevaltaisen, ”ankaran tehtaanhoitajan” puoleen hän ei tahtonut kääntyä. Mutta sen teki ”pikku äiti”. Hänen hartaat rukouksensa toisen siveellisestä velvollisuudesta osottaa ihmisellistä sääliä kohtasivat kuitenkin nyt kuten ennenkin ainoastaan tuon saman, tavallisen vastineen: ”Minä sain nuorena suoriutua omin neuvoin, siksi pitää pojankin tehdä samoin”.

Silloin sanoi ”pikku äiti” irti palveluksensa ja muutti kodista, jossa oli uskollisesti palvellut yli 40 vuoden, sillä se oli vanhaan, hyvään aikaan, kun palvelijat samassa paikassa enemmän laskivat palvelusvuosia kuin vuosipalkkaa. Monivaiheinen jouluilta tuli ja sen kera murhe, joka ”kultapojalle” vaihtui mitä odottamattomimpaan iloon. Toinen oli suorittanut hänen velkansa, mutta kuka? Sitä ei tiennyt kukaan.

Joulunaatto toisensa perään meni sen jälkeen tavallista kulkuansa, ilman että hän tiedusteluistaan huolimatta onnistui saamaan mitään varmuutta, kuka oli ollut hänen pelastajansa. Ja yhtä selittämätöntä oli monelle, miksi ”pikku äiti”, jolla useita vuosia oli talletettuna paksu säästöpankkikirja, vetäytyi vanhaan, rapistuneesen karjahuoneesen, koki kovaa ja laahusti luutineen ja niinimattoineen, vaikka hänellä olisi voinut olla paljon parempaa. Mutta vuosien kuluessa ”pikku äidistä” tuli ”Luuta-Liisa”.

Niin koitti hänelle oikea onnen-päivä. ”Kultapojan”, joka sitten tuon joulunaaton ei ollut käynyt kotiseudulla, piti tulla kotiin opintonsa päätettyään ja ryhtyä tehtaan papinvirkaan. Mutta se tuliaistervehdys, jolla Liisan piti ottaa hänet vastaan ja josta hän oli niin suuresti iloinnut, tuli myöskin hänen jäähyväisiksensä elämälle.

Hän, tulija, saattoi kumminkin tehdä hänelle viimeisen palveluksen, ja se oli samalla hänen ensimmäinen papillinen toimensa.

Ennenkuin Liisan elonkipinä ainiaaksi sammui, ehti hän kuitenkin lahjoittaa hänelle lämpimimmän siunauksensa ja — perintönsä:huolellisesti käärityn ja sinetillä suletun käärön, jota saaja ei kuitenkaan saisi avata ennenkuin seuraavana joulunaattona.

Ja sitten kun oli sulkenut hänen silmänsä, meni hän lahjoineen, mutta hän oli antanut myöskin toisen eikä vähemmän kalliin: neuvon — niin pappi kuin hän olikin — kuolla arvokkaasti. Niinkuin hän ennen oli opettanut häntä arvokkaasti elämään.

Ja nyt hän oli avannut hänen testamenttinsa. Se sisälsi vanhan raamatun, ja hänen käännellessään sen kellahtavia, kuluneita lehtiä, näki hän äkkiä niiden välissä paperin, taikakalun, joka osoitti, että pelastava ja salaperäinen apu kaukaisena joulunaattona, samoin kuin testamentti, oli lähtenyt samasta anteliaasta kädestä.

Pappi vei kirjan huulilleen ja suuteli sitä hartaalla kunnioituksella. Se oli siis keventääkseen hänen murhettansa, kun hän vanhuutensa päivinä niin tyynesti, alttiisti ja tyytyväisesti oli antautunut pitkien vuosien ponnistuksiin, vaivannäköön ja puutteisiin.

Ja mitä enemmän hän tuota ajatteli, sitä enemmän tämä — ulkonaisessa suhteessa niin vähäpätöinen ja mitätön nainen — näyttäytyi tosi jalouden ja inhimillisen suuruuden esikuvaksi. Hänen ajatuksiinsa yhtyi vasten tahtoa runoilijan: ”Mitä suurta tapahtuu, tapahtuu hiljaisuudessa”. Sillä suurta on voida kantaa kieltäymystä, tuntematta sen painoa, suurta voida tehdä hyvää, ei palkan vuoksi, vaan hyvän itsensä tähden.

Ja nuori pappi istui siinä, käänteli ja katseli lahjaansa tunteiden hänen sisimmässään paisuessa yhä rikkaammiksi ja täyteläisemmiksi samalla kuinmyöskin sydämmellinen kiitollisuus — joskin syvästi kaihonsekainen — nousi yhä korkeammalle ja korkeammalle, kunnes lopulta täytti hänen silmänsä kostealla väikkeellä.

Ja tämä sisäinen yltäkylläisyys puhkesi vihdoin sanoihin, syviin ja lämpimiin: ”Jospa moni voisi merkitä opintojensa jatkumisen sellaisten kirjanmerkkien ansioksi, tällaisten jalojen tekojen todisteena, miten opettavaa — erityisesti sille pöyhkeilevälle opille, joka huolimatta kaikista tiedoista ei kuitenkaan voi pukea niitä sivistykseen, elämän korkeimpaan todelliseen sivistykseen: sydämmeen.


Suomen Kansa no 29 22.2.1901.

Maksim Gorki - Eräs joulujutelma

Eräs joulujutelma.

Kirj. Maksim Gorkij.

»Oikeudelle» suom. Vanamo

Saatuani valmiiksi joulukertomukseni, heitin kynän kädestäni, siirryin kirjotuspöydän äärestä ja aloin kävellä edestakaisiin huoneessa.

Oli yö: lumimyrsky alkoi vinkua. Kuulin harvinaisia ääniä, oli kuin kadulta olisi kuulunut hiljaista kuisketta tahi kun jokin olisi ähkien tunkenut seinien läpi huoneeseeni, joka oli ainoastaan osaksi valaistu. Varmaankin tuuli tuprutteli lunta akkunaa vasten.

Nopeasti riisuin päältäni, sammutin lamppuni ja menin levolle. Kun huone jäi kokonaan pimeäksi, kuului ääni selvemmin ja akkuna häämöitti pienenä vaaleana pilkkuna. Kello laski lakkaamatta sekunteja, toisinaan tuntui sen naksahdukset hukkuvan ulkoa kuuluvaan äänekkääseen meluun, vaan hetken kuluttua kuulin sekuntien naksutukset, joiden ääni häipyi ijäisyyden mereen. Toisinaan kuulin ne niin selvästi, kuin kello olisi ollut päässäni.

Maatessa ajattelin joulukertomustani, jonka olin juuri saanut valmiiksi. Oliko se onnistunut? Kerroin siinä kahdesta kerjäläisestä, sokeasta ukosta ja hänen vaimostaan, ihmisistä, joita elämä oli niin kolhinut, että he raihnaisina ja avuttomina elivät vain puolielämää. Varhain jouluaattoaamuna lähtivät he kylään kerjätäkseen sen verran, että voisivat viettää Vapahtajan syntymäjuhlaa. He toivoivat ennen iltaa saavansa täydet pussit tavaroita, joita heille annettaisiin Jesuksen nimeen.

Luonnollista on, että kertomuksessani ei heidän toivonsa toteutunut — he olivat saaneet ainoastaan hyvin vähän ja oli jo jotenkin myöhä, kun vanhukset lähtivät kotimatkalle. Vaimo kulki edellä ja sokea ukko asteli hitain askelin hänen kintereillään, kiini pidellen vaimon vyöstä. Yö oli pimeä, taivas pilvein peitossa, tuuli tuprutti lunta ja vanhusten jalat painuivat syvälle lumeen. Tie kotiin tuntui heistä loppumattomalta. Vaieten kulkivat he eteenpäin, risoissaan värjötellen, joihin lumi takertui kuin nukka. Tietämättään ja väsyneenä oli vanha vaimo eksynyt oikealta tieltä. Ja hänen sokea seuralaisensa kyseli huolissaan:

— Ollaanko pian perillä? Me tulemme liian myöhän iltasaarnaan. Upi uupuneena ja vilusta väristen tyynnytti vaimo häntä parhaansa mukaan; hän ei vielä tahtonut ilmaista miehelleen, että oli eksynyt tieltä.

Viimein ei hän enää jaksanut, vaan sanoi:

— Anna minulle Jesuksen nimessä anteeksi, isä, minä olen eksynyt tieltä enkä jaksa enää käydä, minun täytyy istuutua tähän.

— Sinä tulet paleltumaan kuokaksi, sanoi ukko.

— Aion vaan levätä hetkisen, ja jos me palellummekin kuoliaaksi — mitäpä siitä? Onko elämämme elämisen arvoista?

Ukko huokasi raskaasti ja myöntyi. He asettuivat istumaan seläkkäin ja pian muuttuivat he lumen peittämäksi rysyläjäksi.

Lopuksi sanoi sokea:

— Ei, äiti, lähtekäämme nyt!

Vaan vaimo, joka oli puoliksi nukuksissa, mumisi vastineeksi ainoastaan muutaman epäselvän sanan.

Ukko koetti nostaa häntä, vaan ei jaksanut.

— Sinä palellut kuoliaaksi, huusi hän vaimon korvaan. Ja alkoi huutaa apua avoimella kentällä.

Huomattuaan kaikki ponnistuksensa turhiksi istuutui hän jälleen epätoivosta mykkänä lumeen. Menköön miten hyvänsä, mitä tähän asti ja tästedeskin on hänelle tapahtuva, sen on Jumala edeltäkäsin määränyt.

Lunta vieri ykä enemmän heidän ympärilleen ja eipä aikaakaan, niin oli molemmilla lämmin.

Ukko nousi seisalleen.

— Äiti, huusi hän, iltasaarnaan soitetaan! Kiirehdi!

Mutta vaimo olikin jo mennyt sinne, mistä ei kukaan ole palanut.

— Etkö kuule! Soitetaan. Nouse, me myöhästymme!

Hän koetti liikuttaa itseään, vaan ei voinut. Silloin käsitti hän, että he olivat menneitä molemmat ja alkoi rukoila:

— Herra, ota palvelijoittesi sielut. Syntisiä ovat ne olleet, vaan anna niille anteeksi ja ota ne armossa luoksesi...

Silloin näytti hänestä, että templi tuli lunta pitkin hohtavan valkoisena lumipilvenä. Ihmeellinen templi — rakennettu hellistä ihmissydämistä sydämen muotoinen; keskellä oli siinä alttari, jossa seisoi itse Kristus. Kun ukko näki hänet, nousi hän ja lankesi polvilleen templin kynnykselle. Silmillä, joilla hän taas näki, katseli hän vapahtajaa, joka puhui selvällä äänellä:

— Templin perustus on säälistä hehkuva sydän. Astu templiini, sinä, joka koko elämäsi ajan olet janonut tilaisuutta osottaaksesi laupeutta, sinä onneton, sorrettu ukko. Astu sisään ja vallatkoon ilo sydämesi.

— Herra, sanoi sokea, joka oli tullut näkeväksi, itkien ilosta. Sinä herra siis olet?

Kristus lepäsi lempeänä ukkoa vastaan ja hänen osatartansa, jonka hänen hymynsä oli herättänyt eloon...

Näin paleli tämä vanha pari kuoliaaksi lumessa.

Muistossa kertasin vielä kerran kertomukseni alusta loppuun. Oliko se yksinkertainen ja tarpeeksi liikuttava? Tulisiko se herättämään osanottoa lukijoissaan? Kyllä varmasti, kertomukseni tulee epäilemättä aikaansaaman tarkottamani vaikutuksen.

Näissä mietteissä tyytyväisenä itseeni aloin nukkua ja vielä puoliunissani tuli lähenevä juhlahetki eteeni kaikkine puuhineen. Kello naksutteli lakkaamatta ja merkitsi järkähtämättömällä tarkkuudella jokaisen elämästäni katoavan sekunnin. Unessa kuulin lumen ryöpytyksen. Se kuului yhä kovemmin. Lyhdyt sammutettiin. Lumimyrsky sai joukon uusia ääniä, akkunan pelti narisi, kuulin sen valittavan, ähkivän, ulvovan ja viheltelevän. Kaikki sulautui lohduttomaan harmoinaan, joka täytti minut kauhulla.

Mitä tämä oli?

Akkunani näytti sumenevan ja tuli niin leveäksi, että se anasti koko seinän. Näin joukon olentoja, lapsia, lastenvarjoja, heidän takanaan seisoi harmaapartainen mies ja muutamia naisia..

— Mistä tulevat nämä varjot? keitä ne ovat? kysyin itseltäni.

Omituista kyllä muukalaiset taisivatlukea ajatukseni, ja ääni, niin jylhä ja kolea kuin lumen vinkuna, taukosi heti.

— Mistä me tulemme ja keitä me olemme? Etkö sinä tunne meitä?

Ravistin päätäni, mutta samassa näin varjojen joukossa sokean ukon, joka piteli kiini vanhan vaimonsa vyöstä. He katselivat minua nuhdellen ja heidän lumenpeittämistä räsyistään tuli kylmä viima, joka leikkasi sieluuni. Tunsin ne molemmat, mutta miksi olivat ne tulleet tänne?

— Näetkö, sinä tunnet heidät, sanoi ääni. Sinun pitää tulla tuntemaan myöskin uudelleen nuo toiset, ne ovat sinun joulukertomuksesi sankareita ja sankarittaria. He ovat lapsia, vaimoja ja miehiä, jotka sinä olet antanut paleltua kuoliaaksi huvittaaksesi lukijoitasi, Pidä varasi, ne tulevat kulkemaan ohitsesi ja sinä saat itse nähdä, kuinka paljo niitä on ja kuinka surkuteltavia ne ovat, nämä sinun fantasiasi onnettomat olennot.

Varjot alkoivat liikkua; alkupäässä kulki poika ja tyttö näyttäen kahdelta suurelta lumi- ja kuutamokukalta.

— Tässä ovat ne molemmat lapset, jotka sinä annoit paleltua kuoliaaksi akkunan alla, josta näkyi huoneessa palava kuusi. Muistatko sitä? Ne istuivat ja katselivat kun joulukuusi paloi ja kuolivat...

— Äänettöminä kulkivat pienet sankarini ohitseni ja hävisivät sinivalkoiseen ilmaan. Heidän sijaansa tuli laiha nainen epätoivon ilme kasvoissaan.

— Tämä on se äiti, joka jouluaattoiltana kiiruhti kotiin vaivaisine lahjoine lapsilleen. Sinä muistat hänet hyvin?

Katsoin häveten olentoon

— Ja tässä... kuului jälleen ääni, varjot vetäytyivät ohitseni, ja ylitseni käyvä viima sai minut vapisemaan. Varjojen hitaat ja tuskaa täynnä olevat katseet vaivasivat minua, häpesin ja pelkäsin niitä. Mistä ne tahtoivat minua muistuttaa, mitä ne tahtoivat opettaa minulle?

— Tässä näet myös viimeisen tänä iltana lopettamasi kertomuksen sankarit.

Sokea ukko lumen peittämissä risoissa kulki verkkaan ohitseni. Hänen partaansa peitti jääkristallit ja sisäänpainuneihin suupieliin oli jäätynyt vesipisaroita. Hänen vanha vaimonsa lepäsi kuin lapsi, mutta hymy oli jäykkää ja koskematonta. Siten jatkui hyvän aikaa, olento toisensa perästä kulki ohitseni enkä saanut pois katsettani niistä. Lopuksi menetin kärsivällisyyteni ja sanoin:

— Mikä tarkotus on tällä kaikella?

Silloin kaikui jälleen jylhä ääni:

— Vastaa itse kysymykseesi. Miksi runoilet onnettomuuksia, aivankuin ei niitä jo ennestään olisi tarpeeksi?

— Miksi? Mitä aijot voittaa sillä? Kukistaako viimeinkin rohkeuden kipinä ihmisistä, ryöstääkö heiltä paremman tulevaisuuden toivo? Oletko sinä valon ja toivon vihollinen, sellainen, joka luo pimeää ja hämäryyttä lisätäkseen siten ihmisten pettymyksiä. Miksi annat joka vuosi lapsien ja täysikäisten kuolla kertomuksissasi? Miksi?

— Kuule minua, vastasin. En tiedä kuka olet enkä tahdo sitä tietääkään. Olet tehnyt minulle kysymyksen, tahdon siihen vastata, mutta sen tehtyäni tahdon nukkua rauhassa. Minulla on hyvä tarkotus antaessani ihmisten paleltua kuoliaaksi. Kuvatessani heidän kuolinkamppailuaan herätän osanottoa niissä, jotka ovat paremmassa asemassa. Ymmärrätkö sinä? Minä tahdon yksinkertaisesti pehmittää lukijoitani sydäntä.

Varjojen kesken syntyi kammottava liike. Minä katselin sitä hämilläni, voimatta käsittää vähääkään, mitä tapahtui. Ne liikkuivat edestakaisin äänettöminä, aivankuin kuumeentapaisessa tahdissa, ikäänkuin taistelisivat myrskyn kanssa, joka uhkaa hävittää heitä. Tuuli vinkui ja ulvoi. Varjot värisivät, niiden elottomat silmät tirkistivät sammuneina eteenpäin, vaikka heidän kuopalliset kasvonsa vetäytyivätkin irveesen. Mitä on niille tapahtunut, Jumalani, mitä niiltä puuttuu?

Kylmä hiki heilimöi otsallani.

— He nauravat, sanoi ääni vanhaan tapaan.

— Mille?

— Sinulle.

— Minkä tähden?

— Sentähden, että sinä puhut niin lapsellisen yksinkertaisesti. Sanot, että kuvauksillasi aijot herättää jalompia tunteita lähimmäisissäsi, joista kurjuus useimmiten on vain näytelmä. Muistele, miten kauan on jo koeteltu herättää jalompia tunteita ihmisten sydämissä, muistatko miten nerokkaita yrityksiä on tehty ja katso elämää. .. Narri! Jos todellisuus ei liikuta ihmisiä, miten voisi silloin sinun fantasiasi vaikuttaa paremmin? Ja mihin muka pitäisi sinun kirjotelmasi kuoliaaksi paleltuvista ihmisistä vaikuttaa?

Varjot nauroivat yhä äänetöntä nauruaan, minusta tuntui kuin ne tulisivat seuraamaan minua viimeiseen hetkeeni asti. Myrsky vinkui korvia viiltävästi, ja yksitoikkoinen ääni puhui puhumistaan. Jokainen sana tunkeutui neulan tavoin aivoihini, sydämeeni ja varjojen mykät irvissä olevat kasvot näyttivät yhä hirveimmiltä, ja niitten nauru yhä kammottavammaksi.

Tunsin sanomatonta tuskaa ja samalla kertaa valtasi minut hurja vihan raivo. Aivan pois suunniltani huusin:

— Valhetta, kaikki mitä sanot, valhetta!

Voimakkaalla ponnistuksella hyppäsin vuoteesta ja syöksyin paistikkaan mustaan syvyyteen, jonne minua seurasi myrskyn vihellys, ja irvistelevät varjot nauraen leijuivat ympärilläni.


Aamulla havahtuessani särki päätäni ja sydämeni oli tuskaa täysi. Minä otin sokeasta ukosta ja hänen vaimostaan kirjottamani kertomuksen, luin sen ja — revin palasiksi.


Oikeus no 7A 21.12.1906

Leo Tolstoi - Missä rakkautta siellä Jumala

Missä rakkautta siellä Jumala.

Joulukertomus

kirjoitti

Leo Tolstoj.

(Suomennos).

Eräässä kaupungissa asui suutari nimeltä Martti Avdiéitch. Hänen asuntonsa oli kellarikerroksessa, jossa oli vaan yksi ikkuna. Mutta tämä oli kuitenkin kadulle päin ja siitä saattoi hiin nähdä kaikki ohitse kulkijat ja vaikka niistä ei näkynyt muuta kuin jalat, tunsi Martti niistä useimmat.

Monta vuotta oli hän asunut tässä kellarikerroksessa ja tunsi paljon ihmisiä. Harvoin näki hän saapasparia ohitse kiitävän, joita hän ei olisi tuntenut; monet niistä olivat näet kerran jopa kahdestikin olleet hänen käsissään. Toisiin oli hän pannut puolipohjat, toisia paikannut tai milloin mitenkin korjannut.

Kaikilla oli aina työtä kylliksi, sillä hän ei koskaan pettänyt ketään, valmisti kaikkea hyvistä aineista kohteli kaikkia kävijöitä hyvin.

Kaikkina aikoina oli häntä pidetty kunnon miehenä. Mutta ijälliseksi tultuaan alkoi hän enemmän ajatella autuaaksi pääsemistään mitenkä hän voisi Jumalaa lähestyä.

Monta vuotta oli hän asunut yksin pienen poikansa kanssa. Hänen vaimonsa oli kuollut, vanhemmat lapsensa samoin. Kerran arveli hän jo lähettää nuorimmankin maalle sisarensa luo; mutta sitten hänen kävi sääliksi ja hän lausui itsekseen:

— Enpähän lähetä häntä kuitenkaan, liian vaikeaa olisi Kapitoshkan elää vieraiden ihmisten parissa; olkoon vaan täällä kotona.

Ja Martti eli edelleen ja teki työtä lapsensa hyväksi. Mutta Jumala ei sallinut hänen pitää lastaan. Kapitoshka sairastui, juuri kun oli päässyt siihen ikään, että hänestä olisi voinnut olla apua isälle. Wähän aikaa hän vaan oli kipeänä, sitten kuoli.

Martti hautasi lapsensa ja joutui ihan epätoivon valtaan. Hän oli aivan masennettu ja alkoi napista Jumalaa vastaan. Monesti toivoi hän itselleen kuolemaa ja syytti Herraa siitä, ettei hän itse saanut kuolla lapsensa sijaan, herkesipä vihdoin kirkossakin käymästä.

Silloin tapahtui eräänä päivänä joulun aikaan että eräs Martin ystävistä, joka pyhiinvaeltajana oli kulkenut kahdeksatta vuotta, tuli käymään hänen luonaan. He rupesivat puhelemaan ja Martti valitti katkerasti onnettomuuttaan. — Minua ei enää haluta elää, — sanoi hän, — toivon vaan kuolemaa, muuta en enään Jumalalta rukoile. Minulla ei ole enää toivoa yhtään.

Mutta pyhiinvaeltaja vastasi:

— Noin ei pidä puhua, Martti Avdiéitsh! Ei meidän tule arvostella Jumalan tekoja. Hän on tahtonut sinun poikasi kuolemaa ja jos Hän tahtoo, että sinun pitää elää, niin on se parasta sinulle. Sinun epätoivosi tulee vaan sitä, että sinä ainoastaan elät itseäsi varten ja itseäsi vaan ajattelit.

— No multa, mitä varten me sitten elämme? — kysyi Martti.

— Me elämme Jumalaa varten — vastasi vanhus. Niin se on, joka antaa meille elämiin; häntä varten täytyy meidän siis elääkin. Rupeahan nyt elämään Jumalalle, niin et tunne, enää surua etkä kaipausta, vaan saat voimia kantamaan kaikkea kärsivällisyydellä.

Vanhus virkkoi: — Silläkö tavalla Jumalalle eletään? Sen on Kristus meille opettanut.

— Osaatko lukea? — No, osta sitte Uusi Testamentti ja lue. Siinä saat nähdä, millä tavalla Jumalalle eletään. Siinä saat vastausta jokaiseen kysymykseen.

Nämä sanat painuivat Martin mieleen. Samana päivänä osti hän Uuden Testamentin ja rupesi heti lukemaan sitä.

Ensin aikoi hän lukea ainoastaan pyhäpäivänä, mutta kun hän kerran oli päässyt alkuun, tunsi hän semmoisen rauhan sydämmessään, että hänen jokapäivä täytyi lukea pari sivua. Innostuipa hän toisinaan niinkin lukemiseensa, ettei huomannut mitään, ennenkuin lamppu äkkiä sammui.

Niin hän luki joka ilta. Ja jota enemmän hän luki, sitä paremmin ymmärsi hän, mitä Jumala häneltä vaati ja mitenkä oli Jumalalle elettävä. Ilo tunkeutui nyt yhä syvemmälle hänen sydämmeensä. Ennen ei voinut hän koskaan olla iltasilla muistelematta Kapitoshkaa katkerasti itkien ja huokaellen. Nyt rauhoitti hän itseään sanomalla: — Kiitos olkoon sinulle Isä, se oli sinun tahtosi!

Tästä lähtien muuttui Martin koko elämä. Ennen hän aina joskus pyhäpäivinä pistäytyi ravintolassa teetä juomaan, niin — eipä kieltäytynyt paloviinalasistakaan, jos kuka hänelle tarjosi. Toisinaan hän parin ystävän kansa joi ei juuri niin paljon, että tuli humalaan, mutta kuitenkin enemmän kuin hän sieti. Nyt eli hän hiljaisesti ja onnellisesti. Aamuhämärässä istui hän työnsä ääreen. Ja kun hän iltasella oli päivämääränsä lopettanut, otti hän esille kirjansa ja luki. Jota enemmän hän luki, sitä enemmän hän ymmärsi ja sitä puhtaammaksi tuli hänen sielunsa.

Eräänä iltana joulun edellä luki hän tavallista kauemmin. Hän oli päässyt Luukaan evankeliumiin ja ajatteli nyt seuraavia sanoja: ”Kuka ikänä tulee minun tykööni ja kuulee minun sanani, hän on sen ihmisen kaltainen, joka huoneensa rakenti, ja kaivoi syvään ja pani perustuksen kallion päälle”.

Hänen sydämmensä oli täynnä iloa. Hän otti silmälasit nenältään, pani ne kirjaan merkiksi ja nojasi kyynäspäillä pöytää vasten. Hän ajatteli omaa elämäänsä ja tutki sitä vertaamalla äsken lukemiinsa sanoihin.

— Rakennanko minä kalliolle? Jumala suokoon että niin olisi! Kuinka onnelliselta ja ihanalta tuntuu, kun sitä näin on yksin Jumalan kanssa. Jota kauempana Jumalasta sitä pimeämpi. Luenpa vielä hiukan. —

Oli jo myöhäistä, mutta hän ei voinut luopua kirjastaan. Vielä kerran luki hän samaa lukua ja sitten vielä fariseuksesta ja publikanista. Lukipa rikkaasta fariseuksesta, joka oli kutsunut Jesusta luokseen ja köyhästä syntisestä vaimosta, joka suuteli Vapahtajan jalkoja ja huuhtoeli niitä kyyneleillään. Hän luki: ”Et sinä antanut vettä minun jaloilleni: mutta tämä kyyneleillä kasti minun jalkani ja ne hiuksillansa kuivasi, — Et sinä minun päätäni öljyllä voidellut; mutta tämä voiteella minun jalkani voiteli.”

Taaskin riisui Martti silmälasinsa ja mietti.

— Pelkäänpä että olen tuon fariseuksen kaltainen. Minäkin ajattelen vaan itseäni. Tässä vaan päivä päivältä juon lämmintä teetä enkä kiellä itseltäni mitään, mutta vierastani en laisinkaan muistele. Itseäni vaan ajattelen, yhä itseäni. Entä vieraani! Kukapa se olisi, ellei herra Jesus Kristus. Jospa Hän nyt äkkiä ilmestyisi luokseni, niin olisinkohan mahdollinen häntä palvelemaan. —

Martti Avdiéitsh nojasi päätään käsivarsiin, hänen silmänsä painuivat kiini ja hän nukkui aivan huomaamatta.

Äkkiä kuului ääni hänen korvaansa; — Martti Avdiéitsh! — Martti säpsähti.

— Tässä olen, mitä tahdotte? Hän aukaisi silmänsä ja tuijotti oveen. Siellä ei näkynyt ketään.

Niin nukkui hän taaskin. Hetken päästä kuuli jotenkin selvään seuraavat sanat! — Martti Avdiéitsh! Martti Avdiéitsh! Muista katsella kadulle huommenna. Minä tulen luonasi käymään. —

Taaskin heräsi Martti. Hän hieroi silmiään ja ojensi itsensä. Hän ei tietänyt oliko se unta vaiko totta. Hän oli niin selvään kuullut noita sanoja.

Hän sammutti lamppunsa ja pani maata.

Seuraavana aamuna nousi hän ani varhain ennen päivän koittoa. Hän luki aamurukouksensa, viritti tulta uuniin ja asetti kaalipadan tulelle. Hän pani tulisia hiiliä teekeittimeen, pani nahkaesiliinan eteensä ja istui ikkunan luo työhön.

Koko ajan hän ajatteli sitä mitä hänelle edellisenä iltana oli tapahtunut. Hän ei tiennyt mitä hän siitä ajattelisi. Milloin tuntui se hänestä unelta, milloin taas oli hän varma siitä, että se oli totta ja että hän todellakin kuuli nuo sanat.

Niin istui hän koko päivän työn ääressä ja katsahti aina vähän väliä kadulle. Kun pari tuntematonta saapasta sattui kulkemaan ohitse, kumartui hän niin alas, että saattoi nähdä niiden omistajaakin. Meni sieltä ohitse eräs dvornikka ihka uudet saappaat jalassa; hänen jälkeen kulki vedenkantaja sekä eräs vanha sotamies vanhoissa paikatuissa saappaissa, söi talossa armon leipää. Hänen tehtävänsä oli auttaa dvornikkaa.

Vanha soturi rupesi nyt luomaan lunta Martin ikkunan kohdalta. Tämä katseli häntä vähän aikaa, sitten ryhtyi hän taas työhön.

— Houkkahan ininä olen kun tällä tavoin istun odottelemassa. Eihän tuolla ole mikään muu kuin vanha Stepanitsh, joka luopi lumen pois; ei ketään muuta näy ja kuitenkin istun minä vanha höperö ja odotan Vapahtajan tulevan. Mitäpä hän minun luonani tekisi? Ei, minua alkaa lapsettaa —

Kun kello löi kymmenen, katsoi hän taaskin ikkunasta ja näki nyt Stepanitshin lyövän käsivarsiaan kupeita vastaan lämmitelläkseen edes johonkin määrin. — Tuolle vanhalle raukalle käy jo lumen luonti vaikeaksi, enköhän antaisi hänelle hiukan lämmikettä? —

Hän pisti naskalin pöytään, nousi, asetti teekeittimen pöydälle, laski vettä teekannuun ja koputti ikkunaan. Stepanitsh kääntyi ja tuli lähemmäksi. Martti viittasi hänelle sekä meni ovea aukaisemaan.

— Tulehan sisään saamaan vähän lämmintä suuhusi, — sanoi hän, — ei se pahaa tee. —

— No, ei se pahaa tee, se on varma asia — toisti Stepanitsh.

Hän astui sisään, puisteli lumen päältään, pyyhki jalkojaankin huolellisesti ja tuli varovasti lähemmäksi pöytää.

— Elä huoli laattiasta. Kyllä minä sitä sitten pyyhin. Istu nyt tänne, niin juodaan vähän lämmintä teetä.

Hän laski teetä kahteen lasiin ja ojensi toisen vieraallensa.

Stepanitsh joi, asetti lasin pöydälle kumoon ja sen päälle hiilelle jääneen sokurimurun sekä kiitti. Näkyi selvään, että hän olisi saattanut enemmän juoda.

— Otahan nyt vähän lisään, kehoitti Martti. Ja hän täytti uudestaan kumpaisetkin lasit. Mutta koko juonti ajan katseli
hän ikkunasta kadulle.

— Odotatko ketään? kysyi hänen vieraansa.

— Kyllä tässä erästä olen odotellut, mutta hävettääpä melkein sanoa ketä. Enkä tiedä lienenkö oikeassa vaiko väärässä kun odotan, mutta yhäpä kaikuvat korvissani eräät kummalliset sanat. — Luin eilen näetkös evankeliumissa Vapahtajamme elämästä ja vaelluksesta tässä maailmassa. Olethan sinäkin siitä kuullut, vai miten?

— Olenhan siitä vähin kuullut, mutta me poloiset, jotka emme lukea osaa, saamme tyytyä siihen, mitä muut meille silloin tällöin kertovat. —

— Niin, niin, se on totta se. Mutta minä nyt luin eilen, kuinka Kristus kulki tässä maailmassa, kuinka hän tuli fariseuksen luonna käymään ja lukiessani tulin sitten ajatelleeksi, että voisikokan mitään semmoista nykyään tapahtua. Minä arvelin; mitä kaikkea tekisinkään ilahuttaakseni Vapahtajaani, jos hän tulisi täällä käymään. Eihän tuo fariseus ottanut häntä edes hyvästi vastaankaan. — No, tuommoisia minulla oli päässäni ja sitten minä nukuin. Nukkuessani kuulin äänen kutsuvan minua nimeltä.

Minä heräsin ja taaskin puhui ääni minulle ja sanoi: ”odota minua, huomenna tulen.” — Ja kaksi kertaa samat sanat. Ymmärrätkös? Nyt kuulen vaan yhä noita samoja sanoja, enkä voi niistä päästä. Olen sanonut itselleni, että untahan tuo vaan oli. Mutta kuitenkin olen tässä odottanut Vapahtajaani; — en sille mitään taida. —

Stepanitsh pudisteli päätään, mitään sanomatta. Hän tyhjensi lasinsa ja asetti sen kumoon niinkuin äskenkin, mutta Martti pani sen vieläkin seisomaan ja täytti sen taas tee1lä.

— Juo nyt vaan mielin määrin, — puheli hän. Ei se sinulle pahaa tee. — Ajatteleppa, kun Vapahtaja tässä maailmassa kulki, ei Hän ketään sysännyt luotaan. Köyhienkin luo meni hän käymään. Niin, niiden luona hän kävi ja hänen opetuslapsensa olivat heikkoja syntisiä, jotka armoa halusivat. Ja käsityöläisiä ne olivat niinkuin me. ”Joka itsensä alentaa, hän ylennetään,” sanoi hän. Ja myöskin: ”Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset, sillä heidän on taivaan valtakunta.”

Stepanitsh oli aivan unhottanut teensä. Hän oli vanha köyhä mies. Hän kuunteli innolla joka sanaa ja kyynelet valuivat hänen poskiltansa.

— Juohan vähän lämmintä teetä vielä; tuo on aivan jäähtynyt, — virkkoi Martti.

Mutta Stepanitsh kiitti, teki ristimerkin ja pani lasin pois.

— Kiitos nyt sydämmen pohjasta, Martti Avdiéitsh; olet ollut niin hyvä minulle tänään. Kiitos kun olet lämmittänyt minua ja kiitos siitäkin, kun puhuit minulle Vapahtajasta! —

Stepanitsh meni. Martti joi vielä vähän lämmintä teetä, pani sitten pois teekeittimen ja lasit ja rupesi taaskin työhön ikkunan ääreen.

Hän ompeli ompelemistaan ja katseli yhä ikkunasta ja yhä odotteli Vapahtajaa. Häntähän vaan ajatteli. Ajatteli mitä Kristus oli sanonut ja tehnyt.

Kaksi sotamiestä meni ohitse, toisen ruunun saappaat toisen omat. Sitten tuli pappi, jolla oli kiiltävät kalossit. Wähän ajan perästä kulki leipoja vasuineen.

Sitten katsahti hän taas ylös ja näki vaimoihmisen lähestyvän. Hänellä oli villaset sukat ja paksut rumat kengät. Hän meni ikkunan ohitse, mutta seisahtui sitten aivan lähelle. Martti kumartui eteenpäin nähdäkseen mitä hän teki. Nainen nojautui seinään ja katseli käsivarsillaan olevaa lasta. Hän kääntyi selin tuuleenpäin ikäänkuin suojellakseen lasta pakkasesta. Mutta huono peite hänellä vaan oli lapsen ympärillä ja huonot ja ohuet olivat hänen omat vaatteensa.

Martti saattoi kuulla kuinka hän koetti hillitä lasta, joka oli ruvennut itkemään.

Hän nousi, aukaisi oven ja huusi portailta:

— Kuuleppas eukko, tulehan tänne! —

Vieras kuuli hänen äänensä ja kääntyi hänen puoleensa.

— Kuule, mitä sinä siellä seisot pakkasessa lapsen kanssa. Tule ennen tänne alas minun luokseni, täällä on lämmin, täällä voit paremmin hoitaa lastasi, tule pois! —

Nainen katseli kummastuneena vanhusta, joka seisoi siinä, nahka esiliina edessä silmälasit nenällä, ja ystävällisellä äänellä kutsui häntä luokseen lämpimään huoneesen. Hän tuli.

— Kas nyt, — jatkoi Martti, — istu tuohon uunin luo, lämmitä itseäsi ja koeta saada lapsesi rauhoitetuksi.

— Sillä on nälkä eikä minulla ole yhtään maitoa, enkä ole itsekään syönyt koko päivänä. — Hän koetti panna lapsensa rintaansa.

Martti pudisti päätään. Hän meni pöydän luo, otti leipää ja pienen maljan. Sitten aukasi hän uunin ovet, kaatoi padastaan kiehuvaa kaalia ja kantoi maljan pöytään. Hän leikkasi leivästä paksuja palasia ja otti esille lusikan.

Istu ruo'alle ja syö, se tekee sinulle hyvää. Anna tänne lapsi siksi aikaa. Minullakin on ennen ollut pieniä lapsia, kyllä minä niiden tapoja tunnen.

Nainen teki ristinmerkin ja rupesi pöydän ääreen ruoalle sillä aikaa kun Martti Avdiéitsh pienokaista hoiteli.

Tämä pitkitti itkemistään. Martti koetti jos jollakin tavalla saada sitä taukoamaan. Hän lauleli ja soitteli sarvillaan lapsukaisen silmien edessä, kokematta siihen, sillä hänen sormensa olivat mustat kuin piki. Vihdoin kiintyivätkin lapsen silmät noihin kummallisiin mustiin sormiin; se tuijotti niihin ihmetellen, unhotti itkemisen ja alkoi vihdoin hymyillä, josta Martti ihastui.

Ruo’alla ollessaan rupesi nainen kertomaan kuka hän oli ja mistä tuli.

— Mieheni on sotamies. Hän lähetettiin pois ja nyt en ole kahdeksaan kuukauteen hänestä mitään kuullut. Minä palvelin keittäjäpiikana eräässä talossa ja olin siellä kunnes minun piti saada tämä lapsi. Sitten eivät tahtoneet minua enää pitää. Nyt ovat kaikki vähäiset säästöni lopussa. Olen hakenut paikkaa imettäjänäkin; mutta kenellekään en ole kelvannut. Sitten menin sen naisen luo, joka piti minun lapseni luonaan. Hän lupasi kuulustella minulle paikkaa ja uudestaan syntyi minussa toivo. Mutta nytpä olen jo odottanut viikon jopa kaksikin ja olen peräti voimaton ja lapseni alkaa riutua. Kaikeksi onneksi olen vielä saanut asua tuon naisen luona, koska hän minua säälii, — mutta jos minut sieltäkin ajettaisiin niin Jumala tiesi minnekkä joutuisin.

Martti Avdieitsh huokasi ja kysyi: — Ovatko nuo kaikki vaatteesi? —

— Eilen panttasin ison huivini kahdestakymmenestä kopeekasta.

Nainen lähestyi vuodetta, jossa lapsi makasi ja otti sen syliinsä. Martti Avdiéitsh nousi ja haki esille vanhan päällysnutun.

— Ota tämä, se on vanha ja huono, mutta lämmittää se vielä sekä sinua että lastasi.

Naisen katseet kääntyivät nuttuun ja siitä vanhukseen ja hän purskahti itkuun.

Martti Avdieitsh kääntyi poispäin peittääksensä liikutustaan.

Hän meni vuoteen luo, veti esille pienen laatikon, otti siitä partaveitsen ja alkoi kumma kyllä partaansa ajaa.

— Oi, Jumala siunatkoon sinua, puhkesi nainen lausumaan, se on Jumala itse, joka minut tänne saattoi. Ellen olisi tänne päässyt olisi lapsiparkani paleltunut ja kuollut tuohon hirveään pakkaseen. Varmaan Jumala itse käännytti katseesi kadulle, että saatoit huomata minut.

Martti Avdiéitsh hymyili ja vastasi: — Niin, kyllä se olikin. Hän, joka pani minuun sen ajatuksen. Ei tämä tapahtunut sattumuksesta, se oli Hänen tahdostansa. —

Ja hän kertoi naiselle mimmoista unta hän oli nähnyt, kuinka oli kuullut äänen ja kuinka Herra oli luvannut tulla Hänen luonaan käymään.

— Ei ole mitään mahdotonta, vastasi nainen, nousi, kääri lapsensa nuttuun ja kiitti Marttia.

— Ota tämä, — sanoi vanhus vielä ja antoi naiselle kaksikymmentä kopeekkaa — lunasta sillä huivisi. —

Nainen teki ristin meikin, Martti samoin ja sitten he erosivat.

Kun nainen oli mennyt, hengitti Martti syvään, söi mitä oli jäänyt jälelle ruo’asta, tarttui sitten työhönsä ja istui ikkunan ääreen. Hän ei mitenkään malttanut olla ikkunasta katsomatta ja joka kerta kun siinä kuvastui ohitse menevän varjo, tunti hän kylmiä väreitä ruumiissaan. Hän kumartui niin että hän saattoi nähdä jokaisen kasvoja, mutta mitään erinomaista niissä ei ollut.

Yhtäkkiä seisahtui omenakauppias-akka hänen ikkunansa ulkopuolelle. Kädessä hänellä oli pieni vasu täynnä omenia ja seljässä risukimppu. Tämä oli raskas ja hän koetti juuri saada sitä toiselle olkapäälle muutetuksi; mutta siihen hänen täytyi käyttää kumpasetkin kätensä ja asettaa vasu maahan. Hänen tätä hommatessa tuli katupoika juosten ja sieppasi omenan vasusta.

Akka näki sen kuitenkin ja tarttui pojan käsivarteen. Poika ponnisteli irti päästäksensä, mutta eukko ei hellittänyt, viskasi pojan lakin maahan ja repi häntä tukasta.

Poika huusi täyttä kurkkua, eukko oli vimmassa. Martti ei joutanut heittää nahkaesiliinaa päältään, vaan juoksi ylös kadulle. Portaissa pudotti hän silmälasit. Eukko ja poika jatkoivat taisteluaan. Edellinen toivoi poliisin tulevan.

Poika puolusti itseään ja väitti, ettei mitään ottanut.

Martti Avdiéitsh tahtoi eroittaa niitä; hän tarttui poikaan ja sanoi: — Antakaa, mummo hyvä, hänen mennä Jesuksen nimeen. —

— Enkä päästä! Minäpä annan hänelle semmoisen kyydin, että hän minut muistaa, — intti eukko. Semmoinen heittiö; semmoinen roisto! —

— Mutta hillitsehän kuitenkin itseäsi! Kuuleppa kun minä sanon, — jatkoi Martti.

Ja hän päästi pojan, vaan kun tämä aikoi matkaansa niin pian kun saattaisi, pidätti Martti häntä.

— Pyydä ensin mummolta anteeksi, eläkä koskaan enää niin tee. Minä kyllä näin, että sinä omenan otit. —

Poika alkoi itkeä ja pyysi anteeksi.

Martti otti omenan korista ja antoi sen pojalle.

— Kyllä minä sen maksan, vakuutti hän eukolle.

— No sepä on kaunista tapaa tuo, mutisi eukko. — Selkään hänelle olisi pitänyt antaa, vieläpä aika lailla. —

— Elähän mummo kulta niin ankarasti tuomitse. Ajattelepas jos Jumala meitä niin tuomitsisi. Jos meitä niin ankarasti yhdestä omenasta rangaistaisiin, niin kuinka sitten suurimmista synneistämme? —

Eukko vaikeni.

— Jumala tahtoo, että meidän pitää anteeksi suoda, muuten Hän ei meille anteeksi anna.

Meidän pitää antaa kaikille anteeksi, mutta varsinkin niille eivät tiedä mitä he tekevät.

Eukko kallisti päätään ja huokasi: — Niin, niin, en minä siitä mitään sano. Mutta lapset ovatkin niin valmiit pahan tekoon. —

— No siinä olette oikeassa. Minullakin on ollut seitsemän lasta; mutta nyt ei ole enää kuin yksi tytär jälellä. Ja eukko alkoi jutella siitä että hän asui tyttärensä luona ja kuinka monta lasta oli.

— Ne ovat paras iloni, nuo pienokaiset. Niiden eteenhän minä työtä teen ja näen vaivaa. Ne ovat niin herttaisia ja iloisia. Kaikki tulevat ne juoksujalassa minulle vastaan, yksin Asianthakin, joka ei mene kellekään vieraalle.

— Mummo, mummo, hyvä mummo, huutavat ne niin pian kun minä kotiin saavun.

— Oikeimpa heltyi vanhuksen mieli.

— Niin, niin, se olikin vaan poikamaista vallattomuutta, — jatkoi hän, poikaan kääntyen. Sitten aikoi hän panna risukimpun hartioilleen mutta poikanen astui nyt esiin ja tarjoutui sitä kantamaan.

— Meillä on sama tie mentävä, — sanoi hän.

Wanhus pudisti päätään kummeksien ja antoi pojalle kuormasta kannettavaksi ja niin ne lähtivät rinnatusten kulkemaan. Eukko unhotti kerrassaan maksua vaatia Martilta tuosta yhdestä omenasta.

Martti puolestaan jäi hetkeksi seisomaan ja katseli pois menevien jälkeen, jotka näyttivät puhelevan keskenään.

Sitten meni hän taas alhaiseen asuntoonsa. Silmälasinsa löysi hän portailta, tarttui taaskin työkaluihin ja istui ikkunan luo. Vähän aikaa työskenneltyään huomasi hän ettei enää voinut nähdä, — mutta johan aljettiinkin kadulla lyhtyjä sytyttää.

— Täytyy minunkin jo saada tänne tulta, arveli hän.

Ja lampun valossa jatkoi hän sitten työtään, sai yhden saappaan valmiiksi, katseli sitä tarkkaan, hyväksyi työn, korjasi pois työkalut ja otti Uuden Testamentin alas hyllyltä.

Hän aukaisi kirjan siitä paikasta, johon hän eilen oli jäänyt, mutta taaskin kiintyi hänen huomionsa niihin sanoihin, joita hän edellisenä päivänä oli lukenut. Silloinpa luuli hän taas kuulevansa oudon äänen. Se vaikutti häneen niin että hän äkkiä kääntyi ja katsoi taaksensa. Ja jopa sieltä nurkasta lähestyikin kummallinen näkymätön olento ja ääni kuiskasi hiljaa hänen korvissa! — Martti Avdiéitsh, Martti Avdiéitsh, etkö tunne minua? —

— Ken olet sinä? kysyi Martti.

— Oi, minähän se olen, minä, — vastasi ääni ja Stepanitsh astui esiin pimeydestä, hymyili hänelle ja katosi kuin varjo.

— Tässä minäkin, kuului toinen ääni ja pimeästä nurkasta tuli vaimo lapsi käsivarsillaan.

— Olenhan minäkin täällä, kuului vieläkin ääni ja vanha omenankauppias tuli esille pitäin poikaa kädestä; kumpasetkin hymyilivät ja katosivat.

Martti Avdiéitsh tunsi sydämmensä paisuvan ilosta. Hän teki ristinmerkin, asetti silmälasit paikoilleen ja katsoi kirjaansa.

Ja hän luki: — ”Minä isosin ja te ruokitte minun; minä janosin ja te juotitte minun: minä olin outo ja te minun huoneesen otitte.” —

Ja alempana: — ”Sen kun te olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä, sen te teitte Minulle.” —

Ymmärsipä nyt Martti Avdiéits ettei ollutkaan hänen toiveensa tyhjään rauennut.

— Vapahtaja oli kun olikin käynyt hänen luonaan ja Martti oli Häntä hyvästi vastaanottanut.





Savo-Karjala n:ot 5-13 17.1.-14.2.1888.