Anton Tsehov - Naamio

 Naamio

Anton Tsehov

N:än seurahuoneella pidettiin hyväntekeväisessä tarkoituksessa naamiohuveja tahi kuten paikalliset neitoset sanoivat tanssipitoja.

Oli kello 12 yöllä. Naamioimattomat herrasmiehet, jotta eivät tanssineet – heitä oli viisi henkeä – istuivat lukuhuoneessa suuren pöydän ääressä ja nenät ia parrat työnnettyinä sanomalehtiin lukivat, torkkuivat ja paikallisen pääkaupunkilehtien kirjeenvaihtajain hyvin vapaamielisen herran selityksen mukaan – „mietiskelivät". 

Yleisestä salista kuului katrillin säveliä. Oven ohi juoksenteli vähä väliä tarjoilijoita kovasti kilistellen astioitaan ja kolistellen jalkoineen. Itse lukuhuoneessa vallitsi mitä syvin hiljaisuus.

– Täällä on luultavasti mukavampaa, – kuului äkkiä matala tukahutettu ääni, joka tuntui tulevan uunista! – Tuokaapas tänne! Tänne pojat! 

Ovi avautui ja lukuhuoneeseen asteli lyhyt, leveä, naamioitu mieshenkilö puettuna kuskin pukuun ja hattuun riikinkukonsulkineen. Hänen jäljessään tuli kaksi naamioitua naista ja tarjoilija tarjottimineen. Tarjottimella oli pullea likööripullo, kolme pulloa punaviiniä ja joitakuita laseja. 

– Tänne! Täällähän on viileämpikin, sanoi mies. Aseta tarjotin pöydälle. Istukaa, mamsellit! Minä pyydän, tehkää niin hyvin! Mutta te, herraseni, siirtykääpas . . . turhia tuossa! 

Mies hoiperteli ja pyyhkäsi kädellään pöydältä joitakuita lehtiä. 

– Aseta tänne! Vaan te, herrat lukijat siirtykää, ei tässä ole aikaa sanomalehtiin ja politiikkaan . . . Heittäkää! 

– Minä pyytäisin teitä olemaan hiljemmin, sanoi eräs herrasmiehistä, katsoen naamioon silmälasiensa läpi. Tämä on lukusali eikä tarjoiluhuone . . . Tämä ei ole juomapaikka . . . 

– Miksikä ei olisi? Heiluuko pöytä, tai ehkä laki voi sortua? Ihme! Mutta . . . ei ole aikaa keskustella! Heittäkää sanomalehdet . . . Vähän olette lukeneet ja se teille riittääkin ja muutenkin olette jo koruin viisaita, niin ja silmätkin voivat pilaantua, mutta pääasia on – minä en tahdo ja siinä kaikki. 

Tarjoilija asetti tarjottimen pöydälle ja peittäen ruokaliinan käsivarrelleen, pysähtyi ovelle. Naiset ryhtyivät heti punaviinin kimppuun.

– Ja kuinka niitä onkaan niin viisaita ihmisiä, joita sanomalehdet miellyttävät enemmän kuin juomat, alkoi mies riikinkukonsulkineen kaataen itselleen likööriä. Mutta minun käsitykseni mukaan rakastatte sanomalehtiä siksi, kun ei teillä ole millä juoda. Eikö niin, kuin minä sanon? Ha, ha! . . . Lukevat: No, mutta mitä siinä on kirjoitettu! Silmälasiherra! Millaisista tosiasioista te luette? Ha, ha! Heitä pois! Riittää jo teeskentelysi! Juo mieluummin! 

Riikinkukonsulilla koristettu mies nousi paikaltaan ja tempasi sanomalehden silmälasiherran kädestä. Tämä kalpeni, punastui sitten ja katsoi hämmästyneenä toisiin herrasmiehiin, he – häneen. 

– Te unohdatte itsenne hyvä herra! kiivastui hän. Te muutatte lukuhuoneen kapakaksi, te suvaitsette menetellä sopimattomasti, repiä sanomalehtiä käsistä! Minä en salli! Te ette tiedä, kenen kanssa kanssa olette tekemisissä, hyvä herra! Minä olen pankin tirehtööri Schestjakow! . . .

– Sylkäsen minä sille, – että sinä olet Schestjakow! Mutta lehdellesi, kas tällainen kunnia . . .

Mies riisti sanomalehden ja repi sen kappaleiksi. 

– Hyvät herrat, mitä tämä oikeastaan on? mutisi Schestjakow ällistyneenä. Tämähän on kummallista, tämähän on aivan luonnotonta.

– He ovat suutuksissaan, naurahti mies. Hyh-hyh, kuinka säikähti. Aivan kintut tutisevat! Kas niin, arvoisat herrat! Leikki pois, minua ei haluta teidän kanssanne keskustella . . . Sillä kun minä haluan jäädä tänne yksin mamsellien kanssa ja haluan täällä huvitella, niin pyydän: älkää vastustelko, vaan poistukaa . . . Tehkää hyvin! Herra Belebuhin mene ulos sikamaisten koirien luo! Mitä siinä turpaasi rypistät? Sanon: mene ulos ja silloin sinä menet! Pian siinä, tahi katso, ettet pian tässä saa niskaasi. 

– Että kuinka? kysyi orpo-oikeuden rahastonhoitaja Belebuhin punastuen ja kohauttaen olkapäitään. Minähän en käsitäkään . . . Joku roisto tunkeutuu tänne ja yhtäkkiä tällaisia asioita! 

– Mikäs sana se roisto on? huudahti mies riikinkukonsulkineen, suuttuneena ja iski nyrkillään pöytään, niin että lasit tarjottimella hyppivät. Kenelle sinä puhut? Luuletko sinä, että kun minä olen naamioitu, niin sinä saat minulle mitä tahansa sanoa! Mokomakin pippuri! Mene ulos, kun kerran sanon! Pankin tirehtööri, korjaa hyvällä luusi! Menkää tiehenne kaikki, ettei ainoatakaan lurjusta tänne jäisi! 

– Pian saamme nähdä! sanoi Schestjakow, jolla olivat silmälasitkin mielenkuohusta kostuneet. Minä teille näytän. Hei, kutsuppa tänne päivystäjä kunnanvanhin! 

Hetken kuluttua tuli sisään pieni, tumma kunnanvanhin vaaleansininen silkkinauha olalla, hengästyneenä tanssista. 

– Pyydän teitä, menkää pois! alkoi hän. Tämä ei ole juomapaikka! Tehkää hyvin, tarjoiluhuoneseen! 

– Mistäs sinä hypähdit? kysyi naamioitu mies. Kutsuinko minä sinua? 

– Pyydän älkää sinutelko, vaan suvaitkaa poistua! Kas niin, hyvä ihminen: annan sinulle minuutin aikaa . . . Kun sinä kerran olet kunnanvanhin ja päähenkilö, niin talutappas ulos käsikynkästä nämä taiteilijat. Minun mamselini eivät pidä siitä, että täällä on syrjäisiä . . . he kainostelevat, mutta minä tahdon rahojeni vastineeksi, että he olisivat luonnollisessa muodossaan. 

– Näköjään ei tuo pöllö käsitä, ettei hän ole sikolätissä! huudahti Schestjakow. Kutsukaa tänne Emstrat Spiridonits! 

– Emstrat Spiridonits! kaikui pitkin seurahuonetta. Missä on Emstrat Spiridonits?

Emstrat Spiridonits, vanhus poliisin puvussa ei viivytellyt tuloaan.

– Pyydän teitä poistumaan täältä! sähisi hän, mulkoillen kauheita silmiään ja liikutellen vaksattuja viiksiään. 

– Kas kun säikytti, puheli mies ja nauroi tyytyväisyydestä. Jo – jo säikytti! Onpa sitä kaikenlaisia kauhuja, Jumala minua rangaiskoon! Viikset kuin kissalla, silmät pullollaan . . . He-he-he! 

– Pyydän, ei lörpötellä! huusi Emstrat Spiridonits kaikin voimin ja vapisi. Tiehesi täältä! Minä käsken viemään sinut ulos täältä!

Lukuhuoneessa syntyi kuvaamaton melu. Emstrat Spiridonits punaisena kuin krapu huusi ja polki jalkaansa. Schestjakow huusi. Belebuhin huusi. Kaikki herrasmiehet huusivat, mutta kaikkien äänen peitti naamioidun miehen matala, tukahutettu, kaikuva basso. Yleisen hämmingin tähden keskeytyivät tanssit ja väkeä virtaili salista lukuhuoneeseen. 

Emstrat Spiridonits kutsui vaikuttavaisuuden vuoksi kokoon kaikki juhlassa olevat poliisit ja istuutui kirjoittamaan pöytäkirjaa. 

– Kirjoita, kirjoita, puheli naamioitu tyrkkien sormellaan hänen kynäänsä. Miten nyt käyneekään minun raukan? Pääparkani! Miksi te saatatte häviöön minut orporukan? Ha, ha. Mitenkä? onko pöytäkirja valmis. Ovatko kaikki kirjoittautuneet? No, nyt katsokaa! . . . Yks... kaks... kolme!...

Mies nousi paikallaan, suoristautui koko pituudeltaan ja kiskasi naamionsa pois. Paljastettuaan juopuneet kasvonsa ja katsahtaen kaikkiin, ihaillen aikaansaamaansa vaikutusta, vaipui hän nojatuoliin ja nauroi riemuiten, hän oli tehnyt todellakin tavattoman vaikutnksen. Kaikki herrasmiehet katselivat hämillään sivuilleen ja kalpenivat, jotkut silittivät niskatukkaansa. Emstrat Spiridonits ähkäsi, kuten ihminen joka oli vahingossa tehnyt suuren tyhmyyden. 

Räyhääjässä tunsivat kaikki paikallisen miljoneerin, tehtailijan perinnöllisen kunniakansalaisen Pjatigorowin, joka oli tunnettu skandaaleistaan, hyväntekeväisyydestään ja kuten paikallinen lehti oli monasti puhunut sivistysharrastuksistaan. – Mitä, menettekö tai ette? kysyi Pjatigorow hetken vaijettuaan. 

Herrasmiehet poistuivat varpaillaan ääneti sanaakaan sanomatta lukuhuoneesta ja Pjatigorow sulki oven heidän jälkeensä.

– Sinähän tiesit, että se oli Pjatigorow! kähisi hetken kuluttua puoliääneen Emstret Spiridonits, ravistaen lukusaliin viinaa kuljettavaa tarjoilijaa hartioista. Miksi sinä et sanonut. 

– Kiellettiin sanomasta! 

– Kiellettiin sanomasta . . . Kun istutan sinut paholaisen kuukaudeksi, niin tulet tietämään, „kiellettiin sanomasta". Mene matkaan! Hyviä olette tekin herraseni, kääntyi hän herrasmiehen puoleen. Nostitte melun! Ette voineet poistua lukuhuoneesta kymmeneksi minuutiksi! Nyt popsitaankin puuro. Oh hyvät herrat. En pidä, herra nähköön!

Herrasmiehet hajaantuivat pitkin seurahuonetta alakuloisina, tyytymättöminä, syyllisinä, kuiskien ja aivan kuin jotain pahaa aavistaen . . . Heidän vaimonsa ja tyttärensä, saatuaan kuulla, että Pjatigorow oli "loukkaantunut" ja, vihoissaan, vaikenivat ja alkoivat hajaantua koteihinsa. Tanssi lakkasi. 

Kello kahden aikana tuli Pjatigorow, ulos lukuhuoneesta; hän oli humalassa ja hoiperteli. Tultuaan saliin, istuutui hän orkesterin läheisyyteen ja alkoi torkkua musiikin mukaan, sitten kallisti hän surullisesti päänsä ja kuorsasi. 

– Älkää soittako! viittoivat järjestysmiehet soittajille. Tss! Jegor Nilits nukkuu...

– Ettekö käskisi saattamaan teitä kotiin Jegor Nilits? kysyi Belebuhin, kumartuen miljoneerin korvaan.

Pjatigorow asetti huulensa siten kuin olisi tahtonut puhaltaa kärpäsen pois poskeltaan.

– Ettekö käskisi saattamaan teitä kotiin, toisti Belebuhin, tai sanomaan, että vaunut olisivat valmiina?

– Häh? ketä! Mitä sinä tahdot?

– Saattaa kotiin . . . On aika, levätä.

– Ko-kotiin tahdon... S-saata! Belebuhin loisti tyytyväisyydestä ja aikoi nostaa Pjatigorowia. Hänen luokseen toisetkin herrasmiehet ja herttaisesti hymyillen nostivat he perinnöllisen kunniakansalaisen ja vievät hänet varovaisesti vaunuihin. 

– Vain taiteilija, kyky, voi siten petkuttaa koko joukkoa, puheli Schestjakow iloisesti asettaen hänet istumaan. Minä olen aivan voitettu, Jegor Nilits! Tähän asti olen nauranut... Hah, ha. Vaan me kiivastelemme, huomaamme! Ha, ha. Uskotteko? Teatterissakaan en koskaan ole näin nauranut... Rajattoman hupaista! Koko ikäni olen muistava tämän ikimuistettavan illan!

Saatettuaan Pjatigorowin, herrasmiehet ilostuivat taas ja rauhoittuivat. 

– Minulle hän antoi kättä hyvästiksi, puheli Schestjakow, hyvin tyytyväisenä. Siis ei mitään ei ole suutuksissaan... 

– Jumala suokoon! huokasi Emstrat Spiridonits. – Roisto hän on, huono ihminen, vaan hyväntekijä näetkös...! Ei sovi...

Savo n:o 26 1.2.1925.

Dick Donovan - Rakkautta ja petosta

 Rakkautta ja petosta

Kirj. Dick Donovan 

(„Vaasan” suomennos)

alkuun

Kolmaskymmeneskolmas luku

Esirippu laskee

Leonard ei kuluttanut paljon aikaa tehdessään joukon tarpeettomia kysymyksiä. Hän tahtoi mahdollisimman pian päästä yksinäisyyteen ajattelemaan. Ei ollut ihme, että hän oli mielenliikutuksen vallassa kahden viime vuoden järkyttävien tapausten kiertäessä hänen ajatuksissaan. Hän ei kuitenkaan epäillyt, mitä hänen tällä kerralla oli tehtävä. Hän oli kerran ennen kohdannut Marien ja tavannut hänet jälleen omituisen sattuman kautta. Tälläkin kerralla oli Marie lähtenyt ja näytti siltä kuin kohtalo olisi tahtonut, etteivät he enää milloinkaan toisiaan tapaisi. Mutta heidän elämänkysymyksensä oli vielä ratkaisua vailla ja se seikka oli vielä kerran saattanut heidät toistensa ulottuville. Pysyisikö hän nyt hiljaa alallaan eikä antaisi elon merkkiäkään itsestään, kun se nainen, jota hän rakasti, oli suruun vaipunut? Vanhempain synnit eivät saa kaikiksi ajoiksi heittää varjoa lasten päälle. Se oli se lopputulos, johon hän tuli, ja siinä vakaumuksessa ryhtyi hän toimiin.

Seuraavana päivänä matkusti hän Mammonthshireen ja ajoi siellä Grims Dykeen, jossa pyysi päästä Bevanin onnettoman puolison puheille. Suru oli jättänyt häneen syviä jälkiä. Hän oli vanhentunut ja kasvoista kuvastui kärsimystä. Onneton nainen oli unelmoinut, mutta herännyt terveytensä ja onnensa kustannuksella.

Leonard esittäytyi hänelle, kertoi tuttavuudestaan Marien kanssa, Marien katoamisesta, kuinka se jälleen tapasivat toisensa ja miten Marie oli toisen kerran kadonnut. Rouva Bevan kuunteli häntä osaaottavaisella korvalla. Murtuneena ja väsyneenä oli Marie saapunut hänen luoksensa kuultuaan isänsä vangitsemisesta. Tyttö oli yksinäinen, ilman ystäviä ja kaipasi jotain, jolle hän voi huolensa kertoa. Oli aivan luonnollista, että hän tällöin kääntyi sen naisen puoleen, joka oli hänen isänsä uhri ja jolla sanomalehtilausuntojenkin mukaan oli oikeus vaatia yleisön myötätuntoa ja osanottoa. Kumpikin murtunut nainen löysi tyydytystä toisestaan. Rouva Bevan osoittautui äidiksi onnettoman miehensä tyttärelle.

Rouva Bevan meni Marien luo. Tämä ei vielä ollut toipunut siitä mielenliikutuksesta, joka hänet oli vallannut kuullessaan isänsä tuomion.

„Tule mukanani, rakkaani. Täällä on joku, joka mielellään tahtoisi puhua kanssasi.”

Marie oli rouva Bevanin taholta saanut osakseen niin paljon ystävyyttä ja äidillistä huolenpitoa lyhyestä tuttavuudesta huolimatta, että hän olisi voinut hänen tähtensä uhrata paljon, kysymättä minkätähden, mutta tällä kerralla pyysi hän kysyä, kuka tahtoi puhutella häntä. Rouva Bevan katsoi viisaammaksi sanoa se hänelle. — Päästäen pienen huudahduksen perääntyi Marie pari askelta ja sanoi: 

„Oi, miksi hän on tullut tänne? En voi, en tahdo tavata häntä. Kuinka voisin katsoa häntä silmiin? Kuolisin häpeästä samassa silmänräpäyksessä kuin hän loisi silmänsä minuun.” 

Rouva Bevan koetti taittaa hänen sanojensa kärjen ja sanoi:

„Olen selvästi huomannut, että hän pitää sinusta. Se kävi ilmi meidän keskustelustamme ja minä pidän sitä kaitselmuksen johteena, että hän on tullut juuri nyt, kun sinä kipeimmin olet avun ja rakkauden tarpeessa. Sinun täytyy mennä hänen luokse. Hän on yhtä onneton kuin sinäkin. Mene puhumaan hänen kanssaan, vaikka sitten pitäisitkin parempana, ettette enää koskaan tapaa toisianne.” 

Naisen, joka tällä tavalla puhuu toiselle naiselle, täytyy voittaa. Ja niin seisoi Marie muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin itkettynein silmin ja kasvoiltaan kuoleman kalpeana sen miehen edessä, jonka koko onni oli hänen käsissään. Kun Wilfred läheni sulkeakseen hänet syleilyynsä, kääntyi Marie poispäin ja sanoi nöyrällä äänellä:

„Wilfred, älä koske minuun. Ajattele, kuka minä olen. Kuritushuonevangin tytär. Kuullessani ensi kerran puhuttavan isäni rikoksista, ajattelin, etten voi kauempaa elää. Pakenin hänen luotaan, sinun luotasi ja kaikkien luota, joita rakastin. Kun sitten tapasin sinut Putneyn markiisin luona ja sain kuulla, että edelleen rakastit minua, tunsin itseni melkein kirotuksi. Moneen päivään en voinut ajatella kunnollista ajatusta. Olin hullu, kirjaimellisesti hullu, ja rajattomassa epätoivossani menin isä Paulin, Regent Streetin varrella sijaitsevaan ranskalaisen kirkon vanhan, kiltin papin luo. Kerroin hänelle suruni ja murheeni, kuinka onneton olin. Oi, kuinka kiltti hän oli! Hän lohdutti minua, antoi minulle uutta toivoa, rukoili kanssani, hän pelasti minut tekemästä itsemurhaa, sillä ilman häntä olisin ottanut hengen itseltäni. Kun tulin vähän paremmaksi, lähetti hän minut Yorkshiren luostarikouluun. Kun sitten luin isäni pidättämisestä, valtasi minut vastustamaton halu nähdä hänet vielä kerran, ilman että hän tuntisi minua. Ja sitten ajattelin hänen onnetonta vaimoaan ja arvelin, että hän ehkä tahtoisi ruveta äidikseni. Isä Pauli on kuollut ja elämäni koulussa on ollut ankaraa ja vaikeata. Ihmiset eivät olleet siellä niin kilttejä minulle kuin heidän ehkä olisi pitänyt olla. Sinne en enää koskaan palaa.” 

„Mitä nyt aijot ruveta tekemään?” kysyi Wilfred.

„Aijon viipyä rouva Bevanin luona niin kauan, että hän on saanut elämänsä uudelleen alkuun, ja sitten otan hunnun ja menen luostariin.”

„Kun teit tuon ohjelman, niin etkö ottanut minua lukuun” kysyi Leonard. „Et koskaan enää saa jättää minua, ellet tahdo myöntää, että kaikki rakkaudentunnustuksesi ovat olleet vain pelkkiä tyhjiä sanoja.” 

„Mutta ajattelehan, kuka olen”, huudahti Marie ja peitti kasvonsa käsillään.

„Sen kyllä tiedän. Olet nainen, suuremman arvoinen kuin kukaan muu. Ja minä rakastan sinua. Sen jälkeen kuin viimeksi tavattiin, on kasvatusäitikin kuollut, ja kuollessaan uskoi hän salaisuutensa minulle. Se koski vanhempiani. Isäni oli suurempi rikollinen kuin sinun. Hän tappoi äitini.”

Marie vaipui sohvalle ja kätki kasvonsa. Silmänräpäyksessä oli Leonard hänen jalkainsa juuressa. Äkkiä liitti Marie kätensä hänen kaulaansa, painoi kasvonsa hänen kasvojaan vastaan ja sopersi:

„Täytyykö sitten lasten kärsiä koko elämänsä vanhempainsa virheistä? Rakastan sinua, Wilfred. Rakastan sinua. Tee minulle, mitä haluat. Vie minut kanssasi minne tahdot. Kunpa vaan saan olla luonasi.”

Heidän huulensa tapasivat toisensa, yhä uudelleen ja uudelleen. Tänä uudestisyntyneen rakkauden hetkenä he tunsivat jonkunlaista hyvitystä siitä, mitä he olivat kärsineet. He olivat kadottaneet toisensa, mutta jälleen löytäneet. He ilmaisivat, mitä heillä oli sydämillään, ei sanoilla, vaan katseilla, jotka todistivat, etteivät he enää koskaan eroaisi. Poikana ja tyttönä olivat he yhdessä leikkineet, nuorukaisena ja neitosena olivat tunnustaneet toisilleen rakkautensa, miehenä ja naisena tulisivat he nyt käsi kädessä kulkemaan kohtaloltaan kohden. 

Rouva Bevanista tuli uskollinen ystävä. Hän sai tyydytystä ja iloa nuorten onnesta. Wilfred ja Marie matkustivat ulkomaille ja muutamia kuukausia jälkeenpäin, kun rouva Bevan oli saanut asiansa järjestetyksi, seurasi hän heitä.

* * *

Tuomioistuimen päätöksen perusteella karkoitettiin Bevan ja Argave Austraaliaan. Pitkän ja vaikean matkan jälkeen saapui vankilaiva Botany Bayhin. Laivassa oli rikolliset pidetty toisistaan erillään, mutta perilletultua pantiin heidät työskentelemään rinta rinnan vieressä eräällä tierakennuksella Port Jacksonin ja Sydneyn välillä. Eräänä päivänä ilmaantui se tilaisuus, jota Argave oli odottanut. Salaiskulla murskasi hän vangin numero 484 pään, aikoinaan „kapteeni” Bevaniksi kutsutun miehen. Teon tehtyään pakeni hän metsään, ja kun hän ei vapaaehtoisesti antautunut, tuli hän ammutuksi ja haudatuksi kuin koira. 

— LOPPU —

Vaasa 12.9.1925