Paholainen.
Kirj. Guy de Maupassant.
Talonpoika seisoi oikealla, lääkäriä vastapäätä kuolevan äitinsä vuoteen vieressä. Vanha vaimo katseli tyyneenä, alistuvana, vakavana noita kahta ja kuunteli, mitä he puhuivat. Hän oli viimeisellään, eikä hän kuolemaa kauhistunutkaan. Hänen päivänsä olivat luetut, sillä olihan hän jo täyttänyt yhdeksänkymmentäkaksi vuotta. Heinäkuun auringonpaiste aaltoili sisään ikkunasta ja selkoselällään olevasta ovesta ja putosi kuumina läikkinä kuoppaiselle maalattialle, jota neljä talonpoikaispolvea oli polkenut. Sisään tulvahti myöskin kuumien tuulenhenkäysten ajamina niittyjen tuoksu, keskipäivän auringon paahtaman heinän, viljan ja lehtien tuoksu. Pukit määkyivät täyttäen seudun hopealle helähtävällä värinällä, joka muistutti niiden puupukkien määkinää, joita poikanaskalit ostavat markkinoilta.
Lääkäri sanoi ääntään korottaen:
– Heikki, ette voi jättää äitiänne yksin tähän tilaan. Hän ei elä enään montakaan hetkeä!
Talonpoika vastasi neuvotonna:
– Mutta minun täytyy korjata viljani, joka jo varisee. Sää on nyt mitä parahin. Mitäs sinä siitä sanot muoriseni?
Vanha kuoleva muori, joka vieläkin oli ahneuden pauloissa, mumisi jotain, sanoi silmillään ja otsallaan "niin" ja velvoitti poikansa korjaamaan viljansa ja jättämään hänet yksin kuolemaan.
Mutta lääkäri kiivastui ja vastasi kaivaen kenkänsä kärellä maalattiaa:
– Te olette elukka minun mielestäni, enkä minä salli teidän tehdä sillä tavalla. Ja jos teidän on pakko korjata viljanne juuri tänään, niin menkää silloin hakemaan Rapet'n muori valvomaan äitinne vuoteen vieressä. Jollette tottele minua, niin kun te tulette sairaaksi, annan teidän kitua kuin koiran. Ymmärrättekö?
Pitkä, laiha, hidasliikkeinen, päättämätön talonpoika empi lääkärin pelosta ja sinisen-saiturimaisesta säästäväisyydestä, teki laskelmiansa ja änkytti:
– Mitähän la Rapet ottaa yhdestä valvonnasta?
Lääkäri äijäsi:
– Mistä minä sen tietäisin? Sehän riippuu siitä ajasta, jonka häntä tarvitsette. Sopikaa hänen kanssaan! Mutta minä tahdon, että hän on täällä tunnin sisällä, ymmärrättekö?
Mies teki päätöksen:
– Oli menneeksi, oli menneeksi; älkäähän kiukustuko herra lääkäri.
Ja lääkäri läksi sanoen mennessään:
– Muistakaa sanani ja olkaa varuillanne, sillä minun kanssani ei ole leikkimistä, kun minä kiukustun.
Tuskin oli hän mennyt kun talonpoika kumartui äitinsä puoleen ja sanoi:
– Menen hakemaan la Rapet'ta, koska, tuo mies sitä tahtoo. Älä ole huolissasi, sillä pian palaan.
Ja hänkin lähti.
La Rapet oli vanha silittäjätär, joka valvoi oman ja naapuripitäjienkin kuolleiden ja kuolevien ääressä. Kun hän oli käärinyt valvottavansa kuolinliinoihin, joista ne eivät enään nousisi, tarttui hän taas rautaansa, jolla silitti elävien liinavaatteita. Hän oli ryppyinen kuin kahden vuoden vanha omena, ilkeä, kade, sinisen saita, puoli ruumista koukussa, ikäänkuin hänen selkärankansa olisi murtunut silitysraudan ikuisesta liikkeestä liinavaatteilla. Sanottiin, että hänellä oli outo ja kaamea rakkaus kaikkea kuolonkamppailua kohtaan. Hän ei puhunutkaan muusta kuin henkilöistä, joiden oli nähnyt kuolevan ja kaikista erilaisista kuoleman tavoista, joita näkemässä hän oli ollut; ja hän kertoi ne aivan yksityiskohtiaan myöten tarkasti, kuten metsästäjä kertoilee ampumisestaan.
Kun Heikki astui hänen tupaansa, valmisti hän juuri tärkkelystä paikkakuntalaisten kauluksia varten.
Heikki sanoi:
– Hyvää iltaa; hyvinkös se tämä Rapet'n mummo voi?
Tämä nosti päänsä häntä kohti:
– No, niin ja näin. Entäs itse?
– Minä kyllä voin hyvin, mutta äitimuori huonosti.
– Niin, äitini.
– Mikäs sitä vaivaa?
– Onpahan vaan viimeisillään!
Ämmä veti kätensä tärkkelyksestä ja sinettävät, läpinäkyvät pisarat valuivat hänen sormenpäihinsä pudotakseen takaisin ämpäriin.
Hän lausahti välittömällä myötätunnolla:
– Onko tosiaankin niin huonosti asiat?
– Lääkäri sanoo, ettei enään aamua näe.
– Herra, nähköön, silloinhan on aivan viimeisillään!
Heikki ei ymmärtänyt miten jatkaa. Hän toivoi jotaiu kiertotietä saavansa asiansa sanotuksi. Mutta kun hän ei keksinyt sellaista, päätti hän mennä suoraan asiaan:
– Mitä tahdotte, jos valvotte hänen ääressään loppuun asti. Tehän tiedätte, ettemme me ole rikkaita. Emmehän edes voi pitää palvelijaa. Sehän onkin vienyt asiat tälle kannalle. Äitimuori-paralla oli liiaksi huolta, liiaksi työtä. Raatoi kymmenen edestä huolimatta yhdeksästäkymmenestäkahdesta ikävuodestaan. Eipäs enään voi korjata tätä satoa! – – –
La Rapet vastasi vakavasti:
– Minulla on kaksi hintaa: kaksi markkaa päivältä ja kolme yöltä rikkailta. Markka päivältä ja kaksi yöltä muilta. Te maksatte minulle markan ja kaksi.
Talonpoika tuumi. Hän tunsi hyvin äitinsä. Hän tiesi, miten sitkeä, elinvoimainen ja vastustuskykyinen hän oli. Voisihan hän kestää viikonkin, vaikkeikaan lääkäri sitä uskonut.
Hän sanoi päättävästi:
– Ei. Minä haluan, että määräätte minulle kertakaikkisen hinnan, kokonaishinnan koko valvonta-ajalta. Silloin on meillä kummallakin yhtä suuri mahdollisuus hyötyä tai menettää. Lääkäri sanoi, että hän kuolee aivan pian. Jos siten käy, sitä parempi teille ja sitä pahempi minulle. Mutta jos se kestää aina sunnuntaihin ja vielä kauemmankin, sitä parempi minulle, sitä pahempi teille!
Valvojatar katseli häntä hämmästyneenä. Hän ei vielä koskaan ollut suorittanut tällaista työtä urakalla. Hän empi, koska ei tuntenut sairaan tilaa. Sitä paitsi hän epäili, että toinen tahtoisi häntä pettää.
– En voi määrätä mitään hintaa, sanoi hän, koska on ole nähnyt äitiänne.
– Sopii tulla katsomaan.
Muori kuivasi kätensä ja lähti heti hänen seurassaan.
Matkalla he eivät puhuneet ainoatakaan sanaa. Muori käveli hitain askelin, kun Heikki taas laahasi jalkojaan ikäänkuin hänen olisi joka askeleella täytynyt kaalata puron yli.
Kun he saapuivat tuvalle, mumisi Heikki:
– Jospa olisikin jo loppunut?
Ja hänen äänensä sävyssä kuului hänen tietämättään halu, että niin tosiaankin olisi.
Mutta vanhus ei ollut kuollut. Hän makasi selällään pienessä sängyssään, kädet sinipunervan täkin päällä, kädet, jotka olivat kauhistuttavan laihat, nikamaiset, ikäänkuin outojen elukkojen, krapujen sakset ja reumatismin, uupumuksen ja hänen suorittamansa miltei vuosisataisen raadannan käpristämät.
La Rapet lähestyi vuodetta ja tarkasteli kuolevaa. Koetti hänen suontansa, koputteli hänen rintaansa, kuunteli hänen hengitystään, teki hänelle kysymyksiä kuullakseen hänen puhuvan; sitten tarkasteltuaan häntä vielä kauan, läksi huoneesta Heikin seuraamana. Muorin mielipide oli, ettei sairas eläisi ensi yön yli.
Heikki kysyi:
– No?
– No niin; se kestää kaksi päivää, ehkä kolmekin. Maksakaa minulle kuusi markkaa kaiken kaikkiaan.
Heikki huudahti:
– Kuusi markkaa! Kuusi markkaa! Oletteko hullu. Minä, minä sanon teille, ettei se kestä kuin viisi tai kuusi tuntia, ei yhtään enempää!
He riitelivät kauan, pukinpäitä kun olivat. Vasta kun muori oli lähtemäisillään tiehensä ja aika kului, eikä vilja itsestään tulisi korjatuksi, suostui Heikki lopulta.
– No, olkoon menneeksi, kuusi markkaa kaiken kaikkiaan ruumiin poisviemiseen asti.
– Sovittu siis, kuusi markkaa.
Ja Heikki läksi pitkin askelin pellollensa, jossa vilja oli taipunut maata kohti auringon paahteessa, joka tuleennutti tähkäpäät.
Valvojatar meni takaisin tupaan.
Hän oli tuonut mukanansa työtä, sillä valvoessaan kuolevien tai kuolleitten ääressä hän aina teki työtä joko omaan laskuunsa tai sille perheelle, jonka työssä oli ja joka siitä maksoi hänelle lisäpalkkaa.
Äkkiä hän kysyi:
– Totta kai muorille on jo annettu ehtoollinen?
Talonpoika pudisti päätänsä. La Rapet, joka oli jumalinen, nousi äkkiä.
– Mutta herra nähköön onko se mahdollista? Minä lähden hakemaan pappia.
Ja hän läksi päätä pahkaa pappilaan, niin nopeasti, että pojannaskalit kujalla nähdessään hänen juoksevan sillä siivolla luulivat jonkun onnettomuuden tapahtuneen.
Pappi lähti heti puettuna messukasukkaan ja hänen edellään kulki kuoripoika, joka soitti pikku kelloa julistaakseen Jumalan kulkua paahtavan kuumalla ja tyyneellä tasangolla. Miehet jotka työskentelivät kaukanakin ottivat lakit päästään ja seisoivat liikkumattomina niin kauan kunnes valkea vaippa oli kadonnut maatalon taa; naiset taas, jotka sitoivat lyhteitä, suoristautuivat ja tekivät ristinmerkin; mustia pelästyneitä kanoja pakeni pitkin tien vieriä kaakottaen jaloissa aina pesäpaikoilleen asti, johon ne äkkiä katosivat; varsa, joka oli pantu liekaan vainiolle, pelästyi papin viittaa ja läksi hirnuen nuoransa päässä kiertämään liekapaalua. Kuoripoika punaisessa kasukassa kulki nopeasti; pappi pää kallellaan toiselle olkapäälle ja päässä ristillä varustettu hiippa seurasi häntä mumisten rukouksia. La Rapet tuli viimeisenä koko yläruumis kumarassa ikäänkuin nöyrtyäkseen maahan asti kävellessäänkin ja kädet ristissä niinkuin olisi ollut kirkossa.
Heikki, nähdessään heidän kaukaa kulkevan ohi kysyi:
– Minne se meidän pappi menee?
Hänen älykkäämpi renkinsä vastasi:
– Herra nähköön, vie ehtoollisen äidillesi!
Talonpoika ei hämmästynyt:
– Voi olla hyväkin.
Ja hän ryhtyi jälleen työhönsä.
Sairas tunnusti syntinsä, sai synninpäästön ja ehtoollisen; pappi läksi pois jättäen eukot kuumaan tupaan.
Silloin La Rapet alkoi tutkistella kuolevaa, tuumien itsekseen mahtaneeko kestää kauankin.
Aurinko laski. Raittiimmat tuulenpuuskat heiluttivat seinälle kahdella neulalla kiinnitettyä kiiltokuvaa. Ikkunan pienet kaihtimet, jotka joskus olivat olleet valkeat, mutta jotka nyt olivat keltaiset, ylt'yleensä kärpästen likaamat, liehuivat sisään ja ulos ja näyttivät tahtovan liitää tiehensä kuten vanhuksen sielu.
Vanhus, joka makasi liikkumattomana, silmät avoinna, näytti välinpitämättömästi odottavan kuolemaa, joka yhä viivytteli tuloaan. Hänen lyhyt hengityksensä korisi jo hiukan kurkussa, jota kuristi. Hetken aikaan hän ei hengittänyt enään ollenkaan ja silloin olisi maan päällä ollut yhtä naista vähemmän, jota kukaan ei olisi surrut.
Yön tullen Heikki palasi. Lähestyttyään vuodetta hän näki äitinsä vielä elävän ja kysyi:
„Mitenkäs voit?" kuten hän kysyi joka kerta, kun muori oli sairaana.
Sitten lähetti hän la Rapet'n menemään muistuttaen häntä:
– Huomenna kello viisi täsmälleen.
– Huomenna kello viisi, vastasi hän.
Ja hän saapuikin päivän koittaessa.
Ennen työhön lähtemistään Heikki söi itse valmistamansa keiton.
Valvojatar kysyi:
– No, onko äitinne loppunut?
Hän vastasi ilkkuva välke silmäkulmassaan:
– Hän voi pikemminkin paremmin.
Ja hän lähti.
La Rapet, jota epävarmuus piinasi, lähestyi kuolevaa, joka oli samallainen kuin ennenkin, kuihtunut ja hervoton, silmät auki ja käpristyneet kourat peitolla.
Hän käsitti, että tämä voisi kestää kaksi päivää, neljä, ehkä kahdeksankin päivää. Kamala kauhu kuristi hänen saituri sydäntään, samalla kun hänessä nousi kamala viha tuota veijaria kohtaan, joka oli pitänyt häntä pilanaan ja tuota muoria kohtaan, joka ei kuollut.
Kumminkin hän ryhtyi työhönsä tuijottaen koko ajan sairaan ryppyisiin kasvoihin.
Heikki palasi aamiaiselle. Hän näytti tyytyväiseltä, miltei leikilliseltä. Ilmeisesti korjasi hän viljansa erinomaiseen aikaan.
La Rapet oli epätoivoinen. Joka hetki, joka kului, tuntui hänestä menetetyltä ajalta, ryöstetyltä rahalta. Hän tunsi halua, mieletöntä halua tarttua tuon vanhan itsepäisen akan, tuon sitkeän muorin kurkkuun ja lopettaa hiukan kuristamalla tuo nopea, lyhyt hengittäminen, joka ryösti hänen aikansa ja rahansa.
Sitten punnitsi hän sitä vaaraa, johon olisi joutunut. Hänen mieleensä pälkähtivät muut tuumat ja lähestyen vuodetta hän kysyi:
– Oletteko jo nähneet paholaisen?
Muori mumisi:
– En.
Silloin valvojatar alkoi kertoa juttuja saadakseen kuolevan heikon mielen pelon valtaan.
Hän sanoi, että muutamaa minuuttia ennen kuolemaa paholainen ilmestyi kaikille kuoleville, että sillä oli luuta kädessä ja pata päässä ja että se kirkui kamalasti. Kun sen kerran näki, niin oli lopussa, eikä sitä nähnyt kun muutaman minuutin. Ja hän nimitti kaikki, joille paholainen oli näyttäytynyt tänä vuonna: Fina Loisel, Eulalia Ratier, Sofia Padagnau, Serafina Grospied.
Sairas muori, joka oli kokonaan järkytetty, kiemurteli, liikutti käsiään ja koetti nostaa päätään nähdäkseen huoneen nurkkaan.
Hetkeksi la Rapet hävisi vuoteen jalkopään taa. Hän otti liinavaatekapista lakanan ja kietaisi sen kokonaan ympärilleen, peitti päänsä padalla, jonka kolme lyhyttä, käyrää jalkaa näyttivät kolmelta sarvelta, oikeaan käteensä otti luudan ja vasempaan käteensä sinkkiämpärin, jonka paiskasi ilmaan, jotta se pudotessaan pitäisi melua.
Kolahtaessaan maahan se piti kamalaa pärinää. Silloin nousten tuolille valvojaämmä avasi vuoteen edessä olevat kaihtimet ja ilmestyi päästäen kimeitä kiljahduksia padan alta, joka peitti hänen kasvonsa ja uhaten luudallaan lopettaa muorin elämän.
Järkytettynä, katse täynnä kauhua, kuoleva teki yli-inhimillisiä ponnistuksia noustakseen ja paetakseen ja onnistuikin nostamaan peitteen alta olkapäänsä ja selkänsä; sitten kaatui takaisin huoaten syvään. Hän oli kuollut.
Silloin la Rapet pani rauhallisesti paikoilleen kaikki esineet, luudan kaappia vasten, lakanan sen sisälle, padan takalle, ämpärin koukkuun ja tuolin seinän viereen. Sitten hän tottunein liikkein sulki kuolleen selkoselällään olevat silmät, pani vuoteen päälle liinan, jonka päälle vihmoi siunattua vettä, ripottelipa siihen vielä läheltä taittamiaan olivin oksia ja polvistuen rupesi hartaasti lukemaan rukouksia kuolleitten puolesta, joita hän ammattinsa takia hyvin osasi.
Illalla, kun Heikki palasi, tapasi hän hänet rukoilemassa. Heikki laski nopeasti, että hän oli vielä voittanut markan, koskei ollut valvonut kuin kolme päivää ja yhden yön, mikä teki kaikkiaan viisi markkaa sen kuuden markan sijasta, jonka hän oli hänelle luvannut.
Maaseudun Tulevaisuus 11-13/1918.
Julkaistu myös Porilaisessa.
