Arthur Conan Doyle - Cloomber Hallin salaisuus, luku XVII

teoksen alkuun



XVII. Salattu viisaustiede

Mordaunt Heatherstonen tekemä lisäys.

Minä olen vastikään lukenut käsikirjoituksen, jossa hyvä ystäväni kertoo kaikista niistä tapahtumista, jotka päättyivät isäni kuolemalla, ja olen hyväksynyt kaikki paitsi yhdessä kohdassa. Ystäväni on näet pannut liian vähän painoa siihen hyvyyteen, jota hän koko aikana meille osotti.

Nyt olen pyytänyt saada tehdä pienen lisäyksen, voidakseni lausua muutaman sanan Indian salatusta viisaustieteestä, jota niin vähän tunnetaan.

Itämaisia adepteja löytyy nykyään pohjoisessa Indiassa ja Tiibetissä, mutta luultavaa on että he muinoin olivat paljoa laajemmalla levinneinä. Historiassa näemme heistä vilahduksia useammalla eri nimellä. Siellä kulkevat he Egyptin pappien, Kaldean moagien, teurgisten uusplatonilaisten ja hengennäkijäin nimellisinä. He muodostavat suletun, salaisen seuran, johon jokainen tutkimushaluinen mies saa yhtyä. Mutta seuraan liittyneen täytyy antautua ruumiillisiin vaaroihin, kärsiä puutteita ja kestää ankaraa kuria, ja siitä syystä vaan sangen harvoilla on mielenlujuutta ja rohkeutta kestää loppuun asti. Ne, jotka ovat voittaneet niin että heidät on otettu vihkiytyneitten joukkoon, ovat saaneet täyden korvauksen kärsimyksistään, sillä he saavat semmoiset voimat, jotka tekevät heidät tavallisia ihmisiä korkeammiksi.

Salattujen viisaustieteilijäin tiedot ovat sekä fyysillistä että metafyysillistä laatua. Mutta erittäinkin metafysiikan ja etupäässä ihmissielun tutkimiseen ovat he kiinnittäneet huomionsa. Mutta heidän fyysilliset tietonsa ja heidän kykynsä käsitellä niitä salaisia lakeja, joitten mukaan luonto rakentaa tai hävittää ovat paljoa korkeammat kuin ne, mitkä eurooppalaiset tiedemiehet tuntevat. Täytyy muistaa, että meidän tieteellisten tutkimusten tulokset ovat syntyneet muutaman sadan vuoden aikana, kun taas salattu viisaustiede ulottuu keskeymättömässä jaksossa vähintäin 20 tuhatta vuotta taaksepäin, aika, jonka kuluessa jokainen adepti on ilmoittanut viisautensa oppilailleen samaten kuin hänelle itselleenkin se oli ilmoitettu tai semmoisilla lisäyksillä, mitkä hän elämässään ja kokemuksillaan oli kyennyt itselleen hankkimaan. Vaikka nämä miehet ovat saaneet ihmeellisiä voimia ovat he kuitenkin ensimmäisiä vakuuttamaan, etteivät ne johdu mistään yliluonnollisesta lähteestä. Ne ovat syntyneet läheisestä ja perinpohjaisesta luonnon ja maailman hallitsevien salaisten lakien tuntemisesta. Koko ihmiskunta voi toivoa saavansa sen viisauden, minkä nämä jo ovat hankkineet itselleen.

Ensimmäinen läksy, jonka saa oppia, kun kulkee salatun viisauden tietä, on se ettei viisautta saavuteta yksinomaan ahkeruudella ja opinnoilla, vaan että jotakin muuta tarvitaan lisäksi. Maaperä on ensin valmistettava ennen kuin kallisarvoinen siemen siihen lasketaan. Teräväjärkisinkään ihminen ei voi koskaan toivoa suorittavansa ensi koetuksia, jotka kohtaavat salattua viisaustieteilijää, jos hän on ylpeä, ahne, aistillinen, itsekäs ja laiska. Rikkaruoho on poistettava ennen kuin puutarha voidaan istuttaa. Seitsemänä pitkänä vuotena pyrkii nuori chela saamaan omaa itseään hallitsevan vallan, ja jos hänen onnistuu se saavuttaa, niin on hän puhdas ruumiiltaan ja sielultaan, vapaa karkeammista eläimellisistä vaistoista ja välittämätön persoonallisista mukavuuksistaan. Hänen luontonsa henkinen puoli on kehittynyt ja osaksi voittanut eläimellisen osan.

Hän kykenee silloin ottamaan vastaan niitä opetuksia, jotka johtavat häntä korkeammalla tiellä. Moni luonnollisesti sortuu ennenkuin vihkimyspäivä on tullut. Tässä koulussa tulee valistua sisästä eikä ulkoapäin.

Ja mitkä ovat ne tulokset, jotka näillä tiedoilla saavutetaan? Me, jotka olemme niitten ulkopuolella emme voi niitä juuri arvostella.

Kuitenkin ovat he epäilyksen varjonkaan sijaa saamatta todistaneet että ihmisellä on sielu ja tehneet sen siten, että he itse erottavat sielunsa ruumiistaan, yhdistääkseen sen jälleen siihen milloin vaan itse hyväksi näkevät. Adepti voi erottaa sielunsa ruumiistaan yhtä helposti kuin hän riisuu päällimmäisen takin yltään ja saattaa ajatuksen nopeudella siirtää sielunsa mihinkä paikkaan tahansa maan päällä. Tällä kyvyllään voi viisas olla missä hän vaan mielii tämän maan päällä. Ja hän tietää että sielu itsessään on aineellinen ja että se sisältää paljoa eteerisemmän olemuksen jota me kutsumme hengeksi.

Kun Tursoksesta kotoisin oleva Paavali sanoo että ihmisellä on ruumis, sielu ja henki, niin tämä lausunto ei ole hänen joutavaa otaksumistaan, vaan se osottaa että hän oli tullut samaan lopputulokseen kuin salattua viisaustiedettä käsittelevä koulu, johon hän varmaan kuuluikin.

Adeptien ei tarvitse käyttää sanoja toistensa kanssa keskustellakseen, vaan he suorittavat senkin tehtävän ajatuksen muuttamisella. Vihkiytyneet voivat siis tuhannen peninkulman päästä puhua toisilleen yhtä helposti kuin he olisivat samassa huoneessa. Heidän Himalajalla olevat asuinpaikkansa, jotka meistä tuntuvat niin kolkolta, ovat itse asiassa kaiken henkisen toiminnan polttopisteinä. Toistensa huomiota herättääkseen on heillä kyky loihtia esiin se kellonsoinnilta kuuluva ääni, joka näytti niin suurta osaa isäparkani historiassa.

He välttävät ja tukevat väitteitään todistuksilla, että he hallitsevat luontoa siinä määrässä että voivat ottaa elementit ilmapiiristä ja yhdistää ne tai antaa niille minkä muodon vaan haluavat.

He voivat erittää kiinteän kappaleen, muuttaa sen molekyyleiksi (hiukkasiksi), lähettää nämä molekyylit kuinka kauas he vaan tahtovat ja sitten taas liittää ne toisiinsa siten että ne toisiinsa siten että ne muodostavat saman kappaleen, johon ne alkuperäisesti kuuluivat. Tällä tavalla siirrettiin suuri marmorimöhkäle Bombaysta Kalkuttaan, ja kirjettä on lähetetty semmoisella nopeudella, että sähkölennätin siten on joutunut häpeälle.

Nämä ovat muutamia niistä voimista, joita itämaiset viisaat väittävät omaavansa ja heidän järjestelmänsä ansaitsee kyllä länsimaiden tiedemiesten huomiota.

Adeptit huomauttavat kuitenkin painolla, että fyysilliset ilmiöt, jotka kyllä voivat olla hyödyksi täällä maailmassa, kumminkin ovat vähäarvoisia. He vakuuttavat että heidän järjestelmänsä todellinen arvo on sen metafyysillisessä ja uskonnollisessa ylävämielisyydessä, ja he väittävät suurilla valovirroilla selvittäneensä sielun ominaisuuksia. Ja tämä tosiasia poistaa uskonnolta sen haaveellisesti henkisen luonteen ja tekee siitä yhtä tarkan tieteen kuin mittausoppikin.

Tämän salaperäisen järjestelmän korkeampiin ei voi tunkeutua kukaan muu kuin se, joka on suorittanut alempien asteitten oppijakson ja puhdistunut sielultaan ja ruumiiltaan.

Luonnollisesti väittää länsimainen lukija, että on vaikea uskoa muutamien harvojen miesten voivan pitää salassa semmoista tietämistä, sitä vähemmin kuin sen alkuaan on täytynyt olla aiottu koko ihmiskunnalle. Salatun viisauden tutkija vastaa tähän väitteeseen, että ne voimat, jotka saadaan hänen järjestelmäänsä seuraamalla, ovat niin pelottavaa laatua että niitä helposti voitaisiin käyttää väärin, jos väärä henkilö tulisi niitten omistukseen. Hän siis katsoo asian siksi ettei ihmissuku vielä ole valmistautunut näitä voimia käyttämään ja että hänen täytyy ankarasti tutkia kaikki tiedonhaluiset, ettei kukaan arvoton pääsisi veljeskunnan jäseneksi.

Niistä tiedoista, joita tässä olen antanut, voin kiittää isäni mielipiteitä asiasta ja osaksi herra A. V. Sinnetin salatusta viisaustieteestä antamiin lausuntoihin. Viimeksi mainittu sanoo muun muassa:

” Koko salatun viisaustieteen oppirakennus perustuksesta katonharjaan asti eroaa niin perin pohjin muista käsitteistä, että on vaikea selittää sen sisällystä. Miten voisi selvittää kirjoituskonetta henkilölle, joka ei tunne yksinkertaistakaan mekaanista laitosta, ja jolla ei ole aavistustakaan laskuopista? Ja nykyaikaisen Euroopan oppineet ovat salattuun viisaustieteeseen nähden – huolimatta heidän omaamistaan suurista tiedoista – ihan täydellisessä tietämättömyydessä sen aakkosista.”

Herra Sinnet kirjoittaa myös äänistä, joita adeptit suurella etäisyydellä panevat toimeen, ja että nämä äänet ovat niitten kaltaiset, jotka niin kauan vainosivat isääni. ”Ääni ei ole kova”, sanoo hän, ”mutta selvä ja kuuluva. Jos veitsellä kevyesti lyötte juomalasin laitaan, voitte saada aikaan samanlaisen äänen, vaikka edellinen on puhtaampi ja selvempi. Salatun viisaustieteen harjoittajat käyttävät usein näitä kellonääniä, kun tahtovat herättää jonkun huomaavaisuutta.”

Se lisäys, jonka minä olen kirjaan liittänyt, voi mahdollisesti valaista muutamia himmeitä kohtia siinä kertomuksessa, jonka niin asiallisesti on kirjoittanut ystäväni ja veljeni John Fothergill West.


Pohjalainen n:ot 191-192 6-7.12.1900.

Arthur Conan Doyle - Cloomber Hallin salaisuus, luku XVI

XVI. Syvänne.

Alussa oli niin pimeä että vaivoin osasimme mennä oikeaa tietä kankaan poikki, mutta päivänkoitto tuli pian avuksemme ja Fullertonin tuvalle päästyämme oli ihan valoisa. Vaikka oli niin varhainen aamu oli mies jo pystyssä. Muutamin sanoin selitimme me hänelle asiamme, ja hän oli heti valmis sopivasta korvauksesta lainaamaan koiransa ja tulemaan itsekin mukana.

Mordaunt olisi mieluimmin tahtonut, että mies olisi jäänyt kotiin, mutta minun mielestäni tulisi hänen seurata meitä, sillä ei kukaan tietänyt, mitä mahdollisesti voisi tapahtua. Minun tahtoni pääsi voitolle, ja sekä mies että koira seurasivat meitä.

Eräänlainen yhtäläisyys oli tuolla takkuisella eläimellä ja hänen isännällään, jolla oli pörröinen kellervä tukka ja pitkä, vanukkeinen parta. Koko matkalla linnaan ylisti hän koiransa tavatonta älykkäisyyttä, mutta minä pelkään että hänen kuulijansa hyvin vähän tarkkasivat hänen puhettaan. Minä en voinut riistää ajatuksiani äsken lukemastani ihmeellisestä kertomuksesta. Mordaunt astui pitkiä askelia, ja hänen poskensa hehkuivat ja silmissään oli hurja loiste. Joka kerta kun me pääsimme mäen kukkulalle, katsoi hän kiihkeästi ympärilleen toivossa saavansa nähdä kadonneiden jäljet, mutta ei ainoatakaan elon tai liikkeen merkkiä ollut nähtävissä. Kaikki oli kuollutta, äänetöntä ja autiota.

Linnassa käyntimme oli hyvin lyhytaikainen. Mordaunt juoksi sisälle ja palasi kainalossaan vanha takki, joka oli ollut isän oma. Hän antoi se Fullertonille, joka näytti sen koiralleen.

Älykäs koira haisteli sitä ja juoksi ulvoen lehtikujaa takaisin, palasi taas vielä kerran haistelemaan takkia, viuhtoi häntäänsä ja ulvoi taas muutaman kerran kiivaasti näyttääkseen että se nyt oli valmis tekemään tehtävänsä. Sen kaulaan pantiin nuora, ettei se juoksisi tiehensä. Isäntä piti nuorasta ja me lähdimme matkaan.

Pari sataa kyynärää seurasimme me maantietä, menimme sitten pensasaidan aukosta kankaalle ja jatkoimme matkaamme pohjoiseen suuntaan. Aurinko oli nyt noussut kappaleen matkaa taivaanrannan yläpuolelle, kullaten loistollaan sinisen meren ja etäällä kohoutuvat kukkulat.

Koira ei ainoatakaan kertaa kadottanut jälkiä, sillä ei se pysähtynyt eikä epäröinyt, vaan veti perässään isäntäänsä semmoisella kiireellä, että kaikki keskustelu oli mahdotonta. Kun me kerran olimme menneet pienen puron poikki, näytti siltä että olimme muutaman askelen poikenneet oikealta tieltä, mutta muutaman sekunnin kiivaasti vaanittuaan, ulvahti koira taas, ja riensi eteenpäin tiettömällä kankaalla. Jos emme kaikki kolme olisi olleet oivallisia kävelijöitä, emme olisi voineet seurata mukana, erittäinkään kun maa oli epätasainen ja kanerva toisinaan ulottui vyötäisillemme asti.

Minä en osannut ajatella, mitä tapahtuisi meidän päästyämme matkamme perille. Voisiko olla mahdollista että noilla kolmella buddalaisella olisi ollut laiva saatavilla ja että he vankeineen sillä nyt matkustaisivat itäänpäin? Tie, jota kävimme, näytti vahvistavan minun luuloni, sillä se kulki yhdensuuntaisesti lahden rannan kanssa. Mutta kauan ei kestänyt, kun me poikkesimme ulommaksi ja tulimme kauemmaksi sisämaahan.

Kello oli 10, kun meidän kaksitoista peninkulmaa käytyämme täytyi pysähtyä vetämään henkeä, sillä viimeiset kaksi peninkulmaa olimme me kulkeneet Wigtownin ylänteitä ylöspäin, jotka ovat enemmän kuin tuhat jalkaa korkeat. Korkeimmalle kohdalle päästyämme näimme kolkon maiseman leviävän pohjoisen suuntaan. Aina taivaanrantaan asti ei näkynyt muuta kuin liejua ja vettä mitä räikeimmässä sekasorrossa. Ikään kuin maanosa olisi ollut muodostumistilassaan. Siellä täällä kasvoi ruskeassa lätäkössä muutamia kellertäviä ruokoja. Muutamat sikseen jätetyt turvehaudat osottivat, että ihmiset täälläkin olivat koettaneet vaatia maalta sen aarteita, mutta nämä kokeet olivatkin ainoat ihmistyön merkit. Ei edes varis eikä kalalokki käynyt tässä erämaassa.

Tämä on se suuri lätäkkö, joka on saanut Cree-nimen. Kartasta näkee, että se peittää suuren osan Wigtownshiren pintaa. Se on suolaista vettä sisältävä järvi, syntynyt meren anastuksesta ja se on niin täynnä petollisia hyllyviä nevoja ja vaarallisia läpiä, ettei kukaan, joka ei tarkalleen tunne paikkaa, uskalla mennä sinne ilman opasta.

Kun me lähestyimme kaislaa, joka oli patamon rajana, nousi epäterveellinen kostea haju alallaan seisovasta vedestä. Paikka, jossa me olimme, näytti niin kolkolta ja kauhealta, että talonpoika kieltäytyi seuraamasta meitä pitemmälle, ja meidän täytyi käyttää koko kehoituskykymme pakottaaksemme häntä jatkamaan matkaa meidän kanssa. Vainukoiramme, johon ei kolkko ympäristö mitään vaikuttanut, jatkoi haukkuen matkaa kuono maahan kääntyneenä ja ruumis väristen innostuksesta.

Meidän ei ollut vaikeaa raivata itsellemme tietä järven poikki, sillä missä viisi oli kulkenut edellä siinä oli kolmen helppo seurata perässä. Jos olimme epäilleet koiran opastustaitoa, oli tämä epäilys nyt kokonaan haihtunut, sillä pehmeässä liejussa saatoimme me helposti nähdä etsimäimme miesten jäljet. He olivat käyneet rinnakkain yhtä kaukana toisistaan. Ei ollut käytetty mitään ruumiillista väkivaltaa, jolla kenraali ja hänen palvelijansa olisi pakotettu seuraamaan mukana. Pakko, jota oli käytetty, oli ollut henkistä laatua.

Me olimme hyvin varoillamme poiketaksemme siltä tieltä, joka antoi meille jalantukea. Molemmin puoli meitä nousi vesi siellä täällä maanpinnalle, jota kuihtuva kasvullisuus peitti. Keltaisia ja purppuranvärisiä sieniä loisti rämeiköllä, ja lihavia, punakkaita matoja ryömi vaalentuneiden kaislojen välissä. Suuret hyönteisparvet muodostivat keveän pilven päittemme ja käsiemme ympäri ja ne pistelivät meitä myrkyllisillä pistimillään. Minä en koskaan eläessäni ollut ollut niin kolkossa paikassa kuin tämä oli. Mutta Mordaunt Heatherstone astui rivakasti eteenpäin, eikä meillä ollut muuta neuvoa kuin seurata häntä.

Sillä välin kapeni tie kapenemistaan, ja me huomasimme, että etsimiemme miesten oli täytynyt käydä peräkkäin samassa rivissä. Fullerton meni nyt koiransa kanssa edellä. Mordaunt seurasi hänen kintereillään ja minä muodostin jälkijoukon.

Talonpoika oli pitkän ajan ollut vastenmielinen ja tympeä ja tuskin vastannut hänelle tehtyihin kysymyksiin, mutta nyt pysähtyi hän tykkänään ja kieltäytyi jyrkästi käymästä ainoatakaan askelta edemmäksi.

”Tässä minä teen käänteen, sillä nyt minä tiedän mihin mennään”, sanoi hän.

”Mihin sitten mennään”, kysyin minä.

”Creen syvänteelle”, vastasi hän. ”Minä luulen että se on tässä lähellä.”

”Creen syvänteellekö?”

”Se on niin syvä ettei kukaan koskaan ole löytänyt sen pohjaa. Kansa väittää että siitä juuri johtaa ovi manalan syvyyteen.”

”Oletteko te ollut siellä”, kysyin minä.

”Ollut siellä! Mitä minä siellä tekisin? Ei, yksikään ihminen, jolla on terve järkensä tallella ei koskaan mene sinne.”

”Mistä te sitten tiedätte että tuo syvänne todellakin on olemassa?”

”Isänisäni isä on ollut siellä, ja sentähden minä sen tiedän”, vastasi Fullerton. ”Eräänä lauantai-iltana oli hän aika humalassa ja löi vetoa mennäkseen sinne. Hän ei jälestäpäin mielellään puhunut siitä käynnistään eikä koskaan kertonut näkemästään. Hän oli ikäänkuin mieletön kun joku vaan puhui syvänteestä. Totelkaa siis minun neuvoani ja palatkaa kotiin, sillä siihen paikkaan menemisestä ei lähde mitään hyvää.”

”Me voimme jatkaa matkaamme ilman teitä”, huomautti Mordaunt. ”Jos vaan lainaatte meille koiraanne, niin voitte kääntyä kotimatkalle.”

”E-enpäs”, huusi hän. ”Minä en tahdo koirani joutuvan saatanan kynsiin. Sentähden täytyy sen seurata minua.”

”Koira seuraa meitä”, puhkesi seuralaiseni puhumaan säkenöivin silmin. ”Meillä ei ole aikaa riidellä teidän kanssa. Katsokaa, tässä minä jätän teille 5 punnan setelin. Jos estätte meitä ottamasta koiraa, niin minä heitän teidät veteen.”

Mies otti toisella kädellään setelin samalla kun hän toisella jätti Mordauntille nuoran, joka oli koiran kaulassa. Hänen poistuessaan jatkoimme me matkaamme kauemmaksi järvelle. Liejussa näkyivät syvät jäljet kiihottivat meitä jouduttamaan askeliamme. Tunkeuduttuamme kokonaisen pienen kaislametsän läpi, tulimme me niin kolkkoon paikkaan että jos Dante olisi sen nähnyt olisi hän siitä saanut uutta ainetta kuvauksiinsa manalasta.

Koko rämeikkö aleni tässä ratinmuotoiseksi syvänteeksi, jonka keskessä oli noin 40 jalan levyinen aukko. Maa vietti vesipyörrettä kohden kaikilta suunnilta. Nähtävästi oli tämä se syvänne, jota paikkakunnan väestö niin pelkäsi. Enkä minä asiaa ihmetellytkään, sillä kolkompaa seutua en koskaan ole nähnyt.

Sieltä nousi läkähdyttävä haju, ja me kuulimme sorisevan äänen, ikäänkuin vesi olisi kiehunut. Minä heitin syvänteeseen suuren kiven, joka makasi liejuun vajonneena mutta emme kuulleet sen putoamista pohjaan.

Kumartuessamme haisevan veden yli, kuulimme me yhtäkkiä sointuvan äänen sen syvyydestä. Mahdollista on että ääni syntyi luonnollisista vaikuttimista, mutta voi se myös tulla siitä kellosta, josta minä olen niin paljon kuullut. Olkoon sen asian laita miten tahansa. Tämä oli kaikessa tapauksessa ainoa merkki, mikä meille annettiin molempien miesten lepopaikasta. Ja nämä miehet olivat nyt maksaneet sen velan, joka niin kauan oli heitä painanut.

Me huusimme kaikin voimimme, mutta ainoastaan kaiku vastasi syvyydestä. Kovin murheellisina lähdimme taas kulkemaan rinnettä ylöspäin.

”Mitä me nyt teemme, Mordaunt”, sanoin minä matalalla äänellä. ”Me voimme ainoastaan rukoilla heidän sielujensa rauhan puolesta.”

Heatherstone katsoi säkenöivin silmin minuun.

”Nuo ihmiset ovat mahdollisesti menetelleet salattujen lakien mukaan”, huudahti hän, ”mutta nyt katsotaan, mitä Englannin lait asiasta sanovat. Minä luulen että chela voidaan hirttää niinkuin joku muukin kuolevainen. Meillä lienee aikaa saada heidät kiinni. Tule tänne, koirani, tule!”

Hän veti koiran noitten kolmen miehen jäljille. Eläin nuuski niitä pari kertaa ja laskeutui sitten maahan karvat pystyssä ja vavisten.

”Siinä näet”, sanoin minä, ”että on turhaa taistella heidän kanssaan, jolla on käytettävinään voimia, joita emme kykene edes nimittämään. Me emme voi muuta kuin myöntyä siinä toivossa että nuo miesparat toisessa elämässä saavat korvauksen kaikesta siitä, mitä heidän on täytynyt kärsiä.”

”Ja että heidät vapautettaisiin kaikista perkeleellisistä uskonnoista ja niitten murhanhimoisista tunnustajistaan”, huudahti Mordaunt kokonaan suunniltaan raivosta.

Oikeudentunto vaati minut tunnustamaan, että nuo kristityt miehet olivat itse syypäät kohtaloonsa, kun teurastivat tuon turvattoman buddalaisen, mutta minä en tahtonut ilmaista mielipidettäni Mordauntille pelosta että hän yhä enemmän kiihottuisi.

Monen turhan koetuksen jälkeen onnistui minun viimein saada hänet lähtemään tuosta onnettomuuden paikasta. Oi, miten pitkä ja väsyttävä olikaan paluumatka. Menomatkakin oli kyllä vaivalloinen, vaikka meillä oli heikko toivokin, mutta nyt, kun kaikki oli mennyttä, tuntui kotimatka kauhean pitkältä. Raskain askelin ja vielä raskaammalla sydämellä kulimme me koko päivän erämaassa ja ehdimme juuri auringon laskiessa Cloomberiin.

Minä en koetakaan kertoa vaimon ja tyttären surua. Useampana viikkona horjui Gabriella-parkani elämän ja kuoleman välillä, mutta tohtori Easterlingin huolellisesti häntä hoitaessa toipui hän kumminkin, vaikka ei hän tosin enää koskaan päässyt entisiin voimiinsa. Mordaunt oli synkkä ja alakuloinen eikä tointunut ennen kuin olimme muuttaneet Edinburghiin. Mutta ei lääkärinhoito eikä ilmanvaihdos voinut auttaa rouva Heatherstone-parkaa. Hän kuihtui hitaasti, ja jotenkin varmaa oli että hän muutaman viikon kuluttua yhtyy mieheensä.

Branksomen omistaja palasi Italiasta terveenä ja virkeänä, ja tästä syystä me muutimme takaisin Edinburghiin. Asuinpaikan muutos teki meille hyvää, sillä viime tapahtumat olivat synkistyttäneet elämäämme. Sitä paitsi oli isälleni tarjottu kunniakas ja hyväpalkkainen paikka yliopiston kirjastossa, ja hän riensi ottamaan sen vastaan.

Minä olen nyt useamman kuukauden ollut naimisissa rakkaan Gabriellani kanssa, ja tämän kuun 23 p:nä viettää Ester häitään. Minä toivon että Mordaunt saa hänestä hyvän vaimon.

Ennen kuin lopetan kertomukseni tahdon vielä omistaa muutaman ajatuksen kenraalin ja Rufus Smithin katoamiselle ja kuolemalle.

Yhtä asiaa en voi ymmärtää. Minä tunnustan aprikoivani sitä seikkaa, miksi nuo kolme chelasta ottivat uhreiltaan hengen Creen syvänteessä sen sijaan että olisivat sen tehneet miesten ollessa linnassa. Mutta luultavasti oli buddalaispapeilla pätevät syyt tehdä niinkuin tekivätkin.

Muutama kuukausi kauhuntapahtuman jälkeen luin eräästä Indian lehdestä, että nuo kolme buddalaista Lal Hoomi, Mowdar Khan ja Ram Singh olivat palanneet Euroopasta. Tämän ilmoituksen jälkeen seurasi esitys kenraalimajori Heatherstonen elämästä ja toiminnasta sekä tietoja siitä että hän oli äskettäin kadonnut kotoaan ja että oli syytä pelätä hänen saaneen surmansa veteen hukkumalla. Minä epäilen, tokkohan yksikään muu ihmissilmä saattoi keksiä mitään yhteyttä näitten kahden ilmoituksen välillä. Minä en niitä koskaan näyttänyt vaimolleni enkä Mordauntille, ja vasta sitten kun he lukevat nämä rivit, saavat he tietää ne.

En tiedä, tarvitseeko minun antaa pitempiä selityksiä tai lisätä mitään. Ymmärtäväinen lukija on jo saanut tietää syyn miksi kenraali pelkäsi tummia kasvoja, muukalaisia ja vieraita. Hänen unettomuutensa, jonka perusteena oli tuo kamala kellonsointi, saattoi hänet öisin kulkemaan ympäri huoneissa, ylisiltä kellariin asti, ja aina valaistut huoneet estäisivät pimeyden kauhujen häntä ympäröimästä.

Tiede opettaa meille, ettei semmoisia voimia, joita itämaiset uskonnonhaaveilijat sanovat omistavansa, itse asiassa ole olemassa. Minä John Fothergill West voin päättävästi väittää että tiede on väärässä. Historia osottaa että oppineet ovat hitaita uskomaan sitä mikä on totta. . Tiede ivaili kauan Newtonia. Tiede näytti matemaattisesti, ettei rautalaiva voisi pysyä vedenpinnalla ja ettei höyrylaiva voisi kulkea Atlannin yli. Itämailla, jotka ovat suurten uskontojen kehto, löytyy viisaustieteilijöitä ja oppineita, jotka työskentelevät toisten menetystapojen mukaan kuin länsimaitten tiedemiehet, mutta edellisillä on äärettömän paljon enemmän tietoja luonnon salaisuuksista kuin jälkimmäisillä.


(Jatk.)

Pohjalainen 189-191 1-6.12.1900.

Arthur Conan Doyle - Cloomber Hallin salaisuus, luku XV.

XV. John Berthier Heatherstonen päiväkirja.

Thul-laaksossa lokak. 1 p. –

Kaksi meikäläistä rykmentti on tänään kulkenut ohi, matkalla rintamaan. Me söimme parempaa aamuruokaa Bengaalin rykmentin upseerien kanssa.

Näyttää tulevan ankara talvi. Lumivyö vuorilla on laskeutunut tuhat jalkaa, mutta solat tulevat lähimpien viikkojen kuluessa kulkukelpoisiksi, ja jos ne saarrettaisiin, on meillä niin monta varajoukkoa, että Pollock ja Nott vaikeudetta voivat edetä. He eivät tule jakamaan Elphinstonen armeijan kohtaloa.

Elliot tykistön päällikkönä ja minä olemme vastuulliset liikeyhteyden turvallisuudesta noin kahdenkymmenen peninkulman matkalla, aina laakson suusta Lotarin yli vievään puusiltaan asti. Godenough tarkka-ampujain päällikkönä vastaa sillan tuonpuolisesta tiestä, ja eversti-luutnantti Sidney Herbert valvoo molempia osastoja.

Voimamme eivät riitä meille määrättyyn työhön. Minulla on puolitoista komppaniaa omaa rykmenttiämme ja yksi eskadroona sovareita, josta ei ole vähintäkään hyötyä vuorilla. Elliotilla on kolme tykkiä, mutta hän voi käyttää ainoastaan kahta, sillä useat hänen miehensä ovat sairastuneet koleraan. Jokainen sotilasosasto on kumminkin varustettu vartijoilla, mutta nämä ovat riittämättömiä.

Ne laaksot ja rotkot, jotka haarautuvat pääsolasta, ovat täynnä tummaihoisia kansanheimoja, jotka ovat uskonkiihkoisia ja sitä paitsi ryövääjiä ja roistoja. Minua ihmetyttää etteivät he koeta hyökätä muutamain meidän karavaanien kimppuun. He olisivat voineet ne ryöstää ja vetäytyä takaisin vuorille meidän heitä saavuttamatta. Ei mikään muu kuin pelko voi pitää näitä ihmisiä aisoissa. Jos minä saisin olla määrääjänä, hirtettäisiin heistä toinen toisensa jälkeen jokaisen rotkon suulle. Haukannenineen, paksuine huulineen ja pitkine, liehuvine hiuksineen näyttävät he oikeilta paholaisilta. Heidän naurunsa on saatanallisen pilkallista. Ei mitään uutisia tänään rintamalta.

Lokak. 2 p. – Minä olen todellakin pakotettu pyytämään vielä yhden komppaniian Herbertiltä. Jos kimppuumme hyökätään, on välitysyhteys katkaistu. Tänä aamuna on kaksi sanantuojaa lähetetty eri tahoilta ilmoittamaan, että afghanilaiset vuorelaiset ovat ruvenneet astumaan alas vuorilta. Elliot lähti sovareineen yksi tykki mukanaan äärimmäiselle rotkolle, kun minä taas jalkaväkineni riensin lähimmälle. Mutta pian me saimme vakuutuksen siitä että hälytys oli ollut perusteeton.

Minä en nähnyt ainoatakaan vuorelaista, ja vaikka meitä tervehdittiin luotisateella, oli meidän mahdotonta saada vangiksi ainoatakaan noista heittiöistä. Voi heitä, jos he joutuisivat minun käsiini!

Viime aikana emme ole saaneet mitään tietoja rintamasta, mutta tänään ilmoittivat haavoitetut, joita kuletettiin meidän ohi, että Nott oli ottanut Ghuzneen. Minä toivon, että hän lämmitti niitä ryövääjiä, jotka joutuivat hänen käsiinsä. Pollockilta ei ole tullut mitään tietoja. Punjabista tuli norsupatteriia, joka näytti olevan hyvässä kunnossa. Useampia paranevia seurasi mukana, sillä he tahtoivat yhtyä rykmentteihinsä. Minä en tuntenut heistä ketään muuta kuin husaari Mostyn ja nuoren Blackesleyn. Me tupakoimme ja joimme punssia heidän kanssaan aina kello 11:een asti.

Saanut tänään kirjeen Wills & Co:lta siitä laskusta, jonka se olivat lähettäneet minulle Delhistä. Minä olin luullut että keskellä sodan riehunaa saisi olla vapaana moisista kiusallisuuksista. Wills kirjoittaa, että koska eivät kirjeelliset muistutukset mitään auta käy hän minua leirissä tapaamassa. Jos hän todellakin tulee, pidän minä häntä maailman rohkeimpana räätälinä.

Lokak. 3 p. – Hyviä uutisia rintamasta. Barcley on tuonut tänne pikasanomia. Viime kuun 16 p:nä on Pollock voittajana marssinut Kabuliin. Te Deum laudamus (sinua, Jumala kiitämme)! Minä toivon että kaupunki muutetaan soraläjäksi ja että kaduille kylvetään suolaa. Kaikessa tapauksessa on linna hävitettävä. Täten saavat Burnes ja moni muu meidän urhoollinen tietää, että vaikka emme voineetkaan heitä pelastaa, me kumminkin kostamme heidän puolestaan.

On vaikeaa viipyä tässä kurjassa paikassa, kun muitten on suotu olla mukana taistelussa niittämässä voittoa ja kunniaa. Eräällä meidän jemidaarilla* [Jemidaareiksi sanotaan Englannin armeijassa palvelevia hindulaisia upseereja] oli tänään mukanaan vuorelainen, joka sanoo että afghanilaiset keräytyivät joukoittain Terada-solaan, kymmenen peninkulmaa pohjoiseen päin meistä, ja että he aikovat hyökätä seuraavan sotilasjoukon kimppuun. Tämänlaatuisiin tietoihin ei kumminkaan aina ole luottamista. Minä ehdotin että me ampuisimme ennustajamme ja siten estäisimme hänet tekemästä kahdenkertaista kavallusta ilmoittamalla kansalleen meidän aikeet. Elliot ei hyväksynyt minun ehdotustani. Minä en voi sietää puolinaisia toimenpiteitä. Lopuksi saatoin kehoittaa hänet pidättämään mies vankina ja ampumaan hänet, jos hänen tietonsa olisivat vääriä. Viimeinen sotilasjoukkue kuletti mukanaan suuren joukon säilytysastioita, jotka sisälsivät kastia. Mutta koska oli unohdettu ottaa mukaan mitään syötävää lahjoitettiin kasti sovareille, jotka halulla joivat sitä. Olemme saaneet tietää, että toinen suuri sotilasjoukkue voi parin päivän päästä olla täällä. Se tulee tasangolta.

Lokak. 4 p. – Afghanilaisilla on tositarkoitus tällä kerralla. Kaksi meikäläistä vakoilijaa toi eilen sen tiedon, että viholliset todellakin kokoontuivat Terada-solaan. Me odotamme joukkuetta aamulla varhain, mutta ennen sen tuloa ei meidän tarvitse pelätä hyökkäystä.

Minä olen tehnyt oivallisen suunnitelman, ja Elliot on sen hyväksynyt. Tarkoituksemme on mennä pitkin laaksoa joukkuetta vastaan ja saartaa erään solan suu, josta odotamme hyökkäystä.

Mutta itse asiassa teemme yömarssin joukkueen leiripaikalle. Ja sinne ehdittyämme kätken minä 200 miestäni vaunuihin ja matkustan joukkueen kanssa takaisin.

Vihollisemme, jotka ovat saaneet kuulla että me olemme menneet etelään päin ja nähdessään joukkueen menevän pohjoiseen päin ilman meitä hyökkäävät luonnollisesti sen kimppuun siinä luulossa että me olemme kahdenkymmenen peninkulman päässä heistä. Me annamme heille läksytyksen, jota eivät he koskaan unohda.

Elliotin tykit näyttävät hedelmäkaupustelijain rattailta. Tykkimiehet piiloutuivat niihin rattaisiin, jotka seuraavat tykkejä. Jalkaväki muodostaa etu- ja jälkijoukon. Me olemme ilmoittaneet luotettaville maassa syntyneille palvelijoillemme sen suunnitelman, jota emme aio hyväksyä, sillä jos tahtoo antaa tiedoksi jonkun asian, tulee ilmoittaa jollekin maassa syntyneelle palvelushengelle.

Kello 8.45 illalla. – Nyt me lähdemme matkaan joukkuetta tapaamaan. Seuratkoon onni meitä!

Lokak. 5 p. – Kello 7 illalla. Me olemme voittaneet, Elliot ja minä. Juuri nyt olen palautunut, väsyneenä ja näännyksissä vaatteet tomun ja veren tahraamina. Mutta ennen kuin muutin vaatteita tai edes peseydyin, tahdoin huvittaa itseäni merkitsemällä päiväkirjaan, mitä tänään olen kokenut. Tämä toimenpide on sitä paitsi oleva valmistuksena siihen viralliseen tiedonantoon, jonka Elliotin ja minun täytyy toimittaa tapauksesta.

Sopimuksen mukaan lähdimme joukkueen leiripaikalle. Chamberlain päällikkyyttä pitävä upseeri. Me selitimme hänelle asiain tilan, ja päivänkoitteessa olimme valmiina lähtemään. Meidän täytyi jättää useampia tonneja heinää, saadaksemme sijaa indialaisille sotilaillemme ja tykistölle. 6:n ajoissa oli kaikki valmiina, ja me lähdimme matkaan. Saattojoukkomme ei seurannut meitä säännöllisessä järjestyksessä, sillä emme tahtoneet herättää epäluuloja.

Minä näin että tällä kerralla olisi tosi kädessä. Tähystyspaikastani, joka oli telttipeitteen takana niissä vaunuissa, joissa olin ottanut paikkani, huomasin turbaanilla peitettyjä päitä pistäytyvän esiin kallioilta. Mutta kun me saavuimme Terada-solalle, joka oli tavattomien vuoriseinien rajoittama, rupesimme ymmärtämään että viholliset olivat kokoontuneet tänne, ja jos emme olisi pitäneet niin tarkkaa tähystystä, olisimme epäilemättä joutuneet satimeen.

Mutta nyt pysähtyi joukkue, ja kun viholliset näkivät että heidät huomattiin, rupesivat he ampumaan meitä. Minä olin pyytänyt Chamberlainin verkalleen perääntymään. Sotajuoni onnistui. Kun punatakit peräytyivät, seurasivat viholliset heitä ilosta ulvoen ja hyppivät kiveltä kivelle heidän perässään. Tummine, surkeannäköisine kasvonpiirteineen ja liehuvine vaatteineen olisivat he soveltuneet malliksi jollekin maalaajalle, joka olisi halunnut tulkita Miltonin esitystä tuomittujen sotajoukoista. Kaikilta puolilta tunkeutuivat he esiin, sillä he luulivat että voitto oli jo niin hyvin kuin saatu, ja heidän keskellään liehui profeetan lippu.

Nyt oli meillä tilaisuus käsissä, ja me riensimme käyttämään sitä hyväksemme. Kaikista vaunuista paukkui laukauksia, ja luodit sattuivat tiheään sullottuihin joukkoihin. Näitten vastarinnan tekeminen oli turhaa. Viholliset pakenivat ja koettivat pelastautua. Nyt oli meidän vuoro ajaa takaa. En koskaan ole saanut niin pikaista ja perinpohjaista voittoa. Vihollisen peräytyminen muuttui hurjaksi paoksi vuorille.

Saatuani heidät käsiini en tahtonut päästää heitä niin helpolla. Minä päätin antaa heille semmoisen läksytyksen, jota eivät koskaan unohtaisi. Me seurasimme kintereillä ja tulimme Terada-solaan. Chamberlain ja Elliot jäivät vartioitsemaan solan suuta, kun minä tunkeuduin indialaisineni ja tykistöineni eteenpäin. Kankeat eurooppalaiset virkapukumme ja tottumattomuutemme vuorilla kiipeilemiseen olisi kuitenkin ehkäissyt menestystämme, jos ei onni olisi meitä suosinut. Pääsolasta aukeaa pienemmän rotkon suu. Kiireessään ja hämmästyksessään olivat muutamat pakolaiset menneet sinne. Minä arvioin heidän lukumääränsä 60 tai 70:ksi ja olin juuri aikeessa mennä heidän ohitsensa, ajaakseni takaa pääjoukkoa. Samassa syöksyi eräs vakoojani esiin ja ilmoitti minulle että kapeampi rotko oli nuotanperä, ja etteivät siis ne afghanilaiset, jotka olivat menneet sinne voineet päästä pakoon raivaamatta ensin tietä meidän joukkojen läpi. Tässä oli tilaisuus kostaa, enkä minä tahtonut jättää sitä käyttämättä?

Kehotettuani Chamberlainia ja Elliotia ryntäämään pääsolaan, ajaakseni takaa sitä suurta joukkoa, joka oli paennut sinne, lähdin minä poikineni ahtaampaan solaan, johon me tunkeuduimme hitaasti ja varovaisesti. Ei schakaalikaan olisi päässyt pujahtamaan sivuitsemme meidän sitä huomaamatta. Kapinoitsijat olivat vangittuina kuin rotat satimessa.

Sola, jossa me olimme, oli majesteetillisin ja kolkoin mitä koskaan olen nähnyt. Kummallakin puolella kohoutuvat jyrkät vuorenseinät, jotka olivat enemmän kuin tuhat jalkaa korkeat. Ne lähenivät toisiaan niin että ainoastaan kapea juomu päivänvaloa oli nähtävissä. Rotko oli suulta jokseenkin leveä, mutta kapeni kapenemistaan, jota kauemmaksi me etenimme. Tässä ihmeellisessä rotkossa vallitsi melkein puolipimeys. Maa oli epätasaista, mutta me riensimme eteenpäin niin nopeaan kuin mahdollista. Minä näin että me lähestyimme sitä kohtaa, jossa vuorenseinät yhtyivät, muodostaen terävän kulman. Juuri itse kulmassa oli kiviläjiä, ja pakolaisemme kiipesivät nyt sille. Nähtävästi olivat he menettäneet rohkeutensa ja olivat kykenemättömiä vastustamaan. He olivat tarpeettomia vankeina eikä heitä vapauteen laskeminen tullut kysymykseenkään. Sapeli paljastettuna johdin minä väkeäni, kun meidät äkkiä pysähti näky, jonka usein saa nähdä Dryry Lanesin teatterissa, mutta harvoin tai ei koskaan todellisessa elämässä.

Toisessa kallioseinässä, ei kaukana kallioläjästä, oli luola, joka paremmin soveltui eläimen kuin ihmisen asunnoksi. Sen pimeydestä astui esiin vanha mies, niin vanha, että kaikki vanhat sotilaat näyttivät maitoleuoilta häneen verrattuina. Hänen hiuksensa ja partansa olivat lumivalkeat ja ulottuivat kauas selälle ja rinnalle. Kasvot olivat ryppyiset, ruskeat ja lihattomat, näyttäen apinan ja muumion välimuodolta. Silmät loistivat kuin mahonkipohjalle kiinnitetyt timantit.

Tämä ihmeellinen olento syöksyi ulos luolasta, asettui pakolaisten ja meidän väliin ja osotti majesteetillisella kädenliikkeellä, että me vetäytyisimme takaisin.

Jyrisevällä äänellä huudahti hän ymmärrettävällä englanninkielellä:

”Tämä paikka on pyhä. Täällä vajoudutaan rukoukseen ja mietiskelyyn teurastuksen ja murhan sijasta. Vetäytykää takaisin ettei jumalien viha teitä kohtaisi!”

”Menkää tieltä ukko”, huudahdin minä. ”Te joudutte itse vaaraan, jos ette ole varoillanne.”

Minä huomasin, että afghanilaiset rohkaistuivat ja että oma väkeni epäröi. Nähtävästi täytyi minun esiintyä tarmokkaana, jos mieli päästä voitolle. Minä riensin siis tykkiväen etunenässä eteenpäin. Vanhus seurasi meitä kädet levitettyinä, ikäänkuin olisi tahtonut pidättää meidät. Mutta kun ei minulla ollut aikaa viivytellä pikkuasioissa lävistin minä hänen ruuminsa miekallani samassa silmänräpäyksessä kun eräs ylikonstaapeli ratsupyssyllään antoi hänelle iskun päähän. Vanhus kaatui silmänräpäyksessä maahan. Nähdessään hänen kaatuvan päästivät afghanilaiset kauhun ja hämmästyksen huudon. Indialaiset, jotka olivat olleet halukkaita perääntymään, tulivat nyt avukseni ja pian oli voittomme täydellinen. En luule ainoankaan miehen päässeen hengissä solasta.

Tappiomme oli mitätön, – ainoastaan kolme kuollutta ja viisitoista haavoittunutta. Me otimme heidän lippunsa, joka oli väriltään viheriä, ja jossa oli luettavana koraanista otettu värssy.

Kun kaikki oli päättynyt, tähystelin minä nähdäkseni vanhuksen ruumiin, mutta se oli kadonnut, vaikka minä en voi käsittää, miten se oli tapahtunut. Hänen verensä tulkoon hänen omalle päälleen! Hän olisi vielä elänyt, jos ei hän olisi tahtonut, kuten konstaapelit sanovat Englannissa ”ehkäistä upseeria hänen velvollisuutensa täyttämisessä”.

Minä olen nyt saanut kuulla että hänen nimensä oli Ghoolab Shah ja että hän oli suuri ja pyhä buddalainen. Häntä pidettiin profeettana ja hän voi tehdä ihmetöitä. Kerrottiin että hän asui juuti tässä luolassa, kun Tammerlan kulki tätä tietä vuonna 1307. Minä menin luolaan ja minusta on ihan käsittämätöntä, miten ihminen olisi saattanut siellä viikkoakaan viettää. Luola oli ainoastaan neljä jalkaa korkea ja sitä paitsi pimeä ja kostea. Puupenkki ja vaatimaton pöytä oli koko huonekalusto. Pergamenttirullia, jotka olivat täynnä hieroglyyfikirjoitusta, oli sekaisin kaikkialla.

Niin, nyt on hän mennyt siihen maahan, jossa rauhan evankelio voittaa kaikki pakanalliset noitatemput. Rauha hänelle!

Elliot ja Chamberlain eivät saaneet kiinni ketään niistä, jotka pakenivat suuren solan kautta. Minä olen päivän sankari. Nyt voin ajatella korotusta. Minun täytyy kumminkin hankkia jotakin syötävää sillä minä olen ”valmis kuolemaan nälkään”. Kunnia on ihanaa, mutta ei sillä voi elää.

Lokak. 6 p. kello 11 a. p. – Minä koetan niin selvästi ja tyynesti kuin mahdollista kertoa mitä viime yönä tapahtui.

Koskaan en minä ole ollut uneksija enkä näkyjen näkijä ja voin vakuuttaa että aistimeni ovat täysikuntoiset, vaikka kyllä mielelläni tahdon tunnustaa, että jos joku muu olisi kertonut minulle semmoista, olisin epäillyt hänen puheensa todenperäisyyttä. Olisin tietysti uskonut pettyneeni, jos en sitten olisi kuullut kellon ääntä. Nyt minä tein kiertokävelyn indialaisen upseerini kanssa ja saatuani vakuutuksen siitä että kaikki oli asianmukaisessa kunnossa, menin minä 11 aikaan levolle.

Olin juuri nukkumaisillani, sillä minä olin rättiväsynyt päivätyön päätyttyä, kun heräsin hiljaiseen paukkeeseen, ja kun tähystelin ympärilleni, huomasin aasialaiseen pukuun puetun miehen seisovan telttikäytäväni suulla. Hän oli liikkumaton, mutta katseli minua ankaran ja juhlallisen näköisenä.

Ensi ajatukseni oli että minulla oli edessäni kiihkoisa vihollinen, joka oli hiipinyt aina tänne asti minua tappamaan. Minä koetin hypähtää pystyyn puolustautuakseni häntä vastaan, mutta minun oli mahdoton liikuttaa ainoatakaan jäsentä. Vaikkapa olisin nähnyt tikarinkärjen ojennettavan rintaani vastaan, niin en ainoallakaan liikkeellä olisi voinut sitä välttää. Minä luulen että lintu ollessaan käärmeitten hurmaamana tuntee samaa mitä minä tunsin, kun silmäni tapasivat tuon kolkon muukalaisen katseen. Pari kertaa ummistin silmäni ja koetin kuvitella uneksivani, mutta kun ne avasin, seisoi mies siinä ja katsoi uhkaavasti minuun. Hiljaisuus kävi viimein sietämättömäksi. Tuntui siltä että minun täytyisi ponnistaa kaikki voimani kyetäkseni puhumaan hänelle. Minä en ole mikään heikkohermoinen mies enkä ensimmältä ymmärtänyt, mitä Virgilius tarkoitti, kun hän kirjoitti: ”Adhesit faucibus ora” (kieli tarttui suulakeen).

Viimein saatoin mongertaa muutamia sanoja ja kysyin, kuka hän oli ja mitä hän tahtoi.

”Luutnantti Heatherstone”, vastasi hän pitkäveteisesti ja vakavasti, ”te olette tänään tehnyt suurimman ilkityön mikä ihmisen on mahdollista tehdä. Te olette tappanut kolmenkertaisesti siunatun miehen, ensi asteen pääadeptin, vanhemman veljen, joka on vaeltanut viisauden tietä useampana vuotena kuin te olette elänyt kuukausia. Te katkaisitte hänen elämänlankansa aikana, jolloin hänen työnsä oli melkein täytetty ja jolloin hän oli saavuttamaisillaan suurimmat salatut tiedot, jotka olisivat vieneet ihmisen askelta lähemmäksi hänen luojaansa. Kaiken tämän olette te tehnyt aiheettomasti ja juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin hän rukoili avuttomien ja onnettomien puolesta. Kuunnelkaa nyt minun sanojani, John Heatherstone.”

”Monta tuhatta vuotta sitten, kun salattuja tieteitä ensin vainottiin, huomasivat oppineet ihmisen olemassaolon liian rajoitetuksi salliakseen ihmisen kehittymästä sielunelämän korkeimmille asteille. Sen ajan viisaat omistivat siis voimansa, etupäässä ikänsä pitentämiseen, saadakseen tilaisuuden lisätä tietomääräänsä. Koska he tunsivat luonnon salaiset lait, voivat he aseistautua tautia ja korkean iän raihnaisuutta vastaan. Jälellä oli ainoastaan keinon etsiminen, millä voisivat suojella itseään pahojen ja väkivaltaisten ihmisten hyökkäyksiltä, ihmisten, jotka aina ovat valmiit hävittämään sitä, mikä on viisaampi ja parempaa kuin he itse ovat.

Mitään suoranaisia välineitä ei tämän suojan hankkimiseksi voitu keksiä, mutta sen sijaan määräsivät salatut voimat kauhean ja välttämättömän koston sille ihmiselle, joka tappaa adeptin. Nämä lait ovat vielä tänä päivänä voimassa, John Heatherstone ja te olette niitten rangaistavana. Vaikka te olisitte kuningas tai keisari, niin ette sittenkään välttäisi niitten rangaistusta. Teillä ei siis ole mitään laupeutta odotettavissa.”

”Entisinä aikoina kuoli murhaaja aina samana hetkenä, jolloin hänen uhrinsakin, mutta sittemmin muutettiin tämä laki, sillä asia katsottiin siksi, että murhaajan tulisi saada aikaa käsittää ja ymmärtää se rikos, jonka hän oli tehnyt. Siitä syystä määrättiin, että kaikissa semmoisissa tapauksissa jätettäisiin kosto pyhän miehen oppilasten chelasten tehtäväksi. Näillä olisi valta mielensä mukaan pitentää tai lyhentää aikaa ja vaatia kosto vuosipäivänä siitä päivästä, jolloin rikos tehtiin. Teidän ei tarvitse tietää, miksi rangaistus kohtaa teitä semmoisena päivänä. Riittää kun tiedätte olevanne kolmenkertaisesti siunatun Ghoolab Shahin murhaaja ja että minä olen vanhin niistä kolmesta chelasta, jotka ovat saaneet käskyn kostaa hänen kuolemansa.”

”Ennemmin tai myöhemmin me siis tulemme tapaamaan teitä, vaatiaksemme henkeänne sovitukseksi siitä, jonka olette ottanut. Sama kohtalo odottaa tuota kurjaa sotamies Smithiä, joka vaikka vähemmin rikollisena kuin te, on tuottanut itselleen saman rangaistuksen nostamalla kätensä Buddan valittua vastaan. Jos te saatte elää muutamia vuosia, niin tapahtuu se ainoastaan siitä syystä että saatte aikaa katua rikostanne ja tuntea olevanne tuomittu. Te ette koskaan tule unohtamaan tekemäänne pahaa, sillä meidän tähtikello muistuttaa teille aina menneisyyttä ja tulevaisuutta. Te kuulette sen päivällä ja yöllä ja se on oleva teillä merkkinä, että te, – missä tahansa olettekin ja mitä tahansa tehnettekin ette koskaan voi vapautua Ghoolab Shahin clelaista. Te ette näe minua ennen kuin sinä päivänä, jona me tulemme noutamaan henkeänne. Pelossa ja kuolontuskassa vietetty elämä on kuolemaa pahempi.”

Tehden uhkaavan liikkeen kääntyi olento ja poistui teltistä.

Samassa silmänräpäyksessä katosi raukeus, joka oli painanut minun jäseniäni. Minä hypähdin vuoteeltani ja katsoin ulos telttiaukosta. Vartijasotamies seisoi muutaman askelen päässä minusta, pyssyynsä nojautuen.

”Mitä sinä, kurja lurjus, ajattelet, kun sallit ihmisten sillä tavalla häiritä minua”, sanoin minä hindustaninkielellä.

”Onko sahibia häiritty”, kysyi hän.

”Juuri nyt. Pari sekuntia sitten. Sinun on täytynyt nähdä hänen menevän ulos minun teltistäni.”

”Sahib varmaankin erehtyy”, vastasi mies kunnioitusta osottavalla mutta vakavalla äänellä. ”Minä olen ollut tässä tunnin ajan, eikä ainoakaan ihminen ole mennyt ulos teltistä.”

Hämmästyneenä ja tyytymättömänä istuin minä vuoteeni viereen ja tuumailin että kaikki olisikin vaan harhanäkyä, joka oli syntynyt heikkohermoisuuteen asti kiihoittuneesta tilastani edellisenä päivänä. Silloin tapahtui uusi ihme. Juuri pääni kohdalta kuului kirpeän sointuva ääni. Minä katsein ylös, mutta en huomannut mitään. Minä tarkastin huolellisesti koko teltin, mutta keksimättä tuon omituisen äänen syytä.

Viimein heittäydyin minä rutiväsyneenä vuoteelle ja nukuin melkein heti.

Aamulla herättyäni olin taipuisa uskomaan että yön tapahtumat olivat ainoastaan esiintyneet mielikuvituksessani, mutta tuskin olin ehtinyt nousemaan vuoteeltani, kun sama ihmeellinen ääni taas tapasi korvani. Minä en voi käsittää, mikä se on ja mistä se tulee. Onko tämä se varoittava kello, josta mies puhui? Olen koettanut muistaa ja kirjoittaa mitä hän sanoi, mutta pelkään unohtaneeni useamman seikan. Mikä on oleva tämän ihmeellisen historian loppu? En ole sanonut mitään Elliotille ja Chamberlainille. He väittävät että minä näytän sairaalta ja kurjalta.

Samana iltana. – Olen ollut tilaisuudessa puhumaan tykkimies Rufus Smithin kanssa. Hän on nähnyt saman näyn ja myös kuullut saman äänen. Mitä tämä kaikki merkitsee?

Lokak. 10 p. (neljä päivää myöhemmin.) – Jumala auttakoon meitä!”

Näillä sanoilla päättyi päiväkirja.

Mukana seurasi lisäys, jonka kenraali hiljattain oli liittänyt päiväkirjaan.

”Tästä päivästä alkaen”, kirjoitti hän, ”en yöllä enkä päivällä saanut rauhaa tuolta kauhealta ääneltä. Vuosia on vierinyt, mutta levottomuuteni ei vähene vaan yltyy. Minä olen sekä sielultani että ruumiiltani murtunut mies. Minä elän aina jännitystilassa ja vaivaan korviani kuullakseni tuon vihatun äänen. Minulla ei ole odotettavissa toivoa eikä lohdutusta haudan tällä puolella. Jumala tietää että minä ikävöitsen kuolemaa, ja kun lokakuun viides päivä tulee, niin olen kuitenkin ihan suunniltani pelosta, sillä enhän minä tiedä, mikä kauhea kohtalo minua odottaa.

Neljäkymmentä vuotta on kulunut siitä, jolloin minä tapoin Ghoolab Shahin ja neljäkymmentä kertaa olen ollut kuoleman kauhun ympäröimänä, saamatta sitä siunattua rauhaa, joka löytyy haudan tuolla puolella. Olen saattanut tälle autiolle paikalle asumaan ja ympäröinyt huoneeni korkealla lankkuaidalla, sillä täytyyhän minun tehdä jotakin itsepuolustuksekseni.

Olen ylpeä siitä etten ole käyttänyt sinihappoa enkä opiumia! Olisinhan minä näitä välineitä käyttämällä aina päässyt vainoojistani. Mutta minä olen saanut sen opetuksen, ettei miehen koskaan tule luopua tehtävästään. Sen sijaan on ensinkään epäilyt antautua vaaraan Indian sodan aikana, mutta kuolema vältti aina minua, ja minut kuormitettiin arvomerkeillä ja kunnianosotuksilla osotetun urhoollisuuteni tähden.

Suuren lohdutuksen on kaitselmus antanut minulle uskollisessa ja rakkaassa vaimossani. Ennen häitämme uskoin minä hänelle kauhean salaisuuteni, mutta siitä huolimatta tahtoi hän kuitenkin jakaa minun kohtaloni. Hän on todellakin jakanut minun kuormani, mutta on melkein musertunut sen painon alla.

Lapsenikin ovat tuottaneet minulle suurta lohdutusta. Mordaunt tietää kaikki tai melkein kaikki. Olemme koittaneet salata asian Gabriellalta, vaikka hän kyllä aavistaa, ettei kaikki ole niinkuin olla pitäisi.

Minä toivon että tämän paperin sisällys annetaan Straenraerin tohtori John Easterlingin tiedoksi. Hän kuuli kerran itse kellonsoinnin. Tekemäni surullinen kokemus voi hänelle osottaa minun puhuneen totta, kun sanoin tässä maailmassa löytyvän voimia, jotka ovat tuntemattomia Englannissa.

J. B. Heatherstone.”


Päivä rupesi koittamaan, kun minä olin lopettanut tämän ihmeellisen historian lukemisen, jota sisareni ja Mordaunt olivat suurimmalla tarkkuudella kuunnelleet.

Tähdet olivat ruvenneet vaalenemaan ja harmaa valo loisti idässä. Mies, jolla oli vainukoira, asui parin peninkulman päässä, ja meidän oli siis aika lähteä matkaan. Uskottuamme Esterin tehtäväksi asian kertomisen isällemme, varustauduimme me tarpeellisilla matkaeväillä ja lähimme viipymättä käymään.


(Jatk.)

Pohjalainen n:ot 185-188 24-30.11.1900.

Arthur Conan Doyle - Cloomber Hallin salaisuus, luku XIV.

XIV. Yöllinen käynti.

Kello oli neljänneksen yli 10, kun isämme meni huoneeseensa, jättäen Esterin ja minut kaksin. Me kuulimme hänen hitaitten askeltensa kapseen narisevilta porrasastuimilta, ja viimein ilmoitti oven avaaminen ja sulkeminen, että hän oli astunut makuuhuoneeseensa.

Pöydällä palava lamppu heitti takaperäisen, hämärän valon vanhaan huoneeseen, jonka seinät oli päällystetty tammilaudoilla, ja haaveelliset varjot leijailivat korkeaselkäisten huonekalujen yli.

Sisareni kalpeat, levottomat kasvot esiintyivät varjojen keskeltä yhtä selvinä ja häikäisevinä kuin joku Rembrandtin maalaama muotokuva. Pöytä välissämme istuimme me vastapäätä toisiamme, eikä ainoakaan ääni häirinnyt hiljaisuutta, paitsi kellon tikutus. Hiljaisuus melkein lisäsi kauhuamme. Viimein tunsimme kevennystä sydämessämme, kun kuulimme maantiellä kulkevan talonpojan hilpeästi laulavan, ja me koetimme kuunnella poistuvaa ääntä niin kauan kuin mahdollista.

Alussa toimiskeli Ester käsityön teossa ja minä kulutin aikaani lukemisella, mutta pian lakkasimme me kumpikin työstämme ja istumme levottomina odotellen. Me katsomme säikähtyneinä toisiimme, kun liedessä palavat puut rätisivät tai kun rotta jyrsi seinälaudoituksen takana. Ilmassa oleva sähkö painosti meitä ja tuotti meille tulevan onnettomuuden esimakua.

Minä nousin istumapaikaltani ja avasin puutarhaan vievän oven päästääkseni raitista ilmaa huoneeseen. Taivas oli pilvessä, mutta silloin tällöin repeytyi pilviharso, ja kuu kurkisteli sen lomista, valaisten seudun kylmillä, vaaleilla säteillään. Ovella seisoessani näin Cloomberin metsän ulkoreunan. Itse linnaa ei voinut nähdä ennenkuin oli noussut pienelle kummulle, joka oli kappaleen matkan päässä meidän puutarhasta. Sisareni kääri saaliin päähänsä ja me lähdimme nyt tälle kummulle. Me näimme ettei ainoakaan linnan ikkuna ollut valaistu; koko linna, joka kolkkona ja synkkänä kohoutui sitä ympäröivien puitten keskellä, näytti pikemmin jättiläisen ruumisarkulta kuin ihmisasunnolta. Kummulla hetken aikaa seisottuamme palasimme me kotia. Siellä me istuimme odotellen, tietämättä mitä, ja kuitenkin olimme vakuutetut siitä että jotakin kauheaa tapahtuisi.

Kello oli 12 tai ainakin lähes 12, kun Ester äkisti hypähti paikallaan ja nosti sormensa herättääkseen minun huomioani.

”Kuuletko jotakin”, kysyi hän.

Minä kuuntelin, mutta turhaan.

”Mene ulos ja avaa eteisen ovi”, sanoi hän vapisevalla äänellä. ”Kuuletko nytkään mitään?”

Yön hiljaisuutta häiritsi heikko töminä, joka yhä enemmän tuntui lähenevän meitä.

”Mikä se on”, kysyin minä matalalla äänellä.

”Se on askelten kapse, joka on yhä lähenemässä”, sanoi hän.

Yhtäkkiä menetti hän viimeisenkin itsensähallitsemisen jäännöksen ja lankesi polvilleen pöydän eteen sekä rupesi heikkohermoisena nyyhkyttäen lukemaan rukouksen toisensa jälkeen.

Minä saatoin nyt helposti erottaa äänen. Sisareni oli oikeassa. Joku oli juosten tulossa. Hänen askeltensa kapse tuli yhä selvemmäksi. Hänellä täytyi olla tärkeä sanoma tuotavana, sillä ei hän pysähtynyt kertaakaan eikä hiljentänyt vauhtiaankaan. Nyt minä kuulin, ettei hän enää juossut maantiellä vaan oli päässyt hiekalle. Mutta muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli hän taas kovalla maalla, ja hänen lentävät jalkansa tulivat yhä lähemmäksi.

Jatkaisiko hän matkaansa tiellä tai poikkeaisiko hän Branksomeen? Tuskin oli tämä aatos pujahtanut minun päähäni, kun juoksija jo kääntyi kulmauksesta. Isännän talo oli epäilemättä hänen matkansa päämäärä. Minä riensin alas ja avasin portin juuri samaan aikaan kun vieraamme avasi sen toiselta puolelta. Hän syöksyi oikopäätä minun syliini. Kun valaisi hänen kasvojaan, ja minä tunsin Mordaunt Heatherstonen.

”Armollinen Jumala! Sano minulle, Mordaunt, mitä on tapahtunut?”

”Isäni”, sanoi hän läähättävällä äänellä. ”Isäni!”

Hänen hattunsa oli poissa, silmät tuiottivat kauhusta ja kasvot olivat kuolonkalpeat. Hänen kätensä, joilla hän tarttui minun käsivarsiini, vapisivat rajusti.

”Sinä olet uuvuksissa”, sanoin minä ja johdatin hänet vierashuoneeseen. ”Levähdä hetkinen ennenkuin puhut. Koeta tyyntyä! Sinähän olet parasten ystäväisi luona.”

Minä panin hänet vanhalle sohvalle lepäämään, ja Ester, jonka pelko oli mennyt menojaan, kaatoi konjakkia lasiin, jonka hän ojensi makaavalle. Kiihottava juoma teki silmänräpäyksessä vaikutuksensa, sillä hänen silmistään näkyi että hän tunsi meidät. Hän nousi istumaan ja otti Esterin käden omaansa, ikäänkuin ihminen, joka herää pahasta unesta, haluaa saada vakuutuksen siitä että todellakin on turvassa.

”Miten isäsi laita on”, kysyin minä.

”Hän on poissa.”

”Poissako?”

”Niin, hän on poissa, ja samoin on korpraali Rufus Smith. Me emme enää koskaan saa heitä nähdä.”

”Mutta mihin he ovat menneet”, huudahdin minä. ”Tämä ei sovellu sinun arvollesi, Mordaunt. Ei meillä ole oikeutta istua täällä tunteittemme kuohussa niin kauan kun on jälellä joku mahdollisuus auttaa isääsi. Nouse ylös! Lähtekäämme hänen jälkeensä! Sano minulle vaan, mihin suuntaan hän meni.”

”Siitä ei lähde apua”, vastasi nuori Heatherstone ja peitti kasvonsa käsillään. ”Älä nuhtele minua, West, ennen kuin olet saanut tietää kaikki asianhaarat. Mitäpä me voisimme kauheita ja tuntemattomia voimia vastaan, jotka meitä uhkaavat? Uhkaavasta vaarasta on viimein tullut todellisuus. Jumala auttakoon meitä!”

”Sano minulle taivaan nimessä, mitä on tapahtunut! Emme saa antautua epätoivoon”, puhkesin minä puhumaan, ollen ihan suunniltani.

”Emme voi tehdä mitään ennenkuin päiväkoitteessa”, vastasi hän. ”Emme voi nyt nähdä heidän jälkiään. Tänä hetkenä ei ole mitään toivoa.”

”Miten Gabriella ja rouva Heatherstone voivat”, kysyin minä. ”Emmekö me voi tuoda heitä linnasta tänne? Sinun sisarparkasi tietysti on kauhusta puolittain mielettöminä?”

”Hän ei tiedä mitään”, vastasi Mordaunt. ”Hän makaa huoneessa, joka sijaitsee talon peräpuolella, eikä ole nähnyt eikä kuullut mitään. Mitä äitiparkaani tulee, on hän jo kauan odottanut tätä tapahtumaa, ja kun sen aika nyt oli tullut, on hän valmis. Luonnollisesti on hän surun valtaama, mutta minä uskon kuitenkin että hän mieluimmin tahtoo olla yksin. Hänen lujuutensa ja tyyneytensä tulisi tehdä minuun hyvän vaikutuksen, mutta minä olen luonnostani tunteellinen ja kauhea tapahtuma, joka sattui niin pitkän ja epävarman odotusajan kuluttua, riisti minulta hetkeksi järkeni.”

”Jos emme voi tehdä mitään ennen aamua, niin on sinulla aikaa kertoa kaikki mitä on tapahtunut”, huomautin minä.

”Sen tahdon tehdäkin”, sanoi hän ja nousi seisomaan, lämmittäen vapisevia käsiään takkavalkean ääressä. ”Sinä tiedät”, jatkoi hän, ”että meillä jonkun ajan kuluessa – vieläpä itse asiassa useampana vuotena – on ollut syytä pelätä, että isäni jollakin kauhealla tavalla rangaistaisiin eräästä nuoruudessaan tekemästänsä työstä.”

Korpraali Rufus Smith antoi häntä tässä työssä. Hänen tulonsa meille oli itse asiassa varoitus siitä että aika pian olisi loppuun kulunut, ja että lokakuun viides päivä, joka oli rikoksen vuosipäivä, myös tulisi olemaan sovituspäivä. Minä kirjoitin sinulle aavistuksistamme, ja jos en erehdy, on isänikin puhunut sinulle tästä asiasta. Kun minä aamulla huomasin että hän oli pukeutunut vanhaan virkapukuun, jota hän on tallettanut afghanilaissodasta asti, olin minä vakuutettu siitä että loppu oli lähellä ja että aavistuksemme toteutuisivat.

Iltapäivällä näytti hän olevan tyynempi kuin hän oli ollut moneen vuoteen ja puhui vapaaehtoisesti Indian elämästä ja nuoruuden seikkailustaan siellä. Kello 9 käski hän meidän mennä huoneisiimme ja sulki itse meidät sinne, varokeino, jota hän usein käytti kun synkkämielisyys yllätti hänet. Hän tahtoi aina koettaa suojella meitä siltä kohtalolta, joka odotti häntä. Ennen kuin hän erkani meistä syleili hän minua huoneeseeni, jossa hän rakkaasti pusersi minun kättäni ja antoi minulle pienen kääreen, joka oli osotettu sinulle.

”Minulle”, keskeytin minä.

”Niin, sinulle. Minä toimitan asiani heti kun olen kertonut historiani. Minä vannotin häntä että sallisi minun olla hänen läheisyydessään, saadakseni jakaa vaaran hänen kanssaan, mutta hän pyysi etten minä tekisi mitään, joka voisi ehkäistä hänen tuumiaan. Kun minä viimein näin että itsepäisyyteni huolestutti häntä, sallin minä hänen teljetä itseni huoneeseeni. Minä olen aina nuhteleva itseäni tästä myöntyväisyydestäni. Mutta mitäpä minä voin tehdä, kun ei hän tahtonut ottaa vastaan apuani!”

”Sinun ei sovi nuhdella itseäsi. Sinähän et voinut toisin menetellä”, sanoi sisareni.

”Minä tahdoin tehdä sen mikä oli oikeaa, mutta vaikea on sanoa, teinkö viisaasti vai enkö. Isäni poistui, enkä minä enää kuullut hänen askeltensa kopsetta. Kello oli nyt 10 tai vähän enemmän. Pitkän ajan kävelin minä edestakaisin huoneessani, mutta sitten heittäydyin täysissä vaatteissa vuoteelle, luin Tuomas Kempiläistä ja rukoilin koko sydämestäni, ettei meille tapahtuisi mitään pahaa yöllä. Minä olin viimein mennyt levottomaan hortoon, kun heräsin räikeästä kirkunnasta. Minä nousin sekavapäisenä istumaan, mutta kaikkialla oli hiljaista. Lamppu paloi vielä, ja kelloni näytti että sydänyö kohta oli käsissä. Minä hypähdin vuoteelta ja raapasin tulitikulla valkean, sytyttääkseni kynttilän, kun kirpeän räikeä ääni taas kaikui huoneessa. Se oli niin luja ja kuuluva kuin se olisi tullut jostakin paikasta ihan vierestäni. Minun huoneeni sijaitsee talon etupuolella, kun taas äitini ja sisareni asuvat toisella suunnalla. Minä olen meistä siis ainoa, jolla on näköala lehtikujalle. Minä juoksin ikkunaan, nostin rullavarjostimia ja katsoin ulos. Te olette nähneet että linnan ja lehtikujan välillä on leveä avonainen paikka. Tämän paikan keskellä seisoi kolme miestä, ja nämä käänsivät kasvonsa minuun päin. Kuu paistoi heihin, ja minä näin että he olivat tummaihoisia ja mustatukkaisia. Kaksi heistä oli laihaa ja kuihtunutta, mutta kolmas, jolla oli ryhdikäs vartalo ja tuuhea lainehtiva parta, näytti majesteetillisia kuin kuningas.

”Ram Singh”, huudahdin minä.

”Mitä sinä näistä tiedät? Oletko tavannut heidät”, huudahti Mordaunt hämmästyneenä.

”Minä tunnen heidät. He ovat Buddan pappeja. Jatka!”

He seisoivat rivissä ja nostivat ja laskivat käsivarsiaan useampia kertoja, samalla kun heidän huulensa liikkuvat, ikäänkuin olisivat toistelleet jotakin rukousta tai manausta. Yhtäkkiä seisoivat he ihan alallaan ja päästivät kolmannen kerran tuon hurjan, korvia vihlovan äänen, joka oli herättänyt minut uinailustani. En koskaan unohda tätä kauheaa kutsumusta, joka häiritsi yön syvää hiljaisuutta ja vielä tänä hetkenä soi korvissani. Kun hiljaisuus palasi, kuulin minä, että salvoa sysättiin ja ovet avattiin. Sitten näin tähystyspaikastani, että isäni ja korpraali Rufus Smith tulivat juosten linnasta, paljain päin ja vaatteet epäjärjestyksessä. Nuo kolme muukalaista eivät sormellaankaan koskeneet heihin, vaan kaikki viisi menivät nopein askelin lehtikujaa päin ja katosivat puitten taakse. Minä olen lujasti vakuutettu siitä ettei mitään nähtävää väkivaltaa käytetty, jolla olisi heitä pakotettu seuraamaan, ja kuitenkin olen yhtä varma siitä että isäparkani ja hänen seuralaisensa olivat avuttomia vankeja, aivan kuin olisin nähnyt heitä kahleissa vietävän. Tuskin oli vasta viisi minuuttia kulunut ensi kirkunnasta, ja kun he nyt olivat poissa, olisin saattanut uskoa että tämä kaikki olikin vain kamala uni, jos en olisi tietänyt tapahtumien vaikutelman koskeneen minuun niin kovasti, että ne olivat ikävä todellisuus. Koko voimallani heittäydyin minä ovea vastaan, toivoen voivani särkeä lukon. Alussa ei yritykseni onnistunut, mutta viimein oli voimaini ponnistuksella se menestys että lukko särkyi ja minä pääsin käytävälle. Ensi ajatukseni koski äitiäni. Minä juoksin hänen huoneelleen ja avasin salvan. Hän tuli heti käytävälle ja nosti sormensa varoitusmerkiksi.

”Hiljaa”, sanoi hän, ”Gabriella nukkuu. Onko heidät kutsuttu pois?”

”On”, vastasin minä.

”Tapahtukoon Jumalan tahto”, huudahti hän. ”Isäparkasi tulee toisessa elämässä onnellisemmaksi kuin hän on ollut tässä. Olen iloinen siitä että Gabriella nukkuu. Minä kaadoin kloraalia hänen suklaattiinsa.”

”Mitä minun on tehtävä”, puhkesin minä puhumaan ihan suunniltani surusta. ”Mihin he ovat menneet? Me emme voi sallia heidän häviävän tällä tavalla tai sietää sitä että nuo miehet tekevät heille mielensä mukaan. Ratsastanko minä Wigtowniin hakemaan poliisia.”

”Ennemmin kaikkea muuta kuin sitä”, vastasi äitini painolla. ”Hän on useammassa tilaisuudessa pyytänyt, ettei poliisia sekoitettaisi asiaan. Poikani, emme enää koskaan saa nähdä isääsi. Sinä luultavasti ihmettelet että silmäni ovat kuivat, mutta jos tietäisit yhtä hyvin kuin minä, että ainoastaan kuolema voi antaa hänelle rauhan, niin et surisi hänen menoaan. Etsiminen ei hyödytä ensinkään, ja kuitenkin täytyy meidän etsiä häntä, mutta tavalla, joka ei herätä vähintäkään huomiota. Hänen toivomustensa mukaan tekemällä me parhaiten häntä palvelemme.”

”Mutta jokainen minuuttihan on kallis”, huudahdin minä. ”Kentiesi hän juuri tänä hetkenä huutaa meitä apuun ja vannottaa meitä pelastamaan hänet noitten ihmispaholaisten kynsistä.”

Tämä ajatus teki minut melkein mielettömäksi. Minä syöksyin ulos linnasta, mutta maantielle tultuani en tietänyt mihin päin olisin kääntynyt. Koko laaja kangas oli edessäni, mutta en voinut kuulla ainoatakaan ääntä. Siinä neuvottomana seisoessani ymmärsin taistelevani voimia vastaan, joita en ensinkään tuntenut. Kaikki oli ihmeellistä, synkkää ja kauhistuttavaa.

Niinpä tulin ajatelleeksi teitä, ja että te mahdollisesti voisitte neuvoa ja auttaa minua. Minä tiesin että Branksomessa saisin osanottoa ja että te myös voisitte antaa minulle hyvän neuvon. Omaan arvosteluuni en minä kauemmin tohtinut luottaa. Äitini tahtoi mieluimmin olla yksin, sisareni nukkui, ja aina päivänkoittoon asti täytyisi minun olla toimettomana. Mikä oli silloin luonnollisempaa kuin että juoksisin tänne niin sukkelaan kuin jalkani kantaisivat. Sinulla, Jack, on terävä pää. Sano minulle, mitä minun sinun mielestäsi tulisi tehdä. Ester, mihin minun tulee ryhtyä?”

Hän kääntyi meihin kädet ojennettuina ja silmät kiihkeästi tiedustelevina.

”Sinä et voi tehdä mitään pimeän aikana”, vastasin minä. ”Meidän täytyy antaa tieto asiasta Wigtownin poliisille, mutta ei meidän tarvitse antaa sinne sanaa ennen kuin omasta puolestamme olemme lähteneet tiedusteluretkelle. John Fullertonilla, joka asuu mäen toisella puolella, on vainukoira, jolla on samat etevät ominaisuudet kuin verikoirallakin. Minä uskon varmaan, että se voi seurata kenraalin jälkiä.”

”Mutta kauheaa on kädet ristissä odottaminen. Hän tarvitsee tänä hetkenä meidän apua.”

”Minä pelkään että meidän apu vähän häntä hyödyttää. Niitä voimia, jotka tässä ovat vaikuttamassa, ei voida masentaa ihmisen välityksellä. Eikä meillä myöskään ole muuta valintaa kuin odottaminen. Meillä ei ole aavistustakaan mihin suuntaan he ovat menneet, ja jos me päämäärää tietämättä risteilisimme sinne tänne kankaalla, niin me vaan tarpeettomasti hukkaisimme voimiamme. Kello 6:lta rupeaa päivä sarastamaan. Me saamme siis tunnin kuluttua lähteä matkaan ja ottaa Fullertonin koiran mukaamme.”

”Kokonainen tunti! Jokainen minuutti on pitkä kuin vuosisata”, valitti Mordaunt.

”Paneudu sohvalle lepäämään”, sanoin minä. ”Sinä palvelet parhaiten isääsi siten että kokoat voimia minkä voit, sillä matkamme tulee olemaan kylläkin vaivalloinen. Mutta sinähän puhuit äsken kääreestä, jonka isäsi oli minulle lähettänyt."

”Tässä se on”, sanoi hän, ottaen taskustaan pienen kirjekääreen, jonka hän antoi minulle. Epäilemättä se selvittää sinulle kaikki mikä nyt näyttää salaperäiseltä.”

Käärö oli varustettu kenraalin vaakunalla, lentävällä aarnella, ja sidottu paksulla nuoralla, jonka minä katkaisin metsästysveitselläni.”

Osote kuului: ”J. Fothergill West.” Alempana luettiin: ”Annettakoon tälle herralle siinä tapauksessa että kenraalimajori J. B. Heatherstone katoaa tai kuolee.”

Viimeinkin minä siis saisin selville sen salaisuuden, joka oli varjostanut meitä! Vapisevin sormin minä mursin sinetit ja avasin kuoren. Kirje ja muutamia paperiarkkeja putosi pöydälle. Minä vedin lampun luokseni, otin kirjeen, joka oli kirjoitettu edellisenä iltana, ja luin seuraavaa:


Rakas West!

Minä olisin mielelläni tyydyttänyt utelijaisuutenne, koskeva sitä ainetta, josta me niin usein olemme puhuneet, mutta teidän itsenne tähden minä pidättäydyin sitä tekemästä. Ikävästä kokemuksestani tiesin, kuinka sietämätöntä on odottaa ratkaisevaa loppukohtausta, jota ei millään tavalla voi viivyttää tai välttää. Vaikka tämä loppukohtaus oikeastaan tarkoittaa ainoastaan minua itseäni, niin tiedän kumminkin että teillä on myötätuntoisuutta minun oman itseni tähden ja siitä syystä että minä olen Gabriellan isä. Minä pelkäsin siis häiritseväni teidän rauhaa ja pysyin siitä syystä hiljaa.

Monet merkit, muitten muassa buddalaisten pappien tulo tälle rannikolle, ovat vakuuttaneet minulle, että pitkästä odotuksestani on tullut loppu ja että koston hetki lähestyy. En voi ymmärtää, miksi olen saanut elää noin neljäkymmentä vuotta sen jälkeen, jolloin tein syntiä. Mutta mahdollista on, että ne, joitten käsissä minun kohtaloni on, tietävät että semmoinen elämä, jota minä olen viettänyt, itsessään on suuri rangaistus. En ainoanakaan tuntina, yönä tai päivänä ole saanut unohtaa olevani heidän käsissään. Heidän kirottu tähtikellonsa on neljänäkymmenenä vuotena soinut sielukellona korvissani ja muistuttanut minulle, että maassa ei ole ainoatakaan paikkaa, jossa minä voisin toivoa saavani olla turvassa. Oi, kuinka minä ikävöitsen lepoa! Haudan toisella puolella ei ainakaan tämä kauhistuttava ääni minua enää vaivaa.

Minä en tässä tahdo kertoa mitä tapahtui lokakuun 5 p:nä 1841 ja mikä aiheutti Ghoolab Shahin kuoleman. Olen repäissyt muutamia lehtiä päiväkirjastani. Ne minä liitän tähän, ja niistä te näette, että meidän tiedemiesten täytyy tunnustaa löytyvän voimia ja lakeja, joita ei eurooppalainen sivistys tunne.

Vaikka ei tarkoitukseni suinkaan ole valittaa, tahdon kuitenkin sanoa että olen paljon kärsinyt. Jumala tietää ettei minulla ole halua ottaa ihmiseltä henkeä, vielä vähemmin silloin kun tämä ihminen on vanha. Mutta luonteeni on aina ollut tulinen ja raju, ja kun vereni on ruvennut kuohumaan, niin en tiedä mitä teen. Ei korpraali enkä minä olisi sormellakaan koskenut Ghoolab Shahiin, jos emme olisi nähneet että hänen väkensä oli tahtonut hyökätä kimppuumme. Niin, tämä on vanha historia, eikä sen toistamisesta ole mitään hyötyä. Älköön kukaan muu joutuko samaan onnettomuuteen!

Minä olen nyt kirjoittanut lyhyen lisäyksen niihin tapahtumiin, jotka olen kertonut päiväkirjassani. Tästä lisäyksestä voi teillä toistaiseksi olla hyötyä.

Ja nyt hyvästi! Tehkää Gabriellasta onnellinen vaimo. Jos sisarenne tahtoo mennä naimisiin minun poikani kanssa huolimatta meitä kohdanneista suruista, niin älkää häntä estäkö. Jättämäni omaisuus on niin suuri, että vaimoni voi huoletta elää. Kun hän on toisessa elämässä yhtynyt minuun, on jäännös jaettava tasan lasten kesken.

Kun saatte kuulla että minä olen mennyt pois, niin älkää surkutelko, vaan toivottakaa sen sijaan onnea

Onnettomalle ystävällenne
John Berthier Heatherstonelle.


Näin heitin kirjeen syrjään ja otin esille ne paperiarkit, jotka sisälsivät salaisuuden selityksen. Niitten reunat olivat repaleisia. Näissä lehdissä nähtävät langan ja gummin jäljet osottivat, että ne oli revitty irti kirjasta. Ensi sivulla oli luettavalla käsialalla kirjoitettuna: ”Luutnantti J. B. Heatherstonen päiväkirja Thul-laaksossa syksyllä 1841.” Ja alempana luettiin: ”Tämä veto selvittää, mitä saman vuoden lokakuun ensi viikkona tapahtui, ja samalla kerrotaan siinä Terada-solassa tapahtuneesta kahakasta ja Ghoolab Shahin kuolemasta.”

Minulla on nyt tämä veto edessäni ja otan siitä sanatarkan jäljennöksen.


(Jatk.)

Pohjalainen n:ot 180-183 16-22.11.1900.

Arthur Conan Doyle - Cloomber Hallin salaisuus, luku XIII

XIII. Minä saan nähdä mitä ei moni ennen minua ole nähnyt.

Puolipäivän aikaan samana päivänä kerroin minä isälleni uutisen kolmen buddalaispapin tulosta, ja niinkuin olin odottanutkin, herätti kertomukseni suuressa määrässä isäni huomiota. Mutta kun hän kuuli että Ram Singh oli ylistänyt häntä kuuluisaksi kielimieheksi, innostui hän niin että Ester ja minä saimme panna liikkeelle kaiken kehoituskykymme estääksemme häntä heti lähtemästä heitä hakemaan. Me olimme kovin tyytyväisinä ja mielihyvillämme, kun meidän onnistui vetää häneltä saappaat jalasta ja viedä hänet makuukamariinsa, sillä hän oli suuressa levon tarpeessa ja väsyneenä edellisen yön tapahtumista.

Iso käytävänovi oli vielä auki. Minä olin ottanut paikkani eteisessä ja katsoin ulos pimeyteen, kun sisareni yhtäkkiä istuutui viereeni ja laski kätensä minun käteeni.

”Eikö sinusta, Jack”, sanoi hän lempeällä äänellään, ”tunnu siltä että unohdamme Cloomberissa olevat ystävämme? Eikö kaikki se uusi mikä on tapahtunut, ole karkoittanut heitä meidän ajatuksista?”

”Mahdollisesti ajatuksistamme mutta ei sydämistämme”, vastasin minä nauraen. ”Minä menen sinne varhain aamulla ja koetan saada tavata jonkun heistä. Niin, se on totta. Huomennahan on tuo onneton lokakuun viides päivä! Ylihuomenna saamme siis taas ruveta rauhoittumaan.”

”Tai tulemme vaan levottomammiksi”, sanoi sisareni alakuloisena.

”Miksi sinä olet semmoinen onnettomuuden ennustajatar? Mikä sinua vaivaa”, huudahdin minä.

”Minä tunnen olevani niin levoton ja ahdistettu”, vastasi hän ja siirtyi likemmäksi minua. ”Minusta tuntuu siltä kuin kauhea vaara uhkaisi rakastettujamme. Miksi ovat nuo muukalaiset jääneet meidän rannikolle?”

”Buddalaisetko”, kysyin minä. ”Noilla ihmisillä on kaikenmoisia juhlia ja uskonnollisia muototapoja, joita heidän täytyy noudattaa. Sinä voit olla vakuutettu siitä että heillä on hyviä syitä viipyä.”

”Eikö sinun mielestäsi”, jatkoi Ester salaperäisesti kuiskaten, ”se seikka että nämä indialaiset papit juuri nyt tulevat tänne ole ihmeellinen sattuma? Etkö sinä ole ymmärtänyt kaikesta siitä mitä kenraalista olet kuullut, että hänen pelkonsa keskittyy Indiaan ja hindulaisiin?”

Hänen huomautuksensa pani minut miettimään.

”Kun sinä nyt huomautat siitä”, vastasin minä, ”muistan himmeästi, että salaisuus kohdistuu johonkin Indiassa sattuneeseen tapahtumaan. Mutta kuitenkin olen vakuutettu siitä että pelkosi häviää, jos saat nähdä Ram Singhin. Hän kauhistui ajatellessaan että me tappaisimme lampaan tai kalan antaaksemme hänelle lahjan. Hän olisi tahtonut mieluimmin kuolla kuin osaltaan vaikuttaa siihen että eläin menettäisi henkensä.”

”Minun on hyvin tyhmää olla niin levottomana”, sanoi sisareni. ”Yksi asia täytyy sinun kumminkin minulle luvata, Jack. Mene aamulla varhain Cloomberiin, ja jos näet jonkun sen asujaimista, niin puhu niistä ihmeellisistä naapureista joita me olemme saaneet, ja silloin he voivat lausua mielipiteensä siitä, merkitseekö muukalaisten läsnäolo jotakin meille.”

Sisälle mentyämme sanoin minä:

”Minä koetan tehdä toivomuksesi mukaan. Mutta nyt ovat tunteesi jännittyneet haaksirikosta, ja sinä tarvitset lepoa. Minä täytän toivomuksesi, ja ystävämme voivat itse päättää, ovatko hindulaiset tulleet tänne heidän tähtensä vai eivätkö.”

Minä annoin sisarelleni tämän lupauksen häntä tyynnyttääkseni, ja kun aurinko seuraavana aamuna paistoi huoneeseeni, tuntui minusta ihan mielettömältä luulla että noilla kasvinsyöjäraukoilla olisi pahoja aikeita tai että heidän tulollaan olisi mitään merkitystä Cloomberin asukkaisiin nähden.

Kuitenkin halusin minä mielelläni koettaa saada tavata jonkun Heatherstonen perheen jäsenen ja lähdin siis heti aamijaiselta päästyäni matkalle linnaan. Kenraali ja hänen perheensä elivät muista niin eroitettuina, etteivät he olleet kuulleet puhuttavan viime tapahtumista. Minä tiesin siis ettei edes kenraali pitäisi pahana minun tuloani, kun tarkoitukseni oli heille ilmoittaa pelkoni.

Linnan ympäristö näytti yhtä kolkolta ja alakuloiselta kuin ennenkin. Minä kurkistin ristikkoportista, mutta ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Yhden noita suuria Skotlannin honkia oli myrsky kaatanut ja se makasi poikittain ajotiellä huolimattomuuteen jätetyssä ja huonosti hoidetussa puistossa.

Minä kiersin lauta-aitaa löytääkseni raon, josta voisin nähdä vilahduksenkin huoneesta. Tultuani sille kohdalle, jossa kenraali oli yllättänyt minut ja Gabriellan huomasin minä että aita oli niin huolimattomasti korjattu, että noin parin tuuman levyinen rako oli jäänyt niitten kahden laudan väliin, jotka ennen olivat olleet irtonaisina. Siitä saatoin minä nähdä linnan ja osan sen edustalla olevaa nurmikkoa. Minä en nähnyt ainoatakaan ihmistä, mutta päätin pysyä paikallani, kunnes olisin saanut tavata jonkun Cloomberin asukkaista. Viimein meni mieleni niin nyrpeäksi että ennen päätin uhotella kenraalin tyytymättömyyttä ja koettaa kavuta aidan yli, kuin palata tyhjin toimin.

Onneksi ei minun kumminkaan tarvinnut käyttää tätä keinoa, sillä noin puoli tuntia siinä seisottuani lyötiin ovi kiivaasti kiinni, ja kenraali näyttäytyi linnanportailla. Hämmästyksekseni huomasin että hän oli puettu virkatakkiin, ei kuitenkaan siihen, jota brittiläinen armeija nykyään käyttää. Punaisessa takissa, joka oli tavatonta muotia, oli paljon käyttämisen jälkiä. Housut olivat alkuaan olleet valkoiset, mutta nyt ne olivat liankeltaiset. Punainen nauha rinnan poikki ja suora miekka vyöllään näytti hän 40-luvun aikaiselta upseerilta.

Hänen seurassaan oli korpraali Rufus Smith, joka nyt esiintyi siistissä puvussa, hyppiä nilkuttaen isäntänsä vieressä, kun he syviin mietteisiin vajonneina kävelivät edestakaisin.

Minä huomasin että he aika ajoin pysähtyivät ja katsoivat arasti ympärilleen, ikäänkuin olisivat pelänneet jonkun yllättävän heidät.

Minä olisin mieluummin halunnut puhua kenraalin kanssa kahdenkesken, mutta minulla ei ollut mitään valintaa. Minä löin sauvallani lauta-aitaan herättääkseni heidän huomiotaan. Heti kääntyivät he minuun, ja minä huomasin että he olivat levottomia. Minä nostin nyt sauvani aidan yli näyttääkseni heille, miltä suunnalta ääni oli tullut.

Kenraali ohjasi nyt nähtävästi epäröiden askeleensa minua kohden, mutta toinen tarttui häneen ja koetti estää häntä käymästä etemmäksi. Silloin huomasin minä parhaaksi huutaa nimeni ja vakuuttaa että olin yksin. Tämä auttoi. Kun kenraali oli vakuuttautunut siitä että minä todellakin olin se miksi itseni sanoin, juoksi hän innoissaan minua kohden ja tervehti minua mitä sydämellisemmästi.

”Se on todellakin ystävällinen teko, West”, sanoi hän. ”Hädässä ystävä koetellaan. Minä tekisin väärin, jos nyt kutsuisin teidät sisälle, mutta sittenkin minä suuresti iloitsen teidän nähdessäni.”

”Minä olen ollut levottomana teidän kaikkien tähden”, sanoin minä. ”Nyt on melkoisen pitkä aika kulunut siitä kun minä olen teidät nähnyt tai mitään teiltä kuullut. Miten te voitte?”

”Me voimme jotenkin hyvin, mutta huomenna ovat asiat paremmalla kannalla. Tai kuinka, korpraali?”

”Kyllä, herra”, sanoi korpraali ja teki sotilastervehdyksen. ”Huomenna me voimme kuin prinssit.”

”Korpraali ja minä olemme tänä hetkenä vähän levottomia”, selitti kenraali. ”Kaikki muuttuu lopulta hyväksi. Miten tahansa käykin olemme Jumalan käsissä. Ja sanokaa nyt minulle, kuinka te itse voitte?”

”Meillä on ollut paljon tekemistä. Ettehän te ole kuulleet puhuttavan suuresta haaksirikosta?”

”Emme ole sanaakaan siitä kuulleet.”

”Minä arvelinkin kyllä että myrskyn raivo estäisi teidän kuulemasta merkkilaukauksia. Viime yönä ajoi myrsky Indiasta tulevan laivan tänne lahteen, jossa se hukkui.”

”Indiasta”, huudahti kenraali.

”Niin. Miehistö onneksi pelastui ja on nyt tähän aikaan jo Glasgowissa.”

”Ovatko kaikki matkustaneet sinne”, kysyi kenraali.

Hänen kasvonsa olivat kellervän kalpeat.

”Kaikki muut paitsi kolme ihmeellistä olentoa, jotka sanovat olevansa buddalaisia pappeja. He ovat päättäneet muutamaksi päiväksi jäädä tälle paikalle.”

Minä olin tuskin ehtinyt lausua nämä sanat, kun kenraali laskeutui polvilleen ja ojensi pitkät, laihat käsivartensa taivasta kohden.

”Tapahtukoon sinun tahtosi”, huudahti hän, ”tapahtukoon sinun tahtosi!”

Minä saatoin raosta nähdä että korpraalikin oli vaalennut, ja että hän pyyhki hikeä otsaltaan.”

”Se on minun tavallinen onnettomuuteni”, sanoi hän. ”Monena vuotena olen kärsinyt puutetta ja kurjuutta, ja nyt oli minun täällä niin hyvä olla.”

”Älkää siitä välittäkö”, puhkesi kenraali puhumaan, joka nyt oli noussut seisomaan ja koetti hillitä itseään. ”Jos onnettomuus tulee, niin on meidän ottaminen se vastaan niinkuin brittiläisten sotilasten sopii. Muistatteko, kuinka me sodassa teimme vastarintaa ja voitimme? Emme nytkään peräydy. Minä tunnen nyt voivani paremmin kuin vuosikausiin. Epävarmuus on kuolettavaa.”

”Ja tuo helvetillinen sointikin”, sanoi korpraali ja lisäsi:

”Me tulemme jakamaan saman kohtalon, ja siinä on aina lohdutusta.”

”Hyvästi, West”, sanoi kenraali. ”Olkaa hyvä Gabriellalle, kun olette ottanut hänet vaimoksenne, ja sallikaa hänen äitinsä saada koti teillä. Minä en usko että hän kauan teitä on rasittamassa. Hyvästi! Jumala siunatkoon teitä!”

”Malttakaapas, kenraali”, puutuin minä puheeseen. ”Tätä asiain kulkua on jo jatkunut liian kauan. Mitä tuo kaikki merkitsee? Meidän on jo aika puhua peittelemättä keskenämme. Mitä te pelkäätte? Sanokaa suoraan! Pelkäättekö te hindulaisia. Jos niin on laita, kykenen minä siihen asemaan nähden, joka isälläni on tällä paikalla, vangituttaa heidät roistoina ja maankiertäjinä.”

”Ei, ei, se ei tee mitään asian auttamiseksi”, sanoi kenraali ja pudisti päätään. ”Te saatte pian tietää kaikki. Mordaunt tietää, mistä hän löytää paperit, joihin olen kirjoittanut kaikki mikä koskee sitä asiaa. Siitä saatte huomenna neuvotella hänen kanssaan.”

”Mutta jos vaara on uhkaava, niin voimme me kaiketi tehdä jotakin sen torjumiseksi. Jos te vaan tahdotte sanoa minulle, mitä te pelkäätte, niin minä tiedän, kuinka minun tulee menetellä.”

”Rakas ystäväni, te ette voi mitään tehdä minun hyväkseni. Tyyntykää vaan ja sallikaa asian mennä menojaan. Minä tein mielettömästi etsiessäni turvaa puisten ja kivisten suojavarustusten takana. Asian todellinen laita oli kuitenkin se että toimettomuus tuntui minusta sietämättömältä, ja minä tunsin että minun tulisi pikemmin käyttää varovaisuutta kuin olla avuttomasti alttiina. Minä ja tämä nuoruudenystäväni olemme joutuneet semmoiseen asemaan, johon en soisi yhdenkään muun ihmisen koskaan joutuvan. Me voimme ainoastaan jättäytyä Jumalan käteen ja toivoa että se mitä olemme kärsineet tässä maailmassa vähentää kärsimystämme toisessa maailmassa. Nyt minä tahdon mennä sisälle, sillä minulla on monta paperia, jotka on järjestettävä. Hyvästi!”

Hän tunki kätensä siitä reiästä, jonka minä sauvallani olin tehnyt aitaan ja antoi minulle juhlallisen kädenpuristuksen. Sitten meni hän vakavin askelin linnaan, ontuvan korpraalin seuraamana.

Branksomeen palattuani olin minä hyvin levoton enkä tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä. Kaikesta kävi selville että sisareni oli oikeassa, ja että jotakin yhteyttä oli kolmen hindulaisen tulolla ja sillä salaperäisellä vaaralla, joka uhkasi Cloomberissa asuvaa perhettä.

Minun oli vaikeaa uskoa että lempeä, jalopiirteinen Ram Singh voisi tehdä väkivaltaista työtä. Mutta tarkemmin asiaa mietittyäni saatoin kuitenkin myöntää, että kauhea viha voisi piileksiä hänen silmiensä takana.

Mutta miten olivat nämä kaksi niin eri arvoastetta olevaa miestä kuin vanha tykistönkorpraali ja taitava kenraali voittaneet semmoiset vihat näiltä haaksirikkoisilta muukalaisilta? Ja jos vaara oli ruumiillinen, niin miksi ei kenraali suostunut minun ehdotukseeni ja vangituttanut noita kolmea miestä? Minä tahdon kuitenkin tunnustaa että minun olisi ollut erittäin vaikeaa pelkkien epäluulojen nojalla kohdella heitä roistoina. Minä en kumminkaan voinut vastata ainoaankaan tekemääni kysymykseen. Mutta en myöskään voinut pitää kenraalin pelkoa perusteettomana, kun ajattelin hänen juhlallisia sanojaan ja vakavaa todellisuuttaan.

Yksi asia oli minusta kuitenkin päivän selvä, nimittäin se etten millään tavalla voinut auttaa. Minä saatoin ainoastaan toivoa että rakastettua Gabriellaani ja hänen veljeään säästettäisi.

Minä kävelin tietä ajatuksiini vaipuneena ja olin ehtinyt Branksomen puistoveräjälle kun kuulin isäni äänen. Utelijaana tietämään mikä saattoi hänet niin innokkaasti ja lujalla äänellä puhumaan, avasin varovasti veräjän, ja kun äänettömin askelin olin mennyt laakeripensasryhmän ohi, näin hänet äkkiarvaamatta seurustelevan juuri sen miehen kanssa, johon kaikki ajatukseni kiintyivät, nimittäin buddalaisen Ram Singhin.

He istuivat puutarhapenkillä ja olivat syventyneet vilkkaaseen keskusteluun. He eivät huomanneet minua ennen kuin seisoin ihan heidän vieressään. Kun pappi viimein huomasi minut, nousi hän seisomaan ja tervehti minua samalla erinomaisella kohtelijaisuudella ja ystävällisellä mielihyvällä, joka ennen oli herättänyt minun huomioni.

”Minä en voinut kieltää itseltäni huvia käydä tapaamassa isäänne”, sanoi hän. ”Ja minä olen ollut niinkin rohkea että olen kysynyt hänen mielipiteitään muutamista kohdista, jotka koskevat sanskritia ja hindostania, sillä seurauksella että olemme keskustelleet kokonaisen tunnin, voimatta vakuuttaa toisiamme. Vaikka ei minulla muutamissa kohdissa olekaan semmoista oppia kuin James Hunter Westillä, niin tiedän kuitenkin että hän jossakin asiassa voi erehtyä. Mikä vakuutan teille, herra, että aina vuoteen 700, vieläpä myöhemminkin oli sanskrit Indian yleisin kieli.”

”Ja minä vakuutan teille”, puhkesi isäni innokkaasti ja kiivaasti puhumaan, ”että se oli kuollut ja unohdettu siihen aikaan, sillä poikkeuksella että oppineet käyttivät sitä tieteellisissä ja uskonnollisissa teoksissa, samoin kuin latinaa käytettiin keskiaikana, pitkiä aikoja sen jälkeen kun eurooppalaiset kansat olivat lakanneet sitä puhumasta.”

”Jos te kysytte neuvoa Puranasilta, niin saatte nähdä että katsantotapanne, niin yleinen kuin se onkin, on kuitenkin tukea vailla”, vastasi Ram Singh.

”Ja jos te tahdotte kysyä neuvoa Ramayanalta ja meidän kanoonisilta kirjoilta, niin huomaatte että katsantotapanne on tukea vailla”, huudahti isäni.

”Mutta muistakaa Kullavaggaa”, sanoi vieraamme vakavasti.

”Ja muistakaa kuningas Asokaa”, sanoi isäni voitonriemulla. ”Kolmesataa vuotta ennen kristittyä ajanlaskua määräsi hän että Buddan lait kirjoitettaisiin kallioihin. Mitä kieltä tähän tarkoitukseen käytettöisiin? Sanskritiako? Ei! Ja miksi ei sanskritia? Sentähden ettei alhaisempi kansa olisi sanaakaan siitä ymmärtänyt. Hah-haa! Siinä syy. Ja miten niitten lainkäskyjen laita, jotka kuningas Asoka antoi?”

”Ne kirjoitettiin useammalla kielimurteella. Mutta nyt minä näen auringon asemasta, että päivä on pitkälle kulunut, ja minun täytyy palata matkatovereitteni luo.”

”Minua huolestuttaa ettette ottanut heitä mukaanne tänne”, sanoi isäni kohtelijaasti.

Minä huomasin että hän pelkäsi innokkaan väittelyn kestäessä rikkoneensa vieraanvaraisuuden lakeja.

”He eivät koskaan seurustele muitten ihmisten kanssa”, vastasi Ram Singh, nousten seisomaan. ”He ovat korkeammalla kehitysasteella kuin minä ja pelkäävät joutuvansa jonkun saastaisen yhteyteen. He ovat syventyneet mietiskelyyn, joka kestää kuusi kuukautta. Tämän mietiskelyn, joka koskee kolmannen lihaksitulemisen salaisuutta, alkoivat he silloin kun me lähdimme Himalajasta. Minä en enää joudu teitä tapaamaan, herra Hunter West, ja sanon teille sentähden jäähyväiset. Vanhuutenne on oleva onnellinen, ja itämaiset opintonne tuottavat pysyväistä hyötyä oman maanne kirjallisuudelle. Hyvästi!”

”Täytyykö minunkin sanoa teille jäähyväiset”, kysyin minä.

”Kyllä, jos ei teillä ole halua seurata minua rantaa pitkin”, vastasi hän. ”Nyt olette te jo ollut ulkona ja tunnette kentiesi jo olevanne väsynyt. Minä pyydän teiltä siis liian paljon.”

”Ette ensinkään. Minä tahdon suurimmalla halulla tulla mukaanne”, vastasin minä vilpittömästi.

Me lähdimme siis matkaan. Isäni olisi mielellään seurannut meitä ja jatkanut riitaa, jos ei hän olisi tuntenut väsyneensä keskustelusta ja hänen sentähden olisi täytynyt jäädä kotia.

”Hän on oppinut mies”, sanoi Ram Singh, ”mutta hän on kärsimätön niinkuin moni muukin, kun he tapaavat jonkun, joka on toista mieltä. Aikaa voittaen tulee hän viisaammaksi.”

Minä en vastannut, ja pitkän ajan jatkoimme me äänettöminä matkaamme ja pysyttelimme veden lähellä jossa oli helpompi kävellä kuin kuivalla hiekalla. Korkeat rannikkoa seuraavat hietakummut muodostivat vasemmalla puolella muurin, kun taas leveä kanava avautui oikealla puolellamme.

Vesi oli hopeanvalkeaa, eikä purjetta näkynyt niin kauas kuin silmä kannatti. Pappi ja minä olimme kahdenkesken luonnon helmassa. Minä muistin perämiehen sanat että mies oli vaarallinen henkilö, ja että minä nyt olin kokonaan hänen vallassaan. Mutta tarkastaessani hänen majesteetillista ulkomuotoaan, hävisivät kohta epäluuloni. Hänen kasvoissaan voi nähdä ankarat eleet, mutta näissä ei ollut mitään alhaista eikä halpaa.

Hän vei minut pienelle kalastajamajalle, jonka omistaja muutamia vuosia sitten oli jättänyt kylmille, ja joka nyt oli rappeutunut ja puoleksi hävinneessä tilassa. Melkein koko katon oli tuuli vienyt mukanaan; ovet ja ikkunat olivat korjauksen puutteessa. Tämä asunto, jossa ei kurjinkaan skotlantilainen kerjäläinen olisi tahtonut asua, sulki nyt seinäinsä sisään nämä kolme vierasta miestä. Majaa ympäröi pieni puutarha, joka oli ihan luonnontilassa. Uusi tuttavani tunkeutui pensasten läpi ja majalle tultuaan viittasi minua seuraamaan. Hän sanoi matalalla äänellä:

”Te saatte nyt nähdä semmoista, jota harvojen eurooppalaisten on suotu nähdä. Majassa näette kaksi djogia, s. o. kaksi miestä, joilla on ainoastaan yksi askel astuttava päästäkseen viisasten joukkoon. He ovat molemmat horrostilassa, sillä muussa tapauksessa en olisi teidän läsnäololla tahtonut heitä häiritä. Heidän tähtiruumiinsa ovat nyt heistä eronneina ja ovat saapuvilla eräässä Tiibetin pyhässä laamatemppelissä. Käykää varovasti, ettei askeltenne kapse kutsuisi heitä takaisin ennen kuin he ovat lopettaneet hartausharjoituksensa.

Verkalleen ja äänettömin askelin lähestyin minä huonetta ja katsoin sitten avoimesta ovesta sisään. Mitään huonekaluja ei vaatimattomassa majassa ollut. Nurkkaan oli tehty vuode. Tällä valmistelemattomalla vuoteella istui kaksi miestä toisiinsa kumartuneina, jalat ristissä itämaisella tavalla. Toinen oli pieni ja kuihtunut, toinen tavattoman isokasvuinen ja muuten melkein yhtä laiha kuin edellinenkin. Heidän päänsä olivat rinnoille painuneina, eikä kumpikaan heistä nostanut silmiään eikä mitenkään huomannut meitä. He olivat niin hiljaa ja liikkumattomina, että olisi voinut luulla heidät kahdeksi pronssipatsaaksi, jos ei olisi huomannut heidän tasaista ja säännöllistä hengitystään.

Kasvoilla oli kumminkin omituinen, tuhkanharmaa väri ja erosivat tykkänään heidän matkatoverinsa terveennäköisestä ruskeasta ihosta, ja minä huomasin, kun kumarruin katsomaan, että ainoastaan silmäkalvo oli näkyvissä; koko silmäterän kehä oli kohoutunut ylöspäin ja kadonnut silmälaudan taakse.

Vastapäätä voita kahta kuvaa oli lattiavaate, ja tällä oli vettä sisältävä saviastia, puolikas leipää ja paperiarkki, joka ihmeellisillä merkeillä ja kirjaimilla oli täyteen kirjoitettu.

Ram Singh viittasi minua seuraamaan häntä, ja pian seisoimme me taas puutarhassa.

”Minä en tahdo häiritä heitä enne kello 10:tä”, sanoi hän. ”Te olette nyt nähnyt yhden suurimpia tuloksia, joka voidaan saavuttaa salaisen viisaustieteen avulla, nimittäin hengen erottaminen ruumiista. Asianlaita on se, etteivät ainoastaan näitten pyhäinmiesten henget tänä hetkenä ole Gangesin rannoilla, vaan ettö nämä henget ovat puettuina verhoon, joka on niin heidän todellisten ruumistensa näköinen, ettei yksikään uskovainen voi epäillä että Lal Hoorni ja Mowdar Khan todella ovat heidän keskuudessaan. Tämä tosiasia tapahtuu siten että meillä on kyky jakaa esine kemiallisiin atoomeihinsa, salaman nopeudella lähettää nämä atoomit määrättyyn paikkaan ja taas kutsua ne takaisin sekä vaatia niitten ottamaan entinen luonnollinen muotonsa. Entisinä aikoina oli välttämätöntä että koko ruumis siirrettiin tällä tavalla, mutta sittemmin me olemme huomanneet, että on yksinkertaisempaa ja mukavampaa muuttaa ainoastaan tähtiruumis.

”Mutta jos te voitte lähettää henkenne mihin vaan haluatte, niin miksi sitten sallitte niitten olla ruumisten ympäröiminä”, kysyin minä.

”Kun me seurustelemme vihittyjen veljien kanssa, kykenemme me suorittamaan sen tehtävän henkemme avulla, tarvitsematta käyttää ruumiin muotoa, mutta kun tahdomme tulla tavallisten ihmisten yhteyteen, on välttämätöntä että me näyttäydymme heille tavalla, jonka he voivat ymmärtää ja pitää arvossa.”

”Kaikki mitä minä olen nähnyt ja kuullut, on mitä suurimmassa määrässä kiinnittänyt huomioani, ja minä muistan usein lyhyttä yhdessä olomme aikaa”, sanoin minä ja pusersin sitä kättä, jonka Ram Singh ojensi minulle merkiksi että keskustelumme nyt oli lopussa.

”Teillä on siitä hyötyä”, sanoi hän hitaasti, pitäessään minun kättäni omassaan ja katsoessaan minua surullisena silmiin. Teidän täytyy ajatella, ettei sen mikä pikaisessa tulevaisuudessa tapahtuu, tarvitse johtua vääryydestä, vaikka ei se sovellukaan ennakkoluuloisiin oikeuskäsitteisiinne. Älkää siis liiaksi hätäilkö arvostelua tehdessänne. Määrättyjä sääntöjä täytyy noudattaa, vaikka yksilöt siten saavatkin kärsiä. Menettely voi näyttää kovalta ja julmalta, mutta niitten sääntöjen noudattamisen laimiin lyöminen olisi itse asiassa paljoa vaarallisempaa. Härkä ja lammas ovat meitä turvassa, mutta mies, joka on tahrannut kätensä viisaan verellä ei saa elää.”

Hurjalla ja uhkaavalla liikkeellä nosti hän molemmat kätensä, kääntyi minusta ja meni nopein askelin takaisin majalle,

Minä katsoin hänen menoaan kunnes hän oli kadonnut ovesta huoneeseen. Sitten käännyin kotia päin, ajatellen matkalla kaikkea sitä mitä olin nähnyt ja kuullut. Erittäinkin olivat ajatukseni kiintyneet salaisen viisaustieteilijän viime sanoihin.

Kaukana oikealla kohoutui Cloomberin valkoinen torni synkkien pilvien muodostamaa taustaa vastaan. Minä kuvittelin mielessäni, että vieras, joka sattumalta kulkisi tätä tietä, sydämessään ehkä kadehtisi miestä, joka asui tässä komeessa rakennuksessa, ja minä ajattelin kuinka vähän hän saattoi aavistaa sitä sanomatonta vaaraa, joka uhkasi tätä miestä. Nuo onnettomuutta ennustavat myrskypilvet oli vaan ainoastaan ennustajina vielä kauheammasta myrskystä, joka pian raivollaan piirittäisi linnan.

”Mitä tahansa tapahtuneekin, niin toivon ettei syyttömien tarvinne kärsiä syyllisen kanssa”, huudahdin minä.

Kotia tultuani olivat isäni ajatukset vielä kiintyneinä muukalaisen kanssa pitämäänsä oppineeseen väittelyyn. Minut nähtyään rupesi hän puhumaan:

”Minä toivon, Jack, etten näyttäytynyt epäkohtelijaana hänelle. Minun olisi tullut muistaa, että olen isännän sijainen ja ettei minun tule väitellä vieraitteni kanssa. Mutta en saattanut olla hänelle vakuuttamasta hänen erehdystään. Ja huomasitko sinä kuinka kuolettavan vaikutuksen minun muistutukseni kuningas Asokan määräyksestä teki, että hän heti nousi seisaalleen ja sanoi jäähyväiset?”

”Isä puolustautui urhoollisesti”, vastasin minä. ”Sano nyt, isä, minkä vaikutelman hänen käyntinsä sinuun teki.”

”Hän on yksi niitä pyhiä miehiä, jotka ovat omistaneet elämänsä Buddan opin salaisuuksien tutkimiseen. Hän on teosoofi (jumaluusviisas). Korkeimman asteen teosoofi on adepti (perille päässyt). Tämä mies ja hänen seuralaisensa eivät ole ehtineet niin korkeaan asemaan, sillä jos he olisivat adepteja, eivät he saastumatta olisi voineet matkustaa valtameren yli. Sen sijaan on luultavaa että he ovat pitkälle kehittyneitä chelaita, jotka aikaa voittaen toivovat pääsevänsä vihittyjen joukkoon.”

”Mutta, isä”, keskeytti sisareni, ”tästä ei selviä miksi niin pyhät ja täydelliset olennot valitsisivat asunnokseen meidän autiolla rannalla olevan mökin.”

”Juuri tästä aion mainitakin”, vastasi isäni. ”Mutta se asia ei liikuta ketään niin kauan kun he pysyvät hiljaisuudessa eivätkä loukkaa maan lakeja.”

”Oletko kuullut, että näillä tämmöisillä papeilla on voimia, jotka ovat meille tuntemattomia”, kysyin minä.

”Itämaan kirjallisuus on täynnä kertomuksia siitä asiasta. Raamattu on itämainen kirja, ja kannesta kanteen puhutaan siinä salaisista voimista. On kieltämättä totuus että ne ihmiset, jotka ovat eläneet entisinä aikoina, ovat tunteneet monta luonnonvoimaa, joista ei meillä ole aavistustakaan. Mutta minä en tiedä onko nykyajan teosoofeilla todella niitä voimia, joita he itsellään sanovat olevan.”

”Ovatko he kostonhaluisia”, kysyin minä.

”Eivät tietääkseni”, vastasi isäni, kohottaen hämmästyksestä kulmakarvojaan. ”Mitä se merkitsee että sinä olet niin kyselynhaluinen tänään? Ovatko itämaiset naapurimme jollakin tavalla herättäneet sinun utelijaisuuttasi tai epäluulojasi?”

Minä vastasin kysymykseen niin hyvin kuin saatoin, sillä en tahtonut ilmaista isälleni sitä levottomuutta, joka minua vaivasi. Tapahtumien kertominen ei olisi mitään hyödyttänyt, ja minä olin sitä haluttomampi sitä tekemään, kun ajattelin että isäni oli vanha ja heikko, ja että minun tuskani voisi masentavasti vaikuttaa häneen.

Koko elämässäni ei ole minusta ainoakaan päivä kulunut niin hitaasti kuin tämä. Kaikin tavoin koetin kuluttaa tunteja, ja kuitenkin tuntui minusta siltä kuin ei koskaan tulisi pimeää. Minä koetin lukea ja kirjoittaa, käyskentelin puutarhassa, järjestin kalastustarpeitani ja koetin monella muulla tavalla kuluttaa aikaani, sillä epävarmuus oli sietämätöntä.

Minä näin että kuumeentapainen levottomuuteni tarttui sisareeni. Isä nuhteli ja torui meitä omalla lempeällä tavallaan siitä ettemme saattaneet pysyä alallamme, vaan lakkaamatta vaihdoimme työtä.

Viimein tuli teenjuonnin aika. Ikkunaverhot vedettiin alas, lamput sytytettiin, ja tavattoman pitkän väliajan kuluttua luettiin iltarukous, ja palvelijat menivät levolle. Isäni joi iltatotinsa ja meni sitten huoneeseensa. Ester ja minä istuimme kahden vierashuoneessa sydämemme täynnä kauhua siitä mitä saisimme nähdä ja kuulla.


(Jatk.)

Pohjalainen n:ot 176-180 9-16.11.1900.

Arthur Conan Doyle - Cloomber Hallin salaisuus, luku XII

XII. Muukalaiset.

Minä heräsin vasta sydänpäivällä. Kultainen valovirta tulvi huoneeseeni ja sai minut melkein uskomaan että edellisen yön tapahtumat olivat olleet ainoastaan unelmia. Vieno tuuli suhahteli murateissa, jotka kiemurtelivat ikkunani ympäri, ja oli vaikea uskoa että tuo suhina oli saman elementin aiheuttama, joka edellisenä yönä pani huoneen vapisemaan. Tuntui siltä kuin luonto olisi katunut raivoaan ja tahtoisi nyt tehdä parannuksen antamalla lämpöä ja auringonpaistetta. Ja linnut osottivat iloisella viserryksellään, kuinka tyytyväisiä ne olivat muutokseen.

Alhaalla eteisessä istui muutamia haaksirikkoutuneita merimiehiä, jotka nyt olivat saaneet takaisin eloisan ulkomuotonsa. He kokoontuivat minun ympärilleni ja rupesivat heti puhumaan siitä kiitollisuudesta, jota he tunsivat. Oli ryhdytty toimenpiteisiin heidän kyyditsemiseksi Wigtowniin, josta he pikajunalla saisivat jatkaa matkaansa Glasgowiin, ja isäni oli antanut käskyn että jokaiselle heistä annettaisiin voileipiä ja koviksikeitettyjä munia sisältävä kääre.

Kapteeni Meadows kiitti meitä laivanomistajain nimessä lämpimästi siitä tavasta, jolla me olimme kohdelleet haaksirikkoisia, ja hänen miehensä lausuivat meille kolminkertaisen hurraahuudon. Kun olimme syöneet aamijaista, seurasivat hän ja perämies meitä rantaan vielä kerran käydäksemme onnettomuuspaikalla.

Aallot eivät enää olleet niin korkeita kuin varhain aamulla, mutta ne vierivät rantaa vasten valittavalla loiskeella, joka vivahti nyyhkytykseen. Isomasto pisti vedestä noin kaapelin mitan matkalla rannasta, mutta katosi tuon tuostakin aaltoihin. Astioita, tynnyreitä ja osa puutavaraa oli rannalle ajautuneena. Minä huomasin pari merilintua leijailevan sillä paikalla, jossa laiva oli uponnut, ikäänkuin ne olisivat nähneet monta merkillistä kalua merenpohjalla. Toisinaan kuulimme niitten käheän ja karkean äänen, kun ne toisilleen ilmoittivat näkemiään.

”Laiva oli kurja ja vanha”, puhkesi kapteeni puhumaan ja katsoi surullisena ulapalle päin. ”Mutta kuitenkin tunnemme kaipuuta katsellessamme sen laivan jätteitä, laivan, jolla olemme kulkeneet. Mutta nyt ei sovi enempää siitä huolehtia. Laiva oli kaikessa tapauksessa kelvoton ja olisi pian hakattu polttopuuksi myytäväksi.”

”Täällä näyttää niin tyyneltä ja rauhalliselta”, huomautin minä. ”Kukapa voi ajatella että kolme miestä tällä paikalla menetti henkensä luonnonvoimain raivotessa!”

”Miesparat”, puhkesi kapteeni tunteekkaasti puhumaan. ”Jos heidän ruumiinsa meidän lähdettyämme ajautuvat rantaan, niin minä toivon että ne haudataan kunniallisesti.”

Minä aioin juuri vastata, kun perämies pyrskähti täyttä kurkkua nauramaan ja löi reiteensä.

”Jos tahdotte heidät haudata”, sanoi hän, ”niin on parasta kiirehtiä ennen kuin he jatkavat matkaansa. Tehän muistanette, mitä minä sanoin teille yöllä? Katsokaa nyt tuonne kummulle ja sanokaa sitten minulle, olinko minä oikeassa vai väärässä.”

Jonkun matkan päässä rannalta oli korkea hiekkakumpu, ja tämän huipulla seisoi ihmisolento, joka oli herattänyt perämiehen huomioa. Kun kapteeni nyt katsoi samaan suuntaan, nosti hän kätensä hämmästyksestä.

”Se on Ram Singh omassa persoonassaan”, huudahti hän. ”Menkäämme tavoittamaan häntä!”

Näin sanoessaan rupesi hän juoksemaan. Hänen kintereillään seurasimme minä, perämies ja muutamia kalastajia, jotka myös olivat huomanneet muukalaisen.

Hindulainen, joka näki meidän tulevan astui alas tähystyspaikaltaan ja lähti vakavana, pää rinnalle painuneena käymään meitä vastaan.

Minä melkein häpesin ala-arvoiselta tuntuvaa kiirettäni, kun vertasin hänen tyyneen, arvokkaaseen käytökseensä, ja kun silmäni tapasivat hänen miettivistä, tummista silmistään lähtevän katseen, kun hän syvään kumartaen tervehti lähestyessään meitä. Me seisoimme kuin koulupojat opettajansa edessä.

Muukalainen teki minuun yhä suuremman vaikutuksen, kun minä tarkastin hänen sileää, leveää otsaansa, hänen tutkivaa katsettaan ja tunteekasta suutaan. Minä en koskaan ennen ole nähnyt ihmiskasvoja, jotka niinkuin hänen samalla kerralla ilmaisevat lävitse tunkevaa tyyneyttä ja itsetietoisuutta siitä että hänessä piili salainen voima.

Hänellä oli yllään ruskea samettitakki, jalassa tummat avarat housut, takin alla poimuiltu paita ja päässä punainen lakki, jonka jo edellisenä yönä olin huomannut.

Kun me lähestyimme häntä, huomasin minä hämmästykseni ettei yhdessäkään näissä vaatekappaleissa näkynyt kastumisen tai tuon kauhean seikkailuyön jättämiä ränsistymisen merkkiä.

Hän katsoi kapteeniin ja perämieheen ja sanoi miellyttävällä äänellä:

”Minä näen ettei kylpy ole teitä haitannut, ja toivon että koko väkenne on joutunut hyviin käsiin.”

”Me olemme kaikki turvassa”, vastasi kapteeni. ”Mutta me luulimme että te olisitte hukkuneet – te ja ystävänne. Minä pyysin äsken herra Westin pitämään huolta hautauksestanne.”

Muukalainen katsoi minuun ja hymyili.

”Tällä kertaa emme tahdo vaivata herra Westiä sillä tehtävällä”, lausui hän. ”Me kaikki kolme olemme päässeet onnellisesti maihin ja saaneet suojaa eräässä mökissä, joka on peninkulman matkan päässä rannasta. Siellä on yksinäistä, mutta me voimme saada kaikkea mitä tarvitsemme.”

”Me aiomme mennä Glasgowiin”, sanoi kapteeni. ”Minä iloitsen, jos te seuraatte meitä. Jos ette ole ennen olleet Englannissa, tuntunee teistä vaikealta matkustaa yksin.”

”Me olemme hyvin kiitollisia teidän huolenpidosta, mutta emme voi käyttää hyväksemme teidän ystävällistä tarjousta”, vastasi Ram Singh. ”Koska luonto itse on ajanut meidät tänne, tahdomme täällä vähän viivähtää ja katsella ympärillemme ennen kuin jatkamme matkaamme.”

”Tehkää niinkuin parhaaksi näette”, vastasi kapteeni olkapäitään kohottaen. ”Minä en usko että te löydätte mitään miellyttävää tällä rumalla seudulla.”

”Hyvin mahdollista”, vastasi Ram Singh hymyillen. ”Tehän olette lukenut mitä Milton kirjoittaa:

Henki ei sijaa kaipaa, hän itsestään luoda voi.
Taivaasta helvetin ja helvetistä taivaan.

Mutta minä kyllä uskon että me täällä voimme viettää muutamia hauskoja hetkiä, ja mahdollista myös on tämä seutu meitä huvittaakin. Eikö tämä nuori mies ole sen miehen poika, miehen, jota Indian bramiinit kunnioittavat hänen oppinsa tähden, ja jonka nimi on James Hunter West?”

”Kyllä, isäni on todellakin tunnettu sanskrit-kielen taidostaan”, vastasin minä hämmästyneenä.

”Semmoisen miehen läsnäolo muuttaa erämaan kaupungiksi”, huomautti muukalainen hitaasti. ”Viisaan miehen merkitys sivistykselle on paljoa suurempi kuin peninkulman pituiset alat muurisavea ja tiiltä. Isänne on tuskin niin syvämietteinen kuin herra William Jones tai niin yleiskäsitteinen kuin parooni von Hommer Purgstall, mutta hän yhdistää itseensä monialta heidän eteviä ominaisuuksiaan. Te voitte kumminkin minun puolestani tervehtiä häntä ja sanoa että hän on erehtynyt siinä suhteessa että on luullut löytäneensä yhdenmukaisuutta samojeedin- ja tamulinkielten sanamuodostuksessa.”

”Jos te kunnioitatte meidän paikkakuntaa viipymällä täällä jonkun ajan, on isäni pahoillaan, jos ette käy häntä tapaamassa”, vastasin minä. ”Hän edustaa kartanonherraa tällä paikalla, ja te tiedätte hyvin, että talonhoitajan etuoikeutena skotlantilaisen tavan mukaan on vierastaa hänen läheisyydessään oleskelevia arvokkaita vieraita.”

Minä esitin kutsumukseni, vaikka perämies varoitukseksi nykäsi minua käsivarresta. Hänen pelkonsa oli kuitenkin tarpeetonta, sillä muukalainen pudisti päätään merkiksi, että hänen oli mahdoton ottaa vastaan minun vieraanvaraista tarjoustani.

”Ystäväni ja minä olemme teille hyvin kiitollisia”, vastasi hän, ”mutta meillä on omat syymme jäädä sinne missä nyt olemme. Maja, jossa asumme, on autio ja osaksi rappeutunut, mutta me itämaalaiset olemme tottuneet olemaan vailla moniaita elämän mukavuuksia, joita pidetään välttämättömän tarpeellisina Euroopassa, ja me uskomme lujasti sen aksioomin (yleishyväksymän) viisauteen, joka väittää että mies on rikas suhteessa siihen mitä ilman hän voi olla eikä suhteessa maailmallisin aarteisiinsa. Eräs kalastaja hankkii meille leipää ja vihanneksia, ja me olemme saaneet kuivia heiniä, joilla makaamme. Mitä enempää viisas mies toivoisi saavansa!”

”Mutta te palelette yöllä, sillä te olette tottuneet lämpimämpään ilmanalaan”, väitti kapteeni.

”Onhan mahdollista että ruumiimme toisinaan ovat kylmät. Emme ole asiaa tarkastaneet. Me kaikki kolme olemme viettäneet monta vuotta Himalajan lumiseuduilla emmekä siis ole ensinkään arkaluontoisia.”

”Kaikessa tapauksessa täytyy teidän sallia minun lähettää teille kalaa ja lihaa meidän ruoka-aitasta.”

”Emme ole kristityitä vaan korkeamman kastin buddalaisia”, vastasi hän. ”Meistä ei ihmisellä ole oikeutta tappaa eläimiä ja syödä niitä. Hän ei ole lahjoittanut niille henkeä eikä ole myöskään saanut kaikkivaltijaalta käskyä ottaa niitten henkeä muulloin kuin suurimman välttämättömyyden pakosta. Emme siis voisi käyttää hyväksemme teidän lahjaa.”

”Mutta jos te tässä kovassa ilmanalassa kieltäydytte nauttimasta voimakkaampaa ruokaa, niin te pian sairastutte – ehkäpä kuolettekin.”

”Siinä tapauksessa kuolkaamme”, vastasi hän suloisesti hymyillen. Sitten hän kääntyi kapteeniin ja jatkoi:

”Nyt, kapteeni Meadows, sanon minä jäähyväiset ja kiitän teitä kaikesta hyvyydestä, jota osotitte meille matkalla. Ja teillekin herra Hawkins, sanon jäähyväiset. Te kuletatte omaa laivaanne ennenkuin vuosi on ummessa. Minä toivon saavani nähdä teidät, herra West, ennen kuin poistun tältä seudulta. Hyvästi!”

Hän nosti miellyttävästi punaista lakkiaan ja poistui samaan suuntaan, josta oli tullutkin.

Kun me olimme kotia päin menossa, sanoi kapteeni perämiehelle:

”Minä onnittelen teitä, herra Hawkins. Teistä tulee kapteeni ennenkuin vuosi on lopussa.”

”Siitä ei minulla ole vähintäkään toivoa, mutta eipä tiedä kuinka voi käydä. Mitä te, herra West, hänestä ajattelette?”

”Hän miellyttää minua mitä suurimmassa määrässä. Niin nuoreksi mieheksi on hänellä tavattoman arvokas ja ylevä käytös. Minä arvelen että hän on korkeintaan kolmenkymmenen vuoden ikäinen.”

”Neljänkymmenen”, huomautti perämies.

”Kuudenkymmenen yhtä varmasti kuin hän on yhden päivänkin vanha”, sanoi kapteeni Meadows. ”Minä olen kuullut hänen asiantuntevaisuudella puhuvan ensimmäisestä afghanilaissodasta. Sitä sotaa käytäessä oli hän mies, ja lähes neljäkymmentä vuotta on siitä kulunut.”

”Niin ihmeellistä”, huudahdin minä. ”Hänen ihonsa on sileä ja silmänsä yhtä nuorekkaat kuin minunkin. Hän on luultavasti etevin noista kolmesta.”

”Alin järjestyksessä”, vastasi kapteeni. ”Siitäpä syystä puhuukin hän aina heidän sijassaan. Heidän henkensä ovat niin ylevät etteivät tahdo alistua puhumaan maailmallisista asioista.”

”Tämä on ihmeellisintä romutavaraa mitä koskaan on tälle rannalle ajautunut”, huudahdin minä ja lisäsin: ”Isäni ihastuu suuresti heihin.”

”Minä luulen että jota vähemmin teillä on heidän kanssaan tekemistä, sitä parempi teille itsellenne”, sanoi perämies. ”Minä voin teille vakuuttaa, että kun saan oman laivan, en koskaan ota kuormaksi sitä laatua olevaa tavaraa, en ainoatakaan mustaa. Mutta nyt me olemme perillä talossa, ja minä näen että kaikki on järjestetty meidän lähtöä varten.”

Vaunut pysähtyivät oven edustalle. Merimiehet istuivat jo paikoillaan. Parhaat paikat ajajan kummallakin puolella oli jätetty seuralaisilleni. Haaksirikkoiset hurrasivat meille ennen lähtöään. Isämme, Ester ja minä liehutimme heille nenäliinoja, kunnes he matkalla Wigtownin rautatieasemalle olivat kadonneet Cloomberin metsien taakse.


(Jatk.)

Pohjalainen n:ot 174-176 6-9.11.1900.