Rakkautta ja petosta
Kirj. Dick Donovan
(„Vaasan” suomennos)
Kolmaskymmeneskolmas luku
Esirippu laskee
Leonard ei kuluttanut paljon aikaa tehdessään joukon tarpeettomia kysymyksiä. Hän tahtoi mahdollisimman pian päästä yksinäisyyteen ajattelemaan. Ei ollut ihme, että hän oli mielenliikutuksen vallassa kahden viime vuoden järkyttävien tapausten kiertäessä hänen ajatuksissaan. Hän ei kuitenkaan epäillyt, mitä hänen tällä kerralla oli tehtävä. Hän oli kerran ennen kohdannut Marien ja tavannut hänet jälleen omituisen sattuman kautta. Tälläkin kerralla oli Marie lähtenyt ja näytti siltä kuin kohtalo olisi tahtonut, etteivät he enää milloinkaan toisiaan tapaisi. Mutta heidän elämänkysymyksensä oli vielä ratkaisua vailla ja se seikka oli vielä kerran saattanut heidät toistensa ulottuville. Pysyisikö hän nyt hiljaa alallaan eikä antaisi elon merkkiäkään itsestään, kun se nainen, jota hän rakasti, oli suruun vaipunut? Vanhempain synnit eivät saa kaikiksi ajoiksi heittää varjoa lasten päälle. Se oli se lopputulos, johon hän tuli, ja siinä vakaumuksessa ryhtyi hän toimiin.
Seuraavana päivänä matkusti hän Mammonthshireen ja ajoi siellä Grims Dykeen, jossa pyysi päästä Bevanin onnettoman puolison puheille. Suru oli jättänyt häneen syviä jälkiä. Hän oli vanhentunut ja kasvoista kuvastui kärsimystä. Onneton nainen oli unelmoinut, mutta herännyt terveytensä ja onnensa kustannuksella.
Leonard esittäytyi hänelle, kertoi tuttavuudestaan Marien kanssa, Marien katoamisesta, kuinka se jälleen tapasivat toisensa ja miten Marie oli toisen kerran kadonnut. Rouva Bevan kuunteli häntä osaaottavaisella korvalla. Murtuneena ja väsyneenä oli Marie saapunut hänen luoksensa kuultuaan isänsä vangitsemisesta. Tyttö oli yksinäinen, ilman ystäviä ja kaipasi jotain, jolle hän voi huolensa kertoa. Oli aivan luonnollista, että hän tällöin kääntyi sen naisen puoleen, joka oli hänen isänsä uhri ja jolla sanomalehtilausuntojenkin mukaan oli oikeus vaatia yleisön myötätuntoa ja osanottoa. Kumpikin murtunut nainen löysi tyydytystä toisestaan. Rouva Bevan osoittautui äidiksi onnettoman miehensä tyttärelle.
Rouva Bevan meni Marien luo. Tämä ei vielä ollut toipunut siitä mielenliikutuksesta, joka hänet oli vallannut kuullessaan isänsä tuomion.
„Tule mukanani, rakkaani. Täällä on joku, joka mielellään tahtoisi puhua kanssasi.”
Marie oli rouva Bevanin taholta saanut osakseen niin paljon ystävyyttä ja äidillistä huolenpitoa lyhyestä tuttavuudesta huolimatta, että hän olisi voinut hänen tähtensä uhrata paljon, kysymättä minkätähden, mutta tällä kerralla pyysi hän kysyä, kuka tahtoi puhutella häntä. Rouva Bevan katsoi viisaammaksi sanoa se hänelle. — Päästäen pienen huudahduksen perääntyi Marie pari askelta ja sanoi:
„Oi, miksi hän on tullut tänne? En voi, en tahdo tavata häntä. Kuinka voisin katsoa häntä silmiin? Kuolisin häpeästä samassa silmänräpäyksessä kuin hän loisi silmänsä minuun.”
Rouva Bevan koetti taittaa hänen sanojensa kärjen ja sanoi:
„Olen selvästi huomannut, että hän pitää sinusta. Se kävi ilmi meidän keskustelustamme ja minä pidän sitä kaitselmuksen johteena, että hän on tullut juuri nyt, kun sinä kipeimmin olet avun ja rakkauden tarpeessa. Sinun täytyy mennä hänen luokse. Hän on yhtä onneton kuin sinäkin. Mene puhumaan hänen kanssaan, vaikka sitten pitäisitkin parempana, ettette enää koskaan tapaa toisianne.”
Naisen, joka tällä tavalla puhuu toiselle naiselle, täytyy voittaa. Ja niin seisoi Marie muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin itkettynein silmin ja kasvoiltaan kuoleman kalpeana sen miehen edessä, jonka koko onni oli hänen käsissään. Kun Wilfred läheni sulkeakseen hänet syleilyynsä, kääntyi Marie poispäin ja sanoi nöyrällä äänellä:
„Wilfred, älä koske minuun. Ajattele, kuka minä olen. Kuritushuonevangin tytär. Kuullessani ensi kerran puhuttavan isäni rikoksista, ajattelin, etten voi kauempaa elää. Pakenin hänen luotaan, sinun luotasi ja kaikkien luota, joita rakastin. Kun sitten tapasin sinut Putneyn markiisin luona ja sain kuulla, että edelleen rakastit minua, tunsin itseni melkein kirotuksi. Moneen päivään en voinut ajatella kunnollista ajatusta. Olin hullu, kirjaimellisesti hullu, ja rajattomassa epätoivossani menin isä Paulin, Regent Streetin varrella sijaitsevaan ranskalaisen kirkon vanhan, kiltin papin luo. Kerroin hänelle suruni ja murheeni, kuinka onneton olin. Oi, kuinka kiltti hän oli! Hän lohdutti minua, antoi minulle uutta toivoa, rukoili kanssani, hän pelasti minut tekemästä itsemurhaa, sillä ilman häntä olisin ottanut hengen itseltäni. Kun tulin vähän paremmaksi, lähetti hän minut Yorkshiren luostarikouluun. Kun sitten luin isäni pidättämisestä, valtasi minut vastustamaton halu nähdä hänet vielä kerran, ilman että hän tuntisi minua. Ja sitten ajattelin hänen onnetonta vaimoaan ja arvelin, että hän ehkä tahtoisi ruveta äidikseni. Isä Pauli on kuollut ja elämäni koulussa on ollut ankaraa ja vaikeata. Ihmiset eivät olleet siellä niin kilttejä minulle kuin heidän ehkä olisi pitänyt olla. Sinne en enää koskaan palaa.”
„Mitä nyt aijot ruveta tekemään?” kysyi Wilfred.
„Aijon viipyä rouva Bevanin luona niin kauan, että hän on saanut elämänsä uudelleen alkuun, ja sitten otan hunnun ja menen luostariin.”
„Kun teit tuon ohjelman, niin etkö ottanut minua lukuun” kysyi Leonard. „Et koskaan enää saa jättää minua, ellet tahdo myöntää, että kaikki rakkaudentunnustuksesi ovat olleet vain pelkkiä tyhjiä sanoja.”
„Mutta ajattelehan, kuka olen”, huudahti Marie ja peitti kasvonsa käsillään.
„Sen kyllä tiedän. Olet nainen, suuremman arvoinen kuin kukaan muu. Ja minä rakastan sinua. Sen jälkeen kuin viimeksi tavattiin, on kasvatusäitikin kuollut, ja kuollessaan uskoi hän salaisuutensa minulle. Se koski vanhempiani. Isäni oli suurempi rikollinen kuin sinun. Hän tappoi äitini.”
Marie vaipui sohvalle ja kätki kasvonsa. Silmänräpäyksessä oli Leonard hänen jalkainsa juuressa. Äkkiä liitti Marie kätensä hänen kaulaansa, painoi kasvonsa hänen kasvojaan vastaan ja sopersi:
„Täytyykö sitten lasten kärsiä koko elämänsä vanhempainsa virheistä? Rakastan sinua, Wilfred. Rakastan sinua. Tee minulle, mitä haluat. Vie minut kanssasi minne tahdot. Kunpa vaan saan olla luonasi.”
Heidän huulensa tapasivat toisensa, yhä uudelleen ja uudelleen. Tänä uudestisyntyneen rakkauden hetkenä he tunsivat jonkunlaista hyvitystä siitä, mitä he olivat kärsineet. He olivat kadottaneet toisensa, mutta jälleen löytäneet. He ilmaisivat, mitä heillä oli sydämillään, ei sanoilla, vaan katseilla, jotka todistivat, etteivät he enää koskaan eroaisi. Poikana ja tyttönä olivat he yhdessä leikkineet, nuorukaisena ja neitosena olivat tunnustaneet toisilleen rakkautensa, miehenä ja naisena tulisivat he nyt käsi kädessä kulkemaan kohtaloltaan kohden.
Rouva Bevanista tuli uskollinen ystävä. Hän sai tyydytystä ja iloa nuorten onnesta. Wilfred ja Marie matkustivat ulkomaille ja muutamia kuukausia jälkeenpäin, kun rouva Bevan oli saanut asiansa järjestetyksi, seurasi hän heitä.
* * *
Tuomioistuimen päätöksen perusteella karkoitettiin Bevan ja Argave Austraaliaan. Pitkän ja vaikean matkan jälkeen saapui vankilaiva Botany Bayhin. Laivassa oli rikolliset pidetty toisistaan erillään, mutta perilletultua pantiin heidät työskentelemään rinta rinnan vieressä eräällä tierakennuksella Port Jacksonin ja Sydneyn välillä. Eräänä päivänä ilmaantui se tilaisuus, jota Argave oli odottanut. Salaiskulla murskasi hän vangin numero 484 pään, aikoinaan „kapteeni” Bevaniksi kutsutun miehen. Teon tehtyään pakeni hän metsään, ja kun hän ei vapaaehtoisesti antautunut, tuli hän ammutuksi ja haudatuksi kuin koira.
— LOPPU —
Vaasa 12.9.1925
