Mustan varsan kuolema.
Nuori juoksija oli illan pimeässä loppuun rouskutellut appeensa, ja oli kylläinen. Äänettömän syysyön tähti kimalteli kulmauksista huurtuneessa tallin ikkunassa. Jalkain alla kahisi kuusenhakoja ja hienoa pahnaa. Ja kun aamun odottaminen näin iltayöstä tuntui vielä aikaiselta, rupesi varsa ajattelemaan laskeutuisiko kerran ihmeekseen maata pehmeille kuivikkeille. Oli sentään kahdenvaiheilla, sillä pimeissä nurkissa tuon tuostakin paukahteli kumeasti, mikä sai aikeesta luopumaan. Ajan kuluksi hamuiltuaan suuhunsa seimeen pohjalta viimeisetkin jauhoiset oljensirut ja päästyään selvyyteen, että paukahdukset olivat pakkasen, varsa rupesi vihdoin notkistamaan etupolviansa, mutta katsahtipahan sentään vielä kerran ikkunasta ja oli varmuuden vuoksi säikähtävinään: Mikä kamala musta viiru lumella? se ajatteli korvat hörössä, silmät säihkyvinä, vaikka kyllä tiesi viirun kuutamovarjoksi, joka nukkuvasta talosta tutusti lankesi lumikentälle, samalle lumikentälle, missä hänen nuori isäntänsä juuri vastikään päivällä oli hänen kanssaan iloa pitänyt, juoksuttanut ympäri pihaa, sitten sylkyreen eteen valjastanut ja he lähteneet kiitämään tuprahtelevaan valkoseen sekamelskaan. — Vielä se oli hätkähtävinään pimeätä kuistia, vaikka hyvin aavisti millä kohtaa siinä pimeässä se tuttu ovi oli ja ne tutut kaidepuut, joiden yli hänelle päivällä tultiin leipää kurottamaan, kun hän vallattomasti lumessa piehtaroituaan saapui rappusten eteen ja leivän antajia tuvasta kutsuen kaapi kavioillaan astuimia. — Vielä oli kauhistuvinaan kuun valaisemain kuusten takaa salaperäisesti tuijottavaa metsän pimeyttä, vaikka sekin oli vaan tie tuttuun kesänäkään. Eikä sitten säikkymisen syitä enää löytänyt, vaan kahnattuaan muuatta kutisevaa kohtaa etujalassa ja nuoltuaan vielä toista kohtaa vatsanpäältä, huokasi syvään kylläisyyttänsä; jännitys katosi korvista, säihky silmistä, pää painui, alahuuli meni lerpalleen, — huokaus vielä, ja varsa retvahti pehmeille pahnoille pitkäkseen. Odottamattakin valkenee kerran se ihana aamu ja aukenevat taas tallin portit huikasevalle kinoksen paisteelle, astuu sisälle nuori isäntä, se kookas, kauravakka kainalossa, ja suitset ilosesti helskähtävät hänen kädessään. Rakastaa se isäntä mustaa juoksijaansa eikä tuhansista vaihtaisi muihin hevosiin. Sivaltaa tosin joskus piiskalla ja sivaltaa kipeästi, mutta ei samasta syystä kuin sivalletaan muita hevosia, kun eivät juokse, vaan päinvastoin liiallisen tulisuuden vuoksi, kun ei malta odottaa käskyä, vaan nousee takajaloilleen ja lennähtää liikkeelle jo ennenkuin ohjiin tartutaan. Se on sen varsan ainoa vika, ja sekin vika on monen hevosmiehen mielestä sula ansio.
Mutta eivät ehdi räpytteleväiset silmäluomet vielä ummistua ennenkuin ulkona narahtaa rekivajan ovisarana ja varsan pää hetkahtaa jälleen pystyyn. Selvään kuuluu kuinka yön hiljaisuudessa vajan ovi varovasti avataan. Varsa kavahuttaa etujalat ojennukseen ja höristää korvansa suipeiksi kuin keihään kärjet. Nyt reki vedetään hiljaa vajasta. Varsa nousee ja koko hänen ruumiinsa vavahtelee ihmetyksestä. Ei kuulu pitkään aikaan mitään, ikäänkuin öinen liikkuja olisi sitä nousemisen kolinata säikähtänyt. Jo pannaan avain tallinoven lukkoon. Kalahtaa ensimäinen kierre, hetken kuluttua toinen, ovi aukeaa ja sen neliskulmaiseen lumenpaisteeseen pysähtyy kookas ihmishaamu, öinen varjo, suitset kädessä.
Sinähän se olet, minun isäntäni, hirnahtaa varsa, ilosesti valveutuen. Mutta miksi tulet varsasi luo hiljaa kuin varas, ja mikset puhuttele tapasi mukaan, ja mikset taputtele? Miksi panet nopeasti valjaat selkääni, niinkuin kiirehtisit lähtöön, etkä kuitenkaan irrota marhamintaa, vaan pysähdyt, ja minä tunnen lantiotani vasten sinun rintasi kuohuvan lyönnin?
Mikä on sinun mielessäsi? En ole sinua sellaisena ennen nähnyt. Tuot minut kiireesti tallista, nostat rekiaisat kupeilleni, käännät rahkeet luokanpäiden ympäri, kiristät ränget yhteen, ja nyt jo annoit rinnuksen laueta jälleen auki, ja sitten vedät uudestaan kiinni.
Mutta jos olit valjastaessasi ihmeellinen, niin vielä ihmeellisempi olet ajoon lähtiessämme. Tuskin olin hypähtänyt liikkeelle ja saanut sinulta varotussivalluksen — sillä enhän minä saa hypähtää liikkeelle, vaan täytyy odottaa milloin ohjiin tartutaan ja lähteä vasta käskettyä, — tuskin olin tasottanut juoksuni hypystä raviin, kuin sinä äkkiä kiristät ohjia ja jyrkästi käännät suoraan kinokseen ja siitä tielle, jota emme ole vielä koskaan kulkeneet, ajat navetan takaa saunapolulle ja siitä alas rantaan. Ja rannassa — voi kauhistusta — tahdot minun menevän mustalle jäälle, jossa vasta äskettäin vielä syksylaineet loiskuivat. Ja taas varottaen sivallat minua: nyt en vaan saa peloissani tanssia ennenkuin hyppään jäälle, enkä saa myös epätoivon vimmassa hypätä sinne, vaan minun pitäisi kauniisti astua tuolle mustalle hyytyneelle vedenpinnalle, joka varmaan heti roiskahtaen murtuu altani. Minä käännyn pois, minä käännyn väkisin! Mutta taas sivallus ja minä seison paikallani ja tunnen suussani kuolainten ankaran käskevät nykähdykset. Sinäkö se olet, minun kultainen isäntäni? Tuskan hiki kohoo korvieni juureen. Perääntyen karahutan takajaloilleni, mutta silloin sinä, armas isäntäni, nouset reestä ja lepyttäen minua hellimmillä sanoillasi ohjaat minua syrjässä seisten. Enkä voi minä sinua silloin vastustaa, vaan, tietäenkin jään murtuvan, astun siihen ensin toisella etujalallani, sitten toisella. Ja merkillistä, jää vaan risahti eikä murtunut. Sinä istut jo jälleen reessä, ja nyt ovat jo takajalkanikin jäällä, ja minä astun lyhyin askelin, alleni tuijottaen. Sinä annat minun astua käyden, kunhan vaan en rupea hyppelemään; ehkä sinäkin pelkäät. Ja minä käyn ja kierrän oikealle, missä häämöttää niemen ranta, sinun kääntäessäsi päätäni vasemmalle, joten tulen kulkeneeksi sinne minne tahdot — suoraan ulapalle. Ja alan juosta, keveämpi ollakseni. Kavioini kapse kiiriskelee pitkin jäätä autioon pimeyteen: hok hak hak hok hok hak hak hok. Ja taivaan tähdet jään mustassa kalvossa minulle tahtia tanssivat.
Voi sinä kultainen isäntä, tähänkö minut hukutat, oman varsasi vireän, oman sorjan kutriharjan, kasvatin kotiahojen, lepikkojen lellitellyn, oman leikkikumppanisi, oman entisen ilosi, juottamasi, syöttämäsi, riimusta taluttamasi?
Voi sinä kultainen isäntä, mitä tehdä aikonetkin, heitä musta öinen mieli, käännytä kotikiville, tulee vielä toinen päivä, aamu uusi valkenevi, juoksen niinkuin ennen juoksin, viatonta viedessäni, lumihangen paistaessa kevätauringon kerällä!
Voi sinä kultainen isäntä, etpä kuuntele minua, juoksen yöhön syksyisehen, pimeähän, autiohon, juoksen jäiselle selälle, alle tähtein tuikkivien, päälle mustien mutien. Voi sinä kultainen isäntä, tähänkö minut hukutat!
Mutta niemen ohi tultuamme tuikahtaa kaukaa vastaisen metsärannan pimeydestä valo, ja ohjissa tuntuu iloinen vavahdus. Ja vaikka sinä käänsit suoraan sitä kohden ja matkamme nyt pitää Ison selän ammottaville syvyyksille, niin niinkuin ohjat ilosesti kiristyivät, niin kepenee minunkin mieleni valon tuikkeen nähtyäni. Sillä nyt tiedän minne mennään. Sen talon muistan aina. Kesän aikana käytiin kahdesti siellä, ja viimeiksi, kun koivun lehti oli keltaisena. Puoli päivää kesti matka maitse Ison selän ympäri. Sielläkin on nuori isäntä, yhtä kookas kuin minun, vaikkei niin antelias kauralle. Ja kun me viimeiksi tulimme sinne, talutti se vieras isäntä minut talliin, missä oli muita hevosia, antoi heinää eteeni ja meni. Mutta hetken kuluttua juoksi talliin hänen emäntänsä salavihkaa, hilpeä hoilakka, ja vaikka minä luimistin hänelle korviani — sillä en kärsi hameellisia — tuli minun hinkalooni ja kaasi kaksi kapallista kauraa eteeni. Kiersi vielä kätensä minun kaulaani, rintaansa vasten puristaen, ja kahdesti nimitti minun isäntääni nimeltä.
Mutta jäitse ei sinne ole milloinkaan menty, eikä yön aikana vielä koskaan ennen käyty. Nyt käydään, nyt mennään Ison selän yli. Mieleni on kevennyt, ja isäntäni huomaamatta minä varastan vauhtia yhä enemmän. Vihdoin tunnen ohjien höllyvän ja niin lähden valtoinani kiidättämään.
Risahdelkoot, paukahdelkoot äsken hyytyneet vedet, nyt ei ehdi jää aitani murtumaan, vielä vähemmän minä siihen uppoamaan, nyt eivät petä syvien sillat, vaikka hokki läpitse lyöpi, nyt olen keveä kuin höyhen ja nopea kuin pilvi. Pelko jää jälkeen ja hurjuutta puhaltaa mieleeni vinha tuuli, jonka vastaani nostatin. Harjani hulmuaa ja sierameni tulta syöksevät, ja avaruudet ovat minun vallassani.
Ja mikä tuossa jo vastaan tulee? Eikö tuossa ole jo metsäinen manner ja eikö siinä se kaukaa tuikkinut ikkunanvalo? Etpä ollut pitkän pitkä, sinä Ison veden selkä, alkuusi päätyit, juoksin ylitsesi nopeammin kuin yksikään kesäinen vihuri.
Juuri kun olin ottamassa huimimman vauhdin, voitonriemuisena lentääkseni jyrkälle rantatöyräälle, silloin ohjat jo kiristyvät, vauhtiani hilliten. Hän vaatii minun hiljaa käymään. Koetan hyppelemättä varastautua edes jonkun askeleen lähemmäksi rantaa, mutta ohjat vaan kiristyvät. Minä pysähdyn. Siinä seisomme, hän kaiketi odottaa jotain, ja seisomme niin kauan että tulinen huohotuksenikin jo ehtii melkein kokonaan tyyntyä.
Liikahtaa valo tuvan ikkunassa, värähtää niinkuin säikkyväinen. Ja minä tunnen isäntäni käsien alkavan vavista. Hän hellittää ohjat.
Hetken kuluttua avautuu ovi hiljaa. Kaikki esineet kirkkaasti valaistuvat pimeässä kodassa, kiulu, kirnu, kangaspuu. Kädet vapisevat. Nuori vaimoihminen tulee tuvasta kalpeana, se sama, joka eteeni kaurat kaasi, — aristelee, katsahtelee taaksensa, kuuntelee, koettaa nähdä yöhön. Ja kädet vapisevat.
Ei hän kuule tähtien laulua, vaikka ne häntä kieltävät, lumiset ahot kieltävät, kiulu kieltää, kirnu kieltää. Vaan jollet niitä kuule, tuolla on tuokkonen kodassa, valkokylki katon alla, sekin kieltäen puhuvi: Muistatko, sinä kesänä, valoisana, valkeana, niittysirkan sirkuttaissa, marjoja minuhun poimit, valkosilla sormillasi, käsillä viattomilla, — sama kesä tulevi vielä, sama joutuvi juhannus!
Ei hän sitäkään kuule, vaan jo painaa oven kiinni jälkeensä, ja kodan tuokkosen käsittää pimeys. Rannan hämärää lumitöyrää laskeutuu nyt nopeasti tumma ihmishaamu. Vaipan helmakulmat jo erottuvat. Jo tulee mustalle jäälle. Tahtoisi juosta, mutta lyhyt on askel tähtien tanssilavalla. Liukastellen, käsiänsä ojennellen hoikka vartalo astuu rekeä kohden. Jo on luona, eikä varsan pää enää käänny näkemään. Jo heittäysi rekeen.
Ja varsa vavahti lähteäkseen.
Nyt, nyt kohta kiristetään ohjat, nyt kohta juoksen vihurina jälleen.
Mutta käskyä ei kuulu. Reessä on hiljaa, hiljaa, niinkuin korkealla taivaalla, missä tähti äänetönnä putosi.
Mikä on sinun aikomuksesi, minun kultainen isäntäni? Olenhan palvelijasi kiireestä kantapäähän, jalkani jo keveinä notkahtelevat. Käske, käske jo!
Mutta ohjat riippuu rentonaan eikä kukaan tartu niihin.
Ja varsa alkaa levottomasti tanssahdella. Sen tuska yltyy, yltyy, sillä se tuntee jo ansainneensa sivalluksen ja odottaa vaan hetkeä milloin piiska vingahtaa.
Nyt se jo hypähtelee nelistellen paikallaan. Ja nyt kohosi pystyyn takajaloilleen.
Jää murtui. Varsa ehti töytäistä eteenpäin ja lyödä etujalkainsa terävät hokit jäähän, mutta se murtui nyt etujalkainkin alta, ja musta juoksija vajosi rekineen päivineen syvyyteen.
Hetken vaan kierteet peurovat veden päällä. Sitten nousevat jäälohkareet, kulmat edellä, ja paneutuvat takasin pinnalle. Jo on kaikki jälleen hiljaa, ja korkean taivaan tähdet kimaltelevat uudestaan hyytyneessä veden kalvossa.
Arvid Järnefelt
Päivän joulu 1908.
