Näytetään tekstit, joissa on tunniste Väinö Kataja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Väinö Kataja. Näytä kaikki tekstit
Kyösti Wilkuna Väinö Katajasta
Väinö Kataja: Maalaiskuvia, kokoelma novelleja. Sivuja 143. — Hinta 2:—. Tuskaa. Sivuja 88. Hinta 1:25. — Hämeenlinnassa, Arvi A. Kariston kustannuksella.
»Esitelmä apulannoituksesta», »Mitä Kuuban sota Ahvenjärvellä vaikutti», »Uusi vaalilaki käytännössä» — siinä muutamia nimiä, jotka osoittavat millä alalla Väinö Katajan peräpohjalaiset kansanelämän kuvaukset enimmiten liikkuvat. Ei olisi suinkaan vailla intressiään kuvata tuollaisia »ison maailman» äärimmäisiä heiastumisia maalaiskansan sielunelämään, mutta saadakseen siinä aikaan mitään taiteellisesti tehoavampaa, puuttuu Katajan kirjailijaominaisuuksista paljon. Koko tuotantonsa ajan on Kataja pysynyt samalla kehitysasteella: yllämainitun tapaisten situatsionien uskollisena valokuvaajana. Mitä noihin valokuviin on silloin tällöin tekijästä itsestään hitusen lisäksi tarttunut, se on jonkinlaista karikatyriin kallistuvaa huumoria. Eivätkä hänen »maalaiskuviensa» ja »kulmujensa» keskipintaa suinkaan korota seassa tavattavat subjektiiviset ja ihmeteltävän tarkoin Juhani Ahoa jäljitellen kirjoitetut tunnelmalastut. Kieltäkin vastaan on paljoa muistutettavaa. Tuntuvia virheitä on paljon ja häiritseviä murresanoja kosolta.
»Maalaiskuvia» sisältää kaksikymmentä lyhyttä palaa, melkein kaikki laatukuvia tuolta alussa mainitulta alalta. Peräkkäin luettuina vaikuttavat ne kovin yksitoikkoisilta, sillä enimmiten ovat ne saman teeman toisteluja: kokouksia ja esitelmätilaisuuksia, jotka päättyvät yleiseen riitaan ja rähinään. — »Tuskaa» on hyvin romanttinen lemmentarina vanhaan hyvään malliin. Muuan aatelissukuinen nuori metsänhoitaja — Ulfsköldiksi hänet on tekijä ristinyt — kohtaa Lappiin tultuaan Eila nimisen lappalaiskaunottaren, johon hän heti rakastuu, puhtaasti ja ihanteellisesti, kuten tekijä lujasti vakuuttaa. Eilan isänä pidetty salaperäinen »kiveliänkävijä» vihaa tätä suhdetta ja autiolla tunturitaipaleella väijyen kiskaisee hän kerran Ulfsköldin suopungilla poronpulkasta kinokseen, joten Ulfsköld poron edelleen kiitäessä jää avutonna pakkasen kouriin. Eila hänet vihdoin löytää hangesta ja saattaa ihmisten ilmoille, mutta pahoin paleltuneena kuolee hän muutaman päivän kuluttua, kun pappi sitä ennen on liittänyt hänet yhteen äidiksi tulleen Eilan kanssa. Lisävalaistukseksi kertomuksen laadusta mainittakoon vielä, että Ulfsköldin isä kiroaa tuon lemmensuhteen takia poikansa ja että kertomuksen lopulla käy selville, että Eila onkin norjalaisen papin tytär, jonka kiveliänkävijä" on lapsena varastanut; tekijä ei kuitenkaan tiedä mistä syystä. Lappalaisen ympäristön kuvaus olisi kertomukselle voinut jotain arvoa antaa, mutta Katajan keinot eivät ole riittäneet siinäkään suhteessa mitään huomattavampaa luomaan.
Kirjojensa ulkoasuun ei Kariston kustannusliike tapaa juuri suurta painoa panna. Säästäväisyydestä vai uutuuden tavottelustako johtunee, että esim. »Maalaiskuvat» on painettu tuolla silmiä rääkkäävällä petitillä. »Tuskan» kansikuva taasen hakee kömpelyydessä vertojaan.
K. W.
Aika 5/1908.
Väinö Kataja - Talviyön taivas
Talviyön taivas.
On sydäntalven pakkasyö.
Pohjolani on pimeässä, raukka maani kuin ikuisessa yössä. Ei aamun vinkka näyttäytyä ehdi ennen kuin illan hämy vaippansa levittää.
Mutta öinen taivas on kumma ja loistava ja tähtien hyppelyt niin komean vilkkaat, kun kipenöitsevät taivaanrannat ja maat ja vaarat ja erämaan suuret salot salaisesti pakkasen käsissä huokailevat.
Tämä latu, jota hiihdän, tuopi kaukaa metsäjärven rannalta, saivovedestään kuuluisan Vilkkajäroen rannalta ja viepi rantamaille, leveän joen asutuille loiville törmille.
Olen minä tätä taivalta ennenkin hiihtänyt, olen kevätaamuina hankiaisten aikana, olen polkua pitkin jalan kulkenut kesäöinä, joina päivä ei laske ja kaiken yötä linnut laulavat ... mutta en minä muista koskaan nähneeni taivasta näin outona ja omituisena, näin synkkänä ja samalla mahtavana...
Sillä kun latuni nousee korkean Jäivaaran lakeen, josta suuri, synkkä erämaa leviää kaikille haaroille, leimahtaa äkkiä kellertävä valo kaukana tapin taivaan rannalla ja äsken tumma taivaan laki rupeaa kuin kipenöitsemään. la kellertävä, välkkyvä valo laajenee, sytyttää toisia etempänä ja likempänä, tuli ajelee tulta, valovirrat vyöryvät poikki ja pitkin taivaan kantta... Kuuluu kuin sähinää, salaperäistä kuisketta ilmassa ja koko vaara paistaa kuin kuutamon valossa. —Taivaan valkeat palavat ja valaisevat pimeää maata talviyönä. —
Vaikka se on noin rajua tuo revontulten liekki ja vaikka se pääsi päällä syttyy ja sammuu ja vaikka näyttää niin, että tuolla aukenee taivas ...niin ei sydän rajusti syki, ei mieli villinä vierittele, vaan aavistelevasti tuntee sielu suuruuden voiman ja avaruuden äärettömyyden... On sentään kaunis mun maani taivas silloinkin, kun muu maailma pimeässä luulee olevamme.
Ja keveästi luistaa suksi alas Jäivaaran rinnettä, alas laajalle suolle, jonka toisesta laidasta taas kohoaa Ahmavaaran jyrkkä kukkula, jonka huipulla Lapin kylä ennen on ollut.
Väinö Kataja.
Helsingin kaiku 2/1905.
Väinö Kataja - Mikset tule talvi
Mikset tule talvi.
Kun tulisi talvi!
Loppuisivat nämät syksyiset pimeät ja mustat illat muuttuisivat.
Ne synkistävät elämäni, tuo harmajan veltto taivas ja alastoman luonnon kuolleet kukat ...
Tulisi talvi, tuiskuisi lunta, peittäisi vaivaiset vainiot ja paunikot tasoittaisi!
Illat kirkastuisivat, taivaan silmät alkaisivat säihkyä ja revontulet valaisisivat pimeitä iltoja!
Alakuloinen on mieleni ja tyhjä sydämeni. Ei mieli mistään innostu, ei sydän mistään sykähdä ... Entinen elämä kulkee sielun silmäin sivu tuttuna ja yksitoikkoisena, yhtä harmajana kuin taivas, yhtä alastomana kuin niitetty vainio. Puhdistusta ja uudistusta tarvitsisi saada, virkeyttä ja verestä voimaa.
Sillä tämä on niin lannistavaa, surullista ja synkkää tämä kesän kuoleman loppu ... on varsinkin iltaisin, jolloin ajatukset pyrkivät alakuloisuuteen. On kuin olisi syksyllä oma tumma haltijattarensa, joka hiipii kiusottelemaan istuen harmaana haamuna yksinäisen miehen pöydän päässä... Se kertoo vaan kuolemasta ja surullisista elämän hetkistä, pitkistä illoista ja pimeistä öistä. Ei lohdun sanaa hän sano, ei hymyyn mene hänen veden väriset huulensa eikä kirkastu hänen samea silmänsä ...
Hän kertoo vielä tarinan kullastani, joka kaukana on ja ilossa elää. Ei sano enään minua muistavan eikä onneamme kaipaavan ...
Mutta hän ei mene eikä pakene, vaan jahkasee tuota samaa surullista tarinaa, tarinaa onneni kesäisiltä päiviltä!
Mutta tuleepa talvi, puree pakkanen ja lumi peittää harmaan kauhtanasi, ampuu kylmä taivaan silmiltä peitteen pois ja välähtää kirkas, kipenöitsevä talven viuhka vaarain takaa, helisee ilma kylmyyttään ja riemusta paukkuvat järvien jäät!
Silloin ainakin katoat synkkäsyksyn noita...
Ja raitis riemu rintani täyttää, sykähtää sydän ilosta ja metsätie viehättää.
Joudu, tule talvi!
Väinö Kataja.
Helsingin kaiku 42/1907.
O. V-nen - Väinö Katajan Lain varjolla
Väinö Kataja: Lain varjolla, romaani Perä-Pohjolasta. Sivuja 219, hinta 2:75. Kustansi Arvi A. Karisto.
Väinö Kataja on hankkinut itselleen merkittävän aseman suomalaisessa kirjallisuudessa. Hän ei ole tosin mikään uranuurtava kirjailija-personallisuus, mutta hänen lukijapiirinsä suurenee sitämukaa kuin hänen teoksiinsa tutustutaan. Hän ei häikäise, vaan lämmittää. Hän ei kerro uudenaikaisen ihmisen maailmantuskasta ja sielun ristiriidoista, vaan hän on ottanut elämäntehtäväkseen avata nähtäväksemme kylmä ja karu, hänelle rakas Perä-Pohjola luonteineen, taistelevine ihmisineen. Ja hän on käynyt antaumuksella tehtäväänsä. Hän on astunut syrjästä katsovan taidekirjailijan jalustalta alas kansan keskelle ja on sen puolesta huutavanäänenä. Varsinkin hänen viimeistä teostaan, »Lain varjolla», lukiessa sen huomaa.
Kertomuksen keskus on Perttu Viraniemi. Hän on kasvanut kodissa, jonka ankaran uskonnollisen isän välinpitämättömyys talonasioista on saattanut velkaiseksi. Perttu, jota kuvataan hiljaiseksi, hyväksi ja samalla edistyneeksi maanviljelijäksi, koettaa tehdä työtä voimainsa takaa saadakseen talon vapaaksi velkataakasta. Hän raivaa soita ja niittyjä, toivoen ett'ei toinen niitä anastaisi kuten viljavan Hopeasaaren. Mutta hänen paha- taikka oikeammin hyvä-vikansa on se, että hän ei rohkea nousta tuota toista, kauppanylkyriä Lommaa vastaan. Perttu tietää tämän kavalat vehkeet, pelkää niitä, joutuen epätoivoon. Rohkaisijana hänellä on Hanna, Viraniemen tuleva emäntä. Hanna kehoittaa Perttua lähtemään pois kavalain ihmisten parista, ollen yhtäkaikki valmis kerallakulkijaksi, mutta Perttu on vielä sydänverellään kiinni kotoisessa maaperässä. »Ei ole Ameriikka sitten mitään verrattuna omaan hauskaan kotiimme. Täällä on keväisin linnunlauluja ja käenkukuntaa.» Yksin valvoessani kuvailen sitä hauskaa, kun keväisin menemme yhdessä Hopeasaareen varhaisena aamuna heinäntekoon.» Mutta Pertulle ei sitä suotu. Lomma, joka on koonnut huostaansa kaikki Viraniemen velat, anastaa niiden tukkeeksi lain varjolla Pertun monivuotisella aherruksella nostaman talon. Side kotimantuun on nyt Pertulta katkennut; se rakas hänen on jätettävä, mutta Hannasta, joka on enää hänen ainoa rakkaansa, saa hän uskaliaan seuralaisen Ameriikkaan. — Lomma ei kuitenkaan pääse nauttimaan saaliistaan: hän hukkuu yhtä häikäilemättömän poikansa kanssa.
Romani on puolustuskirja niille, jotka ovat pakoitetut muuttamaan vieraaseen maahan, ja samalla kehotus pysymään kiinni omassa mannussa. »Sillä olisihan täälläkin, olisi maita ja metsiä, korpia ja lihavia soita! Olisi siinä leivälle sijaa kasvaa, olisi työtä tuhansille! Ja taas oli Perttu näkevinään, kuulevinaan, oli tuntevinaankin että erämaa ikävöi asukastaan, korpi kuiski kuokkijaansa ja kova kiveliö raivaajaansa. Koska ehtisi sinne kuokka, koska aukaisisi aura soiden selkiä ja halkoisi karhi korven lihavaa mätästä! Olisi työtä, olisi elämää Pohjolassa ... kun vieraalle maalle ei parhaiden poikien hiki valuisi.»
Kun kirjailija on tahtonut panna vastalauseen kaikkea sitä vääryyttä vastaan, jota Perttu saa kokea, on hän horjahtanut luonnekuvauksessaan kansankirjailijain äärimmäisyyteen. Perttu on niin mallikelpoinen ett’ei hänestä löydä minkäänlaista virhettä, ainoan hänen hyvyytensä, joka ei salli hänelle hituistakaan pohjalaiselle ominaista rohkeutta. Lommasta taasen saa turhaan etsiä vähäistäkään valopilkkua: hän on inhoittava muodoltaankin, juopon veristävine silmineen, samalla ahneuden ja viekkauden perikuva. Lukijan myötätunnon esineeksi käykin kovakohtaloinen Perttu ja hänen kerällään kärsivä ja taisteleva Perä-Pohjolan kansa.
Kirjan kieli on tyyntä ja rikasta, muotonsa puolesta ei täysin viimeisteltyä. Luonnon- samoin kuin tukkilaiselämän- ja Junnon likka -luonteen kuvaukset ovat teokselle eduksi; kansikuva sitävastoin ei ole sattuva.
O. V—nen.
Raataja 1-2/1910.
Väinö Kataja - Kaksi kovaa yht’aikaa
Kaksi kovaa yht’aikaa.
Pyrkijälle kirj. Väinö Kataja.
Simo Järvinen oli juuri saanut kirjeensä ja U.S:nsa postista. Hän vetäysi juhlallisena kamariinsa, joka oli luokkahuoneen päässä ja sulki oven lukkoon.
Simo oli vasta ensi vuotta opettajana, kuluneena kevännä päässyt seminaarista, oli jäntevä ja terve mies, mutta koko lailla haaveksija ja itserakas.
Hänellä oli merkkipäivä tänään. Hän toivoi hyviä uutisia — kahdelta haaralta. Hän oli nimittäin lähettänyt muutamalle lehdelle mielestään erinomaisen pätkän, jonkun lyhyen lemmen jutun, jonka hän omien tunteitensa mukaan oli sepittänyt. Se oli tosin hänen ensimmäinen yrityksensä kirjailijana, mutta siitä oli hän varma, että toimitus kiitollisuudella ottaisi vastaan hänen nerontuotteensa. Niin erinomainen oli tuo juttu hänen omasta mielestään ollut. Muuten olikin hän jo aikaa päättänyt pyrkiä eteväksi, kuuluisaksi kirjailijaksi.
Hän oli mökin poika ja se seikka juuri vahvistikin hänen uskoaan tulevasta suuruudesta. Mökeistähän olivat muutkin suuret miehet lähtösin ... esim. Kivi ja Oksanenkin...
Mutta katsellessaan kirjeitään, huomasi hän yhden, joka oli avonainen... Hän tempasi sen ensiksi nähtäväkseen ja hämmästyi suuresti, kun huomasi siinä lähettämänsä käsikirjoituksen tulevan takaisin — samanlaisena kuin lähtiessäkin. Hän toivoi ensihämmästyksessään, että siinä olisi kirje toimitukselta, joka kohtelaimmin pyysi anteeksi ... sillä ei ollut lehdessä tilaa ... Mutta siinä ei näkynyt yhtään kirjettä ... ei edes oltu lyyjykynällä mitään merkitty... Se ei siis ollut kelvannut ... mokomillekin heittiöille ...
Simo raivostui. Hän oli kiinteää ja vihaista miestä. Hän rutisti lemmen juttunsa kämmenien väliin ja noitui:
— Ovatpa, saakeli soikoon; aika lehmiä, kun eivät ymmärrä sen vertaa! Voi lemmon lihapäitä! Vaan saavat odottaa … saavat lempo soi ... Hän ei lähetä yhtään riviä niin hunsvottimaiselle lehdelle ...
Ja hän paiskasi korean kertomuksensa vihasella vauhdilla laattialle ja nousi kiivaasti kävelemään ... Toinen kirje oli Aililta, hänen unimaailmansa morsiamelta. Hän oli kosinut Ailia ja tässä kirjeessä hän odotti vastausta. Äskeinen vihakin vähä lauhtui, kun hän luki nimensä Ailin sirolla käsialalla kirjoitettuna ...
— Lemmen maailma on minulla kuitenkin auki,—hyräili hän kirjettä avatessaan, sillä hän oli varma, että Aili häntä rakasti.
Mutta lyhyeen loppui ilo, sillä kirje oli kovin lyhyt ja sisälsi vaan sen, ettei Aili voinut Simoa rakastaa ... kunnioittaa lupasi ... vietävän henttu …
Ja Simo suuttui niin, että polki jalkaansa laattiaan ja arveli:
— Ei haittaa... vinosilmä... ja hiuksiakin niin vähä ... ruma kuin Paavin Pirkko ja lamassa ...Vaan kyllä minä hänelle tässä hyvästin jätän ... senkin taidemaalarille! —
Ja Simo otti molemmat lähetykset ja paiskasi palavaan uuniin ...
— Tuommoiset hyvästit mä teill' annan, — arveli hän.
Ja hän iski lakin päähänsä, sitoi huivin kaulaansa, suori sukset kuistin nurkasta ja läksi mäenlaskuun.
— Ei tässä nyt ruveta suremaan ja huoneessa vartomaan ja odottelemaan, että keuhkotauti tulee ja kiduttaa ja ... viepi hautaan parhaassa ijässä ... ei,— ja hän lykkeli tuimaa kyyttiä niinkuin tahtoisi siirtää puoli maailmaa hiihtäessään.
Ja palasi retkeltään punakkana poikana.
Pyrkijä 5/1905.
Väinö Kataja - Pullin kamarissa
Pullin kamarissa.
Hauska mies tuo Pulli.
Hän asuu kylän keskellä, elelee huoletonta vanhan nuoren miehen elämää ja makailee kesät talvet työtönnä. Ja elää kuitenkin. Mutta hän osaakin supistaa menonsa tulojensa mukaan ja siltipä ei miehellä ole penniä velkaa kenellekään.
Lauantai-illoin, sunnuntaisin ja varsinkin römppäviikolla on hupaista Pullin kamarissa. Sinne kokootuu kylän nuorta väkeä kujeilemaan ja ilvehtimään. Römppäviikolla varsinkin.
Nuorimmat kylän rengit ovat Pullin parhaita ystäviä. Ja Pulli osaakin asettua sille kannalle, että voipi vieraitansa miellyttää.
Römppäviikolla on Pullilla monenlaista hauskaa, on ”renkaanheittoa” on ”Viipurissa käyntiä” ja ”Moskovasta pikanellin nountia”. Niitä urheiluja saavat renkipojat puuhata vissiä maksoa vastaan Pullille.
Tässä viime römppäviikolla jouduin minäkin Pullin kamariin. Oli matkassani Lampan Petteri, Tolosen Sakki ja Iska Simonen.
Kuului jo pihalle käsiharmonian haikea valitus ja puhkiminen, kun pappilan renki Helmeri harjoitteli soittamaan sotteesta. Sillä sai tunnin soittaa kun markan maksoi vuokraa. Herralan rengit heittivät rengasta ja Vierelän pojat hommasivat Viipurissa käyntiä.
Ja sikaaria oli Pullilla myytävänä, oli paperossiakin ja nisupullia, että vesi suuhun laski. Ja muuten sai vapaasti olla ja kiroilla, painiskella ja reunoilla mielensä mukaan.
”Moskovasta pikanellin” noutaminen oli vaikea konsti.
Sitä ei moni uskaltanut yrittää ja hyvin harva pääsi perille. Se konsti oli Pullin oma keksintö ja komeita lanttia hän sillä laitoksella narraili pojilta.
Se olikin kumma konsti. Orteen oli köyden toinen pää solmittu ja orrelle asetettu kuivettunut nisupulla.
Pikanellin noutajan täytyi, laattialla seisten, asettaa köysi niskan taakse, toinen köyden pää heitettiin sitten yli orren, joten noutaja jäi kuin silmukkaan. Orren yliheitetystä köydestä sai hän sitten ottaa molemmin käsin kiinni ja alkaa haalaamaan itseään ylöspäin kunnes ehti orren korkuselle ja sai suuhunsa nisupullan. Silloin oli hän vedon voittanut.
Tolosen Sakilla ja Lampan Petterille tuli heti tinka, että kumpi on parempi Moskovasta pikanellia noutamaan. Tinka tuli ja vetoa lyötiin. Pullille täytyi ensiksi maksaa vuokra, joka teki 50 penniä ja sitten sai vapaasti yrittää niinkauvan kuin niska oli nilalla tai kun sattui että pudota kopsahti lattialle juuri kun oli pääsemäisillään Moskovaan.
Lampan Petteri yritti ensinnä. Pappilan Helmerikin lakkasi sotteesin harjoittelemisesta ja kaikki muutkin asettuivat katselemaan miten tuossa alkaa käydä.
Pulli itse asettaa köyden ja antaa muut määräykset ettei minkäänlaista vääryyttä saada harjoittaa.
— Katsokaa tarkoin, ettei se saa panna huivia niskaan, köyden alle!
— Ja siirtäkää nisupullaa keskemmäs ortta sehän on aivan portaalla ...
Lampan Petteri on asettunut silmukkaan, köysi on heitetty orren yli ja hän alkaa kahden käsin haalata itseään ylemmäs. Nousee vähä. Kengännokat vielä koskevat permantoon ... haalaa ja kiskoo ... naama punottaa ja vaikeaa ja kovaa pinnistystä näyttää olevan. Nuora uppoaa niskaan riivatusti ... Petteri puree hammasta ja kiskoo ... kiskoo ...
Siinä seisotaan ympärillä ja nauretaan, joku pilkkaa ja irvistelee ...
— Vedä lujemmasti ...
— Silkistäkö luulet hamppu köyden olevan.
— Kisko, kisko ... jo on kortteli laattiasta ... olet puolivälissä ...
— Jo näkyy Moskova ... pikanelli vapriikista nousee savu ha, ha, ha ...
Jo on Petteri puolivälissä, mutta äkkiä kädet löysäävät ja Petteri romahtaa seljalleen laattialle vesissä silmin ja turkin punasena naamaltaan.
— Etkö sinä Moskovata nähnytkään, kun aivan kaupungin portilla löysäsit, ilveillään hänelle.
Mutta ei naurata Petteriä itseään. Niska on nilalla ja kädet rakoilla, ei tee mieli enään pikanellia noutamaan.
Nyt tulee Toolasen Sakin vuoro. Sakki on vikkelämpi poika, notkeampi ja sukkelampi liikkeilleen kuin Lamppa.
— Jo nyt on kumma jos en minä Moskovassa käy, — arvelee hän, asettaessaan köyttä niskan taakse.
Hän tekee rohkean liikkeen ja kohoaa jo ensi vetämällä puoliväliin ...
— Siinä on eri yritykset kuin äsken Lampalla ...
— Sakki on kivo miehen alku. Äkkiä se tuolla vauhdilla on Moskovassa ...
Ja Sakki yhä innostuu kiitoksista, kiskoo, että silmät renkaana päässä heljottavat ... kiroilee väliin ja pääsee orren tasalle ...
— Jo olet kaupungissa ... nyt ei muuta kun käyt pikanelli vapriikiin, — kehoitetaan häntä.
Mutta siinä tuleekin vaikea temppu. Sakki kyllä haamuaa huulillaan kuivettunutta pullaa, mutta se siirtyy ja siirtyy, kun sitä riivattua ei saa hampailla kiinni ... koettaa ja yrittää mitä hengestä irti lähtee ... Mutta siinä päätään käänellessä luiskahtaa köysi niskan takaa ja Sakki pudota tupsahtaa laattialle ...
— Eikö oltu pikanellivapriikissa kotona, vaan miksi niin äkkiä takasin tulit? kysytään.
Mutta Sakki suuttuu ja yrittää uudelleen, vaikka niska punottaa kuin hehkuva hiillos ja syvä juopa siinä näyttää kuinka riivatusti palmikoittu köysi on lihaan painanut.
— Niin on. Yritä vielä! —
— Vie terveisiä Moskovaan...
— Tuo meillekin pikanellia. Kyllä sitä täällä menee kaupaksi. ...
Mutta vaikeampaa on Sakilla nyt kohoaminen kuin äsken. Nousee kuitenkin, vaikka vitkoin ja kovasti kiroillen pääsee vihdoin orren tasalle.
— Nyt tekee hän miehekkään hyökkäyksen kuivettuneeseen pullaan ja onnistuu saamaan sen huuliensa väliin...
— Jo on perillä ... jo ...
— Vedon voitti ... Katsos konnaa …
Mutta ankaraa on ollut Sakilla tämä toinen matka. Köyden sija niskassa tihkuu verta ja molemmat kämmenet ovat rakoilla.
Siitä sitten kun päästään, ostetaan sikaaria. Lamppa maksaa vedon Sakille. Pappilan Helmeri jatkaa opintojaan soitossa ja toiset hommaavat myöskin Moskovassa käyntiä.
Nyt lyövät vetoa Iskä Simonen ja Herralan nuorempi renki Sannan Valentiniksi kutsuttu. — On hauskaa nähdä pääsevätkö nuo Moskovaan?
Ja niin on helkkarin hauskaa ja roimaa hoitoa tuolla Pullin kamarissa.
Väinö Kataja.
Kanerva n:o 12 15.6.1901.
Väinö Kataja - Kaksi joulua "vanhanpojan" elämässä
Kaksi Joulua "vanhanpojan" elämässä.
Joulu oli tulossa. Sen enteitä saattoi huomata melkein kaikilla viidellä aistillaan, missäpä vaan liikkuikin ja kunnekka kulkunsa suuntasikin. Sää oli jo viikkokausia ollut varsin riehakas, lunta ja vettä, vettä ja lunta, mutta nyt oli kuitenkin saakin katsonut parhaiksi talttua. Se oli asettunut lepoon ja ottanut ylleen huikaisevan valkean juhlapuvun, talvisen puhtoisen lumivaipan, jota ilman ei joulu oikein joululle tunnukkaan.
Joulun tuloa muistutti myöskin se huomattava seikka, että maisteri Antti Suhonen kävi päivä päivältä yhä kärtyisemmäksi.
Maisteri Antti Suhonen kuului vanhanpojan luvalliseen säätyyn ja oli neljästäkymmenestä ikävuodestaan viettänyt viisitoista K—n kaupungin alkeiskoulun opettajana. Kun hän nuorena, pulskana miehenä — eikä varsin elähtäneen näköinen ollut vieläkään — saapui kaupunkiin, virittelivät naimaikäisten neitosten äidit ja tädit hänen päänsä varalle kaikenmoisia ansoja ja satimia, pyydystääksensä tämän K—n avioliittomarkkinoilla korkeassa hinnassa olevan otuksen, mutta kun vuosi toisensa jälkeen vieri, eikä kultaseppä Vasarainen maisterista vähääkään hyötynyt, huomasivat itsepäisimmätkin, että ne kahleet olivat vielä takomatta, joilla tämä varsa olisi saatu kytketyksi. Ja niin vakaantui K—n naismaailmassa vähitellen se mielipide, että maisteri oli »mahdoton» ja kauppamaailman nuorten »puksujen» osakkeet, joidenka arvo maisterin saavuttua oli huikeasti alentunut, nousivat taas entiseen hintaansa.
Siitä lähtien sai maisteri yhä enemmän olla rauhassa kutsuilta nuorten kekkereihin ja tanssiaisiin, joilla häntä alussa oli yhtämittaa vaivattu. Milloin hän oli läsnä perhekutsuissa, istui ihan uskollisesti »herrain kamarissa», jossa sakean savupilven sisällä tai suurien totilasien ääressä pohdittiin »päivän polttavia», kunnan asioita taikkapa uusimpia virtauksia puutavaraliikkeen tai vilja-, sokuri- ja kahvikaupan alalla, eikä luonut silmäystäkään naisten puolelle, jossa »Maria Farina» tuoksui ja kalpeat kauppapalvelijat kivikauden aikuisissa hännystakeissa tanssittivat K—n kaupungin tyttäriä mammojen ja tätien ankaran silmälläpidon alaisina.
Maisteri oli muuten järjestänyt elämänsä tavattoman täsmälliseksi, joka säännöllisesti kuin kellolaitos kulki määrättyä rataansa. Hän oli vuokrannut itselleen kaksi kalustettua huonetta ilman »ylöspitoa» ja palkannut näitä huoneita siivoomaan ja muitakin pieniä palveluksia tekemään erään vanhan lesken, jonka hän pitkän ja vaivaloisen harjottamisen jälkeen oli totuttanut — vastoin kaikkia luononlakeja — toimittamaan kaikki tehtävänsä aivan äänettömänä. Matami oli ensi alussa soittanut kielikelloaan niin tavattoman vilkkaasti, ettei siivoamisesta tahtonut tulla mitään ja maisterikin ihan kokonaan väsyi tuota kellon kalkutusta kuulemaan. Mutta, kuten sanottu, maisteri sai matamin äänettömäksi ja epäilemättä matamiparan kielenkantimet ihan kokonaan olisivat jäykistyneet, ellei hänellä olisi ollut tilaisuutta muualla pitää niitä kahta vilkkaammassa toiminnassa. Ateriansa söi maisteri seuraklubissa täsmällisesti kuin kello ja siellä hän myös istui iltasin politikoimassa lääkärin ja apteekkarin kanssa, mutta ainoastaan kello kymmeneen saakka, ei koskaan rahtuistakaan kauemmin. Näin olivat hänen päivänsä järjestetyt; virkatunnit, ateriat ja virkistyshetket seurasivat toisiaan tarkoin määrätyssä järjestyksessä. Hänen elämänsä oli kuin vedetyn ja hyvin tarkistetun kellon käynti.
Mutta kerran vuodessa tahtoi tämä tasainen käynti väkisinkin häiriytyä. Se oli joulun aika, joka sai milloin minkin rattaan koneistossa epäkuntoon. Ensiksikin matami, joka myöhästyi milloin viisi, milloin kymmenen minuuttia, häntä kun tarvittiin joulupuuhissa apuna monissa perheissä ja jonka puheliaisuus tahtoi näinä päivinä väkisinkin murtaa maisterin rakentamat padot ja tokeet. Sitten oli tuossa muuten niin rauhallisessa talossa melua ja hälinää aamusta iltaan, rasvan ja leivosten käryä tunki maisterin »kaikkein pyhimpään» makuuhuoneeseenkin saakka. Politikoimisesta seuraklubissa ei tullut mitään, sillä tohtori ja apteekari olivat näinä päivinä aivan kokonaan kateissa, »nauttivat perheelämän suloisuutta», kuten Antti Suhonen katkeralla ivalla sanoi. Ruoka ei myöskään tullut ajallansa valmiiksi ja, mikä kaikkein pahinta, jouluaattoiltana ja joulupäivänä oli klubi kokonaan sulettu, niin että maisterin ruokaa saadakseen täytyi turvautua epäsiistiin kestikievariin, jota hän sydämestänsä inhosi.
Vasta uudenvuoden mentyä palasi elämä vähitellen entiseen uomaansa.
Näitä seikkoja pidettiin syynä maisterissa aina joulun edellä ilmenevään kärttyisyyteen, joka muutti hänen tavallisissa oloissa sileän ja tasaisen persoonansa okaiseksi ja piikkiseksi kuin pahimman orjantappuran, josta on paras pysyä loitolla.
Mutta olipa olemassa vielä eräs syvemmällä piilevä syy, josta ei tiennyt kukaan muu kuin maisteri itse, ja hänkin koetti, vaikkakin turhaan, itselleen uskotella, ettei sitä lainkaan ollut olemassa. Mutta sitä ei käynyt karkottaminen; se palasi yhä uudelleen ja varsinkin joulun aikaan huomasi maisteri olevansa voimaton sitä vastaan.
Se oli eräs muisto.
Nytkin, muutamia päiviä ennen joulua, oli maisterin tavanmukainen joulutuuli alkanut puhaltaa. Puhaltamista oli suuresti edistänyt se seikka, ettei tohtoria eikä apteekkaria enää tänä iltana näkynyt klubissa. Haukotellen istui maisteri siellä tavalliset tuntinsa kello kymmeneen ja läksi sitten asuntoonsa.
Sytytettyään lampun istuutui hän keinutuoliin ja alkoi lukea päivän sanomalehtiä. Hän tunsi, että tuo muisto taas mustasiipisenä aaveena leijaili huoneessa, odottaen tilaisuutta tarttuaksensa häneen käsivarsillansa ja repiäkseen auki kirvelevän haavan hänen povessansa. Hän koetti taistella vastaan, hän kiinnitti koko huomionsa erääseen kirjotukseen lehdessä, mutta hän huomasi, että se oli turhaa — kuten monta kertaa ennenkin. Hetkisen kuluttua luopui hän kokonaan vastarinnasta, heitti pois lehden ja antautui kokonaan kiusaajan valtaan.
Hän eli jälleen muistissaan tuon joulun kuusitoista vuotta takaperin, minkä hän oli viettänyt setänsä luona, Salovaaran pappilassa. Hän muisti tuon sorean, mustasilmäisen immen, joka oli pappilassa kotiopettajattarena. Hän muisti, kuinka rakkaus sydämessään jo ensi näkemältä leimahti ilmituleen, vallaten koko hänen olemuksensa, kuinka hän luuli Annan silmissä näkevänsä vastarakkautta ja eli autuaassa onnen huumauksessa, kunnes — — — —
Se tapahtui jouluaattona. Iltahämärässä oli hän, päästyään kahdenkesken Annan kanssa, rohkaissut mielensä ja hehkuvin sanoin ilmaissut tytölle sydämensä tunteet. Ja tyttö seisoi ääneti — maisteri oli hänen kasvoillaan huomaavinaan veitikkamaisen ilmeen — silloin kuului joku tulevan viereisestä huoneesta ja tyttö riensi pois kuiskattuaan: »Saatte vastaukseni myöhemmin.»
Mutta Anna väitteli häntä taitavasti koko illan ja hänen täytyi lopuksi mennä huoneesensa saamatta tavata Annaa kahdenkesken.
Huoneensa pöydällä näki hän silloin pienen käärön, jonka päälle Annan käsialalla oli hänen nimensä kirjotettu. Vapisevin käsin avasi hän käärön. — Se sisälsi uuden uutukaiset — rukkaset.
Seuraavana aamuna, muiden ollessa joulukirkossa, läksi hän pappilasta. Sedällensä hän jätti kirjeen pöydälle, jossa ilmoitti nyt vasta muistamansa tärkeän asian vaativan hänen läsnäoloaan pääkaupungissa. Hän ei enää tahtonut nähdä Annaa, joka niin sydämettömästi oli hänen rakkauttansa pilkannut — — — — —
Kuusitoista vuotta oli tuosta tapauksesta kulunut. Sen muisto oli luonut varjonsa hänen elämänsä polulle, tehnyt hänestä itseensä sulkeutuneen, omituisen »vanhanpojan» joka syrjäisessä pikkukaupungissa eli koneentapaista elämää, kuurona ja sokeana kaikelle sille hyvälle ja kauniille, jota maailma vaillinaisuudestaan huolimatta voi tarjota . . .
Ja Anna? Maisteri oli kuullut, että hän vanhan äitinsä kanssa asui eräässä Keski-Suomen pitäjässä, jossa oli kansakoulunopettajattarena.
*
Kello löi yksitoista. Maisteri nousi ylös ja alkoi kävellä edestakaisin laattialla. Hänen päätänsä kivisti. Hän aikoi käydä levolle. Mutta hän tunsi jotain vastustamatonta halua, vetovoimaa tuonne piirongin laatikkoon, jossa hän säilytti tuota kovan onnen joululahjaa, joka oli hänen unelmansa tuhonnut. Hän tiesi, että sen näkeminen tuottaisi hänelle tuskaa, mutta — hänen täytyi se nähdä. Hän avasi laatikon, otti sieltä pienen, kellastuneeseen paperiin käärityn käärön ja asetti sen pöydälle. Kauan seisoi hän siinä katsellen sitä.
Hän ei ollut myttyä avannut sen koommin kuin sen kuusitoista vuotta takaperin oli avattuansa takasin paperiin käärinyt. Nyt juolahti hänen mieleensä ajatus: »Ovatkohan rukkaset muuttaneet väriänsä?»
Hän epäröi hieman, mutta otti sitten käärön ja avasi sen. Hänen kädessään oli aivan uusi, punasuinen rukkaspari. Koneentapaisesti hän alkoi vetää vasenta rukkasta käteensä. Siinä oli jotakin, joka otti vastaan. Hän veti sen esiin. Se oli kirje!
Hän vaipui istumaan tuolille, koko hänen ruumiinsa vapisi. Mitä sisälsi tuo kirje? Se oli hänestä kuin viesti haudasta — niin, hänen onnensa haudasta. Mutta sitte nousi hän äkkiä ylös. Hänen kasvoissaan kuvastui luja päättäväisyys. Hän tahtoi katsoa silmiin tuota menneisyyden aikojen aavetta. Avattu kuori putosi lattialle. Kellastuneesta paperista luki hän: »Rakastan sinua sydämeni syvimmästä ja tahdon tulla omaksesi.» Anna.
'Paperi kirposi maisterin kädestä. Hän ei saattanut ajatella mitään, tunsi vaan ääretöntä onnea ja samalla sanomatonta tuskaa. Vähitellen alkoivat vedet vuotaa hänen silmistään. Hän itki kuuttatoista vuotta hukkaan mennyttä onnea, kuuttatoista kolkkoa, tyhjää vuotta, jotka olisivat voineet olla toisin ....
Nuo kyyneleet helpottivat ja rauhottivat. Hän saattoi jälleen ajatella ja ensiksi tunki hänen mieleensä ajatus, miksi oli Anna kätkenyt kirjeensä rukkasiin. Hän mietti kauan, mutta vastauksetta....
Mutta vähitellen alkoi hänen mielessään häämöittää ajatus, alussa epäselvästi, sitten yhä enemmän kehoittavana ja innostuttavana: »Anna voi paraiten asian selvittää. Matkusta hänen luoksensa! ... .»
Tämä ajatus mielessään kävi maisteri levolle, mutta vasta aamupuolella yötä hän nukahti levottomaan uneen.
Seuraavana aamuna levisi K—n kaupungissa hämmästyttävä uutinen: maisteri Suhonen oli lähtenyt matkalle. Sitä ei ollut tapahtunut, vuosikausiin.
*
Jouluaaton ilta alkoi hämärtää, kun eräs matkustaja ajoi Kortekankaan kansakoulun pihalle. Se oli maisteri.
Käskettyään kyytimiehensä odottaa, nousi hän portaita ylös ja tuli pimeään eteiseen. Hän pysähtyi epätietoisena siitä, minne kääntyisi. Hänen sydämensä sykki rajusti levottomuudesta. Vihdoin huomasi hän valoa pilkoittavan erään oven raosta. Haparoittuaan hetkisen, löysi hän lukon ja avasi päättävästi oven.
Edessään oli yksinkertaisesti, mutta sievästi kalustettu huone, jota pöydällä oleva lamppu valaisi. Keskellä lattiaa seisoi joulukuusi, jonka vieressä, selin oveen, seisoi nainen ripustellen koristuksia oksille. Kuullessaan ovea avattavan kääntyi hän äkkiä ympäri. Lampun valo lankesi hänen kasvoilleen.
Se oli Anna. Kaunis oli hän vielä, vaikka paljon muuttunut. Kadonnut oli nuoruuden hilpeys hänen kasvoiltaan, joilla näkyi alakuloinen, väsynyt ilme. Hän katsoi pitkään ja kysyvästi tulijaan, jota hän ovensuussa vallitsevassa hämärässä ei tuntenut.
»Anna!» lausuu silloin maisteri astuen lampun valoon.
»Anna, tunnetko vielä minut?»
»Antti!» huudahti Anna.
Hänen kasvonsa vuoroin punastuivat, vuoroin vaalenivat ja koko hänen ruumiinsa vapisi mielenliikutuksesta.
Maisteri astui Annan eteen ja lausui:
»Pari päivää sitten luin ensi kertaa sen kirjeen, jonka minulle kuusitoista vuotta takaperin kirjotit. Sattumalta löysin sen rukkasesta, johon sen olit kätkenyt. Oliko se totta, mitä silloin kirjotit?»
»Oli», kuiskasi Anna tuskin kuuluvalla äänellä.
»Miksi kätkit sitten kirjeesi tuollaiseen lahjaan, jota minä en voinut käsittää muuksi kuin rakkauteni pilkalliseksi hylkäämiseksi. Anna, se pila on maksanut minulle, kenties sinullekin, neljänneksen ihmisikää onnea.»
»Oi, älä tuomitse minua kovin ankarasti!» huudahti Anna kyynelten ilmestyessä hänen kalpeille poskilleen. »Olin silloin nuori, romantillinen; minua hiveli silloin ajatus tuottaa sinulle tuskaa, nähdä sinut masentuneena, voidakseni rakkaudellani tehdä sinut jälleen onnelliseksi. Odotin sinun seuraavana aamuna pyytävän minulta selitystä, mutta sinä matkustit pois, eikä .... eikä minulla ollut rohkeutta myöhemmin enää ilmoittaa sinulle .... Mutta rangaistuksen kevytmielisyydestäni olen saanut; yksinäinen ja iloton on ollut elämäni ja niin se on oleva ....»
»Ei», huudahti maisteri tarttuen Annan käteen, »vielä on elämästämme pitkä taipale jälellä, miksi kulkisimme sen yksin erillään toisistamme, me, jotka kohtalo kerran oli toisilleen antanut? Anna, vielä kerran kysyn sinulta samaa kuin kuusitoistavuotta sitten.»
»Voitko todellakin antaa anteeksi?» kysyi Anna, jonka kalpeille kasvoille nousi heleä puna.
Maisteri sulki hänet syliinsä.
»Minä olen itse yhtä paljon syypää,» sanoi hän hiljaa. »Miksi lähdin niin äkkipikaisesti pois, sen enempää taistelematta onneni puolesta! Mutta unohtakaamme kuluneet synkät vuodet. Elämän ihanin aika on meiltä kyllä mennyt, mutta sattuuhan joskus luonnossakin, että syksy on kauniimpi kuin kevät ja kesä. Olkoon meidän elämämme syksy kaunis ja valoisa!»
»Tapahtukoon niin!» lausui Anna.
Viereisestä huoneesta kuului askeleita.
»Ah, äitini on tullut kotia», sanoi Anna loistavin kasvoin. Hän tietää, mikä on ollut elämäni suuri suru, ja hän on iloitseva onnestamme. — Menkäämme hänen luoksensa!»
He astuivat käsi kädessä huoneesta ja ovi sulkeutui heidän jälkeensä ....
*
Onnellisempaa pariskuntaa, kuin Antti Suhonen ja hänen vaimonsa, tuskin hakemallakaan löytää — sen myöntävät K—n kaupungin kahvitäditkin, joille maisterin odottamaton avioliitto antoi pitkiksi ajoiksi puheenaihetta.
Maisteria ei tuntisi samaksi mieheksikään kuin ennen. Hän on reipas, toimintahaluinen ja hänen kasvoissaan säteilee elämän ilo. Eikä hänen vaimonsa kukoistavilla kasvoilla enää näy mitään jälkiä menneiden vuosien suruista. Kaksi herttaista lasta on päivänpaisteena heidän onnellisessa kodissaan.
Maisterin huoneen seinällä riippuu lasissa ja kehyksissä outo koriste: rukkaspari. K—n kaupungin kielikellot antaisivat vuoden, jopa kaksikin elämästään, kun vaan saisivat tietää, minkä vuoksi se on sellaiselle kunniasijalle päässyt. Mutta maisteri ei tyydytä heidän uteliaisuuttaan. Kaikkiin kysymyksiin vastaa hän vain:
»Niillä on historiansa, joka sisältää sekä surua että iloa. Mutta sitä emme kerro ennenkuin lapsemme ovat varttuneet nuorukaisiksi ja neitosiksi. Silloin saavat he sen kuulla — opiksi ja varoitukseksi itselleen.» —
Kataja.
Sarastus I Joulu 1908.
Väinö Kataja - Lappalaisten kirkko Alkkulassa
Lappalaisten kirkko Alkkulassa. Ylitornion pitäjän takalistolla noin 5 kilometrin päässä Alkkulan kirkolta itäetelään on korkea ja laaja vaara, Reväsvaaraksi kutsuttu. Keskeltä vaaraa kohoaa korkea kukkula, joka on kivien ja mullan peittämä ja jonka kupeilla kasvaa vaivaismäntyjä ja koivuja. Sitä kutsutaan Isoksi laeksi, ja sen huipulta on mitä suurenmoisin näkö-ala pohjoiseen ja länteen. Aavasaksakin, joka Isolta laelta on länsipohjoisessa, näyttää vähäpätöiseltä kukkulalta jättiläisvuoriston keskeltä.
Kansan suusta olen kuullut seuraavan tarinan Reväsvaaran historiasta. Ja vaikka tarina on voinut aikojen kuluessa muuttua ja mureta, näyttää kuitenkin siltä, että siinä alun pitäen on tottakin ollut. Mutta koska olen huonompi kertoja kuin Viinamäen Jusso-vainaja, niin annan hänen kertoa sen, minkä hän oli kuullut olleilta sukupolvilta.
* * *
Satuimme kerran mainitun Viinamäen Jusson kanssa syksyisenä päivänä nousemaan Reväsvaaralle, kun olimme metsään jääneitä lampaita etsimässä. Silloin poikkesimme lappalaisten kirkolle. Se on Reväsvaaran Ison laen eteläpuolella, heti laen alla, niin että pohjoiseen päin peittää näköalan juuri laen kylki. Siinä on vanhojen kuusten ja koivujen keskellä pienonen kivinen aitaus ja tätä aitausta sanotaan Lappalaisten kirkoksi. Se on melkein ympyräinen ja sievistä mukulakivistä tehty. Nykyinen nuori polvi kokoontuu sinne valoisina kesäöinä tanssimaan ja juuri tämä lappalaisten entinen pyhättö on tanssilavana. — Tässä he ovat Jumaliansa palvelleet, — virkkoi Juho. Tässä on ennen vanhaan ollut jonkunlainen kivinen — valkoisista laakakivistä tehty — alttarikin, mutta nuorempi polvi on sen hävittänyt.
— Kertokaapa kuinka lappalaiset täältä poistuivat pohjoiseen — Lappiin.
— Olen siitä ennen nuorena kuullut. Oli ollut tässä lappalaisilla päämajansa ja vakituinen asuntonsa ja tämän vaaran kupeilla oli ennen lappalaisten kuningas porolaumoinensa asunut. Silloin ei vielä jokivarrella asunut ketään eikä täällä heidän rauhaansa kukaan häirinnyt. Ne eivät tienneet mistään maanviljelyksestä, mutta kotonsa ja polttopuunsa he rakensivat kivisillä kirveillä*), joita täältä on kaksi löydetty. Ja tuolta lähteen vierestä löydettiin kauha, joka oli samanlaista sinervänharmaata kiveä kuin kirveetkin.
— Vaan mistä Jusso tietää ne lappalaisiksi, jotka tässä asuivat? — No, kuuntelehan! Olisivat ne jotakin kylväneet jos muita olivat. Vaan eipä kylväneet eikä kyntäneet. Lihaa söivät, lähteestä veden ottivat ja tuossa Ison laen kyljessä on heidän haltijansa asunto. Mutta kun haltija muutti ynnä lappalaisten kanssa Lappiin, niin on haltijan asunto kasvanut maata ja metsää täyteen.
— Minkä tähden sitten muuttivat?
— Sepä se. Hätä ja pelko käski. Eivät muutoin olisi hennoneet jättää näin suojaisaa paikkaa ja näin laajoja jäkälämaita, jossa tuhansille poroille oli ruokaa. Mutta pelästyivät, pakoon menivät tuntureille ja kivisen kirkkonsa tähän jättivät.
— Kuka se heitä ahdisteli?
— Oli outo, valkeaverinen ja pitkä mies kerran noussut tälle vaaralle kesän alussa, Urvon aamuna. Lappalaiset olivat kevätkalassa eikä heidän kirkkoansakaan ollut kukaan vartioimassa ... Outo, vankka ja vaaleaverinen mies oli tähän likelle, aivan parhaalle, lämpimimmälle päivän rinteelle, kaivanut pellon, kylvänyt siihen ohraa ja pannut puisen aidan ympärille ... Kun lappalaiset palasivat kevätkalasta, näkivät he vieraan käyneen heidän kirkossaan ja tehneen tarpeensa heidän pyhimpään paikkaansa ... Ja kun näkivät pellon ja aidan siinä ympärillä, niin ymmärsivät, että vierasta kansaa oli lähellä ... Siitä pelästyivät jo. Ja kun heidän kuninkaansa oli käynyt jokivarrella vaanimassa, oli hän tuonut sanoman, että pitkiä valkea verisiä miehiä oli iso liuta joen rannalle asettunut ja somanlaisia peltoja valmistelivat. Aseita ja neuvoja heillä oli ...
Silloin päättivät lappalaiset paeta yhä pohjoisemmaksi ja niin kiire tuli, että kun oudon miehen ohra alkoi kypsyä, ei heistä enään näkynyt yhtään näillä mailla ... Ja sillä lailla on sitten maanviljelys kulkenut yhä pohjoisemmaksi ja lappalaiset ovat sitä mukaa pienenneet ja vähenneet kuta pohjoisemmaksi ovat tulleet ...
Näin kertoi Viinamäen Jusso. Ehkä tuossa lappalaisten vanhassa pyhätössä olisi tutkijoille jotakin mieltäkiinnittävää. Sillä voihan olettaa lappalaisten uhripaikan siinä olleen.
*) Kirveet samoin alempana mainittu kauha ovat kuulemma lähetetyt v. 1882 Helsinkiin Muinaismuisto-Yhdistykselle.
Väinö Kataja.
Kotiseutu no 10 1.5.1910.
Kansan suusta olen kuullut seuraavan tarinan Reväsvaaran historiasta. Ja vaikka tarina on voinut aikojen kuluessa muuttua ja mureta, näyttää kuitenkin siltä, että siinä alun pitäen on tottakin ollut. Mutta koska olen huonompi kertoja kuin Viinamäen Jusso-vainaja, niin annan hänen kertoa sen, minkä hän oli kuullut olleilta sukupolvilta.
* * *
Satuimme kerran mainitun Viinamäen Jusson kanssa syksyisenä päivänä nousemaan Reväsvaaralle, kun olimme metsään jääneitä lampaita etsimässä. Silloin poikkesimme lappalaisten kirkolle. Se on Reväsvaaran Ison laen eteläpuolella, heti laen alla, niin että pohjoiseen päin peittää näköalan juuri laen kylki. Siinä on vanhojen kuusten ja koivujen keskellä pienonen kivinen aitaus ja tätä aitausta sanotaan Lappalaisten kirkoksi. Se on melkein ympyräinen ja sievistä mukulakivistä tehty. Nykyinen nuori polvi kokoontuu sinne valoisina kesäöinä tanssimaan ja juuri tämä lappalaisten entinen pyhättö on tanssilavana. — Tässä he ovat Jumaliansa palvelleet, — virkkoi Juho. Tässä on ennen vanhaan ollut jonkunlainen kivinen — valkoisista laakakivistä tehty — alttarikin, mutta nuorempi polvi on sen hävittänyt.
— Kertokaapa kuinka lappalaiset täältä poistuivat pohjoiseen — Lappiin.
— Olen siitä ennen nuorena kuullut. Oli ollut tässä lappalaisilla päämajansa ja vakituinen asuntonsa ja tämän vaaran kupeilla oli ennen lappalaisten kuningas porolaumoinensa asunut. Silloin ei vielä jokivarrella asunut ketään eikä täällä heidän rauhaansa kukaan häirinnyt. Ne eivät tienneet mistään maanviljelyksestä, mutta kotonsa ja polttopuunsa he rakensivat kivisillä kirveillä*), joita täältä on kaksi löydetty. Ja tuolta lähteen vierestä löydettiin kauha, joka oli samanlaista sinervänharmaata kiveä kuin kirveetkin.
— Vaan mistä Jusso tietää ne lappalaisiksi, jotka tässä asuivat? — No, kuuntelehan! Olisivat ne jotakin kylväneet jos muita olivat. Vaan eipä kylväneet eikä kyntäneet. Lihaa söivät, lähteestä veden ottivat ja tuossa Ison laen kyljessä on heidän haltijansa asunto. Mutta kun haltija muutti ynnä lappalaisten kanssa Lappiin, niin on haltijan asunto kasvanut maata ja metsää täyteen.
— Minkä tähden sitten muuttivat?
— Sepä se. Hätä ja pelko käski. Eivät muutoin olisi hennoneet jättää näin suojaisaa paikkaa ja näin laajoja jäkälämaita, jossa tuhansille poroille oli ruokaa. Mutta pelästyivät, pakoon menivät tuntureille ja kivisen kirkkonsa tähän jättivät.
— Kuka se heitä ahdisteli?
— Oli outo, valkeaverinen ja pitkä mies kerran noussut tälle vaaralle kesän alussa, Urvon aamuna. Lappalaiset olivat kevätkalassa eikä heidän kirkkoansakaan ollut kukaan vartioimassa ... Outo, vankka ja vaaleaverinen mies oli tähän likelle, aivan parhaalle, lämpimimmälle päivän rinteelle, kaivanut pellon, kylvänyt siihen ohraa ja pannut puisen aidan ympärille ... Kun lappalaiset palasivat kevätkalasta, näkivät he vieraan käyneen heidän kirkossaan ja tehneen tarpeensa heidän pyhimpään paikkaansa ... Ja kun näkivät pellon ja aidan siinä ympärillä, niin ymmärsivät, että vierasta kansaa oli lähellä ... Siitä pelästyivät jo. Ja kun heidän kuninkaansa oli käynyt jokivarrella vaanimassa, oli hän tuonut sanoman, että pitkiä valkea verisiä miehiä oli iso liuta joen rannalle asettunut ja somanlaisia peltoja valmistelivat. Aseita ja neuvoja heillä oli ...
Silloin päättivät lappalaiset paeta yhä pohjoisemmaksi ja niin kiire tuli, että kun oudon miehen ohra alkoi kypsyä, ei heistä enään näkynyt yhtään näillä mailla ... Ja sillä lailla on sitten maanviljelys kulkenut yhä pohjoisemmaksi ja lappalaiset ovat sitä mukaa pienenneet ja vähenneet kuta pohjoisemmaksi ovat tulleet ...
Näin kertoi Viinamäen Jusso. Ehkä tuossa lappalaisten vanhassa pyhätössä olisi tutkijoille jotakin mieltäkiinnittävää. Sillä voihan olettaa lappalaisten uhripaikan siinä olleen.
*) Kirveet samoin alempana mainittu kauha ovat kuulemma lähetetyt v. 1882 Helsinkiin Muinaismuisto-Yhdistykselle.
Väinö Kataja.
Kotiseutu no 10 1.5.1910.
Väinö Kataja - Mitä Kuuban sota Ahvenjärvellä vaikutti?
Mitä Kuuban sota Ahvenjärvellä vaikutti?
(Tosi tarina.)
Ahvenjärven kylään ei tullut muille sanomalehtiä kuin Herralan Kustaalle ja Wiialan ukolle.
Sunnuntaisin kokoonnuttiin aina Herralaan kuulemaan uutisia maailmalta. Kustaa luki lehdestään merkillisiä asioita, joita pitkä penkillinen miehiä kuunteli hartaasti ja piippujaan imeskellen.
Sotauutiset ne tietysti enimmän mieliä jännittävätkin. Rauhattomaksi kävi koko kylä, kun sotauutisia odoteltiin ja yhä enemmän teki mieli saada tietää siitä tai siitä tappelusta.
Kuuban kapina oli jo saanut mielet sellaiseen jännitykseen, että välisti vihoihin asti väiteltiin. Mutta ei sentään suurempaa mellakkaa ollut vielä syntynyt.
Mutta nyt kun saatiin kuulla, että oli syttynyt sota Amerikan ja Espanjan välillä, nyt kävi koko kylä levottomaksi. Sillä selvää oli, etteivät he enää saisi kirjeitä Amerikasta, vihollinen kun oli merellä uhannut kaikki laivat ampua samoin kuin „Mainenkin”. Ja Jaakkolan Erkki, joka aikoi Amerikkaan, sai jättää toistaiseksi semmoiset tuumat ja tyytyä kotonansa olemaan.
Taas oli Herralan pirtti täpösen täynnä väkeä. Kustaa oli vasta saanut sanomalehtensä ja istui pöydänpäässä, viisaan ja salaperäisen näköisenä, vähä väliä rykästen ja sauhuja puhallellen.
— Mitä uusia nyt näkyy? Ei ole meidänkään Jussilta kirjettä tullut moneen viikkoon. Vihollinen tuo lie nekin lukenut ja rahatkin pitänyt, kysyi Sannalan vanha emäntä.
Kustaa ryki vaan, oli viisaan näköisenä ja katseli pitkin lehtensä pitkiä palstoja.
Nuorta ja vanhaa, miestä ja naista istui penkillä jännittävässä hiljaisuudessa.
Mutta oven luona penkin päässä näkyi Wiialan ukko nojaten leukaansa ryhmysauvaansa vasten.
— Jaa, miehet, siitä sodasta voi tulla vielä semmoinen mellakka, että siihen sekaantuvat muutkin vallat — sanoi hän.
— Se Kuupa taitaa olla aimo valtakunta, — arveli siihen joku.
— Kuupa on saari Amerikan etelärannalla, semmoinen pienoinen saaren huiskale, mallilleen melkein kuin Lammassaari — selvitti Wiialan ukko.
Mutta Kustaakin sai nyt suunsa auki, kun kuuli, että Wiialan ukko alkaa selvittämään sota-asioita.
— Eipä ukko kuulu tietävän Kuupasta mitään. — Sitä piti hän näet omana oikeutenaan. — Kuupa on valtakunta kuin hevosen kenkä keskellä Atlanttia.
— Vai niin. Niinkuin minä en olisi katsonut kartasta, joka on Iivarilla kansakoulusta, — sanoi Wiialan ukko.
— Mutta ei se vaan saari ole. Tässä numerossa vasta on oikein pitkälti sodasta. Poikia ne taitavat olla ne espanjalaisetkin — sanoi Kustaa taas siihen.
— Olen minä sen jo lukenut omasta lehdestäni. Mutta selkäänsä ne saavat espanjalaiset, se on vissi se. — Olisipa kartta, niin minä näyttäisin teille, missä Kuupa on ja missä Havanna — innostui Wiialan ukko puhumaan.
Melkein kaikki kääntyivät kuin yksi mies Wiialan ukkoon päin, arvellen että siinä se sentään oli mies, joka ymmärsi asioita ja jonka sanoihin voi luottaa.
— Olisi vain kartta, kyllä minä näyttäisin. Ja amerikkalaiset ne voittavat, niillä on rahaa kuin roskaa, ne ostavat vaikka koko Espanjan ja niillä on hyvä tarkoitus. Ne antavat pian noille mustilaisille — sillä ne ovat espanjalaiset mustilaisia — kiverät töppöset Kuupasta. — Siellä Kuupassa kuuluu muuten kasvavan ruokaa sekä puissa että maassa, — puheli taas Wiialan ukko ja sai kaikki puolelleen.
Kustaata ei kuunnellut kukaan.
— Vanhuuttaan se horisee tuo ukko jo — koetti Kustaa väliin ja suuttui, kun näki mahtinsa lipuvan käsistä.
Mutta ukko selvitti edelleen ja toiset kuuntelivat.
— Sanopa sitten, vanha kälmi, kun niin viisas olet olevinasi, kuka se on keisarina Espanjassa? — huusi Kustaa ivallisesti.
— Eihän siellä keisaria olekaan, — pani ukko taas vastaan.
— Vai ei ole! Jopa tiedot loppuivatkin. Ahaa, arvasinpas minä, että valeen ne ukon tietämiset on lueteltu. Naisen mieli, lapsen muisti .... Kaikki tässä sotauutisista kertovatkin ... tuommoinen ukon nahjus, ei häävisti osaa lukeakaan... Sanopas ukko, kuka keisarina on Espanjassa? —
— Pöllö! Kuulethan, ettei siellä ole keisaria, vaan kuningas ...
Muutamat alkoivat nauraa ja se suututti Kustaata vielä enemmän: ne nauroivat hänelle!
— Keisari tai kuningas, mutta ulos minun huoneestani paikalla, — huusi hän Wiialan ukolle.
— Elä nyt niin nostele sieraimiasi! Lienetkö nähnyt karttakirjaa koskaan? Eikä tässä nyt kullat penkiltä kulu, jos minäkin istun — tuumaili ukko tyynesti vastaan.
— Minä tässä olen isäntä vielä ja ellet könti tiehesi sinä vanha ... sinä vanha varas ...
Mutta Wiialan ukko ottikin kiinni sanasta miestä ja huusi toisiin kääntyen:
— Kuulittehan, hyvät ihmiset, hän soimasi minua varkaaksi! Kuulittehan? Siitä minä sinut tröijyytän sinä ... Muistatko sitä lehmä-juttua! Ahaa ... — —
Vaan Kustavi hyppäsi keskelle lattiaa ja huusi vielä kovemmin:
— Kuulittehan, rakkaat kansalaiset! Hän soimaa minua Töllilän lehmän puukottajaksi. Kyllä kuulitte. Taidatkin ukko joutua itse kiikkiin ... sinä rengassilmäinen lurjus!
Ja siitä kävi haukkuminen yhä tuimemmaksi ja muutkin sekaantuivat asiaan. Yhtäkkiä muuttui koko pirtillinen räyhääväksi joukoksi, kun toiset pitivät Kustaan puolta ja toiset jalosti puolustivat Wiialan ukkoa, kylän luku- ja kirjoitusmiestä. Siinä ottelivat „amerikkalaiset” ja „espanjalaiset” Kuuban kuninkuudesta, että siltapalkit pölisi!
Mutta sinä iltana he eivät enää saaneet kuulla sen enempää sotauutisia. Ja kun kukin palasi kotiaan, niin kertoivat he kahdenlaisia sotauutisia. Mutta Kuuba oli unohtunut, sillä uutisia Kustaan ja Wiialan ukon sodasta kuunneltiin melkein hartaammin kuin Atlantin takaisia.
Wäinö Kataja.
Nykyaika n:o 10 30.5.1898.
Väinö Kataja - Golgata
Golgata.
Kirj. Kataja.
Syyskuun aurinko oli mailleen menemässä; kajastus sen viimeisistä säteistä loi huoneesen lumottavan hohteen, päivän viimeisen surumielisen tervehdyksen, sen väistyessä voittavan yön tieltä.
Taudin kuihduttamana makasi nuori taidemaalari Kaarlo Walta vuoteellaan, kuumeesta hehkuvin silmin katsellen tätä hohdetta, jota jo esiin hiipivä hämärä alkoi kietoa riuduttavaan syleilyynsä.
Huone oli rappeutunut ja huonosti kalustettu. Katto oli savusta mustunut, lattia kulunut, akkunat ilman verhoja. Mutta siinä oli asunut eteenpäin pyrkivä, ahkera taiteilijahenki, sen todistivat lukuisat maalaukset, harjoitelmat ja piirustukset, jotka peittivät ajan hampaan pahasti kuluttamia seinäpapereita.
Lähellä akkunaa oli maalaustelineillä suurehko taulu; siihen kiintyi lopuksi sairaan levottomasti sinne tänne harhaileva silmäys, silmäys, jossa ilmeni kiihkeys, tuskallinen kaipaus ja samalla synkkä toivottomuus.
Siinä oli hänen ensimmäinen suurempi teoksensa — ja luultavasti myöskin viimeinen. Riuduttavan taudin jo hiipiessä hänen ruumiissaan oli hän henkensä koko innolla ryhtynyt sitä valmistamaan; sielunsa silmien edessä väikkyvistä utukuvista oli hän luonut henkeä, lihaa ja verta ja siveltimellään loihtinut ne esiin taululle voimakkaina ja henkevinä, tunnelma ja väritys oli ilmestynyt kuin itsestään — silloin, juuri silloin kun hän alkoi keskittää henkensä voimat taulun päähenkilöön, joka työn kestäessä oli hänen sielussaan hämärästä ja epäselvästä haamusta kehittynyt ihanaksi, kunnioitusta herättäväksi, selväpiirteiseksi olennoksi, silloin putosi sivellin hänen voimattomista käsistään ja hän kääntyi vuoteen omaksi ...
Voisiko hän koskaan enää siitä nousta? Rintatauti oli pitkälle kehittynyt ...
Iltaruskon hohde valaisi nyt selvästi taulua. Siinä oli kuvattuna Golgata, paikka, jonka vuosisatojen kuluessa lukemattomat taiteilijat ovat kuvanneet, sekä kuolemattoman maineen saavuttaneet mestarit että sellaiset, joidenka nimiä taiteen historia ei ole säilyttänyt. Nuori taiteilija oli aiheekseen valinnut sen hetken, jolloin Jesus teloittajien ja verenhimoisen rahvaan seuraamana on saapunut vuorelle, jossa hänen ihmiskunnanhylkiöidenparissa tulee kärsiä tuskallinen kuolema. Voimakkailla piirteillä olivat siinä kuvatut raivostunut rahvas, voitonriemuiset juutalaiset papit, Rooman karaistuneet, välinpitämättömiltä näyttävät sotilaat, hurjat, kahlehditut ryövärit, pelon ja ynseyden sekainen ilme kasvoillaan, ristien ääressä puuhailevat julmannäköiset teloittajain apulaiset. Syrjässä seisoi kauhun ja tuskan valtaamana uskollisten pieni joukko; Jesuksen äitiä, joka oli maahan vaipumaisillaan, tuki Johannes. Kaiken tämän yli kaareili etelän tummansininen taivas, vuoren alapuolella häämöittivät Jerusalemin upeat rakennukset, mutta taivaanrannalla kohosi musta pilvi, joka Vapahtajan kuolinhetkellä oli vaippaansa kietonut taivaan ja maan.
Mutta Hän itse — Hän, joka oli oleva taulun keskustana, johonka tuhansien rakkautta, tuskaa, sääliä, vihaa tai voitonriemua ilmaisevat silmät tähtäsivät, Hän ei ollut vielä siinä! Muutamilla rajapiirteillä oli ristin ääreen merkitty maailman Vapahtajan nöyrä, mutta samalla ylevä asento — siihen oli työ keskeytynyt, kenties ainaiseksi.
Ja huomenna alkoi Ateneumissa näyttely, johonka taulu oli aiottu ...
Eteisestä kuului askeleita, ovi avautui ja huoneesen astui vanha leskirouva, jonka luona Kaarlo asui. Hän oli ollut apteekista noutamassa lääkärin määräämiä lääkkeitä, jotka hän nyt asetti vuoteen viereen pöydälle.
„Kuinka nyt voitte, herra Walta?” kysyi hän ystävällisesti. „Nyt kun saatte lääkkeitä, pääsette ehkä tuosta ilkeästä yskästä.”
Kaarlo huokasi kärsimättömästi. Miksi emäntä siinä suotta teeskenteli, kun kerran tiesi, että tila oli melkein toivoton. Olihan Kaarlo kuullut mitä lääkäri hänelle pois lähtiessään viereisessä huoneessa kuiskasi: „Tauti on pitkälle edistynyt, kovempi mielenliikutus tai suurempi voimanponnistus voi tuottaa verensyöksyn, ja silloin ...” Ja huomennahan oli aikomus siirtää hänet sairashuoneesen ...
Emäntä toi hänelle raikasta juomavettä, asetti kynttilän ja tulitikut pöydälle ja kysyi, halusiko hän jotakin. Kaarlo vastasi kieltävästi, ja rouva poistui, luvaten myöhemmin illalla tulla häntä taas katsomaan.
Hämärä alkoi jo väistyä pimeyden tieltä; värit taululla olivat jo sulaneet yhteen, mustana levynä kuvastui se akkunaa vastaan, jota ulkopuolella oleva kaasuliekki valaisi. Liike kadulla oli vielä vilkas, rattaat kolisivat epätasaisella kivityksellä, jalkakäytävät kajahtelivat työstään palaavien työmiestenraskaista askeleista, puhelua, naurua ja huutoja kuului milloin lähempää, milloin kauvempaa. Samassa talossa olevan ruokakaupan ovikello kilisi lakkaamatta.
Kaarlo ummisti silmänsä ja koetti nukkua, mutta uni pysyi poissa hänen vuoteeltaan. Yskä, joka päivällä oli tuntunut helpommalta, alkoi taas häntä rasittaa. Vähän väliä täytyi hänen nousta istualleen, kun ankarat kohtaukset salpasivat hänen henkensä, vaipuakseen taas uupuneena ja kylmän hien vallassa vuoteelle.
Hän muisteli kulunutta elämäänsä. Köyhässä työmiehen kodissa oli hän lapsuutensa päivät viettänyt, usein saanut nälkää ja vilua kärsiä. Sitten oli hän päässyt juoksupojaksi eräälle kauppiaalle. Silloin jo alkoivat hänen uinailevat taiteilijalahjansa herätä eloon. Joutohetkiään hän ei viettänyt ikäistensä seurassa eikä heidän ajanviettoihinsa osaa ottanut, vaan vetäytyi yksinäisyyteen, koettaen paperille kuvata kaikki havaintonsa, aluksi lyijykynällä, sittemmin jo väreilläkin. Eräänä aamuna, kun hän istui makasiinissa ja käyttäen suurta tavaralaatikkoa pöytänään kuvasi pihalla seisovaa hevosta, tuli hänen isäntänsä sattumalta sinne. Se oli käännekohta hänen elämässään. Kauppias, taidetta ymmärtävä mies, huomasi heti, että piirustus, jota poika hämillään koetti piilottaa, oli erinomaisella taidolla tehty. Nähtyänsä hänen edelliset piirustuksensa ja maalauksensa, jotka kaikki osottivat kieltämättömiä lahjoja, päätti hän Suomen taiteelle pelastaa tämän nuoren taiteilijan-alun. Nyt alkoi valoisin aika Kaarlon elämässä. Hänen suojelijansa hankki hänelle opetusta ja toimitti hänet sittemmin taidekouluun. Kuinka innokkaasti hän nyt työskenteli! Pian oli hän koulun edistyneimpiä oppilaita ja opettajilla oli mitä parhaimmat toiveet hänestä. Mutta silloin kohtasi häntä kova isku. Hänen hyväntekijänsä kuoli äkkiä, ja hänen kuoltuaan huomattiin, että hän viime aikoina oli kärsinyt melkoisia tappioita, niin että kuolinpesä oli julistettava vararikkoon. Kaarlo, jonka vanhemmat sillä välin olivat kuolleet, oli nyt yksin maailmassa. Hänen olisi ollut taideopintonsa lopettaminen, jollei eräs kivipainon omistaja, joka oli kuullut tästä lahjakkaasta nuorukaisesta, olisi tarjoutunut kustantamaan hänen opintojansa, sillä ehdolla että Kaarlo sitoutui viideksi vuodeksi palvelukseen hänen kivipainossaan. Kaarlo suostui tarjoukseen, ja kun hänen oppijaksonsa oli päättynyt, ryhtyi hän sopimuksen mukaan työhönsä herra Thorningin kivipainossa. Mutta pian sai hän huomata, että oli pitkäksi aikaa leikannut oman kehityksensä siivet. Aamusta iltaan oli hänellä työtä; hän sai kaavaella olut- ja viinipullojen nimilippuja, paperossilaatikoiden kansia tai räikeän värisiä ilmoituspapereita, jossa taiteellisuus tuskin nimeksikään voi tulla kysymykseen. Taiteensa harjoittamiseen ei hänelle juuri ollenkaan jäänyt aikaa. Joku toinen olisi kahleensa katkaissut, mutta Kaarlo oli liian rehellinen sopimustaan rikkoakseen. Kärsivällisesti teki hän vuosien vieriessä työtänsä, pannen säästöön osan pienestä palkastansa, voidakseen palvelusaikansa päätyttyä ainakin ensi aluksi kokonaan antautua taiteensa harjoittamiseen. Ja niin kuluivat vihdoin määrätyt viisi vuotta umpeen.
Kaarlo oli nyt vapaa. Tulisella innolla ryhtyi hän työhön voittaakseen takaisin menetetyn ajan. Mutta — vapautus tuli liian myöhään. Alituinen istuminen ummehtuneessa ilmassa oli turmellut hänen muutenkin heikon terveytensä ja ... nyt makasi hän tässä voimatonne saamatta valmiiksi „Golgataansa”, josta hän niin kauvan oli uneksinut, josta hän niin paljon toivoi ...
Kaarlo huokasi ja heräsi mietteistään. Hän sytytti kynttilän kuullessaan rouvan askeleita viereisestä huoneesta. Rouva toi hänelle illallista: lihalientä ja nisuleipää, mutta hän saattoi niellä vaan muutamia lusikallisia. Emäntä korjasi hänen vuodettaan, järjesti kaikki yön varalle ja poistui, sanoen rupeavansa levolle viereiseen huoneesen voidakseen kuulla, jos Kaarlo jotakin yöllä tarvitsisi.
Kaarloa alkoi painostaa; olihan hän niin vähän nukkunut edellisinä öinä. Kadulta kuuluva hälinä hiljeni hiljenemistään. Yskä oli hetkeksi lakannut rasittamasta. Hänen silmänsä painuivat vähitellen umpeen ja hän vaipui uneen …
Hän heräsi huudahtaen ja nousi istualleen, käsivarret ojennettuina ja sanomattoman ihastuksen ilme kasvoillaan. Hän katseli ympärilleen ja hohde hänen silmissään sammui. Niin, tämähän oli hänen huoneensa, ja tuolla akkunan ääressä, aamun kalvakassa valossa puolivalmis „Golgata”.
Hän oli uneksinut. Hän oli ollut istuvinaan taulunsa edessä, koettaen turhaan saada kankaalle esiin Vapahtajan kuvaa. Hänen käsivartensa oli raskas kuin lyijy eikä totellut hänen tahtoansa. Suru ja epätoivo valtasi hänet. Silloin alkoi taulu elää. Maisema laajeni, henkilöt eivät enää olleet kuvia, vaan todellisia, eläviä henkilöitä; hän huomasi seisovansa Golgatan vuorella, suuressa väkijoukossa. Siinä olivat kaikki hänen luomansa henkilöt: verenhimoinen rahvas, papit, Rooman sotilaat, ryövärit, kaikki, sellaisina kuin hän oli heidät mielessään kuvitellut. Ja tuolla ristinsä ääressä, nöyränä mutta ylevänä seisoi verinen, ruoskittu Vapahtaja, silmät maahan luotuina. Sanomaton kauhistus valtasi Kaarlon; hän tahtoi paeta, päästäksensä näkemästä kauheata näytelmää, mutta hänen jalkansa olivat kuin kiinni kasvaneet maahan. Silloin nosti Vapahtaja päänsä ja loi häneen silmäyksen, joka tunkeutui hänen sisimpään olentoonsa. Siinä kuvastui ääretön rakkaus, sanomaton sääli jumalallisessa täydellisyydessä, jonka loistoa ihmissilmä tuskin saattoi sietää. Ikäänkuin huikaistuna ja omituisen, suloisen, mutta samalla mieltä riuduttavan tunteen valtaamana vaipui Kaarlo polvilleen; silloin kuuli hän ihmeellisen, lempeän äänen sanovan: „Tällaiseksi kuvaa minut uskollisilleni!” — ja heräsi.
Kaarlon sydän tykytti rajusti, hänen mielensä oli kiihkon vallassa. Hänen täytyi saada kankaalle kiinnitetyksi tuo ihana, jumalallinen unikuva, ennenkuin se hänen mielestään häipyi, hänen täytyi ... Olihan se Vapahtajan oma käsky ... Hän heitti peitteen yltään ja nousi lattialle — huone musteni aluksi hänen silmissään ja hän tarttui kiinni pöytään pysyäkseen pystyssä. Mutta sitten ponnisti hän kaikki voimansa ja astui horjuen akkunan luo. Kuumeentapaisella kiireellä haki hän esille värinsä ja siveltimensä; hän pelkäsi kadottavansa sielunsa silmien edessä väikkyvän kuvan, ja tämä pelko antoi hänelle voimia, kuoletti kaiken muun tunnon. Hänen kuihtuneet poskensa alkoivat punoittaa, silmänsä hehkua; sivellin kädessä asettui hän taulun eteen. Sitten alkoi hän maalata aamun kalvakassa valossa ...
*
Muutamien päivien kuluttua ilmestyi taidenäyttelyyn taulu, jonka kehystä verhosi musta suruharso. Se oli Kaarlo Wallan „Golgata”.
Nuori taiteilija oli aamulla löydetty kuolleena taulunsa edessä. Verensyöksy oli hänen päivänsä päättänyt.
Toverit toimittivat taulun näyttelyyn. Sen edessä seisoi aina taaja, vakavaan hartauteen vaipunut katsojaparvi. „Mikä vahinko!” sanoivat katsojat, ja samaa sanoivat sanomalehdet, puhuessaan Kaarlo Wallan ensimmäisestä ja samalla viimeisestä teoksesta. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että ylevämpää Kristuksen kuvaa tuskin oli ennen maalattu.
Mutta ei kukaan tiennyt, mikä kuolevalle taiteilijalle yksinäisenä aamuhetkenä antoi voimia päättämään työnsä, ennenkuin hänen silmänsä sammui ja kätensä jäykistyi ainaiseksi.
Uuden Suomettaren Juttu-tupa no 10/1898.
Väinö Kataja - Mätäkuulla
Mätäkuulla.
Kirjoittanut Kataja.
Mätäkuun aurinko paahtoi täydeltä terällä Kuivalan kaupungin ainoan äänenkannattajan „Isänmaan Pylvään” toimituspaikkaan, jossa, samoinkuin koko kaupungissa, vallitsi kesäiseni iltapäivän hiljaisuus ja lepo. Päätoimittaja, kirjailija Antti Ukkonen istui kyllä pöytänsä ääressä, mutta „ukonnuoli”, Humboldtin M-kynä, oli pudonnut hänen kädestään ja hänen henkensä lähtenyt vierailuille unien maailmaan, jättäen kuorsaavan ruumiin hyvin epämukavaan asentoon tuolin selkänojan varaan. Aputoimittajista olivat läsnä ainoastaan sakset, jotka haukotellen loikoivat pöydällä, ja liimapullo, jonka alkujansa taipuvainen ja „ylitsevuotava” sydän kuumuuden ja toimettomuuden vaikutuksesta oli käynyt jäykäksi ja kovaksi kuin jonkun vanhan, paatuneen koronkiskurin. Paitsi kuorsauksia, häiritsi hiljaisuutta ainoastaan eräs toimituspaikan nuoremmista, kokemattomista kärpäsistä, joka oli jalastaan tarttunut kiinni liimapullon suuhun ja, nyt helteiseen ilmaan lasketteli surkeita valitusvirsiä tämän maailman petollisuudesta.
Päätoimittajan oli uni yllättänyt, juuri kun hän keitti kokoon tepsivää pääkirjoitusta, jolla hän aikoi tuntuvalla tavalla ravistella Kuivalan uneliasta yhteiskuntaa. Alun oli hän jo ehtinyt panna paperille ja oli se kylläkin lupaava. Se kuului:
Suosikkijärjestelmääkö?
Kuten tiedettänee, tulee valtuusmiesten ensi kokouksessa kaupungin rankkurin toimi täytettäväksi. Hakijoista on kieltämättä suurimmat ansiot Pekka Paanasella, joka edullisen viranpitäjän apulaisena on virkatoimiin perehtynyt
ja niissä osottanut kiitettävää intoa. Häntä kannattaa yleinen mielipide. Mutta nyt kuuluu rahatoimikamari virkaan ehdottaneen erään Paavo Marttisen, josta ei tiedetä muuta kuin että hän muutamia vuosia on oleskellut rantajätkänä Helsingissä. Katsoen siihen, että mainitun Marttisen täti palvelee lapsenpiikana rahatoimikamarin puheenjohtajalla...
Tässä kohdassa oli uni päätoimittajan voittanut, ja kirjoituksen jatko jäänyt uinailemaan mustetolppoon yhtä viattomanakuin syntymätön lapsi.
Hetken kuluttua häiriytyi toimituspaikan idyllinen rauha. Ulkoa kuului askeleita, ovi aukeni ja sisään astui lehden toimitussihteeri, kirjailija Eero Vilkki. Hän tuli suoraa päätä „seuraklubin” tarjoiluhuoneesta, jonka ilmastosta osa seurasi hänen mukanaan ja nyt raitistutti toimituspaikan ilmaa vienolla hajahduksella monivuotisesta sikaarisavusta ja väljähtyneestä oluesta.
Kolinasta heräsi päätoimittaja, hieroi silmiään ja loi tulijaan jokseenkin epäsuopean katseen.
„Taas tulet näin myöhään”, ärähti hän. „Tässä olen saanut istua raatamassa otsani hiessä. No, onko sinulla uutisia?”
„Uutisia?” — toimitussihteeri teki merkitsevän liikkeen käsillään. „Uutisia tähän vuodenaikaan! Kaikkien merikäärmeiden nimessä, se on mahdotonta.”
„Niin, et niitä siten löydä, että istut klubissa ja tirkistelet olutpulloasi. Ei, sinun tulee liikkua kaupungilla, tiedustella, urkkia.”
„Yhtähyvin voisin onkia kaivosta. Koko kaupunki on kuin kuollut. Kunnon porvarit aviopuolisoineen kuorsaavat alaslaskettujen akuttimiensa takana, nuoret neitoset uinailevat, puotilaiset onkivat kiiskiä tiskiensä takana, ja erään valppaan lehden päätoimittaja torkkuu.”
„Minäkö? Minähän tässä juuri sepitän ankaraa artikkelia. Mutta uutisia, paikkakunnan uutisia meidän täytyy saada, muuten perii peijakas koko lehden. Sinun tulee hankkia niitä vaikka kiven kolosta.”
„Hm! Tornikellokaan ei ole pysähtynyt koko viikolla, niin ettemme siitäkään saa uutista.”
„Oho! Siitähän juuri uutisen saamme. Tornikello ei ole kertaakaan pysähtynyt tällä viikolla. Samalla pieni letkaus asianomaisille. Mutta lisää, lisää! Kuinka on, eikö pormestari jo ole alottanut talonsa maalauttamista?”
„Kuuluu jäävän ensi viikkoon. Ja laivasillan tervaamisesta on jo ollut kaksi uutista, niin ettei sekään enää kelpaa.”
Ei kelpaa. Mutta mitähän jos tarjoaisimme Juoppo-Kaalepille markan, sillä ehdolla että hän pitää pahaa elämätä kadulla ja antaa Inkisen viedä itsensä putkaan? Siitä saisimme poliisiuutisen.”
„Ei käy sekään. Inkinen kuuluu olevan kalastamassa. Sitäpaitsi ei Kaaleppi tyytyisi markkaan, vaan vaatisi itselleen täyttä humalaa, ja se tulisi meille liian kalliiksi. Hänellä on aivan pohjaton kurkku.”
„Hm! Ei näy auttavan muu, kuin että itse lähden tästä liikkeelle. Sinä olet oikea nahjus, sietäisi vähentää palkkaasi”, murisi päätoimittaja, pannen lakin päähänsä.
„Vähentääkö palkkaani? Ja minä kun juuri olen aikonut vaihtaa paikkaa juoksupojan kanssa!”
„Silmäile sinä sillä aikaa pääkaupungin lehtiä, vaikka kuivia ovat nekin pahukset. Hiisi tiesi, millä ne laiskiaiset siellä aikansa kuluttavat, kun eivät kokonaiseen viikkoon ole kyenneet saamaan kokoon ainoatakaan kunnollista tappelu- tai murhajuttua!”
Tämän sanottuaan läksi päätoimittaja löytöretkelle, uutisia etsimään huomispäivän lehteä varten. Toimitussihteeri istui hänen sijalleen ja alkoi haukotellen silmäillä pääkaupungin postia. Se ei näyttänyt sisältävän mitään virkistävää, sillä hänen haukotuksensa kävivät yhä pitemmiksi, ja ennen pitkää oli hän samassa tilassa, jossa hän äsken oli esimiehensä yllättänyt.
Sillä aikaa käveli päätoimittaja hitain askelin pitkin kaupungin pääkatua. Ilma oli helteinen, ja ennen pitkää alkoivat hänen lihavat kasvonsa kiiltää hiestä. Hän silmäili oikealle ja vasemmalle, eteenpäin ja taaksepäin, keksiäkseen jotakin, josta voisi keittää kokoon uutisen.
Saalis ei ollut suuren suuri. Tunnin ajan käveltyään ja hikoiltuaan oli hän pannut tähdelle, että heinä kaupungin torilla oli kasvanut puolen kyynärän mittaiseksi, ja oli niittäminen tarpeessa, että haiseva kissanraato oli tungettu laivasillan luona olevien halkopinojen väliin, ja että pumppukaivon katolle oli asetettu uusi tuuliviiri. Hän lohdutti itseään kumminkin sillä, että naapurikaupungin lehdellä tuskin olisi senkään vertaa uutisia, siellä kun ei ollut pumppukaivoa ja tori oli hiekoitettu. Hiljalleen läksi hän astumaan toimituspaikkaan päin, pannaksensa saaliinsa paperille.
Mutta ehdittyään maalari Mutisen talon kohdalle, pysähtyi hän äkkiä. Talosta kuului outoa ääntä. Se oli milloin itkua, milloin pahaa parkumista, milloin oikein selkää riipivää kirkumista. „Ahaa!” ajatteli päätoimittaja, „siellä on jotakin tapahtunut. Perhedraama, kuolema tai tapaturma. Otanpa siitä selvän, ehkä saan hyvänkin makupalan lehteen.”
Hän meni pihaan ja kuuli, että ääni läksi talon keittiöstä. Hetkisen mietiskeli hän, mitä olisi tehtävä, mutta meni sitten päättäväisesti keittiönovelle, avasi sen ja astui sisään.
Keittiössä istui talon emäntä, paksu, tuimannäköinen eukko, jolla jokapäiväisessä elämässä oli nimenä „Mutiska”, suuren akkajoukon ympäröimänä. Hänen silmänsä olivat punaiset ja turvonneet, ja hänen huuliltaan tulvaili vuoroin voivotuksia ja siunauksia, vuoroin soimauksia ja sadatuksia, jotka tuntuivat tarkoittavan jotakin poissaolevaa henkilöä. Akkaparvi säesteli uskollisesti näitä mielenpurkauksia, jotka esitettiin mitä erilaisimmissa äänilajeissa, alhaisimmasta pianissimosta kimeimpään fortiasimoon saakka.
„Mitä täällä en tapahtunut, hyvät ihmiset?” huusi Ukkonen, kun melu vihdoin sen verran hiljeni, että hän sai äänensä kuuluviin.
Nyt vasta huomasivat eukot tulijan. „Mutiska” tuijotti häneen hetkisen, peitti sitten kasvonsa esiliinaan ja päästi pitkäveteisen ulinan. Muut olivat ääneti, ja päätoimittaja uudisti kysymyksensä.
„Mutinen on hukkunut”, vastasi vihdoin yksi läsnäolijoista matalalla äänellä.
„Hukkunutko?” Päätoimittajan sydämessä kamppailivat, hetkisen aikaa inhimillinen sääli ja sanomalehtimiehen tyytyväisyys keskenään, mutta lopuksi voitto kallistui jälkimmäisen puoleen. „Koska? Kuinka se tapahtui?” kysyi hän innokkaasti.
Nytkös muijat kilvan selittämään. Yksi puhui yhtä, toinen toista, ja kukin koetti saada äänensä muiden yli kuuluviin. Mutta päätoimittaja oli kokenut mies eikä tuota sanatulvaa säikähtänyt. Hän antoi akkojen pauhata itsensä hengästyksiin ja alkoi sitten tehdä kysymyksiä, kirjoittaen vastaukset muistikirjaansa. Siten sai hän lopuksi selville seuraavat asianhaarat:
Mutinen oli paripäivää juopotellut, telmännyt ja räiskänyt kotonaan, riidellyt ja tapellut vaimonsa kanssa. Tänä aamuna oli hän kohmeloissaan murtautunut kaappiin, jossa „Mutiska” säilytti viinapulloa „sydämen kouristuksien varalle, jotka häntä aika ajottain vaivasivat”, ottanut sen ja mennyt menojaan. Äskettäin oli hänen lakkinsa löytynyt järvestä, Onkiniemen päästä; rantaliejuun tarttuneena oli siellä myöskin ollut hänen toinen kenkänsä ja rannalla pullonsirpaleita. Ei ollut siis epäilemistäkään, että hän oli hukkunut tai, mikä oli vielä luultavampi, hukuttanut itsensä. Sällit olivat muutamien muiden miesten kanssa menneet mestarinsa ruumista järvestä etsimään.
Tällä välin oli niin äkkiarvaamatta leskeksi jäänyt emäntä istunut esiliina silmillään, huojutellen ruumistaan ja voivotellen. Mutta juuri kun Ukkonen aikoi jäähyväisiksi lausua hänelle muutamia lohduttavia sanoja, kavahti hän pystyyn ja alkoi kiivaasti soimata miesvainajaansa, „tuota hulttiota, juoppoa ja sikaa”, joka oli tuollaisen teon tehnyt ja jättänyt hänet puille paljaille, sillä talo ja tavarat menisivät kaikki veloista ja „inteikistä”. „Jättäisivät vain sen raadon järveen”, kirkui hän lopuksi, „pitääkö tässä vielä mokomalle arkut ja hautajaiset kustantaa!”
Päätoimittaja oli elämän mutkaisella polulla kokenut yhtä ja toista, oli ollut, ennenkuin sanomalehtialalle antautui, sotamiehenä, näyttelijänä, merimiehenä ja tiesi minä, eivätkä hänen hermonsa juuri silkkiä olleet, mutta tällainen raakuus meni hänen mielestään toki yli kaikkien rajojen, varsinkin kun hän huomasi, että „Mutiskaa” nähtävästi olivat äskettäin ankarat „sydämenkouristukset” vaivanneet ja hän niitä perinpohjin lääkinnyt.
„Hävetkää toki, matami!” sanoi hän ankarasti ja olisi sanonut enemmänkin, mutta samassapa sieppasi „matami” häneltä sananvuoron ja alkoi syytää hänen silmilleen herjauksia siihen määrään, että hän katsoi viisaimmaksi peräytyä saaliineen, varsinkin kun huomasi, että „Mutiskan” kädet arveluttavalla tavalla lähentelivät uuninloukossa seisovaa hiilihankoa.
Hän läksi nyt käymään itse onnettomuuspaikalle, noin puolen kilometrin päässä olevan niemen kärkeen. Sieltä etsiskeli kaksi venekuntaa hukkunutta ja rannalle oli kokoontunut suuri joukko katsojia. Heiltä koetti hän vielä saada tarkempia tietoja tapauksesta, mutta niitä he eivät voineet antaa, lausuivat vaan kaikenlaisia arveluita, höystäen niitä enemmän suoravilla kuin imartelevilla arvosteluilla hukkuneesta ja hänen leskestään.
Sieltä kiiruhti päätoimittaja toimituspaikkaan. Toimitussihteeri ällistyi sanattomaksi, kun hänen esimiehensä voitonriemuisena selvitti hänelle retkensä tulokset. Hän tunsi itsensä niin masentuneeksi, että oitis juoksujalkaa riensi klubiin tuodakseen sieltä edellä mainittuja virkistäviä lisäaineksia toimituspaikan ilmaan.
Mutta päätoimittaja istui valtaistuimelleen ja alkoi kirjoittaa. Hetken kuluttua oli hänellä valmiina seuraava uutinen:
— Taaskin viinan uhri. Eräs tämän kaupungin vanhemmista käsityöläisistä, maalarimestari Samuli Mutinen, jonka kodissa viina jo pitemmän aikaa on ollut penaatina (kotilieden haltijana), on eilen tämän epäjumalansa alttarille kantanut viimeisen uhrinsa: oman itsensä. Eilen aamupäivällä hän nimittäin, vietettyään kotonansa hurjaa bakkanaalia (juomajuhlaa) ja väkivallalla anastettuaan samaan helmasyntiin vajonneelta aviopuolisoltaan täysinäisen viinapullon, on toistaiseksi tuntemattomalla tavalla joutunut Onkiniemen luona veteen ja hukkunut, saaden siten surmansa siinä elementissä, jonka käyttäminen hänestä eläessään oli yhtä vastenmielisiä sisällisesti kuin ulkonaisenakin. Ensi numerossa toivomme voivamme antaa seikkaperäisen kertomuksen tapauksesta. Kuten jo mainittiin, jättää vainaja jälkeensä lesken, mutta ei lapsia. Tätä kirjoittaessamme ei ruumista vielä ole löydetty.
„Täytyy käyttää aihetta säästäväisesti”, mutisi päätoimittaja, tyytyväisenä katsellen neronsa tuotetta. „Siitä saan vielä höystettä yhteen jopa kahteenkin numeroon.”
Myöhemmin illalla, kun korehtuuri oli luettu ja lehti painovalmiina, ilmestyi päätoimittaja klubiin, jossa hän päivän kunniaksi joi muutamia ylimääräisiä tuutingeita ja päätti vihdoin tämän muistorikkaan päivän laulamalla „Arvon mekin ansaitsemme”, joka, katsoen siihen, ettei hänellä ollut nimeksikään ääntä ja vielä vähemmän korvaa, osotti hänessä olevan tahdonlujuutta ja tarmoa vaikeuksista huolimatta toteuttamaan kaikki, mihinkä hän täydellä todella ryhtyi.
* * *
Jos toimittaja olisi tiennyt asian oikean laidan, olisi laulu epäilemättä jäänyt häneltä laulamatta. Mutinen ei nimittäin ollutkaan hukkunut.
Hän oli kyllä horjahtanut veteen ja siinä menettänyt lakkinsa ja toisen kenkänsä, mutta oli rämpinyt jälleen kuivalle maalle ja mennyt lähellä olevaan kallionkoloon vaatteitaan kuivailemaan. Sinne nukkui hän ja makasi sitten koko päivän, heräämättä siitäkään, että vähän matkan päässä hänen ruumiistaan suurella melulla ja pauhinalla etsittiin. Vasta yön tultua tuli hän tuntoihinsa ja kömpi vilusta ja kohmelosta väristen kotiinsa.
Mitä siellä aviopuolisoiden välillä tapahtui, on tähän saakka pysynyt salaisuutena. Mutta seuraavana aamuna istuivat he ainakin näennäisesti sovinnossa kahvia juoden. Ja juuri silloin toi juoksupoika samana aamuna ilmestyneen „Isänmaan Pylvään”.
Mutinen, jonka kallossa kupariseppäin ammattikunta oli toimeenpannut „työskentelevän näyttelyn”, avasi koneentapaisesti lehden ja loi veristävät silmänsä tekstiin. Mutta äkkiä hypähti hän karkeasti kiroten pystyyn ja näytti siltä, kuin olisi hän haistanut kymmenkertaisesti väkevöityä ammoniakkia. Ja silmäiltyään hiukan tarkemmin lehteä, alkoi hän kiljuen ja kämmeniään lyöden tanssia ympäri huonetta tavalla, joka Sioux-intiaanien kuuluisassa päällikössä, Sitting Bullissa olisi herättänyt mitä syvintä myötätuntoisuutta.
Mutta sitten tempasi hän käteensä tukevan sauvan ja ryntäsi ulos kadulle jättäen vaimonsa, joka sillä välin oli saanut lehden käteensä, jatkamaan kiljuntaa ja tanssia. Itse elävin paholaisen ilmestyminen Kuivalan kaduille ei olisi voinut herättää suurempaa kauhistusta kuin nyt kuolleeksi luullun Mutisen. Kaksi vanhaa ämmää pyörtyi, poikanulikat pakenivat huutaen porttikäytäviin, muut vastaantulijat jäykistyivät suolapatsaiksi, ja kaupungin uljas poliisi Inkinen nieli kauhistuksissaan tupakkamällinsä. Mutta Mutinen ei tästä kaikesta välittänyt mitään, vaan riensi yhä kiiruummin eteenpäin. Vihdoin saapui hän „Isänmaan Pylvään” toimituspaikan luo ja ryntäsi tuulispäänä sisälle.
Minuutin kuluttua kuului toimituspaikasta hirmuinen meteli. Pöydät ja tuolit menivät nurin, jalkojen töminää, läjähdyksiä, huutoja ja kirouksia kuului kadulle pöyristyttävänä sekamelskana. Ja hetken kuluttua näkivät sillä välin toimituspaikan edustalle kokoontuneet ihmiset kuinka toimitushuoneen molemmat akkunat aukenivat, ja toisesta hyppäsi ulos toimitussihteeri, toisesta päätoimittaja. Viimeksi mainittu oli hypätessään sellaisen kaasulla täytetyn, kumista tehdyn ukon näköinen, joita joskus näkee kansanhuveissa laskettavan lentämään yläilmoihin ...
***
Kuivalan raastuvanoikeudessa on nykyään vireillä kaksi juttua. Toinen on painojuttu, jonka maalarimestari Samuli Mutinen vaimoineen on nostanut „Isänmaan Pylvään” toimitusta vastaan, toisen taas ovat samaisen lehden toimittajat nostaneet Mutista vastaan, syyttäen häntä kotirauhan rikkomisesta, rääkkäyksestä, kiroilemisesta, kunnianloukkauksesta ja huonekalujen särkemisestä.
Mutta uutinen Mutisen surkeasta kuolemasta kierteli kaikissa Suomen lehdissä. Raittiusmiehet pudistelivat päätään ja teroittelivat viinamiesten mieliin tätä varoittavaa esimerkkiä. Ja vaikka uutinen sittemmin peruutettiin, ei Mutisen maine siitä sanottavasti parantunut — enemmän kuin Mutinen itsekään, joka yhä vielä palvelee vanhoja penaattejaan.
Uuden Suomettaren Juttu-tupa no 31-32/1898.
Väinö Kataja - Arpajaisporsas
Arpajaisporsas.
Kirj. Kataja.
Hautalan isäntäväki hommasi lähtöä kirkonkylässä pidettäviin arpajaisiin. Emäntä oli jo pingoittanut tukevan ruumiinsa mustaan vihtoriinileninkiin ja vetänyt jalkoihinsa narskuvat kengät ja kostutteli paraillaan pellavanväristä tukkaansa kaljalla saadakseen sen oikein nuoltuna asettumaan pitkin päätä. Musta silkkihuivi oli sirosti laskotettuna tuolilla ja sen päällä valkea nenäliina, josta lemahti väkevä mintun tuoksu.
Isännän pukeutumispuuhat eivät olleet läheskään niin pitkälle edistyneet. Kasvot saippuoituina istui hän kamarissaan haljenneen peilin edessä ja koetteli leukaharjaksiinsa uutta „patenttiveistä,” jonka hän viikko takaperin oli vaihettanut itselleen laukkuryssältä. Tämä rajantakainen heimolaisemme oli häntä sika tavalla petkuttanut, sillä joka vedolla vääristyivät hänen kasvonsa tuskasta, kyyneleet kihosivat silmiin, ja lopuksi tuntui hänestä kuin olisi hänellä veitsen asemesta ollut hevossuka kädessään. Hänen mielialansa ei ollut juuri kristillinen, ja jos hänen toivotuksensa sillä hetkellä olisivat toteutuneet, olisi Arkangelin mies ennen pitkää istunut sellaisessa paikassa, jossa ei vilu liiaksi rasita.
Lopuksi sai hän kumminkin sängen osapuilleen karsituksi leuastaan, heitti kiukkuisesti veitsen kädestään ja otti esille verkavaatteensa ja „pasierisaappaansa”. Hänen punakka naamansa oli jokseenkin äkeä ja sen alapuoli muistutti isoa kärpässientä, niin tiheästi oli se paperipalasilla paikkailtu.
Hautalan Mattia ei arpajaisiin houkutellut niiden tarkoitus — lainakirjaston kartuttaminen. Hän ja hänen vaimonsa olivat „vanhan kansan ihmisiä”, jotka eivät henkisille pyrinnöille mitään arvoa antaneet, eikä heillä ollut lapsiakaan, jotka olisivat taloon tuoneet uuden ajan tuulahduksia. Mutta pitihän rikkaan isännän toki olla mukana, missä pitäjän muutkin mahtimiehet olivat. Sen oli hän Leenalle sanonut, kun tämä lähtöä vastusteli. Matilla oli sitäpaitsi toinenkin syy, josta hän ei kumminkaan vaimolleen virkkanut mitään: oli niin hiton mukavata muiden isäntien kanssa pistäytyä kirkonkylän kievariin viinan ja oluen ääressä tarinoimaan. Siihen aikaan oli näet vielä kumpaakin herkkujuomaa kievarissa saatavana.
Tätä viimeksimainittua seikkaa ajatellessa lauhtuivat isännän äkeät kasvot. Rattaat ajoivat nyt portaiden eteen, ja sytytettyään hopeahelaisen piippunsa astui Matti eukkoineen kaikessa komeudessaan ulos, otti ohjakset vanhalta lois-Pekalta, joka oli hevosen valjastanut, kun palvelijat jo aikaisemmin olivat arpajaisiin lähteneet, ja astui rattaille, joidenka joustimet arveluttavasti tästä painosta notkuivat. Piiska läiskähti, ja rattaat vierivät ulos maantielle, pyörtäen ylös sakean tomupilven.
Juhlakenttä oli jo mustanaan ihmisiä, kun Hautalaiset saapuivat, sillä oli sunnuntaipäivä ja kaikki ihmiset olivat joutilaita. Kenttä oli upeasti kaunistettu lipuilla ja köynnöksillä; sen keskellä oli puhujalava, jonka viereen rakennetun katoksen alle voitot olivat asetetut näytteille. Niiden ympärillä seisovaan taajaan ihmisparveen liittyivät nyt Matti ja Leenakin. Siinä oli kalua kaikellaista: käsitöitä, korutavaroita, kirjoja y. m. Suurinta huomiota herätti kumminkin pienessä puuhäkissä röhkivä musta porsas.
„Helkkuna,” sanoi Matti, älytessään naskun, joka oli aivan toista maata kuin paikkakunnan luppakorvaiset ja laihat röhköt, „tuo pitäisi meidän saada.”
„Sen on Tammiston herra lahjoittanut; kuuluu olevan oikein ulkomaan aatelissukua,” selitti Eskolan punanenäinen isäntä.
„Sanotaan paisuvan tavallisen mullikan kokoiseksi,” lisäsi Kuurilan lautamies.
Puhelu keskeytyi nyt, sillä torvet törähtivät, kutsuen yleisöä puhujalavan luo, jolle pitäjän kirkkoherran poika, nuori ylioppilas, puhetta pitämään.
Matti kuunteli vaan toisella korvallaan isänmaallista, lämpöä uhkuvaa puhetta. Kun puhe oli päättynyt ja eläköön-huudot isänmaalle kaikunut, läksi hän eukkoineen arpojen ostoon. Tavallisisa oloissa oli hänellä kyllä hyvinkin pihkaiset kourat, joista eivät pennit hevillä heltineet, mutta nyt oli sopiva tilaisuus sekä herroille että talonpojille näyttää, että Hautalalla oli rahoja riittämään asti. Ja tottahan tuolta joku voittokin lähtisi. Hän odotti, kunnes väkeä oli kokoontunut myyntipaikan ympärille, löi sitten kymmenmarkkasen pöytään, pyyhki saamansa arpaliput hattuunsa ja istuutui läheiselle penkille saalistaan tutkimaan.
Ensimmäiset kymmenen lippua olivat tyhjät, ja Matti purki suustaan säädyttömiä sanoja. Yhdennessätoista oli numero. „Eukko hoi,” huusi Matti, „käyppäs katsomassa, mikä numero 77 on!”
Leena meni ja palasi hyvin nolona takaisin.
„Lapsen paita kuuluu olevan,” sanoi hän äreästi.
„He, he, hee!” nauroi Eskola, joka istui Matin vieressä. „Voi se vielä olla tarpeen Hautalassakin. Eihän teillä ole vielä edes Aaprahamin ja Saaran ikää niskoillanne.”
Ympärillä olijat nauroivat, joka suuresti suututti Mattia, varsinkin kun hän huomasi oman renkinsä leveän suun virnistelevän aivan vieressään. Mutisten jatkoi hän arpalippujen avaamista. Ne olivat taas tyhjiä, paitsi viimeinen, jossa oli numero 112.
„No, jos nyt saat kapalovyön, niin on sinulla kaikki valmiina tulevaa perillistä varten,” sanoi Eskola.
„Älä viisastelet” ärähti Matti nousten penkiltä. „Käynpä itse katsomassa, mikä se on. Kukapa tietää, vaikka olisin voittanut porsaan.”
Tällä kertaa onni vetelikin häntä. Porsaan häkkiin oli kun olikin kiinnitetty juuri numero 112 ja Matti siis tämän halutun voiton onnellinen omistaja. Hän hieroi tyytyväisenä käsiään.
„Sillä tavoin tämä mies voittoja ottaa”, virkkoi hän, silmäillen voittoriemulla ympärilleen. Sitten tarttui hän Eskolaa käsipuoleen ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Eskola nyykäytti päätänsä ja molemmat lähtivät kävelemään.
„Minne menet, Matti?” kysyi Leena.
„Käyn vähän tuolla kievarissa isännän puheilla”, vastasi Matti.
„Älä nyt vaan taas ...” alotti Leena, mutta Matti ei ollut kuulevinaankaan, vaan meni menojaan. Leena katseli hetkisen päätään pudistellen hänen jälkeensä ja meni sitten kuuntelemaan laulua, jonka säveleet juuri alkoivat lavalta kaikua.
Kievarissa vallitsi aika hälinä ja touhu. Vierashuoneet olivat täynnä isäntämiehiä, jotka lasejansa kilistelivät; rengit ja muut alhaisemmat henkilöt kostuttelivat tuvassa ja tanhualla janoisia kurkkujansa suorastaan pullon suusta. Vierashuoneisin työntäytyivät nyt porsaan onnellinen voittaja ja hänen seuralaisensa, ja pian tuntui siellä ilo olevan entistä ehompaa, sillä punanenäinen Eskola purki suustaan kompia yhtä sukkelaan kuin hän sinne laseja tyhjenteli. Tunnin kuluttua muistutti huone pitäjän kirkon seinällä olevaa kuvaa „kadotuksen pätsistä”; sakeasta savupilvestä pisti esiin punottavia naamoja ja pörhöisiä päitä, kuului naurua, laulua, karjumista, kiroomista, loilotusta ja voivotusta. Tanhualla oli elämä samallaista. Nurkissa tapella nuhistiin ja ojissa pyllyili miehiä päällekkäin. Arpajaiset kentällä päättyivät, ja väki alkoi sieltä hajaantua, mutta kievarin „kansanhuvit” yhä vilkastuivat. Vaimot olisivat jo lähteneet kotimatkalle ja kävivät miehiään hakemassa, mutta harvatpa heistä olivat lahtötuulella. Hautala ajoi eukkonsa ulos ovesta ja moni muu seurasi hänen esimerkkiään.
Myöhempään illalla syntyi kievarin pihalla oikein yleinen tappelu, jonka johdosta kruununmiehet saapuivat sinne ja vihdoin tekivät lopun koko ilosta.
Leena oli jo aikoja ollut valmiina lähtöön porsashäkki oli nostettu rattaiden takapuolelle. Kun melu kievarissa vihdoin taukosi, ajoi hän hevosen sinne ja meni sisälle miestään hakemaan. Matti nukkui istualtaan pöydän ääressä, jonka alta pisti esiin kaksi paria ristikkäin olevia koipia ja kuului ankaraa kuorsaamista. Leena ravisteli miestään, saadakseen hänet hereille, mutta hän vaan örisi. Lopuksi sai hän Matin kumminkin sen verran tointumaan, että sai hänet talutetuksi pihalle, jossa nyt oli rattaille noustava. Parin puolihumalaisen miehen avulla sai Leena miehensä vihdoin rattaille, mutta Mattipa ei ruvennutkaan istuimelle, vaan kömpi sen alle ja oikasihe pitkälleen kärryjen pohjalle, lainkaan välittämättä siitä, että hänen nenänsä tuli arveluttavan lähelle porsashäkkiä. Turhaan koeteltuaan häntä nostattaa, suuttui Leena vihdoin.
„No, makaa siinä sitten, senkin viinasäkki”, tiuskasi hän, „siinä olet kerrankin vertaisesi vieressä.”
Hän levitti hevosloimen miehensä päälle, nousi rattaille ja läksi ajamaan kotia kohden. Hänen mielensä oli kuohuksissa eikä ottanut ollenkaan lauhtuakseen, vaikka Matin kuorsaaminen ja naskun röhkinä hänen takanaan sulautuivat mitä sopusointuisimmaksi säveleeksi. Mutta hänen kalkkinsa ei ollut vielä läheskään täysi.
Kun kappale matkaa oli kulunut, kuului rattaiden perästä tuima kirous. Rattaat olivat kolahtaneet kiveen ja Matin nenä kolahtanut häkkiin. „Mikä lemmon väkkärä tämä on?” ärähtihän unen pörrössä, tarttui häkkiin ja lennätti sen kauvas maantielle. Häkin ovi aukeni ja porsas vilisti tien poskessa olevaan viidakkoon. Siunaillen hyppäsi emäntä maahan ja alkoi etsiä naskua, mutta se oli mennyt menojaan tai pysytteli piilossa; Leena sai tyhjin toimin palata rattaiden luo. Vihapäissään ravisteli ja haukkui hän miestään, mutta sai vastaukseksi vaan epäselvää örinää. Ei auttanut muuta kuin lähteä eteenpäin. Leena löi hevosta selkään ja antoi mennä vinhaa vauhtia, kiukuissaan lainkaan välittämättä siitä, että Matin pää arveluttavalla tavalla pyörähteli heinissä kärryjen pohjalla.
Vihdoin alkoi koti lähestyä; oli ajettava naapuritalon pihan läpi. Talon isäntä, joka ei ollut arpajaisissa, mutta oli muulta talonväeltä kuullut Hautalaisten voitosta, seisoi pihalla.
„Tehän kuulutte porsaan voittaneen”, sanoi hän lähestyen rattaita, kun Leena ajoi pihaan. „Aika suuri se onkin,” lisäsi hän nähdessään loimen alla olevan kookkaan ruumiin kärryjen pohjalla.
Ennenkuin Leena ennätti häntä estää, nosti hän loimen lievettä, nähdäkseen tuon merkillisen otuksen. Mutta silloinpa venyivät hänen suupielensä korviin asti. „Hei”, huusi hän, „siaksihan se onkin tiellä muuttunut.” Ja hän puhkesi loppumattomaan naurunhohotukseen, johonka portailla istuvat rengit äänekkäästi yhtyivät.
Harmista ja häpeästä ei Leena saanut sanaakaan sanotuksi, löi vaan hevosta selkään ja ajoi täyttä laukkaa ulos pihasta. Mutta nyt pisti hänen päähänsä antaa Matille sellaiset opetukset, ettei hän hevillä arpajaismatkaansa unhottaisi.
Kotipihalla olivat rengit ja piiat vastassa, viedäkseen tuon kallisarvoisen voittoporsaan läättiin. „Mutta missäs isäntä on?” kysyi tallirenki, huomatessaan emännän yksin istuvan rattailla.
„Mitäpä hänestä”, sanoi emäntä, hypäten maahan. „Tuolla on porsas kärryjen pohjalla, viekää se läättiin.”
Rengit nostivat lointa ja näkivät isäntänsä pörröisenpään. „Emmehän toki isäntää läättiin vie?” kysyi tallirenki ällistyneenä.
Mutta emäntä sanoi, että se oli tehtävä hänen vastuullaan, ja niin kannettiin Matti tyhjään läättiin ja laskettiin makaamaan pahnoille. Kannettaessa raotteli hän kyllä silmiään ja mutisi jotain, mutta oli niin pökerryksissä ettei tajunnut mitä hänelle tapahtui.
Emäntä varoitti nyt palvelijoita puhumasta Matille mitään siitä, millä tavoin hän läättiin oli joutunut, jotta hän luulisi sinne itse kömpineensä. Ja niin kävikin. Kun Matti varhain seuraavana aamuna kivistävin kalloin heräsi, ei hänellä ollut aavistustakaan edellisen illan tapauksista. Kauhistuneena silmäili hän makuuhuonettaan. „Jopa nyt jotakin”, ajatteli hän, „Hautalan isäntä humalapäissään nukkunut sikojen kumppanina, hyi...” Häpeissään kuin uitettu koira kampi hän ulos, kulki varovasti pihan poikki ja hiipi omaan kamariinsa, jossa painautui sänkyyn maata. Talonväki makasi vielä. Matti mietti päänsä puhki mitenkä hän oli kotia tullut ja läättiin joutunut, mutta ei päässyt siitä selville. Kievaria pitemmälle ei muisti ulottunut. Mietiskellessään nukkui hän uudelleen ja näki unta, että hän oli muuttunut siaksi ja istui suuressa häkissä muiden arpajaisvoittojen joukossa.
Aurinko oli jo korkealla, kun hän taas heräsi. Leena oli jo kauvan kieli vireessä odotellut hänen heräämistänsä eikä lainkaan pannut kynttiläänsä vakan alle. „No, joko olet tänne kömpinyt, senkin sika-Matti,” huusi hän, „olisit vaan pysynyt siellä, jonne illalla menit! Kaunis isäntä on tässä talossa! Koko matkan maata retkottaa kuin eläin kärryjen pohjalla, ja kun kotona miehissä autetaan maahan, niin väkisten vaan työntäytyy läättiin. Kuinka nyt ilkeät silmiäsi näyttää ihmisille, kun naapurissakin näkivät, minkälaisessa tilassa olit, ja täällä kotona omat palvelijasi! Ja sen porsaankin viskasit maantielle, sen mokoma!”
Näin pauhasi ja pärmänttäsi Leena kauvan aikaa, eikä Matti osannut vastata mitään. Nolona kuljeskeli hän sitten loppupäivän tanhualla, koettaen vältellä palvelijoitaan, sillä hän huomasi heidän salavihkaa iskevän silmää toisilleen, aina kun hänet näkivät.
Pitäjän pilkkakirveillä oli sitten kauvan aikaa tämä seikkailu veistettävänä. Saihan Matti lopulta kuulla asian oikean laidan, kuinka hän oli läättiin joutunut, mutta kun ei asia siitä lainkaan kaunistunut, ei hän siitä kotonaan ollut tietävinäänkään. Siellä ei kumminkaan kukaan uskaltanut häntä „arpajaisporsaaksi” nimittää, niinkuin kylän irvihampailla oli tapana.
Voittoporsas jäi teille tietymättömille. Arveltiin mustalaisten, joita juuri siihen aikaan liikkui paikkakunnalla, korjanneen sen talteensa.
Uuden Suomettaren Juttu-tupa n:ot 23-24/1898.
Väinö Kataja - Manttaalirasitusta
Manttaalirasitusta.
(kuva ylimaasta).
Rovalompolon talo oli kahden peninkulman päässä valtamaantiestä ja kolme kuului sieltä olleen kirkolle, kun kulkija osasi kaikki oikopolut eikä joutunut taipaleessa olevaa järveä rantomaan. Mutta jos ei tarkoin tiennyt polkuja eikä maista tiennyt merkkiä ottaa, niin pian eksyi väärille poluille, jotka veivät metsäniityille tai asumattomien järvien rannoille. Ja usein kulkijat olivatkin eksyneet, sillä metsäniityille johtivat paremmat polut ja järvillä kulki kesäisin kalamiehiä kalastamassa niin etteivät polut päässeet ruottumaan eikä maatumaan.
Hyvin harvoin sattuikin kesäisin joku kulkija Rovalompoloon, sillä sen kautta ei kulkenut mikään tie loitommalle erämaahan eikä Rovalompolon reittiä käytetty kauttakulkupaikkana silloinkaan, kun toiseen pitäjääseen osui asiaa. Talo oli aivan yksinäinen, metsäjärven niemen nenässä, jonka tyvipuoli oli pelloksi tehty metsän rantaan asti. Se oli senkin vuoksi epäedullisemmassa asemassa kuin muut kiveliön talot ja kruunun torpat ettei siitä ollut venekulkua niille vesille, jotka johtivat suuriin järviin ja jokea pitkin kirkonkylään. Kesäsin ei siis ollut puhettakaan muuten kuin omin askelin liikkeelle lähteä.
Senvuoksi olikin tämä nykyinen asukas, Jaakko, aina talvisin kesän tarpeetkin kotia kulettanut. Suoloja, jauhoja, kahvia, sokeria ja sen semmoista. Tilasipa kaupungista tilkkasen viinaakin, jos osuisi tauti Rovalompolonkin kautta kulkemaan.
Ei heitä, rovalompolaisia, kisäisin koskaan näkynytkään rantamailla eikä kirkonkylässä. He pysyivät vaarojen ja jänkien takana siksi kunnes syysrouta alkoi kantaa jänkillä ja reki luistaa vaarojen liepeillä.
Mutta kerran osui kuolema Rovalompolossa aivan heinänteon aikana. Kuoli kolmivuotias lapsi ja Jaakko kantoi ruumiin arkkuineen kainalossaan kirkolle.
Kun hän pappilasta rovastin matkassa kulki kirkolle, sanoi hän:
— Jopa kerran sattui niin, että on hyötyä minullekin maantiestä.
— Kuinka niin? kysyi rovasti.
— No en minä tätä ole ennen tarvinnut, vaikka kyllä minä tätä korjannut olen jo kolmattakymmentä vuotta.
— Tjaah, arveli rovasti.
Ja tämä oli ainoa kerta kun Rovalompolon isäntä oli tietä tarvinnut tai: tie hyödytti häntä nyt ensi kerran.
*
Samalla hautausmatkalla poikkesi hän Järveläänkin, sillä se oli Järvelä, joka oli Jaakon tien korjaaja. Huhuja oli kuulunut, että jo helpotetaankin maanmiehiltä tienkorjuu, että saavat alkaa nekin korjata, jotka sitä enimmän tallaamat, herrat ja muutkin joutilaat. Eduskunnassa on jo ehkä päätetty. Senpä vuoksi Jaakkokin poikkesi kuuloille Järvelään. Järvelä oli kymmenkunnan vuotta jo Jaakon tietä korjaillut ja someroinut ja siitä oli sovittu sadan markan palkka, jonka Jaakon tuli aina Juhannuksen aikana maksaa. Muut olivat vaatineet vielä enemmän kuin Järvelä.
— Ei ole vielä päätetty — selitteli Järvelä Jaakolle. — Kyllä me maanmiehet saamme vielä tiet herroille korjata.
— Mutta minä kuulin, että nyt ensi syksystä jo pitäisi muutos tulla, sanoi Jaakko.
Mutta ei sanonut Järvelä sitä kuulleensa.
Ja yhdessä sitten tuumasivat, että antavat nyt syyssyynissä jäädä korjaamatta. Olipa sitä jo Jaakkokin korjannut.
Mutta kun syystarkastuksen aika tuli, sairastui vanha nimismies ja sijaan tuli uusi ja nuori mies, joka ei leikkiä laskenut. Maanteiden suhteen vallankin oli tarkka niin että ne piti olla sileät ja tasaiset, ettei herrain ruumis rääkkääntyisi kärryillä kulkiessakaan.
Rovalompolon tieosaa kovin moitti, määräsi uusia leikkauksia ja rumpujakin. Ja somerota sitten.
*
Mutta Jaakko ei saanut kuulla kotiaan, että hänen tieosansa oli myyty ja että oli leikkausten teon kanssa noussut kahteensataan markkaan, vaan eleli siinä uskossa, että nyt on tullut se aika, jona on muidenkin vuoro tietä korjata.
Mutta varsin ensi kelillä tuli nimismies Rovalompoloon panttaamaan ja kun ei Jaakolla ollut varsin rahaa pöytään panna, niin ulosottoon kirjoitti kolme parasta lehmää, kirjoitti siltä varalta että hän itse ja poliisikin palkkansa saisivat.
— No jo on kummaa — päivitteli Jaakko.
— Jaa, niin se on — lohdutteli nimismies.
Hetken perästä kysyi Jaakko:
— No koskahan se tulee se aika, että herrain vuorokin tulee tietä korjata... Minä tuota en ole koko tietä koskaan tarvinnutkaan, vaan kyllä minä sitä korjannut oIen …
— Niin… kuka tietää… koska semmoinen aika tulee.
— Vaan minkä te tekisitte jos ei kukaan korjaisi?
— Minä panttaan.
— Vaan kukas tiet korjaa?
— Ne myydään.
— Vaan eipä ole huutajia.
— On… sosialistit — sanoi nimismies ja lähti ajaa karuuttamaan. Jaakko seisoi ajatuksissaan. Puolitoista sataa oli tänä syksynä tientekoon mennyt.
Liitto 59 27.5.1909.
Väinö Kataja - Pakkohuutokauppa
Pakkohuutokauppa.
Se oli Mallikylän rikkaimpia isäntiä tuo Oinasmäen Elias, joka alkoi saatavataan hakea Heinärannan Mäkelästä. Ei muuta kun laillista tietä tuomio täytäntöön. Ei auttanut, että Mäkelä rukoili, että elä nyt hyvä mies hätyytä ... varro nyt syksyyn ... Kun nyt lehmät minulta keskellä kesää myydään niin millä minä polonen sitten väkeni elätän.
Mutta ei armahtanut enään Oinasmäen Elias, omansa hänen tarvitsi saada. Jos vielä vartoo, niin saattaa käydä, ettei saa mitään. Muut velkamiehet ottavat.
Niin vastaili Elias Mäkelän pyyntöihin ja vauhdissa oli.
— Se on minua härnäillyt ja kehtasi ottaa minulta, — vaikka minä saamassa olen, — kerran makson, kun minä pari päivää miehineni häädyin Mäkelässä tuulta makaamaan. Minä sen opetan.
Niin oli kova Elias, puri tupakkaa, oikoi koipiansa, käsillään viuhtoi ja selitteli ...selitteli ja ilmoitti, että silloin ja silloin on Mäkelässä huutokauppa, että lähtekääpä miehet silloin huutamaan lehmiä, hevosia ja muuta maanpäällistä niin saatte halvalla.
Mutta ei tullutkaan Mäkelään yhtään ainoaa huutajaa. Ei muita kun nimismies ja poliisi.
Mutta siitä riemastui Elias. Saadakseen uutta vauhtia osti hän pikanellirullan ja aikoi seuraavaan huutokauppaan kerätä huutajia. — Siihen eivät uskalla ihmiset tulla, kun Mäkelä uhkaa kostaa, vaan kyllä minä näytän, — arveli hän.
Ja hän näyttikin. ”Heinärannan kylästä ei aikonut kukaan lähteä, sanovat, että mistäpä ne nyt tulevat rahat, kun huudot ovat heti maksettavat eikä kannata toisen köyhän käydä toisen kimppuun ei sitä tiedä koska itsellä on vasaramarkkinat.
Niin vastasivat heinärantalaiset.
— Mutta kyllä minä väkeä saan, että pystytään myymään Jumal’auta, uskoi Elias.
Ja kun Mallikylä oli rikkain kylä koko pitäjässä, niin siellä sitä kyllä oli rahaa joka miehellä. Eikä se kumma ollutkaan että siinä kylässä oli rahaa, kun siihen niin monella taivalla oli koottu monta miespolvea.
— Kun saat jonkun viis' kuus' hyvävaraista huutajaa sieltä Mallikylästä ja haet jonkun jätkän luvun jatkoksi, niin kyllä huutokaupasta tosi tulee, — oli nimismies neuvonut.
Ja Elias kääntyi kotikyläläistensä puoleen. Heti lupasivat tulla ”huutamaan”, että opetetaan se Mäkelä konsteilemaan tässä. Siellä solikin semmosia suurviljelijöitä ja raharikkaita isäntiä jotka pystyisivät ostamaan vaikka koko Heinärannan köyhän kylän jos tahtoisivat olla oikein hävittömiä. Parhaat ja rikkaimmat Elias valitsikin. He olivat valmiit lähtemään, sillä he olivat niin tottuneet siihen, että pakkohuutokaupalla puhdistettiin mies kuiville kiville ja tehtiin isännästä mökinmies. Varsinkin olivat Mallikylän Tyynentaustan isännät pomoja ja ylpeitä miehiä, jotka monessa polvessa olivat rikkauksia koonneet, suurien perintöjen ja vaimojensa kautta ja joilla oli saamista joka kylästä, mistä enempi, mistä vähempi.
Ja sai Elias nytkin sekä isän että pojan matkaansa. Ja liittyvät heidän joukkoonsa Makaliinin Janne ja Krööntaalin Mooses, liikemiehiä molemmat. Ja käski Elias myös Uuden Kässärin Mikon ja Pönterin Alarikin tulla mukaan, joukon jatkoksi.
Innostui myös muitakin Mallikylän isäntiä ja emäntiä lähtemään huutokauppaan että jos hyvinkin halvalla sattuisi saamaan lehmän tai mullikan. Niin että väkeä karttui juuri kylliksi Mäkelään.
Ja Elias puhui taipaleella: — Sitä tammaa ”Ullaa” elkää korottako, että minä siitä saisin halvalla hyvän hevosen se on hyvä varsatamma ja se on ”Ulla” myöskin kirjoitettu minun veloistani.
Lupasivat toiset, etteivät he korota, että Elias saapi halvalla.
Ja niin menivät. Tyventaustan isännät ajoivat sillä vanhalla kuuluisalla orhilla, jolla sekä isä että poika olivat naimassa käyneet ja joka tunnettiin ympäri laajan pitäjän polvien pateista ja huhuna vasta harjastaan. Saivat kaikki peljätä sitä kamalan komeaa oritta, että milloin Tyventaustan miehet pihaan ajavat ja tulevat velkaansa vaatimaan.
Oli Oinasmäen Elias päässyt Pönterin Alarikin rattaille, kun itse ei hevostaan raskinut ottaa ja kun toivoi, että hän nyt halvasta hinnasta saapi Mäkelän Ullan valjaineen ja rattaineen, jotka kaikki olivat ulosottoon kirjotetut.
Väkeä on karttunut kylliksi ”tunnetuita” rahamiehiä. Ei siis muuta kun alkaa paukuttaa.
Mutta nyt esiintyy Strömin herra ja esittelee Eliakselle, että jos kuukauden vielä varrot, niin saat velkasi, minä takaan Mäkelän puolesta.
Elias miettii. Mutta kuiskaa hänen korvaansa tuo Mallikylän viiksimies ja sitä mennään nurkan taakse. On viiksimiehellä vihollisen väkevää konjakkia, tarjoaa Eliaksellekin, joka ottaen mällin poskestaan, hyvillään ja suurimmalla kiitollisuudella kumoaa naamaansa minkä kurkusta alas painuu.
— Jopa oli tämä helvetin hyvä asia kiittelee hän viiksimiestä, ja ottaa vielä toisenkin kerran, että pullon kurkku laulaa.
Silloin tuntee hän rohkeutensa kasvaman ja luontonsa nousevan ja hän muistaa Ullaa ja valjaita ja hän menee Strömin herran vierteen, joka siinä miesten keskessä pyörii kuin napa, ja tukkien mälliä paikoilleen hän huutaa:
— Ei muuten, mutta jos heti rahat tulevat kottamspoi poludigell allriht se on niin että ei muuta vallesmanni kun alkakaa myydä. Pankaa Ulla ensiksi valjaineen. Pönteri perkele, katsos etten anna sinulle ympäri korvia velkateiri.
No mitäpä siinä. Huutokauppa alkaa. Poliisi avaa vasta ostetun armirolaatikon ja siitä Eliaksellekin tarjoaa.
— En minä noista, vaan olis pikanellia eli väkeviä piipun periä.
Mutta ei ole poliisilla niitä. Tyventaustan vanhempi isäntä on asettunut kuisten kaidepuuta vasten selkäkenoon senvuoksi että hänet siihen nähdään parhaiten ja että hän myöskin näkee ja kuulee siitä parhaiten. Siitä hän näkeekin kuinka Strömin herra siellä pyörähtelee väkijoukossa niinkuin nähdään jalosukuisen, ihramahaisen porsaan pyörähtävän ylpeänä ja parsissaan ryykkäselkäisten ja piikkikarvaisten maatiaisporsasten joukossa. Ja hän tuntee kuin kateutta tuota pyöreävatsaista, hohtavan punasta ja sievän tekosta Strömin herraa kohtaan. Voi sentään kuin olis tuommonen vatsa! Ja Tyventausta koettaa ponnistaa, että eikö se hänelläkin maha nousisi mutta silloin katkeaa kaidepuu hänen takanaan.
Kolmesataa . .. kolmesataa huutaa nimismies.
Ei täällä sentään saa särkeä taloa, — huutaa joku Tyventaustan isännälle.
Jo paukahtaa vallesmannin vasara ja Ulla jääpi Oinasmäen Eliakselle.
Tulee lehmäin vuoro.
Mutta illalla ajaa Oinasmäen Elias Mäkelän Ullalla Maalikylään, ajaa tyytyväisenä ja mennessä käyvät Uudessa Kässärissä, jossa viiksimies vielä viinat tarjoaa.
Liitto no 94 19.8.1909.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)