Kahdeksas ja viimeinen luku - Kauhea lääkäri

alkuun

Kullankaivajan majan salaisuus

Kahdeksas luku

Kauhea lääkäri

Kello 9 seuraavana iltana astui Sherlock Holmes uudestaan siihen huoneeseen, jossa Artur makasi. Ilokseen kuuli hän, että sairas voi paremmin ja tarvitsi vain katsahtaa Arturiin nähdäkseen, että Harryn hoito oli ollut hänelle suureksi hyödyksi.

"Kuulkaapas nyt, mr Titchburn", sanoi Sherlock Holmes. "Teidän luoksenne tulee pian muuan lääkäri. Olkaa hänen silmissään olevinanne hyvin sairas. Muuten minä kyllä pidän huolen, että hän ei pitele teitä aivan pahasti, silla minä sanon suoraan, että miehellä on paha mielessä teidän suhteenne."

"Se on murhaaja, jonka Patrick Scott on lähettänyt?"

"Jotakuinkin sillä tavalla", vastasi Sherlock Holmes hymyillen, "mutta hän ei saa loukata hiustakaan teidän päässänne. Mihinkä täällä voi kätkeytyä? Ahaa, tuonne vaatekaappiin, sehän on mainiota."

Salapoliisi avasi oven ja hiipi kaappiin.

"Piiloudu sängyn alle, Harry, heti kun kuulet askelten lähestyvän", käski hän.

Sherlock Holmes piteli kaapin ovea kiinni sisästäpäin, Harry konttasi sängyn alle ja raskaasti hengittäen makasi Artur likaisella vuoteellaan.

Nyt avautui ovi ja vanha valkeapartainen herra kultasankaiset silmälasit nokalla astui huoneeseen.

"Täällä on siis potilas", huudahti lääkäri lähestyessään sänkyä. "Teillähän on haava rinnassa?"

Artur vastasi vain voihkien.

"No, katsokaamme. Mina otan pois siteen ja panen uuden sijalle."

Lääkäri kääntyi ympäri ja sattui tällöin katsomaan kaappiin. Hän vavahti ja hänen silmäluomensa rupesivat vapisemaan.

"Luottakaa vain minuun, ystäväni", jatkoi hän. "Minä olen varmasti pelastava teidät, minun luonani olette hyvässä turvassa."

Näin sanoen lähestyi lääkäri kaappia ja käänsi nopeasti sen avainta. Tämän huomasi Harry sängyn alla loikoessaan. Hädissään ja peloissaan otti hän esiin revolverinsa ja ennenkuin oli kerinnyt malttaa mieltään painoi hän liipasinta ja panos laukesi kaksi kertaa peräkkäin. Kaksi kuulaa suhahti huoneen läpi, mutta väärään lääkäriin ne eivät kai olleet sattuneet, koska hän heti riensi ulos huoneesta ja portaita alas.

"Aasi", huusi Sherlock Holmes kaapista, "kuka käski sinun ampua? Avaa heti, ei silmänräpäystäkään ole menetettävissä."

Harry juoksi avaamaan kaapin oven.

"Nyt on peli puoleksi menetetty", sanoi salapoliisi. "Roisto on arvannut, että hänen jäljillään ollaan, ja on nyt kiiruhtanut kotiin haalimaan kokoon rahoja, minkä suinkin voi, livistääkseen sitten karkuun. Harry, jää tänne, minä koetan lähteä vangitsemaan sen konnan."

Sherlock Holmes syöksyi ovea kohti, mutta siinä tulivat isäntä ja tarjoilija häntä vastaan. Antamatta heidän kuitenkaan pidättää silmänräpäystäkään tunkeutui hän heidän ohitsensa, välittämättä niistä hurjista kirouksista, joita he laskettelivat hänen peräänsä.

Kadulle päästyään heittäytyi hän odottamassa olleisiin ajopeleihin ja käski ajaa eräälle kadulle, joka olin parin minuutin matkan päässä River-kadulta. Vaunut pysähtyivät erään talon eteen, Sherlock Holmes hyppäsi ulos ja palasi pian talolta syvään hunnutetun naisen kera.

He nousivat molemmat vaunuihin ja Holmes käski kuskin ajaa niin pian kuin mahdollista Kensington-kadulle, lisäten, että kuta pikemmin he pääsevät perille, sitä runsaammat ovat juomarahat. Nyt mentiin huimaa vauhtia.

"Tällä tavalla pääsemme pikemmin perille kuin hän", sanoi salapoliisi. "Hänen täytyy ensiksi hakea itselleen ajuri ja sitä paitsi ei mikään ajuri aja niin nopeasti koko Lontoossa kuin tämä."

Vaunu pysähtyi pian Kensington-kadulle ja Sheclock Holmes astui hunnutetun naisen kera taloon sisälle. Flora tuli heitä vastaan.

"Onko petturi kotona?"

"Ei."

"Sitä parempi. Viekää meidät heti hänen huoneeseensa."

He riensivät yläkertaan. Sherlock Holmes ja nainen, jonka hän oli tuonut mukanaan, piilottautuivat huoneessa olevan varjostimen taakse.

Parin minuutin kuluttua avautui ovi ja huoneeseen syöksyi se, joka maailman silmissä oli Artur Titchburn. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat. Hän juoksi heti kirjoituspöydän luokse, avasi laatikot ja alkoi kuumeentapaisella kiireellä poimia ylös setelipinkkoja ja kultarahoja.

"Nopeasti", kuistasi hän itsekseen, "minua ajetaan takaa. Mutta olenpa ainakin ansainnut tällä pilalla pikku omaisuuden. Olen pannut talteen 5,000 puntaa puhdasta rahaa ja tänä iltana lähden Lontoosta ja — — "

Raskas käsi laskeutui takaapäin hänen olalleen ja kun hän hurjasti kiroten kääntyi ympäri, näki hän edessään Sherlock Holmesin.

"Lain nimessä vangitsen teidät", sanoi salapoliisi. "Olette hävinnyt pelissä Patrick Scott, olette minun vankini."

"Hävytön", kirkaisi rikoksentekijä, "kuinka te uskallatte vangita minua, Artur Titchburniä?"

"Oikea Artur Titchburn makaa sairaana Siirtolais-hotellissa sen johdosta, että te olette yrittänyt murhata hänet", vastasi Sherlock Holmes. "Älkää koettako kierrellä, te olette Patrick Scott."

Näin sanoen veti Sherlock Holmes varjostimen syrjään — — ja kamalasti kiljaisten horjui rikoksentekijä taaksepäin. Se oli se hunnutettu nainen, jonka Sherlock Holmes oli tuonut mukanaan ja joka varjostimen takana oli riisunut kappansa ja huntunsa ja astui nyt kotimaansa puvussa, pää pystyssä pelosta lamautuneen rikollisen eteen.

"Patrick Scott, kurja valko-ihoinen", huudahti nainen, "vapise, sillä Tähtikukka on tullut vaatimaan kostoa." — — —

Selittääksemme lukijalle tämän intiaaninaisen äkillisen esiintymisen, joka teki niin tuhoavan vaikutuksen rikolliseen, täytyy meidän mennä kertomuksessamme, hiukan taaksepäin. Eräänä iltana oli sattuma vienyt Harry Taxonin verrattain autiolle Themsen rannikon osalle Lontoossa. Kuten tavallista katseli hän ympärilleen terävin, tarkkaavin silmin. Äkkiä oli hän näkevinään ihmisen pään pistävän esiin laineista.

Parilla reippaalla hyppäyksellä oli hän rannassa ja heittäytyi arvelematta veteen. Silloin näkyi taas aivan hänen lähellään sama pää — — se oli uppoavan naisen pää. Harry tarttui äkkiä onnettoman pitkään mustaan tukkaan ja veti hänet mukanaan rannalle.

Henki ei ollut mennyt, mutta nainen oli ylen heikko ja väsynyt. Kaikeksi onneksi tuli juuri ajuri paikalle. Harry viittasi kuskia pysähtymään ja tämän avulla vei hän tajuttoman naisen vaunuihin. Naisen tumma iho ilmaisi, että hän oli tullut eteläisemmiltä seuduilta. Harry käski ajamaan Sherlock Holmesin asunnolle Baker-kadulle.

Siellä otti hänet vastaan salapoliisin taloudenhoitajatar, aina avulias mrs Bonnet. Tämän onnistui pian huolellisella hoidellaan palauttaa onnettoman olennon voimat ja voittaa hänen luottamuksensa. Mitä hän sitten kertoi kohtalostaan, jännitti mitä kovimmin salapoliisin mieltä.

Hän oli intiaani ja oli kaukaisessa lännessä tutustunut erääseen valkoiseen mieheen, jonka nimi oli Patrick Scott. Täynnä rakkautta kauniiseen valkoiseen mieheen oli nainen salaisesti lähtenyt isänsä, ylhäisen intiaanipäällikön luota ja seurannut rakastajaansa.

Mutta sitten oli Patrick Scott väsynyt kauniiseen rakastajattareensa. Päästäkseen hänestä kuitiksi oli hän jättänyt Tähtikukan eräälle miehelle, jonka ammattina oli Europan kaupungeissa näytellä vierasrotuisia ihmisiä. Epätoivo rakastajan petollisuudesta ja siitä alennuksesta, jossa oli, teki ylpeän päälliköntyttären melkein mielipuoleksi ja hän koetti alituiseen kuolemalla tehdä lopun kurjuudestaan. Mutta hänen jokaista liikettään valvottiin haukan silmin. Vihdoinkin oli hän Lontoossa onnistunut karkaamaan vartijoiltaan. Useita tunteja oli hän harhaillut kaduilla, kunnes lopulta tuli Themsen rannalle. Sen laineihin tahtoi hän hukuttaa häpeänsä.

"Oi, miksi ette sallinut minun kuolla?" huudahti hän epätoivon puuskassa. En voi elää enää tässä häpeässä, en kuunnella sydämessäni tuota ääntä, joka aina huutaa kostoa!"

"Tuo ääni on saatava vaikenemaan ei teidän kuolemallanne, vaan täydellisellä kostolla", sanoi Sherlock Holmes vakavasti ja syvästi liikutettuna, "sillä minä olen sen roiston jäljillä, joka on turmellut teidän elämänne."

Hän teki vielä muutamia kysymyksiä Tähtikukalle ja tuli pian täydelleen vakuutetuksi, että Patrick Scott, joka oli menetellyt niin petollisesti tätä naista kohtaan, oli sama mies, joka nyt esiintyi Artur Titchburnina. Muutamin sanoin kertoi hän naiselle, mitä tiesi tuon miehen konnuuksista, ja kun hän sitten kysyi, tahtoiko Tähtikukka olla avullisena rikollisen kiinniottamiseen, sai hän heti myöntävän vastauksen. Ja kun oikea hetki oli tullut, vei Sherlock Holmes hänet, kuten jo on kerrottu, petturin taloon. — — — — —

"Tunnetteko tämän naisen, Patrick Scott?" kysyi salapoliisi ankarasti. "Kaukaisesta lännestä on hän tullut vaatimaan sinulle kostoa."

Patrick Scott vaipui kokoon aivan masentuneena. Parin minuutin kuluttua oli hän sekä käsi- että jalkaraudoissa ja kohta sen jälkeen tuli huoneeseen Flora, joka sillä välin oli ilmoittanut tapahtumasta poliisille, parin salapoliisin seuraamana.

Väärä Artur Titchburn tuomittiin 15 vuodeksi kuritushuoneeseen, mutta tämän nimen oikea omistaja parani pian sillä hellällä hoidolla, jota hänelle antoivat sisarensa ja uskollinen Nelly, josta sittemmin tuli hänen puolisonsa.

Rouva Mulbery raukka, jolta Patrik Scott oli niin hävyttömästi riistänyt omaisuuden, sai ei ainoastaan 800 puntaansa, vaan vielä lisäksi lahjana suuren summan Titchburnin perheeltä.

Sherlock Holmes sai ruhtinaallisen palkinnon ja sitä paitsi neljän kiitollisen ihmisen muuttumattoman rakkauden ja ystävyyden. Olihan hän torjunut uhkaavan onnettomuuden Titchburnin perheeltä ja sen lisäksi yhdistänyt kaksi onnellista paria: Arturin ja Nellyn sekä Eberhardin ja Floran.


Loppu





Wiipuri n:o 209 11.9.1909.

Seitsemäs luku - Kuolleista noussut

alkuun

Kullankaivajan majan salaisuus

Seitsemäs luku

Kuolleista noussut

Whitechapelin ravintolassa unohdetaan edellisen laatuiset tapaukset nopeasti. Niitä pidetään kokonaan toisten vierasten huvituksena, sillä siellä ei kukaan ajattelekaan toisten säälimistä.

Siirtolaishotellin tarjoiluhuoneessa vallitsi taas tavallinen järjestys. Bob oli tiskin takana ja täytti ahkerasti laseja vierailleen, jotka jo aikoja sitten olivat unohtaneet Butcher-Bettyn ja löytäneet uusia keskustelun aiheita.

Noin tunti lienee kulunut yllä kerrotuista tapahtumista, kun eräs tumma olento hiljaa ja varovasti hiipi ylös ravintolan portaita. Se oli mustaan nuttuun puettu mies, jolla oli harmaan-vaalea tukka ja parrattomat kasvot.

Tultuaan toiseen kerrokseen, mistä pienet portaat veivät ylös ullakolle, mies pysähtyi ja otti rintataskustaan pienen sähkölampun, jonka nappulasta hän painoi, niin että lähti jokseenkin kirkas valosoihtu. Tässä valossa tutki hän tarkoin eteisen ovet. Hän hiipi erään oven luo ja kuunteli tarkasti. Sitten jatkoi hän kulkuaan hiljaa seuraavalle ja jäi sen taakse seisomaan useiksi minuuteiksi.

Häntä tuntui erittäin jännittämän se, mitä hän kuuli tämän oven takaa. Eikä se ollut kuitenkaan muuta kuin vaivalloista hengitystä ja voihkimista, joka tunkeutui kuuntelijan korvaan.

"Täällä hän siis on", virkkoi hän. "Nyt on minulla salaisuuden avain kädessäni. Tämän oven takaa löydän hänet, kun astun tuohon huoneeseen, saan tietää niin paljon, kuin mieleni tekee Artur Titchburnin ja Patrick Scottin entisestä elämästä."

Hän loi tutkivan katseen portaita alas nähdäkseen, eikö kukaan seurannut häntä. Sitten avasi hän oven äänettömästi ja astui äkkiä huoneeseen. Hän oli sammuttanut taskulamppunsa ja ainoastaan kuun salaperäinen loiste valaisi hänen edessään olevaa järkyttävää näkyä.

Kurjalla likaisella vuoteella makasi mies, jonka kalpeita kasvoja reunusti pitkä hoitamaton parta. Hänen takkuinen tukkansa valui alas otsalle, jolla helmeili hikikarpaloita. Vuoteen vieressä olevalla puutuolilla olivat sairaan vaatteet, joista saattoi päättää, että hän oli ylen köyhä.

Mies parka tuskin huomasi, etta ovi avattiin. Hän luuli ehkä, että tulija oli isäntä taikka tarjoilija, joka viimeinkin oli tullut häntä katsomaan. Avaamatta puoleksi sulettuja silmiään kuistasi hän:

"Ah, olkaa hyvä ja antataa minulle pisara vettä."

Huoneeseen tullut mies hiipi äkkiä äänettömästi vuoteen luo. Hän kumartui onnettoman yli ja sanoi hiljaa ja lempeästi:

"Saatte kaikki, mitä pyydätte, Artur Titchburn. — Teidän kärsimyksenne ovat lopussa — pelastaja on tässä."

Potilas kohotti raskaita silmäluomiaan ja käänsi katseensa pelon ja kummastuksen sekaisella ilmeellä vierasta miestä kohti, joka niin yht'äkkiä oli ilmestynyt hänen viereensä ja kuiskannut hänelle nuo rohkaisevat sanat.

"Kuka te olette? Mitä te tahdotte? Kuinka te voitte tuntea minun nimeni?"

"Hiljaa, meidän täytyy olla varuillamme", vastasi mies. "Ennen kaikkea panen mina oven lukkoon, niin että meitä ei voida yllättää. — Kas noin, nyt ei kukaan pääse sisään."

Vieras meni nyt uudestaan vuoteen luo ja istui sängyn reunalle.

Minä olen salapoliisi Sherlock Holmes ja minä tulin, Artur Titchburn, ollakseni ensimäinen lausumaan teidät tervetulleeksi vanhaan kotimaahanne ja sanomaan, että uskolliset sydämet vielä odottavat teitä."

Vaikka Sherlock Holmes puhui mitä varovaisimmin sanoin, tuli sairas kuumeentapaisen liikutetuksi. Hänen laihat, kuivettuneet kätensä hypistelivät innostuneesti sänkypeittoa ja katse harhaili sinne tänne.

"Te olettu se kuuluisa salapoliisi — — Sherlock Holmes — — mutta missä — — missä on Flora, minun sisareni — — eikö hän ole saanut minun kirjettäni? — — Oo, kuinka minuun koskee, kuinka minä olen sairas!"

"Kirje, jonka lähetitte sisarellenne, on varastettu", vastasi Sherlock Holmes. "Se joutui erään konnan käsiin — — teidän verivihollisellenne."

"Minun veriviholliselleni? — — On vain yksi ihminen, jota minä vihaan kuin ruttoa, ja se on — — —"

"Patrick Scott", täydensi Sherlock Holmes äkkiä.

"Laupias Jumala! — — Oletteko te kaikkitietäväinen, mr Holmes? — — Te tunnette tuon miehen, jonka nimi ei kuitenkaan voi olla erityisen tunnettu Lontoossa?"

"Hän koetti salamurhata teidät", jatkoi Sherlock Holmes järkkymättömän levollisesti. "Teurastajaveitsellä pisti hän teitä kullankaivajan majan edustalla Apacher-vuoristossa, jonne tullaan Sacramentosta Hakon-jokea myöten. — — Eikö niin, Artur Titchburn?"

Sairas ristitsi vapisevat kätensä. Hän vapisi vilunpuuskassa.

"Mies, voitteko te tunkea katseenne kaikista salatuimpiin asioihin?" huudahti onneton. "Se mitä olette sanonut, on sanasta sanaan totta. — — Kullankaivajan majan edessä pisti hän minua, se roisto, jolle minä olin antanut täyden luottamukseni. En vielä tänäkään päivänä voi ymmärtää, minkä tähden hän sen teki."

"Senkin voin minä ilmoittaa teille", vastasi salapoliisi. "Hän tahtoi tappaa teidät, koska te olitte kertonut hänelle liian paljon entisestä elämästänne ja suhteistanne. Hän tunsi kaikki teidän asianne ja luullen teidän kuolleen lähti hän Europaan. Hän saapui Lontooseen ja näyttelee täällä nyt teidän osaanne. Tällä hetkellä on hänellä hallussaan kaikki teidän oikeutenne, hän asuu teidän isänne talossa Artur Tichburnina, toiminimi Titchburn & C:on päällikkönä."

"Minä aavistin sitä", kuistasi sairas. "Sen tähden hän siis aikoi tappaa minut. Minut on vienyt tuomioon siis meidän kirottu yhdennäköisyytemme."

Kaksi suurta kyyneltä valui Artur Titchburnin laihtuneille kasvoille.

"Olkaa huoleti, Artur Titchburn", lausui Sherlock Holmes, "vain 24 tuntia tarvitsee teidän vielä näytellä nykyistä osaanne, joka on tuonut teidät tähän kurjaan pesään. Tehkää vain niin, kuin minä sanon, ja olkaa luja ja rohkea. Ajatelkaa, että teidän kärsimyksenne ovat pian lopussa, ja että pian saatte palata sille paikalle, joka oikeuden mukaan teille kuuluu. Sitten on kohtalonne muuttuva ja te pääsette jälleen oikealle paikallenne isänne taloon."

"Kuka tietää, elänkö minä huomiseen asti, minä tunnen itseni kovin heikoksi."

Mitään virkkamatta veti Sherlock Holmes taskustaan pullon vahvaa unkarilaista viiniä, toisen pullon lääkettä ja vihdoin laatikon tabletteja, jotka ilmeisesti sisälsivät jotakin kuumetta tyynnyttävää ainetta.

"Tässä on minulla jotakin, joka on vahvistava teitä. Juokaa vähän viiniä — se tekee hyvää, vai mitä? Kas vain, kuinka poskenne jo saavat väriä. Ottakaa nyt lääkettä aina välistä ja jos kuumetta ilmenee, niin nielaskaa yksi tabletti. Nyt katson minä, onko side oikein paikoillaan. Tuntuu olevan jokseenkin hyvin", jatkoi hän. "On parasta, että minä en kajoa siihen. Huomeniltana tulee oikea lääkäri. Te pääsette kunnolliselle vuoteelle ja teidän vieressänne on istuva Flora, sisarenne, ja ehkä vielä joku toinen, joka on teille rakas."

Sairas katsoi häneen kysyvästi, mutta Sherlock Holmes pudisti hymyillen päätään ja sanoi:

"Ei ole hyvä, että saatte tietää kaikki, minun täytyy salata iloinen yllätys. — — Mutta nyt tahdon sanoa teille yhden asian. Huomen-illalla klo 9 tulen uudestaan teidän luoksenne estääkseni sen roistomaisuuden, joka on teitä vastaan suunniteltu. Mutta siihenkään asti ei teidän tarvitse olla yksin. Te saatte hyvän hoidon; odottakaahan, kun kutsun hoitajanne."

Sherlock Holmes astui akkunan luo, avasi sen ja vihelsi. Parin minuutin kuluttua avasi hän oven ja melkein samassa silmänräpäyksessä astui huoneeseen Harry Taxon.

"Onko kukaan nähnyt sinua?" kysyi Sherlock Holmes.

"Ei kukaan. Minä hiivin portaita hiljaa kuin hiiri."

"Näet tämän sairaan, Harry" sanoi mr Holmes. "Sinun on jäätävä hänen luokseen ja suojeltava häntä jokaiselta vaaralta. Ovi on teidän pidettävä lukittuna. Jos kuulet askeleita, niin piiloudu sängyn alle."

"Hyvä, mr Holmes, minä lupaan, että ei hiuskarvaakaan pudoteta tämän herran päästä."

"Onko revolverisi mukana ja onko se latingissa?"

"On, kaikki on järjestyksessä."

"Käytä sitä hätätilassa, Harry, et saa säästää niitä henkilöitä, jotka ehkä tulevat tekemään pahaa tälle herralle. Teidän, mr Titchburn, on sanottava isännälle, jos hän tulee tänne, että tunnette itsenne vahvemmaksi, ja se ravinto, jonka saatte, on teidän jaettava Harryn kanssa."

"Kuinka voin kiittää teitä, mr Holmes," huudahti Artur, "siitä hyvyydestä ja ystävällisyydestä, jota olette minulle osottanut? Minä olin jo menettänyt kaiken toivoni, mutta nyt minä tunnen, että minä jään elämään tuon roiston uhallakin."

"Ennenkuin lähden, tahtonette te kertoa lyhyesti minulle, kuinka kaikki on tapahtunut", keskeytti Sherlock Holmes.

"Pääasiassahan te jo tiedätte kaikki", vastasi Artur. "Minä lähdin Amerikaan aukaistakseni uuden uran itselleni. Eri yritysten jälkeen liityin kullankaivajiin. Tahdoin äkkiä tulla rikkaaksi, sillä minä tiesin, että uskollinen tyttö odotti minua ja minä aijoin kutsua hänet luokseni Amerikaan tehdäkseni hänet vaimokseni."

"Erittäin hyvä", keskeytti hänet Sherlock Holmes, "tuo ilahduttaisi miss Nellyä, jos hän olisi kuulemassa."

"Nelly? — — Tunnetteko te Nellyn?"

"Kyllä, — — hurmaava olento, joka todella ansaitsee tulla onnelliseksi."

"Kullankaivajain keskuudessa opin tuntemaan Patrick Scottin, joka teki minulle muutamia palveluksia ja minä lahjoitin hänelle ystävyyteni ja luottamukseni. Vihdoin lähdimme Apacher-vuoristoon. Sinne rakensimme majan ja rupesimme kaivamaan kultaa. Päivän työn jälkeen oli meillä tapana istua majan ulkopuolella istuskelemassa. Juttelimme tietysti kodista, ja pian olin minä kertonut Patrick Scottille koko elämäntarinani. Lopulta tiesi hän minusta kaikki, myöskin sen, että minä säilytin papereitani lompakossa, joka minulla aina oli taskussani.

Eräänä päivänä makasin polvillani erään kuilun partaalla ja huuhdoin kultahiekkaa, äkkiä sain takaapäin kovan iskun päähäni. Minä kaaduin taaksepäin ja heti polvistui Patrick Scott minun viereeni. Kädessä oli hänellä iso teurastajaveitsi, jonka hän työnsi rintaani.

Mitä sitten tapahtui, en tiedä. Tultuani uudestaan tajuihini, makasin kuilun pohjalla. En voi kuvailla, mitä tuskia ja mitä ponnistuksia minun oli kestettävä ryömiessäni ylös kuilusta ja pyrkiessäni majalle. Mutta minä panin liikkeelle kaiken tarmoni, sillä minä tahdoin elää ajaakseni murhaajaa takaa. Hän oli ottanut minun paperini, kelloni — — kaikki, mitä muistutti entisestä elämästäni. Varmaan olisin kuollut, yksin ja eristettynä kaikesta avusta kun olin, jos ei taivas oikeaan aikaan olisi tuonut majallemme erästä vanhaa kullanetsijää, joka välistä tapasi käydä meillä. Hän hoiti minua huolellisesti. Haava rupesi vähitellen paranemaan. Minä olisin oikeastaan jäänyt vielä hänen hoitoonsa, mutta olin liian kärsimätön ja sitä paitsi oli minussa aavistus, joka sanoi, että minun pitäisi mahdollisimman pian palata kotiin.

Muutamat kullankaivajat ottivat minut mukaansa New Yorkiin. Eräästä armeliaisuuslaitoksesta sain rahoja matkaa varten, mutta minun täytyi matkustaa keskikannella ja siitä minä kovasti väsyin.

Vihdoinkin eräänä iltana tulin Lontooseen. Kun oli liian myöhä mennä tapaamaan sisartani sinä päivänä, päätin odottaa seuraavaan aamuun. Rahani eivät riittäneet mennäkseni parempaan hotelliin ja sen vuoksi täytyi minun tulla Siirtolaishotelliin.

Mutta yöllä haava aukesi uudestaan, isäntä pani siihen siteen ja siitä pitäen olen maannut tässä avuttomana. Nyt tiedätte kaikki, — — Minä rukoilen teitä, mr Holmes, auttakaa minua."

Sherlock Holmes puristi onnettoman kättä sanoen:

"Teidän alennustilanne on lopussa. — — Huomenna alkaa teille uusi elämä, Artur Titchburn."


(jatkuu)





Wiipuri n:o 208 10.9.1909.

Kuudes luku - Butcher-Betty

alkuun

Kullankaivajan majan salaisuus

Kuudes luku

Butcher-Betty

Sherlock Holmes kääntyi Kensington-kadulle vievälle poikkikadulle. Siellä nousi hän sulettuun vaunuun ja käski ajaa Whitechapeliin. Ajopeleihin noustessaan salapoliisi päästi heikon vihellyksen, jonka tarkoitus oli käskeä Harry Taxonia nousemaan vaunujen taakse salamatkustajaksi. Tämä hyppäsi heti vaunujen akselin päälle, kun taas hänen herransa istui vaunuihin sisään.

Ajattaessa kovaa vauhtia otti Sherlock Holmes päältään mustan takkinsa. Niinkuin muutkin kuuluisan salapoliisin vaatteet ei tämänkään ulkopuoli lainkaan vastannut sisäpuolta, sillä kun hän nyt käänsi takkinsa nurin ja veti hihat nurinpäin, osottautui kirjanpitäjä Sylvesterin nuttu semmoiseksi riekaleeksi, jota vain hampparit voivat käyttää. Se oli likainen ja rikkonainen, vaikka sitä oli monta kertaa paikattu. Sitten veti Sherlock Holmes takin uudestaan päälle, repeli kynäveitsellä housunsa ja kenkänsä ja ryhtyi viimein muuttamaan muotoansa. Eikä siihenkään mennyt kauan aikaa. Kirjanpitäjänä käyttämänsä ruskean valetukan sijaan pani hän taskustaan harmaan, takkuisen tukan. Taskulamppunsa valossa pienen taskupeilin avulla rupesi hän maalaamaan kasvojaan ihomaalilla, jota hän aina kuletti mukanaan, niin että hän näytti rappeutuneelta juomarilta. Poskilla oli kuumeinen puna. Nenä oli kuparin ruskea ja panemalla hiukan ruskeata ihomaalia silmien alle sai hän näyttämään ne syvään vajoinneilta, uupuneilta ja elottomilta. Sama ruskea ihomaali leuassa ja poskilla teki sen vaikutuksen, kuin ei hän olisi kahdeksaan päivään ajellut partaansa.

Tuskin oli Sherlock Holmes saanut muotonsa muutetuksi, kun vaunut pysähtyivät määrättyyn paikkaan. Harry Taxon, joka ymmärsi, että hänen herransa oli vaunussa ottanut uuden muodon, jota ajuri ei tietysti saisi huomata, riensi esiin ja kiihoitti ajurin kiivaaseen keskusteluun, niin, että mies ei huomannut salapoliisin muuttunutta muotoa tämän astuessa pois vaunuista. Tämä oli nyt aimo juopon näköinen punaisine nenineen ja hohtavine poskineen, painuneine silmineen, takkuisine harmaine hiuksineen, ränsyisine vaatteineen ja kenkineen.

Sillä välin poistui salapoliisi äkkiä vaunusta, koska hän oli maksanut ajurin etukäteen, ja katosi ahtaalle, pimeälle kadulle. Heti tämän nähtyään huusi Harry Taxon ajurille pilkallisen jäähyväistervehdyksen, käänsi hänelle selkänsä ja juoksi nopeasti samalle kadulle, sillä hänen oli ehdottomasti pysyteltävä herransa läheisyydessä.

Katu oli nimeltään River-katu. Se oli lähellä Themsin rantaa ja sen molemmin puolin oli pieniä, matalia, likaisia ja ylen ränsistyneitä rakennuksia. Tämän kadun varrella asui vain köyhimmät köyhien rikollisten ja langenneitten naisten joukosta, juuri oikeata Whitechapelin väkeä.

Keskikohdalla River-katua oli Siirtolaishotelli, joka kuitenkin paremmin olisi ansainnut kapakan tai peliluolan nimen. Sherlock Holmes katosi sen heikosti valaistuun eteiseen, vaihdettuaan kuiskaten muutamia sanoja Harry Taxonin kanssa.

Astuttuaan eteiseen salapoliisi heti muutti käyntiä ja käytöstä. Käheällä äänellä hoilottaen ruokotonta laulua hoiperteli hän kuin juopunut alakerrassa olevan tarjoiluhuoneen ovea kohti ja tyrkkäsi sen auki.

Koko huone oli täynnä tukahuttavia tupakansavuja ja savuttavan fotogenilampun katkua. Kesti hetken, ennenkuin salapoliisin silmät ehtivät tottua tähän paksuun, haisevaan ilmaan, mutta sitten hän näki, että tämän kapakan yleisö oli aivan samaa kuin kaikissa Whitechapelin ravintoloissa, rikollisia, katunaisia, renttuja, ja joukko muita yhtä epäiltäviä aineksia.

Tietysti pidettiin huoneessa aikamoista melua ja elämää. Tytöt huusivat huimaavasti, miehet nauroivat raa'asti ja kirosanat lentelivät. Ylen siivoton tarjoilija piti huolta, että viinalasit aina olivat täynnä.

Sherlock Holmes hoippuroi nyt sisään. Hän kohotti molemmat kätensä ja huusi lallattavalla äänellä:

"Katukaa ja tehkää parannus — huomenna on maailmanloppu — silloin on tuomion päivä."

Naurun hohotus oli vastauksena näihin sanoihin.

"Mitä se tuo on?" huusivat nyt jotkut äänet. "Sitä emme ole koskaan nähneet Whitechapelissa."

"Juoppoja on muissakin kaupunginosissa", vastasi eräs nuorukainen, joka oli erittäin raakamaisen ja rivon näköinen. "Tulepas tänne, juopunut koira", jatkoi hän, "minä annan sinulle potkun semmoisen, että et enää nouse."

"Ihmiset, minä varoitan teitä kaikkia", lallatti Sherlock Holmes. "Se joka ei tahdo tulla ikuisen tuleen, hänen täytyy parantaa itsensä, varsinkin naisten — kauniitten naisten — ne tekevät syntiä ainakin seitsemän kertaa päivässä. Mutta seitsemän kertaa on liian paljon ja seitsemän kertaa seitsemän — — — —"

Rivon näköinen nuorukainen oli nyt hiipinyt Sherlock Holmesin taakse ja tyrkkäsi häntä niin, että hän oikein lensi toiselle puolen huonetta. Hän joutui lopulta erään paksun naisen syliin, joka nainen istui aivan yksinään pöydän ääressä, käsi poskella. Huomasi heti, että tämä onneton oli langennut nainen. Nähtävästi oli hän ennen ollut kaunis, mutta nyt oli isorokko painanut kamalat merkkinsä hänen naamaansa.

"Haha, siinä on sinulle viimeinkin rakastaja", kirkuivat toiset naiset ilkeästi. "No, mitä pidät hänestä, Butcher-Betty, eikö hän ole sinun makuusi?"

Nainen, joka Whitechapelissa kulki Butcher-Bettyn nimellä, jolla tahdottiin luultavasti sanoa, että hänen tuttavansa olivat olleet taikka olivat ehkä vieläkin teurastajain renkejä, kavahti tuoliltaan ylös niin nopeasti, että salapoliisi, joka yhä muisti esiintyä juopuneena, kaatui lattialle kuin jauhosäkki.

"Korjaa luusi minun lähettyviltäni", huusi Butcher-Betty. "Minä en tahdo olla missään tekemisissä sinun kaltaisesi eläimen kanssa."

Mutta Sherlock Holmes istui vain lattialla ja veteli erästä laulunpätkää, joka niihin aikoihin oli hyvin tavallinen Lontoossa. Silloin avautui äkkiä ovi ja kerjäläispoika astui huoneeseen.

"Etkös lähde kotiin, senkin vanha koira", huusi hän, hyökäten Sherlock Holmesia kohti. "Oletkos nyt taas juonut itsesi humalaan? — No, maltahan vain — kotona on runsaasti kylmää vettä."

Nämä sanat näyttivät huvittavan läsnäolijoita aivan tavattomasti.

"Onko se sun isäsi?" kysyi nuori, rivon näköinen paljas-naamainen mies. "No, hänestä voi todellakin olla ylpeä. Hän on tosiaankin kruunu isien joukossa."

"Asutteko te Whitechapelissa?" kysyi nyt eräs naisista. "Minä en ole koskaan nähnyt teitä ja minä tunnen kuitenkin kaikki huomattavat henkilöt Whitechapelissa."

"Olemme ennen asuneet Liverpoolissa. Kahdeksan päivää sitten muutimme Lontooseen", vastasi kerjäläispoika. "Mutta olkaa hyvä ja auttakaa minua joku saamaan ukko jaloilleen. Kas, niin, mene nyt, senkin vanha nauta vai tahdotko ehkä, että minun pitäisi kantaa sinut kotiin?"

Sherlock Holmes, joka niin mainiosti oli näytellyt humalaista, että ei kukaan aavistanutkaan sen olleen vain ilveilyä, hoippuroi nyt eteiseen, nojaten kerjäläispoikaan, joka luonnollisesti oli Harry Taxon. Kukaan ei välittänyt heistä sen enempää.

"Missä on Bob, Siirtolaishotellin isäntä", kysyi Sherlock Holmes hiljaa. "Oletko pitänyt häntä silmällä?"

"Olen nähnyt hänet", vastasi Harry hiljaa. "Menkää pihalle, mr Holmes, ja kurkistakaa akkunasta takapuolella olevaan huoneeseen. Siellä istuu Bob erään vieraan kanssa, joka ei ole kukaan muu kuin Artur Titchburn."

Sherlock Holmes istui ääneti hetkisen, mutta kysyi sitten äkkiä:

"Näitkö, oliko huoneessa tulisijaa?"

"Kyllä siinä oli leveä, vanhanaikainen kaakeliuuni, jossa oli hyvin suuri tulisija."

"Eteenpäin siis, poikani, seuraa minua."

Harry Taxon oli tottunut tottelemaan tekemättä mitään kysymyksiä ja hän riensi siis heti herransa perästä, joka nopeasti kiipesi portaita ylös. Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin olivat he ylhäällä ullakolla ja menivät sieltä luukusta katolle. Siellä oli kaksi savupiippua. Sherlock Holmes tarkasteli niitä hetkisen sanaakaan virkkamatta, mutta sanoi sitten:

"Tuo, josta muutamia kiviä on pudonnut pois, vie varmaankin siihen takahuoneeseen, jossa sinä näit suuren tulisijan. Nyt, Harry, on sinun mentävä alas vartioimaan portille ja jos Titchburn tulee ulos, niin et sinä saa päästää häntä silmistäsi."

"Ja te, herra?"

"Minä? — Minä teen pikku matkan tämän savupiipun läpi."

"Ei, älkää Jumalan tähden, mr Holmes, sehän voi maksaa teille henkenne", huudahti Harry tuskissaan.

"Mitä vielä!" vastasi Sherlock Holmes. "Eihän tämä ole ensimäinen kerta, kun minä menen savupiipun kautta. Onhan kaikkien savupiippujen sisäpuolella rautahakaset, jotta nuohoojat voivat kulkea ylös ja alas niitä puhdistamassa. Huomaat siis, Harry, että asia ei ole niin vaikea", jatkoi Sherlock Holmes. "Ja nyt kumpikin joutuin toimeensa."

Mutta Harry Taxon ei mennyt, ennenkuin hänen herransa oli hävinnyt näkyvistä, mikä kuitenkaan ei kestänyt kauan. Salapoliisi pani takkinsa nappiin, hyppäsi sitten savupiipun päälle ja pian katosi hän hiljalleen mutta varmasti sen synkkään syvyyteen." — — — — — — —

Sherlock Holmes ei ollut erehtynyt, savupiipun sisällä oli rautahakaset, niin että hän jokseenkin helposti voi laskeutua piippua myöten alas. Mutta ensimäisen kerroksen kohdalla ne loppuivat. Nyt kävi asia vaikeammaksi. Mutta hän ei kauan tuumaillut. Selkä ja polvet seinämää vasten puristettuina liukui hän alas kapeaa savupiippua myöten.

Samassa silmänräpäyksessä kun hän onnellisesti ja ehein nahoin tuli uunin peltien alapuolelle, kuuli hän Artur Titchburnin sanovan:

"Mitä se on, Bob? Ettekö te kuullut kolinaa uunista?"

"Ulkona on myrsky", vastasi Siirtolaishotellin isäntä, joka oli samassa huoneessa Artur Titchburnin kanssa. "Silloin irtoilee aina kiviä ja kalkkia piipusta ja putoaa uuniin. Ei se mitään tee, me voimme huoleti jatkaa, herra, keskusteluamme."

Sherlock Holmes kyyristyi kokoon savupiipussa ja oli sitten aivan hiiskumatta. Keskustelusta ei tavutaan jäänyt häneltä kuulematta, vaikka molemmat juttelivat hyvin hiljaa. Hän kuuli Artur Titchburnin sanovan:

"Mies tuli tänne siis eilen illalla?"

"Oli jo yö, kun hän tuli", vastasi hotellin isäntä. "Hän oli kai tullut iltajunalla Southamptonista. Hän näytti peijakkaan köyhältä ja minä otin häneltä sen vuoksi huoneen vuokran etukäteen."

"Jaksoiko hän maksaa?"

"Luulen, että ne olivat hänen viimeiset kolikkonsa, jotka hän antoi minulle", vastasi isäntä. "Mutta ajattelin itsekseni: Yösijan hän on maksanut, mutta jos hän huomenna tahtoo saada aamiaista, on hänen hankittava rahaa taikka annettava minulle takkinsa. Minä en missään tapauksessa menetä mitään. Mutta yht'äkkiä tapahtui jotakin, joka muutti asian. Minä olin juuri menemässä nukkumaan, kun hänen huoneestaan kuului kamala valitushuuto, joka vihloi luita ja ytimiä, aivan kuin epätoivoinen kuolinhuuto. Minä hyökkäsin sinne ja löysin hänet verissään lojumassa vuoteella. Luulin ensin, että se heittiö oli leikannut kurkkunsa poikki, mikä olisi ollut riivatun ikävää minulle, sillä siitä olisi syntynyt tutkinto ja muuta puuhaa, jommoisissa tilaisuuksissa tulee aina ilmi yhtä ja toista.

Mutta hän ei ollut kuollut, sillä hän lausui heikolla äänellä: "Jumalan laupeuden tähden sitokaa minun haavani — se on vanha haava, joka on päässyt auki. Minä olen saanut ponnistaa voimiani liian paljon. Pelastakaa minut, voitte ansaita sillä 500 puntaa."

No, mitä siihen lupaukseen tulee, niin ymmärsin heti, että se oli vain pöyhkeilyä taikka oli sitten mies jo hourupäinen. Joka tapauksessa kävi minun raukkaa sääli enkä sitä paitsi tahtonut, että hän kuolisi minun talooni, sillä kun hänellä ei ollut rahaa, olisin minä vielä saanut kustantaa hänen hautauksensa, ja pitäähän sitä paitsi, jos mahdollista, pelastaa ihmishenki.

Minä huusin siis tarjoilijaa ja käskin hänen ottaa vettä, pumpulia ja liinaisia siteitä, sillä minä olen ollut välskärinä Intiassa ja osaan tukeuttaa verenvuodon ja sitoa haavan."

Artur Titchburn oli isännän kertomuksen aikana levottomasti vääntelehtinyt tuolillaan. Nyt kysyi hän äkisti:

"Eikö se ollut syvä haava rinnassa?"

"Kuinka te voitte tietää, että se oli rinnassa?" kysyi isäntä ihmetellen. "Mutta niin se joka tapauksessa oli, herra. Aivan sydämen kohdalla oli haava — — kauhea puukonpistos — — jos terä olisi tunkeutunut vain pari millimetriä syvemmälle, olisi se lävistänyt nuoren miehen sydämen."

"Jatkakaa, — — mistä se tuli, että mies käski teidän kirjoittaa tuon kirjeen sille tunnetulle henkilölle?"

"Sitä en tiedä", vastasi isäntä, "mutta kun hänet oli sidottu ja saatuaan lasin viiniä vahvistuksekseen, käski hän tarjoilijan ulos ja sanoi minulle: "Ottakaa paperia ja kynä, tahdon sanella teille kirjeen eräälle henkilölle ja se henkilö, jolle minä lähetän kirjeen, on maksava 500 puntaa. Te saatte pitää ne maksuna minulle tekemistänne palveluksista. Mutta kiiruhtakaa nyt ja tuokaa, mitä tarvitaan, niin minä sanelen kirjeen."

"Tämä on epävarma asia, ajattelin minä, mutta enhän minä menetä mitään, vaikka kirjoitankin kirjeen. Ja niin annoin hänen sanella kirjeensä."

"Kirjeen sisällön minä jo tunnen", keskeytti nyt Artur Titchburn. "Se oli kirjoitettu miss Flora Titchburnille. Ja nyt selitän minä teille, kuinka se raukka voi luulla olevansa miss Titchburnin veli.

Se on puoleksi totta. Vanhalla pankkiiri Titchburnilla oli puutarhurinsa vaimon kanssa poika. Pankkiiri antoi vaimolle jonkun rahasumman ja lähetti koko perheen Amerikaan. Mutta nyt tulee poika takaisin ja vaatii itselleen perintöoikeuksia. Ymmärrättehän, että se ei voi käydä päinsä."

"Eipä tietenkään", nauroi isäntä. "Syntyisipä monissa ylhäisissä perheissä aikamoinen sekamelska, jos kaikki avioliiton ulkopuolella syntyneet pojat tulisivat vaatimaan itselleen perintöä."

"Miss Titchburn antoi heti kirjeen minulle, perheen asianajajalle, ja minä olen nyt tullut tänne keskustelemaan teidän kanssanne. Te voitte todellakin ansaita jutusta 500 puntaa, mutta ainoastaan yhdellä ehdolla.

"Ja mikä on tuo ehto."

"Olemmeko aivan varmat siitä, että kukaan ei voi täällä kuulla meitä, eikö voida kuunnella?" kysyi Artur Titchburn matalalla äänellä.

"Täällä ei kukaan voi kuulla meitä", vakuutti isäntä. "Ja minun kanssani voitte puhella aivan huoleti. 500 punnasta teen minä mitä tahansa. Sanokaa minulle vain, mitä tahdotte, ja jos se on mahdollista, niin minä teen teidän haluamanne palveluksen."

Silloin kumartui Artur Titchburn isännän puoleen ja kuiskasi hiljaa:

"Saatte 500 puntaa, siitä 50 puntaa heti sillä ehdolla että tuo vieras kuolee teidän talossanne."

"Se on peijakkaan roskainen tehtävä", vastasi isäntä, nousten kalpeana ja vapisten tuoliltaan. "Siihen en kernaasti tahdo sotkeutua. Kun vain ajattelenkin semmoista, tuntuu hirttonuora olevan kaulassani."

"Mutta ajatelkaahan, 500 puntaa", jatkoi Artur Titchburn vetäen lompakkonsa esiin. "Kas tässä, 50 puntaa — ei, 100 puntaa puntaa käsirahoina."

Mutta tässä uudistui taas vanha sääntö, että on pahantekijöitä, jotta eivät kavahda mitään muuta — kuin murhaa. Ahnein silmin tuijotti isäntä seteleihin, joita Artur Titchburn piti hänen silmiensä edessä. Kouristunein sormin ojensi hän kätensä niitä ottamaan, mutta veti ne aina takaisin, juuri kun oli jo tarttumaisillaan rahoihin.

"Minä en voi, sir — — en voi", tuli hänen huuliltaan. "Menkää, menkää — — älkää johdattako minua kiusaukseen. Jos joku toinen tekee sen täällä minun talossani, siitä en sano mitään, mutta minä itse — — ei, minä en tahdo, että käteni tahraantuisivat vereen."

"Joku toinen?" tarttui Artur Titchburn taas puheeseen. "No, hyvä — — käyköön niin. Joku toinen on tekevä sen. — — Mutta teidän on suojeltava sitä toista. Kuulkaahan, ystäväni, minulla on suunnitelma, jonka tahdon kertoa teille. Onhan muukalainen verenvuodosta niin väsynyt, että hän ei voi moneen päivään lähteä vuoteestaan?"

"Ei kahdeksaan päivään", vakuutti isäntä, "hän voi tuskin liikahtaa."

"Sen mies paran pitää saada apua", jatkoi Artur Titchburn. "Minun käy häntä sääli ja minä lähetän hänen luokseen lääkärin huomen-iltana."

"Ah, lääkärin — — ha, ha", nauroi Bob, "minä ymmärrän — — lääkärin, joka on vapauttava hänet kaikista tuskista — — eikö niin?"

"Älkää te surko siitä, mitä lääkäri tekee. Miehen ruumiissa ei ole näkyvä mitään väkivallan merkkejä, paitsi sitä haavaa, joka hänellä oli tänne tullessaan. Hän on verkalleen vuotava verensä kuiviin. Sitten ilmoitatte te varsin rauhallisesti kuolemantapauksen poliisille ja sanotte, että mies ei ilmoittanut nimeänsä ja että te ette tiedä, mistä hän tuli taikka minne hän aikoi. — Ymmärrättekö?"

"Kyllä täydellisesti. Mitä se minuun kuuluu, jos lääkäri ei toimita asiaansa hyvin."

"Siis ottakaa tästä 100 puntaa. Huomenna klo 10 illalla on lääkäri täällä."

Sillä oli siivo kauppa solmittu. Isäntä pisti rahat taskuunsa ja Artur Titchburn jatkoi vielä kerran juttuansa:

"Huomen-illalla klo 10 tulee lääkäri ajurilla. Teidän on odotettava häntä oven edessä ja saatettava hänet heti potilaan huoneeseen. Sinne jätätte lääkärin kahden kesken sairaan kanssa."

"Ja loput rahoistani?" kysyi Bob huoflestuneena.

"Ne on lääkäri antava teille tullessaan pois vieraan luota. Eihän teidän tarvitse päästä häntä lähtemään talostanne, ennenkuin hän on antanut rahat."

"Mutta eikö lääkäri päästä asiata julkisuuteen? Älkää vain luottako kenenkään roistoon."

"Minä luotan vain omaan itseeni", vastasi Artur hymyillen.

Isäntä yhtyi nauruun ja sanoi tuttavallisesti lyöden Arturia olkapäälle:

"Minä ymmärrän — — lääkäri olette te itse."

"Älkää kyselkö niin paljon", sanoi Artur tylysti. "Laskekaa minut nyt pois täältä. On vastemielistä taas kulkea tarjoiluhuoneen kautta, mutta toista käytävää ei taida olla?"

"Ei, ikävä kyllä. Mutta älkää välittäkö vieraitteni uteliaista katseista. Minä sitten valehtelen heille jonkun jutun siitä, kuka te muka olette."

Näin sanoen avasi isäntä oven. Artur Titchburn napitti nuttunsa, veti hatun syvemmälle otsan yli ja astui tarjoiluhuoneeseen. Hän kiiruhti eteenpäin kiirein askelin, sillä hän tunsi, että kaikkien katseet olivat kiinnitetyt häneen. Kaikissa pöydissä taukosi keskustelu. Niin ylhäistä vierasta ei oltu koskaan nähty täällä.

Ovelle päästäkseen piti Titchburnin kulkea sen pöydän ohi, jonka ääressä istui Butcher-Betty. Titchburnin lähestyessä syöksyi hän äkkiä pystyyn kuin käärmeen pistämänä. Hän katsoi herraan silmät selällään, oikaisi kätensä ja seuraavassa silmänräpäyksessä kuului kimakka huuto läpi huoneen.

"Patcick! — — Patrick Scott! — — Nousevatko kuolleet haudoistaan? — — Sinä olet tehnyt minut siksi, mitä olen. Patrick Scott, nyt sinä olet kiinni!"

"Pois mielipuoli!" huusi Artur Titchburn käheästi. "Mitä tuo nainen minusta tahtoo, minä en tunne moista oliota."

Ja hän tyrkkäsi Butcher-Bettyä rintaan niin että nainen kaatui taaksepäin lattialle. Sitten hän syöksyi ovea kohti ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä kadonnut.

"Ottakaa kiinni hänet! Älkää päästäkö häntä!" huusi nainen syösten kuin mielipuoli ovea kohti. Minulla on kamala lasku selvitettävänä tämän miehen kanssa. Kerron sen teille sittemmin. Hän on tehnyt minusta langenneen naisen — — hän pakoitti minut öisin kaduille — — minun piti ansaita hänelle rahaa — — ja niin möin minä itseni. Minun täytyy saada hänet kiinni. Pian, pois tieltä, minä tahdon — — ahaa, sinä pitelet minua kiinni, isäntä, sinä olet yksissä juonissa sen roiston kanssa. Sitä saat katua!"

"Butcher-Betty on kadottanut järkensä", sanoi isäntä nauraen. "Halloo, Jim, auta minua viemään ulos tuo nainen, anna hänelle semmoinen potku, että lentää kadulle."

"Hän ei ollut oikein selvä päästään ennenkään", arveli eräs konnista. "Nyt on hulluus puhjennut julki — — hänet pitää viedä sairaalaan."

"Pah, mitä se meihin kuuluu?" sanoi isäntä vieden tarjoilijan avulla ulos Butcher-Bettyä, joka raivosi kuin riivattu. "Hullut saavat pysytellä muualla — minun vieraitani he eivät saa häiritä."

Näin sanoen antoi hän Butcher-Bettylle semmoisen potkun, että nainen lensi eteisestä kadulle. Hän löi päänsä katukivitykseen ja jäi makaamaan verissään siihen paikkaan. Kukaan ei välittänyt hänestä. Vain muuan rääsyinen kerjäläispoika kumarsi hänen ylitsensä, kuivasi veren hänen kasvoiltaan ja virkkoi:

"Tulkaa, vaimo raukka, minä autan teitä."

Seuraavassa silmänräpäyksessä liittyi heihin juomari, joka Siirtolaishotellissa oli vieraita huvittanut. He katosivat kolmisin syrjäkadulle Butcher-Bettyn kanssa, joka mielipuolen tavoin tuijotti eteensä.


(jatkuu)





Wiipuri n:o 205-206 ja 208 7-8. ja 10.9.1909.

Viides luku - Tunnollinen kirjanpitäjä

alkuun

Kullankaivajan majan salaisuus

Viides luku

Tunnollinen kirjanpitäjä

"Oletteko hakemassa täältä ilmoitettua ensimäisen kirjanpitäjän paikkaa?" Näillä sanoilla vastaanotti Artur Titchburn pitkän, laihan miehen, josta heti saattoi nähdä, että hän oli viettänyt suurimman osan elämäänsä konttorituolilla, kumartuneena tilikirjojen ja pitkien numerorivien ylitse. Hän oli hyvin kunnioitusta herättävän näköinen. Hänen laihaa vartaloansa verhosi musta nuttu, josta vaikka se olikin siisti, kumminkin voi nähdä, että se oli ollut palveluksessa monta vuotta. Hänellä oli mustat housut ja kiiltonahkaiset kengät ja mustiin hansikkaihin puetuissa käsissään piteli hän siistiä vasta silitettyä silkkihattua. Mies ei tuntunut olevan enää nuori. Tekipä mieli luulemaan hänen sileitä, ruskeita hiuksiansa valetukaksi. Ruskea huuliparta oli englantilaiseen tapaan lyhyeksi leikattu.

"Otan täten vapauden esitellä itseni", sanoi hän syvään kumartaen. "Nimeni on Thomas Sylvester, olen seitsemän vuotta ollut ensimäisenä kirjanpitäjänä toiminimellä Greenfield & C:o Edinburghissa. Jos tahdotte olla ystävällinen ja katsoa todistuksiani, mr Titchburn, niin ovat ne tässä".

Titchburn oli sillä välin tarkastanut miestä kiireestä kantapäähän asti. Hän ei tuntunut epämiellyttävältä ja todistukset olivat poikkeuksetta erittäin suosiolliset. Toiminimi Greenfield & C:o Edlnburghissa oli hyvin tunnettu. Mies, jota se suositti, oli aivan varmaan jonkun arvoinen.

"Olkaa hyvä ja istukaa, mr Sylvester", sanoi Titcnburn. "Minä suostun ottamaan teidät palvelukseeni, mutta teidän tulee valmistautua siihen, että minä vaadin suurta valppautta ja alamaisuutta."

"Siinä tapauksessa voitte luottaa minuun, mr Titchburn. Minä toivon saavani olla kauan paikassani, ettekä te varmaankaan voi antaa minulle mitään tehtävää, jota en mielelläni ja ilolla täyttäisi."

"Sehän kuuluu joltakin. Ja teidän palkkavaatimuksenne?"

"Palkan saatte itse määrätä, mr Titchburn."

Titchburn mainitsi jonkun summan, johon Sylvester heti selitti tyytyvänsä.

"Ja milloinka käskette minun tulla toimeeni, mr Titchburn?"

"Niin pian kuin mahdollista. Minun on aivan äkisti täytynyt erottaa kaksi henkilöä, kun huomasin heillä olleen epärehellisiä asioimisia. Olisi sen vuoksi hyvä, jos te ehkä jo huomenna voisitte astua paikaanne."

"Lyönnilleen kello kahdeksan huomen-aamuna olen oleva paikallani."

Näin sanoen Sylvester nousi, teki taas syvän kumarruksen ja katosi tiehensä. Seuraavana aamuna oli hän todellakin täsmälleen paikallaan. Ja jo muutaman päivän päästä hykerteli Titchburn käsiään siitä löydöstä, jonka oli tehnnt tässä miehessä. Tämä miellytti häntä erinomaisesti, sillä hän teki työtä kuin kone, oli ensimäinen konttorissa aamuisin ja viimeinen iltaisin sieltä lähtemään. Sen lisäksi hoiti hän kirjoja aivan mallikelpoisesti ja osotti päällikkönsä suhteen semmoista notkeutta ja mukautuvaisuutta, että Titchburn mieltyi häneen tavattomasti.

Oltuaan viikon toiminimen palveluksessa ilmoitti Thomas Sylvester päällikölleen, että kirjat eivät olleet toivottavassa kunnossa.

"Mutta minä lupaan teille, sir," sanoi hän, että kahden viikon perästä ei kirjoja vastaan ole mitään muistuttamista. Siinä tarkoituksessa pitää minun kuitenkin työskennellä myöhään illalla ja välistä yölläkin. Minä toivon, että teillä ei ole mitään sitä vastaan, mr Titchburn."

"Siinä nyt ollaan", huudahti Titchburn ivallisesti hymähtäen. "Tuo saksalain, tuo Eberhard Kolmar, oli aina niin ylpeä siitä, että hän muka on niin erinomainen vieläpä voittamaton kirjanpitäjä. Ja nyt huomataankin, että kirjat eivät ole kunnossa. Tietysti, rakas ystävä, tehkää mitä voitte, minä suostun maksamaan teille ylimääräisesti teidän ylityöstänne", sanoi hän hyväntahtoisesti hymyillen.

"Oo, ei suinkaan, mr Titchburn, en minä sen tähden ilmoittanut asiasta teille. Tahdoin vain hankkia luvan jäädä tänne työhön, kun toiset ovat menneet."

"Teillä on lupa siihen. Ottakaa heiltä avaimet ja sulkekaa sitten iso konttoori, kun menette. Muuten, ystäväni, tahdon ilmaista suuren tyytyväisyyteni teihin. Toivon, että saamme kauan työskennellä yhdessä."

"Se on minunkin korkein toivoni", vastasi Sylvester juhlallisesti katsoen kohti korkeutta, kuin tahtoisi kutsua Jumalan vakuutuksensa todistajaksi.

Sinä iltana ei Sylvester lähtenyt konttorista toisten kera. Heidän lähtiessään jäi hän työhönsä. Pitkiä numerorivejä kirjoitteli hän kirjoihinsa ja työskenteli niin innokkaasti, että katsoi ylös tuskin kertaakaan. Seuraavana iltana kävi samalla tavalla ja sitäkin seuraavana sai Thomas Sylvester avaimen. Hänen pulpettinsa päällä paloi kaasuliekki kauan sen jälkeen, kun kaikki muut valot huoneustossa olivat sammuneet. Ei Artur Titchburninkaan yksityiskonttorissa palanut valkea tänä iltana. Sillä Titchburn oli teatterissa.

Uuttera kirjanpitäjä antoi kynänsä herkeämättä lentää paperin yli. Mutta äkkiä — juuri kun kello löi kymmentä — laski Sylvester kynänsä pöydälle. Äänettömästi nousi hän tuoliltaan ja katseli tutkivasti ympärilleen.

"Kaikki on hiljaista", kuiskasi hän, "nyt voin tehdä yritykseni. Mutta varovasti, sillä siihen mieheen ei ole luottamista. Ehkä viritti hän vain ansan minulle sanoessaan menevänsä teatteriin. Mutta onhan Harry koputuksillaan akkunaan antanut minulle sovitun merkin, että hän todellakin on mennyt teatteriin. Harry on seurannut häntä teatterin ovelle asti ja nähnyt hänen todellakin menevän sisään. Poika tietää, että minun täytyy totisesti olla varuillani. Joka tapauksessa on minun nyt pantava päätökseni toimeen."

Oletettu Thomas Sylvester, joka tietysti ei ollut kukaan muu kuin Sherlock Holmes, veti taskustaan revolverin, tarkasti, että se oli latingissa ja pisti sen sitten takaisin taskuunsa. Ääntä päästämättä hiipi hän kiertoportaille, jotka veivät päällikön yksityiskonttoriin. Kuunneltuaan, että mitään ääntä ei kuulunut, nousi hän verkalleen portaita ylös. Nyt seisoi hän lukitun oven edessä. Mutta oliko lukkoa, jota Sherlock Holmes ei olisi voinut avata? Ei mikään lukko voinut vastustaa niitä mainioita tiirikoita, jotka hän itse oli valmistanut.

Ei kestänytkään kauan, kun ovi avautui ja hän astui sisään. Kahdesta akkunasta tulvi kuunvalo huoneeseen, jonka lattiata peitti paksu matto. Sherlock Holmes ei kuitenkaan tarvinnut täta valoa voidakseen liikkua huoneessa, sillä hän tunsi jo pitkän aikaa sen pienimmätkin esineet. Tuolla oli pankkiirin kirjoituspöytä, jossa oli kaksi suurta, varmoilla lukoilla varustettua laatikkoa. Vastapäätä kirjoituspöytää oli korkea kassakaappi. Se oli raudasta tehty ja erittäin luja ja, kuten leimasta näkyi, valmistettu eräässä Englannin etevimmistä työpajoista.

"Tarkastakaamme kirjoituspöytä", sanoi Sherlock Holmes itsekseen. Lukot ovat jotakuinkin monimutkaiset, mutta toivon kuitenkin selviäväni niistä. Mutta minun pitää saada enemmän valoa, sillä kuuvalo ei riitä tähän työhön."

Näin sanoen otti hän esille pienen sähkötaskulampun ja painoi sen nappulaa, jolloin sen sähkövalo syttyi palamaan. Sitten otti hän lukkopeilinsä, jota hän käytti murtautuessaan Dumbartonin linnan hautakammioon, kuten «Kuningattaren pitsileningistä« muistamme. Tällä erinomaisella keksinnöllään hän katsoi, minkälaista rakennetta lukko oli.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän eräällä tiirikallaan helposti avannut lukon. Hänen käsiinsä tuli vain armottomia papereita. Tyytymättömänä pudisti hän päätään. Kun toisessakaan laatikossa ei ollut mitään erikoista, astui hän kassakaapin luo ja ikäänkuin hyväillen taputtaen sen metallia, sanoi: "Nyt on sinun vuorosi."

Englannissa käytettiin silloin juuri semmoisia kassakaappeja, jotka avattiin tunnussanan avulla. Kassakaapin oveen oli upotettu levy, jossa näkyi muutamia metallisia kohokirjaimia. Kaapin ovi voitiin — tietysti oikealla avaimella — avata vasta sitten, kun kirjaimet aseteltiin sillä tavalla, etta ne muodostivat sen sanan, jonka mukaan levy kulloinkin oli sovellettu.

Sherlock Holmes valaisi levyä sähkölampullaan. Hän mietti muutaman silmänräpäyksen.

"Millehän sanalle hän on sovelluttanut levyn?" kysyi hän itseltään. "Jokohan se vanha kokemus osottautuisi oikeaksi, että pahantekijät, jotka kulkevat väärällä nimellä aina sopivissa tilaisuuksissa käyttävät oikeata nimeänsä? Jos näin on laita, niin täytyy levyn olla sovellettu joko Patrick taikka Scott-sanalle. Koettakaamme edellistä."

Sherlock Holmes rupesi nyt tyrkkimään kirjaimia syrjään. Ensin otti hän P:n, sitten A:n ja jatkoi sillä tavoin K:hon asti. Sitten otti hän taskustaan avaimen, jonka hän ilmeisesti oli hankkinut täta tarkoitusta varten. Kuuluisa salapoliisi oli näet yhteydessä kaikkien Englannin kassakaappitehtailijain kanssa, jotka mielellään antoivat hänen käytettäväkseen avaimia, joita hän saattoi tarvita. Tuskin oli hän pistänyt avaimen reikään, kun hän tunsi koneiston antavan perää. Sherlock Holmes oli siis oikeassa otaksumassaan. Lukko oli tänä päivänä sovellettu sanalle Patrick.

Raskas ovi avautui hitaasti. Kaapin sisällä oli vain yksi lokero. Siinä oli kulta- ja hopearahoja sekä laukku, jossa oli suurehko summa paperirahoja.

Mutta niitä ei salapoliisi etsinyt. Hän tahtoi löytää jotakin aivan toista, semmoista, joka voisi valaista sen miehen menneisyyttä, joka nyt oli herrana tässä talossa.

"Olisinko tehnyt tämän turhaan?" murahteli salapoliisi suutuksissaan, "vanhoja, tavallisia pahantekijäin perussääntöjä tämä poika sentään osittain on välttänyt. Tunnussana Patrick oikeastaan todistaa kaikki. Mutta tuomioistuimelle se ei ole mikään sitova todistus eikä sen nojalla voida antaa vangitsemiskäskyä. Minä tarvitsen täysin pätevän todistuksen siitä, että Artur Titchburn on Patrick Scott ja minun on hinnasta mistä tahansa saatava se, niin että tämä roisto joutuu ansaittuun rangaistukseen.

Voidakseen näytellä tätä osaa, on hän aivan varmaan tehnyt jonkun rikoksen oikeata Artur Titchburnia kohtaan. Hän on varmaankin tuntenut tämän hyvästi ja saanut tietää häneltä koko hänen menneisyytensä, koska hän on niin hyvin selvillä itsestään näissä hänelle uusissa oloissa. Muuten hän ei olisi osannut näytellä niin hyvin osaansa. Mutta olkoonpa kuinka viekas ja taitava tahansa, Sherlock Holmesta hän ei kuitenkaan petä, sen lupaan.

Varmaan ovat he tavanneet toisensa Amerikassa. Siellä syntyy pian ystävyys, varsinkin kaukaisessa lännessä. —

Ahaa, mitäs tämä on? Olisiko täällä salainen loukko? Kautta Jumalan — tämä kassakaappipa on rakennettu omituisella tavalla.

Sherlock Holmes ojensi kätensä tapaili rautalevyä, joka oli lokeron seinämänä.

"Olisikohan tuo liikutettavissa jollakin salaisella koneistolla? Semmoisesta en minä kuitenkaan voi huomata mitään jälkeä. Mutta minun pitää tutkia asiaa tarkemmin."

Näin sanoen salapoliisi tarkoin valaisi kaapin sisustoa. Mutta siellä ei ollut mitään, joka olisi voinut viitata salaiseen koneistoon. Ei näkynyt pienintäkään kohoketta eikä muutakaan silmiinpistävää. Sherlock Holmes pudisti miettiväisesti päätään. Aivan oikein! Tämähän on yksi niistä kuuluisista seitsemästä kassakaapista, jotka mailman avata yhtä hyvin edestä kuin takaa. Mutta heti sen jälkeen purskahti hän äänettömään nauruun.

"Missä ovat oikeastaan olleet ajatukseni?" huudahti hän. Tämähän on yksi niitä mainioita kassakaappeja, jotka toiminimi Durban & C:o Sheffieldissä on valmistanut. — Niin oikein, tuossahan on toiminimen leima."

Ja merkillistä kyllä teki salapoliisi vasta nyt senkin havainnon, että kassakaappi oli vähintäin puolen metrin päässä seinästä, niin että siihen pääsi sen takana olevasta poukamasta. Nyt ei lentänyt monta minuuttia, ennenkuin Sherlock Holmes kaapin takapuolella keksi hyvin pienen kohopaikan. Hän painoi sitä — ja neliskulmainen levy työntyi syrjään.

Nyt oli salainen lokero avoinna hänen edessään. Tälläkin kertaa oli hänen nerokkaisuutensa pelastanut hänet pulasta. Hän valaisi sen sisustaa sähkölampullaan.

"Puukko!" huudahti hän seuraavassa silmänräpäyksessä, vetäen salalaatikosta ison puukon, jossa oli puinen pää ja pitkä, leveä, terävä terä. "Oikea teurastuspuukko", sanoi hän itsekseen. "Tämän otti Patrick Scott mukaansa Amerikaan muistoksi kotimaasta ja vanhasta ammatistaan. Luultavasti oli tarkoitus sittemmin koetella sitä johonkin kanssa-ihmiseen. Otanpa sen tutkittavakseni."

Hän vei teurastuspuukon kirjoituspöydälle, otti taskustaan voimakkaan suurennuslasin ja tutki tarkoin veitsen terää.

"Pieni tumma pilkku — se voi olla ihmisverta. — Ahaa, tässä hiuskihara, tumma ja pehmeä — se ei voi olla eläimestä, sen täytyy olla ihmisestä."

Salapoliisi meni nyt takaisin loukkoon ja jatkoi tutkimuksiaan. Seuraama esine, joka sattui hänen käteensä, oli hopeakello, jossa oli yksinkertaiset perät. Salapoliisi avasi kuoren. Sisällä oli piirrelty seuraavat sanat:

"Rakkaalle pojalleni Arturille, hänen ripillepääsypäivänään hänen isältään. — Philip Titchburn."

"Tämän kellon on hän tuonut mukanaan Englantiin todistuksena henkilönsä oikeudesta", virkkoi Sherlock Holmes. "Katsokaamme, milloin se on lakannut käymästä. — Kahtakymmentä vaille kolme. Sen painan mieleeni. Ahaa, tuossa on salkku, jossa on varmaankin koko joukko asiapapereita."

Se oli vanha, kulunut nahkainen salkku, jonka salapoliisi nyt vei kirjoituspöydälle. Hän istahti kirjoitustuolille, avasi salkun ja veti esiin joukon papereita, jotta ilmeisesti olivat olleet Artur Titchburnin. Viimeksi veti hän paperin, jossa oli lyijykynällä tehty piirustus. Keskellä sitä näky suuri, musta paikka, jonka alla oli nimi Sacramento. Sitten oli merkitty joenjuoksu ja sen viereen nimi Hakon-River. Joen keskeltä lähti viiva, joka vei tiheästi pilkutetulle alueelle, jonka ilmeisesti piti kuvata vuoristoseutua. Niin, aivan oikein. Tuossahan oli vuoren nimikin: Apacher-vuoret. Vuoriston keskelle oli piirretty risti ja sen alle kirjoiteltu: maja.

"Sangen valaisevaa", lausui Sherlock Holmes, tyytyväisesti hymyillen katsellessaan pientä asemakarttaa. "Jos Sacramentosta kulkee pitkin Hakon-Riveriä tulee Apacher-vuorille. Siellä on ollut joku maja, luultavasti kullankaivajan maja, joka on niin jännittänyt Artur Titchburnia taikka ehkä vielä enemmän Patrick Scottia, että tämä on piirtänyt kartan sen asemasta. Ehkä luuli hän olevan niillä tienoin kultaa. On mahdollista, että hän on piirtänyt tämän kartan voidakseen muistaa jonkun määrätyn asian määrätyltä paikalta. On joka tapauksessa viisainta, että minä otan kartasta jäljennöksen."

Muutamassa minuutissa oli se tehty. Sherlock Holmes pisti sitten paperit jälleen salkkuun ja pani sen ynnä veitsen ja kellon takaisin salalokeroon ja sulki sen huolellisesti. Sitten tahtoi hän sulkea kassakaapin oven, mutta samassa silmänräpäyksessä laskeutui takaapäin käsi hänen olalleen ja kauhistuksesta vapiseva ääni sanoi hänelle: "Varas! Varas!"

Sherlock Holmes kääntyi salamannopeudella ympäri ja veti esiin revolverinsa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä näki hän, että hänen pelkonsa Artur Titchburnin tulosta oli aivan aiheeton. Hänen edessään ei seisonut mies, vaan kasvoiltaan kalman kalpea tuijottava nainen — se oli Flora.

Hän heitti sanomatonta halveksimista osottavan silmäyksen otaksuttuun varkaaseen ja sanoi:

"Tämmöinen on siis se mies, joka niin suuressa määrässä nauttii veljeni luottamusta? Ette osota todellakaan paljon ansaitsevanne tätä luottamusta. Minä olen yllättänyt teidät. Te olette selvästi väärällä avaimella avannut kassakaapin oven. Hyi, kuinka voitte noin väärin käyttää sitä luottamusta, jota teille osotetaan!"

"Olettehan te miss Flora Titchburn?" kysyi salapoliisi tyynesti. "Jos todellakin olette se, niin kiitänpä kohtalon sallimusta, joka on saattanut meidät tutustumaan. Sillä minulla on tehtävä teille tärkeä ilmoitus."

"Minkälaista puhetta!" huudahti Flora. "Puhuuko itse teolta tavattu varas tuolla tavalla?"

"Ei, niin puhuu Sherlock Holmes", kuului vastaus ja salapoliisi repäsi nopeasti pois ruskean valetukkansa ja valehuulipartansa, niin että hänen älykkäistä, parrattomista kasvoistaan nyt loistivat terävät, läpitunkevat silmät, jotka nyt vain sangen hyväntahtoisesti katsoivat pelästyneeseen naiseen.

Nuori tyttö säikähti kovasti eikä oikein tiennyt, mitä olisi pitänyt ajatella. Käsillään painaen rintaansa huudahti hän:

"Vannotan teitä herra hyvä, älkää tehkö pilkkaa minusta. Oletteko te todellakin kuuluisa salapoliisi Sherlock Holmes?"

"Hän, eikä kukaan muu", oli vastaus.

"Silloin olette te kahdeksan päivää ollut valepukuisena meidän talossamme?"

"Aivan oikein. Kahdeksan päivää olen näytellyt nöyrää, joka työhön valmista kirjanpitäjää Thomas Sylvesteriä, jonka lyhyessä ajassa on onnistunut voittaa Titchburnin suosio."

"Ja minkä vuoksi näyttelette tätä ilveilyä?"

"Koska tahdon suojella teidät suurelta onnettomuudelta, neiti."

"Minut?"

"Niin teidät, neiti Flora. Sillä se mies, joka on ilmoittanut olevansa teidän veljenne — joka on palannut Amerikasta Artur Titchburninä, hän on pahantekijä, jonka nimen minä jo luulen tietäväni."

Väristys tunkeutui läpi tytön heikon ruumiin ja hän herätti syvään eikä kuitenkaan voinut saada sanaakaan suustaan. Mutta hänen kasvoistaan luuli salapoliisi näkemänsä enemmän iloisen hämmästyksen kuin pelästyksen ilmeen.

"Minä huomaan", jatkoi hän, "että te olisitte iloinen, jos voisin todistaa, mitä olin sanonut. No niin, todistukset ovat jo puoliksi minun käsissäni ja minä toivon pian saavani niitä riittävästi voidakseni saattaa roiston oikeuden käsiin. Mutta me olemme tekemisissä hyvin ovelan rikollisen kanssa ja jos emme tahdo sotkeutua hyvin pitkälliseen juttuun, jonka ehkä menettäisimme, niin on meidän täysin sitovasti todistettava, että hän on konna, joka on uskotellut olevansa toinen henkilö, jonka hän luultavasti on murhannut."

"Oi, Jumalani, mitä te sanotte?"

"Minä epäilen kovin", sanoi Sherlock Holmes, "että oikea Artur Titchburn on haudattuna Amerikassa. Luulenpa vielä tuntevani paikankin. Rikos on tapahtunut eräässä kullankaivajan majassa Apacher-vuoristossa. Sinne on roisto luultavasti kaivanut uhrinsa ja palannut sitten Europaan mukanaan murhatun kaikki paperit, hänen kellonsa — mikä hänelle oli pääasia — sekä täysin tietoisena vainajan menneisyydestä."

"Oi, Jumalani", huudahti Flora liikutettuna, "nyt putoaa kuin suomukset silmistäni. Tuon miehen olennossa on aina ollut jotakin minulle vierasta, johon en ole voinut tottua, ja monessa suhteessa hän ei tuntenut veljeni elämää niin hyvästi kuin Artur itse epäilemättä olisi tuntenut. Hän on paljastanut tässä suhteessa jo monta heikkoa kohtaa."

"Mainiota", huudahti Sherlock Holmes iloissaan. "Tahdotteko ehkä olla hyvä ja ilmoittaa minulle muutamia näistä heikoista kohdista?"

"Mielelläni", vastasi Flora. "Mutta sulkekaa ensin kassakaappi ja menkäämme sitten isoon konttoriin. Olisi kauheata, jos hän yllättäisi meidät täältä."

"Olette hyvin järkevä nuori nainen ja siitä minä kunnioitan teitä", sanoi Sherlock Holmes. "Kas niin, nyt on kassakaappi kiinni. Nyt valetukka ja huuliparta paikoilleen. Täällä ei muuten mitään muistuta siitä, mitä minä äsken olen toimittanut — ei, kaikki on järjestyksessä, menkäämme siis täältä, neiti Flora."

Pienen ajan kuluttua olivat he molemmat suuressa konttorissa ja Flora alkoi:

"Eilen selailimme albumia, jossa on perhevalokuvia. Minä avasin albumin auki erään vanhan miehen kohdalta ja hän, joka kutsuu itseään Artur Titchburniksi, huudahti: Ah, rakas isäni, nuohan ovat sinun kalliit piirteesi! — Mutta Artur, mitä sinä sanot? kysyin minä. Sehän on mr Stone, meidän vanha perhelääkärimme. — Niin, oikein, tietysti se on hän, sanoi hän äkkiä, mutta hän on niin kovin papan näköinen. — Molempien miesten välillä ei kuitenkaan ollut mitään muuta yhdennäköistä, kuin että kummallakin oli harmaa täysiparta."

"Ja edelleen?" sanoi Sherlock Holmes.

"Ennen kuin Artur lähti Amerikaan, oli hänellä koira, josta hän piti paljon. Se oli skotlantilainen vinttikoira, nimeltä Flock. Ilmeisesti osottaakseen, kuinka hyvin hän tunsi kaikki yksityisseikat, kysyi teeskennelty veljeni eräänä päivänä: "Kuinka se Flock raukka kuoli? Sillä onhan se kuollut? — Mutta etkö muista, Artur, vastasin minä, että sinä itse ammuit koiran samana päivänä, jona matkustit? Sinä et tahtonut, että uskollinen eläin joutuisi kenenkään toisen hoidettavaksi. — Niin, se on totta. Minähän tapoin koiran itse, huudahti hän. Näetkös, Flora, lähtöni edelliset päivät ovat minulle kuin unta vain. Jumala yksin tietää, kuinka minä kärsin niinä päivinä."

"Niin, hän on hyvin rohkea", nauroi Sherlock Holmes, "mutta ei kuitenkaan tarpeeksi. Eikö teitä ole ihmetyttänyt, että hänen vasemman kätensä keskisormesta on ensimäinen nivel poikki? Eihän teidän veljellänne niin ollut?"

"Ei, ei suinkaan, mutta hän on selittänyt metsästysretkellä kaukaisessa lännessä ampuneensa sormensa. Se kuulosti hyvin todenmukaiselta."

"Hän on hakannut poikki sen lihapuodissa Howard-kadun varrella", sanoi Sherlock Holmes hymyillen. "Minä tiedän hänen menneestä elämästään enemmän kuin on hänelle mieleen. Ja nyt yksi kysymys. Miss Flora, voinko saada teistä liittolaisen?"

"Voitte luottaa minuun, mr Holmes — ja minä jään teille kiitollisuuden velkaan ikuisiksi ajoiksi, jos te paljastatte tuon rikollisen. Ah, onhan hän erottanut minut hänestä, jota minä rakastan yli kaiken maailmassa."

"On mahdollista, että minä jo lähimmässä tulevaisuudessa voin auttaa teitä", vastasi salapoliisi. "Teidän on kuitenkin vartioitava häntä niin hyvin kuin voitte ja tarkoin pantava merkille, miten hän paljastaa itsensä. Mutta, Jumalan tähden, ette saa sanallakaan, ette katseellakaan ilmaista, että epäilette häntä. Sillä se voisi turmella kaikki."

"Voitte luottaa minuun, mr Holmes. "Minä koetan oppia teeskentelyn vaikeata taitoa."

"Kiitos, miss Flora, ja nyt hyvää yötä."

Flora ojensi salapoliisille kätensä lausuen:

"Tiedättekö, mr Holmes, että olette nostanut kokonaisen taakan sydämeltäni. Nyt ei minun enää tarvitse hävetä tuota miestä, sillä minä tiedän, että hän ei ole minun veljeni vaan pahantekijä. Ja kun minä tiedän, että te, mr Sherlock Holmes, olette tässä talossa minun suojelijanani, voin olla tyyni ja rauhallinen. Te tulette kuin Jumalan lähettämänä pelastamaan minua ja minun rakkaita ystäviäni. Ja minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni. Hyvää yötä, mr Sherlock Holmes."

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli rakastettava nuori tyttö kadonnut. Katsellessaan hänen jälkeensä virkkoi Sherlock Holmes:

"Minun täytyy, jos ei muuta niin hänen tähtensä, mahdollisimman pian paljastaa roisto. Se heittiöhän esiintyy oikein hirmuvaltiaana tyttö raukkaa kohtaan. Tuo teurastajan sälli lentää korkeammalle kuin siivet kannattavat. Mutta nyt nopeasti pois täältä. Tänä yönä on minulla tärkeitä asioita hoideltavina."

Ja kirjanpitäjä Thomas Sylvester otti hatun ja nutun päällensä ja sammutti kaasun. Heti sen jälkeen oli hän lukinnut konttorin ja astunut kadulle. Samassa silmänräpäyksessä hiipi nuori, köyhästi puettu poika hänen ohitsensa ja kuiskasi äkkiä hänelle:

"Hän lähti teatterista ensimäisen näytöksen jälkeen. Otti ajurin ja ajoi Whitechapeliin. Siellä astui hän alas Bob Tuckerin siirtolaishotellin luona."

Sherlock Holmes viittasi melkein huomaamatta kädellään ja jatkoi tyynesti kulkuaan. Nuori kerjäläinen seurasi häntä muutaman askeleen päässä.


(jatkuu)





Wiipuri n:o 203-205 4-7.9.1909.

Neljäs luku - Uusi isäntä

alkuun

Kullankaivajan majan salaisuus

Neljäs luku

Uusi isäntä

Artur Titchburnin palaamisesta ei ollut mikään ilo niille, jotka oleilivat Kensington-kadun komeassa talossa. Kaikki olivat iloisina odottaneet hänen palaamistaan ja toivoneet uudesta päälliköstä parasta. Koko Titchburn & C:on suuri henkilökunta oli toivonut uutta, todellista päällikköä.

Heillä ei tosin ollut entisestäkään mitään valittamista, ei senkään jälkeen kun mr Titchburn oli kuollut, sillä siitä lähtien oli liikkeen johto ollut uskottu toiminimen vanhalle kasöörille, mr Nestor Dickensille, joka oli hyvä ja rakastettava vanha herra ja koetti aina mitata kullekin oikeuden mukaan. Mutta ainoastaan todellinen päällikkö voi antaa palveluskunnalle kiitosta ja palkkioita ja sen vuoksi odotettiin Artur Titchburnin palaamista ilomielin toiminimen konttorissa, jonka hallussa oli suuren talon koko alakerta.

Henkilökunta huomasi kuitenkin pian pahasti erehtyneensä. Artur Titchburn ei ollut lainkaan se lempeä herra, jota he olivat toivoneet. Päinvastoin, hän oli hyvin ankara ja kohtuuton. Hän vaati kaikilta mahdollisimman paljon työtä, mutta ei kuitenkaan tuntunut olevan halukas koskaan jakamaan siitä mitään erityistä lahjapalkintoa, taikka lausumaan lämmintä, kiittävää sanaa. Ja semmoinen kiihottaa kuitenkin henkilökuntaa innokkaampaan työhön, kun se näkee, että päällikkö osaa antaa sille arvoa.

Toiminimi Titchburn & C:on virkamiehet huomasivat pian, että nyt puhalsi toinen tuuli kuin ennen ja että uusi isäntä aikoi menetellä ankarasti. Vasta neljä viikkoa oli kulunut hänen takaisin tulostaan ja kumminkin oli jo suuri osa henkilökuntaa lähtenyt paikoistaan vain sen tähden, että olivat yhden ainoan kerran uskaltaneet sanoa nuorta herraa vastaan.

Varsinkin vanha Nestor Dickens joutui vaikeaan asemaan. Hän oli ollut mr Titchburn vainajan oikea käsi ja epäilemättä oli liike suureksi osaksi kiitollisuuden velassa hänelle suuruudestaan ja arvostaan. Hän oli uskollisesti auttanut Titchburnia ansaitsemaan suurta omaisuutta, sillä hän oli tavattoman kunnollinen ja uskomattoman uuttera. Hän oli yli 60 vuoden vanha ja oli sen vuoksi kaksinkertaisella ilolla vastaanottanut tiedon, että Artur Titchburn palajaa Lontooseen.

"Nyt minä viimeinkin saan hiukan levähtää", sanoi hän toisille virkamiehille. "Minä vain opastan nuoren herran asioihin ja sitten pyydän häneltä eläkkeen. Hyvä Jumala, olenpa minä tehnyt työtä elämässäni niin paljon, että olen ansainnut levon ja rauhan vanhuuteni päiviksi."

Mutta tämän peräytymisen ei pitänyt käydä niin levollisesti ja rauhallisesti kuin Dickens oli kuvitellut. Nestor Dickens oli huolellisesti laittanut kaikki järjestykseen, niin että Artur Titchburn ilman vähintäkään vaivaa saisi kirjoista yleissilmäyksen liikkeen tilasta. Mutta siitä huolimatta ei nuori herra ollut tyytyväinen. Hän moitti milloin toista, milloin toista ja oli epäileivinään, että kirjat eivät olleet täysin kunnossa.

Dickens ei aluksi lainkaan ymmärtänyt näitä viittauksia. Vanha Titchburn oli uskonut miljoonansa hänen hoitoonsa. Kuinkapa hän sitten olisi voinutkaan ajatella, että saman miehen poika voisi epäillä häntä kavalluksesta. Mutta kuitenkin tunsi Dickens jonkinlaista vastenmielisyyttä Arturia kohtaan.

"En tiedä, mikä minun on", sanoi hän toisille jo muutamia päiviä uuden päällikön tulon jälkeen, mutta minä en pidä nuoresta herrasta. On merkillistä, että ihminen voi niin muuttua. Minähän olen nähnyt Arturin pienestä pitäen ja ennenkuin hän 20 vanhana lähti Amerikaan, oli hänellä hyvä luonne, ei hän voinut tehdä kellekään ihmiselle pahaa ja varsinkin oli kiitollisuus suuri hyve hänessä. Mutta nyt! Hänellä on varmaankin ollut kauheita kokemuksia Amerikassa, sillä nyt hän on synkkä, umpimielinen, ärtyisä ja, mikä pahinta, sietämättömän epäluuloinen, niin että tätä on aivan mahdoton kestää."

Siinä silmänräpäyksessä soi vanhan kasöörin pulpetin yläpuolella oleva kello ja hän meni heti Arturin yksityiseen konttoriin, johon noustiin kiertoportaita myöten.

"Tahdoitte puhutella minua, mr Titchburn", sanoi hän. "Olen käytettävänänne."

Artur Titchburn istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän näytti olevan kiukkuinen ja hermostunut.

"Minä en ymmärrä teidän tilejänne", sanoi hän. "Minun laskujeni mukaan pitäisi isäni omaisuuden olla paljon suuremman, kuin mitä nyt huomaan sen näitten kirjain mukaan olevan."

"Jälkeenjäänyt omaisuus on tarkalleen niin suuri, kuin nämä kirjat selvästi ja riidattomasti osottawat", vastasi Dickens. "Jos tahdotte olla hyvä, mr Titchburn, ja käydä tilit minun kanssani läpitse, niin olette huomaava, että kaikki erät ovat oikeat ja että erehdystä — "

"Kiitoksia paljon", keskeytti Artur tuimasti. "Tietysti on kaikki paikallaan, kun te saatte selittää ne. Mutta minä aijon pyytää valantehneen, lainoppineen tarkastajan mitä tarkimmin tutkimaan nämä tilit."

Vanha Dickens astui askeleen taakse päin ja kohotti ylpeänä valkeahapsisen päänsä.

"Tahdotteko ehkä sanoa sillä, mr Titchburn", sanoi hän kalveten, "että te epäilette minun kirjanpitoani?"

"Jos niin tekisinkin", vastasi Artur, "niin ei minulla totisesti olisi siitä mitään hyötyä. Huomaan jo nyt joutuneeni oikeaan ampiaispesään. Mutta se johtuu siitä, että väki on niin kauan ollut omissa valloissaan ilman oikeata isäntää. Ovat tietysti tehneet kaikki, mitä ovat mielineet. Ilmeisesti ovat he ajatelleet, että minä en koskaan tulisi takaisin, mutta — "

"Vaiti, mr Titchburn", huudahti Dickens vihasta vapisevalla äänellä ja suuttumus liekehti hänen uskollisista, rehellisistä silmistään. "Minä en suvaitse, että loukkaatte minua taikka noita kelpo ihmisiä, jotka istuvat tuolla konttorissa ja jotka suurimmaksi osaksi ovat vanhoja ja liikkeen palveluksessa koeteltuja. Minä vaadin, että kutsutte heti tarkastajan. Hän on sanova teille, että teiltä ei ole kavallettu penniäkään. Taivahan Jumala, että minulle piti tämmöistä tapahtua", jatkoi vanhus vapisevalla äänellä, "minulle, joka uskollisesti olen palvellut teidän isäänne 38 vuotta. — Pelkän kiitollisuuden pitäisi estää teitä lausumasta minua vastaan niin häpeällistä epäluuloa."

"Te unohdatte, kenenkä kanssa te puhutte, Dickens", sanoi Artur ja nousi verkalleen ylös tuolilta. "Te seisotte päällikkönne edessä!"

"Te ette ole enää minun päällikköni, mr Titchburn", sanoi Dickens. "Siinä silmänräpäyksessä, kun te lausuitte epäluulonne minua kohtaan, päätin minä heti pyytää eron. Olen ansainnut, etta liike valmistaisi minulle huolettomat vanhuuden päivät, mutta minä luovun kaikista vaatimuksistani. Ainoastaan rehellisen nimeni tahdon viedä mukanani, mr Titchburn, en mitään muuta. Suokoon Jumala teille anteeksi, että te niin kauan poissa oltuanne palaatte vain riistämään vanhalta mieheltä hänen paikkansa. Minä lähden heti teidän talostanne ja mukaani vien ainoastaan rehellisen nimeni, mr Titchburn, mutta en mitään muuta. Hyvästi!"

"Vanha peijari", murahti Titchburn heittäen myrkyllisen silmäyksen hänen jälkeensä, "olen iloinen, että pääsin hänestä. Hän katseli minua aina niin tutkivasti ja epäillen, kuin kysyisi hän itseltään: onko se hän, vai eikö se ole hän? Nyt olen vapaa näistä väijyvistä katseista, jotka tunkivat aina sieluuni asti."

Neljännestunnin kuluttua syöksyi Flora huoneeseen, jossa Dickens juuri poimiskeli omia papereitaan, koska hän nyt ainiaaksi tahtoi jättää sen talon, jota hän niin kauan oli palvellut.

"Mitä minä kuulen, rakas, vanha ystävä?" huudahti nuori neiti tarttuen Dickensin käteen ja lämpimästi puristaen sitä. "Te aijotte jättää meidät?"

"Niin, ainiaaksi, Flora, ainiaaksi", vastasi Dickens synkkänä. Näin vaivoin saattoi hän pidättää kyyneleensä. Mutta hän hillitsi itsensä ja lausui surullisella äänellä: "Uusi herra tahtoo niin. Mina väistyn hänen tieltään. En tahdo odottaa niin kauan, että hän syyttäisi minun olevan epärehellisen palvelijan. Tämä päivä on viimeiseni täällä."

Samassa silmänräpäyksessä avautui ovi ja huoneeseen astui nuori mies, jolla oli vaalea huuliparta.

"Ah, mikä onni, että tapaan sinut täällä, Flora", huudahti hän ilosta loistaen nähdessään neidon kauniit kasvot. "Sinä olet täällä luultavasti samasta syystä kuin minäkin. Mitä on tapahtunut, rakas, vanha ystäväni?" kääntyi hän nyt Dickensin puoleen. "Minä luulin, että te olette pyytänyt eron. Eihän se liene mahdollista? Kuinka on toiminimi Titchburn & C:o tuleva toimeen ilman teitä, joka niin kauan olette hoitanut sen asioita?"

"Sen johto on nyt semmoisen miehen käsissä, joka ymmärtää asiansa paremmin kuin minä", sanoi vanha kasööri vapisevalla äänellä.

Ja hän kertoi nyt kaikki, mitä oli tapahtunut hänen ja Arturin välillä peittelemättä tämän alhaisia ajatuksia henkilökunnasta. Hänen kertomuksensa aikana oli Flora hiipinyt vaalean nuoren miehen viereen ja oli tämä kietonut kätensä hänen vyötäisilleen, niin että neito nojasi päänsä hänen rintaansa vasten. Ja hänellä olikin hyvä oikeus syleillä tätä nuorta kaunista neitoa. Eberhard Kolmar, niinkuin nuoren miehen nimi oli, oli näet jo vuoden ollut salakihloissa Floran kanssa. Vanha Titchburn oli ehkä aavistanut sen rakkauden, jota hänen tyttärensä tunsi hänen ensimäiseen kirjanpitäjäänsä, saksalaissyntyiseen Eberhard Kolmariin. Joka tapauksessa oli hän aina osottanut suurta ystävyyttä Eberhardia kohtaan ja melkein joka ilta oli hän kutsunut tämän ja Dickensin kotiinsa pelatakseen tai keskustellakseen heidän kanssaan hyvän sikaarin ääressä. Siten olivat nuoret usein tavanneet toisensa ja heidän rakkautensa kasvoi päivä päivältä. He olivatkin mitä kaunein pari.

Muuta ikävä kyllä eivät nuoret olleet avoimesti tunnustaneet hänelle asian laitaa. Muuten olisi hän varmaankin antanut suostumuksensa heidän avioliittoonsa, vaikka Eberhard olikin köyhä ja Flora miljoonien perijä. Veljelleen ei Flora ollut uskaltanut virkkaa vielä mitään rakkaudestaan Eberhardiin. — —

Täynnänsä suuttumusta kuuli Eberhard, kuinka kauhean syytöksen Artur oli viskannut vanhaa kasööriä vastaan.

"Flora," sanoi hän rakastetulleen, "ainoastaan sinä voit lääkitä tämän haavan. Sinun on selitettävä veljellesi, mitä Dickens oli isällesi ja mitä hän on vieläkin sinulle ja meille kaikille. Käske häntä pyytämään anteeksi tämä epäluulo."

"Sen tahdon tehdä heti paikalla", huudahti Flora. "Ei, setä Dickens, te ette saa jättää meitä, se tietäisi onnettomuutta meidän talollemme. Minä puhun muutaman vakavan sanan veljeni kanssa."

Eberhard sulki Floran syliinsä ja aikoi juuri painaa erojaissuudelman rakastetun huulille, kun ovi avautui ja — Artur Titchburn astui huoneeseen. Hän peräytyi taaksepäin kuin käärmeen pistämänä.

"Mitä tämä merkitsee?" huudahti hän vihoissaan ja kovalla äänellä. Flora, minä löydän sinut tämän miehen, minun kirjanpitäjäni, sylistä. Ja täällä mr Dickensin konttorissa! Aa, minä huomaan, että minua vastaan punottu salaliitto on juurtunut syvemmälle, kuin olin voinut aavistaataan. Oma sisareni tuntuu olevan osallisena juonittelussa minua vastaan. Ja hän näyttää olevan omituisissa suhteissa minun henkilökuntaani."

Flora vuoroon kalpeni ja punastui. Huudahtaen irtautui hän Eberhardin syleilystä. Mutta nyt astui hän päättömästi veljeänsä vastaan ja sanoi lujalla äänellä:

"Mitä minun suhteeni Eberhardiin tulee, niin oli aikomukseni siitä ilmoittaa sinulle vielä tänään. Olen salakihloissa hänen kanssaan ja meidän kihlauksemme julaistaan luultavasti näinä päivinä. Aijoin juuri tulla tapaamaan sinua", jatkoi hän sitten, "koska olen kuullut, että sinä olet loukannut mr Dickensiä. Se on voinut tapahtua tietysti vain kiivaudessa, mutta olisi anteeksiantamatonta, jos et heti korjaisi erehdystäsi. Pyydän sinun ojentamaan setä Dickensille kätesi ja sanomaan hänelle, että sinä et kovilla sanoillasi tarkoittanut totta."

"Ja minä käsken sinun heti menemään huoneeseesi", sähähti Artur. "Täällä olen minä herrana ja sinun on siis jätettävä minun asiakseni ratkaista, millä tavalla minä kohtelen väkeäni. Mr Dickens lähtee heti tästä talosta. Hän on pyytänyt eroa ja se on hänelle myönnetty. Mitä tähän herraan tulee, joka on uskaltanut kohottaa silmänsä minun sisareeni", jatkoi hän halveksien katsellen Eberhardia, niin lupaan minä tehdä tyhjäksi kaikki hänen aikeensa, jotka tarkoittavat sinun omaisuutesi valtaamista. Hänkin saa eron ja minä vaadin, että hän heti lähtee tiehensä."

"Minulle on kunniaksi saada kulkea samaa tietä kuin mr Dickens", vastasi Eberhard Kolmar vihasta ja tuskasta vapisevalla äänellä, "nimittäin sitä tietä, joka ainiaaksi erottaa minut teistä, herra hyvä. Mutta sitä en voi antaa anteeksi, että olette syyttänyt minua Floran omaisuuden vaanimisesta, ja minä löisin teitä korvalle, jos ette olisi rakastetun Floran veli. Minä haastaisin teidät kaksintaisteluun, jos tietäisin, että te yhdäksänvuotisen oleskelunne aikana Amerikassa ette lie tehnyt tekoja, jotta kieltävät minua preussilaisena reservinupseerina taistelemasta teidän kanssanne."

"Roisto, tämmöistä uskallat sinä puhua minulle!" huusi Artur raivoissaan.

"Roisto! Aa, se sana maksaa verta."

Molemmat miehet syöksyivät vastakkain, mutta Flora ja Dickens heittäytyivät väliin. Seuraavassa silmänräpäyksessä tarttui Artur Floraa käsivarteen ja veti hänet väkisin ovea kohti sanoen hänelle:

"Sinä et enää koskaan saa nähdä näitä miehiä, siitä olen minä pitävä huolen. Minä olen perheen pää ja sinun täytyy totella minua. — Tule! — Ja te molemmat, laittautukaa heti tiehenne täältä."

"Mina taivun ylivoiman edessä", sanoi Flora, "mutta Eberhard, sinulla on minun rakkauteni ja minä olen alati pysyvä sinulle uskollisena."

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän kadonnut. Mutta vanha kasööri ja Eberhart Kolmar katsoivat suruissaan toisiinsa ja Dickens sanoi synkkänä:

"Olisi ollut tuhat kertaa parempi, että hän ei koskaan olisi palannut Amerikasta. Hän lähti sinne hyvänä, rakastettavana nuorukaisena, mutta on tullut takaisin huonona miehenä."


(jatkuu)





Wiipuri n:o 202 3.9.1909.

Kolmas luku - Hansikas

alkuun

Kullankaivajan majan salaisuus

Kolmas luku

Hansikas

Ovi avautui verkalleen ja korkeakasvuinen, hienosti puettu mies, jonka kasvoja varjosti musta parta, astui huoneeseen. Sherlock Holmes nousi tuoliltaan kirjoituspöytänsä äärestä ja meni häntä vastaan.

"Ketä minulla on kunnia puhutella?" kysyi hän.

"Olen Artur Titchburn", vastasi vieras, "ja minä olen iloinen oppiessani tuntemaan kuuluisan salapoliisin Sherlock Holmesin."

Näin sanoen ojensi Artur Titchburn tummankeltaisiin hansikkaisiin puetut kätensä Sherlock Holmesia kohti. Harvinaisen ystävällisesti tarttui salapoliisi häntä käsiin ja puristi niitä. Mutta hän mahtoi käyttäytyä hiukan kömpelösti, sillä vieraan vasemmasta kädestä puristi hän vain sormenpäitä. Siinä silmänräpäyksessä, kun hän tarttui noihin viiteen sormenpäähän, sanoi hän itsekseen:

"Vasemman käden keskisormen jatkona on hansikkaassa pumpulitäyte — miehellä ei siinä sormessa ole ensimäistä niveltä. Artur Titchburn on Patrick Scott."

Kekustelu Artur Titchburnin ja salapoliisin välillä oli lyhyt, mutta sisältörikas. Titchburn kertoi äsken palanneensa Amerikasta, missä oli ollut yhdeksän vuotta. Vaikka hän oli tunnetun lontoolaisen miljoonamiehen, pankkiiri Titchburnin poika, oli hänellä ollut hyvin työlästä Amerikassa, sillä hän oli lähtenyt Lontoosta kovasti riideltyään isänsä kanssa ja ottamatta enemmän rahaa, kuin mitä tarvittiin matkaan ja välttämättömimpiin menoihin. Syynä tähän riitaan oli ollut se, että hän oli rakastunut puutarhurin tyttäreen.

"Amerikassa sain minä käydä kovaa koulua", jatkoi Titchburn esitystään, "ja minun täytyi tehdä kaikenlaista työtä. Vihdoin houkuttelivat minut Kaliforniassa tehdyt kultalöydöt koettamaan siellä onneani ja minä liityin kullankaivajiin. Mutta ei sielläkään muuttunut onni minulle suosiolliseksi, vaan oli minun noitten hurjien ihmisten keskessä kestettävä kovia päiviä.

Silloin sain eräänä päivänä tiedon, että isäni oli kuollut ja että hän ei, kuten pelkäsin, ollut tehnyt minua perinnöttömäksi. Luonnollisesti minä heti tämän tiedon saatuani lähdin kotiin. Noin kymmenen päivää takaperin saavuin Lontooseen ja nyt, kun olen jälleen siinä talossa, jossa olen syntynyt ja kasvatettu ja uudestaan rupean totuttautumaan vanhoihin oloihin, pyrin minä poistamaan viime vuosien muiston. Nyt ajattelen jälleen Nelly Milleriä.

Mitähän hänestä on tullut, olen itseltäni kysellyt, onko hän naimisissa, elääkö hän vielä, onko hän naimaton, elääkö ehkä köyhissä oloissa. Pelkään melkein, etta asia on viimemainitulla tavalla, sillä isäni oli heti, kun minun rakkauteni Nelly Milleriin tuli tunnetuksi, ajanut hänen isänsä, meidän puutarhurimme pois, vaikka hän ennen oli ollut mieheen tavattoman tyytyväinen. Ja kun Nellyn isä jo silloin oli vanha, pelkään, että hän ei enää saanut uutta paikkaa."

Sherlock Holmes olisi voinut täydellisesti vastata näihin Nellyä koskeviin Titchburnin kysymyksiin. Vähän aikaa sitten oli tyttö istunut samalla tuolilla, jolla tuo hieno mies nyt istui. Salapoliisi tiesi, että Millerin perhe oli kärsinyt puutetta, sitten kun heidän oli pitänyt muuttaa Titchburnilta. Hän tiesi, että isä oli kuollut ja että äidin oli täytynyt elättää itseään pesijättärenä siihen saakka, kun ainoa tytär, Nelly, joka oli opetellut konekirjoittajaksi, taitavuudellaan ja uutteruudellaan oli saanut niin suuren ansion, että hän voi auttaa äitiä. Kaiken tämän olisi Sherlock Holmes voinut sanoa, mutta hän ei tahtonut.

"No, mitä aijotte te nyt tehdä, arvoisa herra?" kysyi hän levollisesti. "Luultavasti tahdotte tavata tuon onnettoman tytön, joka oli teidän nuoruutenne lemmitty ja jonka suhteen teillä kuitenkin on jonkinlaisia velvollisuuksia."

"Tavata hänet?", sanoi Artur Titchburn harvakseen, molemmin käsin vedellen pitkää partaansa. "En, mr Sherlock Holmes, minusta on parempi, että en näkisi Nellyä. Mitäpä siitä olisi hyötyä? Minä olen nyt yhdeksän vuotta vanhempi ja tajuan, että rakkauteni tuohon puutarhurin tyttäreen ei ollut muuta kuin nuoruuden haaveilua. Sitä paitsi olen minä nyt pankkitoiminimi Titchburn & C:n päällikkö eikä minun olisi sopivaa mennä naimisiin Nelly Millerin kanssa, varsinkin kun minulla on toisia suunnitelmia siinä suhteessa."

"Ahaa, teillä on toisia suunnitelmia", sanoi Sherlock Holmes ääneen. Itsekseen hän ajatteli: "Kuinka vähän moiselle roistolle merkitseekään murrettu ihmiselämä!"

"Mutta minä en tietysti tahdo päästää Nellyä joutumaan turmiolle", jatkoi Artur Titclburn. "Minä tahdon näyttää, että olen vieläkin kiitollinen niistä ihanista hetkistä, jotka hän minulle on lahjoittanut. Sen vuoksi olen kääntynyt teidän puoleenne, mr Sherlock Holmes, pyytäen teitä ottamaan selville hänen nykyisen olinpaikkansa. Jos tämä teille onnistuu, olisi teidän annettava hänelle minun nimessäni 500 puntaa sitä vastaan, että hän suostuu olemaan esittämättä minun suhteeni mitään vaatimuksia."

Sheclock Holmes sulki silmänsä, jotta Artur Titchburn ei näkisi sitä halveksivaa ilmettä, joka kuvastui niissä.

"Minun tapani ei ole ottaa moisia tehtäviä", vastasi Sherlock Holmes lyhyen vaitiolon jälleen. "Mutta tässä tapauksessa, kun on kysymys köyhän tytön auttamisesta, olen kernaasti suostuva ehdotukseenne, mr Titchburn. Nelly Miller ei tietysti aavista, että te olette palannut Lontooseen?"

"Kuinkapa hän sitä olisi voinut saada tietää, mr Sherlock Holmes?" kysyi Titchburn. "Hänellä tietysti ei voi olla aavistustakaan, että minä olen palannut."

"Miksi ei?" kysyi salapoliisi. "Julaistaanhan kaikissa sanomalehdissä luettelo niistä henkilöistä, jotka suurilla höyrylaivoilla palaavat Amerikasta. Eikö Nelly Miller sitä tietä olisi voinut saada tietää teidän palanneen? Sillä ette kai te matkustanut Amerikasta väärällä nimellä? Kuuluisilla henkilöillä on tapana tehdä niin, jotta voisivat olla rauhassa sanomalehtitiedustelijain uteliaisuudelta", jatkoi Sherlock Holmes levollisesti. "Mutta minähän olen itse lukenut Cunard-linjan laivalistan, että te kymmenen päivää takaperin tulitte Britannialla Liverpoolin."

"Aivan oikein", vastasi Titchburn. "Mutta Nelly Miller ei kai niin tarkasti pidä silmällä noita laivalistoja", jatkoi hän hymyillen. "Hän olisi muuten varmaankin koettanut päästä tapaamaan minua, jos tietäisi minun palanneen. Se ei kuitenkaan olisi onnistunut hänelle, sillä minä olen kieltänyt palvelijoitani millään ehdolla päästämästä häntä sisään."

"Ahaa, minä huomaan, että te menettelette hyvin tarmokkaasti, mr Titchburn", sanoi Sherlock Holmes.

"Niin, Amerikassa oppii käytännölliseksi."

Näin sanoen ylhäinen vieras nousi, otti hattunsa ja sanoi lähtiessään:

"Siis, 500 puntaa neiti Nelly Millerille niin pian kuin tapaatte hänet, mr Sherlock Holmes. Rahat ovat jo talletetut minun asianajajalleni, notario Duffieldille, mutta siellä on tytön allekirjoitettava sitoumus, että hän ei enää vaivaa minua. Sulkeudun suosioonne, mr Holmes."

"Malttakaa silmänräpäys, jos saan kuvan pyytää", sanoi Sherlock Holmes. "Minä tahtoisin panna muistiin teidän asianajajanne nimen ja osotteen."

Hän istui kirjoituspöydän ääreen kastoi kynän musteeseen.

"Notario Duffield, sanoitte te, mr Titchburn. No niin, nimi riittää — notarion osotteenhan voi aina saada selville."

"Hyvästi, mr Holmes", sanoi nyt Artur Titchburn ja, laskien vasemman kätensä kirjoituspöydälle, ojensi oikean kätensä salapoliisille.

"Hyvästi, mr Titchburn", vastasi Sherlock Holmes. Toivon, että pian saan antaa kuulla itsestäni, — Voi, kuinka minä käyttäydyn kömpelösti! Minähän kaasin takinhihallani mustepullon nurin, niin että muste valui teidän uuden hansikkaanne päälle."

"Ah, se oli kiusallista", huudahti Artur Titchburn, "minun kun piti mennä vielä vieraisille ja — — "

"Minä tahdon koettaa korjata kömpelyyttäni", keskeytti Sherlock Holmes. Palvelijani saa heti mennä ostamaan uudet hansikkaat. — Harry!"

Harry Taxon astui huoneeseen ja lähetettiin mahdollisimman pian ostamaan pari uusia hansikkaita.

"Tahdotteko olla hyvä ja ilmoittaa, mitä numeroa te käytätte ja mitä väriä haluatte", virkkoi salapoliisi vieraaseensa kääntyen.

"Minulla on numero 7 1/4", sanoi tämä hymyillen, "ja otan kernaimmin saman väriset kuin nämäkin."

Samalla veti hän verkalleen hansikkaat pois kädestään ja ojensi ne Harrylle.

Sherlock Holmes oli nyt päässyt päämaaliinsa. Hän heitti pikaisen silmäyksen miehen vasempaan käteen. — Hän ei ollut erehtynyt — keskisormi oli ensimäisestä nivelestä poikki.


(jatkuu)





Wiipuri n:o 201 2.9.1909.

Toinen luku - Konekirjoittaja

alkuun

Kullankaivajan majan salaisuus

Toinen luku

Konekirjoittaja

Sherlock Holmesin työhuoneessa naksutti kirjoituskone. Se oli pienellä pöydällä ja sen edessä istui huomattavan kaunis nuori nainen. En voinut ajatella sen kauniimpaa olentoa kuin tämä solakka, neitseellinen vartalo, puettuna yksinkertaiseen mustaan leninkiin, kuin nuo kauniit, kalpeat kasvot, joita tummat kiharat reunustivat. 

Sherlock Holmes istui mukavassa nojatuolissa sen pöydän vieressä, jolla kirjoituskone oli. Hän saneli melkein lakkaamatta, poltellen lyhyttä piippuaan. Äkkiä otti hän piipun suustaan ja sanoi, nuoreen naiseen kääntyen:

"Nyt voitte vähän levähtää, miss Nelly. Teidän käsiinne varmaankin koskee, kun olette puoli tuntia herkeämättä naputellut konettanne."

"Oo, en ole lainkaan väsyksissä, mr Holmes", vastasi kaunis konekirjoittaja. "Jos tahdotte, voimme heti jatkaa."

"Luulenpa sanelleeni kylliksi tälle päivälle", sanoi Sheclock Holmes hymyillen. "Tiedättekö, miss Nelly, minä olen todellakin ihastunut kirjoituskoneen keksinnöstä. Tähän saakka on minun itseni pitänyt joka ilta kirjoittaa päiväkirjani. Huonolla käsiallani, jota, meidän kesken sanoen, ei kukaan toinen osaa lukea kuin minä, on minun itseni hankalaa tehdä muistiinpanojani. Mutta nyt tulette te hyväntahtoisesti tänne pari kertaa viikossa ja muutamissa tunneissa kerkiän minä sanella kaikki, mitä minulla on sydämelläni, ja pelastan siten kaikki kokemukseni joutumasta unohduksiin. Voinpa vielä kymmenien vuosien kuluttua katsoa, oliko rikollisella, jota kerran olen seurannut, silloin tumma vai vaalea tukka. Olen teille todellakin kiitollinen, miss Nelly."

"Minun on oltava kiitollinen teille, mr Holmes", vastasi kaunis tyttö kainosti. "Sillä paitsi hyvää ansiota, joka on minulle ja äitiraukalleni suureen tarpeeseen, saan vielä nauttia sitä suurta etua, että pääsen tuntemaan suuren salapoliisin muistoja."

"Teissä oli kaksi ominaisuutta, jotka saivat minut palkkaamaan teidät, miss Nelly. Ensiksikin olette te hyvin taitava konekirjoittaja ja toiseksi on teissä eräs ominaisuus, joka eroittaa teidät kaikista muista Eevan tyttäristä: te ette lörpöttele kuulemianne."

"Olenhan luvannut teille, mr Sherlock Holmes, että en ilmaise ainoatakaan sanaa, minkä täällä saan kuulla. Olettehan te suorastaan vannottanut minut minut siihen!"

"Ja nyt, miss Nelly, eräs kysymys, joka minulla jo puoli tuntia on ollut kielelläni", jatkoi Sherlock Holmes. "Minkä tähden te olette tänään niin surullinen?"

"Minä surullinen? — Oo, mr Holmes, minähän olen aivan kuin tavallisesti."

"Luuletteko todellakin voivanne pettää Sherlock Holmesia? Minä olisin aikamoinen raukka, jos en heti olisi nähnyt teistä, että teille on tapahtunut jotakin, joka on tuottanut teille surua. Onko äitinne terve?"

"Kiitos, mr Holmes, hän on varsin virhen!"

"Mutta minkä tähden olette sitten itkenyt niin kovasti tänä päivänä?" uteli salapoliisi edelleen.

"Minäkö? — En todellakaan —"

"No, kas niin, miss Nelly, ettehän te kuitenkaan voi pettää minua. Viime yönä olette itkenyt varmaankin tyynynne märäksi. Nähkääs nyt, te painatte päänne alas ettekä vastaa enää mitään. Sanokaa pois vain, mitä teitä vaivaa. Sallikaa nyt minun tietää se, tiedättehän, että minä otan osaa teidän kohtaloonne."

"Ah, mr Holmes, sanoakseni teille totuuden pitäisi minun kertoa teille pitkä, surullinen tarina."

"Minä en tosin pidä pitkistä historioista, vaikka minun ammatissani usein on pakko kuunnella niitä, mutta nyt, kun kysymys on teistä, neiti hyvä, koetan olla kärsivällinen. Siis alkakaa nyt, miss Nelly."

"Ottaessanne minut palvelukseenne, olitte te kyllin hieno, että ette kysellyt minulta menneestä elämästäni", alkoi tyttö.

"Koska minä jo tunnen sen", sanoi Sherlock Holmes hymyillen. "Luuletteko siis, että minä, salapoliisi, Sherlock Holmes, päästäisin vierasta ihmistä, josta en tietäisi, kuka hän on tai mistä hän tulee, tutustumaan päiväkirjaani? Minä olin tietysti hankkinut teistä tiedot ja voin vakuuttaa, miss Nelly, että ne olivat erittäin edulliset."

"Mitä te siis saitte tietää, mr Holmes?" kysyi nuori kaunotar.

"Että te olette hyvin rakastettava ja siivo, mutta myöskin hyvin onneton nuori tyttö. Teidän isänne oli puutarhurina tunnetulla pankkiiri Titchburnilla. Talon nuori poika tunsi teihin syvää mieltymystä, johon te vastasitte. Mutta Titchburn oli tietysti tätä liittoa vastaan, sillä hän suunnitteli ainoalle pojalleen rikasta ja ylhäistä avioliittoa. Tästä syystä syntyi riita isän ja pojan välillä ja päättyi se siten, että poika matkusti Amerikaan. Vanha Titchburn syytti nyt kaikesta teidän isäänne ja erotti hänet muitta mutkitta. Vanhus ei enää sen jälleen kauan elänyt. Hän kuoli ja teidän äitinne piti elättää itseään pesijättärenä. Mutta te olitte oppinut varsin paljon ja autoitte äitiänne niin kelpo tavalla, että hänen ei tarvinnut enää kuluttaa itseään toisten palveluksessa. Siinä, miss Nelly, on koko teidän viisikolmatta-vuotisen elämänne juoksu. Eikö totta?"

"Minä en voinut aavistaa, että te tietäisitte kaikki, mr Sherlock Holmes", vastasi tyttö kyyneleet silmissä. "Mutta minun pitää kuitenkin lisätä jotakin, jotta te ymmärtäisitte, minkä vuoksi minä aina olen niin murheellinen", lisäsi hän sitten.

"Mies ei tietysti pitänyt sanaansa?" kysyi Sherlock Holmes.

"Minkätähden pidätte sen niin luonnollisena, mr Sherlock Holmes?"

"Koska nuori rakkaus ei kestä kauan." 

"Ei, niin ei ollut Arturin laita", vastasi Nelly äkkiä. "Hän rakastaa minua vilpittömästi ja uskollisesti. Ja minä pelkäsin hänen kuolleen Amerikassa — eiliseen asti pelkäsin sitä, mutta nyt minä olisin melkein onnellinen, jos voisin surra häntä kuolleena."

Sherlock Holmes kohotti ihmetellen päätään ja katsoi tyttöön. 

"Mitä on siis tapahtunut eilen?" kysyi hän puoliäänen.

"Minä olen nähnyt Artur Titchburnin."

"Ahaa, hän on siis palannut takaisin?"

"Niin, hän tuli kotiin eilen illalla. Sattumalta menin minä eilen työstä kotiin Kensington-katua. Oli myöhä ja varsin pimeä ja minä törmäsin yhteen erään miehen kanssa. Katsoessani häneen tunsin hänet heti. Se oli Artur ja mina huusin hänen nimeänsä. Mutta" — Nelly ei voinut itkulta jatkaa kertomustaan. Vasta hetken kuluttua lausui hän: "Mutta hän meni kylmänä ja vieraana ohitse eikä tuntenut minua. Tämä oli pahinta, mitä minulle olisi voinut tapahtua. Olen aivan varma, että hän kuuli minun ääneni, mutta hän käyttäytyi niin, kuin ei koskaan ennen olisi minua nähnytkään."

"Lapsi raukka", virkkoi Sherlock Holmes, "te olette kärsinyt paljon. Mutta pää pystyyn, miss Nelly, ihmisen onni ei ole rakennettu yhden henkilön varaan. Te olette niin kaunis ja tunnollinen, että ennemmin taikka myöhemmin on tuleva mies, joka osaa antaa teille täyden arvon. Koettakaa vain unohtaa Artur Titchburn. Sillä hän ei ansaitse teidän rakkauttanne, kun saattoi sillä tavalla esiintyä teitä kohtaan."

"Ah, unohtaa — en unohda häntä koskaan!" nyyhkytti miss Nelly Miller, "enkä minä koskaan mene kellekään toiselle, mr Sherlock Holmes, sen vannon. — Anteeksi, mr Holmes", pyysi sitten kaunis tyttö nousten tuoliltaan ja pyyhkien nenäliinalla silmiään, "Anteeksi, mr Holmes, että päästin suruni valloilleen. Oi, minun elämälläni ei ole enää mitään arvoa, se on jo kuihtunut, minä olen niitä tyttöjä, jotta eivät koskaan voi unohtaa ensimäistä rakkauttaan. Olkaa ystävällinen ja sallikaa minun lopettaa työni tälle päivälle, mr Holmes — minä en voi jatkaa — käteni vapisevat niin. Sitä paitsi on jo myöhä, ulkona on jo aivan pimeä."

"Minä lähetän nuoren ystäväni, Harry Taxonin, teidän mukaanne", sanoi salapoliisi. "Hänellä ei ole nyt mitään tekemistä ja voi sen vuoksi tulla saattamaan teitä kotiin. Niin kauniin tytön kuin te olette, miss Nelly, ei ole hyvä kulkea yksin katuja näin myöhällä!"

Sherlock Holmes soitti eikä kestänyt kauan, kun Harry Taxon astui sisään. Kuultuaan, minkälaisen tehtävän hänen herransa hänelle määräsi, selitti hän olevansa iloinen saadessaan saattaa miss Nellyn kotiin.

"Mutta tule sitten heti kotiin", sanoi Sherlock Holmes, "sillä minulla on ehkä myöhemmällä työtä sinulle."

Sitten puristi hän ystävällisesti nuoren neitosen kättä sanoen hänelle: "Älkää unohtako tulla taas torstaina, miss Nelly, minä odotan teitä varmasti."

Jäätyään yksin Sherlock Holmes sytytti jälleen piippunsa ja käveli kädet selän takana verkalleen huoneessaan edestakaisin.

"Tyttö raukka on kärsinyt katkeraa vääryyttä", murahteli hän hampaittensa välistä, piippu suussa. "Hän ansaitsee puolisokseen jaloimman miehen ja se kurja mies — . Ensin ei hän anna pitkiin aikoihin mitään tietoja itsestään, sitten palajaa hän Amerikasta ottaakseen haltuunsa isävainajansa perinnön, eikä sitten enää muista nuoruutensa lemmittyä. Haluanpa kautta Jumalan tehdä jotakin tässä asiassa. Sietää kerran puhua vakava sana sen Titchburnin kanssa. Tyttö paralla ei ole isää enää elossa, sen vuoksi ei olisi enemmän kuin oikein, että minä tässä tapauksessa astun isän sijaan. Totisesti on asiaa ajateltava. Kas niin, nyt kolkutetaan. Sisään! Sisään!"

Ovi avautui ja huoneeseen astui huonosti puettu nainen, jonka laihoista kasvoista näkyivät selvät köyhyyden ja puutteitten jäljet. Hän pysähtyi arasti ovensuuhun.

"Mitä te tahdotte, vaimo hyvä?" kysyi Sherlock Holmes verkalleen astuen lähemmäksi ja terävin silmäyksin tarkastaen vierasta.

"Anteeksi", änkytti hän, "oletteko te kuuluisa salapoliisi Sherlock Holmes?"

"Olenko kuuluisa, en tiedä, eikä se vaikutakaan mitään asiaan, mutta Sherlock Holmes on minun nimeni ja salapoliisi olen ammatiltani. Minä olen kernaasti auttava teitä, jos voin. Puhukaa siis suunne puhtaaksi. Millä voin palvella teitä?

"Olen tullut Patrick Scottin takia. Seitsemän vuotta takaperin vei hän meidät tykkänään perikatoon. Mieheni kuoli surusta. Hän ei voinut kestää sitä, että kaikki, mitä meillä oli, joutui vasaran alle. Nyt olen minä yksin neljän lapsen kera. Oi, mr Holmes, jos tietäisitte, kuinka paljon surua, kuinka monta murhetta, kuinka —"

Vaimoraukka ei voinut jatkaa. Hänen äänensä tukahtui kyyneliin. Hän purskahti sairaloiseen itkuun.

"Tulkaa lähemmäksi, rouva hyvä", sanoi Sherlock Holmes vieden hellällä väkivallalla hänet tuolille. "Istukaa tuohon. Heretkää itkemästä ja puhukaa sitten, mitä teillä on sydämellä. Ennen kaikkea — mikä teidän nimenne on?"

"Olen Elisabet Mulbery. Seitsemän vuotta sitten olin onnellinen nainen. En koskaan voinut aavistaa, että kävisi niin, kuin kävi. Mieheni oli teurastaja ja meillä oli hyvä liike Howard-kadulla. Me teimme molemmat ahkerasti työtä ja liikkeemme tuli vuosi vuodelta yhä paremmaksi.

Meillä oli apulainen, jonka nimi oli Patrick Scott. Hän oli irlantilainen, suurikasvuinen, kaunis nuori mies, jolla oli vain yksi vika: hän oli vähän turhamainen ja tahtoi aina päästä korkealle maailmassa. Mieheni matkusti tavallisesti itse Irlantiin ostamaan teuraskarjaa, mutta kerran tahtoi onnettomuus, että mieheni sairastui kovin, niin että hänen täytyi pysytellä sängyssä ja silloin lähetti hän Patrick Scottin. Hän antoi tälle mukaan 800 puntaa. Ne oli koko meidän omaisuutemme, vieläpä enemmänkin. Patrick lupasi olla ostoksissaan varovainen ja hyvästi hoidella rahoja. Niin matkusti hän emmekä me sen jälestä ole kuulleet hänestä mitään.

Hän ei ollut käynytkään Irlannissa, niinkuin poliisi sitten totesi, vaan matkustanut suoraan Liverpooliin ja sieltä laivalla Amerikaan. Mieheni kutsui kaikki asianomaiset avuksi ajamaan Patrickia takaa. Mutta hänelle sanottiin, että amerikalaiset eivät luovuttaisi sitä konnaa, vaikka saisivatkin kiinni hänet. Sillä hän ei ollut varastanut julkisia varoja, vaan ainoastaan yksityisen miehen omaisuutta. Minä en ymmärtänyt, mikä oli erotus mutta —"

"Asia on todellakin niin", sanoi Sherlovk Holmes, "sille ei mitään voida."

"Mieheni otti tämän asian niin pahakseen, että hän siitä hetkestä alkaen rupesi kuihtumaan. Vuosi myöhemmin oli minun haudattava hänet. Tulivat velkojat ja kun ei ollut rahoja, ottivat he liikkeen ja minun piti neljän lapsen kera muuttaa kurjaan asuntoon Whitechapeliin. Nyt elätän minä itseäni ja lapsiraukkojani ompelemalla kappoja. Usein ihmettelin, tulisikohan Patrick Scott takaisin mutta en sitä kostaan uskonut. Mutta nyt, — nyt on hän palannut."

"Ahaa!" huudahti Sherlock Holmes. "Nyt rupeaa asia käymään jännittäväksi. Jatkakaa, rouva hyvä. Kuinka te tiedätte, että Patrick Scott on tullut takaisin?"

"Kun minä eilen olin viemässä kappoja tilaajille ja kuljin paketti kainalossa Green-katua pitkin, huusi äkkiä joku nimeäni. Minä hätkähdin säikähdyksestä, sillä aina kun joku äkisti huutaa minua kadulla, luulen sen olevan jonkun meidän velkojamme, jotka tosin kaikki tietävät, että minä köyhä leski, en voi maksaa heille mitään. Kuitenkaan en tahdo mielelläni tavata heitä, koska he muistuttavat minulle liian paljon vanhoja aikoja. Ja aivan oikein, edessäni seisoi Jakob Candel, joka velkojilta oli ostanut meidän Howard-kadulla olevan liikkeemme ja tullut rikkaaksi mieheksi.

Hän sanoi minulle: Olipa sallimuksen sattuma, että tapasin teidät, rouva Mulberg. Voitteko arvata, kenenkä minä toissa päivänä näin Liverpoolissa? Niin, minä näin Patcick Scottin, siitä voin panna vanhan pääni panttiin.

Jesus Maria, huudahtin minä lyöden kädet yhteen ja tulin niin liikutetuksi, että ohikulkijat pysähtyivät katselemaan minua.

Mutta Jakob Candel otti minua käsipuolesta ja vei minut syrjäkadulle, missä hän sanoi: Minä en ole voinut erehtyä, se oli todellakin hän, niin että nyt voitte saada takaisin rahanne, rouva Mulbery. Sillä Patrick Scott tuntuu Amerikassa paisuneen rikkaaksi mieheksi.

Minä itkin yhä, mutta Jakob Canbel jatkoi: Minä olin Liverpoolista hakemassa suurta silavalähetystä, jota oli tullut minulle Chicagosta. Minulla oli ilmoitettu, että lähetys saapuisi Cunard-linjan suurella Britannialla. Minä seisoin satamassa, johon Britannia laski, ja katselin kaikkia matkustajia, jotka nousivat maihin. Muiden muassa näin erään hienon miehen, jolla oli musta parta. Juuri kun hän oli minun edessäni, putosi häneltä kädestä nahkainen matkalaukku. Hän kumartui maahan ottamaan laukkuaan, mutta minä kerkesin ennen häntä. Kun hän ojensi kätensä, näin minä, että vasemman kätensä keskisormi oli ensimäisestä nivelestä poikki. Olkaa hyvä, herra, tässä on laukkunne, sanoin minä. Hän vastasi: Kiitos, herra, se oli ystävällisesti tehty.

Sitten hävisi hän väkijoukkoon ja minä jäin mietiskelemään, missä olin ennen kuullut tuon äänen ja nähnyt nuo kasvot. Sillä se oli minulle selvää, että olin hänet ennenkin nähnyt, mutta silloin ei hänellä ollut tuota mustaa partaa. Äkkiä huudahdin aivan ääneen, niin että vieressäni seisova matruusi luuli minun menettäneen järkeni. Sillä nähkääs, rouva Mulbery, minä muistin äkkiä erään tapauksen, joka oli sattunut monta vuotta takaperin ja jonka luulin kauan sitten unohtaneeni. Mutta pikku seikoista muistaa välistä tapahtumia, joissa joskus itse on ollut läsnä. Muistatteko te, että minä kerran olin teidän liikkeessänne Howard-kadulla ja juttelin teidän kanssanne eräästä vasikankaupasta? Tiskin takana seisoi teidän apulaisenne, Patrick Scott, palotellen lihaa. Äkkiä hän kiljasi, niin että me pelästyneinä käännyimme ympäri. Silloin piti hän koholla vasenta kättään, joka oli aivan veren peitossa. Hän oli kirveellä lyönyt keskisormensa poikki ensimäisestä nivelestä.

Tämä tapaus oli painautunut minun muistooni. Nyt oli se jälleen selvänä edessäni ja silloin minä tiesin, että se hieno herra, joka äsken oli lähtenyt Britanniasta, ei ollut kukaan muu kuin se roisto ja karkuri, joka vei teidät perikatoon."

Vaimo raukka vaikeni. Sherlock Holmes oli jännitettynä kuunnellut hänen kertomustaan. "No, jatkakaa", kuului hiljaa hänen huuliltaan.

"Siitä on nyt kulunut kahdeksan päivää", jatkoi rouva Mulbery. "Minä ajattelin, että jos Patrick Scott oli palannut takaisin Lontooseen ja jos hänellä meidän 800 punnastamme oli Amerikassa ollut siunausta, niin että hän on tullut rikkaaksi mieheksi — mikä olisi kovin merkillistä, sillä rakas Jumala ei toki voi avustaa niin huonoa ihmistä — niin ei hän unohtaisi sitä perhettä, joka häneen takiansa oli joutunut niin suureen hätään. Ja niin uskoin minä, että hän palauttaisi rahat korkoineen ja koron korkoineen."

"Mikä varmaan onkin tapahtuva", sanoi Sherlock Holmes. "Sillä jos semmoinen roisto rikastuu, niin välttää hän kyllä kaikkia, mikä voisi muistuttaa hänen huonosta menneisyydestään. Mutta me palautamme sen hänen muistoonsa", jatkoi Sherlock Holmes, "siitä voitte olla vakuutettu, rouva hyvä."

"Minulle sanottiinkin, mr Holmes", virkkoi rouva Mulbery, "että te olette ainoa, joka Englannin monista monista ihmisistä voisitte löytää Patrick Scottin, vaikka hän nyt onkin aivan toisen näköinen kuin ennen. Silloin rohkaisin minä mieleni ja tulin teidän luoksenne pyytämään, että armahtaisitte minua ja lapsiraukkojani ja auttaisitte minua saamaan takaisin rahani. Nykyisin en voi puhua mitään palkkiosta, mutta jos — "

"Kuultaa nyt, hyvä rouva", keskeytti hänet salapoliisi kovalla äänellä, "jos vielä kerran puhutte maksusta, niin ajan minä teidät heti ulos — ymmärrättekö? Se joka neuvoi teitä tulemaan minun luokseni, olisi voinut sanoa teille myöskin, että Sherlock Holmes ensiksikään ei koskaan ota maksua etukäteen ja että hän toisekseen ei tahdo ottaa maksua ollenkaan teidän kaltaiseltanne köyhältä leskeltä, jolle hän sydämestään tekee pikku palveluksen. Sanon teille muuten erään asian, rouva hyvä. On aivan varma, että minä löydän sen roiston Patrick Scottin, minkä vuoksi minä etukäteen annan teille rahaa sitä summaa vastaan, joka teillä on perittävä häneltä. Ottakaa tämä kymmenen punnan seteli. Kun Patrick Scott on maksanut teille rahanne, voitte tuoda sen minulle takaisin. No, mutta ottakaa nyt. Luuletteko minulla olevan halua pidellä sitä puoli tuntia teidän nenänne edessä?"

Vaimo parka oli vähällä vaipua Sherlock Holmesin jalkoihin. Tämän täytyi väkisin estää se.

"Nyt on teidän lähdettävä täältä", sanoi salapoliisi vihdoin kärsimättömästi. "Luuletteko, että minä voin kaiken aikani omistaa teille? Saatte pian kuulla minusta. Odottakaa, missä te asutte?"

"Whitechapelissa, Riverat-katu 13".

"Hyvä, saammehan nähdä, mitä asiassa voidaan tehdä."

"Mielenliikutuksen vallassa olevan naiset ovat kauheita", sanoi Sherlock Holmes itsekseen, kun rouva Mulbery vihdoinkin siunauksia lukien ja ilokyyneleet silmissä oli mennyt. "Minä en voi sietää noita vakuutuksia ikuisesta kiitollisuudesta. Mutta tuota naisraukkaa täytyy minun ehdottomasti auttaa. Minä otan selon tuosta Patrick Scottista. Nyt on minun vain kiireestii pantava rouva Mulberyn osote muistiin. Mitä? — Vieläkin vieras? — Sisään!

(jatkuu)

Wiipuri n:ot 199-200 31.8.-1.9.1909.