Gunnar Suolahti - Eräs matka Suomessa vähän toista sataa vuotta sitten

Eräs matka Suomessa vähän toista sataa vuotta sitten.

Kirjoittanut Gunnar Palander.

Oli heinäkuu alullaan vuonna 1794. Yliopistollinen lukukausi Turussa oli päättynyt, juhlalliset rehtorinvaihtajaiset puheineen ja ohjelmakirjoituksineen olivat ohitse, ylioppilaat jo aikoja sitten hajonneina maaseudulle ja professoreistakin olivat monet matkustelleet kesä-asumuksilleen läheisiin herraskartanoihin.

Porthan oli lähdössä tavallisille kesämatkoilleen. Ne olivat monena monituisena vuonna olleet hänelle virkistyksenä ja vaihteluna lukukausien liian työn ja paljon kamarissa istumisen jälkeen. Ja niillä hän oppi tuntemaan maatansa, jota vielä varsin puutteellisesti tunnettiin, niillä hän keräili tietoja jos jonkinlaisia, maata, kansaa, kieltä koskevia. Matkoiltaan oli Porthan tuonut aineksia latinalaiseen teokseensa suomalaisesta kansanrunoudesta, sieltä olivat myöskin hänen kokoelmansa suomalaisia sanoja ja sanantapoja. Tällä kertaa hän aikoi matkustaa maantieteilijänä hankkimassa tarkkoja tietoja Tuneldin maantieteen parannettuun laitokseen, jonka kohdakkoin piti ilmestyä.

Matkavalmistuksia oli kestänyt muutaman päivän. Tuskin oli riittänyt aikaa kirjoittamaan muutamia rivejä Tukholmaan Mathias Caloniukselle, kiittämään häntä kaikenlaisista toimitetuista askareista ja lähettämään hänelle niihin menneitä rahoja. Minkälaisia matkavalmistukset olivat emme aivan tarkalleen tiedä, mutta matka oli tällä kertaa tehtävä vähän tavallista pitempi, niinpä oli kapineitakin säälittävä runsaammin mukaan. Käydessään kerran sukulaisissa Porvoossa oli Porthan jättänyt tavaransa sinne ja lähetettiin ne hänelle perästäpäin Turkuun erikoinen luettelo mukana. Tällaisia olivat siinä mainitut kapineet, ja sentapaisia kait ne olivat nytkin. „Kynttilät, peili, jolle emme muuta paikkaa löytäneet ja joka siinä on niin säilössä, ettei se mene rikki, kynttilänsäästäjä, parhaat kynttiläsakset, pieni messinkilaatta, viisi hopealusikkaa ja sokeripihdit, taula, tulukset, sen verran kirjoitus- ja postipaperia,kuin löysimme ja mukavasti mahtui laatikkoon, kolme tilattua merenvahapiippua, pienimytty tilkkuja Enon 2) yönuttuun, laatikko mustekirjoitustarpeita varten kaikkine tarpeineen sekä lyijykynäkotelo, joka asetettiin kirjoituslaatikkoon, parranajovehkeet, nahkahiottimet ja öljykivi; kynäveitsi ja kaikki mitä oli oikeanpuoleisissa pienissä laatikoissa , mikroskoopi (on myöskin kirjoituslaatikossa), kiikari, nuuskarasiat, tupakkikukkaro, tupakkirasia. Kaikki tämä on pakattuna laatikkoon ja mahtui sinne erinomaisesti. Esineet ovat erotetut toisistaan rohtimilla ja myöskin rohtimilla päällystetyt." Näin ahdettuina jaksoivat tavarat kestää tärskyntää matkarattailla.

Toisen päivän aamulla läksi Porthan liikkeelle mukanansa tavanmukainen matkatoverinsa Mikael Franzén, joka vielä vanhoilla päivillään mielellään muisteli yhteisiltä retkiltä saamaansa runsasta opetusta. Ajettiin keveissä kääseissä, jotka kyllä olivat sen ajan suuria matkavaunuja epämukavammat, mutta paremmat kulettaa huonoilla teillä ja vesimatkoilla. Kolmannen päivän illalla tultiin Hämeenkyröön, jossa käytiin katsomassa yliopiston omistamaa Haverin rautakaivosta.

Haveri tuotti professoreille paljon huolta. Kaivostyö olisi vaatinut suuria kustannuksia, olisi näet pitänyt rakennuttaa sulatuslaitokset ja pajarakennukset, tuottaa malmia muualta rauta-aineen parantamiseksi ja muuta sellaista. Ja professoreilla oli omat toimensa, oma työ-alansa, eihän heidän sopinut ruveta rautatehtaan isänniksi taikka ruukinpatruuniksi. Mutta eräällä yksityiselläkin oli kaivoksessa osaa ja hän tahtoi panna työt alulle. Melkein olisi ollut parasta myödä koko kaivososuus pois, niin olisi päässyt kaikista huolista, mutta silloin olisi samalla annettu lähitienoilla asuvat akatemian alustalaiset alttiiksi ruukinomistajain sorrolle. Sitäkään professorit eivät olisi sallineet. Niin oli Haveri tullut heidän huoltensa alituiseksi esineeksi, professori Haartman oli aivan äsken käynyt siellä virallisella tutkimusmatkalla ja konsistoriossa piti taas syksyllä tulla asiasta puhe. Innokkaana yliopistomiehenä tahtoi Porthankin omin silmin nähdä nuot paljon puhutut paikat ja matkalla sinne oli yliopistonkamreeri Videnius kolmantena seurassa.

Matkaa jatkettiin. Laihot tien vierillä olivat varsin kauniit, vain siellä täällä oli halla hieman tehnyt vahinkoa. Pohjanmaalle tullessa viljelys yhäti parani. „Viljelysinto Vaasan läänissä oli erittäin suuri — näin kertoilee Porthan havaintojaan — sekä herrasmiehissä, että talonpojissakin, joihin edellämainittujen esimerkki on vaikuttanut. Erittäinkin he puuhailivat soittensa ja rämeittensä ojittamisessa ja kaskettamisessa; joten niistä muutaman tuottavan viljasadon perästä saatiin komeita niittyjä. Ovatpa hovioikeudenkin jäsenet ja virkamiehet niin innoissaan, että jotkut, joilla ei ollut varaa ostaa omia tiloja, ovat raivanneet muitten soita, muutamia etuja ja vapaavuosia vastaan."

Tultiin Pohjanmaan kaupunkeihin. Ehdottomasti tulivat matkustajat niitä keskenänsä verranneeksi. Kaikkein kurjin oli Uusi-Kaarlepyy: huonosti rakennettu, ilman liikettä, ilman kunnollisia kauppiaita. Neljällä laivallaan, sekä yhdellä pietarsaarelaisella rahtialuksellaan, eivät kaupungin kauppiaat edes kyenneet kulettamaan kaikkea tervaansa Tukholmaan, saatikka sitten ylläpitämään ulkomaista kauppaa. Toista oli Pietarsaaressa. Sillä oli kokonaista 19 laivaa, joista enimmät kulkivat ulkomaillakin. Eikä Raahekaan ollut paljoa huonompi, sillä senkin laivat kävivät kaukaisilla vesillä, Kokkolan se oli syrjäyttänyt Pyhäjoen kaupasta ja kilpaili sen kanssa Kalajoella.

Mutta Oulussa olivat taas asiat hullusti. „Siellä vallitsee ilkeä henki, riitaisuus ja käräjöimishalu, yritteliäisyyttä puuttuu; kuletaan vain vanhaa ravunkulkua; koko tällä suurella kaupungilla ei ole ainoatakaan ulkomaalle menevää laivaa, tyydytään siihen että entiseen tapaan käydään Tukholman-kauppaa ja nyletään rahvasta. Mutta sensijaan on porvaristo innokkaasti alkanut hoitaa maanviljelystä tässä karussa ilmanalassa ja heldelmättömässä hiekkaisessa maaperässä. Seutukunnalla on kyllä tästä hyötyä, vaikkapa tuskin maanomistajilla siitä on voittoa ollut. Lohenkalastus joessa on ollut varsin suotuisa, luullaan että yli 700 tynnyriä jo on suolattuna. Mutta nyt se jo on lakannut."

Matkustajat tulivat Ouluun aivan heinäkuun lopulla. Kuun viimeisenä päivänä oltiin kahvikesteillä Franzenin äidin luona. Ne olivat samalla kahvin hautajaiskemuja, sillä seuraavasta päivästä alkaen oli se kuninkaallisen asetuksen nojalla kiellettyä herkkua. Tähän aikaan näet vastusteltiin liikaa ylellisyyttä, tavalla jos jollakin: kiellettiin käyttämästä silkkisiä pukuja ellei erikoista oikeutta siihen ollut ja — kuten mainittu — kiellettiin kahvikin. Kaikesta tästä oli ihmisillä paljon huolta. Pitikö ratkoa hatuista silkkiset nauhat ja vuorit? Pitikö yliopiston opettajain poistaa silkkinyörinsä ja nappinsa? Ja miten tultaisiin kahvitta toimeen? Joku irvihammas kertoi jo rouvain maaherra Carpelanin pitämissä päivällisissä nukahtaneen syönnin jälkeen virkistävän juoman puutteessa. Naiset valittelivat kaikkialla, mutta Porthan arveli kuitenkin, että he kaikessa hiljaisuudessa lohduttelivat itseänsä — kahvilla.

Oulusta pistäydyttiin pohjoiseen päin, aina Tornioon asti. Kaupunki oli saarella, joka kumminkin oli eräältä kohdalta kiinnikasvamassa mantereeseen. Kauniilla paikalia se oli; ja sievä oli itse kaupunkikin kuten pieni maalaiskylä. „Harvoin näkee rattaita kaupungissa" kertoo Porthan „niitä kun on vaikea lautalla kulettaa mantereelle ja takaisin. Siksipä, ja kun liike muutenkin on pieni, kasvaa kaduilla ruohoa, joka osittain rehotti kuin rehevimmillä niityillä, osaksi oli niitettynä levällään niin että pääsi kulkemaan vain heinänkorsien yli; muutamia katuja koristivat jo taajat heinäsuovat. Tori oli vielä niittämättä vaikka se kyllä kasvoi komeata heinää; leikillämme arvelimme sen johtuvan siitä, että pormestarinvirka oli täyttämättä, koska se luultavasti oli hänen virkaniittynsä; eikä arveluamme vääräksi väitettykään".

Kirkkoa laajennettiin ja uudistettiin parhaillaan. Eräs pohjalainen talonpoika, Rif nimeltään, oli rakennusmestarina, olipa hän itse tehnyt piirustuksetkin. Vaan eipä hän ollutkaan ensimäistä kertaa sellaisessa työssä. Olivathan näet muun muassa Luulajan ja Kemin, Pietarsaaren pitäjän ja Lohtajan kirkot hänen rakentamiansa ja omasta puolestaan pitää Porthan viimemainittua kirkkoa kauneimpana mitä milloinkaan oli nähnyt.

Torniosta palattiin Ouluun ja täältä kääntyi sitten matka Oulunoen jokivartta pitkin Kajaaniin päin. Vaarallisen Pyhäkosken pauhu kuului maantielle, mutta Porthanissa ei ollut sitä „turhaa rohkeutta", että olisi suostunut laskemaan sitä alas. Elokuun 18. ja 19. päivänä soudettiin Oulunjärveä, jolla vähän väliä tuli vastaan paltamolaisten ja sotkamolaisten veneitä terva- ja voilastissa. Kauempana tavattiin kuormia Pielisistä ja lisalmelta asti, joita tervan ja voin hyvät hinnat olivat houkutelleet kiireimpänä heinä-aikana liikkeelle.

Kajaani oli kurja kaupunginpahanen kuten oli saattanut ajatellakin: enimmäkseen rakentamattomia talonpaikkoja, joita käytettiin niittyinä. Mutta paikka oli sittenkin mainettansa parempi. Ei siellä tori ollutkaan yhtenä lätäkkönä, rakennuksetkaan eivät olleet savupirttejä kuten oli vakuutettu. Päinvastoin asui täällä useita Kajaanin pataljoonan upseereja ja piakkoin aijottiin pitää yleinen tämän joukkueen upseeriston kokous. — Kajaanin linnassakin kävi Porthan, katseli komeroa, jossa Juhana Messenius, hänkin aikoinaan innokas ja kuuluisa Suomen historian tutkija, oli vankina istunut, ja ihmetteli linnanrakennuksen hyödyttömyyttä miettien kumminkin, että sen vanhoja muureja ja holveja olisi voinut käyttää makasiineina kuten Turussakin.

Käytiin vielä Paltamossa. Palatessa nousi Oulunjärvellä myrsky, joka pakotti matkustajamme pakenemaan maihin ja etsimään yösijaa eräästä kylästä. Matka kävi sitten vastatehtyä tietä, joka oli niin huonoa, että enin osa taivalta täytyi jalkaisin astua. Onneksi oli toki Porthan jo Kajaaniin mennessä tavannut Paltamon nimismiehen ja saanut hänet laittamaan kuntoon sillat sekä parantamaan pahimmat tienkohdat. Elokuun 24. päivänä saavuttiin lisalmen kautta Kuopioon. Kaikkialla matkalla tapasi Porthan ystäviä ja tuttavia, entisiä akatemiatovereita tahi oppilaita, oppilaitten vanhempia ja muita. Vasta syyskuun lopulla olivat pitkämatkaiset matkustajat palanneet yliopistokaupunkiin, jossa lukukausi juuri oli alkamassa.

Porthanille tuollaiset matkat eivät olleet yksinomaan virkistysmatkoja eivätkä tutkimusmatkojakaan.

Hän tuli tavallaan käsittäneeksi sen syvällisen hyödyn, joka tuollaisista matkoista lähti sen kautta, että sivistyneet niillä saattoivat tutustua rahvaaseen eri osissa maata, tulivat siten ikäänkuin lähemmäksi kansaa ja alkoivat paremmin ymmärtää kansan tarpeita. Siksipä hän tuollaisia retkiä suositteli muillekin koettaen helpottaa kielen ja kansan tuntemattomuudesta syntyviä vaikeuksia. Todistuksena siitä ovat muun muassa muutamat paperiliuskat Porthanin jälkeenjättämissä papereissa, joille on piirretty jonkinlainen suomalaisen tulkkikirjan luonnos. Siinä on joukko ruotsinkielisiä kysymyksiä, joihin muutamiin suomalainen, käännös on merkitty laitaan. Alussa on „ensimäinen keskustelu kestikievarin ja hänen väkensä kanssa", jossa vieras lausuttuaan tavanmukaiset tervehdykset pyytelee ruokaa, kyselee huonetta, tiedustelee minkälainen vuode hänelle on laitettu y. m. Koska nämät muistiinpanot ovat omiansa jossakin määrin osottamaan minkälaista sen ajan matkustavain herrasmiesten ja talonpoikain välinen tavallinen keskustelu oli, otan tähän niistä kappaleen suomennettuna. Siinä on kaiketi esitetty malliksi muutamia tavallisia kyytimiehelle tehtäviä kysymyksiä.

„Kuinka vanha on hevosesi?
Mitä hevosesi maksaa?
Oletko renki vai talon poika?
Oletko naimisissa?
Onko sinulla lapsia?
Millainen on vuodentulo ollut tänä vuonna?
Millaisia ovat pellot?
Miltä näyttää vuodentulo? miltä näyttävät pellot, niityt?
Ovatko puut kalliita?
Onko teillä kylliksi metsää?
Missä kaupungissa te tavallisesti käytte?
Mitä maksaa vilja (heinä) tänä vuonna?
Millainen nimismies, pappi j. n. e. sinulla (teillä) on?
Onko teillä oltu sairaina (terveinä) tänä vuonna?
Mikä on tämän joen, kylän, talon nimi?
Paljonko sinun pitää saada kyytirahoja?
Siinä sinulle on killinki, taalari, plootu, kolikko; kaksi kolikkoa juomarahaa".

Itse oli Porthan jo varsin aikaisin joutunut paljoa läheisempiin tekemisiin kansan kanssa kuin niihin käytännöllisen elämän ensi suhteisiin, joihin mainitsemani kysymykset viittaavat. Kansan kansantotapa oli hänelle tuttua. Hän kertoo, miten talonpoikainen kansa epäili, jopa joskus vihasikin herroja. Anjalan liiton aikana uskalsivat upseerit tuskin näyttäytyä julkisilla paikoilla ja sen jälkeen vainusi rahvas vähän väliä hallituksen toimenpiteissä, sotajoukkojen liikekannalle asettamisessa ja muussa sellaisessa, herrain juonia, tiedustellen oliko kuningas niihin antanut suostumuksensa. Tuntien kansan ajatustapaa asettui Porthan hallituksen toimenpiteitä arvostellessaan usein kansan kannalle. Hän surkutteli väärinkäytöksiä, joista kansa sai kärsiä, hän koetti yksityisillä neuvoillaan ja toimillaan auttaa sitä kohtuullisiin oikeuksiinsa.

Siksipä olikin Porthanin nimi rahvaalle rakas. Kun nuori Ceder 16. p. maaliskuuta vuonna 1804 matkustaessaan Turusta Uudellemaalle ei malttanut olla kaikille vastaansattuville, herrasmiehille ja talonpojille kertomatta surusanomaa Porthanin kuolemasta tapasi hän kaikkialla jonkinlaista ymmärtävää osanottoa, eikä hän nähnyt ainoatakaan, jolle Porthanin nimi olisi ollut kokonaan tuntematon. Tosin talonpojat eivät lähimaillekaan käsittäneet, mikä mies Porthanissa oli menetetty; monetkin muistivat hänet vain ystävällisenä matkustajana, jota yhteisen kansan vähäpätöiset askareetkin olivat huvittaneet.



1) Kirjoitukseni perustuu parhaastapäästä Ruotsalaisen Kirjallisuudenseuran julkaisemiin Porthanin kirjeisiin, jotka sisältävät varsin runsaita, vieläkäyttämättömiäSuomen sivistyshistorian aineksia.
2) Luettelon kirjoittaja on Porthanin serkunpoika nuori P. J. Alopaeus.




Historiallinen Aikakauskirja 4-5/1903.

Gunnar Suolahti - Eräs ruotsalainen epäilijä 1700-luvulta

Eräs ruotsalainen epäilijä 1700-luvulta.

Kirjoittanut Gunnar Palander.

Historiallisen kritiikin kehittyessä 18.vuosisadan kuluessa menettivät monet ennen yleisesti oikeiksi katsotut ilmoitukset arvonsa ja niiden nojalla sommitellut johtopäätökset, joita oli totuttu pitämään alkuperäisten lähdetietojen veroisina, kadottivat luotettavuutensa. Etenkin muuttui käsitys kansojen vanhimmasta historiasta kerrassaan toiseksi ja useimmissa tapauksissa huomattiin, että tätä koskevat tiedot olivat ainoastaan myöhemmän miespolven toisarvoisista lähteistä tekemiä taikkapa suorastansa tekasemia päätelmiä. Joskus kasvoi kritiikki tuollaisista huomioista yli määräinsä muuttuen hyperkriitillisyydeksi. Ruvettiin näet epäilemään koko historiallisen tietovaraston luotettavaisuutta, pidettiin sitä taikkapa suurinta osaa siitä myöhemmin väärennettynä ilmoituksena. Ranskassa ja Saksassa esiintyi useitakin tuollaisen hyperkritiikin harrastajia eikä Ruotsikaan ollut niitä kokonansa vailla. Aikomukseni on juuri puhua Ruotsin etevimmästä ja ehkä samalla sen ainoasta hyperkritiikeristä C. G. Nordinista, jonka muistiinpanoihin ja kirjeisiin olen tutustunut selaillessani Tukholman ja Upsalan lähdekokoelmia.

Nordin on varsin tunnettu henkilö aikansa sivistyshistorian kuten valtiollisen historiankin alalla. Historiallisena kokoilijana oli hän isänmaansa ensimäisiä ja hänen kokoilemis-intonsa tuloksena ovat ne lukuisat käsikirjoitusniteet, mitkä Upsalan yliopiston kirjastossa säilytettyinä ovat tunnetut Nordinin kokoelman nimellä. Painosta on hän julkaissut varsin vähän teoksia.

Nordin oli syntynyt 1745. Upsalassa opiskellessaan oli hän kuuluisan Ihren oppilaana, syventyen hänen johdollaan muinaisskandinaavisten kielten sekä niiden muistomerkkien tutkimiseen. Tuloksena näistä opinnoista oli vuonna 1773—1774 julkaistu väitöskirja, jossa Nordinin kriitillinen kyky ensi kerran ilmenee. Kirjan nimenä oli „Monumenta Sviogothica vetustioris aevi falso merltoque saspecta" ja ilmestyi se Ihren presidiolla. Tekijä tutkii useitten Ruotsin kirjallisuuden vanhimpain muistomerkkien ikää, alkuperäisyyttä ja pätevyyttä ja etsii niiden kirjoittajia. Useat niistä hän huomasi väärennöksiksi päätellen sitä muutamista vääristä taikkapa myöhemmän ajan kirjoitustapaa osottavista kielimuodoista ja puheenparsista sekä erehdyttävistä historiallisista tiedoista, joita nuot vanhat asiakirjat olivat täynnänsä.

Seuraavilta vuosilta on muutamia Nordinin muistiinpanoja, jotka todistavat hänen erinomaisen kriitillisesti tarkastelleen myöskin oman aikansa ruotsalaisia tutkimuksia. Kritiikkiä aljettiin juuri 1770-luvulla entistä enemmän käyttää ruotsalaisten vanhinta historiaa arvosteltaessa ja saksalaiset tutkijat olivat varmaan monella esikuvina. Lagerbringin suuri „Swea Rikes Historia" oli tässä kohden merkkiteos osottaen uuden tutkimustavan voitolle pääsöä. Mutta Nordinista ei se ollut vielä kriitillinen kylläksi eikä tarpeeksi puolueeton.

„Minun täytyy mainita jotakin Lagerbringin vähän väliä esiintyvästä tanskalaismielisyydestä" kirjoittaa Nordin. „Hän on huomannut, että kaikki meidän historiankirjoittajamme liian suurella puolueellisuudella ovat katselleet Tanskan käytöstä Ruotsia kohtaan ja pyrkiessään tällaisia virheitä välttämään meni hän vastakkaiseen liiallisuuteen. — — — — Ehkäpä tuo muuten kunnon Lagerbring antaa skoonelaisen luonnonlaatunsa vaikuttaa itseensä. Vielä yksi asia. Hän on läheisessä ystävyyssuhteessa kamariherra Suhmiin.1)

Ja marraskuun 6.päivältä vuonna 1777 on seuraava lausunto: „Lagerbringia kunnioitan sina miehenä, jolla on suurimmat tiedot pohjoismaiden historiasta, suuremmat kuin ruotsalaisella konsanaan on ollut ja sitä hänen Ruotsin historia selvästi todistaa. Mutta eipä hänellä kuitenkaan ole erityisen terävää arvostelukykyä. Varsinkin kaipaa paljon sitä hanen lähdearvostelmissaan. Niinpä hän esimerkiksi hyväksyy Hjalmarin ja Hramerin sadun, Helgeandsholmin kokouksen päätöksen sekä lukemattomia vääriä kirjeitä ja asiakirjoja."

Nordin oli kylläkin pätevä arvostelija, hän kun itse yhä jatkoi tutkimuksiaan vanhain asiakirjain luotettavuudesta ja ijästä. Hän tarkasteli niiden paperia ja kirjaimiin käytettyä mustetta, käsialaa ja kirjoitustapaa. Mutta erittäinkin tutki hän sopiko niiden kieli silloisen ajan kieleksi, oliko siinä myöhemmän ajan kielimuotoja joukossa j. n. e. Niin kutsutun ulkonaisen kritiikin käyttämisessä kehittyi hän aikaansa nähden mestariksi. Eikä hän unohtanut sisällistäkään kritiikkiä: pitää silmällä sopivatko asiakirjain esittämät tiedot muitten niiltä ajoilta säilyneitten tietojen kanssa yhteen.

Juuri näitten kriitillisten tutkimustensa kautta johtui Nordin varsin merkillisiin tuloksiin, ruveten erikoisesti epäilemään melkein kaikkia keskiaikuisia ilmoituksia. „Me olemme niin häpeällisesti petettyjä keskiajan suhteen, että maailma kerran on hämmästyvä nähdessään loppumattoman ketjun petoksia, joka on meitä vaivannut niin kauan ja niin törkeästi" kirjoittaa Nordin myöhemmin Porthanille. „Sittenkuin viimeksi Veljen tapasin olen keksinyt monta kummallisuutta vanhimmissa kirjailijoissamme ja jos saan elää muutamia vuosia, niin luulenpa voivani tietää mihin aikaan useimmat varmuudella voidaan lukea. En aijo kuitenkaan pyrkiä vaivaamaan maailmaa millään johdatuksella, sillä se täytyy jonkun italialaisen tehdä, jos se todenteolla on tapahtuva. Mutta avaimen on hän saapa minulta."

Näin vakuuttaa Nordin alkuvuodella 1791. Hän oli silloin jo jonkun aikaa tutkinut myöskin Saksan vanhinta historiaa ja diplomatiikkaa, m. m. tunsi hän tutkimukset naispaavi Johannan tarusta. Ehkäpä juuri tätä tietä oli hän joutunut Tacituksen Germaniaa koskeviin tutkimuksiin, jotka pian tulivat hänelle erinomaisen rakkaiksi ja joiden tulokset ilmaisevat yhä hurjempaa hyperkritiikkiä.

Ensi kerran mainitsee hän niitä kirjeessä ystävälleen Lidénille 27.päivältä elokuuta vuonna 1790. „Germaniasta tahdon kuitenkin lausua ketä minä kylläkin hyvillä syillä epäilen sen tekijäksi, nimittäin Aeneas Silviusta eli paavi Pius II:ta", kirjoittaa Nordin. „Asiata ei voi matemaatisesti varmaksi saattaa, mutta luulenpa, että jotakin joutuu hänen pyhyytensä syyksi. Kirja ei siinä tapauksessa ole kirjoitettu ennen vuotta 1457, siispä virassa olevan paavin kädellä. Olen käyttänyt ummelleen kaksi vuotta tuohon fiskaalin toimeen ja olenpa varma siitä, että kun esitän tutkimukseni, joka ei pitkäksi tule, luulee jokainen koulupoika voivansa näyttää kaiken vääräksi vähemmässä ajassa kuin oppii ulkoa määritelmän Benzeliuksen oppikirjasta. Minua on huvittanut katsella miten saksalaiset ovat Tacituksen Germaniaa haistelleet uskaltamatta käydä siihen käsiksi."

Muutamia syitä noihin outoihin otaksumiinsa esittää Nordin vähän sen jälkeen kirjeessä Porthanille. Se on päivätty 18 p. helmik. 1791. „Kaivelen yhä edelleen Tacituksen Germaniaa ja olen käyttänyt siihen uskomatonta vaivaa kahden vuoden kuluessa, valtiopäiviltä asti" sanotaan kirjeessä. „Hiljattain olen huomannut, että teos on suurimmaksi osaksi muodostettu erään runoteoksen hajanaisista poiminnoista. Tekijä on sitä ensin runomuotoon aikonut tahi tehnyt ensi luonnoksensa huolimattomissa säkeissä, jotka hän sitten on hajoittanut, lisäillen sekä muutellen sanoja, niin että nyt näkee vain säkeitten jäännöksiä. — — — Tekijän olen myöskin saanut kutakuinkin kiinni, nimittäin Aeneas Silviuksen sittemmin paavi Pius II:sen ja paavina on hän senkirjoittanut. Ilmaisen tämän, jotta Veli perinpohjaisilla tiedoillaan sekä tarkkaavaisuudellaan voisi minua auttaa, jos jotakin mielipiteeni tukeeksi ilmenisi."

Porthanin vastauksen voimme suunnillensa arvata muistutuksesta, jonka hän on Nordinin kirjeeseen merkinnyt. Ehdottaen Tacituksen käsikirjoituksia keskenänsä verrattaviksi arvelee hän, että tekijä mahdollisesti voisi olla joku muu, mutta ei niin myöhäiseltä ajalta kuin Aeneas Silvius. Porthan ei usko, että tämä olisi kyennyt kirjaa sepittämään, mutta myöntää samalla, ettei kirjoitustapa varsin puhdasta ole, vaikka kyllä parempaa kuin Silviuksen.

Vaikka Porthan varsin varovana tutkijana ei antanut Nordinin arvelujen itseänsä huikaista, ovat tämän ruotsalaisen epäilijän mietteet kuitenkin jättäneet jälkiä hänen käsitykseensä. On näet säilynyt eräs Porthanin ystävällensä Alopaeukselle kirjoittama kirje, joka kylläkin selvästi hänen kantansa ilmaisee. Viitaten Nordiniin asettuu Porthankin epäilemään muutamia kuuluisia keskiajan aikakirjoja, nimittäin tanskalaisen Saxon ja Adam Bremeniläisen teoksia. Jälkimäinenhän puhuu Ruotsin kuuluisasta pääpaikasta Birkasta, josta muut senaikuiset lähteet eivät sano sanaakaan, mainitseepa Norjan kaupunkia Trondhiemiäkin, joka nimi muka sinä aikana, jolloin Adam Bremeniläisen olisi pitänyt elää, oli vielä tuntematon. — Vaikka siis Porthan olikin taipuvainen hyväksymään Nordinin liikaepäilyksiä, näkyy kuitenkin näiden miesten keskenäisestä kirjevaihdosta, että edellinen useimmiten noita epäilyjä kovin varovasti käsitteli.

Nordin oli aikonut tutkimuksensa painattaa Ruotsin Kirjallisuus Akatemian julkaisuissa edellisenä syksynä, nyt hän lykkää sen kevääseen. Mutta kirja jäi ilmestymättä sekä silloin että myöhemminkin. Edellisessä huomasimme jo syyn siihen. Ehkäpä myöskin ystäväin varoitukset taikkapa yhä jatkuvat uudet löydöt pidättelivät sen painattamista.

Muutamasta Nordinin kirjeestä Rosensteinille saamme vähän käsitystä siitä millaisiksi hänen mielipiteensä myöhemmin olivat kehittyneet. „Vanhuus ja heikkous valtaavat minut yhä enemmän" kirjoittaa Nordin 1794. „Mielestäni ovat kaikki vanhat kirjailijat paljaita smoolantilaisia ja itse olen Sigfrid Gahm Pehrsson." — Gahm oli nimittäin tunnettu Smoolannin historian tuntija. — „Päivittäin on minulla niin merkillisiä näkyjä keskiajasta, että kohta voisin Svedenborgin nimessä kirjoittaa Apocalypsis revelata'n. Salaisuuden avain on jo osaksi selvillä, mutta paljon vielä on selittämättä. Carthagon olen jo saanut selville ja suuren osan sen sankareista. Sillä tarkoitetaan nimittäin roomalais-germaanilaista keisarikuntaa; osa jumalista on myöskin keksitty, mutta monet jumaluudet ovat myöskin vielä sumuihinsa kääriytyneinä. Onnettomuudekseni ei minulla ole kirjoja eikä ihmisiä, joiden apuun voisin turvautua, tuskin ketään, jonka kanssa saattaisin noista asioista puhella. Ihmiset kuuntelevat kohteliaisuudesta ja hymyilevät itseksensä."

Nordin oli nimittäin vuodesta 1786 Hernösandin hiippakunnassa rovastina. Täällä tuo rohkea epäilijä vielä vähemmin kuin muualla saattoi löytää mitään hengenheimolaisia. Mutta palatkaamme hänen tutkimuksiinsa.

Pari viikkoa myöhemmin kirjoittaa hän uudelleen Rosensteinille löytöjänsä ilmoittaen. „Ennen olen maininnut, että fiskaliseeraan kirjailijoita ja siinä olen tullut odottamattomiin tuloksiin" sanoo Nordin. „Horatius, Statius, Lucanus ja Virgilius eivät ole minusta nyt enään kaunokirjallisia teoksia vaan selviä kronikoita. Tämä ei ole kehumista, etenkin kun olen päättänyt, etten milloinkaan vaivaa maailmaa tuolla keksinnölläni, jota nyt ehkä ei voitaisi vastustaa. Olen saamaisillani koko salaisuuden selityksen ja sen täytyy aikaa voittaen täydellisesti ilmetä. Horatiuksen Maecenas, Augustus, Qvinctilius Varus, Sextus Pompeius y. m. ovat kaikki huomattavia henkilöitä 15 vuosisadan historiassa; niinikään Brutus, Cassius, Cleopatra j. n. e.; sekä Philippi että Brundisium ovat Saksassa, Hannibal ei ole Afrikasta kotoisin. Nyt vasta olen myöskin elokventian lehtorina oppinut mitä Maenatiuksen säkeet Virgiliuksen eklogeissa merkitsevät, samoin mitä leikki, jota poikaset leikkivät ukko Silenuksen kanssa, oikeastaan oli j. n. e."

Kauemmaksi emme voi seurata Nordinin mielipiteitten vähittäistä kehittymistä emmekä siis tiedä miten pitkälle epäily lopulta hänet vei. Muutamista kirjoitusten konsepteista, jotka ovat säilyneet eräässä hänen kokoelmansa niteessä, saamme kuitenkin seikkaperäisemmän kuvan hänen tutkimustensa tuloksista. Niinpä tapaamme käsikirjoitusniteessä, joka on merkitty numeroksi 484, pohjakirjoituksen hänen Ruotsin Kirjallisuus-Akatemian toimituksiin aikomaansa julkaisuun. Kirjoituksen nimenä on „Cornelius Tacitus, De moribus Germanorum."

Siinä vakuutetaan, että Tacituksen kuvaamilla germaaneilla oli raa'an villikansan ja sivistyneen kulttuurikansan ominaisuuksia ja tapoja aivan arveluttavasti rinnatusten. Päätellään, että tällainen sivistystila ei voi olla niillekään kansalle mahdollinen, että siis korkeampaa sivistystä ilmaisevat piirteet ovat myöhempänä aikakautena eläneen kirjoittajan sepittämiä. „Kansa, jolla on näin monta arvoastetta keskuudessaan: joka lähettelee lähetystöjä sivistyneille kansakunnille antaen näiden kautta hopea-astioita lahjoina; kansa, jonka ylhäiset nuorukaiset menevät vieraitten valtojen sotapalvelukseen voittaaksensa kunniaa ja mainetta maailmalla, tämä samainen kansa kasvattaa lapsiansa mudassa karjan keskellä, asuu maan sisässä ja syö raakaa lihaa, on suurimmassa määrässä laiska ja kykenemätön kaikkeen talouden hoitoon eikä ymmärrä pitää orjia kotonansa mukavuudekseen. Naiset käyvät purppuroissa ja kärpännahoissa ja kumminkin he itse toimittavat kaikki talousaskareet sekä asuinhuoneissa että karjapihalla. Edelleen ei ole käsitystä hopean eikä kullan arvosta, siispä ei minkäänlaista kauppaa sivistyneitten valtioitten kanssa."

Ennenkuin lopetan kuvaukseni Nordinin hyperkritiikin tuloksista on minun mainittava puhtaasti kielelliset vertailut ja sanainselitykset, joilla tutkija koetti selvittää kansain vanhinta keskenäistä sukulaisuutta sekä alkuperää. En puhu tässä niistä selityksistä, joilla Nordin asiantuntijan tarkkuudella selvitteli keskiajan latinalaisten asiakirjain hämäriä kielimuotoja taikkapa kaikenlaisia kirkollilisia erikoisnimityksiä. Sen sijaan on lyhyesti mainittava, että hän muinaisruotsalaisista nimistä päätteli yhtä ja toista Ruotsin vanhinta historiaa koskevaa.

Pirkkalaisia hän pitää ruotsalaisina kauppiaina, jota heidän nimensäkin merkitsi. Sitä ei siis suinkaan saanut asettaa yhteyteen Pirkkala sanan kanssa. Helsinglantilaisten siirtymisestä Suomen etelärannikolle, jota pidettiin yleisesti aivan eittämättömänä tosiseikkana, oli hänellä niinikään omat tuumansa. „Helsingit eivät milloinkaan ole siirtyneet, Helsing on vanha nimitys eräälle pitkäkaulaiselle hanhilajille ja tuota nimeä ruvettiin sitten käyttämään pitkäkaulaisista henkilöistä. Nimet Helsingfors ja Helsingby voinevat olla täten syntyneitä, mutta on myöskin mahdollista, että joku, joka kotiseutunsa mukaan on kutsunut itseään Helsing, on sitten asettunut johonkin paikkaan ja antanut sille tämän nimen."

Edelleen Nordin on käyttänyt kriitillistä kykyään lappalaisten alkuperän tutkimiseen. Itse asuen Hernösandin hiippakunnassa ja kooten aineksia Länsipohjan kuvaukseen oli hän tullut käsitelleeksi tutkimuksissaan myöskin siellä asuvia lappalaisia. Mutta sitäpaitsi oli lappalaisten alkuperän ja kielisukulaisuuden selvitteleminen juuri silloisen ruotsalaisen tutkimuksen tärkeimpiä kysymyksiä. Omituisen lisän Nordin tähän tutkimukseen antoi julkaisemalla Upsalan tiedeseuran aktojen seitsemännessä osassa kirjoituksen „Specimina affinitatis Linguae Lapponicae cum Latiali." Laajempi pohjakirjoitus löytyy Nordinin kokoelman numerossa 482 nimellä „De Lingua Lapponica." Kirjoituksen esitti Upsalan tiedeseuralle professori Fant jo vuonna 1782, mutta julkaistuksi tuli se vasta seuraavan vuosisadan alulla.

Nordin tulee siihen johtopäätökseen, että lappalaiset olivat koko Europan ja varsinkin varmasti Italian alkuasukkaita. Sen todistaa lapinkielen ja latinan vertailu. Lapinkielestä löytää näet joukon sanajuuria muuten selittämättömille latinalaisille sanoille puhumattakaan siitä, että molemmissa kielissä on sekä kieliasultaan että merkitykseltään samantapaisia sanoja.

Näyttääkseni millä tavalla Nordin teki vertailujaan ja yhdisteli sanoja, otan siitä muutaman esimerkin. Rooman perustajan Romuluksen nimi johtui muka lappalaisesta romar, joka merkitsee viisasta eli kaukonäköistä. Aetna oli lapin ådna suuri. Useimmat vanhat kansainnimet olivat samanlaista alkuperää. Niin oli keltien nimen alkujuuri löydettävissä lapin sanassa käl eli kiäl, kieli, jonka yhteyteen myöskin ruotsin kälta, kältring olivat asetettavat. Germani ja Teutones taas johtuivat karman ja teudo sanoista, mitkä kumpikin merkitsevät miestä.

Nordinin laajemmassa konseptissa on paitsi näitä sanavertailuja myöskin esipuhe, missä hän puhuu vanhimman historian tutkimisesta yleensä. Jo tässä esipuheessa, joka kaikesta päättäen on kirjoitettu vähää ennen vuotta 1782 — siis paljoa aijemmin kuin tiedämme hänen Tacituksen Germaniaa tutkineen — ilmenevät hänen epäilynsä Rooman vanhinta historiaa kohtaan.

„Kuinka tahtoisinkaan" lausuu hän tässä konseptissaan m. m. „että voisin nähdä kaikki omilla enkä muitten silmillä, että huomaisin mitä kunkin asian luonto ja laatu kussakin tapauksessa vaatii. Sillä moniahan edeltäkäsin saadut ennakkoluulot niin riivaavat, etteivät hyväksy juuri muuta kuin sitä millä vanhain kirjailijain otaksumat ovat tukeena. Jospa siis sanoisi, ettei sanalla repudium ole mitään tekemistä sanan pudere eli pudor kanssa, niin heti he kysyisivät onko Varrolla, Festuksella tahi Flaccuksella sama mielipide." „Ja" jatkaa Nordin edempänä „vähänpä luotan vanhoihin roomalaisiin, joiden täydellisen tietämättömyyden omista vaiheistaan täydelleen tunnen ja jota kenenkä tahansa pitäisi Varrossakin huomata. Jätän tässä mainitsematta kaikki petokset, joilla on aikaansaatu se, että kun luulemme lukevamme kirjoituksia viideltä ensimäiseltä vuosisadalta Kristuksen syntymän jälkeen, selailemmekin väärennettyjä taikkapa myöhemmillä lisillä ja poisjättämällä pilattuja papereita."

Rohkea pyrkimys olemaan itsenäinen ja äärimmäisyyteen asti rehellinen totuuden etsinnässä johti siis Nordinin tutkimustuloksiin, jotka monesta näyttänevät kesyttömän mielikuvituksen oikulta pikemmin kuin vakaan tutkimuksen seuraukselta. Omituisuudessaan ovat ne räikeänä todistuksena siitä, että etevinkin tutkija omintakeisuudestansa huolimatta on riippuvainen aikansa edellytyksistä. Epäilyltä puuttui näet silloin vielä sitä perustaa, jonka vakaantunut asiakirjain tuntemusoppi, muinaistiede ja vertaileva kielitiede sille nykyään tarjoovat. Epäilijällä itsellänsä ei ollut tarvittavaa varovaisuutta johtopäätöksiä tehdessänsä: hän oli kasvanut aikaisemman epäkriitillisesti yhteensommittelevan tutkimuksen ja heräävän kriitillisyyden vaikutuksen alaisena. Pyrkiessänsä tätä kritiikkiä toteuttamaan, eksyi hän vähitellen yhtä huolettomasti antautumaan sen viehätyksiin kuin edellisen ajan tutkijat olivat jättäytyneet rakentelemaan tuulentupia toisarvoisten ja eksyttävien lähteittensä perustalla. Nordinin hyperkriitillisyydessä ilmenee sentähden valistusajan tutkimuksen rehellinen totuuteenpyrkimys mutta samalla myöskin sen vaillinaiset tutkimuskeinot ja muut puutteelliset edellytykset.



1) Tunnettu tanskalainen historiantutkija.





Historiallinen Aikakauskirja 1/1903.

Gunnar Suolahti - Eino Leino Tuomas Witikka

Eino Leino: Tuomas Witikka, Romaani. Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava 1906. Siv. 219.


Eino Leino kutsuu teostansa romaniksi, mutta yhtä hyvin, ehkä paremminkin sitä saattaisi yhteiskuntasatiriksi nimittää.

Ja meillä sattuu yhteiskunnallinen satiri otolliseen aikaan. Arvostelemisen ajanjakso on näet aikoja sitten alkanut. Puutteellista, nurinkurista, naurettavaa, halveksittavaa, suututtavaa ja säälittävää, kaikkea sitä, joka saattaa ihmisten intohimot liikkeelle, tekee ajatukset katkeriksi ja sanat teräviksi sekä lopulta pakottaa ivan aseeseen tarttumaan, on yleisistä oloistamme löydetty yllinkyllin. Jokainen tietysti tätä kaikkea, ellei omalta, niin ainakin puolueensa kannalta arvostelee; osaksi omat kokemukset, osaksi sanomalehtien kiihkeät riitakirjoitukset ovat panneet välinpitämättömimmänkin mielen väräjämään. Mutta samalla ovat vilkas mielenkiinto ja monenkaltaiset kokemukset ennen kuulumattomalla tavalla kypsentäneet itsekurikin katsantotapaa, kohottaneet hänet entisestään ikäänkuin uuteen ilmapiiriin, sieltä sekavin tuntein, ehkäpä kummastellen, ehkä samalla hieman itsetietoisesti ja ylimielisesti muistelemaan, kuin jotakin satua, menneen ajan ihanteellista, mutta monasti neitseellisen naivia ja lapsekkaasti luottavaista ajatuskantaa. Sanalla sanoen yleiset olomme, nykyiset ja entiset, ovat ikäänkuin itsestänsä eri puolilta arvosteltaviksi, vastusteltaviksi tai ivailtaviksi tarjoutuneet, kappale katsantotapain historiaa on helposti havaittavassa muodossa kulkenut ohitsemme; maaperä on valmistunut, yleisö on odottanut kirjailijainsa joukosta arvostelun ja ivan teräväsanaista taitajaa.

Nyt on Tuomas Witikka tällaisena esittäytynyt. Eino Leino on hankkinut tälle kirjansa päähenkilölle tarpeelliset edellytykset kuvaamalla hänet yleisiin ajatussuuntiimme ja puoluepyrkimyksiimme kyllästyneeksi, melkeinpä kiusaantuneeksi kuuntelijaksi, jonka hyvästä tahdostansa huolimatta ei milloinkaan ole onnistunut näistä löytää muuta kuin nurjan ja vastenmielisen puolen. Hänen olemuksensa käy ymmärrettäväksi, kun tietää hänen lähimmissä sukulaisissaan sekä seurapiirissään löytyvän mitä ristiriitaisimpain ja räikeimpäin puoluekantain hyvinkin itsetietoisia edustajia; ja jos lukija on jaksanut lukea loppuun heidän väsyttävän pitkäveteiset väittelynsä, niin hän täydellisesti käsittää, että Tuomas Witikka, jolle tuontapaiset keskustelut arvattavasti alusta aikain ovat olleet jokapäiväistä huvia, on ehtinyt kyllääntyä kaikkeen. Ja samalla hän on taipuvainen antamaan anteeksi kiusaantuneelle kirjan sankarille hänen enimmäkseen epäonnistuneet sukkeluutensa.

Tuomas on tosin keveäpuheinen, kyllääntynyt ivailija ja leikinlaskija, mutta siltä hän kaipaa ja etsii itsellensä omintakeista vakaumusta. Hän on jyrkän yksilöllisyyden edustaja ja yksilöllisyytensä vaatimukset hän haluaisi nähdä edes jossakin vallitsevista puoluepyrkimyksistä voidaksensa pysyvästi tämän omistaa ja siten tulla oleellisesti osalliseksi elämästä, joka vilkkaasti hänen ympärillään virtailee. Vaan turhaan. Rehellisesti aiotut yritykset epäonnistuneesta kihlauksesta mahdottomaksi havaittuun sanomalehtiartikkeliin asti raukeavat johdonmukaisesti tyhjiin. Tuomas vieraantuu sukulaisistaan, ystävistään, tovereistaan, koko elämästä ympärillään, hänestä tulee erakko ihmisten keskellä ja hänelle jää jälelle vain hänen oma mitään merkitsemätön minuutensa. Erikoisen elävästi on tekijä ottanut kuvatakseen, miten tämä tietoisuus pakottavalla voimallaan hänen mieleensä tunkeutuu näytösten väliajoilla Kansallisteatterin isänmaallisessa juhlassa, jossa hän uhallakin käy erikoisolemuksensa vapautta puolustamaan kirkuilevia kansallismielisiä ylioppilaita ja koko tuota halveksittua yleisöä vastaan. Ja kun hänen suuri hetkensä sitten tulee, niin hän surkeasti epäonnistuu. Olosuhteet olivat sittenkin häntä voimakkaammat.

Me tapaamme myöhemmin Tuomaan muuttuneena miehenä. Taistelu on taisteltu, nuoruuden pingoitetuista pyrkimyksistä on viimeinenkin poissa, sovinto elämän kanssa tehty ja ylimielisestä, mutta aina etsivästä ivailijasta on tullut tyyni, mukautuvainen mies. Hänelle on alkanut selvetä, että elämällä ei olekaan minkäänlaisia, korkeampia, itsensä ulkopuolella olevia päämääriä. Yhtä vähän niitä on yksilölläkään. Oli erehdystä minuuttansa muille tyrkyttää, vaatia sille tunnustusta ulkopuolelta itseään. »Mikä on, se on. Eihän se kaipaa toisen tunnustamista. Päivä paistaa vaikka ei kukaan sitä katselisikaan. Yö tulee vaikka ei kukaan sitä myöntäisikään. Niin on myös kaikkivaltiaan Minän laita. Se voi maata vuosisatoja maan povessa. Kuitenkin tulee se kerran päivän valkeuteen.» Teos toisin sanoen päättyy itsetietoisen, terveen itsekkyyden sekä sille rakentuvan suvaitsevaisuuden ylistelyyn.

Tällainen on romanin päähenkilö ja teoksen juoni tärkeimmissä kohdissaan. Vaan kirja on, kuten sanottu, yhteiskuntasatiri samalla; ja Eino Leino katsoo ilmeisesti yleisiä olojamme Tuomas Witikan silmillä. Hän nauraa ja ivailee kaikkea, tosin useimmiten näennäisesti vakavana; kuvailee koomillisella patoksella pikkuasioita ja naivin nurinkurisia puheita, antaa kaikille näkemilleen hullunkurisesti juhlallisen leiman. Tosiaan on ensimäinen luku, jossa Witikkalan kesäasukkaat, Tuomaan lähin ympäristö lukijalle esitellään, koomillisessa monumentalisuudessaan onnistunut. Ja pitkin matkaa tekijä maustelee kertomaansa maalailevilla ja sattuvilla vertauksilla, mehevillä sanoilla ja humoristisilla käänteillä; armotta hän esittää henkilöitten heikkoja puolia. Mutta kaikesta tästä huolimatta ei teokseen sittenkään jaksa kiintyä. Satirin kärki tuntuu tylsältä, monissa vuoropuheluissa harvoin osataan toisiansa risteilevien katsantotapaan ytimiin, kirjoittaja on näennäisesti puolueeton, vaan ei siltä ole jaksanut asettua ristiriitaisten ajatussuuntain yläpuolelle, vielä vähemmin hän niitä on pohjia myöten käsittänyt; juuri tähän on Eino Leino silminnähtävästi pannut pääpainon ja juuri siinä hän on epäonnistunut. Vaikka tyyli juokseekin joustavasti, on kirjan sisältö sittenkin raskasta ja väsyttävää. Kertomus kahlailee kaikessa kuvailemassaan keskinkertaisuudessa ja kömpelössä puolitekoisuudessa jaksamatta siitä sävyiltäänkään kohoutua; milloin se sukkeluutta tavottelee käy se monasti mauttomaksi, toisinaan karkeaksi, tekisi mieli sanoa raa'aksi. Ja lukija luulee ymmärtävänsä kertomuksen leiman: tekijällä on Tuomas Witikan kaikkeen kyllästynyt mieli, hänellä on ivassansa katkeruutta, on vastenmielisyyden ja myötätuntoisuuden tunteensa mahdollisesti hyvinkin vaikuttavat, mutta ei sitä leimuavaa innostusta, joka sisäisimmästä olemuksesta esiinkasvaneen, elinvoimaisen vakaumuksen kevytmielisestä loukkaamisesta kasvaa ja sanoille antaa satirin kirkkaasti leimahtelevan terävyyden.

Pitäisikö yksityiskohtaisesti puhua yleisistä oloistamme ja yhteiskuntahenkilöitten luonnekuvista, joita Eino Leino lakkaamatta luo eteemme? Ne esiintyvät mitä vastenmielisimmässä valossa, paljastavat kaikkein vanhettuneimpia mielipiteitä ja pintapuolisinta kulturikuorta, jonka alta häikäilemätön itsekkyys pilkistää. Miten henkilöt muuten muuttunevatkaan, olivatpa he sitten idealisteja, realisteja, nationalisteja, sosialisteja, anarkisteja tahi mitä muuta tahansa, aina he lopulta kuitenkin jäävät egoisteiksi. Että tekijällä tällaiseen käsitykseen erikoisesti meikäläisistä oloista, on ollut paljonkin aihetta, ei käyne kieltäminen; mutta senlisäksi hän on liioitellut ja lisäillyt luonnottomiin ja uskomattomiin asti, piirtänyt toisin sanoen kuvattavansa piloille. Niinpä on vanha kansallismielinen kunnallisneuvos siksi mauton ja mahdoton luomus, että sellaista tuskin on saattanut muualla syntyä kuin juoruja ja herjauksia kuunnelleen mielikuvituksessa.

Vielä vaikuttaa lukijaan haitallisesti teoksen hajanainen rakenne. Meidän päivinämme yhä yleisemmin omaksuttua sommittelutapaa seuraten on tekijä keskittänyt kertomuksensa yksityiskohtaisiin kuvauksiin muutamista harvoista hetkistä. Jos ne laskisi yhteen ei niistä montakaan tuntia tulisi. Mutta niinkuin aina tämäntapaisessa sommittelussa, niin tässäkin on käynyt vaikeaksi yhtenäisen ja johdonmukaisen juonen kehittäminen; kuvaukset rikkovat kertomuksen juoksun. Ja vaikeuksia on ilmeisesti enentänyt se seikka, että tekijällä oikeastaan on ollut kaksi tehtävää: Tuomas Witikan elämäntarinan esittäminen ja yhteiskuntaolojen ivaaminen. Tosin on kirjailija koettanut saada päähenkilönsä olemuksen juuri ympäröivistä oloista, milieusta ymmärrettäväksi ja olot taas esiintymään Tuomas Witikan vaiheita kerrottaissa, sulattanut siis molemmat tehtävänsä yhdeksi. Tässä hän ei kuitenkaan ole likipitäinkään onnistunut. Pitkät keskustelut täyttävät kirjan alkupuolen ja lukijalla on koko ajan se tunne, että mielipiteitten vaihto on kauttaaltaan pääasiana, että henkilöt ovat vain sitävarten esilletuodut ja että se vähä, mikä keskustelujen välissä tapahtuu, ei oleellisesti kuulu kirjan juoneen, vaan on siihen jonkinlaisena irtanaisena liitteenä, ehkäpä osittain johdantona ja selityksenä keskusteluihin liitetty. Kirjan keskiosasta toiminta kiihtyy, astuu enemmän etualalle, kunnes se yhtäkkiä katkeaa päättyäkseen vihdoin puoleksi irvikuvattuna, puoleksi kait vakavammalta kannalta otettavaan loppukohtaukseen. Tapausten ryhmitys tekee teennäisen vaikutuksen, ikäänkuin professori Meyer, joka Witikkalan väen on asentoihinsa ryhmitellyt alituisesti keskeneräistä maalaustansa varten, olisi oman kuvailijansakin samanlaiseen toimeen innostuttanut.

Vaikka teoksella onkin monet puutteellisuutensa, on se kumminkin merkittävä huomattavaksi yritykseksi ryhtyä meillä varsin vähän viljeltyyn yhteiskuntasatiriin sekä kokeeksi käsittää henkilöitä yhteiskunnallisten olojen tuotteina.


Gunnar Suolahti.





Aika 3/1907.